SUOMEN TALOUDELLINEN KEHITYS ITSENÄISYYDEN AIKANA
Esitelmä Suomen viikolla Tukholmassa huhtikuun 22 päivänä 1936
(Pidetty ruotsiksi)
Joskin koetan mikäli mahdollista välttää väsyttäviä tilastotietoja, en valitettavasti voi kokonaan pidättyä esittämästä arvoisille kuulijoilleni muutamia tällaisia tietoja. Niinpä olen pakotettu heti aloittamaan esitykseni muutamilla numeroilla, jotka koskevat Suomen kauppa- ja maksutasetta ennen sotaa.
Venäjän vallan aikana Suomen kauppatase oli vuosikymmenien ajat selvästi passiivinen. Kolmena viimeisenä. vuotena ennen maailmansotaa, vuosina 1911−13, tuonti oli keskimääräisesti noin 57 % ja vienti 43 % koko ulkomaisesta kauppavaihdosta. Vuotuinen tuontiylijäämä oli keskimäärin 115 miljoonaa silloista kultamarkkaa varsin kunnioitusta herättävä summa, sillä se vastasi suunnilleen kolmannesta vuotuisesta keskimääräisviennistä.
Suomi oli ennen sotaa vielä suuremmassa määrin kuin nyt maataloutta harjoittava maa. Maatalousväestö muodosti vuonna 1900 68 % ja vuonna 1910 66,3 % eli kaksi kolmannesta kokonaisväkiluvusta. Mutta tästä huolimatta Suomen maatalous ei Venäjän vallan aikana kyennyt lähimaillekaan tuottamaan maan tarvitsemia elintarvikkeita. On laskettu, että. kotimaisten ravintoaineiden kulutus vuosina 1911−13 muodosti noin 59 % eli 3/5 ja ulkomaisten 41 % eli 2/5 kansamme koko kulutuksesta. Suomen oli niin ollen pakko tuottaa ulkomailta huomattavia määriä viljaa ja muita elintarvikkeita. Vuosina 1911−13 tämä tuonti nousi keskimäärin 27 %:iin kokonaistuonnista ja sen maksaminen vaati runsaan kolmanneksen vientituloista. Tosin veimme jossain määrin ulos karjanhoitotuotteita, ensi sijassa voita, mutta maataloustuotteiden ja -tarvikkeiden nettotuonnin lasketaan mainittuina vuosina nousseen 90 miljoonaan kultamarkkaan, mikä oli likimain neljä viidennestä tuontiylijäämästä. Viljatulli on ollut poistettuna vuodesta 1864 lähtien. Vuonna 1914 määrättiin tosin rukiille mitätön tulli, mutta kun sitä ei sovellettu Venäjältä tuotuun viljaan, ei Suomen maataloudella tullut olemaan siitä mitään hyötyä.
Paitsi elintarvikkeita tuonti käsitti kotimarkkinateollisuuden raaka-aineita n. 30 % tuonnista − sekä teollisuus- ja siirtomaatavaroita ym., mitä tuontia ei tässä ole syytä tarkemmin analysoida. Mutta sitten kun vienti oli käytetty hyväksi tuonnin maksuun, syntyi, kuten jo mainitsin, huomattava vajaus. Kysymys on nyt siitä, miten saimme tämän peitetyksi.
Maahan virtasi vuosittain pääomaa ulkomaisten lainojen muodossa, jotka keskimäärin vuotta kohti laskettuina nousivat 15 à 20 miljoonaan kultamarkkaan ja jotka kokonaisuudessaan käytettiin rautateiden rakentamiseen. Suomella ei ollut mainitsemisen arvoisia ulkomaisia korkotuloja. Sen sijaan meillä oli jonkin verran rahtituloja sekä ulkomailla asuvilta maanmiehiltä saatuja rahalähetyksiä. Mutta meillä oli myös omalaatuinen, valtioyhteydestä Venäjään johtuva tulo. Suomen vuodelle 1912 laadittu maksutase osoittaa, että meillä oli Venäjän kohdalla ns. »näkymätön vienti», arvoltaan jopa noin 100 miljoonaa vanhaa kultamarkkaa eli noin 28 % mainitun vuoden näkyvästä viennistä. Suurimpana eränä siinä oli se rahamäärä, jonka venäläinen huvila-asutus toi mukanaan maahan. Karjalan kannaksella, Pietarin läheisyydessä, asui kesäisin suuri joukko varakkaita pietarilaisia, jotka omaten venäläisen tunnetun »shirokaja natura’n» eli »suurellisen luonnon» sirottelivat avokätisesti rahaa ympärilleen. Tämä oli maalle taloudellisesti tuottoisaa, mutta asialla oli tietenkin myös toinen, seudun väestölle vähemmän hyödyllinen puolensa. Sitä paitsi ansaitsimme huomattavia määriä suurista Suomeen sijoitetuista venäläisistä sotavoimista, määriä, jotka ylittivät sen mitä Venäjän hallitus vastoin perustuslakeja vaati Suomelta Venäjän valtiokassaan sotilasmenojen peittämiseksi. Suomen maksutase osoitti aktiivista saldoa ilman ulkomaisella luotolla hankittuja varojakin.
