PUHE ULKOMAAN KAUPPALIITON PÄIVÄLLISILLÄ HUHTIKUUN 27 PÄIVÄNÄ 1942
Olen suurella mielenkiinnolla ja mielihyvällä kuunnellut kokouksessa esitettyä puheenjohtajan alkajaispuhetta ja sitä seuranneita esitelmiä. Vaikkakin puheenjohtajamme yleensä on optimistinen, oli hänen tämäniltaisessa puheessaan kuitenkin vakava sävy, mikä voi johtua siitäkin, että hänen on pidettävä huolta koko Suomen kansan elintarvikkeista. Toimitusjohtaja Kanto oli aika optimistinen siihen aikaan nähden, joka seuraa tämän sodan jälkeen. Jo se seikka, että yleensä uskalletaan puhua ajasta sodan jälkeen, on itsessään hyvinkin optimismiin viittaavaa, ja sitä on kovin hauska kuulla. Omasta puolestani en vielä uskalla sitä aikaa paljon ajatellakaan. Sellainen ajattelu onkin enemmän teoreettista, vaikka tietysti välttämätöntä.
Ulkomaankauppaliiton toimitusjohtaja Kahma, joka yleensä on hyvin optimistinen mies, oli tällä kertaa puheessaan vähemmän optimistinen, ellen sanoisi pessimistinen. Hän huomautti siitä, että tulevaisuudessa, ts. sodan jälkeen, emme helposti tule toimeen ilman ulkoeurooppalaisia markkinoita. Omasta puolestani olen teoreettisesti taipuvainen kallistumaan samaan mielipiteeseen. Onko se yleensä mahdollista, se on eri asia, ja saamme tulla toimeen myöskin ilman Euroopan ulkopuolella olevia maita, jos asiat niin kääntyvät.
Merenkulkuhallituksen pääjohtaja Sundmanin esittämät numerot eivät olleet optimismiin viittaavia. Onhan pienestä kauppalaivastostamme 40 % hävitetty, eikä siinä tosiaan olisi ollut hävittämisen varaa, vaan päinvastoin olisi sitä pitänyt lisätä. Se on sangen vakava asia. Merenkulkua elinkeinona maassamme, joka on aivan insuläärisessä asemassa, ei ole riittävästi huomioitu. Itsenäisyytemme aikana on ulkomaan kaupastamme 90 % kulkenut meren kautta, sillä bolshevikkimaiden kautta oli vaikea kuljettaa tavaraa eikä kuljetuksesta Tornion kauttakaan mitään tule.
Kuten sanottu, teki sangen miellyttävän vaikutuksen kuulla suunniteltavan toimenpiteitä sitten, kun sota loppuu ja rauha taas tulee. Minkälaiseksi se aika sitten tulee, siinä yhdyn puheenjohtajan mielipiteeseen, että sitä ei voi kukaan sanoa. Omasta puolestani olen aina koettanut seurata virtausten mukana ja välttää sitä intelligenssin kangistumista, mikä seuraa iän mukana. Mutta ikä vaatii sittenkin osansa, tai mistä johtuneekaan, etten oikein voi seurata tätä nykyaikaa. Joka päivä luetaan lehdistä, että jotain puolta on taas erityisesti onnistanut. On onnistuttu niin, että ollaan jo 17 milj. tonnissa upotettuja kauppalaivoja, tai on onnistuttu hävittämään niin ja niin paljon tehtaita, vieläpä vanhoja kulttuurilaitoksiakin. Kaikki se, mikä nyt on sitä onnistumista, täytyy taas sodan jälkeen »jälleenrakentaa» niinkuin termi kuuluu, työllä ja toimella − sitä varten, että taas parinkymmenen vuoden päästä voidaan sitä jälleen pommittaa ja hävittää. Tämä kuuluu »kehityksen kulkuun» ja »reaalisten olojen ymmärtämiseen», josta nykyaikana niin paljon puhutaan. Lieneekö intelligenssini sitten kangistunut viime aikoina, mutta itsekseni ajattelen, että se on idiotismia. Nyt on tosiaan vaikea saada oikeata.orientoitumista, sillä olemme keskellä vakavia tapauksia. Tämä on ilmeisesti ajankohta, jolloin yksi historiallinen epookki päättyy ja toinen alkaa. Kuuluisat historiantutkijat, mm. Spengler, katsovat, että olemme jo toista sataa vuotta eläneet rappeutumisen aikaa, sivilisaation aikaa, ja että rakentava kulttuurikausi on takanamme. Eräs toinenkin saksalainen historianfilosofi on samaa mieltä. Merkillisintä on, että Spengler kirjoitti kirjansa edellisen osan 1918 ja toisen 1920-luvun alussa ja hän sanoi, että olemme menossa imperialistis-caesaristista aikaa kohden. Tämä kehitys vaikuttaa kansojen elämään kaikilla aloilla, valtiollisella, kultturellisella ja taloudellisella.
