POLITIIKKA JA TALOUS
Esitelmä kauppa- ja teollisuuspäivillä Oulussa lokakuun 6 päivänä 1933
Tarkoitukseni oli puhua tässä tilaisuudessa jostakin erikoiskysymyksestä. Mutta kun ryhdyin miettimään, havaitsin, että erikoiskysymysten ratkaisu riippuu siitä, mihin suuntaan eräät suuret, niin sanoakseni »peruskysymykset» kehittyvät. Niin jouduin, oikeastaan vastoin tahtoani, koskettelemaan näitä suuria kysymyksiä. Monesti kaduin, että olin ollenkaan lupautunut puhumaan. Sillä erityisesti suuriin kysymyksiin nähden on maailma nykyään sekavalla kannalla. Kukaan ei voi sanoa, millaiseksi olojen kehitys todella tulee muodostumaan. Vastoin sitä, mitä vuosi pari sitten toivottiin, ovat viime ajat, vieläpä aivan viime kuukaudet, olleet omiaan lisäämään käsitteiden sekaannusta ja taajentamaan sitä verhoa, jonka takana tulevaisuus hämärtää.
Konjunktuurivaihtelut ja politiikka.
Jo suhdanteiden, konjunktuurien normaali vaihtelujen edeltäpäin tietäminen on vaikeaa. Konjunktuuritutkimus on tosin koettanut näitä asioita selvittää, mutta tämän tutkimuksen mahdollisuudet ovat rajalliset, vaikka päätelmien tekemisessä otettaisiin huomioon vain niin sanoakseni taloudellisen elämän luonnolliset tekijät.
»Joutuu alakuloisiin mietteisiin todetessaan, että vv. 1929–33 lamatila on alkanut ja kenties on loppumassa, mutta tietomme suhdanteiden, konjunktuurien, vaihteluista on tuskin lisääntynyt siitä, mitä se oli ennen» – kirjoitti englantilainen aikakauslehti The Economist äsken, ja lisäsi:
»Maailmanpula on aiheuttanut laajan kirjatulvan. Taloustieteilijäin mielipiteet ovat heiluneet milloin sinne, milloin tänne, aina tapausten kulun mukaan, useimmiten palatakseen miettivään epäilyyn, skeptismiin, näin monimutkaisten ja hämmästyttävien kysymysten edessä.»
Suhdanteiden vaihtelujen harkitseminen vaikeutuu vielä sen johdosta, että niihin oleellisesti vaikuttaa ihmisten tietoinen toiminta, politiikka. Viime vuosina on politiikan sekaantuminen taloudelliseen elämään ylen määrin laajentunut, mikä on lisännyt epävarmuutta taloudellisella alalla.
Yksityinen yrittäjäkään ei voi olla ottamatta huomioon näitä seikkoja. Jos hän on maanviljelijä, vaikuttaa hänen talouteensa ja suunnitelmiinsa ensiksikin oman maan tullilainsäädäntö samoin kuin valtion vientiavustus- ym. tukemispolitiikka. Edelleen ulkomaiden tulli- ja muut suojelustoimenpiteet, jotka, kuten Tanskan esimerkki on osoittanut, voivat järkyttää maataloudelliset olot, sitä enemmän, mitä suuremmassa määrässä maanviljelyksen harjoittaminen perustuu vientiin. Jos hän taas pitää silmällä kotimarkkinoita, joihin, onnellista kyllä, meillä maanviljelys pääasiallisesti nojaa, riippuu hänen samoin kuin koko maanviljelijäluokan edistys siitä, miten oman maan teollisuus ja enimmäkseen sen varassa elävä kaupunkiväestö menestyy. Se väite on väärä, että maanviljelys voisi nykyaikana kukoistaa yksinään. :Maanviljelyksen menestys perustuu siihen, missä määrässä teollisuus- ja kaupunkiväestö kykenee maanviljelystuotteita ostamaan, meidän maassamme etupäässä oman maan ja vähässä määrässä Englannin ja Saksan teollisuus- ja kaupunkiväestö. Samoin kuin tietysti teollisuuden menestys riippuu siitä, missä määrässä sen tuotteet saavat menekkiä muiden kansanryhmien keskuudessa.
Yhtä suuret, ehkä vielä suuremmat vaikeudet on teollisuuden yrittäjällä. Laskelmiensa teossa hänenkin täytyy ottaa lukuun samat seikat kuin maanviljelijän, mutta sen lisäksi erityisesti oman maan verotus ja niin sanottu sosiaalinen lainsäädäntö. Ja kaikkien tulee vielä pitää muistissa rahan arvon mahdollinen muuttuminen. Mutta nämä ovat asioita, jotka riippuvat politiikasta ja päivän heiluvista mielipiteistä. Kaikki tämä on saanut aikaan epävarmuuden tilan, jollaista moneen sukupolveen ei ole tunnettu. Tämä epävarmuus on, ja nähtävästi tulee olemaan, taloudellisen yritteliäisyyden ja elpymisen suurimpia esteitä. Yksityinen taloudellinen yrittäjä, vaikka hän miten tahtoisi pysyä ulkopuolella politiikan, ei näin ollen voi olla koettamatta muodostaa itselleen jotakin mielipidettä siitä, mitä edellytyksiä taloudelliselle toiminnalle politiikka tulee luomaan. Kun useimmissa tapauksissa päädytään siihen, että politiikan kulkua ja päähänpistoja on mahdoton edeltä tietää, on lopputulos lamauttava, mikäli yrittäjä järkevästi ajattelee ja riskejä harkitsee.
Mutta sen, joka päivittäin näitä asioita miettii, täytyy kuitenkin yrittää muodostaa itselleen jokin mielipide nykyhetken ja lähitulevaisuuden kysymyksistä. Niinpä minäkin pyydän saada esittää eräitä ajatuksia.
Pessimisti − politiikan vuoksi.
Tämä suora tunnustus kaiketi hämmästyttää kuulijoita. Pankkimiehet ylipäänsä katsovat velvollisuudekseen virkansa puolesta puhua julkisuudessa optimismia. En ole puolestani varma tämän menettelytavan välttämättömyydestä. Lisään kuitenkin, että syynä pessimistiseen käsitykseeni, kuten myöhemmin esitän, on politiikka. Elleivät politiikka ja sen luomat tosiasiat olisi kehityksen esteenä, voittaisi taloudellinen elämä kyllä vaikeutensa.
