Suunta kääntyy
Vuoden 1942 alkupuolella suursodan lopputulos oli vielä hämärän peitossa. Kaksi uutta ja mahtavaa voimatekijää oli tullut kuvioon mukaan: Yhdysvallat ja Japani. Sodan laajeneminen ei sellaisenaan vielä näyttänyt tuovan mukanaan ratkaisua. Japanin ilmiömäinen menestys Kaukoidässä yllätti maailman samalla tavoin kuin Saksan salamasota Euroopassa edellisvuosina.
Pohjois-Afrikassa marsalkka Erwin Rommelin johtamat akselijoukot olivat 1942 menestyneet hyvin, ja Atlantin merisodassa Hitlerin sukellusvenestrategia näytti johtavan tehokkaisiin tuloksiin. Itärintamalla saksalaisten kokema »talvikriisi» oli sivuutettu, ja uuden »kesähyökäyksen» valmistelujen tiedettiin olevan käynnissä Neuvostoliiton lopulliseksi lyömiseksi.
Kesäkuun 28.päivänä 1942 alkaneen Saksan suuroffensiivin painopiste sijoittui etelään. Ratkaisuun pyrittiin valtaamalla Stalingrad ja tunkeutumalla Kaukasiaan, mikä merkitsisi Neuvostoliiton öljyvarojen haltuunottoa ja sen eteläisten yhteyksien katkaisemista suurvaltaliittolaisiin, minkä jälkeen Stalinin uskottiin joutuvan luopumaan taistelusta. Pohjoisessa tähdättiin Leningradin valtaamiseen, mutta tätä operaatiota pidettiin luonteeltaan toissijaisena ja siihen ryhdyttäisiin vain, jos riittäviä voimia vapautuisi tarkoitukseen muualta.
Suomen kannalta Hitlerin mielenkiinnon kohdistuminen etelään helpotti sikäli tilannetta, ettei Führerillä ollut erityistä tarvetta painostaa pohjoisia aseveljiään aktiiviseen sodankäyntiin. Vaikka saksalaisten toimesta tapahtuvaa Leningradin valtausta kaavailtiinkin syyskuuksi 1942, yritys jäi voimien puutteessa toteuttamatta. Automaattisena seurauksena tästä oli, että Muurmannin radan katkaisemiseen tähtäävä saksalais-suomalainen »Operaatio Lachsfang», johon ajateltiin ryhdyttävän Leningradin kukistumisen jälkeen, pysyi esikuntien kassakaappisuunnitelmana. Suomen armeija saattoi näissä oloissa jäädä »kivääri jalalla» seuraamaan suursodan ratkaisuvaiheita.
Käänteen merkit alkoivat näkyä syksyllä 1942. Huolimatta merkittävistä alkumenestyksistä ja maastovoitoista saksalaiset eivät etelässä saavuttaneet tavoittelemaansa ratkaisua. Heitä vastaan keskitetyt neuvostomuodostelmat jäivät lopullisesti lyömättä ja tunkeutuminen Kaukasiaan epäonnistui. Myös Stalingradin suunnalla operaatio hidastui ja tyrehtyi viimein kokonaan. Marraskuun loppupuolella alkanut neuvostoarmeijan vastahyökkäys sen sijaan menestyi hyvin ja johti nopeasti jättiläismäisen Stalingradin motin syntymiseen. Saksalaisjoukkojen rippeet antautuivat kaupungissa helmikuun alkupäivinä 1943. Pohjois-Afrikassa Rommel kärsi tappion El Alameinissa lokakuussa 1942, ja länsivaltojen suuri maihinnousu Marokkoon sekä Algeriaan muutamaa viikkoa myöhemmin muutti pysyvästi sotaonnen tuolla alueella akselivalloille epäedulliseksi. Myös Kaukoidässä Japanin eteneminen saavutti syksyllä 1942 lakipisteensä. Toinen maailmansota oli tullut käännekohtaansa.1
Suomessa maailmantilannetta tarkkaileva J. K. Paasikivi valmistautui 1942 – ensi kerran sitten syksyn 1938 – viettämään ulkomaisen sanatorioloman. Kesät 1939 ja 1940 olivat menneet kauttaaltaan virkatehtävien paineessa ensin Tukholmassa ja sitten Moskovassa. Neuvostoliitosta kotiutumisen jälkeen kesäkuussa 1941 aika oli kulunut verokomitean töissä, muistelmien kirjoittamisessa ja maailman tapahtumien seuraamisessa. Lomakohteena oli nyt (elokuussa 1942) arvostettu tanskalainen Skodsborgin parantola Kööpenhaminan läheisyydessä.
Vakavilta sotatoimilta säästyneen ja elintarvikkeiden saannin kannalta Suomea huomattavasti edullisemmassa asemassa olleen Tanskan vetovoimaa lisäsi myös siellä asuva JKP:n tytär Annikki Paasikivi. Jätettyään jo 1930-luvulla arkkitehtiuransa kotimaassa hän oli työskennellyt Kansainliiton palveluksessa ja siirtynyt v. 1940 – maailmanjärjestön lopetettua käytännössä toimintansa – kielenkääntäjäksi Kööpenhaminaan.