Lieneekö taasen vanhuuden merkki, etten voi ymmärtää enkä hyväksyä tätä kantaa. Se on fatalistinen kanta, joka sanoo, että historia kulkee määrättyjä teitään ja että siihen ei voi ihminen mitään vaikuttaa. Se on kohtalo, koettivatpa ihmiset siihen vaikuttaa tai eivät. Se on erityisesti kuuluisan Spenglerin kanta, mutta myös muiden, sillä ovathan nykyiset tapaukset sellaisia, ettei niitä voida muuten selvittää kuin uskomalla fatalismiin, niin että tapaukset menevät omalla voimallaan joko järjelliseen tai järjettömään suuntaan, eikä ihminen voi niiden kulkuun vaikuttaa. Kun kuulun liberalistisessa ajassa kasvaneeseen sukupolveen, en ole voinut tulla vakuuttuneeksi siitä, että ihmisellä ei ole mitään osuutta asioiden kulkuun. Se henki, joka Ulkomaankauppaliiton piirissä vallitsee ja ne esitelmät, joita täällä on pidetty, enempää kuin se mitä yleensä olen liikemiesten keskuudessa ja heidän suhtautumisestaan asiain kulkuun pannut merkille, ei sovi tällaiseen fatalismiin. Onhan johtavana ajatuksena kaikessa toiminnassamme se, että pyrimme määrättyyn tarkoitukseen ja että meidän on jotakin saatava aikaan eikä heittäydyttävä kohtalon valtaan ja uskottava, että teki niin tai näin, niin asiat menevät omaa tietänsä. Kuinka se voisikaan olla liikemiehen kanta, jonka täytyy koettaa hoitaa ja johtaa asioitansa siihen suuntaan, minkä katsoo varmaksi! Sitähän me parhaillaankin koetamme tehdä − joskin hallitus nyt on ottanut asiain hoidon pääasiassa tehtäväkseen. Jos se epäonnistuu, niin sitä syytetään. Puheenjohtajamme Ramsay on jossakin yhteydessä sanonut, että yksityisen liikemiehen, yksityisyrittäjän, ainoa tehtävä nykyaikana on se, että osaa ojentaa oikean kupongin silloin, kun sitä tarvitaan! Tällainen valtion puuttuminen asioihin on tietenkin sota-aikana välttämätöntä, vaikka siinä tosin mennään ehkä hiukan pitemmälle kuin aikaisemmin ajateltiin.
»Talouselämän» maaliskuussa ilmestyneessä numerossa, joka koski maan talouselämän ohjaamista enemmän omavaraisuutta kohti, oli monia hyviä kirjoituksia, jotka luin jotenkin tarkasti. Siinä oli myös toimitusjohtaja Kahmankirjoitus, jonka nimenä oli »Asian toinen puoli». Siinä esitettiin erittäin hyviä ajatuksia, mm. se, että tuotanto on hoidettava niin, että tavaraa voidaan valmistaa kohtuulliseen hintaan ja että siinä suhteessa kyetään kilpailemaan muiden maiden kanssa, mikä on aivan oikea ajatus, samoinkuin sekin, jonka hän tänään esitti, että menekkialue pienellä kansalla on liian pieni ja että senvuoksi on saatava lisämarkkinoita muualta. Luin tuon »Talouselämässä» olleen kirjoituksen kahteen kertaan. Siinä sanottiin aivan oikein, että tuotannon kannattavuudesta riippumatta on hoidettava koko se taloudellinen tuotanto, joka koskee maan turvallisuutta ja erinäisiä muitakin elintärkeitä aloja. Lisäksi sanottiin kirjoituksessa, että omavaraisuutta voidaan vahvistaa jokapäiväisten kulutustarvikkeiden suhteen, lähinnä sellaisten, joita varten on omia tai muualta helposti saatavia raaka-aineita. Sellaisiin tarvikkeisiin kuuluu, sanottiin kirjoituksessa, ravinto- ja vaatetustuotteet, polttoaineet, yleistä laatua olevat tuotantotarvikkeet, taloustarvikkeet, rakennustarvikkeet ym. Kansainvälisen vaihdon varaan jäisivät siten pääasiassa vain muut, erikoislaatuisemmat tuotteet. Mieleeni tuli ajatus, että entä jos muutkin kansat pyrkivät samaan suuntaan, niin mitä sitten jää kansainväliseen kauppaan? Muistan v. 1929 Manchesterissa pidetyssä Keskuskauppakamarin valtuuskunnan kokouksessa esiintyneen tapauksen, jolloin kauppakamarin asiamies esitti hyvin jyrkkiä mielipiteitä siitä, mitä tavaroita Englannista on ostettava. Kangasteollisuus on