VALTION JA TALOUSELÄMÄN YHTEISTOIMINTA (KESKUSTELUA RUOTSISSA)
Esitelmä Keskuskauppakamarin kokouksessa Tampereella maaliskuun 1 päivänä 1939
Ei ole helppo nykyään puhua taloudellisista asioista, jos koettaa saada jotakin yleisempää kuvaa syvemmistä voimista ja kehityksen suunnasta, jotka taloudellisessa niinkuin yleensä yhteiskunnallisessa elämässä vaikuttavat ja esiintyvät. Mielihaikeudella on todettava, että kansantaloudellisesta tieteestäkin näyttää jälleen olevan vähän apua tässä suhteessa.
Ruotsalaisen aikakauskirjan Ekonomisk Tidskrift tämän vuoden ensi numerossa on kaksi kirjoitusta, joiden kummankin tekijät ovat liberaaliseen koulukuntaan kuuluvia tiedemiehiä. Toinen on Wilhelm Röpkenykyään Geneven yliopiston professori, jonka kirjoituksen nimi on »Maailmantalouden rappeutuminen». Toinen on tunnettu ruotsalainen professori Heckscher, joka kirjoituksessaan käsittelee »Nykyisen yhteiskunnan kehitystendenssejä».
Kummassakin kirjoituksessa kuvastuu jotenkin pessimistinen henki. Heckscherkatsoo, että maailmansota 1914−1918 näyttää merkitsevän kaikkein ratkaisevinta mullistusta inhimillisen viljelyksen historiassa, mitä milloinkaan on tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Hän luulee, että 1800-luku, huolimatta suurista puutteistaan ja rajoituksistaan, tulee vähitellen näyttämään kulta-ajalta, osoittautumaan yhdeksi rikkaimmista kulttuuriajanjaksoista, mitä ihmiskunta on milloinkaan elänyt. Professori Röpke,joka on tunnettu liberalismin innokkaana kannattajana ja ihailijana, arvostelee − merkillistä kyllä − jotenkin ankarasti kulunutta liberalismin vuosisataa. Hän katsoo, että joskin kilpailu, joka oli vanhan liberalistisen järjestelmän kulmakivi, oli taloudellisessa suhteessa tarkoituksenmukainen, vieläpä välttämätön, se ei yksinään kelpaa yhteiskuntaa koossapitäväksi elementiksi. Se ei ole sellainen periaate, jolle yhteiskunta kokonaisuutena voidaan turvallisesti perustaa. Röpke luulee, että kollektivismin, autarkian ja totaliteetin eteenpäinmeno voidaan estää vasta kun onnistutaan löytämään uusi vaihtoehto laisser-faire-aatteille ja totalitäärisille ideologioille. Röpke hahmottelee lyhyesti ja hyvin ylimalkaisin piirtein tämän uuden yhteiskunnan, jonka oleellisena puolena hänen mielestään on oleva kilpailun tarkoin rajoittaminen yhteiskunnallisia näkökohtia silmällä pitäen.
Molemmat nämät liberalismin miehet katsovat nykyään oltavan siirtymässä uuteen ajanjaksoon. Onko tämä uusi oleva parempi vai huonompi edellistä, on eri asia. Heckscherin mielestä se on huonompi. Syynä muutoksiin ovat toiselta puolen teknillis-taloudelliset seikat. Niihin kuuluvat ennen muuta useilla aloilla tapahtunut tuotantoyksikköjen liikkeiden − laajentuminen suurliikkeiksi. Mutta ennen kaikkea on pantava merkille muutos ihmisten katsantotavassa, so. psykologiset seikat. Ihmisten mielenlaatu ja katsantokanta on toinen kuin ennen. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa suhteessa tämä ilmaantuu varsinkin ihmisten suhtautumisessa valtiovaltaan. Mitkä tähän ovat olleetkaan syyt, lopputulos on, ‒ sanoo Heckscher − että nykyisessä yhteiskunnassa, niin demokratioissa kuin diktatuureissa, on liikkeellä voimia, jotka parhaillaan muuttavat valtion luonnetta ja sen kautta asettavat yksityisen ihmisen sellaisen vaikutuksen alaiseksi, miltä puuttuu vastinetta entisyydessä. Valtion entisiin aikoihin verraten tavattomasti kasvaneen vallan tekevät taas mahdolliseksi ne suunnattomasti lisääntyneet valtakeinot, mitkä juuri nykyajan teknillis-taloudelliset tekijät asettavat valtion käytettäväksi.