Lähtiessään heinä-elokuun vaihteessa 1942 yhdessä Alli-rouvan kanssa Tanskaan Paasikivi ei tähdännyt yksinomaan virkistykseen. Intohimoinen politiikan harrastaja ja keskustelija halusi myös päästä avartamaan näköpiiriään ja keräämään vaikutelmia siitä, mitä tulevaisuuden saattoi olettaa tuovan mukanaan – ei vähiten Suomen kohtalon osalta.
Ennen matkaansa Paasikivi nautti päivällistä Kämpin kabinetissa ystäviensä Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon kanssa. Molempien asennetta leimasi pessimismi. Vaikka saksalaiset pääsisivätkin tavoittelemalleen Arkangelin-Astrakanin tasalle (ns. A.-A.-linjalle), sota ei päättyisi siihen, koska Stalin jatkaisi taistelua idästä käsin. Kylliksi vamstauduttuaan Englanti ja USA ryhtyisivät ahdistamaan Saksaa lännestä päin aluksi pommituksin ja myöhemmin toteuttamalla invaasion. Tätä ei Hitlerin valtakunta ajan mittaan kestäisi.
Paasikivi pysyi entisellä kannallaan. Englanti oli osoittautunut siinä määrin saamattomaksi, ettei toinen rintama näyttänyt mahdolliselta. Tunkeutumalla Arkangelin – Astrakanin linjalle tai edes Kaukasian pohjoispuolisille Maikopin ja Groznyin öljylähteille Saksa pystyisi järjestämään taloutensa Euroopan omavaraisuuden pemstalle. »Niinpä en ymmärrä, miten Saksa voisi sortua ja mitä länsivallat voisi sille tehdä. Katselen senvuoksi Saksan sodasta selviytymismahdollisuuksia optimistisesti».2
Vahvistusta käsitykselleen Paasikivi sai muutamaa päivää myöhemmin keskustelusta Rytin kanssa. Presidentti viittasi Hitlerin vielä käyttämättömiin sotilaallisiin ja taloudellisiin voimavaroihin sekä aikomuksiin A.-A.-linjaan ja Kaukasiaan nähden. Leningrad vallattaisiin syyskuussa, mutta suomalaiset eivät tuohon yritykseen osallistuisi. Saksan Wehrmachtin pätevyydestä Ryti totesi, etteivät sen korkeimmat komentajat olleet natseja »vaan entisistä hyvistä perheistä».
Britannian maavoimia presidentti sen sijaan piti heikosti koulutettuina epäillen niiden kykyä maihinnousuun Euroopan lujasti linnoitetulle länsirannikolle. Samaan suuntaan vaikutti tonniston puute. Paasikiven kysymykseen, mitä tapahtuisi saksalaisten saavutettua A.A.-linjan, Ryti ei osannut vastata. Venäläiset tekisivät ehkä erillisrauhan havaittuaan jäävänsä vaille riittävää apua liittolaisiltaan. Englanti päätyisi kenties samaan tulokseen todettuaan Saksan kukistamisen toivottomaksi.
Vaikka suhteet Saksaan olivatkin hyvät (»Hitler on ihastunut meihin»), Ryti katsoi, että Suomen tuli joka tapauksessa pitää yllä läheisiä suhteita Ruotsiin, kävipä sodassa sitten miten tahansa. Muuten molemmat herrat olivat samaa mieltä siitä, että pienten kansojen itsenäisyys »absoluuttisessa mielessä» tuskin enää tuli kysymykseen.3
Lähes kaksi kuukautta kestäneellä Tanskan-matkallaan (1.8.- 29.9.1942) Paasikivi kävi laajoja keskusteluja paikallisten poliitikkojen, sotilaiden ja talousmiesten kanssa. Sen sijaan hänen yhteytensä ministeri Paavo Pajulan johtamaan Suomen Kööpenhaminan-lähetystöön näyttävät jääneen miltei olemattomiksi. Kotiin palattuaan valtioneuvos suosittelikin presidentille passiivisuutensa vuoksi epäonnistuneena pitämänsä edustustopäällikön kutsumista kotiin. Rytin mukaan asiaa oli jo harkittu, mutta ratkaisu viivästyi sopivan seuraajaehdokkaan puuttumisen takia.4
Tanskassa Paasikiven »adjutanttina» toimi ulkoministeri Erik Scaveniuksen lähipiiriin kuulunut lehtimies ja populaarihistorioitsija Johannes Lehmann, joka toivoi valtioneuvoksen apua esitelmämatkan järjestämiseksi Helsinkiin. Vaikka hanke ei toteutunutkaan, Lehmann, jolle Paasikivi hankki suomalaisen kunniamerkin, informoi häntä myöhemminkin Tanskan tapahtumista.5
Tultuaan Lehmannin välityksellä kutsutuksi ulkoministeri Scaveniuksen tarjoamalla lounaalle Paasikivi sai tilaisuuden havainnoida ja tehdä johtopäätöksiä Tanskan ulkopoliittisen johdon ajattelutavasta. Hallitsevana piirteenä hän näki tietynlaisen pessimismin. Tanskan kaltainen pieni maa ei voisi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa. Resignoitumista helpotti Paasikiven käsityksen mukaan toivo ulkomaisesta avusta. Lisäksi Saksa oli sivistyskansa, ja sen harjoittama sorto pysyi siedettävissä rajoissa väestön saadessa pitkälti elää entiseen tapaan omissa oloissaan. Kokonaan toinen oli Neuvostoliiton naapurien asema. Vastaava tilanne niiden kohdalla toisi mukanaan koko elämän perusteellisen mullistuksen ja tuhon – bolsevismin.
