YHTEISKUNNALLISIA NÄKÖKOHTIA
Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Helsingissä marraskuun 16 päivänä 1935
Taloudelliset edut ja yhteiset asiat.
Luin äsken Ruotsin nykyisen sosiaalidemokraattisen pääministerin 50-vuotispäivänsä johdosta julkaisemastaan kirjasta seuraavat sanat:
»Oikeisto edustaa omistavia ja etuoikeutettuja. Poliittisesti vallassa ollessaan se tunsi olevansa velvollinen puolustamaan harvojen etuja. Suuren enemmistön ja köyhien tarpeista se ei välittänyt muuta kuin mikäli se siihen oli pakotettu.»
Tämä kirjoitettiin vaalijulkaisussa v. 1926 ja sisältää ehkä senvuoksi jonkin verran agitatorista liioittelua. Sanat koskivat Ruotsin oloja. Mutta tällainen katsantokanta ja tällaiset väitteet ovat tavallisia muuallakin, myöskin meidän maassamme.
Tämän katsantokannan lähtökohta on, että taloudelliset asiat ja etukysymykset on asetettava edelle kaikkien muiden ja että näillä seikoilla on ratkaiseva merkitys ihmisten kannan määräämiseen sekä että selitys kansanryhmien ja luokkien poliittiseen suuntautumiseen on löydettävissä heidän aineellisista, materiaalisista oloistaan.
Näinhän meidänkin maassamme sangen yleisesti väitetään. Huomautan tähän lyhyesti, että me kokoomuslaiset emme voi hyväksyä tällaista materialistista katsantokantaa. Jos se olisi oikea, jos ihmisten yksityiset taloudelliset edut ratkaisevasti määräisivät heidän suhtautumisensa valtioon ja valtion asioihin, niin epäillä saattaa, tokko nykyinen valtiollinen järjestelmä voisi ajan oloon pysyä pystyssä. Lopputulos luultavasti olisi joku toinen, aluksi taistelu ja ehkä sekasorto, kaaos, joka päättyisi diktatuuriin.
Tällainen kehitys ei ole luullakseni välttämätön. Väite yksityisetujen ratkaisevasta merkityksestä poliittisena vedenjakajana ei ole mielestäni oikea. Kansakunnan suuret asiat ovat yhteiset. Itsenäisyyden turvaaminen ja puolustaminen; maan ulkopolitiikka, joka liittyy itsenäisyyden asiaan ja koko kansan yhteisten etujen vaalimiseen; kansan henkisen kehityksen − myös uskonnollisten arvojen − ja sivistyksen, sekä korkeamman että alemman, huoltaminen ja meidän maassamme erityisesti suomenkielisen kulttuurin tukeminen ja edistäminen; oikeus laitoksen ja hallinnon ylläpitäminen; kaikki nämät ovat yhteisiä. − Ja vihdoin suoranaisesti taloudellisellakin alalla on kansalla suuria yhteisiä tehtäviä: mainitsen kulkulaitokset,- tiet, rautatiet, kanavat, satamat ynnä muu − joissa yksityisten etujen ristiriita häipyy yhteisten tehtävien rinnalla.
Jonkin verran vaikeampi voi olla asia, kun on kysymys eri elinkeinojen keskinäisistä suhteista. Mutta ei pitäisi olla mahdotonta päästä näitäkin koskevista pääasioista jotenkin suureen yksimielisyyteen.
Maanviljelys ja sen harjoittajat ovat meillä niin perustavan tärkeä, että tämän elinkeinon menestyminen on yhteinen etu, jonka merkitystä kukaan ei voi kieltää. Samoin on laita teollisuuden, sekä kotimarkkina- että vientiteollisuuden, joita ilman emme voi tulla toimeen. Jos olen oikein huomioinut viimeaikaiset ilmiöt, on tällä alalla ymmärtämys eri elinkeinojen toisistaan riippuvaisuudesta voittanut huomattavasti alaa.
Sosiaalinen kysymys.
Mutta sitten on asioiden ns. sosiaalinen puoli, kysymys »monien ja köyhien tarpeesta», jota alussa esittämäni sanat tarkoittivat.