Kysymys on, mikä merkitys on taloudellisilla tekijöillä, ns. »taloudellisilla laeilla», ja missä määrässä poliittiset voimat voivat muuttaa tai kokonaan poistaa niiden vaikutuksen. Ainakin me vanhemmat talousmiehet − minä luen itseni edelleenkin niihin − olemme kasvatetut siinä käsityksessä, että ns. taloudellisilla laeilla on vaikutus, jonka vain ajoittaisesti voi mahtikeinoilla tehdä tyhjäksi, mikä muuten aina ennemmin tai myöhemmin kostaa itsensä. Tämän me olemme oppineet myös kansantaloustieteellisistä kirjoistamme. Nyt asetetaan tämä kyseenalaiseksi. Nyt sanotaan, että asia riippuu politiikasta. Poliittis-psykologisilla tekijöillä on suuri mahdollisuus kumota tai korvata teknillis-taloudelliset. Vertaus 1800-luvun ensi puoliskon ja nykyisen ajan välillä on hyvin opettavainen. Ottamalla ohjeekseen taloudellisen vapauden, laisser-faire-ajatuksen, ja pitäen periaatteena irtipysymisen valtion sekaantumisesta, 1800-luvun alkupuoliskon talouspolitiikka valmisti tietä sille mitä teknillis-taloudelliset tekijät tulisivat aikaansaamaan. Sen vuoksi oli luonnollista, että yhteiskunta siihen aikaan muodostui näiden periaatteiden mukaan. Nyt on ihanne täysin vastakkainen. Varsinkin totalitäärisissä mutta myös demokraattisissa valtioissa kielletään, joko täysin tai ainakin osittain, velvollisuus antaa taloudellisten voimien itse ratkaista kehityksen kulku. Ja, kuten edellä on huomautettu, teknillis-taloudellinen kehitys on valtiovallan käytettäväksi asettanut ennen tuntemattomia mahtikeinoja. Kysymys valtion ja elinkeinoelämän välisistä suhteista on sen vuoksi saanut yhä suuremman merkityksen.
Ruotsissaon paraikaa käynnissä hallituksen ja elinkeinoelämän edustajain välillä julkinen keskustelu, joka on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Finassiministeri Wigforsson kahdessa esitelmässä, joista ensimmäinen pidettiin Pörssiseurassa (Börssällskapet) Göteborgissa viime marraskuun alussa ja toinen Tukholman kauppiaiden klubissa (Köpmansklubb) viime joulukuun alussa, esittänyt omia ja epäilemättä ainakin hallituksen sosiaalidemokraattisten jäsenten mielipiteitä valtion suhteesta taloudelliseen elämään. Samalla hän teki ehdotuksen, että ryhdyttäisiin neuvotteluihin valtion ja elinkeinoelämän edustajien kesken tarkoituksessa koettaa löytää yhteinen ratkaisu käytännöllisissä molempia puolia koskevissa asioissa. Kummassakin tilaisuudessa samoinkuin erään johtavan teollisuusmiehen, Liljeholmens Stearinfabriks Ab:n toimitusjohtajan, tohtori Nordensonin Malmössä aikaisemmin pitämän esitelmän johdosta syntyi keskustelu, jossa talouselämän edustajat lausuivat asiasta käsityksensä. − Lisäksi piti, niinikään viime marraskuussa, silloinen kauppaministeri, nyttemmin puolustusministeri Sköldesitelmän aiheesta »Valtio ja elinkeinoelämä», jossa hän yleisin piirtein esitti, mitkä ovat Ruotsin nykyisen sosiaalidemokratian ajatukset talouselämään nähden, ja viittasi hänkin yhteistoiminnan tarpeellisuuteen valtion elimien ja elinkeinoelämän edustajien kesken.
