TALOUDELLINEN ASEMA
Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Tampereella toukokuun 24 päivänä 1931
Joku voi ajatella: Taas esitelmä taloudellisista asioista! Viime aikoina ei tosiaankaan ole puuttunut esitelmiä eikä kirjoituksia taloudellisista kysymyksistä. Jos ne auttaisivat, pitäisi pulan jo aikoja sitten olla ohi.
− Mitä tähän minun esitelmääni tulee, en toivo siitä apua taloudelliseen pulaan. Kun viime helmikuussa Keskuskauppakamarin kokouksessa puhuin muutamia sanoja taloudellisesta asemasta, lausuin olevani Suomessa kenties ainoa, jolle nämät asiat kuin myös se kysymys, miten vaikeuksista päästään, eivät ole oikein selvillä. Luettuaan tämän lausuntoni lehdistä ystäväni, vanha valtioneuvos August Ramsay lähetti minulle sanan, että on Suomessa toinenkin mies, joka tässä suhteessa on samassa ikävässä asemassa. Nimittäin hän itse. Tämä oli minulle suuri lohdutus.
Keskuspankit ja taloudellinen elämä.
Toisia on, jotka tietävät varmasti, miten vaikeuksista päästään. Viime aikoina on tarmokkaasti opetettu, että Suomen Pankki voi tilanteen parantaa laskemalla lisää setelejä liikkeeseen, niin että kaikki, jotka tarvitsevat, saavat luottoa pankista. Tämä on erään professorin parannuskeino. Nyttemmin on esiintynyt toinen neuvonantaja, joka vaatii Suomen Pankkia rohkeasti alentamaan diskonttokorkoa. Hän mainitsee 3 %:n diskonttokoron, jota kuitenkin näkyy pitävän ehkä liian alhaisena. Nähtävästi 4 %:n diskonttokorko hänen mielestään on sopiva keino pulasta päästämään. Jo silmäys Suomen Pankin viikkobilansseihin ja niiden kehitykseen osoittaa, ettei tällaisten ehdotusten toteuttaminen ole mahdollinen. Viimeisen viikkobilanssin mukaan on pankin setelinantoreservi yhteensä vain 655 miljoonaa markkaa. Pankin mahdollisuus luotonantonsa lisäämiseen nousee siis korkeintaan pariin kolmeensataan miljoonaan markkaan, jolloin setelireservi jo painuisi alemmaksi kuin mitä maan luoton kannalta ajan pitkään olisi soveliasta, ja pankin tila todennäköisesti muutenkin menisi vaaran alaiseksi. Niin pieni luoton lisääminen, jos se olisikin mahdollinen, ei kuitenkaan merkitsisi sanottavasti mitään, kun ottaa huomioon, että kaikkien rahalaitosten luotonannon yhteinen määrä nousee ehkä 15 miljardiin. Viime vuonna vedettiin maahan ulkomaalta »tuoretta» rahaa noin 800 milj. markkaa, ilman että se vaikutti mitään ihmeitä. Huomattava myös on, että Suomen Pankin asema viimeisten kuukausien aikana on heikontunut. Ylipäänsä minun nähdäkseni keskuspankkien mahdollisuuksia liioitellaan, ei vähimmin meidän maassamme. Joku vuosi sitten pantiin suuria toiveita erityisesti Yhdysvaltojen keskuspankkilaitokseen. Odotettiin ja luultiin, että tämä keskuspankki, Federal Reserve Bank, voisi ohjata hintatason muodostumista ja ennen kaikkea pitää sen vakavana. Tämä perustui siihen, että pankin hallussa oli suurin osa maailman kultavarastoa ja että Yhdysvallat sodan jälkeen ovat saavuttaneet johtavan aseman maailman taloudessa. Myös eräät nykyajan kuuluisat kansantalouden tutkijat, niiden joukossa tunnettu professori Cassel, katsoivat voitavan asettaa Yhdysvaltojen keskuspankin velvollisuudeksi pitää hintataso, toisin sanoen dollarin arvo, vakavana. Vuosina 1926, 1927 ja 1928 näyttikin siltä kuin pankin olisi onnistunut täyttää tämä tehtävä. Hintataso Yhdysvalloissa pysyi jotenkin vakavana, vaihdellen ainoastaan 149:n ja 141:n välillä ja Euroopan puolella 150:n ympärillä (vuoden 1913 hintataso = 100). Miltei koko maailmassa suunniteltiin taloudellinen tuotanto tämän hintatason pohjalle. Myöskin meillä oli näin asianlaita. Laskettiin, että kun puutavarastandartin hinta ennen sotaa oli ollut 8 à 9 puntaa (7″:n soirot), se nyt jäisi 12–13 punnan kohdalle, ja että, mikäli hinta laskisi, se tapahtuisi nyt, niinkuin Napoleonin sotien jälkeen, hitaasti pitemmän ajan kuluessa. Tälle pohjalle meidän maassamme perustettiin sahateollisuus. Luottamus maailman ensimmäisten keskuspankkien kykyyn hintatason pitämiseksi vakavana on tullut kalliiksi. Vuonna 1929 alkoi hintataso taloushistoriassa ennen kuulumattomassa mitassa laskea, ja nyt on puutavarastandartin hinta alle 10 punnan.