Joskus entisinä aikoina voi kenties esiintyä mielipiteitä, että ns. »alemman kansan» asema ei ollut merkityksellinen »ylempien» kannalta katsoen. Laajojen kerrosten suurempi tai pienempi puute ja varattomuus ei ehkä herättänyt muuta kuin välinpitämättömyyttä. Nykyään on sellainen kanta kokonaan vanhanaikainen. Mikäli sitä kenties esiintyy, perustuu se ajattelemattomuuteen ja asioiden todellista yhteyttä koskevaan tietämättömyyteen. Ellei joku ole tätä asiaa ennen oppinut, on viime vuosien taloudellinen maailmanpula opettanut, mitä seurauksia taloudellisessakin suhteessa muista puhumatta − yleinen laajoihin kansankerroksiin ulottuva köyhtyminen tuo mukanaan ja miten toisistaan riippuvaisia kaikki elinkeinojen harjoittajat ja eri kansankerrokset ovat. Kokemus on vahvistanut kansantaloudellisen tiedon kuin myös laajakatseisempien käytännön miesten kokemuksen osoittaman tosiasian, että mitä yleisempi ja syvempi on hyvinvointi ja varallisuus, sitä parempi ja menestyksellisempi on myös ns. »ylempien» kansankerrosten toiminta ja toimeentulo.
Päämäärä: turvattu taloudellinen asema.
Ehkä kysytään, miksi sitten ei oloja paranneta tämän ohjelman mukaisesti? Miksi ei lähetetä eduskuntaan sellaisia miehiä ja naisia, jotka panevat tämän ohjelman toimeen? Hankkivat hyvän olon koko kansalle ja poistavat köyhyyden?
Joku ehkä pitää tämän kysymyksen vähän liian yksinkertaisena. Tässä puheessa on kuitenkin enemmän kuin puoli totta, sikäli nimittäin, että luullakseni tällainen ajattelu ei ole niinkään harvinainen. Erityisesti vaaliaikana levitetään tällaista ajatusta.
Päämääränä, johon meidän on aineellisessa suhteessa pyrittävä, on tila, jossa kaikilla kunnollisilla ja ahkerilla kansalaisilla on riittävä toimeentulo ja turvattu taloudellinen asema − toimeentulo ja asema, joka kehityksen mukana paranemistaan paranee ja antaa hänelle tilaisuuden yhä täydellisemmin nauttia sivistyksen, kulttuurin saavutuksista.
Toiveita tämän päämäärän saavuttamisesta antoi se suurenmoinen taloudellinen kehitys, joka tapahtui 19:nnellä vuosisadalla ja tämän vuosisadan alulla aina maailmansotaan asti. Tämä kehitys pohjautui yksityiseen yritteliäisyyteen ja periaatteelliseen taloudelliseen vapauteen. Vuosikymmenestä vuosikymmeneen loi se yhä parempia taloudellisia edellytyksiä kansan elämäntason kohoamiselle. Nämät edellytykset lisääntyivät lisääntymistään niin valtavassa määrässä, että, kuten eräs tunnettu kansantaloudentutkija sanoi: »köyhyyden probleemi ei koskaan ollut niin lähellä ratkaisuaan kuin se oli kulttuurimaissamme aikana 1910–1914.» (Prof. Adolf Weber, Sozialpolitik 1931, s. 7.) Sitten tuli maailmansota, joka kokonaan mullisti olot.
Moitteet vapauteen perustuvaa järjestelmää vastaan.
Yksityiseen yritteliäisyyteen ja taloudelliseen vapauteen perustuvaa järjestelmää, joka on saanut ihmeitä aikaan, on, kuten kaikki tiedämme, ankarasti arvosteltu ja moitittu. Karl Marxin luokkataisteluoppien sekoittamassa ilmapiirissä on viimeisten sadan vuoden aikana monia vääriä ajatuksia ja väitteitä esiintuotu. Merkillisimpiä mielestäni ovat ne syytökset, joita on tehty taloudelliseen vapauteen perustuvan talousjärjestelmän niin sanoakseni henkeä ja teoreettista perustusta vastaan. Siitä on käytetty kovia sanoja. Kuten tunnettu, ovat tämän talousjärjestelmän teorian ja filosofian perustajat nuo kuuluisat kansantaloustieteen klassikot, Adam Smith ja eräät muut. − 1880- ja 1890-luvulla vieläpä sen jälkeenkin pidettiin Adam Smithin taloudellista teoriaa »miltei epäsiveellisenä», »tyystin harkittua itsekkäisyyttä» varten muodostettuna. Koko tämä teoria ja sen mukainen taloudellinen toiminta oli muka paljasta itsekkyyden ja yksityisen voitonhimon sanelemaa.