II
Saavutettuamme itsenäisyyden suoritettavanamme oli taloudellisessa suhteessa lähinnä kaksi tehtävää. Ensiksikin taloutemme oli jälleenrakennettava sen tosiasian pohjalle, että Venäjä oli yhdellä iskulla pudonnut pois talouselämäämme vaikuttavana tekijänä. Toiseksi oli hankittava ne varat, jotka olivat välttämättömät uudesta valtiollisesta asemastamme johtuvien tarpeiden täyttämiseksi.
Venäjä oli vuosina 1911−13, paitsi »näkymättömän vientimme» suurin ostaja, myös tärkein näkyvän viennin kuluttaja. Koko ulosviennistämme meni noin 28 % Venäjälle. Lisättäessä tähän näkymätön vienti saadaan tulokseksi, että noin 40 % ulkomaisesta maksutaseestamme oli Venäjästä riippuvaa; toisin sanoen käytettävissämme olleesta ulkomaanvaluutasta − ulkomaiset luotot poisluettuina − noin 40 % tuli Venäjältä. Bolshevikkivallankumouksen johdosta Venäjä kuitenkin jäi yhtäkkiä pois. Solmittuamme Venäjän kanssa rauhan 1920 olemme tosin koettaneet kehittää kauppayhteyksiämme myös tähän suuntaan, mutta niinkuin muutkin maat jokseenkin laihoin tuloksin. Kolmen viimeisen vuoden 1933−35 aikana vientimme Venäjälle on vaihdellut 1,5 %−1,8 % eli toisin sanoen ollut vailla merkitystä. Nykyään olemme taloudellisesti tästä maasta täysin riippumattomia.
Voidaksemme pitää kauppataseemme tasapainossa meille oli välttämätöntä etsiä uusia markkinoita aikaisemmin Venäjälle lähettämillemme tavaroille sekä mukauttaa tuotantomme uusien markkinoiden vaatimusten mukaiseksi. Vientimme avulla meidän täytyi lisäksi kompensoida muut Venäjältä saadut tulot, koska emme voineet ottaa lukuun, että suoritetuista palveluksista saataisiin uusia ulkomaisia tuloja. Niin ikään oli tarpeen laajentaa tuotantoamme saadaksemme siten ne varat, joita vaadittiin uusien, esiinnousseiden tarpeiden tyydyttämiseksi. Kotimaista elintarviketuotantoa lisäämällä olemme voineet korvata osan ulkoapäin tapahtuvaa tuontia, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään. Mutta Suomen talouden tilasta johtuen viennin lisääminen ilmeni kuitenkin ehdottoman välttämättömäksi.
Taloudellinen tilanteemme oli vaikea ja tulevaisuus näytti huolestuttavalta. Sota-aika ja vuoden 1918 tapahtumat olivat saattaneet taloutemme epäjärjestykseen. Maan rahaolot olivat sodan aikana joutuneet sekasortoon. Inflaatio oli kehittynyt tuhoisiin mittoihin.
III
Suuri valtiollinen muutos, itsenäistyminen, oli omiaan valamaan mieliin rohkeutta ja luottamusta. Niin hyvin maanviljelijät kuin teollisuusmiehet ryhtyivät tarmokkaasti työhön. Me olimme nyt siinä edullisessa asemassa, että saimme itse määrätä omista asioistamme.
Mitä ensinnäkin tulee maatalouteen, on sen alalla suoritettu määrätietoista työtä. Viljelyspinta-ala on huomattavasti laajentunut ja viljelys voimaperäistynyt. Erikoisesti viljanviljelyä on lisätty valtiovallan tukitoimenpitein. Viljanviljelyä on meillä myös elvytetty suojatulleilla, jotka ovat vapauttaneet maanviljelijät markkinakehitystä koskevista huolista. He ovat voineet suunnata työnsä kotimaisen kulutuksen tyydyttämiseen korvatakseen siten entisen ulkomaisen viljantuonnin. Myös karjanhoitoa on tuettu valtiovallan toimenpitein, kuitenkin niin, että tuotanto on voitu estää kohoamasta mainittavasti yli oman maan kulutuksen. Maataloustuotteita vietiin ulos viimeisinä maailmansodan edellisinä vuosina noin 12 % maatalouden koko tuotannosta; vuosina 1932−33 tämä vienti oli laskenut 9 %:iin. Absoluuttiselta määrältään ei maataloustuotteiden vienti ole mainittavasti lisääntynyt.