Lukiessa valtioneuvos Wigforssinesitelmiä on omansa huomiota puoleensa kääntämään ensiksikin se, mitä hän sanoo kummankin esitelmänsä lopussa, varsin selvästi aikaisemmassa tilaisuudessa Göteborgissa. Siinä hän lausui, että »talouselämän tehoisuus, effektiviteetti, ainakin mikäli se kuvastuu kaikkien tuotantovoimien täydellisemmässä käyttämisessä, näkyy olevan helpommin toteutettavissa diktatorisesti hallituissa valtioissa kuin demokratioissa, mikä seikka on omiaan antamaan aihetta ajatteluun ja itsetutkisteluun». Mutta se ei − sanoo Wigforss − mitenkään todista, että meidän olisi pakko valita effektiivisyyden ja demokratian välillä. Se osoittaa meille vain selvemmin, että meidän on löydettävä sellaiset muodot taloudelliselle kehityksellemme, jotka tekevät mahdolliseksi demokraattisessa järjestyksessä ja säilyttämällä kansalaisvapaudet saada kaikki tuotantovoimat tehokkaasti käytetyiksi.
»Olemme kuulleet ei vähimmin viime aikoina − sanoo hän − että jos demokratiat tahtovat elää, niiden tulee voida yhtä tehokkaasti kuin diktatuurit tekevät, järjestäytyä, organisoitua sotaavarten. Kenties on ajan pitkään vielä varmempaa, että demokratiojen on osoitettava voivansa organisoitua tehokkaammin yhteiskunnan rakentamiseen rauhanaikana. Että pienen kansan, kuten Ruotsin, ensi sijassa on tehtävä panoksensa siihen suuntaan, ei ole epäilyksen alaista», sanoo Wigforss.
Tämä kysymys − kysymys siitä, onko kansalaisvapaudet säilyttävä demokratia yhtä tehokas, effektiivinen, valtio- ja yhteiskuntaelämän eri aloilla kuin totalitääriset valtiot, joissa vallan keskitys on saatettu äärimmäiseen huippuunsa − on tosiaan probleemi, jonka ratkaisusta kehitys tulee riippumaan. Tämä kysymys esiintyy tavan takaa myös Englannissa ja muissa demokraattisissa maissa. Ruotsissa ajatellaan ratkaisua suotuisaan suuntaan voitavan edistää aikaansaamalla yhteistoimintaa entistä tehokkaammassa muodossa valtiovallan ja elinkeinoelämän edustajain kesken. Elinkeinoelämän edustajain taholta ei ole asetuttu hallituksen ehdottamaa yhteistyötä vastustamaan. Keskustelussa, joka syntyi valtioneuvos Wigforssinjälkimmäisen esitelmän jälkeen Tukholman Kauppiasklubissa, kaikki puhujat ‒ Ruotsin Työnantajayhdistyksen toimitusjohtaja Söderlund, yllämainittu tri Nordenson ym. − lausuivat mielipiteensä siihen suuntaan.
Miten tämä yhteistoiminta tulisi yksityiskohtaisesti muodostumaan, siitä ei ole vielä tarkempia esityksiä nähtävänä, mutta arvatenkin asia on paraikaa harkinnan alaisena sekä hallituksen että elinkeinoelämän keskuudessa.