Lausun heti, että olen pessimisti taloudelliseen tulevaisuuteen nähden − nimittäin mikäli kysymys on todellisesta edistyksestä, sen tapaisesta, mikä ennen sotaa oli yleinen.
Tahtoisin kysyä: Miten voisi olla muuta kuin pessimisti, kun 15 vuotta rauhanteon jälkeen maailma vielä on sellaisessa lamaannuksen ja sekaannuksen tilassa kuin nykyään, kun työttömien lukumäärä on kymmeniä miljoonia ja kun maailman kauppa on vuosi vuodelta kutistunut.
»Kapitalistisen järjestelmän epäonnistuminen».
Sanotaan: Nykyinen pula on todistus ns. »kapitalistisen» järjestelmän epäonnistumisesta. Tämä väite esiintyy monessa eri muodossa.
»Kapitalismin viimeiset päivät» − julistaa muuan kirjoittaja (Ferdinand Fried) meidänkin maassamme tunnetussa kirjassaan. Hän lähtee kuitenkin jotensakin mielikuvitukselliselta, fantastiselta, pohjalta. Hän katsoo, että talouselämän teknillinen varustus on nyttemmin loppuun suoritettu; siinä ei ole enää sanottavaa tehtävissä. Hän ennustaa, että ainakin kaikki taloudelliset suuryritykset otetaan valtion haltuun ja elinkeinovapautta rajoitetaan, koska »kehitys» ei enää ole tarpeen. Taloustoiminta hoidetaan »suunnitelman» mukaan kansallisen omavaraisuuden pohjalla. Ja sitten voi ihmiskunta omistautua vain nauttimaan ihmishengen voitoista. − En voi ryhtyä seuraamaan tällaista fantasian lentoa, joka ei ainakaan sovellu meidän maamme oloihin. Sillä viime vuosienkin kokemus osoittaa, että taloudellinen elämä vaatii kaikkea muuta kuin laakereilla lepäämistä; että yrittäjän on pakko johdonmukaisesti ja herpautumatta miettiä, ei ainoastaan laitostensa ylläpitämistä, vaan niiden parantamista ja uudistamista, tekniikan seuraamista, uusien valmisteiden ja markkinoiden etsimistä, jos hän haluaa pysyä pystyssä nykyajan ankarassa kilpailussa.
Suureksi osaksi toisenlaisia huomautuksia tekee Sir Artur Salter Kansainliiton ylimpiä virkamiehiä − kirjassaan »Recovery» (Taloudellinen parantuminen). Hänen nykyistä ns. »kapitalistista» järjestelmää vastaan tekemänsä päämuistutus, mikäli voin havaita, on se, ettei tämä järjestelmä enää kykene sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin samalla notkeudella kuin aikaisemmin, ja syynä tähän kankeuteen on osittain se, että yritykset ovat laajentuneet, erityisesti kartellien ja trustien muodostumisen johdosta, osittain sekin, että ihmisten tavat ja tarpeet eivät ole enää niin samanlaiset ja pysyväiset kuin ennen, mikä vaikeuttaa ennakkosuunnittelua. Näistä asioista voi kuitenkin olla eri mieltä, mutta siihenkään en voi nyt laajemmin syventyä. En saata kuitenkaan olla esittämättä oman maamme viimeaikaisesta historiasta paria huomattavaa esimerkkiä nykyisen järjestelmän kyvystä mukautua uusiin oloihin. Venäjän-yhteyden aikana oli taloudellinen elämämme, kuten tunnettua, huomattavassa määrässä riippuvainen Venäjästä. Laskujeni mukaan perustui Suomen ulkomaisesta maksubalanssista noin 43 à 44 % Venäjältä saatuihin tuloihin. Maailmansodan jälkeen meidän oli asetettava taloutemme toiselle kannalle; oli löydettävä uudet markkinat lisääntyneelle tuotannollemme. Tämä vaikea tehtävä suoritettiin loistavasti lyhyessä ajassa. − Toinen esimerkki on seuraava. Joku vuosi sitten meidän sahatavaratuotantomme oli noin 1 500 000 stand. Muuttuneet olot, varsinkin Venäjän esiintyminen puutavaramarkkinoilla, pakottivat meidät supistamaan tuotantoamme lähes puolella. Tämäkin vaikea muutos on nyt suoritettu. Tahtoisin kysyä: Mikä muu järjestelmä olisi paremmin kuin nykyinen voinut toimeenpanna tällaiset vaikeat ja perinpohjaiset muutokset ja helpommin mukautua uusiin olosuhteisiin?
Taloudellisen pulan syyt. »Inferventionismim» epäonnistuminen.
Maailmansodan jälkeen on kuitenkin tapahtunut useita taloudellista elämää koskevia muutoksia, jotka ovat todellisena syynä viime vuosien pulaan. Maailman rahaolot ovat joutuneet sekasortoon, minkä johdosta ynnä yleisen epäluottamuksen ja eräiden muiden syiden vuoksi pääoman luonnollinen kulku on estynyt. Sotakorvaus ja sotavelat ovat niinikään oleellisesti häirinneet pääoman luonnollisia liikkeitä. Maanviljelystavaroiden tuotantoa on, sotavuosina ja sen jälkeen vallinneen elintarvikkeiden puutteen johdosta sekä valtion tuen nojassa, lisätty, niin että kysyntä ja tarjonta ovat joutuneet pois tasapainosta. Sota-aikana sai vauhtia uusien teollisuuksien perustaminen merentakaisiin maihin, jotka ennen olivat olleet Euroopan tavaroiden ostajia. Kaikkialla on esiintynyt pyrkimys »omavaraisuuteen», minkä johdosta tulleja on korotettu ja kaikenlaisia muita kaupan esteitä asetettu sillä tuloksella, että kansainvälinen kauppa on supistumistaan supistunut. Vihdoin on vapaa muutto maasta toiseen, varsinkin Yhdysvaltoihin, miltei ehkäisty, mikä on kaikkein tärkeimpiä talouspulan syitä. Ei myöskään ole unohdettava verotuksen ennen kuulumatonta lisääntymistä, niin että se nykyään on omaisuuden todellista pakkoluovutusta, konfiskaatiota, ja taloudellisen edistyksen pahimpia esteitä.