Paasikiven mieltä eniten askarruttaneeseen kysymykseen, joka koski Saksan voitonmahdollisuuksia suursodassa, Scavenius ei asemansa huomioon ottaen halunnut ottaa kantaa. Johtopäätösten tekeminen oli hänen mielestään vielä liian varhaista. Pois ei voitu sulkea sitäkään mahdollisuutta, että Saksa ja Neuvostoliitto pääsisivät keskenään sovintoon – esimerkiksi Suomen kustannuksella.6
Sodan jälkeen Lehmann raportoi K. G. Idmanille Scaveniuksen arvostaneen siinä määrin suomalaisen valtiomiehen »tervettä järkeä», että näin omaksutuilla näkökohdilla oli ollut oma osuutensa ulkoministerin myöhemmissä poliittisissa ratkaisuissa. 7 Yksityiskohtiin Lehmann kuitenkin vältti kajoamasta.
Ulkoministerin esiintyessä pidättyvästi Paasikiven muut tanskalaiset keskustelukumppanit ilmaisivat useimmiten avoimesti kantansa. Lähes poikkeuksetta katsottiin Saksan ennemmin tai myöhemmin menettävän sodan. Ryhtymättä tässä yhteydessä toistamaan Paasikiven päiväkirjassaan selostamia keskusteluja paikallisten vaikuttajien kanssa voidaan todeta, ettei kysymys ollut ainoastaan Tanskan vapautumiseen tähtäävästä toiveajattelusta, vaan Saksan häviön ennustajat saattoivat nojautua myös reaalisiin perusteluihin.
Voitoistaan huolimatta saksalaiset olivat itärintamalla kärsineet samalla tuntuvia menetyksiä pystymättä silti lopullisesti lyömään Neuvostoliittoa. Stalin siis ilmeisesti osallistuisi myös tuleviin rauhanneuvotteluihin. Tuotannon organisoiminen laajoilla vallatuilla alueilla vaatisi Saksalta paljon aikaa. Lännessä taas Englanti ja USA eivät antaisi periksi. Niiden henkilö- ja tuotantoresurssit olivat aivan eri luokkaa Saksaan verrattuna. Anglosaksit kestäisivät siis kauemmin. Näköalojen synkistyessä ja aineellisen puutteen kasvaessa Saksassa voisi tapahtua myös henkinen romahdus vuoden 1918 tapaan.
»Valmiiksi» tultuaan ja varmistettuaan ilmaherruuden länsivallat käynnistäisivät mittavat lentopommitukset sekä toteuttaisivat aikanaan myös maihinnousun. Lukuisten vihamielisten kansojen hallitseminen Euroopassa ylittäisi niinikään pitkällä tähtäyksellä Saksan voimavarat. Maihinnousun alettua ja Stalinin ryhdyttyä samanaikaisesti hyökkäämään idästä käsin jousen liian kireälle jännittänyt Hitlerin valtakunta olisi tuomittu sortumaan. Tanskaan sijoitettujen miehitysjoukkojenkin keskuudessa oli jo havaittu merkkejä moraalin laskusta. Jotkut itärintamalta tulleet olivat jopa ilmoittaneet (tietenkin yksityisesti) kieltäytyvänsä palaamasta enää sinne.
Ne harvat Paasikiven tapaamat tanskalaiset, lähinnä upseerit, jotka ennustivat Hitlerin voittavan, vetosivat argumentteinaan yhtäältä Saksan suhteellisen vakaaseen huoltotilanteeseen sekä toisaalta hallitukseen luottavan ja natsismin kyllästämän kansan kestokykyyn.8
Torjuttuaan vielä heinäkuussa Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon käsitykset sodan lopputuloksesta Paasikivi alkoi Tanskassa tekemiensä havaintojen perusteella selvästi epäillä aikaisempien käsitystensä paikkansapitävyyttä. Samaan suuntaan vaikuttivat valtioneuvoksen kotimatkan varrella Tukholmassa ruotsalaisten pankkimiesystävien kanssa käymät keskustelut. Eritoten Marcus Wallenberg korosti tällöin länsivaltojen ylivoimaisen sotapotentiaalin merkitystä. Suomalaisten yhteistyö Saksan kanssa oli heikentänyt heidän Ruotsissa nauttimiaan sympatioita.9
Helsinkiin palattuaan Paasikivi etsiytyi lokakuun alussa heti Rytin puheille orientoituakseen tilanteesta. Presidentin antamaa yleiskuvaa leimasi yhä optimismi. Kesän ja syksyn kuluessa venäläiset olivat kärsineet niin raskaita tappioita, että sen täytyi vaikuttaa heidän kestokykyynsä. Saksan voittoa ainakin itärintamalla voitiin siis edelleenkin pitää mahdollisena. Etenemisen hidastuminen Etelä-Venäjällä johtui lähinnä huoltoyhteyksien vaikeutumisesta; tilanne paranisi saksalaisten ehdittyä kunnostaa tarvitsemansa rauta- ja maantiet.
