VALTIO JA TALOUSELÄMÄ
Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen kokouksessa Porissa joulukuun 30 päivänä 1934
»Vanha ja uusi pohja.»
Tampereella ja Viipurissa syksyllä pitämäni esitelmä, joka sittemmin on ilmestynyt kirjasena nimeltä »Demokratia vai diktatuuri?», on aiheuttanut koko paljon keskustelua ja vastaväitteitä.
Aikomukseni ei ole tässä tilaisuudessa ryhtyä yksityiskohtaiseen selvittelyyn väittelijöitteni kanssa, sitä vähemmin kun saan kenties tilaisuuden jossakin toisessa esitelmässä lähemmin käsitellä varsinaisesti valtiollisia kysymyksiä. Tässä esityksessäni on aikomukseni kohdistaa huomiota taloudellisiin asioihin. Eräät esitelmäni johdosta esiintuodut ajatukset ja lausunnot koskettelevat kuitenkin juuri niitä ajankohtaisia taloudellisia kysymyksiä ja periaatteita, joihin mielestäni tällä hetkellä huomio on kiinnitettävä. Joudun senvuoksi kajoamaan näihin vastaväitteisiin.
Ajan Suunnassa, Isänmaallisen Kansanliikkeen pää-äänenkannattajassa, oli viime kuun 19. päivän numerossa esitelmäni johdosta kaksikin kirjoitusta, jotka olen suurella mielenkiinnolla lukenut. Olen uudestaan miettinyt niissä kosketeltuja kysymyksiä ja vastaväitteitä.
Ehkä tärkein, mikä erottaa toisistaan Ajan Suunnassa esitetyn ja kokoomuspuolueen kannan on toisessa näistä kirjoituksista sanottu selkeästi jotenkin näin: kun Kokoomuksen katsomuksen mukaan elimellinen kehitys olevien olojen pohjalla, ilman järkytyksiä, on ainoa kansalle ja valtiolle terveellinen edistyksen muoto, niin katsotaan sillä taholla, että pohja on poissa kehityksen jatkolta vanhoissa kaavoissa ja että järkytykset ovat jo tapahtuneet sekä että uusi aika rakentaa uudelle pohjalle. Vanha elimellisen ja rauhallisen kehityksen tie ei enää ole mahdollinen.
Tämä onkin kysymysten kysymys, johon todella jokaisen kansalaisen, kuuluu hän mihin puolueeseen tahansa, nykyään täytyy etsiä vastaus. Mitkä ovat todistukset uuden pohjan ja uuden ajan välttämättömyydestä?
Ensiksi ja pääasiallisesti tietenkin se kylläkin valtava tosiasia, että kaksi suurta kansaa, Italian ja Saksan, ovat kumonneet aikaisemman valtiollisen ja taloudellisen järjestelmänsä. Lisätä sopii, että useissa muissakin Keski- ja Itä-Euroopan maissa valtiollinen järjestys on enemmän tai vähemmän diktatuurinen, puhumatta Venäjästä, joka on kulkenut omalaatuista tietään.
Myönnettävä on, että tämä tosiasia on sangen painava ja huomiota ansaitseva. Kun Euroopan mantereen kolme suurinta kansaa on hylännyt demokratian ja omaksunut diktatuurin, on se tosiaan vakava asia. Mutta jos lähemmin tutkitaan asiaa, löydetään luullakseni tapausten kulkuun sanotuissa maissa erikoisia niin sanoakseni paikallisia syitä. Tässä yhteydessä täytyy minun jättää ne siksensä.
Vanhan järjestelmän sanotaan olevan ytimeltään laho ja taittuvan kun myrsky saapuu. Sitten lisätään: Ranskan vallankumous päästi yksilön irti. Se merkitsi ääretöntä teknillistä taloudellista edistystä, mutta se on tuonut samalla moraalisen, siveellisen, ja poliittisen rappion. − Tähän on vastattava, että vapauden ja kansallisuuden aatteet, jotka ovat peräisin Ranskan vallankumouksen ajoilta, tietävät ihmiskunnalle muuta kuin rappiota. Vapauden järjestelmällä on kyllä varjopuolensa, vieläpä suuretkin, ellei terve yhteiskunnallinen ja kansalaishenki sitä valvo ja ohjaa. Valtiollinen puoluevallattomuus, joka erityisesti mainitaan, on yksi niitä. Mutta rajattoman yksinvallan varjopuolet eivät, Jumala paratkoon, suinkaan ole pienemmät. Historian todistuksen mukaan juuri sen seurauksena usein nähdään todellista siveellistä rappeutumista.
Vapaudella on kuitenkin myös suuret, rakentavat, positiiviset puolensa, niin suuret, että vapaus, tosin lailla rajoitettu, on kalliimpia ihmishengen saavutuksia. Ne, jotka ihannoivat uutta äärimmäisyyteen menevää autoritääristä järjestystä, unohtavat nämä vapauden rakentavat puolet. Erityisesti meille, pohjolassa kasvaneille, vapaus on kallis. Luulen, että usea niistäkin, jotka nyt olisivat valmiit taivuttamaan niskansa ikeen alle, ehkä hyvinkin pian alkaisi kaivata vanhaa vapautta − alkaisi nähdä sen kaukaisena, joskin silloin saavuttamattomana ihanteena. Usein opimme panemaan jollekin arvon vasta sitten kun olemme sen kadottaneet.
Siihen vapauden järjestelmään, mikä nyt tuomitaan lahoksi ja aikansa eläneeksi, kuuluu myös nykyinen taloudellinen järjestelmä. Tätä vastaan hyökätään nykyään usealta taholta. Sosialistit ja kommunistit ovat sen jo miespolvia sitten arvostelleet kelvottomaksi, ja Venäjällä on koetettu toista, marxilaista järjestystä. Fascismin ja kansallissosialismin ja meidän maassamme IKL:n taholta nykyinen taloudellinen järjestelmä myöskin katsotaan aikansa eläneeksi, loppuun kukkineeksi kuivaksi kukaksi. Lisättävä on, että porvarillisissakin piireissä, joissa tahdotaan edelleen pysyä nykyisen taloudellisen järjestelmän pohjalla, esiintyy virtauksia, jotka osoittavat, ettei oikein olla selvillä, mistä on kysymys.