Hintojen tavattomasti painuttua on maassamme meille niin tärkeän sahaliikkeen alalla saatu kokea suuria pettymyksiä. Tämä teollisuudenhaara on meille ollut ja edelleenkin on, ei ainoastaan luonnollinen, vaan tärkeä. Sahaliike on vientiteollisuudessamme ensimmäinen luonnollinen aste sen kautta, että se vaatii vain vähän kiinteätä pääomaa verrattuna raaka-ainetta pitemmälle jalostavaan selluloosa-, paperi- yms. teollisuuteen. Vientiteollisuuden kehityksessä sahateollisuus sen vuoksi merkitsee luonnollista ajanjaksoa, joskin siihen liittyy pitkän tuotantoprosessin johdosta vaikeuksia. Samanlainen merkitys on sillä ollut Ruotsin vientiteollisuudessa, jossa sahatavaran vienti jo ennen sotaa nousi yli 1 000 000 standarttiin. Sahaliike on suhteellisesti helppo supistaa kysynnän vähentyessä, ja jos hintain lasku olisi viime vuosina ollut vähemmän raju, olisi luullakseni vaikeuksista selvitty suhteellisen tyydyttävästi.
Syyt taloudellisiin vaikeuksiin.
Syynä nykyisiin taloudellisiin vaikeuksiin onkin ennen kaikkea hintain äkkinäinen lasku. Mikä on syynä tähän hintojen laskuun, se näyttää olevan vielä selvittämättä. Toiset katsovat syyn olevan »monetäärisen, so. kullan arvon kohoamisen. Jos asia olisi näin yksinkertainen, olisi kaiketi sen auttaminen suhteellisen helppoa. Viime aikoina onkin yhä enemmän noustu tätä mielipidettä vastustamaan. On katsottu vaikeuksien olevan tuotannon puolella. On syntynyt epäsuhde tuotannon ja kysynnän välillä − on syntynyt liikatuotantoa. Tosin tavaroita ei, kokonaisuutena katsoen, voida tuottaa liikaa, koska kulutus voi aina pysyä tuotannon rinnalla, oli se miten suuri tahansa. Mutta määrätyillä aloilla voi liikatuotantoa esiintyä, koska eräiden tavaroiden kulutuksella on rajansa. Esim. tavallisimpien ravintoaineiden kulutus nykyaikaisessa sivistysmaassa voi lisääntyä vain vähän. Kun täten tärkeillä tuotannon aloilla työskentelevät − ennen kaikkea maanviljelijät − joutuvat vaikeuksiin tuotteittensa myymisessä, vähenee heidän ostokykynsä, mikä vaikuttaa jälleen tuotannon muihin aloihin. Taloudellinen koneisto joutuu epäkuntoon.
Oli nyt syy yleismaailmalliseen hintain laskuun mikä tahansa, tosiasia on olemassa. Pääkysymys on, mitä on tehtävä?
Englannin Pankin taloudellinen neuvonantaja − hänen nimensä on Sprague − piti äsken esitelmän nykyisestä taloudellisesta asemasta. Hän oli jotenkin pessimistinen, sillä hän ei mielestään voinut nähdä ainoatakaan valon sädettä taloudellisella horisontilla. Hänen asemansa Englannin Pankin neuvonantajana tekee hänen sanansa painavaksi, mutta tässä esitelmässään hän vielä korosti esittävänsä maailman kolmen pää keskuspankin mielipiteitä. Hän yhtyi niihin, jotka katsovat nykyisen pulan syyksi taloudellisen tasapainon puutteen. Tämä ilmaantuu ennen muuta siinä, että maanviljelystuotteiden ja raaka-aineiden hinnat ovat painuneet paljon enemmän kuin teollisuustavaroiden, mihin syynä on maanviljelystuotteiden ja raaka-aineiden liikatuotanto verrattuna näiden tavaroiden kysyntään. Hänen neuvonsa on, että teollisuustuotteiden hinnat olisi sovitettava maanviljelystuotteiden uuden hintatason mukaisiksi, mutta ettei olisi yritettävä nostaa maanviljelystuotteiden eikä raaka-aineiden hintoja teollisuustuotteiden hintojen tasalle. Samalla hän kokonaan hylkäsi ehdotuksen, että pankit, luotonantoa laajentamalla, »luottoinflaatiolla», pyrkisivät ylläpitämään hintoja keinotekoisella tasolla.
Tätä mielipidettä vastaan huomauttaa tunnettu englantilainen aikakauskirja, The Economist, että taloudellisina pula samoinkuin nousuaikoina raaka-aineiden hinnat suuresti vaihtelevat ja että tuottaisi taloudellisille oloille melkoista häiriötä ja vaikeuksia asettaa yleinen hintataso raaka-aineiden alimman hinnan nojaan. The Economist näkyy pitävän mahdollisena hintatason jossakin määrässä kohoamista siitä, missä se nyt on, kuin myös, että maanviljelystuotteiden ja raaka-aineiden sekä teollisuustavaroiden hintojen keskinäinen tasapaino saavutettaisiin jossakin nykyisten alimpien ja ylimpien hintojen keskipaikoilla.
Uusi hintataso. Tuotannon mukautuminen sen pohjalle.
Oli nyt tämän asian laita miten tahansa, varmalta näyttää, että tuskin on mahdollista palata vielä joku vuosi sitten vallinneeseen hintatasoon. Elämä on nyt asetettava uuden hintatason pohjalle, joka on koko joukon alempi kuin edellinen ja joka nähtävästi ei ole korkeampi kuin ennen sotaa vallinnut. Erityisesti on puutavarateollisuuden huomioonotettava tämä mahdollisuus. Missä määrässä tullien avulla voidaan ja on pakko meidän maassamme pitää maanviljelystuotteiden ja kotimarkkinateollisuuden tuotteiden hintoja maailmanmarkkinoilla vallitsevia korkeammalla, se jääköön tässä koskettelematta. Kotimarkkinateollisuuteen nähden on meillä muistettava, että sen mahdollisuudet ovat suhteellisen pienet, ellei se kykene tulevaisuudessa kehittymään vientiteollisuudeksi. Ne alat, jotka kotimaassa ovat vielä saatavissa, ovat jotenkin ahtaat nykyaikaisen rationalisoidun suurteollisuuden ylläpitämiseen. Jo nykyään kotimarkkinateollisuus kykenee eräillä aloilla tuottamaan melkoista enemmän kuin mitä oma maa voi kuluttaa. Miten tämä teollisuus voi päästä maailman markkinoille, sen kysymyksen voivat tulevaisuudessa ratkaista vain nerokkaat kaupalliset ja teknilliset teollisuuden johtajat.