Suomen rintamilla tilanne oli presidentin mukaan pysynyt rauhallisena. Ulkopoliittisesti ei liioin ollut tapahtunut oleellisia muutoksia. Saksan-politiikan rinnalla piti edelleen huolehtia pohjoismaisen yhteistyön kehittämisestä erityisesti Ruotsin suuntaan. Diplomaattisuhteiden katkeaminen Yhdysvaltoihin tuli koettaa välttää.
Yhteenvetona Paasikivi totesi Rytin lähtevän siitä, että suursota päättyisi joko Saksan voittoon tai ainakin Venäjän kukistumiseen vuosien 1917-18 tapaan ennen lopullista välienselvittelyä lännessä. Tanskassa ja Ruotsissa taas oli arvioitu Saksan häviävän sodan ja Neuvostoliiton pysyvän pystyssä, joskin entisestään heikentyneenä. Stalin osallistuisi siinä tapauksessa myös tulevaan rauhantekoon.
Punnitessaan tilannetta Suomen kannalta Paasikivi arvioi, ettei sodasta irtautuminen ollut toistaiseksi mahdollista. Rintamatilanne tuli kuluneen vuoden tavoin koettaa pitää stabilina jättämällä Leningrad ja Muurmannin rata saksalaisten huoleksi. Välirikko USA:n kanssa piti estää ja suhteita Ruotsiin sekä muihin Pohjoismaihin parantaa. Viimeksi mainitussa tehtävässä tarjoutui etenkin sosiaalidemokraateille tärkeä työmaa. Palaten jo 1930-luvulla esittämiinsä ajatuksiin Paasikivi suositteli toimenpiteisiin ryhtymistä yliopiston kielilainsäädännön tarkistamiseksi motsalaisten toivomaan suuntaan. Kööpenhaminaan tuli saada tehokkaampi lähettiläs. 10
Kuukautta myöhemmin – länsivaltojen Pohjois-Afrikan maihinnousun onnistuttua – Paasikivi totesi jo Rytille suoraan, ettei Saksa pystyisi enää voittamaan sotaa. Enintään voitiin toivoa Berliinin saavuttavan kompromissirauhan. Presidentti ei vastustanut. Herrat kävivätkin laajan keskustelun Suomen kohtalosta Saksan tappion varalta. »Luulimme, että Venäjä joka tapauksessa tulee niin lyödyksi, että me voimme lopussa selviytyä. Ryti luotti enemmän Englannin tukeen kuin USA:n». Myöhemmin valtioneuvos muutti päiväkirjassaan edellä siteeratun lauseen ensimmäisen sanan muotoon »Luuli». 11
Paasikivi ei ollut suotta huolestunut Suomen ja Yhdysvaltojen diplomaattisuhteiden kestävyydestä. Suurpoliittisen asetelman lisäksi rasitteen muodostivat Wittingin ja lähettiläs Schoenfeldin henkilökohtaiset välit. Viimeksi mainittu katsoi ulkoministerin ja hänen virastonsa systemaattisesti välttävän kontakteja Yhdysvaltain edustustoon. Helsingistä tulleiden, »eristyneisyyttä» valittavien raporttien nojalla Washingtonin State Department antoikin Schoenfeldille ohjeet aloittaa »sopiviin henkilöihin kohdistettu» Wittingin vastainen kampanja. Suomen ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa voitaisiin odottaa parannusta vasta sitten kun ulkoministerin tuolilla Helsingissä olisi tapahtunut vaihdos.12
Lontoon Foreign Officessa taas amerikkalaisten käynnistämä, Wittingiin kohdistunut operaatio ei herättänyt erityistä innostusta. »Tosiasiaksi jää, ettei hänen persoonansa ole asian ydin vaan ainoastaan Saksan-yhteyksien symboli. Asian ytimiä ovat vilja ja hiili».
Ongelmaa oli todella pohdittu Lontoossa. Ulkoministeri Anthony Eden korosti Suomen ratkaisevaa riippuvuutta elintarviketuonnista. Saksalaisilla oli tehokas kuristusote Helsingin hallituksesta niin kauan kun he pystyivät sulkemaan Petsamon, Göteborgin ja Leningradin väylät. Vasta avattuaan jonkin näistä reiteistä elintarvikekuljetuksille Suomeen liittoutuneet voisivat yrittää tuon maan irrottamista sodasta.