»Suunnitelmatalous.»
Mitä tahdotaan panna nykyisen taloudellisen järjestelmän sijalle? Vastaus on valmis: ns. »suunnitelmatalous». Sosialistien järjestelmä, oli se enemmän tai vähemmän marxilaista, on suunnitelmataloutta». Samaan lajiin on luettava fascistien ja kansallissosialistien talousjärjestelmät, joskin ne poikkeavat marxilaisesta. On kuitenkin lisättävä, että sekä fascistien että kansallissosialistien taholta esiintyy lausuntoja, jotka kieltävät heidän tarkoittavan mitään »suunnitelmataloutta». Väitettiinpä eräässä viime vuonna Lontoossa pidetyssä tiedemiesten kokouksessa, jossa käsiteltiin kysymystä valtion suhtautumisesta taloudelliseen elämään, saksalaisten ja italialaisten edustajain taholta, että fascismi ja kansallissosialismi, sen sijaan että se hävittäisi liberalismin, päinvastoin auttaa pelastamaan tämän, nykyään sillä taholla niin huonossa maineessa olevan, järjestelmän. Lisäksi porvarienkin joukossa on niitä, jotka puhuvat jonkinlaisesta »suunnitelmataloudesta».
Ennenkuin menen edemmäksi, täytyy selvittää käsitteitä.
Lausuin äsken eräässä Helsingissä pitämässäni puheessa, että kun puhutaan vapauteen perustuvasta taloudellisesta järjestelmästä, josta me pidämme kiinni, ei kukaan ajattele täydellistä vapautta. Sitä ei ole koskaan ollutkaan. Myös kansainvälinen täydellinen vapaakauppa on aina ollut poikkeus ja suojelustullijärjestelmä sääntönä. Huomautin myös, ettei missään maassa sisäisissä oloissa ole vallinnut täydellistä taloudellista vapautta. Englannissakin, vapauden emämaassa, säädettiin jo yli 100 vuotta sitten, v. 1833, tehdaslaki, joka järjesti työoloja. Sittemmin on siellä, samoinkuin muissakin sivistysmaissa, niin myös meidän maassamme, ns. sosiaalisella lainsäädännöllä varsin suuresti järjestelty teollisuuden ym. yhteiskunnallisia oloja. Myös agraarioloihin on valtio lainsäädännöllään katsonut olevansa pakotettu toisinaan sekaantumaan. Irlannin maanvuokraoloja on kovakouraisesti käsitelty ja omasta maastamme muistamme viime vuosikymmeniltä maanvuokraolojen korjaamisen ja torppien vapauttamisen. − On tosin ollut kansantaloudellisen vapaamielisyyden edustajien joukossa äärimmäinen siipi, ns. »Manchester-koulukunta», joka hylkää kaiken valtion sekaantumisen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, ei ainoastaan suojelustullit vaan vieläpä julkisen vaivaishoidon, koulupakon, työväen suojeluslainsäädännön ym. Englannissa on vapaamielisiä, jotka vielä nytkin edustavat tätä kantaa. He katsovat, että täydellisen vapauden vallitessa taloudellinen edistys ja hyvinvointi menisi niin valtavasti eteenpäin ja köyhyys niin häviäisi, ettei mikään avustus olisi tarpeen. Olisiko asianlaita niin, ei voi sanoa, koska sitä ei ole koetettu. Kristinuskon tuoma ihmisystävällisyyden, humaniteetin aate, on vaikuttanut, ettei nykyaikainen yhteiskunta voi olla yrittämättä valtiovallan avulla parantaa ilmenneitä epäkohtia ja puutteita. − Muutenkin katsotaan toisinaan olojen kehityksen pakottavan valtion puuttumaan asioiden kulkuun.
Yleensä valtion mahdollisuuksia kuitenkin suuresti liioitellaan: valtion luullaan voivan saavan miltei mitä tahansa aikaan, voivan korjata ihmisten huonot asiat, hankkia kaikille ihmisille hyvät olot. Valtion mahdollisuudet ovat kuitenkin rajoitetut. Valtiolla ei ole muita varoja kuin mitä se voi yksityisiltä kansalaisilta pakkovallallaan ottaa. Se voi rakentaa näillä varoilla teitä, rautateitä, vieläpä kuivattaa soitakin yms. Mutta siihen sen mahdollisuuden loppuvat. Tulos riippuu siitä, missä määrässä se on kyennyt näillä toimillaan lisäämään yksityisten mahdollisuuksia uusien työtilaisuuksien hankkimiseen ja entisten parempaan hyväksikäyttämiseen. On kuitenkin yksi ala, tullit ja muut ulkomaankauppaa koskevat toimenpiteet, joilla valtio voi vaikuttaa. Siihen palaan myöhemmin.
Tämä kaikki ei ole »suunnitelmataloutta». Mitä se sitten on?
Valtion, samoinkuin kaikessa muussakin toiminnassa pitäisi tietenkin olla mahdollisimman paljon suunnitelmallisuutta. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, kun on puhe »suunnitelmataloudesta». Viimeksimainitulla tarkoitetaan sellaista järjestelmää, jossa tuotanto, toisten mukaan myös tuotteiden jakelu, järjestetään ja ohjataan joko valtion viranomaisten päätöksillä tai kussakin elinkeinonhaarassa muodostettujen, valtion ylivalvonnan ja ratkaisuvallan alaisina toimivien yhtymäin, korporaatioiden, määräyksillä. Paitsi sosialisteja, joiden ohjelmaan tämäntapainen järjestelmä kuuluu, ovat fascistit ja kansallissosialistit sen omaksuneet. Mielenkiintoisena seikkana voi mainita, että suunnitelmatalouden aatteen varsinaisena ajajana ja kehittäjänä oli viime aikoina tunnettu saksalainen poliitikko Walther Rathenau, − etevä mies, syntyperältään juutalainen.