Tosiasia on kuitenkin, että nuo suuret ajattelijat olivat lempeämielisiä ja kanssaihmisiin kohdistuvan lämpimän myötätunnon läpitunkemia, ihmisyyttä kohtaan innostusta tuntevia miehiä. He pitivät tärkeänä varallisuuden leviämistä laajalle kansanjoukkojen keskuuteen. He vastustivat epäsosiaalisia yksinoikeuksia, olivat ne miten voimakkaita tahansa. He taistelivat kauan lainsäädäntöä vastaan, joka kielsi työväen yhteenliittymisen. He työskentelivät Englannin silloisen köyhäinhoitolainsäädännön parantamiseksi. He kannattivat tehdaslainsäädäntöä työväen suojelemiseksi. On sanottu, että he olivat poikkeuksetta uskollisia opille, että »koko kansan hyvinvoinnin tulee olla kaiken yksityisen ponnistuksen ja julkisen politiikan perimmäisenä päämääränä».
− Ja mikä usein unohdetaan, he eivät ajatelleet valtiota vain »yövartijana», vaikka he katsoivatkin yksityisen vapaan toiminnan olevan taloudellisen elämän verrattomasti johtavan voiman ja vaikka heidän pyrkimyksensä kohdistui ensi sijassa taloudellisten esteiden poistamiseen. Mutta he eivät ummistaneet silmiänsä todellisille oloille. On sanottu, että voidaan saada aikaan ei niinkään lyhyt luettelo sosiaalipoliittisista laeista, joita klassillisen liberalistisen kansantaloustieteen perustajat vaativat.
Sekä vapauden talousjärjestelmän perustajien ajatukset että Englannissa erityisesti 1830-luvulla alkanut työväen suojeluslainsäädäntö osoittaa, että tämäntapaista lainsäädäntöä ei katsottu tarkoitukselliseksi poikkeukseksi vapauteen perustuvasta talousjärjestelmästä.
Valtion sekaantuminen taloudellisiin asioihin.
Ei ole kuitenkaan kiellettävissä, että tämän kautta samoin kuin eräiden muiden kehityksen tuomien tosiasiain johdosta (trustit, kartellit yms. ynnä tullit) vaikeita sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä esiintyy, kun on ratkaistava, missä määrässä valtion sekaantuminen taloudellisiin asioihin on katsottava oikeaksi ja hyödylliseksi ja mistä rajasta alkaen se on pidettävä vahingollisena. Tämä kysymys on käynyt polttavaksi maailmansodan jälkeen ja erikoisesti viime vuosina, jolloin taloudellisen pulan johdosta turvautuminen valtion apuun ja tukeen on tullut yhä yleisemmäksi. Kysymystä on viime vuosina paljon käsitelty.
»Terve järki».
Toistaiseksi ei ole löydetty yleisesti hyväksyttyä periaatetta, joka antaisi yksityistapauksissa ehdotonta ohjetta. Eräs nykyajan etevimpiä kansantalouden tutkijoita, englantilainen Marshall sanoo, että jokaisessa käytännöllisessä tehtävässä on terve järki, tuo kuuluisa »common sense», lopullinen ratkaisija. Kunnes varmoja periaatteita johdoksi löydetään, täytyy turvautua tähän terveeseen järkeen. Ja luullakseni sen avulla voidaankin päästä eteenpäin, jos vaan järjen ääntä vilpittömästi ja intohimottomasti tahdotaan kuulla.