Helsinki ei sitäpaitsi halunnut alistua vuoden 1940 rajoihin. Lisäksi suomalaiset olivat syvästi vakuuttuneita Neuvostoliiton aikomuksesta nielaista heidät, jos Stalinin valtakunta selviäisi sodasta voittajana. Edenin mielestä ainoa tepsivä lääke tähän pelkoon olisi länsivaltojen Helsingille antama sotilaallisesti tehokas takuu, mutta jo pelkkä vilkaisu karttaan riitti osoittamaan, etteivät ne pystyisi täyttämään tällaisia velvoitteita. Yleensäkin Lontoon ja Washingtonin aloitteellisuus Suomen kysymyksessä herättäisi väistämättä Moskovassa epäluuloisuutta, mitä liittoutuneiden yhteisten sotaponnistelujen kannalta oli kaikin mokomin varottava. Ainakin toistaiseksi näytti Hänen Majesteettinsa hallituksen etujen kannalta ilmeisen tarkoituksenmukaiselta välttää puuttumasta asiaan.13
Kampanjansa puitteissa Schoenfeld tarjosi 4.12.1942 residenssissään päivälliset Paasikivelle ja Erkolle. Englantia huonosti hallitsevan valtioneuvoksen yhteydenpitoa wieniläissyntyiseen Yhdysvaltain lähettilääseen helpotti se, että keskustelut voitiin nyt kuten aikaisemminkin käydä saksaksi! Paasikiven tiedusteluun, oliko Schoenfeld puhunut Wittingistä Rytin kanssa, lähettiläs vastasi olevansa tietysti milloin tahansa presidentin käytettävissä tässä niinkuin muissakin asioissa.
Valtioneuvos antoi nyt ymmärtää saattavansa keskustelun sisällön Rytin tietoon. Muuten hän tähdensi huoltokysymyksen ratkaisevaa merkitystä Suomelle. USA ei voisi siinä auttaa. Muistaa täytyi myös, että pidättyminen hyökkäyksestä Muurmannin radalle Sorokkaan ja toisaalta Leningradiin merkitsi samalla elettä Yhdysvaltoihin päin. Erkko vahvisti osaltaan tämän. Schoenfeldin mielestä taas huoltokysymyksestä ja muista ongelmista voitaisiin keskustella vasta kun luottamukselliset suhteet Suomen ulkoministeriöön oli ensin rakennettu.14
Paasikiven viestin hälyttämänä Ryti kutsui Schoenfeldin puheilleen. Ulkoministeriön virkamiesten osoittamaa töykeyttä valittanut amerikkalaisdiplomaatti sai nyt kuulla olevansa aina tervetullut Tamminiemeen tarvitsematta esittää audienssipyyntöä ministeriön kautta. Muuten presidentti korosti Suomen käyvän sotaa ainoastaan Venäjää vastaan syistä, jotka lähettiläs hyvin tunsi.
Toistaiseksi ei linjaa Rytin mielestä voitu muuttaa, koska yhtäältä vain Saksa pystyi toimittamaan maahan elintarvikkeita ja toisaalta Suomen etujen mukaista oli Venäjän heikkeneminen niin pitkälle kuin mahdollista. Tasavallan presidenttinä hän ei ollut sitoutunut muuhun kuin omaan suomalaiseen politiikkaansa. Schoenfeldin mielestä erittäin huomionarvoinen oli Rytin toteamus valmiudestaan ryhtyä toimenpiteisiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen konfliktin selvittämiseksi, kun aika olisi siihen kypsä. Oikean hetken määrittely kuului kuitenkin hänelle itselleen.
Vaikka Schoenfeld olikin vastaukseen tyytyväinen, hän oli jo Rytin luona käydessään tietoinen Washingtonin lähettämästä kutsusta saapua kotimaahan »konsultaatioita varten». Ennen joulua Suomesta poistunut lähettiläs ei enää palannut asemapaikalleen. Diplomaattisuhteet pysyivät kuitenkin yllä lähetystösihteeri Robert McClintockin saatua määräyksen toimia väliaikaisena asiainhoitajana. 15
Edustuston johtoonsa ottanut nuori virkamies ei ilman muuta hyväksynyt hallituksensa politiikkaa. Asemamaan irrottamiseen sodasta tarvittiin positiivista työtä, sillä »huomautteluista suomalaiset vain iskevät kantapäänsä maahan ja kirskuttavat hampaitaan. Muulin tavoin he silti lähtevät kohti heidän nenänsä edessä pidettyä porkkanaa. Toisin sanoen meidän pitää olla valmiita syöttämään heitä. Meidän täytyy kletä tarjoamaan heille jonkinlaisen poliittisen turvallisuuden nmko».16 Tähän ei USA kuitenkaan toistaiseksi pystynyt.