Suunnitelmatalous on toimeenpantu, − paitsi Neuvosto-Venäjällä − Italiassa ja Saksassa. Italiassa ei tosin käytännössä ole menty varsin pitkälle, mutta äsken muodostetuilla valtion valvonnan alaisilla pakkokorporaatioilla, joihin kaikkien elinkeinonharjoittajien pitää kuulua, on jotenkin täydellinen määräysvalta yksityisiin yrityksiin nähden. − Saksassa on menty käytännössäkin pitemmälle. Siellä on valtion säännöstely viety niin pitkälle, että vain vähän vapautta on jäänyt yrittäjille. Esimerkkinä mainittakoon, että yksityiset maanviljelijät leipäviljan ja rehuaineiden viljelykseen ja viljelyksen laajuuteen nähden ovat kadottaneet määräysvaltansa. Heille määrätään, paljonko ja mistä hinnasta heidän on markkinoille luovutettava tavaraa. Hinnat on ylipäänsä kaikilla aloilla asetettu hallituksen valvonnan alle, ja tuonti ulkomailta erilaisilla toimenpiteillä tehty myös hallituksesta riippuvaksi. − Myöskin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on presidentti Rooseveltin elvytystoimenpiteet katsottava kuuluvan »suunnitelmatalouteen». Olot siellä ovat vielä niin epäselvät ja tavan takaa muuttuvat, että on vielä vaikea saada niistä oikeata käsitystä.
Meidän maassamme vaatii IKL, »että talouselämä alistetaan tarpeellisessa määrin valtion tarkkailun ja tarvittaessa sen ohjauksen alaiseksi. Tällä tavoin saadaan talouselämään välttämätön kokonaisuutta palvelevasuunnitelmallisuus, jota siinä nyt ei ole.» Näin sanotaan heidän »Suuntaviivoissaan työväenkysymyksen ratkaisemiseksi». Tämä tarkoittanee jotakin samantapaista järjestelmää, kuin mitä äsken mainituissa maissa yritetään.
Asian luonnon mukaista on, että »suunnitelmatalous» ei ole mahdollinen muuta kuin diktatuurijärjestelmän avulla. Sekä Venäjällä että Italiassa ja Saksassa onkin sellainen vallalla ja Yhdysvalloissakin se on vaatinut diktatuurivaltuuksien myöntämisen presidentti Rooseveltille. Varsinainen suunnitelmatalous ja diktatuuri kuuluvat yhteen. Eri asia on, että kokonaisen maan − pienenkin, suuresta puhumatta − taloudellisen koneiston kunnollinen hoitaminen yhdestä keskuksesta menee yli inhimillisten voimien; siihen ei riitä voimamies eikä edes yhden miehen nero. Jokainen suuremman liikeyrityksen johdossa ollut sen hyvin ymmärtää.
Valtio ja taloudellinen elämä.
Voimme kuitenkin, oman maamme oloja silmälläpitäen, jättää varsinaisen suunnitelmatalouden syrjään. Toistaiseksi meillä ei ole diktatuuria, jatuskinpa se meille tuleekaan. Mutta valtion sekaantuminen taloudelliseen elämään esiintyy monessa muussa muodossa, milloin lievemmässä, milloin pitemmälle menevässä. Tätä valtion taloudelliseen elämään »väliintuloa» kutsutaan usein »interventionismiksi». On syytä vähän tarkemmin viipyä näissä asioissa.
Me kokoomuspuolueen jäsenet olemme yksityiseen yritteliäisyyteen ja vapauteen perustuvan taloudellisen järjestelmän kannalla. Mutta kuten jo edellä huomautin, ei täydellistä vapautta ole koskaan ollut eikä vastakaan tule olemaan. Mitään periaatetta ei saa taloudellisella enempää kuin valtiollisella alalla viedä äärimmäisyyksiin. Aina on valtio katsonut välttämättömäksi lainsäädännöllä ja muilla toimenpiteillä vaikuttaa taloudelliseen elämään. Meidän kantamme on, että tämä sekaantuminen tapahtukoon vain mikäli se, tarkasti ja varovasti harkittua, havaitaan välttämättömäksi. Yksityisen oma apu ja oma yritteliäisyys on yhteiskunnan taloudellinen pohja. Valtion tehtävänä on koettaa valmistaa edellytyksiä ja mahdollisuuksia yksityisen kansalaisen omakohtaiselle taloudelliselle toiminnalle.
Miten pitkälle valtion tehtävä taloudellisessa elämässä saa mennä, sitä rajaa on − kuten äsken eräs kotimainen kansantaloustieteen tutkija (prof. J. V. Tallqvist) on mielestäni oikein sanonut − hyödytöntä ja mahdotonta koettaa tarkasti ja kerta kaikkiaan määrätä. Taloudellinen elämä muuttuu alituisesti. Asia täytyy kussakin yksityistapauksessa erikseen harkita. Osataanko siinä oikeaan ja saavutetaanko hyviä tuloksia, se riippuu asianomaisten kyvystä ja taidosta. Että tässä voi esiintyä eri mieliä, on luonnollista.
Edellä mainitussa viime vuonna Lontoossa pidetyssä kansainvälisessä kongressissa, johon otti osaa tiedemiehiä maailman eri maista, sekä diktatuurivaltioista että muista − ei kuitenkaan Venäjältä − käsiteltiin laajasti kysymystä »valtio ja talouselämä». Yksimielisyyttä ei saavutettu. Se kuitenkin todettiin, että valtion sekaantuminen, interventionismi, on lisääntynyt. Erikoisesti katsottiin se soveliaaksi sellaisiin yrityksiin nähden kuin rautatiet, sähkölennätinlaitos ja muut kulkuneuvot yms., jotka meillä jo pääasiallisesti ovat valtion hallussa. Muihin yrityksiin nähden mielipiteet menivät hajalle. Mikäli valtion väliintulo tulee kysymykseen, tulisi sen tapahtua sellaisissa muodoissa, jotka ovat omiaan edistämään valtion toimenpiteiden kohteena olevien yritysten tuottavaisuutta.
Taloudellinen pula-aika pakottaa valtion ryhtymään erikoisiin avustustoimiin hädänalaisten auttamiseksi. Sellaisena aikana täytyy mennä pitemmälle kuin mitä muulloin katsottaisiin olevan paikallaan. ,Meidän maamme historiasta on tunnettua, miten 1860-luvun katovuosina, erityisesti v. 1868, Snellmanin ollessa valtiovarain päällikkönä, valtion täytyi ruveta viljakauppaakin harjoittamaan, kun muuta keinoa ei ollut.