Meidän vakaumuksemme mukaan, jotka olemme yksityisen yritteliäisyyden kannalla, valtion sekaantuminen on rajoitettava vain välttämättömään, siihen, missä yksityinen yritteliäisyys ei voi tehtäviä suorittaa, ja erityisesti siihen, missä olot ovat synnyttäneet epäkohtia, joita on koetettava poistaa. Kokemus on osoittanut, että taloudellinen edistys menee parhaiten eteenpäin, kun yksityinen toimintatarmo ja yritteliäisyys on sen johtovoirnana. Tällainen järjestelmä vastaa myös parhaiten sitä vapauden tarvetta, mikä kuuluu kansalaiselle vapaassa yhteiskunnassa. Että tällä järjestelmällä on, etujensa ohella, suuria puutteita ja että sen toimimisen edellytykset ovat viimeisten miespolvien aikana eräissä suhteissa muuttuneet, sen me nöyrästi myönnämme. Ja niin paljon kuin on mahdollista, on koetettava keksiä keinoja näiden puutteiden poistamiseksi.
Kannattaessamme periaatteellisen vapauden järjestelmää teemme sen, ei sen vuoksi, että järjestelmä joillekin pienille piireille voi antaa suurimman edun, vaan sen vuoksi, että se meidän mielestämme kaikkine puutteineen on paras hankkimaan kansalle kokonaisuudessaan toimeentuloon tarpeelliset aineelliset varat. Tähän järjestelmään sisältyy oleellisena osana sangen vahva solidaarisuus, toinen toisistaan riippuvaisuus. Pitkän päälle ei yksi kansanosa voi menestyä, jos toiset kärsivät puutetta. Pankkimiehenä sen omassa kokemuksessani sangen selvästi huomasin.
Omaisuuden jakaminen.
Sanoin edellä, että vielä ei ole onnistuttu löytämään yleisesti hyväksyttyä sääntöä, jonka nojalla voitaisiin kerta kaikkiaan vetää selvä raja valtion sekaantumiselle ja väliintulolle taloudellisissa asioissa. Tässä suhteessa onkin suurta sekaannusta olemassa. »Politiikkamiehillä» on laaja ja kiitollinen temmellyskenttä mitä hurjimpia vaatimuksia varten käytettävänä.
Valtiollisessa kiihotuksessa esitetäänkin monenlaisia ja merkillisiä ehdotuksia ja annetaan lupauksia, joilla tarkoitetaan vähävaraisten kansankerrosten taloudellisen aseman parantamista. Yksinkertaisimpia ovat vaatimukset jonkinlaisesta omaisuuden ja tulojen tasajaosta. Jakomenettelyt voivat olla monenlaisia, mutta asiallisesti ne kuitenkin johtavat samaan lopputulokseen.
Tällainen omaisuuden ja tulojen jakaminen tuntuukin hyvin yksinkertaiselta: Otetaan niiltä, joilla on enemmän, ja annetaan niille, joilla on vähemmän. Valitettavasti tätä tietä ei päästä tulokseen. − Vuoden 1848 vallankumouksen aikana päätti eräs kansalaiskokous Frankfurt am Mainissa, että oli ryhdyttävä heti omaisuuden tasajakoon. Kokous valitsi lähetystön menemään kaupungissa asuvan rikkaan Rothschildin luo ilmoittamaan päätöksestä ja vaatimaan häntä sitä noudattamaan. Lähetystön esitettyä asiansa sanoi Rothschild: »Hyvä! Minun omaisuuteni on 16 milj. taalaria ja Preussin väkiluku on myös 16 milj. Se tekee yhden taalarin henkeä kohti. Tässä on teille osuutenne.» Ja hän ojensi kullekin lähetystön jäsenelle taalarin kouraan.
Olen tehnyt oman maamme valtion tuloverotustilaston pohjalla v:lta 1931 eräitä laskelmia. Jos pitäisimme 60 000 mk:n tai sitä suuremmat tulot sellaisina kohtuuttomina, jotka olisi tasan jaettava, olisi tulos seuraava:
60 000 mk:n tai sitä suurempia tuloja nauttivia oli 12 078 henkeä ja heidän tulonsa oli tasaluvuin yhteensä ……………..Smk 1 387 530 000:
– Kun kuitenkin näille suurtuloisille olisi myönnettävä sama korkein sallittu tulo, on summasta vähennettävä 12 078 X 60 000: – = >> 724 680 000: –
jää siis Smk 662 850 000: –
Tästä on kuitenkin vielä vähennettävä heidän maksamansa verot: puolet valtion tuloveroa 60 300 000: – kunnan ja kirkonverot arv. 10 % 138 700 000: – ja puolet valtion omaisuusveroa, arviolta 12 500 000: − Smk 211500000:
− jää siis jaettavaksi noin Smk 451350000: − mikä tekisi noin 129 mk henkeä kohti.