Herra Wigforss viittasi esitelmässään toiseenkin yleisluontoiseen ja mielenkiintoiseen aiheeseen entistä tehokkaamman yhteistyön aikaansaamiseksi. Hän huomautti, että tämäntapaista yhteistyötä on kyllä aikaisemminkin esiintynyt varsinkin tulli-, verotus- ynnä sosiaalipolitiikanalalla. Mutta − sanoo hän − ero aikaisemman ja nykyisen tilan välillä on se, että aikaisemmin olivat ylipäänsä samat kansalaispiirit ja samat mielipiteet määräävinä sekä yksityisessä elinkeinoelämässä että valtion hallituksessa. Nyt on asia toisin. Nyt ovat eri piirit ratkaisevina poliittisessa ja eri piirit elinkeinoelämässä. Mielipiteet ovat alkaneet mennä erilleen. Sen vuoksi on tämä kysymys nyttemmin muodostunut probleemiksi. On syntynyt ristiriitoja valtiovallan politiikan ja sen välillä, mitä yksityinen elinkeinoelämä katsoo tarpeellisiksi ja välttämättömiksi elinehdoikseen. Wigforsslisäsi, että toiveet ristiriidan ratkaisemisesta toisen puolen alistumisella ovat heikosti perustellut. Elinkeinoelämän edustajat eivät voi perustaa toimintaansa siihen olettamukseen, että valtiovallan nykyiset pyrkimykset, tendenssit, ovat nopeasti ohimeneviä. Toiselta puolen tunnustavat poliittisen vallan edustajat välttämättömäksi ylläpitää otollisia ehtoja yksityiselle yritteliäisyydelle kaikilla aloilla, joilla ei ilman muuta olla valmiita korvaamaan yksityinen yritteliäisyys valtion tai muun yleisen toiminnan jollakin muodolla. Keskustelussa oli toimitusjohtaja Söderlund yhtä mieltä hra Wigforssin kanssa siitä, että kysymys yhteistoiminnasta valtiovallan ja elinkeinoelämän edustajain välillä on muodostunut varsinaiseksi probleemiksi sen johdosta, että poliittinen valta on nyttemmin siirtynyt toisille ja uusille kansanryhmille, joilla on uudet mielipiteet taloudellisesta politiikasta, minkä kautta on syntynyt juopa elinkeinoelämän johtavien piirien ja valtiovallan välillä. Tämän johdosta elinkeinoelämän on vähitellen vallannut epäluottamus uusia vallanpitäjiä kohtaan. Hra Söderlund lisäsi, että tämä epäluottamus ei ole erityisen syvä kaikissa niissä monissa yrittäjissä, joiden on tapana juosta vallanpitäjien portaissa pyytämässä itselleen yhtä tai toista yksityistä etua. Mutta epäluottamus on olemassa niissä yrittäjissä, jotka ovat ajatelleet syvimmin ja pitemmälle elinkeinoelämän tulevaisuutta.
Valtioneuvos Wigforss kosketteli esitelmässään suurin piirtein eräitä kysymyksiä, jotka tulisivat esille ehdotetuissa yhteisissä neuvotteluissa. Ensimmäinen on kysymys valtion menoista ja verotuksesta.Verotuksen suuruus Ruotsissa riippuu kolmesta suuresta valtiomenojen ryhmästä: sosiaalipolitiikan, opetuslaitoksenja maanpuolustuksenvaatimista menoista. Hänen mielestään valtiomenojen supistamiseen on vähän mahdollisuutta. Kysymys on siis, miten voidaan lisätä ja laajentaa verotuksen perustusta(skatteunderlaget), so. miten saadaan elinkeinoelämän tehokkuus ja tuottavaisuus, kansallistulo, lisääntymään. Kysymys on niinmuodoin, mitä voitaisiin valtion ja elinkeinoelämän yhteistoiminnan kautta tehdä tuotannon laajentamiseksi ja lisäämiseksi, jotta vältettäisiin ne vaarat, joiden monet yksityiset elinkeinonharjoittajat katsovat uhkaavan erityisesti sosiaalipolitiikan ja verotuspolitiikan taholta. Tämä onkin yksi tärkeimpiä probleemeja. Verotuksen korkeutta Ruotsissa valitetaan yleisesti elinkeinonharjoittajien keskuudessa. Finanssiministeri Wigforssin esitelmistä näyttää voivan tehdä sen johtopäätöksen, että nyttemmin myös hallituksen taholla katsotaan saavutetun se raja, jonka yli verotuksessa ei ainakaan sanottavasti voida mennä. Herra Wigforss lausui poliittista valtaa edustavilla ryhmillä olevan sen tunteen, että on olemassa rajat, joiden yli sosiaalipolitiikka ja verotuspolitiikka eivät voi mennä, vaan että lähin askel on oleva koettaa pitää huolta tuotannon lisäämisestä. Niin ollen riippuu valtion verotulojen nousu siitä, missä määrässä verotettavien tulot so. yleensä kansallistulo lisääntyy.