Maatalous kykenee nyt huomattavasti suuremmassa :määrin kuin ennen sotaa tyydyttämään kansamme ravintoaineiden tarvetta. Lasketaan, että 82 % kulutetusta leipäviljasta on kotimaista – rukiin osalta vastaava luku nousee aina 95 %:iin ja on vehnän osalta 40 %, kun se taas ennen sotaa oli viimeksi mainitun viljalajin kohdalla vain 2 %. Kaikista ravintoaineista noin 80 % on kotimaisia ja 20 % ulkolaisia, vastaavien lukujen ollessa vuosina 1911−13 58 % ja 42 % − Väkiluku on saman ajanjakson kuluessa kasvanut runsaalla puolella miljoonalla.
Maatalouden kehitys on näin ollen vaikuttanut merkittävästi maan maksutaseeseen. Elintarviketuonnin ylijäämä, joka kuten mainittiin kohosi vuosina 1911−13 90 miljoonaan vanhaan kultamarkkaan, vastaten nykyisessä rahassa noin 1 000 miljoonaa, ja jonka maksamiseen oli huvennut likimain kolmannes muita, ei-maataloustuotteita käsittävästä viennistä, oli vuonna 1934 ainoastaan 190 miljoonaa nykyistä markkaa ja sen peittämiseen kului vain 3,5 % muiden elinkeinohaarojen viennistä samoina vuosina.
Joku kenties kysyy, onko ollut oikein harkittua kohottaa maataloustuotantoa valtion tuen avulla niin pohjoisessa sijaitsevassa maassa kuin Suomessa.
Tähän voidaan ensinnäkin vastata, että alunperin eteläisistä maista peräisin olevat viljelyskasvit ovat osoittaneet ja osoittavat jatkuvasti sangen suurta mukautumiskykyä. Aikaisemmin oltiin maassamme sitä mieltä, että esimerkiksi vehnänviljelykseltä puuttuivat edellytykset muissa osissa maata kuin sen lounaisimmassa kulmassa, mutta nyt vehnää viljellään aina Etelä-Pohjanmaalla saakka.
Toiseksi voidaan sanoa, että meidän oli yksinkertaisesti pakko lähteä tälle tielle. Meillä oli jo ennen sotaa lukuisa talonpoikaisväestö. Aivan itsenäisyydenkautemme alussa, vuonna 1918, toteutettiin maamme kenties suurin sosiaalinen uudistus, torpparien vapautus, millä toimenpiteellä noin 117 000 vuokra-aluetta itsenäistettiin. Ja tämän ohella maataomistavien talonpoikien lukumäärä on muullakin tavoin lisääntynyt. Tämä itsenäisten viljelysalueiden valtava lukumääräinen kasvu on osaltaan edistänyt maataloustuotannon kohoamista. Talonpoikaisväestöllä on Suomessa erinomaisen tärkeä sosiaalinen merkitys, niin, voidaan sanoa tärkein kaikesta. Sen olosuhteissa tapahtunut romahdus olisi voinut muodostua maalle suoranaisesti tuhoisaksi, siitä puhumattakaan, että ei olisi ollut mahdollisuutta saada vähänkään huomattava osa tätä väestöä sijoitetuksi muille elinkeinoaloille. Ja lopuksi, kuten edellä esittämästäni on käynyt ilmi, maataloustuotannon kohoaminen on ollut erittäin merkityksellinen niin hyvin taloutemme kuin ulkomaisen kauppa- ja maksutaseemme kehityksen kannalta.
IV
Siirryn nyt teollisuuteen.
Suomen teollisuusmiehet kävivät hekin vapaussodan jälkeen reippaasti käsiksi työhön. Teollisuus oli vuonna 1918 suureksi osaksi pysähdyksissä ja sen tila oli jokseenkin sekasortoinen. Mutta ennen kaikkea täytyi maan vientiteollisuus Venäjästä eroamisen jälkeen pohjiaan myöten organisoida uudelleen, uusia markkinoita oli etsittävä ja tuotanto sopeutettava niiden vaatimusten mukaiseksi sekä koko teollisuus uudistettava niin teknillisesti kuin taloudellisestikin. Teollisuusmiestemme ponnistelut ovat kantaneet runsaita hedelmiä, ja heidän työnsä muodostaa arvokkaan osuuden maan taloudellisessa historiassa.