Tämäkin on kuitenkin liian suuri summa, sillä kaikkea tuloa ei voi jakaa. Jo väestön lisäyksen, mutta erityisesti myös taloudellisen edistyksen vuoksi on pääoman muodostusta varten tehtävä säästöä, jonka suuruus edistyvässä yhteiskunnassa on arvioitu noin 20 % kansallistuloista ( = n. 3 % kansallisvarallisuudesta). Sen mukaisesti olisi noista 1 387 milj. suurista tuloista säästettävä n. 277 milj. mk, joten jaettavaksi jäisi suhteellisen pieni määrä 174 milj. ja henkeä kohti siitä kertyisi ei enempää kuin noin 50 mk. − Samanlainen laskelma 75 000 mk:n ja sitä suuremmista tuloista antaisi 36 mk henkeä kohti. − Jos taas tahtoisimme nostaa jaon tulorajan varsinaisiin suurituloisiin esim. 360 000 markkaan, joka vastaa noin 1 500 puntaa ja 30 000 Ruotsin kruunua, eikä siten sekään vielä kuulu »suuriin tuloihin» länsimaisessa merkityksessä, tekisi jako-osuus vain mitättömät 5 markkaa henkeä kohti. Selvä on kuitenkin, että tällainen jakomenettely olisi mahdoton siitä yksinkertaisesta syystä, että noita suurempia tuloja ei olisi jaettavana, koska kukaan niitä ei tietenkään hankkisi, jos ne joko kokonaan tai edes suurimmaksi osaksi valtiolle pakkoluovutettaisiin.
Vielä toinen laskelma.
Meillä puhutaan paljon siitä, miten välilliset verot ovat kovin suuret verrattuina välittömiin veroihin, ja vaaditaan jyrkkää välittömien verojen korottamista ja välillisten verojen alentamista, jotta senkin kautta saataisiin muutosta tulojen jakaantumiseen. Vertauskohtana pidetään usein Englantia, mutta tämä rikas maa ei ollenkaan sovellu verotusoloissa vertauskohdaksi meidän maamme kanssa. Vertauskohdaksi on otettava joku toinen maa, jossa olot ovat enemmän meidän oloihimme verrattavia. Ruotsi on siinä kohden lähinnä, vaikka yleinen varallisuus siellä on, kuten tunnettu, paljon suurempi kuin meidän maassamme. Valtiotalouskomitean verotusjaoston mietinnössä on näistä asioista vertailevia tietoja. Näiden mukaan välittömät verotulot tekivät Suomessa v. 1932 – 18,1 %sekä Ruotsissa valtiovarainvuotena 1932–33 − 20,4% valtion tuloista. Ero oli siis vain 2,3 %, mikä ottaen huomioon Ruotsin paljon suuremman varallisuuden ei ole suuri. – Välilliset kulutusverot tekivät Suomessa v. 1932 − 50,1 % ja Ruotsissa vv. 1932−33 − 44,5 % valtion tuloista. Tässä on kuitenkin huomattava, että valtion monopolituloja ei ole luettu välillisiin verotuloihin. Kun Ruotsissa on voimassa tupakkamonopoli, on oikean vertauksen saamiseksi, Suomen kohdalta tupakkavero, n. 170 milj. mk., vähennettävä välillisten verojen summasta. Jos tämä tehdään, alenee välillisten verojen suhdeluku Suomen kohdalta 47,0 %:ksi, joka siis on vain 2,5 % Ruotsin vastaavaa lukua suurempi. Rikkaaseen Ruotsiin verraten me siten emme suinkaan ole tässä suhteessa »epäedullisessa asemassa». Vielä on mainittava, että Ruotsissa ns. sekaluontoisten verojen ryhmään on luettu autovero, joka itse asiassa on välillinen vero. Jos tämäkin otetaan huomioon, nousisi Ruotsin kohdalta välillisten verojen prosenttiluku aina 54,3 %:iin eli suuremmaksi kuin Suomessa. En voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että näiden numeroiden merkitystä meillä suuresti liioitellaan.
Jakaminen ei vie tulokseen.