Muuten McClintock pani merkille monien suomalaisten ryhtyneen syksyllä 1942 etsimään uusia vaihtoehtoja. Alettiin ymmärtää, ettei turvallisuutta Venäjää vastaan voitu pitkällä tähtäyksellä saavuttaa minkään järvi- tai jokilinjan avulla, vaan tarvittiin poliittinen ratkaisu, johon nojautuen pieni maa voisi rauhassa elää suuren naapurinsa rinnalla.17
Samansuuntaisia havaintoja teki Tanskasta palannut Paasikivi. Ulkopoliittisen klubin kokoonnuttua 26.10.1942 kuulemaan P. J. Hynnisen alustusta »Itä-Euroopan problemista ja sen ratkaisumahdollisuuksista» ilmapiiri oli valtioneuvoksen mielestä kevääseen verrattuna muuttunut. Asioita haluttiin nyt entistä enemmän tarkastella eri puolilta. Riski tuli ottaa, vaikka Paasikivi pelkäsi näinkin suuressa seurassa käytävien keskustelujen kantautuvan maan etuja vahingoittavalla tavalla saksalaisten korviin. Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen informoida klubin kokoontumisesta myös presidentti Rytiä.18
Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston kokouksessa 2.12.1942 sen sijaan vallitsi vielä luottamus Saksan voittoon. Tyko Reinikka jopa yhä uskoi Suomen saavan Itä-Karjalan. Paasikivi valoi öljyä laineille korostaen pääasiana sitä, että Saksa voisi mahdollisimman perinpohjaisesti lyödä Venäjän.
Lounastaessaan pari päivää myöhemmin Seurahuoneella ulkoministerin kanssa valtioneuvos sai kuulla tämän suhtautuvan tulevaisuuteen huolestuneesti. Saksan voitosta ei voitu olla varmoja. Itä-Karjalan asia oli koko itsenäisyyden ajan vahingoittanut Suomea. Esimerkkinä Witting veti esiin Mannerheimin päiväkäskyn heinäkuussa 1941.19
Hitlerin valtakunnan suhteellista voimakkuutta korostaneelle lähettiläs Kivimäelle Paasikivi huomautti jo lokakuussa 1942 Saksan saattavan sotilaallisten vastoinkäymisten alkaessa sortua hyvinkin nopeasti. Hänellä oli tästä kokemuksia pääministerikaudeltaan v. 1918. Niinpä valtioneuvos kehottikin 20.12.1942 vanhaa ystäväänsä Tanneria pitämään tarkoin silmällä rauhaan pääsemisen mahdollisuuksia. Rytin ei julkisissa esiintymisissään enää pitäisi »haukkua» Stalinia. Moisilla puheilla ei ollut mitään vaikutusta asiain kulkuun, mutta tilanne vaikeutuisi tarpeettomasti, jos venäläiset loppuselvityksen yhteydessä alkaisivat ahdistaa Rytiä. Rauha jouduttaisiin ilmeisesti kuitenkin solmimaan Stalinin kanssa.20
Iloisen yllätyksen Paasikivelle tuotti käynti kokoomuksen neuvottelutilaisuudessa 26.11.1942. Puolueen varapuheenjohtaja Linkomies otti tällöin avoimesti huomioon myös Saksan häviön mahdollisuuden sekä kannatti suhteiden parantamista Ruotsiin. 1930-luvulla ajamastaan linjasta poiketen Linkomies puolsi nyt myös yliopistoasian ottamista uuteen tarkasteluun lisäämällä ruotsinkielisten professuurien määrää.21 Käytännön tuloksiin keskustelu ei kuitenkaan johtanut.
Pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden ulottaminen Norjaan ei sen sijaan ollut kaikille ongelmatonta. Yksityiskeskustelussa Paasikiven kanssa puolustusministeri Walden ilmaisi hyväksyvänsä miehittäjien siellä toteuttamat teloitukset. Saksalaisilla oli Norjassa valvottavanaan tärkeitä sotilaallisia intressejä, jotka oikeuttivat heidän tekonsa: »La guerre, c/est la guerre» (Sota on sotaa). Tanskan ja Norjan kansoilla ei ollut oikeutta valittaa, koska ne eivät olleet tahtoneet Suomen tavoin taistella vapautensa puolesta.
Paasikivestä tällainen katsantokanta oli »hirmuinen», ja hän soitti välittömästi Tannetille vannottaen sosiaalidemokraatteja tekemään voitavansa pohjoismaisten yhteyksien hyväksi. Ruotsissa seurattiin tarkoin Tanskan ja Norjan tapahtumia samalla kun mieliala Saksan puolella taistelevaan Suomeen nähden oli kylmenemässä. Viimeksi mainittua kehityssuuntaa piti valtioneuvoksen mielestä kaikin käytettävissä olevin keinoin vastustaa. 22
Saksan aseman heikentyessä Suomen poliittinen johto ryhtyi määrätietoisesti etsimään vaihtoehtoja. Suoran kontaktin avaamista Neuvostoliittoon ei kuitenkaan vielä pidetty mahdollisena. Boris Jartsevin Tukholman kautta lokakuussa 1942 virittämä tunnustelu jäi tuloksettomaksi Risto Rytin torjuessa ajatuksen toimintaan ryhtymisestä Saksan selän takana.