Kysymys, miten korkea verotus Ruotsissa on − etenkin verrattuna nykyiseen kansallistuloon olisi mielenkiintoinen, mutta minulla ei ole nyt tilaisuutta siihen syventyä. Opettavainen olisi meille myös Ruotsin korkeana pidetyn verotuksen vertaaminen verotukseen Suomessa. Olen koettanut tehdä vertailuja Ruotsin ja Suomen valtion verotuksenvälillä. Se on kuitenkin vaikea tehtävä sen vuoksi, että verotusjärjestelmät sangen paljon eroavat toisistaan. Myös ajanpuute on estänyt minua tekemästä riittävän laajoja laskelmia, niinkuin välttämätöntä on, jos tahtoo päästä luotettaviin tuloksiin. Voidaan kuitenkin ensiksikin todeta, että osakeyhtiöiden verotuson Ruotsissa lievempi kuin meillä. Nyttemmin Ruotsissa osakeyhtiöt maksavat vain määrätyn suhteellisen, siis kiinteän eikä nousevan tuloveron nettotuloistaan. Ns. »perusmäärä» (grundbelopp) on 10 %, mutta kun valtiopäivien päätöksen mukaan nykyään kannetaan 110 % perusmäärästä, on osakeyhtiöiden vero siten 11 % yhtiöiden nettotulosta. Sitä vastoin osakeyhtiöt eivät suorita mitään omaisuusveroa. Meillä, kuten tunnettu, osakeyhtiöiden on maksettava progressiivinen tulovero ynnä lisäksi erinomaisen raskas omaisuusvero, jota ei korvaa se helpotus, että osakeyhtiöt ovat oikeutettuja vähentämään verotettavista tuloistaan 4 % omille varoilleen. − Mitä tulee yksityisten henkilöiden valtionverotukseen, ei minulla, kuten mainitsin, ole ollut tilaisuutta tehdä riittävän laajoja laskelmia voidakseni lausua mitään lopullista mielipidettä. Ne laskelmat, jotka olen tehnyt, näyttävät osoittavan, että Ruotsin valtion verotus, lukuunottamatta sellaisia suuria tuloja, joita Suomessa ei esiinny, ei ole korkeampi kuin meidän. Päinvastoin, ainakin niin kauan kuin 20 %:n lisävero puolustusmenoihin on voimassa, näyttää veropainon vaaka painuvan Suomen puolelle. − Huomattava myös on, että kansallisvarallisuus meillä on pienempi kuin Ruotsissa.
Kun on käsitelty korkean verotuksen vaikutusta talouselämään, on aikaisemmin kansantalousmiesten kesken oltu yksimielisiä siitä, että suurempien tulojen ankara verottaminen on omiaan vähentämään pääoman muodostusta. Finanssiministeri Wigforsskatsoi tämän vanhan väitteen paikkansa pitämättömäksi ja viittasi siihen, että vaikka verotus on Ruotsissa suuresti noussut, pääoman runsaus on nykyäänkin yleinen. Tähän on toiselta puolen huomautettu, että pääoman runsaus johtuu uuden yritteliäisyyden vähäisyydestä, joka ilmiö Ruotsissakin on olemassa.