Teollisuus on kokonaisuudessaan kehittynyt vielä enemmän kuin maatalous. Teollisuuden volyymin lasketaan, vuoden 1913 volyymi peruslukuna 100, kohonneen vuonna 1935 235:een, mikä merkitsee noin 6 %:n nousua keskimäärin vuotta kohti.
Jos vakiintuneen käytännön mukaisesti jaamme teollisuuden ns. kotimarkkinateollisuuteen ja vientiteollisuuteen, havaitsemme, että kotimarkkinateollisuuden tuotantovolyymin indeksi on noussut lukuun 218 eli niin ollen vähän yli kaksinkertaiseksi, samalla kun vientiteollisuuden tuotantoindeksi on noussut 259:ään saakka, mikä vuoden 1913 lukuun verrattuna merkitsee runsaasti 2 ½-kertaista lisäystä.
En voi tässä yhteydessä ryhtyä tarkemmin analysoimaan eri teollisuudenhaarojen kehitystä. Kun tässä tilaisuudessa pidetään toinen esitelmä teollisuutemme kehityksestä, en myöskään tule koskettelemaan kotimarkkinateollisuutemme piirissä suoritettua työtä. On kuitenkin välttämätöntä esittää muutamia viittauksia vientiteollisuuden nousukehityksestä. Suomi on poikkeuksellisen suuressa määrin riippuvainen ulkomaankaupasta. Voitaneen arviolta sanoa, että noin 30 % maan kokonaistuotannosta on tarkoitettu ulosvietäväksi. Maan teollisuus, erikoisesti kotimarkkinateollisuus, tarvitsee suuria määriä ulkolaisia raaka-aineita, ja sitä paitsi on tuotettava siirtomaatavaroita ja muita hyödykkeitä, jotka kuuluvat nykyaikaisen ihmisen tarpeentyydytykseen, samoin myös eri teollisuustuotteita. Mutta sen lisäksi on muistettava, mikä erittäin suuri merkitys vientiteollisuudella on Suomen kansantaloudelle sen johdosta, että teollisuudesta metsä saa arvonsa ja metsänomistajat, jotka suurimmaksi osaksi ovat maanviljelijöitä, samoin kuin työläisetkin tuloja ja että väestön ostokyky tämän ansiosta lisääntyy myös kotimarkkinateollisuuden hyödyksi. Toisin sanoen vienti näyttelee Suomen kansantaloudessa hyvin keskeistä ja ratkaisevaa osaa.
Suomen vientiteollisuus perustuu kuten tunnettua aivan valtaosaltaan puuhun. Suomen metsäpinta-ala on suunnilleen yhtä suuri kuin Ruotsin, noin 25 miljoonaa hehtaaria. Asukasta kohti Suomessa tulee noin 7 ha metsämaata, Ruotsissa noin 3,7 ha. Metsiemme lisäkasvu lasketaan 44,4 miljoonaksi m3:ksi; Ruotsissa se arvioidaan kuten tunnettua 47,7 miljoonaksi m3:ksi. Metsänomistuksen suhteen lienee syytä mainita, että Suomen puunjalostusteollisuuden omistamien metsien pinta-ala on 1,9 miljoonaa ha eli 7,5 % metsän kokonaispinta-alasta. Ne ovat siis huomattavasti pienemmät kuin Ruotsin teollisuuden omat metsät, jotka käsittävät 5,6 miljoonaa ha eli noin 25 % kokonaismetsäalasta.
Puunjalostusteollisuuden kehitys on Suomessa kulkenut suurin piirtein samoja linjoja kuin Ruotsissa. Sahateollisuus antoi leimansa ensimmäiselle vaiheelle, ja sitä seurasivat puuhioke- ja selluloosateollisuus sekä paperiteollisuus. Näillä aloilla Suomi oli vuonna 1913 suunnilleen samalla tasolla kuin Ruotsi vuosisadan vaihteessa. Vuosina 1911−13 sahatun ja sahaamattoman puutavaran viennin arvo oli noin 75 %, selluloosan ja paperin viennin arvo taas 25 % puuhun perustuvan viennin kokonaisarvosta. Puutavaratuotteiden ulosvienti oli niin ollen selvästi vallitsevassa asemassa selluloosa- ja paperiteollisuuteen verrattuna. Vuonna 1935 kummankin ryhmän kesken oli suurin piirtein päästy tasapainoon. Sahatun tavaran tuotanto ei ole laskenut, vaan pysynyt entisellä tasollaan. Mutta erittäinkin puuhiokkeen ja selluloosan valmistus on sitä vastoin kasvanut hyvin nopeassa tahdissa. Siihen kuuluva tuotanto käsitti viime vuonna kaikkiaan 1 044 000 tonnia, mistä 824 000 tonnia vietiin ulos, kun taas vuoden 1913 tuotanto käsitti 300 000 tonnia ja vienti 180 000 tonnia. Paperin ja pahvin vienti oli vuonna 1913 199 000 tonnia ja viime vuonna 442 000 tonnia.