Neuvostoliitto saattoi presidentin mielestä yrittää houkutella Suomea liukkaalle jäälle aloittamalla salaiset neuvottelut sekä sitten saattamalla ne sopivassa tilaisuudessa julkisuuteen usuttaa vielä voimissaan oleva Saksa pienemmän aseveljen kimppuun. Jos taas maailmalla liikkuvat huhut erillisrauhasta Moskovan ja Berliinin välillä pitäisivät paikkansa, Saksa voisi silloin jättää epälojaaliksi osoittautuneen Suomen kokonaan oman onnensa nojaan tai suorastaan käyttää sitä vuoden 1939 esimerkin mukaisesti vaihtorahana ostettaessa Stalinin ystävyyttä. Diktaattorit olivat tottuneet tekemään nopeita päätöksiä. Näistä epäilyksistä lähtien Ryti päätyi siihen, että kosketusta Jartseviin oli pidettävä yllä mutta samalla pelattava avoimin kortein Saksaan päin.
Kuultuaan Jartsevin aloitteesta Rytiltä Paasikivi ei asettunut vastustamaan yhteydenottoa Berliiniin. v. Ribbentrop kuitenkin kieltäytyi hyväksymästä suomalaisten ehdotusta hankkeen jatkokehittelystä vastapuolen aikeiden selvittämiseksi, ja tunnustelu päättyi tähän.23
Suomalaisten optimismia kasvatti Lontoossa lokakuussa 1942 vierailleen kabinettisihteeri Bohemanin välittämä tieto Winston Churchillin hänelle lausumasta ajatuksesta, jonka mukaan Pohjolan maista – vapaa, itsenäinen Suomi mukaanluettuna – pitäisi sodan jälkeen muodostaa valtioliitto. Ryti näki tässä pelastusrenkaan sitä tilannetta silmällä pitäen, että Saksa häviäisi sodan.
Ruotsissa aloite ei kuitenkaan ottanut tulta. Hanssonin hallitus piti johtotähtenään maansa pitämistä erillään sodasta, ja vuosien 1942- 1943 tilanteessa tuon päämäärän katsottiin ehdottomasti edellyttävän saksalaisten ärsyttämisen välttämistä. Suomen erillisrauhaa koskevista aloitteista tuli siis pidättyä. Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ei liioin sallinut Pohjoismaiden tulevaa asemaa koskevia neuvotteluja niin kauan kun Tanskan ja Norjan miehitys jatkui sekä Suomi osallistui sotaan Saksan puolella. Yhtä vähän voitiin hyväksyä Helsingin hallituksen ideaa ruotsalaisten joukkojen lähettämisestä Pohjois-Suomeen siinä tapauksessa, että saksalaiset vetäytyisivät sieltä pois. Asia erikseen oli humanitaarinen apu, jota tultaisiin mahdollisuuksien mukaan jatkamaan.24
Tukholman tien pysyessä suljettuna Berliinin-lähettiläs Kivimäki ehdotti toiminnan käynnistämistä toisessa puolueettomassa maassa, Sveitsissä. Sinne olisi lähetettävä joku arvovaltainen suomalainen selvittämään Helsingin kantaa ja harjoittamaan propagandaa. Tehtävään sopisi J. K. Paasikivi.
Valtioneuvos ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta. Mitä alppimaassa olisi oikeastaan tehtävissä? Sveitsiläiset kyllä ymmärsivät Suomen aseman ja uusia, konkreettisia ehdotuksia ei Suomen hallitus sillä erää pystynyt tarjoamaan, koska julkista puhumista Saksan häviän mahdollisuudesta täytyi toistaiseksi välttää. Antti Hackzellin suositusta keskittymisestä »Venäjän haukkumiseen» Paasikivi piti epäonnistuneena. Sanottavan puuttuessa hän ei lähtisi Sveitsiin. Hankkeeseen saatiin vihdoin suostumaan Carl Enckell, jonka matka keväällä 1943 jäi valtioneuvoksen ennustamalla tavalla asiallisesti tuloksettomaksi.25
Suomen politiikan suunnanmuutoksesta oli oireita näkynyt jo pitemmän aikaa. Stalingradin katastrofi vuoden 1943 alkuviikkoina ja samoihin aikoihin sattunut Leningradin saartorenkaan murtuminen Pähkinälinnan luona tekivät niistä yhdellä iskulla täyttä totta. Vain kaksi vuorokautta sotamarsalkka Pauluksen antautumisen jälkeen pidettiin 3.2.1943 Mannerheimin aloitteesta Mikkelissä neuvottelukokous, johon ylipäällikön lisäksi osallistuivat tasavallan presidentti sekä hallituksen jäsenistä pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting, puolustusministeri Walden sekä valtiovarainministeri Tanner.