Maamme talouselämän kulun on viime aikoina määrännyt ja vielä jonkin aikaa on määräävä välttämättömyys saada tuotanto samoin kuin muut olomme sovitetuksi uuden alentuneen hintatason mukaiseksi. Siinä kohden olemme saaneet koko joukon aikaan. Tuotantokustannukset, palkat ja raaka-aineet on koetettu sovittaa uusien vaatimusten mukaisiksi. Toivottava on, että myös kolmas tekijä, pääoman korko, saadaan lähitulevaisuudessa mahdollisuuden mukaan alenemaan. − Ei tietysti voi odottaa, että tämä taloudellisen elämän mukautumisprosessi voisi tapahtua ilman suuriakin tappioita ja järkytyksiä. Maanviljelykseen ja teollisuuteen on sijoitettu paljonkin pääomaa, joka ei missään tapauksessa, uuden hintatason aikana, voi työskennellä kannattavasti. Sitä pääomaa ei voi pelastaa. On jotenkin yhdentekevää, onko se vierasta, velaksi hankittua vai omaa. Mikä on menetetty, se on menetetty. Ei ole mahdollista keksiä mitään finanssitemppuja, joilla menetetyn pääoman voi pelastaa.
Mukautumisprosessi menisi kyllä itsestään olojen pakosta, jos taloudelliset voimat saisivat vapaasti vaikuttaa. Jos pääoma ja työ olisivat saaneet jotenkin esteettömästi virrata sinne, missä niitä voi kannattavasti käyttää, niin tuskin nyt vielä 12 vuoden kuluttua sodan jälkeen tarvitsisi tällaisen sekasorron vallita. Voitto- ja tappiotili ja kannattavaisuuslaskelmat järjestävät yksityisten yrittelijäin toiminnan. Tosin siinä on meillä tulevaisuutta silmällä pitäen suuria vaikeuksia edessä. Nykyään puhutaan paljon maanviljelijäin vaikeuksista, ja kukaan ei voi kieltää, että heidän asemansa on raskas ja kaiken sen avun tarpeessa, mitä antaa voidaan. Mutta teollisuuden asema ei suinkaan ole sen parempi. Jos teollisuuslaitos on hyvässä tilassa, pienessä velassa, voi se jatkaa toimintaansa vaikeuksitta, aivan samoin kuin on laita maanviljelijän, joka on joko velaton tai aivan pienessä velassa. Mutta jos lasketaan, millaista korkoa pääomalle, arvioituna laitosten nykyisen arvon mukaan, meidän parhaatkin teollisuuslaitoksemme antavat, havaitaan, että se tuskin on korkeampi kuin mitä maanviljelys tuottaa.
Valtion talouden asettaminen uusien olojen mukaan.
Monessa suhteessa toisenlainen kuin yksityinen on valtion talous. Siinä pannaan usein taloudelliset voimat viralta pois, ja taloudellisia asioita käsitellään, ei taloudellisten lakien, vaan poliittisten näkökohtien mukaan. Ennemmin tai myöhemmin tosin joudutaan vaikeuksiin − tilanteeseen, jossa on pakko asettaa valtion talous jälleen todellisuuden vaatimusten mukaisiksi. Olemme nykyään siinä asemassa. Meidän on asetettava valtion talous uuden olotilan pohjalle. Sama koskee myös muiden julkisten yhdyskuntain, ennen kaikkea kuntien, taloutta. Tämä tehtävä ei ole niinkään helppo. Vaikeudet johtuvat ennen kaikkea siitä, että vuosien kuluessa olot ovat laajalti muodostuneet valtion harjoittaman taloudenpidon nojalla, ja olojen yhtäkkiä mullistaminen tuo mukanansa suuria hankaluuksia.
Kuten tunnettua, on hallitus äskettäin asettanut erityisen lautakunnan tekemään ehdotuksia siitä, mitä vähennyksiä valtion budjetissa ensi vuodeksi voitaisiin saada aikaan. Lautakunta on äsken lopettanut työnsä ja sen mietintö ilmestyy näinä päivinä painosta.
Valtion menojen suhde kansallisvarallisuuteen.
Onkin tosiaan aika ottaa julkiset menot perinpohjaisemman harkinnan alaisiksi. Valtion menot ovat vuosi vuodelta nousseet ja ovat nykyään maan varallisuuteen nähden sangen korkeat. Ne ovat kasvaneet koko joukon nopeammin kuin mitä maan kansallisvarallisuus on lisääntynyt. Sen näkee verrattaessa valtion menojen määrää esim. viimeisenä vuonna ennen sotaa, v. 1913, ja viime vuosina siihen, mitenkä maan tuotannollinen elämä, jota edustavat vienti, teollisuustuotannon bruttoarvo ja maanviljelyksen antama sato, ovat vastaavana aikana kehittyneet. On myös laskettu, että valtion menojen suhde kansallistuloihin oli vuonna 1928 Suomessa 26,5 %, mutta Ruotsissa 12,32 %, Ranskassa 16,2 %, Saksassa 17 %, Vain Isossa Britanniassa, jossa se oli 23,6 %, Unkarissa 25,0 % ja Italiassa 27,0 %, oli se jotenkin yhtä suuri kuin Suomessa.