Vientiteollisuuden itsenäisyydenaikaisen kehityksen tulos on niin ollen ollut sangen tyydyttävä. Vuoteen 1913 verrattuna viennin volyymi oli 90 % suurempi − volyymi-indeksi oli 190. Suomi samoin kuin Ruotsi on ollut siinä onnellisessa asemassa, että puuhun perustuvilla tuotteilla on ollut menekkiä maailmanmarkkinoilla. Niihin kuuluvat tuotteet lukeutuvat meidän päivinämme välttämättömyysartikkeleihin, ja puu on raaka-aine, jota ei voida valmistaa tehtaissa eikä myöskään lisätä mielin määrin; sitä ei myöskään ole voitu ainakaan toistaiseksi korvata plantaasheilla viljellyillä kasveilla. Näin ollen Suomi saattoi vaikeimpien pulavuosien 1931−32 aikanakin huomattavasti lisätä selluloosanvientiään. Lienee syytä huomauttaa, että kuusen kulutus näyttää tätä nykyä saavuttaneen lisäkasvun rajan; tämä asiaintila asettanee puolestaan rajan kuusta raaka-aineena käyttävän teollisuuden laajentamiselle ainakin siksi, kunnes kysymys metsänhoidollisin ja mahdollisesti muin toimenpitein saadaan järjestetyksi.
Ennen sotaa saimme maksutaseemme tasapainoon sen näkymättömän viennin ansiosta, joka johtui yhteydestämme Venäjään. Nykyään maamme maksutase on täysin toisenlaatuinen. Muilla vakinaisillaerillä kuin viennillä ja tuonnilla ei viime vuosina ole ollut suurtakaan merkitystä, ja ne ovat suurin piirtein pysyneet tasapainossa aktiiva- ja passiivapuolella. Mutta sen johdosta, että elintarvikkeiden tuonti on huomattavasti vähentynyt ja että samalla teollisuustuotteiden vienti on voimakkaasti kasvanut, maksutaseemme on muodostunut merkittävän aktiiviseksi.
Teollisuus voi perustua joko kotimaiseen raaka-aineeseen tai teknillisesti pitkälle kehittyneeseen työhön. Ruotsin teollisuus pohjautuu näihin molempiin tekijöihin. Myös me pyrimme kehittämään työtämme niin korkealle teknilliselle tasolle kuin mahdollista. Kotimaisena raaka-aineena on ollut metsiemme puu, ja tähänastisten kokemusten perusteella puu on osoittanut muodostavansa kriisikausinakin luotettavamman teollisuuden rakennuspohjan kuin monet muut raaka-aineet. Mutta tietenkin monipuolisemmalle perustalle olisi annettava etusija. Viime aikoina maassamme onkin yhä enemmän alettu kohdistaa huomiota vuoriteollisuuteen. Tosin Runeberg lauloi: »On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet … », ja myös geologinen tieteemme on useiden sukupolvien ajan pitänyt maamme mineraaliköyhyyttä selviönä. Nykyajan ihmiset ovat kuitenkin rohjenneet asettaa jopa Runebergin auktoriteetin kysymyksenalaiseksi tämänlaatuisissa asioissa. Ja koska Ruotsin puolella pohjoisessa tavataan rikkaita malmiesiintymiä, on lähellä ajatus, että olisi omituinen yhteensattuma, jos geologinen ja poliittinen raja kulkisivat pitkin samaa linjaa. Viimeiset kupari- ja nikkelilöydöt viittaavat mahdollisuuksiin, joita aikaisemmat sukupolvet eivät ole osanneet ajatellakaan.
V
Olen koettanut antaa kuvan niistä muutoksista ja niistä tuloksista, joita tuotantotoiminta on aikaansaanut Suomen maataloudessa ja teollisuudessa. Voitaisiin ehkä esittää kysymys, mistä tähän laajennustoimintaan on hankittu varat.