Millaisia vaikeuksia voi syntyä, siitä luettiin äsken erään unkarilaisen asiantuntijan selonteko. Keski-Euroopan maanviljelysmaat, Unkari, Rumania, Bulgaria ja Jugoslavia, tuottavat viljaa ym. elintarvikkeita, joiden luonnolliset ostajat olisivat läheiset teollisuusmaat Saksa ja Tsekkoslovakia ynnä osittain myös Itävalta. Korkeilla tulleilla ja muilla toimenpiteillä pyrkivät Saksa ja Tsekkoslovakia omavaraisuuteen, mikä nyttemmin onkin näissä maissa, vieläpä osittain Itävallassakin, viljan tuotannossa pääasiallisesti saavutettu. Tämän johdosta Kaakkois-Euroopan talonpojat ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Ovatko Saksan ja Tsekkoslovakian omavaraisuuspyrkimykset valtiollisista syistä tarpeellisia, sitä en lähde arvostelemaan, mutta se ei ole »kapitalismia», eivätkä Kaakkois-Euroopan talonpoikien vaikeudet ole »kapitalistisen järjestelmän puutteiden» aiheuttamia.
Tällaiset seikat ovatkin talouspulan todellisia syitä. Mutta ne eivät ole mitään yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan ns. »kapitalistisen» järjestelmän oleellisia ominaisuuksia. Ne johtuvat osittain kaikkea muuta kuin »kapitalismin» etujen mukaisen maailmansodan luomasta tilasta, osittain eri maiden hallitusten aiheuttamista toimenpiteistä. Nykyinen talouspula on »poliittissävyinen», alkuperältään ja luonteeltaan läpeensä politiikan värittämä. Politiikka on sekaantunut joka askeleella talouselämän kulkuun ja johtanut sen toiselle uralle kuin mitä se luonnollisten lakien mukaan seuraisi.
Yksityiseen yritteliäisyyteen perustuva ns. »kapitalistinen» järjestelmä ei tietysti ole alkuaankaan toiminut täydellisen vapauden pohjalla. Sekä lainsäädännöllä että muulla tavoin asetettiin jo kauan sitten eräitä yleiseltä kannalta tarpeellisia rajoituksia, kuten alaikäisten työhön, työaikaan ym. työehtoihin nähden. Myöhemmin on rajoituksia yhä lisätty. Erittäinkin maailmansodan jälkeen ne ovat tulleet niin lukuisiksi, että niiden on katsottu, ei muodostelleen, modifioineen, vaan kokonaan muuttuneen järjestelmän. Eräät kansantaloudelliset kirjailijat puhuvatkin kolmesta talousjärjestelmästä. Toisella puolen on ns. »kapitalistinen», vain välttämättömiä vapauden rajoituksia sisältävä järjestelmä, toisella puolen sosialistinen järjestelmä ja niiden välissä nykyinen ns. »interventionismi», so. järjestelmä, jossa valtio miltei joka askeleella asettaa rajoituksia ja ohjeita taloudelliselle toiminnalle. Tämän viimeksimainitun järjestelmän, interventionismin voi todella katsoa epäonnistuneen. Voipa sanoa viime aikojen osoittaneen, että mitä enemmän on yritetty määräyksillä ja ohjeilla taloudellista elämää kohentaa, sen pahemmaksi se on mennyt.
Suhdanteiden viimeaikainen paraneminen.
Tosin näissäkin oloissa ns. »kapitalismin» voimat, mikäli niitä vielä on ollut jäljellä, ovat huolimatta niiden toimintaa painavista kahleista saaneet tuloksia aikaan. Englantilainen liikemies ja taloudellinen kirjailija Sir Ernest Benn huomauttaa aivan oikein, miten moitittu »kapitalismi» on, kaikista rajoituksista huolimatta, uskollisesti hankkinut valtion kukkaroon vuosi vuodelta yhä kasvavat hirmuiset rahamäärät, mitkä ovat olleet tarpeen »jokaisen parlamentissa keksityn typeryyden aiheuttaman vekselin lunastamiseen. − »Kaksi parlamentin lakia ja päätöstä viikossa ja kolmetuhatta yksinään tämän vuosisadan kuluessa!» huudahtaa Sir Benn. − Vielä merkillisempää on, että järjestelmä on jaksanut osoittaa elpymisen merkkejä. Viime aikoina on, sekä meillä että eräissä muissakin maissa suhdanteiden paranemista ollut havaittavissa. Tällä hetkellä onkin toiveikkaampi mieliala vallalla.
Miten tämä elpyminen on selitettävissä?
Voi katsoa konjunktuurin saavuttaneen pohjan, josta talouselämän sisäiset voimat vihdoin ovat alkaneet vastavaikutuksen. Minun ajatukseni mukaan − tässä kohden olen luultavasti monen kanssa eri mieltä − ellei pääasiallisena syynä niin ainakin edellytyksenä tähän konjunktuurin paranemiseen on ollut Englannin punnan ja eräiden muiden valuuttojen, nyttemmin myös dollarin, irrottaminen kullasta. Tämän johdosta päästiin sillä laajalla alueella, jonka muodostavat puntaa enemmän tai vähemmän seuraavat maat, ns. »puntablokki», irti hintojen alenemisliikkeestä, deflaatiosta, mikä viime vuosina on tuhoisasti vaikeuttanut taloudellista toimintaa, joskaan näissäkään maissa ei mitään sanottavaa yleistä hintojen nousua ole esiintynyt. Raaka-aineiden hinnat pysyttelivät kuitenkin jonkin verran yleisen hintatason yläpuolella. Sitä vastoin kultakannan maissa hintataso edelleen jatkoi laskuaan. Sitten kun Yhdysvallat viime keväänä luopuivat kullasta, alkoi sielläkin hintatason nousu. Viime kuukausien aikana on vihdoin kultamaissakin, ei ainoastaan hintojen lasku pysähtynyt, vaan suunta kääntynyt nousevaksi. Täten on viime keväästä alkaen eletty yleisen hintojen nousun merkeissä ja siten luotu edellytyksiä havaittavissa olevalle suhdanteiden paranemiselle.
Tämä kaikki on koitunut meidänkin maamme vientiteollisuuden hyväksi. Sen ohella siihen on vaikuttanut lisäkiihoke, mikä on syntynyt siitä, että punnan kurssi on pysytetty noin 17 % aikaisempaa arvoaan korkeampana. Samalla on vientiteollisuutemme alalla ns. »tilastollinen asema», so. suhde toiselta puolen tuotannon ja varastojen ja toiselta puolen kysynnän välillä vähitellen parantunut. Vientiteollisuuden elpyminen on taas sekä suoranaisesti että epäsuorasti monella tavalla vaikuttanut maan talouden muihin aloihin. Viimeaikainen olojen kehitys on jälleen osoituksena siitä, miten tärkeä meille vientimme on.