Myös viime vuosien pula-aikana on valtio meilläkin ryhtynyt moniin erilaisiin toimenpiteisiin.
Mutta säännöllisissäkin oloissa katsotaan valtion asiaksi, kuten sanottu, koettaa luoda yleisiä edellytyksiä yksityisen taloudelliselle toiminnalle. Tähän kuuluu valtion koko taloudellinen hallinto, mutta tässä ei ole paikallaan käydä sitä yksityiskohtaisemmin erittelemään.
Maanviljelyksen tukeminen.
Tähän kuuluu myös paljon erimielisyyttä aiheuttanut kysymys tuesta, minkä valtio voi antaa kotimaiselle taloudelliselle elämälle kilpailussa ulkomaita vastaan. Meillä tämä suoja esiintyy pääasiallisesti suojelustullien ja vähemmässä määrässä vientipalkkioiden muodossa.
Tullisuojan turvissa on maahamme, pääasiallisesti Venäjän vallan aikana, muodostunut menestyksellä työskentelevä kotimarkkinateollisuus, joka antaa työtä suurille kansanjoukoille. Itsenäisyyden aikana ja erityisesti viime vuosina on valtio tulleilla, vieläpä vientipalkkioillakin, alkanut tukea myös maanviljelystä. Vain kolmas suuri taloudellisen tuotantomme ryhmä, vientiteollisuutemme, on siinä asemassa, ettei valtio sen hyväksi voi tulleilla mitään tehdä eivätkä vientipalkkiotkaan luonnollisesti ole mahdollisia. Vientiteollisuuden on omin voimin taisteltava elämästään. Vain epäsuorasti, huolehtimalla laivayhteyksistä vientimaihin yms., voi valtio edistää vientiteollisuutta, ja kun tähän tarvittavat rahamäärät ovat suhteellisen vähäpätöisiä, ei siihen pitäisi olla esteitä. Vientiteollisuus on meille ensiluokkaisen tärkeä.
Joskin meillä jo sodan alussa v. 1914 säädettiin viljatulli muita maita paitsi Venäjää vastaan, on maanviljelyksen suoranainen tukeminen valtion puolelta vasta viime vuosina saavuttanut varsinaista huomiota.
Maanviljelijäluokan merkitystä meidän maallemme ja kansallemme ei mikään puolue ymmärrä paremmin kuin kokoomuspuolue. »Itsenäisen vapaan maanviljelijäluokan säilyminen maassamme on välttämätöntä», − niin sanotaan puolueemme ohjelmassa. Ja toisessa paikassa: »Maaseudun yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset ovat yhteiskuntamme ydinkysymyksiä.» Kokoomuspuolue nojaa etupäässä itsenäiseen maanviljelijäluokkaan ja kaikki toimenpiteet, jotka todella ovat omiaan vahvistamaan maanviljelijäluokan asemaa ja edistämään sen elinkeinoa, saavat meiltä kannatusta.
Maanviljelijän omistusoikeuden rajoitukset.
Kansallissosialistit Saksassa ovat myös panneet päämääräkseen talonpoikaisviljelyksen säilyttämisen. He sanovat pyrkivänsä siihen, että maanviljelys asetetaan hinta- ja markkinasuhteiden ulkopuolelle ja niistä riippumattomaksi − »suojellaan nykyajan rahatalouden suhdannevaihtelujen vaaroilta». Tämän johdosta on viime vuoden syyskuussa annettu laki »perintötiloista» (Reichserbhofgesetz), jonka pääperiaatteet ovat seuraavat: Perintötilan pitää olla vähintään niin suuri, että se elättää yhden perheen ja korkeintaan 125 ha. .Jotta tila olisi tämän lain alainen, pitää omistajan olla »talonpoikaiskelpoinen» (bauernfähig) henkilö ja häntä kutsutaan »talonpojaksi». Perintötila menee aina jakamattomana »pääperilliselle», jonka myös pitää olla »talonpoikaiskelpoinen, siis yhdelle perilliselle ( Anerbe). Muut perilliset saavat osan perinnönjättäjän muuhun omaisuuteen. Perintötilaa ei saa myydä eikä kiinnittää eikä velasta ulosmitata, ellei erikoinen perintötuomioistuin anna siihen, tärkeän syyn vuoksi, suostumustaan.
Niinkuin tunnettua, on meilläkin IKL, nähtävästi Saksan kansallissosialistien esimerkkiä noudattaen, ajatellut ja ehdottanut samaan päämäärään tähtääviä lainsäädännöllisiä rajoituksia maanviljelystilojen omistusoloihin.
Tällainen lainsäädäntö poistaa kyllä maanviljelystilat »myyntimarkkinoilta», koska omistajat eivät voi niitä myydä eivätkä saada juuri mitään velkaa eikä kukaan niitä voi ostaa. − Tällainen lainsäädäntö vaatii kuitenkin paljon muuta valtion sekaantumista maanviljelijän oloihin; ennen kaikkea yrityksiä viranomaisten kautta määrätä maanviljelystuotteiden menekin ja hinnat, niin että viljelijä sen kautta saa korvausta niiden mahdollisuuksien menettämisestä, jotka häntä, vapaan käyttöoikeuden rajoitusten kautta, kohtaavat. Toimenpiteisiin tässä tarkoituksessa onkin Saksassa ryhdytty, kuten edellä mainitsin.