Sodan päättyessä kärsimme Suomessa täyskelpoisen rahan puutetta; tarkoitan sellaista rahaa, jolla olisimme voineet ostaa tavaroita ulkomailta. Laadin vuonna 1924 laskelman, joka oli tarkoitettu selvittämään, kuinka suuria summia olimme viisivuotiskautena 1919−23 käyttäneet teolliseen uudistus- ja laajennustyöhön ja millä tavoin tätä varten oli hankittu varat. Tein sen johtopäätöksen, että kyseessä olevaan tarkoitukseen käytettyjä varoja vastasi jokseenkin tarkoin ulkoisen velkaantumisen yhtä suuri kasvu. Maa oli toisin sanoen suorittanut tämän uudistustyön ulkomaisella pääomalla. Mutta miten se oli hankittu? Emme nauttineet ulkomailla suurtakaan luottamusta ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina. Vasta vuodesta 1921 lähtien aloimme saada pitkäaikaista ulkomaista luottoa, ensi vuosina kuitenkin varsin vähäisessä määrin, aluksi vuosina 1921 ja 1922 kaksi pientä lainaa Skandinaviasta ja sittemmin vuodesta 1923 alkaen lainoja myös Englannista ja Yhdysvalloista. Ensimmäisinä vuosina meidän täytyi tyytyä hankkimaan luottoa vähemmän tyydyttävässä muodossa. Eniten käytetty oikotie ulkomaan valuutan saamiseksi oli paperirahamme myyminen ulkomaille. Markka-raukkamme poti näinä vuosina selväpiirteistä heikkoudentilaa, joka huononi kuukaudesta toiseen. Näyttää kuitenkin siltä, että pääsyy Suomen markan huonontumiseen vuosina 1919−20 on etsittävissä siitä setelinannon lisäämisestä valtion tarpeiden tyydyttämiseksi, josta oli seurauksena Suomen markan ulkomaisen arvon lasku. Tästä aiheutui, että meidän täytyi jatkuneen arvonalennuksen johdosta myydä yhä suurempia markkamääriä saadaksemme niillä jotakin. Tällä tavoin Suomen pankkeihin kasautui ulkomaisia, etupäässä ruotsalaisia ja muita skandinaavisia avistasaatavia, joiden määrä vuonna 1929, niiden ollessa suurimmillaan, nousi 1 236 milj. markkaan. Tämä ei todellakaan ollut sopiva ulkomaisen pääoman hankkimismuoto tarkoituksiamme varten. − Toinen luottomuoto, jota aloimme vuonna 1919 ottaa käyttöön, oli jossain määrin parempi, vaikka sitäkään ei voida sanoa hyväksi; tarkoitan niitä lyhytaikaisia lainoja, joita liikeyritykset, varsinkin vientiyritykset, ottivat pankkien takuuta käyttäen. Aluksi tuonninharjoittajat lähtivät tälle tielle, sittemmin myös vientiteollisuus, erikoisesti sahateollisuus. Ensimmäisinä sodanjälkeisvuosina otetut lainat muodostuivat lainanottajille suorastaan tuhoisiksi markan arvon jatkuvasti laskiessa. Mutta niille yrittäjille, joilla ei ollut ollenkaan tai vain mitättömiä ulkomaisia velkoja, rahanarvon aleneminen, inflaatio, oli eduksi, koska he sen ansiosta vapautuivat suurimmasta osasta velkojaan.
Sen jälkeen kun Suomen markka vuonna 1923 vakautettiin ja vuonna 1925 sidottiin kultaan, jatkettiin ulkomaisen pääoman hankintaa sekä pitkäaikaisluottojen että lyhytaikaisten kausiluottojen muodossa. Nouseva konjunktuuri herätti luottamusta − kukaan ei pitänyt kullasta irrottautumista mahdollisena − ja tuotannon kohotessa nopeassa tahdissa turvauduttiin lyhytaikaisluottoihin, joita vuosina 1926−30 otettiin pääasiassa amerikkalaisista ja englantilaisista pankeista. Sitten syntyi yleisesti tunnettu luottamuskriisi vuosina 1929 ja 1930. Amerikkalaiset pankkimiehet menettivät malttinsa täydellisesti ja sanoivat suurimman osan luotoista irti. Englantilaiset pankkimiehet pysyivät rauhallisina kuten aina. Meidän oli silloin kestettävä samanlainen vakava kriisi kuin minkä Ruotsin pankit joutuivat samantapaisesta syystä läpikäymään syksyllä 1907. Eräs ruotsalainen pankkihistorioitsija, professori Brisman, luonnehtii ne 40 milj. kruunua, jotka Ruotsin pankit mainittuna vuonna suorittivat ulkomaille, huomattavaksi voimannäytteeksi. Me maksoimme yhtenä ainoana vuonna, 1931, ulkomaisista veloistamme kokonaista 1 600 miljoonaa markkaa eli noin 140 milj. kruunua, mitä olosuhteisiimme katsoen todella voidaan pitää merkittävänä voimannäytteenä. Vaikeudet kuitenkin voitettiin ja maksut suoritettiin täsmällisesti. Se mitä oli tapahtunut oli siitä huolimatta meille pankki- ja teollisuusmiehille sellainen opetus, että meidän täytyy unohtaa aika paljon, ennen kuin tästälähin solmimme samanlaisia suhteita. Mutta sehän kuuluu tämän maailman tavalliseen menoon, että uusi sukupolvi ei ota oppia vanhemman kokemuksista.