Punnan ja dollarin vakauttamisessa tehty erehdy korjattu.
Kun punta ja myöhemmin dollari irrotettiin kullasta ja niiden annettiin pudota noin 33 % aikaisemmasta kulta-arvostaan, niin korjattiin paha erehdys, mikä oli tapahtunut siinä, että nämä valuutat, palattaessa entiseen kultapariteettiin, oli sidottu liian korkeaan kulta-arvoon. Talouselämä vapautettiin sen päälle keinotekoisesti pannusta pakkopaidasta. Tavaroiden ja palvelusten hinta ei ollut oikeassa suhteessa kullan arvoon. Tukkuhintaindeksi oli siihen aikaan paljon yli v:n 1913 indeksin, v. 1925 Englannissa (Economistin) 159,1 ja Yhdysvalloissa (Bureau of Labour) 148,3 (v. 1913 indeksi= 100). Kullan siis edellytettiin menettäneen noin 50 % arvostaan. Tällaiseen olettamukseen ei ollut mitään perustetta. Yhdysvaltojen keskuspankki, Federal Reserve Bank, luuli voivansa ohjata kullan arvoa ja pitää sen silloisella tasolla vakavana. Tämä ei kuitenkaan onnistunut jo siitä syystä, että kullan tuotantokustannukset eivät olleet alentuneet. Kultakannalle siirryttäessä pohjaksi pantu pariteetti merkitsi, yksinkertaisesti sanoen, että kultakappaleesta, jonka tuotantokustannukset ynnä voitto tekivät esim. 150 puntaa, myytäessä saatiin vain 100 puntaa. Tämä ei käynyt päinsä. Taloudelliset lait eivät anna tehdä itsestään pilkkaa. Kullan arvo rupesi nousemaan, so. hintataso laskemaan. Tukkuhinta-indeksi oli vv. 1925–1932 seuraava:
Kullan tuotanto, joka vv. 1924–1929 osoitti pientä nousua, on vuodesta 1930 alkaen, hintatason jyrkästi laskiessa ja kullan arvon siis vastaavasti noustessa, osoittanut voimakasta lisääntymistä, nousten v. 1932 huippumäärään. − Kulta on siten kohonnut entiseen arvoonsa, so. hinnat ovat laskeneet nyt kysymyksessä olevan seikan :vuoksi noin 33 % − Että ne muista syistä ovat eräissä tapauksissa laskeneet vielä enemmän, on eri kysymys.
Asia on, kuten nähdään, jotenkin yksinkertainen. Joku voi sanoa minulle, joka nyt olen näin viisas, minkä vuoksi en aikaisemmin ole sitä selvittänyt?
Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin tähän kysymykseen tyydyttävästi vastata. Maaliskuussa v. 1924, siis lähes kymmenen vuotta sitten, pidin Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä silloisesta taloudellisesta asemasta esitelmän, joka on painettuna sen vuoden Yhteiskuntataloudelliseen Aikakauskirjaan. Puhuin mm. Suomen markan vakiinnuttamisesta, minkä jälkeen jatkoin näin: »Tosin senkin jälkeen, kun Suomen markan suhde kultaan on pysyväisesti vakiinnutettu, meillä, samoinkuin muissakin maissa, voi olla edessä jotenkin ankaran deflatsionin vaara. Kullan arvo on nykyään noin 50 %1 alempi kuin ennen maailmansotaa. Mahdollista on, että kulta, sitten kun eri maat taas ovat siirtyneet kultakannalle ja kullan kysyntä sen johdosta kasvaa, nousee entiseen arvoonsa. Tämä tietäisi, että nykyinen hintataso laskisi kolmanneksella, mikä suuren velkakuorman rasittaessa taloudellista elämää saattaisi luoda pahoja vaikeuksia. Toivottavasti kuluu kuitenkin pitkä aika, ennen kuin tähän tilanteeseen joudutaan, mutta väliaikaa on viisaasti käytettävä.» Kehitys on kulkenut niin kuin pelkäsin. Valitettavasti tuli kriisi pikemmin kuin olin odottanut.
Mielenkiintoinen olisi kysymys, miten käy niiden valuuttojen, erityisesti, Ranskan frangin, jotka vielä ovat kultakannalla. On tietysti vaikea ennustaa. Ranskalaiset pankkimiehet vakuuttavat Ranskan pysyvän kultakannalla, mutta pankkimiesten puheille ei näissä asioissa voi antaa merkitystä, kuten kokemuksesta hyvin tiedämme. Asia riippuu siitä, tahtovatko ja jaksavatko asianomaiset maat kestää niitä rasituksia, joita hintatason aleneminen tuo mukanaan. Mahdollisuudet tähän ovat kyllä Ranskassa suuremmat kuin useassa muussa maassa.
Saksassa valuuttasäännöstely on niin monimutkainen, että on vaikea sanoa, mikä järjestelmä siellä oikeastaan on voimassa. Nyttemmin on Saksassa Hansa-liiton puolesta tehty ehdotus järjestelmäksi, joka todellisuudessa merkitsisi luopumista kultakannasta ulkomaankaupassa. On ehdotettu, että kaikki ulkomaalle viedystä tavarasta kertyvä valuutta saataisiin vaihtaa Saksan rahaksi siten että punta olisi = 20,40 Rmk., sen sijaan että punnan kurssi nykyään on vain noin 13 Rmk, ja muut valuutat sen mukaan, mikä niiden arvo on puntaan verraten. Tavaran tuojien taas olisi maksettava valuutasta sama kurssi. Ehdotusta ei ole vielä pantu täytäntöön.