Ei − jakamisella ei päästä yhteiskunnalle hyödyllisiin sosiaalipoliittisiin tuloksiin. Se johtaisi päinvastoin yleiseen köyhtymiseen ja taloudellisen hyvinvoinnin ja elintason alenemiseen. Yleisen hyvinvoinnin lisääntyminen laajoissa kansankerroksissa, mikä on kaikkein tärkeimpiä päämääriä, voi tapahtua vain siten, että taloudellinen toiminta ja tuotanto laajenee ja voimistuu ja että vähävaraisten kansanryhmien osuus tuotannon tuloksista sitä mukaa suurenee ja lisääntyy ja näiden kerrosten elämäntaso senkautta paranee ja kohoaa.
Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys.
Aikaisemmin tahdottiin ja niin tehdään vielä nytkin sosialistien piireissä, erottaa toisistaan taloudellinen ja yhteiskunnallinen − ekonominen ja sosiaalinen − kysymys. Niinikään on tahdottu pitää talous- ja sosiaalipolitiikka kahtena eri asiana, jotka voivat olla toisilleen vastakohtaisiakin. Oliko tällaiseen katsantotapaan entisinä aikoina perustusta, jääköön sanomatta. Nyttemmin on yhä enemmän alettu tunnustaa näiden kahden kysymyksen toisistaan riippuvaisuus. Nykyajan tärkein sosiaalinen probleemi on työttömyys. Mutta se on, jos mikään, taloudellinen kysymys. Millään sosiaalisella lainsäädännöllä ei voida työttömyyttä poistaa, vaan ainoastaan sillä tavalla, että työttömille hankitaan työtä. Tätä saattavat valtio ja kunnat julkisilla töillä jossakin määrässä aikaansaada, mutta loppujen lopuksi riippuu työttömyyden poistaminen siitä, voiko yksityinen yritteliäisyys lisätä riittävästi työtilaisuuksia. Missä määrässä valtio voi yleisillä töillä ja muilla toimenpiteillä tämän tarkoituksen saavuttamista edistää, »virkistää, stimuleerata, konjunktuuria», kuten sanotaan, se on kysymys, josta viime aikoina on paljon keskusteltu.
Eräässä aikaisemmassa esitelmässäni viittasin ruotsalaisen professori Montgomeryn sanoihin hänen Ruotsin sosiaalipolitiikkaa 1800-luvulla käsittelevässä teoksessaan. Pyydän saada ne vielä tässä yhteydessä esittää. Hän sanoo: »Jos esim. kysyttäisiin, mikä poliittinen toimenpide 1800-luvun kuluessa on suotuisimmin vaikuttanut sosiaalisiin probleemeihin Ruotsissa, olisi tosin mahdotonta antaa siihen varmaa vastausta. Mutta voisi kuitenkin esittää sangen hyviä syitä sen väitteen puolesta, että 1850-luvulla alettu rautateiden rakentaminen tässä suhteessa merkitsi enemmän kuin mikään muu esillä olevassa teoksessa käsitellyistä sosiaalipoliittisista toimenpiteistä.» − Puutetta ja köyhyyttä vastaan voidaan taistella parhaiten ja ainoalla tehokkaalla tavalla siten, että saadaan tuottava taloudellinen toiminta mahdollisimman vilkkaaseen käyntiin. Tämä on siis pääasiassa taloudellinen asia. »Sosiaalinen ja taloudellinen politiikka katsotaan nykyään saman probleemin toisiaan täydentäviksi puoliksi» sanotaan kansainvälisen työtoimiston johtajan viimeisessä vuosikertomuksessa.
Kokoomuspuolueen yleisessä ohjelmassa on tämä taloudellisen ja sosiaalisen kysymyksen yhteenkuuluvaisuus huomattu, kun on rinnastaen asiat toistensa viereen sanottu näin:
»Maan varallisuutta ja taloudellista itsenäisyyttä on kaikin keinoin edistettävä. Yritteliäisyyttä on kannustettava, kaikkea hyödyllistä työtä, niin henkistä kuin ruumiillista, on tuettava. Tarmokkaasti on tehtävä sellaista uudistustyötä, joka kohottaa vähäväkisiä kansankerroksia.»
Taloudelliset lait.