Mitä tuloksia tästä uudesta lainsäädännöstä Saksassa tulee olemaan, on vielä liian aikaista sanoa. Hallitus- ja hallintojärjestelmän muutosten vaikutukset ilmaantuvat vasta pitemmän ajan perästä − erään kuuluisan englantilaisen historioitsijan mielipiteen mukaan vasta miespolven tai parin kuluttua. Erittäinkin agraarialalla toimeenpantujen muutosten vaikutus ei ole nopeasti havaittavissa. Jos tarkoitus on saada hintataso maanviljelystuotannon alalla pysytetyksi yleistä hintatasoa korkeammalla ja siten asettaa maanviljelys jonkinlaiseen ylempään poikkeusasemaan muihin elinkeinonhaaroihin nähden. voi katsoa Saksassa siihen kenties olevan joitakin, joskaan ei suuria, mahdollisuuksia. Sillä Saksassa muodostaa maanviljelyksessä, metsänhoidossa ja puutarhaviljelyksessä työskentelevä väestö, siihen myös suurtilojen luettuna, ainoastaan 23 % eli siis vähemmän kuin neljänneksen koko väestöstä. Mahdollisuudet jonkinlaisen keinotekoisen tilanteen ylläpitämiseen ovat tietenkin sitä suuremmat, mitä pienempi vähemmistö on kysymyksessä. Vaikeudet keinotekoisesti pönkitetyn aseman säilyttämiseen ovat kuitenkin suuret ja tulos senvuoksi epävarma. Kysyä sopii, vastaavatko tuollaisen lainsäädännön tuomat edut siitä johtuvaa vapauden rajoitusta? Kerrotaan, että hallituksen toimet eivät ole herättäneet talonpoikien keskuudessa erikoista tyytyväisyyttä.
Jos käännymme oman maamme oloihin, niin täytyy meidän ensiksi todeta, että sentapaiset maanviljelijän omaisuuden rajoitukset kuin tässä on puhe, ovat nähdäkseni sangen suuresti maamme maanviljelijöiden katsantotapaa ja luonnetta vastaan. Tällä en tahdo sanoa, ettei kannattaisi ottaa harkittavaksi, olisiko kentiesi joitakin lainsäädännöllisiä toimenpiteitä tarpeen tällä alalla ehkä esiintyvien epäkohtien estämiseksi. Ohimennen mainitsen, että »pääperillis-järjestelmä» (Anerbenrecht), joka Saksassa on eri seuduilla kansan tavan nojalla ollut käytännössä, oli 30 vuotta sitten harkinnan alaisena eräässä pienessä piirissä, johon minäkin kuuluin, kun valmisteltiin suunnitelmia torpparien vapauttamiseksi ja uutisasutustoiminnaksi. Tulimme silloin tulokseen, että järjestelmä toisi mukanaan uusia pulmia ja epäkohtia. Toivottiin yhä suuremman tiedon ja valistuksen leviämisen maanviljelijäin keskuuteen olevan parhaiten omiaan ohjaamaan olojen kehitystä, semminkin kun elämässä esiintyvät yksityistapaukset ovat niin erilaisia, että kaavamaisella lainsäädännöllä niitä olisi vaikea järjestää.
Meidän maassamme on, virallisen tilaston mukaan, maataloudessa toimiva väestö noin 60 % koko väestöstä. Kun maatalousväestö muodostaa enemmistön, lähes 2/3 maan koko väestöstä, tekee tämä tosiasia mahdottomaksi pyrkimykset aikaansaada ja ylläpitää jonkinlaista korkeampaa erikoisasemaa maataloudessa. Mutta tietääkseni maanviljelijäväestö ei siihen pyrikään. Sitävastoin pyrkii se ja sillä on oikeus pyrkiä erääseen toiseen päämäärään.
Hintataso maanviljelyksessä.− Suojelustullit.
Maanviljelyksessä ja maanviljelijäluokan oloissa on nimittäin eräs epäkohta, joka vaatii korjausta ja joka mielestäni on ehkä kaikkein tärkein. Se on seuraava.
Tuotanto- ja muiden taloudellisten olojen kehitys on viimeisen miespolven aikana vienyt siihen, että, erikoisesti Euroopan maissa, suurin piirtein katsoen, hintataso maanviljelyksen alalla on jäänyt alemmaksi kuin teollisuudessa ja muissa elinkeinoissa. Se tietää, että maanviljelyksessä tuotetusta tavarasta, johon on käytetty vissi määrä työtä ja pääomaa, ei ole saatu markkinoilla samaa hintaa kuin muussa taloudellisessa toiminnassa samanvertaisella työllä ja pääomalla tuotetusta tavarasta. Maanviljelijän työ ja pääoma ei ole antanut samaa tulosta kuin muiden elinkeinonharjoittajien. Tähän ilmiöön on kyllä käännetty huomiota. Ohimennen voinen ehkä mainita, että kun muutamia vuosia sitten valmisteltiin pohjoismaiden kansantaloudellista kongressia, meidän taholtamme keskustelukysymykseksi ehdotettiin juuri tätä kysymystä hintatason alemmuudesta maanviljelyksessä, sen syistä ja seurauksista, mutta sopivan alustajan puutteessa asia raukesi.
Tällainen tilanne ei ole tyydyttävä eikä hyväksyttävä. Maanviljelijäväestön kehittyessä ja sen itsetunnon noustessa tilan jatkuminen ajan pitkään ei olisi mahdollinen. Kun huomattava osa teollisuutta, ns. kotimarkkinateollisuus, työskentelee tullin suojassa, voi sitä vähemmän pätevillä syillä vastustaa maanviljelijäin vaatimuksia saada vastaavanlaista kannatusta valtion puolelta.
Tässä on muistissa pidettävä maanviljelijäsäädyn sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti meidän maassamme ylen tärkeä merkitys, josta edellä oli puhe. Maatalousväestön suhteellinen lukumäärä on tosin viimeisen miespolven aikana vähentynyt, teollisuuden ym. elinkeinonharjoittajien suhteellisen määrän lisääntyessä. Maataloudesta toimeentulonsa saavien absoluuttinen lukumäärä on kuitenkin sekin lisääntynyt, joskin vähemmän kuin muiden ryhmien. Mutta puheenaolevan väestön lukumäärä, yli 2 milj. henkeä ja 60 % koko väkiluvusta, on vieläkin ylivoimainen muihin ryhmiin verraten, vieläpä sittenkin, vaikka se lähitulevaisuudessa edelleen vähenisikin, mikä ei ole varmaa, kun ottaa huomioon maailmassa nykyään kansainvälisen kaupan alalla vallitsevan vaikean tilan. Yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti on maanviljelysväestö kansamme selkäranka, jonka terveenä ja lujana pysymisestä on huolta pidettävä.