Jos lisätään valtion menoihin kunnalliset ja kirkolliset menot, tullaan siihen, että Suomessa nähtävästi kolmasosa kansallistuloista menee julkisen talouden ylläpitämiseen. Toisin sanoen: kansa saapi viikon kuudesta päivästä tehdä kaksi päivää työtä saadakseen kokoon ne varat, jotka on luovutettava julkisten laitosten ylläpitämiseen.
Erityisesti on Suomen valtio itsenäisyyden jälkeen käyttänyt pääomia erilaisiin pääomansijoituksiin. On arvioitu, että kotimainen pääomanmuodostus vuosina 1922–1929 nousi kaikkiaan noin 20 000 miljoonaan markkaan. Samaan aikaan valtio sijoitti erilaisiin tarkoituksiin yhteensä vähän yli 5 000 miljoonaa markkaa eli summan, joka vastaa noin neljäsosaa koko pääomanmuodostuksesta. Voi vielä mainita, että saman ajanjakson kuluessa maan talletuslaitoksiin kertyi 7 000 miljoonan markan arvosta uusia säästöpääomia, joista osa sitäpaitsi oli kirjanpidollista pääomanmuodostusta, edellä käyneen raha-arvon alenemisen jälkiseurauksia. Kun valtio siis kiinnitti varoja kiinteisiin yrityksiin lähes yhtä paljon kuin mitä maan liikepääoma lisääntyi, ei ole ihme että maassa vallitsee kireä rahatila.
Valtion tulo- ja menoarvion tarkistus tarpeen. Tulojenväheneminen.
Olemme siten joutuneet siihen, että valtio ottaa tarpeittensa tyydyttämiseksi liian suuren osan kansakunnan tuloista. On vaara, että valtiontalous on muodostumassa rasitukseksi kansantalouden säännölliselle kehitykselle. Verotuksen lieventäminen olisi senvuoksi, lamakaudesta riippumattakin, ollut tarpeen vaatima. Olisi ollut syytä ryhtyä valtiotalouden perusteita tarkastamaan, vaikkei suhdanteiden käännettä olisi tapahtunutkaan. Nyt on tullut lisäksi taloudellinen pula ja sen tuomat vaikeudet. Pulakauden vaikutus valtion talouteen esiintyy tietysti valtion tulojen vähenemisessä. On laskettu, että valtion tulojen todellinen vähennys oli v. 1929 138 miljoonaa ja v. 1930 217 miljoonaa markkaa. Mutta kaikesta päättäen lamakauden vaikutus valtion tuloihin tulee esiintymään melkoisesti suurempana sekä kuluvana että tulevana vuonna. Mitenkä suuri tämä vähentyminen näinä vuosina on oleva, se on tietysti vielä vaikea sanoa. Äskenmainittu lautakunta arvioi valtion tulojen kuluvana vuonna 1931 jäävän 3 800–3 900 miljoonaan markkaan, mikä on noin 550 miljoonaa markkaa tämän vuoden arvioitua samoinkuin vuonna 1930 kertyneitä tuloja pienempi. Näin näyttää olevan asianlaita siitä huolimatta, että sekä vuoden 1929 että 1930 lopussa tuontitullia huomattavasti korotettiin. On laskettu näiden kahden tullinkorotuksen tietävän, normaalituonnin mukaan laskien, 490 miljoonan markan lisämenoa kansalaisille. Näistä veronkorotuksista huolimatta näyttää budjetin tasapaino sekä tänä että tulevana vuonna olevan vaarassa. Valtiotalouden alalla on siis lähiajan tehtävänä, ensiksi: saada valtion tuloja menoarvio pysymään tasapainossa, ja toiseksi: ainakin myöhempää aikaa silmälläpitäen, katsoa, millä tavalla olisi mahdollista panna toimeen tarpeellisia veron lievennyksiä sekä välillisessä että välittömässä verotuksessa. Sillä myöskin välitön verotus, tulo- ja omaisuusvero, kaipaisi kipeästi lieventämistä.
On tosin finanssiopillisissa kirjoissa esitetty sellainen teoria, että valtion ja muiden julkisten yhdyskuntain ei tarvitse kääntää huomiota tuloihin. Julkisessa taloudessa määrätään ensin tarpeet ja menot, minkä jälkeen otetaan veroja niin paljon kuin tarvitaan menojen maksamiseksi. Tämä sääntö voi olla jonakin ohjeena silloin kun menot liikkuvat ahtaissa rajoissa, mutta tosiasia on, että yhteiskunnan kantokyky asettaa ylipääsemättömät rajat valtion samoinkuin muille julkisille menoille. Tästä meillä on tätä nykyä kouraantuntuvaa kokemusta, jos joku vielä tahtoisi epäillä tuon vanhan väitteen paikkansapitämättömyyttä. Jajo paljon ennen kuin ylipääsemätön raja valtion menoille saavutetaan, on niitä määrättäessä katsottava, mille kohdalle ne on pysäytettävä, jottei maan taloudelliselta elämältä vedetä pois varoja, joita se menestyäkseen tarvitsee. Se tila olisi kaikissa suhteissa onnellisin, että talouselämä niin kehittyisi ja kansallistulo ja -varallisuus niin lisääntyisivät, jotta valtion samoinkuin muidenkin julkisten yhdyskuntien tarpeet voitaisiin yhä runsaammin tyydyttää samalla kuin siihen tarvittava kansakunnan tuotannon osuus voitaisiin entisestään vähentää.
Syyt valtiomenojen kasvamiseen.