Kuten tunnettua Suomen kauppatase on viime vuosina ollut erittäin aktiivinen. Viiden vuoden aikana, 1931‒35, vienti on ylittänyt tuonnin 5 800 miljoonalla markalla. Maksutaseen ylijäämä on laskettu vähän suuremmaksi, noin 6 000 miljoonaksi markaksi. Tästä syystä meillä on ollut mahdollisuus ulkomaisten velkojemme lyhentämiseen. Suomen ulkomainen nettovelka, sekä kiinteä että lyhytaikainen, pankkien ulkomaiset avistasaatavat poisvähennettyinä, oli vuosina 1929‒30 noin 8 160 miljoonaa markkaa. Viime vuonna nettovelka oli laskenut noin 3 000 miljoonaan markkaan. Ulkomaiset saatavat ovat osaksi muuttuneet kotimaisiksi. Suurimmaksi osaksi velat on maksettu. Maamme rahataloudellinen asema on nykyään suorituskykyinen ja terve. Korkokanta on tuntuvasti alentunut, vaikkakin se meillä edelleen on korkeampi kuin täällä Ruotsissa.
VI
Sen jälkeen kun nyt olen koettanut antaa yleiskuvan maamme taloudellisesta kehityksestä itsenäisyyden aikana, olisi minun lopuksi kerrottava, miten olemme hyväksikäyttäneet nyt saavutettuja tuloksia, miten tämä taloudellinen eteenpäinmeno on vaikuttanut kansamme elämään. Sillä, niinkuin professori Heckscher ilmitoi käsityksenään Ruotsin Teollisuusliiton viimevuotisessa 25-vuotisjuhlassa pitämässään esitelmässä, »kaikkia elinkeinoja ja toimialoja on tarkasteltava siitä perusnäkökulmasta, missä määrin ne kykenevät tyydyttämään ihmisten tarpeita». ‒ Kun maatalouden tuotanto on miltei kaksinkertaistunut ja teollisuuden kasvanut suunnilleen 2½-kertaiseksi, samalla kun väkiluku on vuodesta 1913 lisääntynyt vain 16 %, voidaan asettaa kysymys: Onko ihmisten elintaso vastaavassa määrässä kohonnut?
Maassamme ei ole kasautunut suuria yksityisiä varallisuuksia. Suomessa ei ole uutta eikä vanhaa raha-aristokratiaa enempää kuin meillä nykyään on perinnöllistä aatelia. Mutta se seikka, että taloudellinen eteenpäinmenomme ei kokonaan ole koitunut niin sanoakseni ihmisten varsinaisen elintason hyväksi, johtuu useista syistä.
Kansallamme on itsenäisyyden aikana ollut huomioonotettavana monenlaatuisia yleisiä tarpeita ja tehtäviä. Vuoden 1918 sota hävitti suuria arvoja, jotka oli korvattava. Itsenäisen valtion perustamisesta johtuvat kustannukset ja myös juoksevat menot ovat vaatineet ja vaativat yhä edelleen suuria rahamääriä. Meidän on ollut pakko perustaa puolustuslaitos, jonka tarpeisiin vielä jatkuvastikin täytyy myöntää huomattavia summia. Erotessamme Venäjästä olimme erilaisilla sosiaalisilla aloilla, kuten esim. sairaaloiden suhteen, pahasti takapajulla. Tämä aiheutui siitä valtiollisesta ristiriidasta, joka vallitsi Suomen kansanedustuslaitoksen ja Venäjän hallituksen välillä viimeisten kahdenkymmenen viiden vuoden ajan ja joka johti siihen, että eduskunnan sosiaalisiin tarkoituksiin varaamat määrärahat suurimmaksi osaksi pyyhittiin pois budjettiesityksestä sitä Pietarissa tarkastettaessa. Itsenäisyyden aikana on käytetty huomattavia summia juuri sairaaloiden ja vastaavien laitosten rakentamiseen. Myös oppivelvollisuus on astunut voimaan tänä aikana ja tietenkin vaatinut melkoisia varoja koulurakennuksiin ym. Samalla tavoin on uhrattu paljon myös kulkulaitoksen ja tierakennusten hyväksi. Mutta ennen kaikkea maan tuotantokoneiston, niin hyvin teollisuuden kuin maatalouden, rakentaminen ja parantaminen on niellyt suurimman osan käytetystä pääomasta. Tällä hetkellä tuotantokoneistomme on jokseenkin ajanmukainen ja tehokas, ja edellyttää voidaan, että tämä tosiasia on tulevaisuudessa kantava hedelmää.