Maailmassa on nykyään kaikkialla pyrkimys koettaa lujittaa maanviljelijäväestön asemaa. Tämä pyrkimys esiintyy, kuten tunnettu, nykyään Englannissakin, samaan aikaan kuin siellä on muutenkin käännytty suojelustullijärjestelmään. Siellä tällä pyrkimyksellä on nähtävästi kuitenkin toinen luonne. Englannissa maanviljelijäväestö tuskin enää voi tulla siksi yhteiskunnan selkärangaksi, minä se on useassa muussa maassa. Englannissa on maanviljelyksestä ja kalastuksesta toimeentulonsa saavia enää vain noin 8 % väestöstä, jotavastoin teollisuudesta eläviä on 51,5 % ja kaupasta 22,2 %, yhteensä kaksi viimemainittua ryhmää siis 73,7 %, Englannin kansan »selkärankana» on teollisuustyöväestö ja että Englanti on kyennyt tälle perustukselle yhteiskunnallisen rauhan ja maailmanvallan rakentamaan ja sitä ylläpitämään, se on todella merkillinen tosiasia. Tarkoituksena Englannin nykyisellä maatalouspolitiikalla on, mikäli olen havainnut, suojella nykyistä, joskin suhteellisen vähäistä, maanviljelijäväestöä sortumasta ja lisäämästä työttömien lukua sekä hankkia maanviljelyksessä mahdollisesti uusia työtilaisuuksia työttömille.
Meille Englannin uusi maatalouspolitiikka on epäedullinen, koska se vaikeuttaa maataloustuotteiden vientiä sinne. Saksan kansallissosialismin maatalouspolitiikan selvänä ja monesti julkilausuttuna päämääränä on saada Saksa omavaraiseksi elintarpeiden tuotantoon nähden. Ellei uusia markkinoita löydetä, mikä ei ole helppoa, on meidän senvuoksi otettava huomioon se mahdollisuus, ettei maanviljelystuotteiden vienti voi lisääntyä, vaan saattaa vielä nykyisestä vähentyäkin. Näin ollen näyttää siltä, että maatalous on tulevaisuudessa perustettava kaikkein suurimmalta osalta kotimaisiin markkinoihin. Oikeastaan on asianlaita ollut niin tähänkin asti, sillä maataloustuotteiden vienti on aina muodostanut vain vähäisen osan niiden tuotannosta. Vuonna 1929 oli vienti 607 milj. mk eli noin 10 % maatalouden tuotosta. Kuluvan vuoden 11 kuukautena se on ollut − voi, juusto, munat ja sianliha − vain 321 milj. mk., josta vielä on vähennettävä valtion suorittamat vientipalkkiot. Saattaa kuulua omituiselta, jos sanon voitavan katsoa eduksi, ettemme ole ehtineet saada maataloustuotteidemme vientiä paisumaan sen suuremmaksi kuin mitä se korkeimmillaankin oli, koska siten olemme säästyneet suurilta vaikeuksilta.
Eräs maanviljelyksen tuntija esittää äsken ruotsinkielisessä aikakauslehdessä Mercator julkaisemassaan kirjoituksessa osittain toisen ajatuksen. Hän varoittaa vaarasta, mikä sisältyy siihen, että voin, juuston ja munien tuotanto järjestetään kokonaan silmälläpitäen vain kotimaisia markkinoita, koska niitä ei voida omassa maassa kuluttaa, minkä vuoksi ulkomaisten markkinain jättäminen olisi korvaamaton vahinko. Hän lausuu sen vakaumuksen, että tuonti- ja vientirajoitukset maailmassa kyllä kerran sortuvat, jolloin meidän karjataloutemme laatutavaroillaan voi kilpailla muiden vientimaiden kanssa. − Minäkin toivoisin näin käyvän, mutta mikäli koskee maataloustuotteita, en uskalla olla yhtä varma. Sillä miltei kaikissa maissa on maanviljelysväestöä, joka vaatii suojaa ulkomaista kilpailua vastaan. Mutta tietysti meidän tulee yrittää viimeiseen asti ponnistella asemamme säilyttämiseksi entisillä markkinoilla kuin myös koettaa etsiä uusia myyntipaikkoja maataloustuotteillemme.
Nykyään näyttää mielestäni nykyisen tilan jatkuminen todennäköiseltä: maataloustuotteiden menekki rajoittunee pääasiallisesti kotimaahan. Meillä on ollut viime vuosina tervetullut apu kansantaloudellemme yhä enemmän korvatessamme ulkomaisen viljan tuonnin kotimaisen viljan viljelyksen lisäämisellä. Kuten tunnettu, olemme viljan, erittäinkin rukiin mutta myös vehnän viljelyksessä viime vuosina suuresti menneet eteenpäin ja siten voineet vähentää viljan tuontia. Rukiin tuotanto voi pian täyttää koko kotimaan tarpeen, ja vehnän tuotantoakin voitanee vielä lisätä. Pohjana tälle viljan tuotannon lisäämiselle on ollut viljan viime vuosina nauttima tehokas tullisuoja.
Viljatullikysymys on viime aikoina herättänyt vastustusta, osittain Pohjolan asukkaiden, osittain kuluttajain taholta. Niinkuin viljantuotanto-olot maailmassa ovat nykyään muodostuneet sekä ottaen huomioon maanviljelysväestön merkityksen Suomessa, ei voi kieltää, että maanviljelys maassamme tarvitsee ja voi vaatia tullisuojaa, samoin kuin kotimarkkinateollisuuskin. Ilman tullisuojaa viljan viljelyksen harjoittaminen ei nykyisillä maailman hinnoilla ole mahdollinen. Minä en ole valtion taloudelliseen elämään sekaantumisen kannattaja. Tulleja on kuitenkin aina, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, käytetty kotimaisen taloudellisen elämän tukemiseksi. Ne ovat, jos ne pidetään kohtuullisina, paremmat kuin muut nykyään käytäntöön tulleet erilaiset kansainvälisen kaupan rajoitukset. Jos viljan viljelys maataloudessa vaikeutuu ja karjataloustuotteiden vienti suurimmaksi osaksi estyy, niin kysyä sopii, mitä sitten maatalouden on tekeminen?