Äskenmainitun valtion budjetin supistamislautakunnan käsityksen mukaan lähin tehtävä siis on saada valtion ensi vuoden menoarviosta vähennetyksi menoja noin 550 miljoonaa markkaa − eräiden jäsenten mielestä sekään summa ei riitä. Onko tämä summa liian suuri vai pieni, siitä voi saada paremman käsityksen syksyllä, jolloin budjetti on lopullisesti vahvistettava ja jolloin on tarkemmat tiedot ainakin tämän vuoden tuloista. Mutta 550 miljoonan supistusten tekeminen yhdellä kertaa ei ole niinkään helppo asia − senkin vuoksi, että hallitus jo teki melkoisia vähennyksiä tämän vuoden menoarviossa. Valtion menoarvio on paisunut miltei joka kohdalta. Se on niinkuin vesitautinen pöhöttynyt, josta vettä olisi joka kohdasta pois puserrettava. Syyt valtion menojen nopeaan kasvamiseen ovat olleet useammat samaan suuntaan vaikuttavat. Osaksi ne ovat laadultaan luonnollisia, koska kaikissa oloissa julkisten yhdyskuntien menotaloudella näyttää olevan taipumus laajenemiseen. Edelleen on meillä sekä maailmansodan aikana että jo Venäjän vallan viimeisinä vuosina jäänyt suorittamatta paljon hyödyllisiä yhteiskunnallisia uudistuksia, kulkulaitosten rakennustöitä ym. taloudellisia toimenpiteitä, joiden toteuttaminen on ollut itsenäisyytemme ensimmäisen vuosikymmenen tehtäviä. Mutta sen ohella näyttää se käsitys levinneen laajoihin kansalaispiireihin, että valtion velvollisuutena on auttaa joka paikassa, suorittaa mitä erilaisimpia edistämistoimenpiteitä ja kantaa niistä johtuvia kustannuksia. Vetoaminen valtioon on tullut niin yleiseksi, että vain harvat yrittävät omalla toiminnallaan ilman julkisen yhdyskunnan apua edistää hyödylliseksi katsomaansa asiaa, vaikka se koskisi hyvinkin rajoitetun piirin etua. Ei ole muistettu, että valtiolla ei ole mitään omia varoja, muuta kuin niitä, jotka se muodossa tai toisessa ottaa kansalaisilta. Näistä syistä valtion apua, milloin suoranaisen toiminnan, milloin avustusten tai lainain muodossa, on annettu vuosi vuodelta yhä uusiin tarkoituksiin ja käytetty siihen yhä suurempia summia. Näyttää siltä kuin käsitys, että valtion kukkaro on tyhjentymätön, olisi määrännyt valtion talouspolitiikan menneinä vuosina.
Valtion menojen kasvaminen on ollut aivan yleisenä sääntönä. Tuskin on valtion menosäännössä sitä menoluokkaa tai menomomenttia, jonka kohdalle merkitty meno ei olisi kasvanut viime vuosien kuluessa. Kuitenkin on huomattavissa melkoisia eroavaisuuksia erilaisten menojen kasvuvauhdissa. Jos vertaa valtion menoarvion eri pääluokkien menoja vuosina 1926–1930, ovat suurista pääluokista puolustuslaitoksen menot vähimmin kasvaneet. Ne eivät ole sanottavasti ollenkaan kohonneet viimeisten viiden vuoden kuluessa. Tietysti puolustuslaitos tarvitsee melkoisia varoja. Sen menosääntö v. 1931 päättyy 623 miljoonaan. Niin mieluista kuin säästö tämänkin menoarvion kohdalla olisi, ei voi asettua muulle kannalle kuin että maan puolustuksen on saatava, mikä välttämätöntä on. − Vakinaisten menojen absoluuttinen lisääntyminen oli erikoisen suuri 10. pääluokassa, opetusministeriön alaisissa hallinnonhaaroissa, 11. pääluokassa, maatalousministeriön alaisessa hallinnossa ja 12. pääluokassa, kulkulaitosten ja yleisten töiden hallinnossa kuin myös 14. pääluokassa, sosiaaliministeriön alaisissa hallinnonhaaroissa. Tässä ei ole mahdollista ryhtyä tarkemmin käsittelemään valtion menoarvion yksityiskohtia. Muutamia yleispiirteitä pyydän kuitenkin saada esittää.
Sivuutan alan, jolla itsenäisyyden aikana on innokkaasti toimittu, sairaalalaitoksen, jonka kehittäminen on mielestäni kaikkein tärkeimpiä yhteiskunnallisia tehtäviä. Valitettavaa on, etteivät kireät ajat salli tähän tarkoitukseen käytettävän niin suuria varoja kuin tarve olisi. − Paljon enemmän varoja vaativa ala on opetuslaitos. Paitsi Yliopistoa kuuluvat siihen oppikoulut ja kansanopetus.
Oppikoulut.
Näyttää siltä, että meidän olisi syytä ottaa vakavasti harkittavaksi kysymys oppikouluista. Viime vuonna 1930 suoritti Suomessa ylioppilastutkinnon 2105 oppilasta. Ruotsissa, jonka väkiluku on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Suomessa, suoritti saman tutkinnon vuonna 1929 2 280 oppilasta. Tanskassa, jonka väkiluku on yhtä suuri kuin Suomen, oli vastaava luku niinikään v. 1929 1 608 ja Norjassa, jonka väkiluku on noin 800 000 pienempi, lukuvuonna 1927–1928 ainoastaan 1 221 oppilasta. Meillä siis voi tosiaan puhua »ylioppilastulvasta». Pelättävä on, että tästä kehityksestä voipi tulevaisuudessa johtua ikävyyksiä. Tosin ilmiöllä on selityksensä: meidän on täytynyt lyhyessä ajassa luoda suomenkielinen sivistynyt sääty ja saada suhde suomenkielisten ja ruotsinkielisten koulujen välillä paremmin vastaamaan erikielisten väestöjen lukumäärää. Joka tapauksessa on syytä tarkasti harkita kysymystä erityisesti siltä kannalta, missä määrässä valtio kouluja avustaa, koska asia lopullisesti riippuu siitä.