Herra Wigforss, vaikka hän ei hyväksykään sitä, että nykyinen korkea verotus estäisi pääoman muodostusta, myönsi kuitenkin, että mahdollisesti on siitä aiheutunut eräänlaisen, nimittäin aktiivisen pääoman, puute, sellaisen pääoman, jota voisi kutsua »riskiin valmiiksi» (»riskvillig») ja joka siis on valmis sijoittautumaan uusiin, ylipäänsä epävarmoihin yrityksiin. Miten tämä puute olisi korjattavissa, se olisi yksi yhteisten neuvottelujen kysymyksiä. Se kuuluu siihen probleemiryhmään, jonka tarkoituksena on uuden yritteliäisyyden aikaansaaminen. Tämän kysymyksen johdosta huomautti keskustelussa teollisuusmies, tri Nordenson, että hänen kokemuksensa mukaan nykyään uusi yritteliäisyys Ruotsissa on suuresti herpaantunut ja että mahdollisuudet saada uusia aatteita ja keksintöjä toteutetuksi ovat nykyään pienemmät kuin aikaisemmin, jolloin voi saada varakkaita yksityisiä tällaisiin yrityksiin mukaan. Nykyään vain harvalukuiset suuryritykset voivat olla halukkaita finansioimaan sellaisia. Aikaisemmin Ruotsin pankit tukivat tällaisia yrityksiä, mutta nykyään lainsäädäntö estää niitä sellaisesta toiminnasta.
Kysymys uuden yritteliäisyyden tukemisesta koskettaa laajempaa kysymystä, mikä kuuluisi ehdotettujen yhteisten neuvottelujen ohjelmaan, nimittäin kysymystä talouselämän tehokkuuden, effektiviteetin yleisestälisäämisestä. Totalitäärisissä maissa johdetaan koko talouselämää yhteisestä keskuksesta, valmistetaan nelivuotis- ja viisivuotisohjelmia ynnä muita suunnitelmia. Mikäli käsitän, on nyt kysymys siitä, onko vapaissa maissa jonkinlaisen laajan valtion ja elinkeinoelämän yhteistoiminnan avulla yritettävä saada maan tuotantovoimien käytäntö mahdollisimman intensiiviseksi, sen sijaan että se vanhan liberaalisen katsantokannan mukaan jää vapaan toiminnan varaan.
Näiden taloudellisten ja finanssiseikkojen ohella esiintyy sosiaalipoliittinenpuoli. Yksi päämuistutuksia, joita sosiaalidemokraattien puolelta Ruotsissa tehdään liberaalista talousjärjestelmää vastaan, on se epävarmuus, jonka alaisena työläiset ym. palkkaa nauttivat ovat pakotetut elämään. Valtioneuvos Sköldalleviivasi esitelmässään erityisesti tätä seikkaa. Tämän kanssa yhteydessä ovat konjunktuurivaihtelut,jotka talouselämässä työskenteleville tosiaan ovat raskaasti tunnetut. Kysymys on, voisiko tarkoitetulla yhteistyöllä valtiovallan ja elinkeinoelämän edustajain kesken jotakin tehdä näiden vaikeuksien − ellei poistamiseksi − niin lieventämiseksi.
Näistä viittauksista havaitaan, että tässä liikutaan laajaperäisissä ja mielenkiintoisissa kysymyksissä. Niinkuin alussa huomautin, on tarkoituksena harkita, mitä voitaisiin demokraattisen järjestelmän puit teissa, säilyttämällä ainakin pääasiassa kansalaisten vapaus, tehdä problemeihin nähden, jotka totalitäärisissä valtioissa on ratkaistu tai joita yritetään ratkaista äärimmäisesti keskitetyn valtiovallan kautta. Sekä konservatiiviselta että liberaaliselta elinkeinoelämää edustavalta taholta on lausuttu epäilyksiä, tokko tämä tehtävä on mahdollinen. Sellaisia, valtakunnan koko talouselämän ohjaamista tarkoittavia tehtäviä, joista on kysymys, voidaan − sanovat epäilijät − yrittää vain totalitäärisissä diktatuurivaltioissa, − onnistuuko se niissäkään ajan pitkään, ja millä hinnalla, on eri kysymys. Demokraattisessa, vapaudelle perustuvassa järjestelmässä ei tällainen »suunnitelmatalous» ole mahdollinen − näin sanotaan. Mutta tiukka suunnitelmatalous ei, epäilijäin mielestä, olekaan välttämätön, varsinaista sotataloutta lukuunottamatta. Se notkeus ja olosuhteisiin mukautumiskyky, mikä on seurauksena suuremmasta taloudellisesta vapaudesta, on omiaan ajan mittaan ei vain korvaamaan toisen järjestelmän mahdolliset edut, vaan vieläpä osoittautumaan tuloksiin nähden paremmaksi. − Kaikesta huolimatta talouselämän edustajat ovat, kuten edellä mainitsin, ilmoittaneet olevansa valmiit ehdotettuihin neuvotteluihin.