Meidän täytyy, kuten sanottu, olla valmiit siihen mahdollisuuteen, että maatalouden markkinat tulevat rajoittumaan yhä enemmän ja enemmän kotimaahan. On syytä vähän tarkemmin syventyä tähän kysymykseen ja harkita, mitä se itse asiassa tietää, päästäksemme ymmärtämään asioiden sisäisen yhteyden. Maanviljelijäkään, tuo yrittäjistä itsenäisin, ei ole enää taloudellisesti niin itsenäinen kuin useinkin ehkä luullaan. Erään asiantuntijan (prof. K. T. Jutilan) tutkimusten mukaan myy Suomen maatalous nykyään kokonaistuotostaan − 6 miljardista − noin puolet, 50 á 55 %, eli rahassa arvioituna noin 3 miljardia mk.
Erisuuruisilla tiloilla on suhde erilainen, mutta jo niinkin pienten tilojen kuin 4–6 ha peltoa käsittävien ilmoitetaan myyvän noin 40 % ja suuremmilla nousee myynti 60-80 %:iin kokonaistuotosta. Mitä voimaperäisemmäksi maataloustuotanto tekniikan ja maanviljelijäin ammattitaidon parantuessa kehittyy, sitä enemmän kasvaa maataloustuotannon myytävä osuus ja sitä suuremmiksi täytyy maataloustuotteiden menekkimahdollisuuksien laajentua. Sama on asianlaita, kun maataloustuotanto lisääntyy uusien maanviljelystilojen, uutisasutuksen, kautta. Yhtä rintaa sen kanssa täytyy myös maataloustuotteiden menekin lisääntyä.
Kuka sitten ostaa maanviljelijän tuotteet? − Sen tekevät teollisuus- ja kaupunkiväestö ym. maanviljelijäin ulkopuolella olevat. Näiden väestöryhmien lisääntymisestä ja niiden elintason yleisestä nousemisesta riippuu maanviljelysväestön laajentuminen ja hyvinvointi. Kansan eri ryhmät ovat kuin ovatkin toisistaan riippuvaisia. Sillä myöskään teollisuus- ja kaupunkiväestö ei suinkaan ole vähemmän riippuvainen maanviljelijästä kuin maanviljelijä siitä. Maanviljelijäväestö on kotimarkkinateollisuuden tuotteiden ja kaupunkilaisen tavaran paras ostaja. Mitä vahvempi on maanviljelijän asema, mitä suurempi hänen hyvinvointinsa, sitä parempi myös muille kansanluokille. »Nykyaikainen maatalous tarvitsee teollisuutta samoinkuin kaupunkilaisväestöä tuotteittensa ostajina, niinkuin vauras, ostokykyinen maalaisväestö puolestaan on jälleen teollisuuden paras tuki», − näin sanotaan aivan oikein kokoomuspuolueen ohjelmassa. − Yksinään ei nykyaikana enää kukaan voi elää ellei tahdota palata elämänmuodoissa ja -tavoissa vuosisatoja taaksepäin. Me riipumme kaikki toinen toisestamme. Turhaa on puhua eri kansanluokista ja kansan eri osista ja tekemällä tehdä ja suurentaa muka niiden välillä olevia vastakohtia ja ristiriitoja. Ne ovat sittenkin toisarvoisia sen rinnalla, mikä meitä yhdistää. Kokoomuspuolue ei hyväksy sellaista kansan rikkirepimistä. Suomen kansa on taloudellisestikin yksi ja kokonainen. Kun pidämme huolta kokonaisuuden parhaasta, hyödytämme sillä tehokkaimmin myös kansan eri osia ja kerroksia, − hyödytämme sillä myös parhaiten itseämme.
Talous ja maan julkiset laitokset.
Olen puhunut tässä esitelmässäni taloudellisista asioista. Taloudelliset asiat eivät ole ihmisille kaikkein tärkeimmät, vaan niitä ovat henkiset asiat. Mutta taloudelliset asiat ovat tärkeitä nekin, vaikka eivät niin tärkeitä, että niiden pohjalle kannattaa koko valtiollinen elämä rakentaa. Kohtuullinen ja turvattu toimeentulo on ihmiselle välttämätön. Valtion ja muiden julkisten laitosten ylläpitäminen kuin myös sivistyksen, kulttuurin, kehittäminen on riippuvainen käytettävissä olevista aineellisista varoista.
Ei siis ihme, että taloudelliset kysymykset ovat julkisessakin elämässä kovin etualalla. Taloudellisen elämämme kehittäminen ja kansallistulojen lisääminen on meille tähdellinen asia, jos haluamme kansan elintasoa korottaa, niinkuin tarpeen olisi, sekä hoitaa yhteiset asiamme, ennen kaikkea huolehtia itsenäisyytemme puolustuksesta. Pienelle kansalle itsenäinen elämä tulee aineellisesti suhteellisesti kalliimmaksi kuin suurelle. Mekin olemme olleet pakotetut kovasti kiristämään veromahdollisuuksiamme. Suomi kuuluu raskaimmin verotettuihin maihin. On laskettu, että valtio ja kunta ottavat noin kolmanneksen maan kansallistulosta. Se tietää, että kansa saa viikon kuudesta päivästä tehdä kaksi päivää työtä ylläpitääkseen maan julkiset laitokset. Maanpuolustus ja sivistyselämä, sanan laajemmassa merkityksessä otettuna, vaativat edelleen varoja, samalla kun verorasituksen helpottaminen, mikäli se on mahdollista, olisi sekä kansalaisille tarpeen että talouselämälle edullinen. Tämä kaikki on kuitenkin mahdollista vain jos maan talouselämä kukoistaa ja edistyy, jolloin hyvinvointi kasvaa ja sen mukana valtion ja kuntien tulot lisääntyvät. Mutta sen edellytyksenä on, että nykyään maailmassa vallitseva taloudellinen kuristusjärjestelmä heltiää, että vapaus kansainvälisessä kaupassa jälleen pääsee enemmän vallalle. Meille, joille vienti on niin suurimerkityksellinen, on tämä erikoisen tärkeä. Ilman suhteellisen runsasta vientiä tulee elämä ja toimeentulo meille vaikeaksi. Jos maailmassa ja erikoisesti Euroopassa taloudellista toimintaa kiristävä suunta jatkuu ja jos meilläkin esiintuodut synkät ennustukset kansojen elintason alenemisesta toteutuvat, voimme mekin joutua ihmiskunnan epäjärjellisyyden vuoksi − ehkä jo läheisessä tulevaisuudessa vaikeuksiin. Meidän elinehtojemme mukaista on toivoa, että kuvittelut suunnitelmataloudesta yms. saisivat maailmassa mahdollisimmanvähän kannatusta ja että kansainvälinen kauppa jälleen pääsisi vapaammin kulkemaan.