Luonnolliselta näyttää, että maailman rahajärjestelmä tulevaisuudessa jälleen perustetaan kultakantaan. On ehdotettu sellaista menettelyä, että samaan aikaan pantaisiin toimeen eri maiden valuuttojen yhteinen devalvaatio, ja se luultavasti olisikin hyvä ratkaisu. Toivottava on, että rahayksikköjen suhde kultaan ja siis myös toisiinsa määrätään viisaammin kuin edellisellä kerralla, niin että hintojen tasapaino saadaan voimaan. Ehkä myöskin kultakannan teknilliset edellytykset saadaan tarkoituksenmukaisesti järjestetyiksi. Selvältä näyttää, että rahan sisäisen ja ulkonaisen arvon täytyy, ellei aivan mennä yhteen, ainakin lähetä toisiaan, mikä kullasta luopuneissa maissa tietää kotimaisen hintatason nousua. Eräissä maissa, myös Englannissa ja Ruotsissa, näkee esitettävän sellaisia vaatimuksia, että vaikka rahan arvo kultaan nähden on pysytettävä alennettuna, ainoastaan tukkuhinnat saisivat nousta, jota vastoin vähittäishintojen ja siis elinkustannusten pitäisi jäädä entiselleen. Tuskinpa kuitenkaan tukku- ja vähittäishintojen välistä eroa voidaan niin paljon pienentää, että se vastaisi rahan kulta-arvon alenemista. Toiselta puolen voivat tietysti muut seikat, erityisesti tuotannon teknilliset parannukset vaikuttaa, että hintatason nousu voi jäädä pienemmäksi kuin mitä teoreettisesti laskien muuten olisi asianlaita. Suomessa nousi kotimarkkinatavarain yleisindeksi kullasta luovuttua syyskuusta 1931 vuoden loppuun 79:stä 92:een (v. 1926 = 100) ja on sitten pysytellyt jotenkin vakavana. Viime heinäkuussa oli indeksi 90, joten nousu on syyskuusta 1931 noin 14 %.
Pessimismin syitä: taloudellinen nationalismi.
Ennemmin tai myöhemmin rahaolojen vakavuus, tämä taloudellisen elämän säännöllisen kulun edellytys, saataneen palautetuksi. Voitaneen myös edellyttää, että sotakorvausasia samoin kuin kansainväliset sotavelat ennen pitkää muodollisestikin järjestetään ja siten poistetaan nämä talouselämän luonnollista kulkua suuresti häirinneet esteet.
Mutta jäljelle jää vielä riittävästi pessimismin syitä. Tässä suhteessa on mielestäni omiaan aiheuttamaan huolta erityisesti kaksi nykyään havaittavissa olevaa virtausta, jotka ovat läheisesti toistensa yhteydessä. Toinen on kaikkialla ilmaantuva taloudellinen nationalismi ja toinen on pyrkimys yhä syvemmälle ulottuvaan valtion väliintuloon taloudellisissa asioissa, edellä mainitun interventinismin laajentuminen.
Maailman kauppa on vuodesta 1929 vuoteen 1932 vähentynyt määrältään noin 30 % ja arvoltaan 68,6 miljardista dollarista 26,6 miljardiin dollariin eli melkein kolmannekseen. Taloudellinen nationalismi eli ns. omavaraisuus merkitsee epäilemättä kansojen taloudellisen elintason alentumista. Pienille kansoille tällainen kehitys tietenkin on vielä vahingollisempi kuin suurille. Erityisesti meidän maallemme olisi kohtalokasta, jos tämä virtaus tulisi ratkaisevasti vallalle.
Onko toiveita, että lähivuosina maailman kaupassa suurempi vapaus pääsisi vaikuttamaan? Tuskin. Merkit viittaavat päinvastaiseen suuntaan. Nykyään on »kansainvälisyys», internationalismi, huonossa huudossa. Tämä koskee myös näiden aatteiden edustajia, Kansainliittoa. Valitettavaa on, että tulokset kansainvälisellä alalla ovat jääneet pieniksi. Siitä huolimatta en oikein ymmärrä tätä uutta muotisuuntaa. Jo poliittisista syistä on pienten kansain etujen mukaista kannattaa uuden kansainvälisen oikeuskäsityksen vahvistumista. Olisi houkuttelevaa huomauttaa, miten sellainen reaalipolitiikko kuin vanha Yrjö-Koskinen jo 1870-luvulla »Johtavissa aatteissa» pienten kansain etujen kannalta esitti aivan uudenaikaisia ajatuksia uuden kansainvälisen oikeuden merkityksestä, vieläpä »eurooppalaisesta yleisvaltiosta», mutta se ei oikein sovellu tähän esitelmään. Taloudellisessa suhteessa on nähdäkseni tosiasia, että mitä pienempi jokin maa ja kansa on, sitä vaikeampi sen on sulkeutua kuoreensa ja pyrkiä muodostamaan omavarainen taloudellinen alue, sitä enemmän se tarvitsee kansainvälisiä markkinoita. On epäilemätöntä, että Suomelle vienti on elinkysymys. Saattaa katsoa, että maanviljelys ja kotimarkkinateollisuus − viennin supistuessa välttämättömimpään − voisi kenties pitää kansan jonkinlaisella enemmän tai vähemmän alkeellisella elämäntasolla. Mutta nykyaikaisen »sivistystason» samoin kuin maan julkisen elämän, siihen luettuna puolustus- ynnä useimmat muut valtion ja kuntien laitokset, kannattamiseen on ulkomaankauppamme välttämätön. Suomi on itsenäisyyteen asti läheisesti liittynyt suurempaan taloudelliseen kokonaisuuteen, ensin Ruotsin, sitten Venäjän valtakuntaan. Nyttemmin on Suomen ollut pakko asettaa taloutensa toiselle kannalle ja hankkia laajennettuja ulkomaisia markkinoita. Onneksi meidän puuhun perustuva vientitavaramme on sellaista, jota maailma tarvitsee ja jota ei voi missä tahansa mielin määrin valmistaa. Tämä on omiaan antamaan turvallisuuden tunnetta. Sitä vastoin näyttää maataloustuotteiden viennin tulevaisuus nykyisen omavaraisuussuunnan vallitessa epävarmalta, ainakin mitä tulee sen laajentamiseen.
Taloudellinen nationalismi on viime aikoina tuonut esille uusia ajatuksia kansainvälisestä kaupasta. Pyritään tekemään oma maa riippumattomaksi ulkomaista, ainakin talouden tärkeissä osissa. Mitä moninaisimpia rajoituksia asetetaan tuonnille. Useimmat maat haluaisivat ainoastaan myydä, mutta eivät ostaa. Kun tämä ei käy päinsä, on periaatteeksi asetettu vastavuoroisuus, so. jonkinlainen vanha vaihtokauppa nykyaikaisessa muodossa. Englantikin on nyttemmin katsonut, että sen on pakko asettua tälle kannalle, josta viime aikoina on ollut paljon puhetta. Lukuunottamatta eräitä maanviljelyksen avustamiseksi asetettuja tuontirajoituksia ei Englannin politiikka kuitenkaan tarkoita ulkomaan kaupan, tuonninkaan, supistamista, kunhan vain tuontia korvaa vastaava vienti. Englanti ei voi pyrkiä omavaraisuuteen. Ulkomaan kauppa on sen elinehto.