Kansakoululaitos.
Kansakou1u1aitos on, kuten tiedämme, viime aikoina vaatinut suuria, vuosi vuodelta lisääntyviä varoja. Vuonna 1926 olivat määrärahat valtion menoarviossa 233,8 miljoonaa markkaa, vuonna 1930 meni siihen 379,5 miljoonaa markkaa. Oppivelvollisuus kuuluu nykyaikaisen yhteiskunnan tehtäviin. Kysymys on, olisiko tässä suhteessa voinut jonkin verran hitaammin asia toteuttaa sekä onko toimeenpanossa kenties oltu vähemmän säästäväisiä kuin mitä olisi ollut mahdollista, kuin myös, olisiko oppivelvollisuus ehkä saatettu toimeenpanna, ainakin aluksi, niin sanoakseni teknillisesti vähemmän täydellisessä muodossa kuin mitä on tapahtunut. Tärkeä kysymys on kansakoulujen rakentaminen. Saamieni tietojen mukaan tarvitaan vielä uusia koulurakennuksia maaseudulla noin 1 300. Viime vuosina ilmoitetaan koulutalon tulleen maksamaan 250 000–350 000 markkaa. Tarvittavat koulurakennukset veisivät siis vielä vähintään 400 miljoonaa markkaa.
Kansakoulutalojen rakennuskustannukset näyttävät kovasti nousseen. Vuosina ennen maailmansotaa laskettiin yhden opettajan koulutalon maksavan noin 15 000 à 17 000 vanhaa markkaa = noin 150 000 à 180 000 nykyistä markkaa. Joskin rakennuskustannukset ovat yleensä suhteettomasti kohonneet, pitäisi toiselta puolen juuri tällä alalla voida, rakennustyyppien standardisoimisella kuin myös vaatimuksia supistamalla, saada rakennuskustannukset pysymään kohtuullisissa rajoissa. Näyttää olevan aivan välttämätöntä, että rakennuskustannukset saadaan melkoisesti alenemaan siitä, missä ne viime aikoina ovat olleet. Samalla näyttää olevan pakko tämän halvemmankin suunnitelman mukaan koulutalojen rakentamista lähivuosina vähentää ja turvautua uusia kouluja perustettaessa entistä enemmän vuokrahuoneistoihin. Että tämä tietäisi supistetun kansakoulun laajempaa käyttöä kuin myös mahdollisesti oppivelvollisuuden lopullisen toimeenpanon lykkäämistä jollakin vuodella, sitä tuskin voi auttaa.
Paitsi kansakoulutalojen rakennusavustusta sekä kansakoulunopettajien palkkauksia muodostaa valtion budjetissa suuren summan avustus maalaiskansakoulujen ylläpitämiseen. Tähän on mennyt valtion varoja vuosittain yhä suurenevat määrät, v. 1926–41 milj., v. 1930–60 miljoonaa markkaa. Valtio maksaa kansakoulujen ylläpitomenoista kaksi kolmattaosaa tilityksen mukaan. Lain mukaan on kansakoululaitos oikeastaan kunnallinen laitos, mutta itse asiassa valtio sen kaikkein suurimmaksi osaksi ylläpitää. Syytä on harkita, eikö tässäkin kohden olisi melkoisen säästämisen mahdollisuutta.
Maatalous ja asutustoiminta.
Myöskin maatalousministeriön alaiset hallinnonhaarat, joihin kuuluu myös metsänhoito, ovat niitä, jotka viime vuosikymmenenä ovat vaatineet vahvasti nousevia määriä valtion varoja. Vuonna 1926 olivat nämä menot 336,3 miljoonaa ja vuonna 1930 478,4 miljoonaa markkaa. Ei ole tietysti puhetta siitä, etteivät tämän ministeriön alaiset tehtävät olisi erinomaisen tärkeitä. Erityisesti maanviljelyksen edistämisessä ei pidä olla kitsas. Voi kuitenkin panna kysymykseen, eikö ehkä tällä alalla eräissä suhteissa ole menty liian rivakasti eteenpäin. Jos tekee vertailevia laskelmia maatalousmenoista Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa, joutuu eräissä suhteissa hiukan yllättäviin tuloksiin. Niinpä viimeisten budjettien mukaan samalla tavalla lasketut valtion varsinaiset maatalousmenot tekevät Suomessa 168,3 milj. markkaa, Ruotsissa 13,0 milj. kr. ( = 137,8 milj. Smk) ja Tanskassa 7,0 milj. kr. ( = 74,2 milj. Smk). Puheenaolevat menot ovat siis jo absoluuttiselta määrältään Suomessa paljon suuremmat kuin Ruotsissa ja Tanskassa sekä asukaslukuun verraten Suomessa runsaasti kaksi kertaa niin suuret kuin kahdessa viimeksimainitussa maassa. Maatalousopetus menot ovat Suomessa 39,1 milj., Ruotsissa 2,2 milj. kr. ( = 24,1 milj. Smk) ja Tanskassa 1,4 milj. kr. ( = 14,9 milj. Smk); Suomessa siis nämäkin menot jo absoluuttisesti paljon suuremmat kuin Ruotsissa ja Tanskassa. – Näyttää olevan täysi syy harkita, onko viime vuosina ehkä tällä alalla riennetty eteenpäin kiivaammin kuin järkevä harkinta olisi edellyttänyt.