Tuleeko näistä neuvotteluista käytännöllisiä tuloksia, on vielä tietymätöntä. Mutta merkille on pantava, että tässä edellytetään tehtäviin käytävän käsiksi toiselta kannalta kuin mikä meidän liberaalisessa koulussa kasvanneiden talousmiesten mielestä on pidetty tarkoituksenmukaisena. Ennen katsottiin talouselämän parhaiten menestyvän, jos se sai, suhteellisen suuressa vapaudessa, omin voimin, niin sanoakseni automaattisesti, hakea itselleen sopivimman ja parhaan muodon ja suunnan. Että siinä kohden mentiin liiallisuuksiin, ei ole kiellettävissä. Kun 1800-luvun ensi puoliskolla Englannissa uudenaikainen koneisiin perustuva industrialismi tavattomalla voimalla syöksyi eteenpäin, syntyi suuria epäkohtia. Ei otettu riittävästi huomioon, että sen tuotantotekijän takana, jota kutsutaan työksi, on elävä ihminen, jota ei voi käsitellä samalla tavalla kuin muita tuotantotekijöitä, koneita, pääomaa, maata ym. Kurjuudesta, joka Englannissa työväestön keskuudessa industrialismin ensi vuosikymmeninä paljastettiin, sai Karl Marx aineistoa teoksiinsa ja teorioihinsa. Nyt ovat olot toiset. Sosiaalisen lainsäädännön avulla on pyritty poistamaan epäkohtia ja määräämään, millä ehdoilla tuotantoa saa harjoittaa. Sen ohella nykyaikainen, humanitääristen aatteiden vaikuttama katsantokanta asettaa vissit rajat ja edellytykset tässä suhteessa. On kuitenkin katsottu tarkoituksenmukaisimmaksi, että talouselämä muuten saa toimia vapaana, omien sisäisten lakiensa ja voimiensa mukaisesti − tarkoituksenmukaisimmaksi, ei yksityisten yrittäjien ja pääomanomistajien edun, vaan koko yhteiskunnan parhaan ja laajojen kansankerrosten elämäntason kohottamisen kannalta. − Nyt näyttää, kuten sanottu, katsantokanta olevan muuttumassa. Kaikissa maissa ja miltei kaikissa piireissä vaaditaan ja odotetaan valtion tukea ja kannatusta. Valtion on katsottava, että tavaroiden hinnat pysyvät riittävinä, että työpaikat ovat tyydyttävät, että rahan korko ei ole korkea ym. Diktatuurimaissa joissa valtiovalta on keskitetty yhden miehen tai ainakin hänen ympärillään olevan pienen piirin käsiin, on helpompi ainakin yrittää tällaisten päämäärien saavuttamista. Demokraattisissa maissa on valtiovallan keskitys vaikeampi. Täytyy muodostaa eri puolueiden kokoomushallituksia, joiden keskuudessa voi syntyä vaikeuksia ja joiden kohtalo riippuu yleisten vaalien tuloksista. Toistaiseksi näyttää kehitys kaikissa maissa olevan alkutaipaleella ja lopputulosta on mahdoton nähdä.
Joka tapauksessa ovat Ruotsissa esiintyvät pyrkimykset ja virtaukset omiaan herättämään huomiota − ei vähimmin meillä, koska Ruotsin olot monessa suhteessa ovat, enemmän kuin minkään muun maan, meidän oloihimme verrattavissa.
