PUHE KESKUSKAUPPAKAMARIN VAALIKOKOUKSESSA TURUSSA HELMIKUUN 18 PÄIVÄNÄ 1928, JOLLOIN J. K. PAASIKIVI VALITTIIN KESKUSKAUPPAKAMARIN PUHEENJOHTAJAKSI
Sallittakoon minun vielä lisätä muutamia sanoja.
Maailma on viimeisen puolivuosisadan aikana suuresti muuttunut. Tekniikan ja kulkuneuvojen aikaansaamat aineellisten olojen muutokset ovat olleet valtavat. Mutta vielä tärkeämmät ovat ne muutokset, jotka ajan hengen mukana ovat tapahtuneet ihmisten mielissä, katsantotavassa ja ajatuksissa. On sanottu, kun on tahdottu kuvata tätä henkistä muutosta, että humanistinen, ihanteita tunnustava ja niiden mukaisesti elämäntapansa määräävä ihminen on kadonnut ja sijalle on tullut realistinen, ansiota tavoittava, hyödyn mukaan elämänsä asettava spesialisti ja erikoistuntija, jonka toimintaan useimmin edut, intressit vaikuttavat. Ihmisten pyrkimysten päämääränä on − sanotaan − yhä enemmän jokapäiväinen käytännöllinen hyöty ja ansio. Koko elämä on enemmän kuin ennen alkanut hajaantua asiallisiksi yksityisseikoiksi, detaljeiksi − kysymyksiksi »piparijuuritulleista», lausuu eräs saksalainen poliitikko − joita toistaiseksi ei yhdistä toisiinsa mikään yleisesti päteväksi tunnustettu side. Tämä muutos on vaikuttanut kaikille, myös julkisen elämän aloille. Siitä on seurauksena − niin katsotaan − myös se parlamenttien kriisi, joka kaikkialla nykyään havaitaan. Elämä on hajaantunut eri intressipiireihin, jotka ovat toisilleen kylmäkiskoisia, toisinaan vihamielisiä. Puuttuu ihanteellinen, humanistinen ja romanttinen henki, joka yhdistävällä lämmöllään 19:nnen vuosisadan ensi puoliskolla sulki syliinsä kansan keskuudessa ilmenevät erilaiset harrastukset ja pyrkimykset.
Tämä kaikki on totta. Elämä on muodostunut entistä repaleisemmaksi. Elämme nykyään murrosajassa, eikä voi varmuudella sanoa, mitä tuleva aika sylissään pitää. Mutta ajatellessa näitä asioita ja haaveillessa tulevaisuuden kuvia ei voi välttää sitä ajatusta, että ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jälleen havaitaan ja tunnustetaan elämän kirjavuudessa olevan paljon enemmän yhdistäviä voimia, paljon enemmän sopusointua ja yhtenäisyyttä, harmoniaa, kuin mitä nyt ollaan taipuvaisia myöntämään. − Onko sitten todella perää tuossa niin usein kuullussa väitteessä, että elämä on nykyään, myös oman kansan keskuudessa, »kaikkien sota kaikkia vastaan»; että »toisen kuolema on toisen leipä»; että, mennäkseni enemmän yksityisseikkoihin, maanviljelyksen edut ja menestyminen ovat miltei vastakkaisia teollisuuden ja kaupan eduille tai ainakin niistä riippumattomia; että yhdeltä puolen maalais- ja erityisesti maanviljelysväestö ja toiselta puolen teollisuus ja kaupunkien väestö ovat kaksi toisilleen miltei vierasta joukkoa; ja vihdoin, eikä vähimmin: että ruumiillisen työn tekijäin edut ja menestys vaativat taistelua, »luokkataistelua», »yrittäjiä» vastaan?
Jos asiat todella olisivat näin ja jos niiden aina pitäisi jäädä sellaisiksi, niin totisesti ne olisivat huonosti ja tämä elämä tuskin olisi elämisen arvoinen. Mutta pessimistien väitteistä huolimatta tulevaisuus onneksi ei liene niin synkkä. Joku yksityinen, vieläpä joku ryhmäkin voi ajan kehityksen ja muuttuneiden olojen johdosta joutua kärsimään ja sortua, ellei hän ajoissa ota ajan merkeistä vaaria ja kykene asettamaan elämäänsä niiden mukaan. Mutta niin merkillisesti ovat asiat − jonkinlaisen itse elämän pohjalla vaikuttavan lain voimasta − − sittenkin yhteiskunnassa järjestetyt, että suurin piirtein katsoen, yleinen etu ja kansalaisten yksityinen menestys, kun niitä oikein ja syvemmältä tarkastaa, ihmeteltävällä tavalla soveltuvat yhteen ja että yksityinen kansalainen, tehdessään luovaa työtä, silloinkin kun hän pitää silmällä omia luvallisia päämääriään, edistää yhteistä parasta, samoin kuin hän voi saavuttaa oman etunsa vain yleisen edun ja hyvinvoinnin yhteydessä.