Erityisen ryhmän valtion toiminnassa muodostaa asutustoiminta, johon vuosina 1922–1931 tulee käytetyksi runsaasti 400 milj. valtion varoja. Tämäkin tehtävä on tärkeä, ja välttämätöntä on, että valtio sitä tukee. Mutta koetettava on saada asia niin käytännöllisesti ja tuloksellisesti järjestetyksi kuin mahdollista. Viime aikoina on valtion asutustoimintaa asiantuntevalta taholta jotenkin ankarasti arvosteltu. On huomautettu, että tämä toiminta ja erityisesti asutushallituksen työ on muodostunut jotenkin raskaaksi ja tullut kalliiksi. On valitettu asiain käsittelyn liiallista monimutkaisuutta – esimerkkinä on kerrottu, miten eräät asiat joutuvat 17 eri käsittelyn ja toimenpiteen alaiseksi virastoissa ja lautakunnissa. On myös mainittu, että viraston kautta kulkeva maan välitys asutustarkoituksiin tulee kovin kalliiksi. Valtion maita luovutettaessa asutustarkoituksiin nousevat kustannukset 45–47 % tilojen luovutushinnasta ja yksityisten tiloilla suoritettu asutustoiminta tulee valtiolle hallintomenoina maksamaan yli 1 000 markkaa hehtaaria kohti. Sekavuutta on myös omiaan aikaansaamaan se seikka, että asutustoiminnasta on nykyään voimassa yli 30 lakia. − Tosin on muistissa pidettävä, että viranomaisten ja ylipäänsä valtion toiminta on aina kankeata ja kömpelöä ja tulee kalliiksi. Se kuuluu virastotyön luonteeseen. Nykyään työskentelee asutustoiminnan järjestämiseksi erityinen komitea, joka toivottavasti tulee tekemään tarpeelliset esitykset epäkohtien poistamiseksi, mikäli niitä on olemassa.
Kulkulaitokset.
En voi syventyä niihin erilaisiin kysymyksiin, jotka liittyvät valtion budjetin 12. pääluokkaan, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön alaisiin laajoihin hallinnonhaaroihin. Ainoastaan kahteen seikkaan pyydän kiinnittää huomiota. Meillä on viime vuosikymmenenä reippaasti rakennettu uusia rautateitä. Rautatieverkkomme ei ole vielä läheskään valmis. Nyttemmin on kulkulaitosten alalla esiintynyt uusi tehtävä: maanteiden rakentaminen, sittenkun autoliikenne on saavuttanut yhä suuremman merkityksen. Tielaitosta varten on valtion menoarviossa määrärahoja ei vähemmän kuin 210 milj. mk. Kulkulaitoskysymys on meidän laajassa ja harvaan asutussa maassamme, jossa välimatkat ovat pitkät, paljon varoja vaativa. Kysymys on, miten nämä molemmat kulkulaitokset, jotka olennaisesti kuuluvat nykyaikaiseen liikenteeseen ja täydentävät toisiaan, on järjestettävä sopusuhtaisesti kumpikin osaltaan liikennettä palvelemaan. Kysymyksen oikea ratkaisu on sitä tärkeämpi, jotta rajoitetut varat tulisivat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti käytetyiksi. Olisi sen vuoksi tärkeätä asiantuntijain kautta mahdollisimman monipuolisesti selvittää kysymys maan kulkulaitosten, sekä rautateiden että maanteiden, vieläpä kanavienkin rakentamisesta lähimpien vuosien aikana sekä valmistaa sitä varten yhtenäinen suunnitelma.
Toinen kysymys on, miten tähän tarvittavat varat olisi hankittava. Ennen sotaa rakennettiin rautatiet, suurin piirtein katsoen, puoleksi viinaverovaroilla ja toiseksi puoleksi ulkomaalaisilla lainoilla. Viime vuosikymmenenä voi sanoa rautatiet rakennetun jotenkin kokonaan verovaroilla. Valtion velka ei ole viime vuosikymmenenä sanottavasti noussut. Se on kyllä sikäli muuttanut luonnettaan, että ulkomainen velka on lisääntynyt runsaalla kolmanneksella, mutta kotimainen vastaavasti vähentynyt. Niin kauan kuin verotus on rasittava ja pääoman puute maassa vallitsee, olisi rautateiden rakentamiseen käytettävä pääasiallisesti ulkomaisilla valtiolainoilla hankittuja varoja − ainakin sellaisiin rautateihin, joiden voi toivoa tulevaisuudessa muodostuvan kohtuullisen kannattaviksi. Mikäli taas rakennetaan rautateitä, jotka jo alunperin tiedetään jäävän kannattamattomiksi, on niiden rakentaminen eräänlainen valtion avustusten muoto ja on heti alusta alkaen sellaisena käsiteltävä. Kunnes jälleen onnistutaan saamaan ulkomailta lainavaroja, olisi sen vuoksi rautateidenkin rakentamista mahdollisuuden mukaan supistettava.
Valtion liikelaitokset.
Vihdoin olisi minun syytä kääntää huomiota erääseen valtion menojen ryhmään: valtion varsinaisiin liikelaitoksiin. Tämä ryhmä on meillä saavuttanut suuren laajuuden ja siitä on viime aikoina paljon keskusteltu. Jotenkin yleinen lienee käsitys, että tässäkin suhteessa on vauhtia huomattavasti vähennettävä ja tulevaisuudessakin valtion pysyttävä syrjässä sellaisesta liikkeen harjoittamisesta, minkä yksityinen yritteliäisyys hyvästi kykenee suorittamaan. Joka tapauksessa on välttämätöntä valtion liikeyrityksille antaa sellainen muoto, etteivät ne rasita valtion budjettia, vaan voivat itse hankkia tarvitsemansa pääomat, jotta niiden johto kantaa todellisen vastuun niiden onnistumisesta tai epäonnistumisesta sekä että niiden toiminnan todellinen tulos, kun oikeita liikeperiaatteita noudatetaan, tulee näkyviin. Luulen, että jos asia näin järjestetään ja näitä periaatteita tarkasti noudatetaan, ennen pitkää tämä toiminta havaitaan niin vaikeaksi ja riskin alaiseksi, että liiallinen innostus valtion liikeyrityksen perustamiseen ja laajentamiseen vähitellen itsestään häipyy.