Mainitsin jo aikaisemmin, että vielä ei ole vapaissa maissa löydetty yleisesti hyväksyttyä periaatetta, jonka mukaan kaikissa yksityistapauksissa voitaisiin vetää raja valtion sekaantumiselle taloudelliseen elämään. Diktatuurimaat ovat tämänkin kysymyksen ratkaisseet yksinkertaisella ja jyrkällä tavallaan alistamalla talouselämän valtion virkakoneiston määräysvallan alaiseksi.
Diktaattorikaan kuitenkaan ei ole näissä asioissa kaikkivaltias. On olemassa »taloudellisia välttämättömyyksiä», ns. taloudellisia lakeja, joita ei voi asetuksilla mielin määrin muuttaa. Tässä tulemme taas ylen vaikeaan kohtaan. Nykyään tahdotaan katsoa, että taloudelliset lait eivät ole mitään ehdottomia lakeja, vaan että valtio voi niitä määräyksillään mielin määrin muodostella. Veisi liian pitkälle ruveta tätä kovin monimutkaista ja vaikeata kysymystä tarkemmin selvittämään. Mikäli olen voinut havaita, myönnetään joka taholla, että on olemassa »taloudellisia välttämättömyyksiä», taloudellisia lakeja, jotka perustuvat »asioiden luontoon» ja joiden edessä on taivuttava. Mutta sen ohella on »satunnaisia seurausilmiöitä», joihin on mahdollista vaikuttaa. Edellisiin voidaan vaikuttaa vain saamalla aikaan muutoksia niihin edellytyksiin, joista taloudellisten lakien vaikutus riippuu.
Sosiaalipoliittiset toimenpiteet.
Jos nyt käännymme siihen taloudellisen elämän puoleen, jota kutsutaan sosiaalipoliittiseksi ja johon kuuluvat toimenpiteet vähävaraisten kansankerrosten aseman parantamiseksi, on siinä suhteessa katsantokanta jotenkin vakiintunut. Ei panna kysymyksen alaiseksi sitä periaatetta, että tässä valtion väliintulo on eräillä aloilla paikallaan. Englannissa säädettiin jo yli 100 vuotta sitten työväen suojeluslaki ja lainsäädäntöä tällä alalla on sekä siellä että muissa maissa kehitetty ja täydennetty. Tätä menettelyä on perusteltu useammanlaatuisilla syillä. Ensiksi on kansalaisten työvoiman ja terveyden suojeleminen jo kansantalouden kannalta välttämätön. Toiseksi on yhteiskunnan ja valtion koossapysymisen kannalta huolenpito vähäväkisistä tärkeä. Vihdoin on alettu entistä voimakkaammin esiintuoda siveysopin, etiikan, vaatimusten soveltamista myös taloudelliseen elämään.
Ei ole mahdollista tässä yhteydessä ryhtyä yksityiskohtaisemmin käsittelemään sosiaalipolitiikan erikoiskysymyksiä. Siihen kuuluvat toiminnan muodot ovat monet ja eri aloilla liikkuvat. Niitä on laaja huoltotoiminta, jota mm. maamme työnantajat suuressa mitassa ovat toimeenpanneet. Edelleen työehtolainsäädäntö, joka sisältää ne edellytykset ja sen kehyksen, minkä valtio pitää välttämättömänä ja vähimpänä työntekijän suojelemiseksi. Miten pitkälle siinä kulloinkin voidaan mennä se riippuu ennenkaikkea juuri taloudellisesta kehityksestä ja tuotannon edellytyksistä. Vihdoin kuuluvat tähän ne toimenpiteet, joilla pyritään hankkimaan vähävaraisille turvaa nykyiseen ja nähtävästi jokaiseen taloudelliseen järjestelmään liittyviä kohtalon vaihteluja vastaan.
Raskaimpia puolia elämässä, ja erityisesti vähävaraisen ihmisen elämässä, on epävarmuus huomisesta päivästä. Erilaisella sosiaalisella vakuutuksella koetetaan tässä hankkia turvallisuutta tulevaisuudesta. Kuten tunnettu on meillä nykyään esillä kysymys vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksesta sekä äitiysvakuutuksesta. Vaikeimpia epävarmuuden ilmiöitä on työttömyys, jota vastaan taisteleminen vaatii monenlaisia toimenpiteitä.