Tarvitsee vain katsella ympärilleen ja koettaa vähän syvemmälti tunkeutua virtausten pohjalle, niin huomaa, että kaikki me olemme toisistamme riippuvaisia. Kun maa ja kansa yleisesti kehittyvät ja vaurastuvat, niin − suurin piirtein katsoen − taloudellisen elämän erityiset haarat ja niillä toimivat yksityiset vaurastuvat ja menevät eteenpäin. Ajatelkaamme esim. maanviljelyksen ja teollisuuden välejä. Ennen sanottiin: »Kun talonpojalla on rahaa, on sitä kaikilla muillakin», ja vielä: »Kun talonpoika voi ostaa, voi kauppias myydä ja tehtailija valmistaa.» Niinpä kyllä. Ja meidän maassamme on maanviljelijä säilyttänyt merkityksensä taloudellisena tekijänä, yhteiskunnallisesta puhumatta. Mutta nykyaikainen elämä on toisenlainen, entistä monipuolisempi. Maanviljelijä on nykyään paljon enemmän kuin ennen kauppias ja kauppatavaran tuottaja. Nyt voi sanoa: »Talonpoika ei voi tuottaa, ellei hän voi myydä, eikä hän voi myydä, ellei ole ostajia.» Maatalous ei voi nykyaikana menestyä ja kehittyä, ellei ole teollisuutta ja kaupunkeja, jotka ostavat maanviljelijäin tuotteet. Asian oikea laita voi meidän maassamme jäädä huomaamatta, mitä enemmän maatalouden tuotteiden menekki perustetaan Manchesterin ja Leedsin taikka Chemnitzin ja Leipzigin teollisuus- ja kaupunkiväestön kulutukseen, niin epäedullista kuin se onkin siihen verrattuna, että tuotteet saataisiin myydyiksi oman maan teollisuus- ja kaupunkiväestölle. Jos tahtoisi sanoa paradoksin, joka kuitenkin sisältää paljon totuutta, voisi väittää, että − taloudelliselta kannalta katsoen, josta nyt on puhe − se mitä Suomen maanviljelys menestyäkseen enimmin kaipaa, on lukuisa ja kulutuskykyinen teollisuus- ja kaupunkiväestö.
Tämä on vain yksi esimerkki. Kun tarkemmin ajattelee muita elämän aloja, tulee samantapaisiin havaintoihin. Taloudellisessa elämässä on kuin onkin paljon enemmän luontoperäistä sopusointua, harmoniaa, kuin viimeisten miespolvien aikana on aina tahdottu uskoa. Kansantaloustiedekin alkaa sitä sieltä entistä enemmän etsiä ja löytää. Itse tuon paljon moititun »kapitalistisen» järjestelmänkin maine alkaa saada − sanoisinko vaaleamman värin. On ruvettu yhä enemmän ajattelemaan, että tässä järjestelmässä, joka valmistaa tavaroita myytäväksi, yrittäjä ei voi tuottaa eikä kauppias myydä, ellei ostajapiiri yhä laajene ja voimistu, ellei kansan yleinen ja ennen kaikkea juuri suurten kansankerrosten ostokyky vahvistu ja lisäänny yhtä rintaa yrittäjien liiketoiminnan laajentumisen kanssa. Lisääntyvän tuotannon ja kaupan edellytyksenä on laajojen kansankerrosten, alimpia myöten, mahdollisimman suuri vaurastuminen ja näiden kansankerrosten elintason yhä huomattavampi ja jatkuva kohoaminen. Sellaisen ostajapiirin varaan, jonka »ryysyköyhälistö» muodostaa, ei kukaan tuottaja tai kauppias voi liikettään perustaa. Maailman pisimmälle kehittynyt »kapitalistinen» järjestelmä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on todistuksena siitä, mitä tässä olen esiintuonut. Siellä kansantaloustiede esittää uusia, meille tosin vielä outoja ajatuksia »tasapainossa olevasta taloudellisesta järjestelmästä», jota kohti Yhdysvalloissa kuljetaan ja jossa varallisuus ja hyvinvointi vallitsee kaikkien kansanluokkien, ei vähimmin ruumiillista työtä tekevien keskuudessa. − Tällä kaikella luonnollisesti ei ole tahdottu väittää, ettei tämän järjestelmän, kuten jokaisen muun, aikana esiinny epäkohtia, joita yhteisin voimin on koetettava korjata.
Työnjako ja elämän monipuolisuus on tehnyt tarpeelliseksi, että taloudellisen toiminnan eri ryhmillä on oma edustuksensa. Mutta siitä, mitä edellä olen lausunut, käy ilmi, ettei näillä järjestöillä, edustivat ne sitten maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa, ole minkäänlaista taistelujärjestöjen luonnetta. Niiden kesken ei tarvitse eikä pidä olla vallalla kylmyyttä, puhumattakaan ynseydestä toisiaan kohtaan. Kun asioiden pohjaan mennään, voidaan, luullakseni, aina päästä sovintoon ja tulokseen, joka loppujen lopuksi tulee kaikkia ryhmiä hyödyttämään. On vain löydettävä se oikea kultainen keskitie, joka taloudellisissa, niinkuin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä on omiaan viemään tyydyttäviin tuloksiin.
Kaikki me, kuten sanottu, suurin piirtein katsoen, nojaamme toisiimme, kaikki me toisistamme riipumme. Ja kaikki me teemme työtä yhteiseksi hyödyksi. Ja kun työskentelemme niissä toimissa, joista huolehtiminen on kauppakamarilaitoksen asia, teollisuudessa ja kaupassa, niin olemme oikeutetut vaatimaan itsellemme sitä tunnustusta, että tämä työ on ei vain hyödyllistä vaan välttämätöntä − työtä, josta huomattavalta osalta maan ja kansan menestys riippuu, jota ilman kansamme ei voisi elää sivistyskansan elämää eikä pysyä pystyssä valtiollisesti itsenäisenä kansojen joukossa. Missä asemassa olemmekin, teemme työtä yhteisen isänmaamme menestymiseksi.