Mikä tulee olemaan Saksan nykyisen kansallissosialistisen hallituksen kanta ulkomaan kauppaan nähden, on vaikea sanoa. Mutta entinen »liberaalinen» kansainvälinen kauppa ei vastaa tämän hallituksen ihanteita. Eräissä kirjoituksissa määritellään Saksan kauppapolitiikka seuraavasti: Kysymystä, mihin suuntaan maan tuotanto on ohjattava, ei ratkaise yksinomaan taloudellinen järki, vaan valtiolliset välttämättömyydet. Kansallinen periaate on asetettava maailmankaupan taloudellisen vaihtoperiaatteen edelle. Nationalistinen taloudellinen itsekkyys on voimakkaampi kuin kansainvälisesti vaikuttavat »taloudelliset lait». Tämä maailmantalouden hajoamisen prosessi ei tosin ole selitettävissä eikä puolustettavissa järjen avulla, mutta se on määräävissä maissa tosiasia, joka pohjautuu kansallistunteen heräämiseen ja vahvistumiseen. Tälle pohjalle on uusi järjestys rakennettava. Eräitä kansainvälisiä kauppasuhteita täytyy aina olla, koska Saksa tarvitsee jonkin verran vientiä ja tuontia. Mutta välttämätöntä on siten uudestaan muodostaa tuotannon rakenne, että Saksa tulee maailman markkinoista mahdollisimman riippumattomaksi. Tuonti on supistettava mahdollisimman vähiin. Muutamissa kirjoituksissa puhutaan vastavuoroisuuden periaatteesta Saksan ulkomaan kaupan perustuksena. Kun meidän tuontimme Saksasta on, kuten tunnettua, melkoista suurempi kuin vientimme sinne, olisi tämä periaate meille edullinen.
Pessimismin syitä: »interventionismin» laajeneminen.
Varmaa on, että tämä uusi, toiselta puolen tuonnin supistamiseen, toiselta puolen kauppavaihdon vastavuoroisuuteen pyrkivä suunta estämällä kansainvälisen kaupan kehittymistä välttämättömyyden pakosta ehkäisee kansojen yleisen varallisuuden ja elintason paranemista. Samaan vie nähdäkseni mainitsemani toinenkin nykyään yhä enemmän vallalle pyrkivä suunta, valtion sekaantuminen taloudellisen elämän kulkuun sisäisissäkin oloissa. »Interventionismi» on, kuten edellä mainitsin, vuosi vuodelta laajentunut ja supistanut yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan toiminnan mahdollisuutta. Esimerkkinä siitä, millaisia tuumia »suunnitelmataloudesta» nykyään liikkuu »porvarillisissakin» piireissä, mainittakoon edelläkosketellun Sir Salterin ehdotus maailman talouden järjestämiseksi. Hän ajattelee jokaisessa maassa asetettavan talousneuvoston, joka johtaisi maan taloudellista elämää, ja sen lisäksi yleisen »Maailman Talousneuvoston» (World Economic Council), jossa kaikkien maiden talousneuvostot olisivat edustettuina ja joka kaiketi johtaisi koko maailman taloutta.
Huolimatta sodanaikaisista valtiososialistisista kokemuksista olisi pitänyt käydä selville, miten vaikeasti valtio ja sen elimet kykenevät hoitamaan taloudellisia asioita. Erityisesti on demokratia − »hallitsemisen vaikein muoto», kuten eräs amerikkalainen tutkija sanoo − kovin vähän sopiva siihen, vaikka juuri demokratia tahtoo, arvatenkin omaksi turmiokseen, siihen enimmin sekaantua, Pyrkimykset valtiovaltaa hyväksi käyttämällä vaikuttaa taloudellisiin oloihin määrättyjen tarkoitusperien saavuttamiseksi on vienyt taloudellisten kysymysten liialliseen korostamiseen valtiollisessa elämässä ja suurentanut vastakohtia ja hajaannusta yhteiskunnassa, vieläpä johtanut varsinaisten luokkapuolueidenkin syntymiseen. Näitä luokkapuolueita on ennen muita eri kansankerrosten välistä luokkasotaa ajava sosialismi − »kapitalismin loiseläin», kuten eräs ranskalainen kirjailija on sanonut − ja sen jatko kommunismi. Kun sosialismi ei ole jaksanut saada aikaan vanhentuneiden ja kokemuksen vääriksi osoittamien oppiensa uudistamista eikä valmistaa itselleen todelliseen elämään ja edistykseen soveltuvaa myönteistä ohjelmaa, niinkuin aikaisemmin toivottiin, on tämä suuri liike jäänyt aivan liian kielteiseksi voimatta sanottavasti ottaa osaa yhteiskuntaa rakentavaan toimintaan. Yhteiskunnassa ja valtiossa syntynyt hajaannus on vaikuttavalta osalta ollut syynä siihen kehitykseen, mikä useissa maissa on kaatanut demokraattisen hallitusjärjestelmän ja pannut sijalle toisen, jota voisi verrata valistustuneeseen itsevaltaan. Jos pidetään silmällä ainoastaan niin sanoakseni ulkonaisia käytännöllisiä tuloksia, ei valistunut itsevaltius hallitusjärjestelmänä, niin kauan kuin se ei ole rappeutunut, ole hullumpi. Sillä valtiovaltaa käyttävä yksi henkilö voi, kuultuaan asiantuntijoita, ratkaista taloudelliset kysymykset paremmin kuin satapäinen kokous. Kun hallituksen johtaja voi julistaa, niinkuin Hitler äsken, että »talouselämä voi nyt jälleen tehdä laskelmansa pitkää aika silmällä pitäen, koska ei ole vaaraa, että hallitus huomenna tai ylihuomenna on poissa», se on suuriarvoinen tosiasia. Toistaiseksi on kuitenkin ulkopuolisen vaikea saada käsitystä Saksan hallituksen toimenpiteiden luonteesta ja hyödyllisyydestä. Toiset toimenpiteet ja hallitusmiesten lausunnot tuntuvat järkeviltä ja tarkoituksenmukaisilta. Korostetaan, aivan oikein, että työttömyyttä ei voida julkisilla töillä poistaa, vaan ainoastaan yksityisen yritteliäisyyden elvyttämisellä, minkä vuoksi on välttämätöntä saada taloudellinen toiminta jälleen kannattavaksi. Siinä tarkoituksessa on ryhdytty mm. verojen vähentämiseen. Kaikki oikeita »liberaalisia» ajatuksia ja toimenpiteitä. Toisten toimenpiteiden, kuten erinäisten agraarilakien, vaikutusta on vaikea arvostella. − Myöskin Italiassa näyttävät fascistihallituksen toimenpiteet taloudellisella alalla, jos jättää sivulle teoreettiset julkilausumat, tähän asti olleen suhteellisen maltillisia. Ainakin ovat fascistisen työlain (Carta del Lavoro) asialliset säännökset jotenkin kohtuullisia ja järkevästi laadittuja.− Eri asia on, että näissä uusissa hallitusjärjestelmissä oleva pakkomenettely samoin kuin diktatuuriperiaate on sellainen, jota tällaisen Pohjolassa kasvaneen, kansalaisvapaudelle arvoa antavan konservatiivin on vaikea hyväksyä. Toivottava on, että demokratia niissä maissa, missä se vielä on vallassa, osaisi siten valtiotehtäväänsä hoitaa ja rajoittaa, että välttäisi surkean kohtalon, mikä sen osaksi on mannermaalla tullut. Mutta kykeneekö se siihen?