Kansan yhteisyys ja kokonaisuus.
Taloudelliset asiat ovat omiansa aikaansaamaan − toisten mielestä sovittamatonta − erimielisyyttä ihmisten kesken. Niin sanotaan. Kokoomuspuolue ei hyväksy sellaista väitettä. Se ei usko tuollaista syvän erimielisyyden aihetta tässä olevan. Edellä koskettelin maanviljelyksen suhdetta teollisuuteen ja muihin elinkeinoihin, mitä vastakohtaa on pidetty yhtenä tärkeimmistä − niin tärkeänä, että se tahdotaan panna valtiollisen puoluemuodostuksen pohjaksi. Sosialistit taas eivät näe maailmassa mitään muuta kuin taloudellisia luokkia ja vastakohtia.
Me pidämme kiinni kansan yhteydestä ja sen kokonaisuudesta. Me pyrimme kansan yksimielisyyteen. Mutta me emme hyväksy pakkoon perustuvaa yksimielisyyttä − sentapaiseen voidaan vain poikkeusoloissa, sodassa ja suurissa onnettomuuksissa, väliaikaisena keinona turvautua. Meidän täytyy kyllä luopua ajattelemasta sellaista yksimielisyyttä, jossa vain yksi mielipide kuuluu, mutta jossa muuten vallitsee täydellinen hiljaisuus. Oikeassa demokratiassa ei tällainen yksimielisyys ole mahdollinen. »Demokratia on hallitsemisen vaikein muoto», sanoo eräs tutkija. Se on totta. Demokratia vaatii kansalta paljon, vaatii siltä suurta itsehillintää, vaatii hyvää tahtoa. Demokratian ihanteeksi voi, nähdäkseni, kuvitella suuren isänmaallisen puolueen, jossa tosin olisi eri mielipiteiden vivahduksia, niinkuin niitä on jokaisessa puolueessa, − vieläpä, ja sangen syviä, diktatuuripuolueessakin, niinkuin nähty on. Mutta pääasioissa oltaisiin yksimielisiä ja jokainen ymmärtäisi, että erimielisyyttä herättävät asiat ovat sivuasioita, joista ei kannata verissäpäin taistella. Tähän olisi pyrittävä.
Kokoomuspuolueen rivit ovat hajaantuneet. Meidän on ne jälleen koottava. Sillä maalle ja kansalle on suureksi vahingoksi, jos maltilliset suomalais-kansalliset aatteet, joita kokoomuspuolue edustaa, jäisivät joksikin ajaksi heikkoon sijaan. Sanoin »joksikin ajaksi». Sillä itse asiassa kokoomuspuolueen aatteet eivät voi hävitä, koska ne ovat Suomen kansan elämälle välttämättömät. Aina ne tulevat elämään ja ennemmin tai myöhemmin ajajansa löytämään.
On tosin sanottu niiden taholta, jotka äsken ovat kokoomuspuolueesta siirtyneet uuteen puolueeseen, että kaikkien porvarillisten puolueiden, myöskin kokoomuspuolueen, ohjelmat ovat »kangistuneet vain määrättyjen eturyhmien tunnuksiksi». Tätä syytöstä vastaan on pantava jyrkkä vastalause. Kokoomuspuolueen ohjelma ei ole sitä. Tietysti sitäkin on ajan mukana muutettava. Sekä nuoremmalla että keski-ikäisellä polvella olisi, pysyessään kokoomuspuolueen jäseninä, ollut tilaisuus vaikuttaa ohjelman »norjentamiseen» ja »nuorentamiseen», jos heluulivat sen tarpeelliseksi. Kokoomuspuolueelle on yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen, toimeentulon ja sivistyksellisen nousun turvaaminen työväelle sekä maanviljelijäluokan ylläpitäminen yhtä tärkeä sydämen asia kuin kenelle muulle tahansa. Sama on asianlaita isänmaan etujen asettamisesta puolue- ja yksityisetujen edelle. Miten nämä päämäärät ovat tarkoituksenmukaisimmin saavutettavissa, se on asia, joka on järkevästi harkittava.
Me kokoomuspuolueen jäsenet voimme näissä asioissa astua kenen rinnalla tahansa. Me voimme käydä pää pystyssä. Kootkaamme rivit.
Viitteet:
- Erehdyksessä sanoin: 33 %
- On omituista tarkata, miten vanhat ajatukset, joita on pidetty jo kauan aikansa eläneinä ja nykyajan monimutkaiseen ja valtavaan taloudelliseen elämään soveltumattomina, jälleen näkyvät pyrkivän esille. Viime elok. 26 p:nä piti Roosevelt puheen, jossa hän määritteli hallituksen tarkoituksena olevan mm. ulottaa koko maan elämään vanha paikallisissa yhdyskunnissa vallinnut periaate, että kukaan yksityinen ei saa tehdä sellaista, mikä loukkaa hänen naapuriensa etuja». Taloushistoriasta on tämä katsantotapa hyvin tunnettu ammattikuntalaitoksen ajoilta, jolloin isällinen hallitus silloisissa yksinkertaisissa oloissa järjesti asiat parhain päin harkintansa mukaan. Sattumalta on edessäni leipurinliike Fredr. Edv. Ekbergin aikoinaan julkaisema Kronologia, jossa mainitaan, miten v. 1862 Helsingin Maistraatti oli hylännyt Ekbergin anomuksen saada leipuriliikkeen yhteydessä yleisölle tarjota kahvia ym. virvokkeita, koska Ekbergillä harjoittamansa leipuriammatin avulla jo oli tarpeellinen määrä tuloja ja koska kahvilan pito paremmin sopii köyhille leskille ja oli niitä varten varattava. Tulevaisuus on näyttävä, miten tuo vanha patriarkaalinen hallitustapa soveltuu Yhdysvaltojen 120-miljoonaisen kansa