Palkkausmenot.
Sanoin jo edellä, että valtion menojen äkkinäinen supistaminen ei ole helppo asia, kun kysymyksessä on satojen miljoonien summat. Yhtenä syynä siihen on se tosiasia, että valtion menoista hyvin suuren osan muodostavat virkamiesten palkkausmenot. Valtion virkamiesten palkat eivät meillä, ennen viimeaikaista hinnan laskuakaan, olleet tyydyttävällä tasolla. Valtion virkamiehistö sai myöskin tuntuvasti kärsiä rahan arvon alenemisesta, inflaatiosta; voipa sanoa, että valtion talous tosiasiallisesti sodan jälkeisinä vuosina pidettiin miten kuten tasapainossa vain siten, että virkamiehille maksettiin alhaisia palkkoja. Senvuoksi ajatus näidenkin menojen vähentämisestä on raskas ja tällaiseen toimenpiteeseen voi ryhtyä vain, ellei muita keinoja ole valtion tulo- ja menoarvion tasapainossa pitämiseksi. Mikäli koskee ensi vuotta, voi tämän kysymyksen lopullisesti ratkaista vasta syksyllä, kun tulo- ja menoarvio tehdään ja nähdään, millaisiksi olot muodostuvat.
Valtion tulojen lisääminen. Alkoholijuomien verottaminen.
Kun käy läpi valtion menoarvion ja monessa kohdassa on pakko supistaa tärkeitä menoja ja rajoittaa hyödyllistä toimintaa, syntyy itsestään kysymys, eikö valtion tulojen lisääminen ole mahdollista? Nykyisellä verotuksella ei voi saada lisätuloja. Näitä verolähteitä on loppuun asti käytetty, vieläpä sen ylikin. Päinvastoin olisi tärkeätä lieventää nykyistä verotusta, sekä välillistä että välitöntä. Näitä asioita tuumiessa ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että on olemassa yksi veroesine, alkoholipitoiset juomat, joiden nykyistä suuremmassa mitassa hyväksikäyttäminen tulojen hankkimiseen valtiolle olisi otettava vakavasti harkittavaksi, samalla kuitenkin pitäen silmällä, ettei raittiustilannetta maassa pahenneta. Skandinavian maissa, joihin Suomen oloja voinee parhaiten verrata, saa valtio tästä verotuslähteestä melkoisia tuloja. Oletettava on, että tämä vero Suomessakin tuottaisi valtiolle huomattavan tulon, vaikkei se varallisuusolojen heikommuuden vuoksi nousisikaan suhteellisesti yhtä suureen määrään kuin Skandinavian maissa. Tähän kysymykseen nähden on kuitenkin huomioonotettava muitakin kuin yksinomaan valtiotaloudellisia näkökohtia. Siihen liittyy laaja kieltolaki- ja raittiuskysymys. Asia on, kuten tunnettu, nykyään erityisen komitean harkittavana, ja kun komitea toivottavasti lähiaikoina antaa mietintönsä, joutuu kysymys uuden harkinnan alaiseksi.
Vaitio ei voi paljon auttaa.
Olemme, niinkuin useimmat muutkin maailman kansat, nykyään monien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Valtion talouteen nähden meillä tehtävät ovat ratkaisematta. Mutta muussa suhteessa olemme, kuten edellä lausuin, jo koko joukon selvittäneet asioitamme, joskin vielä paljon on tehtävää. Jos yleinen hintataso vakaantuisi siihen, missä se nykyään on, olisi tuleva vuosi luultavasti helpompi kuin nyt kuluva. Paljon riippuu siitä, ettei harkitsemattomilla toimenpiteillä valtion puolelta sotketa käynnissä olevaa tervehtymisprosessia. Valtio voi näissä asioissa suhteellisen vähän todellisesti auttaa. Mikäli se apua voi antaa, on sen edellytyksenä, että toimenpiteet koetetaan sovittaa yhdenmukaisiksi taloudellisten lakien kanssa. Mutta valitettavasti valtion toiminta liian usein menee vastoin taloudellisia lakeja. Valtion sekaantuminen sen vuoksi useinkin lykkää paranemisen ja aikaansaa vain epävarmuutta ja sekaannusta. Räikeänä esimerkkinä, mihin taloudellisista laeista piittaamaton valtion sekaantuminen taloudelliseen elämään, tosin äärimmäiseen huippuunsa vietynä, johtaa, on meitä läheltä koskeva Neuvosto-Venäjän toiminta puutavarateollisuudessa. Kaikesta päättäen ei Neuvosto-Venäjän puutavarateollisuudessa noudateta taloudellisia kannattavaisuuslaskelmia, vaan valtiovalta asetetaan taloudellisten lakien sijalle. Seurauksena on ollut puutavaramarkkinoiden joutuminen täydelliseen epäjärjestykseen, kaaokseen, vahingoksi, ei vähimmin Neuvosto-Venäjälle itselleen. − Jos taloudellisten voimien annetaan vapaasti vaikuttaa, selvitään pulasta helpoimmin. Mikäli julkinen valta antaa avustustaan, on katsottava, että valtion toimenpiteet tukevat ja edistävät taloudellisten voimien tervehdyttävää vaikutusta.