Lancashiren piirin pääteollisuus, eikä riitä, että ostetaan ainoastaan kalliita kankaita, vaan myös halvempia joukkotuotteita on ostettava. Jos siis halutaan pienten maiden kohdalta pitää kansainvälisessä kaupassa kiinni johtaja Kahman esittämistä periaatteista, niin kauppatavaroihin täytyy kuulua yhtä ja toista muutakin kuin vain autoja ja flyygeleitä ja muita ylellisyystavaroita. Kysymys on siitä, kuinka pitkälle on autarkiassa mentävä. Sota-aikana on tietenkin mentävä suurempaan autarkiaan kuin normaalioloissa ‒ mikäli ei nykyinen kasvamassa oleva sukupolvi pidä normaalitilana sotatilaa. Liberaalisen ajattelun mukaan pidetään sentään rauhan aikaa normaalitilana. Saattaahan olla, että meille tulee vuosikymmeniä kestävä sotatila, jota silloin on pidettävä normaalitilana. Silloin on koko elämä asetettava sen mukaisesti, ja kyllä me voimmekin siihen orientoitua, jos vain alennamme elintasoamme riittävästi, mutta eihän se olisi sellaista elämää, mihin me olemme tottuneet. Professori Suviranta kirjoittaa samassa »Talouselämän» numerossa virastotaloudesta, mikä on vapaan talouden vastakohta. Kummallakin on huonot puolensa, mutta puolestani – kenties sekin on vanhaan aikaan kuuluvaa − pidän vapaata taloutta parempana, jos vain suuret kriisit saataisiin poistetuiksi. Neuvostoliitossa on virastotalous viety huippuunsa. Siihen verrattuna on meidän virastotaloudessamme vielä paljon kehittämisen varaa. Mutta kyllä sielläkin on omalla tavallaan saatu aikaan yhtä ja toista, sen on Stalin näyttänyt. Siellähän on erinomainen sotateollisuus. Hän määräsi, että kansan oli elettävä huonoissa oloissa ja kaikki voimat keskitettävä raskaaseen teollisuuteen ja sotateollisuuteen. Tässä suhteessa siellä on saatu aikaan paljon enemmän kuin ihmiset yleensä luulivat. Sellainenkin talous tietenkin menee, mutta se ei mene sillä tavalla, mitä me pidämme oikeana ja miten me olemme tottuneet elämämme järjestämään.
Mitä oman maamme tulevaisuuteen tulee, niin olemme täysin selvillä siitä, että mikäli asiat meistä itsestämme riippuvat, niin pystymme kyllä siihen, mihin mikä muu kansa hyvänsä. Meillä on tietoa ja taitoa, meillä on tarmoa ja järjestelykykyä sekä teknillistä taitoa. Emme ole missään suhteessa huonompia kuin muutkaan kansat. Ja jos meitä olisi niin paljon kuin esim. saksalaisia, siis 90 milj., ja meillä olisi toistakymmentä miljoonaa miestä aseissa, niin mehän menisimme minne tahtoisimme, puhumattakaan siitä, jos meitä olisi niin paljon kuin venäläisiä. Jos maamme olisi yhtä viljavaa kuin muualla ja ilmasto yhtä edullinen, niin vähinkin joukoin me mineraalivaroinemme kaikissa suhteissa asiamme hoitaisimme ja tulevaisuutemme turvaisimme. Jos taas kehitys kulkee siihen suuntaan, että omavaraisuuteen olisi pyrittävä paljon suuremmassa määrin kuin mihin olemme tottuneet, niin kyllä senkin voimme tehdä panemalla suun säkkiä myöten. Senhän on Saarijärven Paavo meille opettanut. Mutta joka tapaukessa on meidän ja kaikkien muidenkin pienten kansojen toivottava, että olot muodostuisivat sellaisiksi, että kansainvälinen kauppa voisi jälleen päästä vauhtiin ja kukoistaa. Ulkomaankaupan harjoittajia on Schiller kuvannut ideaalisesti säkeessään:
»Euch, Ihr Götter, gehört der Kaufmann Guter zu suchen geht er,
Doch an sein Schiff knupfet das Gute sich an.»
Toivokaamme siis, että palaa sellainen aika, jolloin suomalaiset laivat voivat vapaasti kulkea pelkäämättä vedenalaisia ja pommituksia. Toivokaamme, että ihmiskunta kaikesta huolimatta tulee niin järkeväksi, että näistä nykyhetken olosuhteista tulee loppu ja että pääsemme edes jonkinverran parempiin, ja niinkuin ennen sanottiin, normaalisiin oloihin.