Oli hallitusjärjestelmä mikä tahansa, vaikeiden taloudellisten asioiden hoitaminen menee yli sen voimien. Näkee viitattavan Italian olojen paranemiseen. Valitettavasti en tunne tarkemmin sen maan oloja. Valtion samoin kuin kunnan yleiset työt, joita tässä yhteydessä usein osoitetaan, eivät merkitse sanottavaa, sillä ne ovat helpoimpia tehtäviä. Egyptin faaraot kykenivät teettämään maailman suurenmoisimpia ja mielenkiintoisimpia yleisiä töitä, pyramideja. Pääasia on, miten valtion onnistuu saada yleinen talouselämä ja yksityinen yritteliäisyys vilkastumaan. Se myöskin ratkaisee työttömyyskysymyksen. Tilaston mukaan on työttömyys Italiassa lisääntynyt jotenkin samalla tavalla kuin muualla. Vuonna 1929 oli työttömiä 316 941, v. 1930 448 845, v. 1931 763 175 ja v. 1932 1 039 910. Tämä ei ole kritiikkiä Italian hallitusjärjestelmästä, joka tässä suhteessa ei ole ainakaan toiminut huonommin kuin hallitukset muissa maissa.
Mielenkiintoinen on myös se tosiasia, että Yhdysvalloissa yritys valtiovallan avulla auttaa taloudellista konjunktuuria on johtanut yhden miehen itsevaltiuteen, diktatuuriin. Tästä yrityksestä on vielä mahdotonta sanoa mitään. Epäilyttävää on, voiko se viedä myönteisiin tuloksiin. Tunnettu ranskalainen aikakauskirja »L’Economiste Franqais» on alusta alkaen asettunut siihen nähden jyrkästi tuomitsevalle kannalle. Viime syyskuun 16 päivän numerossaan se kirjoittaa seuraavaa: Rooseveltin yritys »on aiheuttava tälle maalle suunnattomia vaurioita, yleisen sekasorron sen talouteen. Paha ei tule rajoittumaan vain siihen maahan. Se tulee varmasti vaikuttamaan muiden kansojen taloudelliseen elämään. On luultavaa, että se on jatkava muissa maissa paljon kauemmin vahingollista vaikutustansa kuin Pohjois-Amerikan suuressa tasavallassa, jossa luonnon rikkaudet ovat suuret». Tyyneydestään ja tasapuolisuudestaan tunnettu The Times sisälsi äsken, syyskuun 22 p:nä, pääkirjoituksen, jonka tarkoituksena tuntui olevan rauhoittaa maailmaa Rooseveltin yrityksen varalta. Siinä esitettiin tosiasioita, jotka viittaavat siihen, ettei yritys ole menestynyt. Toiselta puolen huomautetaan, mitä on saatu aikaan, ja ennen kaikkea, miten Roosevelt on saanut syntymään todellisen »sota-ajan innostuksen».
»Ellei olekaan varmuutta, voi kuitenkin olla toivoa» − se on Times’in lopputulos.2
Tällainen on siis maailman meno. Kehitys on miltei kaikkialla kulkenut kauemmas vapaudesta, yhä suurempaan pakkovaltaan. Taloudellinen toiminta ei kuitenkaan voi tällaisissa oloissa kukoistaa. Se voi parhaimmassa tapauksessa riutuen jatkua hankkien ihmisille niukan jokapäiväisen leivän. Mutta ei ole epäilemistä, että jos jälleen päästäisiin suurempaan vapauteen, maailman talous alkaisi elpyä. Maailman tuotantokoneisto on pitkälle kehittynyt. Tuotannon siirtymiset, »rakennemuutokset» ja tuotantokyvyn liiallinen lisääntyminen eräillä aloilla aiheuttavat kyllä vaikeuksia, mutta yritysten johtajat ne epäilemättä voittaisivat − tarpeen tullen kansainvälisillä sovitteluilla, − jos vain heille suotaisiin mahdollisuus toimia.
Suomen olot. Rahalaitosten kehitys.