Huomautan vielä lopuksi, että sosiaalipolitiikka on yleisen taloudellisen probleemin toinen puoli. Laajan sosiaalipolitiikan toteuttaminen edellyttää, että yhteiskunnan taloudelliset varat ovat saavuttaneet sangen suuren vahvuuden. Vilkas taloudellinen toiminta ja sen luomat lukuisat työtilaisuudet sekä sellainen taloudellinen elämä, joka kykenee maksamaan kunnolliset palkat, ovat ne edellytykset, joita tässä tarvitaan.
Kokoomuspuolue ja sosiaalipolitiikka.
Mikä kanta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vastaa kokoomuspuolueen yleisiä periaatteita?
Tämäntapaiset inhimillisyyteen ja ihmisystävällisyyteen vetoavat asiat ovat niitä, jotka ovat omiaan yhdistämään lämminsydämisiä ja yhteisestä parhaasta huolehtivia ihmisiä puolueisiin katsomatta. Onkin tehty se huomio, että sosiaalipoliittisella työllä on kyky rikkoa puolueiden ja eri ajatussuuntien rajat. Sen sosiaalipolitiikan etevin edustaja, joka 1830-luvulla alkoi Englannissa ja joka sitten valloitti miltei kaikki maailman maat, oli aristokraatti ja hyvä konservatiivi − lordi Ashley, sittemmin Shaftesburyn 7:s jaarli − ja hänen työtoverinsa − sir Edwin Chadwick − oli jyrkkä radikaali. Mutta kun tässä ei tulla toimeen ilman valtion väliintuloa, on valtiollisten puolueiden määriteltävä kantansa esilletuleviin toimenpiteisiin nähden.
Puolue, joka useinkin on pakotettu toimimaan pidättävänä voimana ja arvostelemaan, kritisoimaan, uusien toimenpiteiden seurauksia sekä puolustamaan vanhaa, jota pitää oikeana, joutuu helposti epäkiitolliseen asemaan. Pysyvä moite Englannin nykyistä konservatiivista hallitusta vastaan on, että siltä puuttuu rakentavia, »konstruktiivisia», aatteita, ja erityisesti se, että se ei ole kyennyt keksimään keinoja työttömyyden vähentämiseksi. Sen äsken julkaisema vaalijulistuskin oli vastustajien mielestä ajatuksista tyhjä. Kokoomuspuolue voi tyynesti kantaa samantapaiset moitteet.
Mainitsin edellä, miten taloudellisen vapauden opin suuret perustajat olivat poikkeuksetta uskollisia sille ajatukselle, että »koko kansan hyvinvoinnin tulisi olla kaiken yksityisen ponnistuksen ja kaiken julkisen politiikan perimmäisenä päämääränä.»
Sama henki huokuu Englannin valtiomiesten sanoista vielä nytkin. Englannin nykyinen konservatiivinen pääministeri, vanha ja kokenut teollisuusmies, lausui puhuessaan ns. »hyljätyistä alueista», viime kesäkuussa näin: »Minä tunnen, että yli maan kiitää väkevä veljeyden tunto − tunto siitä, että me olemme kaikki yhtä ja että ne meistä, jotka ovat kyllin onnellisia saadessaan olla turvassa työttömyyden vaaroilta ja suuresta köyhyydestä, eivät voi olla oikein onnellisia, ennenkuin olemme onnistuneet niin muodostamaan tämän maan, että siinä ei ole oleva ketään, joka kärsisi suuresta työttömyydestä ja köyhyydestä.» Luulisi kuulevansa innostuneen nuorukaisen puhuvan.
Kokoomuspuolue on ohjelmassaan lausunut yleisen sosiaalipoliittisen periaatteen edellä mainitsemassani kohdassa. Tästä periaatteesta meidän on kiinnipidettävä. Se liittyy puolueemme peruskatsomukseen, se johtuu siihen kansanyhteyden ajatuksesta, kansan kaikkien kerrosten yhteenkuuluvaisuudesta, jota me ennen muuta tahdomme tehostaa. Sen vuoksi meidän on huolellisesti ja lämpimällä myötätunnolla harkittava mitä vähävaraisempien kansankerrosten kohottamiseksi voidaan tehdä, vilpittömästi pyrkien myönteisiin tuloksiin. Tällainen menettely edistää loppujen lopuksi parhaiten kaikkien kansanryhmäin ja koko kansan menestystä.