Tilastoselvitysten puuttuessa on vaikeaa tarkkaan todeta, kuinka suuressa määrin kansan varsinainen elintaso on kohonnut. On kuitenkin kaiken epäilyksen yläpuolella, että se on itsenäisyyden aikana parantunut. Asunto-olot ovat paremmalla kannalla, joskin tässä suhteessa vielä täytyy saada varsin paljon aikaan.
Rahanarvon suurten vaihtelujen johdosta on miltei mahdotonta saada luotettavia tietoja työläisten reaalipalkoista. On laadittu laskelmia erilaisten teollisuudenalojen osalta. Niinpä paperi- ja puuhioketeollisuuden päiväpalkkaindeksiksi on vuodelta 1934 saatu 134, jos vuosien 1913‒14 arvo asetetaan 100:ksi; tämä merkitsee 1/3:n korotusta, vaikka työpäivä on lyhentynyt kahdeksantuntiseksi. Viime vuoden palkkaindeksi oli nähtävästi vielä hieman korkeampi. Päiväpalkan ostovoima on niin muodoin tämän mukaan merkittävästi kasvanut maailmansodan edellisestä ajasta ja tuntipalkan ostovoima on luonnollisesti kohonnut suhteellisesti vielä enemmän. Sahateollisuuden vuoden 1934 reaalipalkkaindeksiksi on laskettu 139. Pyydän lopuksi lisätä, että sokerinkulutus henkeä kohti oli vuonna 1934 45 % suurempi kuin vuonna 1913. Puuvillakudonnaisten kulutus, jota samoin voidaan pitää eräänlaisena elintason mittarina, oli myös vuosina 1934−35 lisääntynyt noin 35 %:lla asukasta kohti vuoteen 1913 verrattuna. Voin kulutus on vuosista 1911 ja 1913 lisääntynyt noin 10 %:lla asukasta kohti. Kun karjanhoidon ja puutarhanviljelyksen tuotolla nykyään on elintarvikkeina entistä tärkeämpi sija rukiin kustannuksella, on ravinto parantunut ja muodostunut terveellisemmäksi. Missä määrin eräillä seuduilla mahdollisesti esiintyy osittaista alikulutusta varallisuussuhteiden epätasaisuuden seurauksena, on erikoinen kysymys, jota tässä ei voida kosketella.
Maamme poliittinen asema vaatii meiltä suuria uhrauksia maan puolustuksen hyväksi niin kauan kuin ihmiskunta ei vielä ole voinut päästä yksimielisyyteen tehokkaista toimenpiteistä kansainvälisen tilanteen ja rauhan turvaamiseksi. Yleinen talous asettaa meille ylimalkaan suuria vaatimuksia. Edessämme on tietenkin myös muita tehtäviä, kun on kyseessä kansamme syvien rivien elintason kohottaminen.
Kun keväällä 1918 ryhdyimme hallituksessa laatimaan itsenäisen Suomen valtion ensimmäisiä budjetteja vuosille 1918 ja 1919 ja kun ensimmäiset laskelmamme johtivat pelottavaan vajaukseen, päätin kirjoittamani promemorian miltei toivottomaan kysymykseen: »Mistä saadaan varat kaikkeen tähän?» Todellisuus on kuitenkin muotoutunut laskelmia paremmaksi. Olemme kyenneet pitämään taloutemme kunnossa. Olemme aina tarmokkaasti huolehtineet tasapainon ylläpitämisestä valtion budjetissa. Kriisivuosina 1931‒32 menettelimme tässä suhteessa melko kovakouraisesti. Kun ulkomaanvelkamme nykyhetkellä on vähäinen ja rahallinen asemamme likvidi sekä kun tuotantokoneistomme on hyvässä kunnossa, ei luullakseni ole mitään ylvästelyä, jos suhtaudumme tulevaisuuteen rauhallisesti ja luottamuksella. Pian loppuunkuluvat kaksi ensimmäistä vuosikymmentä todistavat, sikäli kuin käsitän, että kansamme päivän pikkukiistoja lukuunottamatta omaa vahvoja rakentavia voimia. Kenties meillä on jotakin jäljellä niistä ominaisuuksista, jotka antoivat Saarijärven Paavolle voimaa kamppailemaan vaikeuksia vastaan, jotka estivät häntä veltostumasta ja saivat hänet kaivamaan kaksin verroin ojaa, siksi kunnes hänen peltonsa lainehti kultaisena ja odotti elonleikkaajia.