Meidänkin maamme tuotantokoneisto on eräillä aloilla suhteellisen tehokas, eikä sen laajentaminenkaan olisi mahdotonta. Huolimatta vaikeuksista, joita meillä on ollut voitettavana, ei maamme taloudellinen tila ole huonompi, vaan parempi kuin useiden muiden maiden. Taloushistoria on epäilemättä antava teollisuutemme johdolle suuremman arvon kuin mitä nykyaika näkyy olevan taipuvainen myöntämään. − Valitettavasti on taloudellisessa koneistossamme yksi osa, jo voima ei ole vahvistunut niin paljon kuin olisi tarpeen, nimittäin pankki- ja raha laitoksemme. Maan köyhyys tulee tässä selvemmin näkyviin. Suomen yksityispankkien bilanssien yhteissumma oli viime vuoden lopulla 9 505 milj. mk. V:n 1913 lopulla se oli 898 milj. vanhaa kultamarkkaa, mikä rahan arvoon nähden vastasi viime vuoden numeroa. Toisin sanoen: 19 vuodessa ei ole mitään edistystä tapahtunut. 19 vuodessa ennen maailmansotaa pankkien bilanssit olivat kasvaneet nelinkertaisiksi. Talletukset ja juoksevat tilit ovat tämän pitkän ajan kuluessa, vuodesta 1913, laskeneet. Säästöpankkien talletukset ovat tosin lisääntyneet vähän toista miljardia nykyistä markkaa, mutta vaikka siihen lisätään osuuskassojen ja osuuskauppojen säästökassojen talletukset sekä postisäästöpankin talletusten kasvu, on kahden vuosikymmenen kehitys vähäpätöinen. Erityisen huolestuttavaa on, että liike-elämän tuen muodostavien liikepankkien kehitys on näin pysähtynyt. Vertaillessa Suomen rahalaitoksia, tätä taloudellisen toiminnan perustusta, naapurimaiden vastaaviin laitoksiin, valtaa mielen alakuloisuus. Jotta meidän liikepankkiemme bilanssien yhteissumma asukasluvun mukaan laskettuna vastaisi Ruotsin pankkien yhteisbilanssia, pitäisi niiden v:n 1932 numerojen mukaan nousta noin 3 6 miljardiin markkaan, sen sijaan että ne olivat vain mitättömät 9,5 miljardia. Säästöpankkien talletuksetkin Ruotsissa ovat niin suuret, että niitä, asukasluvun mukaan laskien, Suomessa vastasi 19,3 miljardia Smk., sen sijaan että säästöpankkiemme talletukset viime vuoden lopulla olivat vain 4,2 miljardia. Samanlainen Norjan ja Tanskan pankkiolojen perustuksella tehty laskelma osoittaa, että meidän liikepankkiemme varojen pitäisi nousta noin 29 miljardiin markkaan, jotta ne vastaisivat sitä, mitä sanottujen maiden pankeilla on käytettävissä. Vaikka edellytettäisiin maamme taloudellisen elämän olevan vähemmän kehittynyt kuin mainituissa Skandinavian maissa ja sen vuoksi tulevan toimeen vähemmällä liikkuvalla pääomalla, on ero kuitenkin suhteettoman suuri. − Nykyinen epätyydyttävä olotila meidän maassamme johtuu tietysti pääoman muodostuksen heikkoudesta, ja siihen taas on tärkeänä syynä, että julkiset menot, sekä valtion että kuntien, ovat nielleet kohtuuttoman suuren osan kansallistuloista. Tosin olisi suotavaa, jos valtion menojamme voitaisiin melkoisesti lisätä, virkamiesten palkkojen korottaminen, puolustuslaitoksen vahvistaminen, maan laajuuden vuoksi suhteettoman paljon varoja vaativien teiden ja muiden kulkulaitosten laajentaminen, sairaalalaitosten täydentäminen, opetuslaitosten, tieteen ja taiteen tukeminen − kaikki tämä vaatisi nykyistä paljon suurempaa menobudjettia, mutta se on mahdollinen vasta sitten, kun kansallistulo ja -varallisuus ovat melkoisesti lisääntyneet. Nykyinenkin budjetti on maan tämänaikaiseen taloudelliseen asemaan katsoen liian raskas. − Ylläolevien numeroiden valossa käy myös ilmi, millaiseen tietämättömyyteen viime aikoina maan pankkilaitosta kohtaan suunnattu kiihotus perustuu. Pikemmin voisi ihmetellä, että pankkilaitoksemme sen käytettävissä olleilla pienillä varoilla on niinkin hyvin onnistunut täyttämään tosiaankin raskaan tehtävän, mikä sen osalle on joutunut viimeisten kahden vuosikymmenen vaikeissa oloissa. On selvää, että ennenkuin pankkilaitoksemme kehitys pääsee riittävään vauhtiin, ei mitään todellista taloudellista nousua maassamme voida odottaa.
Olen monesti tässä esityksessäni huomauttanut, että taloudellisen nousun edellytyksenä, ajatukseni mukaan, on vapaampiin oloihin pääseminen.
Mutta onko todennäköistä, että nykyinen, taloudellista toimintaa ahdistava suunta lähitulevaisuudessa tulee muuttumaan? Tuskin. Kaikkialla on menty niin pitkälle, että peräytyminen on vaikeaa. Nykyiseen kansainväliseen kauppapolitiikkaan ei voine lähiaikoina odottaa muutosta. Ei myöskään ole edellytettävissä, että sisäpolitiikassa esiintyvä, joka askeleella valtion väliintuloa vaativa suunta, »interventionismi», huolimatta sen heikoista tuloksista, muuttuisi. Oletetaan, että Rooseveltkaan tuskin voi tehdä muuta kuin mennä yhä pitemmälle, vaikkeivät tulokset olisi sellaisia kuin on odotettu. Ei ole myöskään mahdollista ajatella, että siirtolaisuuden rajoituksia, erittäinkään Amerikassa, nykyisen työttömyyden vallitessa voitaisiin lieventää. Mutta työvoiman vapaa siirtyminen on, tavaroiden ja pääoman liikkumisen ohella, taloudellisen toiminnan säännöllisen kulun edellytys. Vähän on myöskään monessa maassa toiveita verokuorman huomattavasta keventämisestä. − Lisäksi on otettava huomioon, että sellainen huomattava tekijä kuin Venäjä ja nähtävästi myös Kiina ovat suurimmaksi osaksi syrjässä maailman taloudesta − sekin valtiollisten olojen seuraus.
Näin ollen täytynee edellyttää, että maailman talouden on pakko toimia keinotekoisten rajoitusten nojassa ja että se on muodostettava niiden mukaan. Tuloksena olisi jonkinlainen »uusmerkantilistinen» järjestelmä. Millainen se yksityiskohdissa on oleva, on vaikea sanoa. Mutta että taloudellinen elämä voisi tällaisissa oloissa osoittaa samanlaista suurenmoista kehitystä kuin viimeisinä vuosikymmeninä ennen maailmansotaa, on tuskin odotettavissa. Tähän voi sovittaa, mitä eräs saksalainen historioitsija sanoo: »Usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.»
Sen vuoksi olen pessimisti tulevaisuuteen nähden.
Toivon hartaasti, että ennustukseni ei osoittautuisi yhtä oikeaksi kuin pelkoni, minkä toin esiin rahaolojen tulevan kehityksen suhteen maaliskuussa vuonna 1924.