Läsnäolijat päätyivät siihen yksimieliseen tulokseen, että Suomen oli aika pyrkiä irtautumaan sodasta, jonka lopputulos häämötti tappiollisena. Sitä varten oli pyrittävä löytämään vaarattomin mahdollinen tie. Ennen muuta oli irtautuminen koetettava saada järjestymään yhteisymmärryksessä Saksan kanssa, joka muussa tapauksessa saattoi aiheuttaa laskemattomia vaurioita koko maalle. Neuvostoliiton kanssa olisi aikaansaatava normaalit, luottamukselliset suhteet. Jos edellytyksenä olisi Itä-Karjalasta luopuminen, ei se saisi olla esteenä, niin kiihkeästi kuin laajat piirit maassa sitä tulisivatkin vastustamaan. Itä-Karjala oli silti, jos suinkin mahdollista, koetettava pitää käsissä eräänlaisena panttina tulevia neuvotteluja varten. Englannin osalta otaksuttiin päästävän rauhaan helpommin.26
Saarivaltakunnan linjaa koskenut optimismi osoittautui kuitenkin katteettomaksi. Ruotsin välityksellä tehtyyn erillisrauhatiedusteluun ulkoministeri Eden antoi kielteisen vastauksen kehottaen suomalaisia kääntymään suoraan Moskovan puoleen. Englanti ei voinut tehdä heidän hyväkseen yhtään mitään, koska »vesi oli liian kuumaa».
Moskovan huomioonottamisen lisäksi Foreign Officen kanta pemstui suoraviivaiseen käsitykseen siitä, ettei Suomen irtautuminen sodasta ollut toistaiseksi käytännössä toteutettavissa. »Meidän olisi tulevaisuudessa kyettävä takaamaan Suomelle vastaavat tarviketoimitukset, jotka se nykyisin voi saada vain Saksasta. Niin kauan kuin emme pysty tätä tekemään, on ajan hukkaa riiputtaa porkkanaa suomalaisten nenän edessä. Toinen ydinkysymys on, että meidän ja amerikkalaisten olisi taattava raja, jonka sekä suomalaiset että venäläiset hyväksyisivät, mikä on mahdotonta».
Näissä oloissa britit katsoivat koko lailla tarpeettomaksi spekuloida Wittingin mahdollisen seuraajan politiikasta, koska se olosuhteiden pakosta ei ainakaan toistaiseksi voinut ratkaisevasti erota aikaisemmasta suuntauksesta, halusipa asianomainen sitten rauhaa kuinka paljon tahansa. Foreign Office arvioi oman linjansa »rehellisemmäksi» verrattuna amerikkalaisiin, jotka pitivät suomalaisissa yllä toivoa voimatta kuitenkaan tehdä mitään. Britannia noudatti siten järkähtämättä entistä perussuuntaustaan. Englannin etujen mukaista ei ollut puuttua Suomen kysymykseen, koska se saattoi häiritä elintärkeiksi katsottuja suhteita Neuvostoliittoon.27
Helsingin hallituksen vuoden 1943 alkuviikkoina esittämiin välityspyyntöihin eivät amerikkalaisetkaan silti halunneet tarttua. Lontooseen verrattuna tilanne oli Washingtonin kannalta kuitenkin hankalampi, koska USA:n yleisen mielipiteen uskoa Atlantin julistuksen fraaseihin kiteytyviin virallisiin sodanpäämääriin ei haluttu horjuttaa. Vanhastaan voimakasta good willia nauttivan Suomen näkökohtien sovittaminen Neuvostoliiton ystävyyden tavoitteluun tuotti pakostakin vaikeuksia. Toistaiseksi sekä Washington että Moskova katsoivat parhaaksi odottaa helmikuussa 1943 pidettävien Suomen presidentinvaalien tuloksia.28
Suursodan kehityksestä ja liittoutuneiden harjoittamasta propagandasta huolimatta Yhdysvaltain asiainhoitaja McClintock joutui vielä tammikuun alussa 1943 toteamaan, ettei Suomessa edelleenkään – maan alla toimivia kommunisteja lukuun ottamatta – ollut mitään todellista järjestäytynyttä oppositiota. Sosiaalidemokraattien »Angleterre-ryhmää», johon kuuluivat mm. Mauno Pekkala, J. W. Keto, Atos Wirtanen ja Laurin Zilliacus, amerikkalaisdiplomaatti ei ilmeisestikään tällaiseksi lukenut. (Nimitys johtui kokoontumispaikkana käytetystä helsinkiläisestä ravintolasta. – T. P.) Ns. rauhanopposition hahmoutumisesta voitiin amerikkalaisten mielestä puhua vasta tammikuusta 1943 lähtien presidentinvaaleihin valmistautumisen yhteydessä. Samaan suuntaan viittaavat myös suomalaiset lähteet.29
Tammikuun 22. päivänä 1943 Mauno Pekkala ja Reinhold Svento saapuivat Paasikiven luo palattuaan Tukholmasta, jossa he olivat keskustelleet OSS:n (CIA:n edeltäjän) paikallisten edustajien professori Bruce Hopperin ja amerikansuomalaisen lakimiehen Wilho Tikanderin kanssa. Muodollisesti USA:n lähetystössä diplomaatteina palvelleiden herrojen tiedustelutaustasta suomalaiset tosin eivät olleet selvillä.
Pekkala tähdensi nyt Paasikivelle välttämättömyyttä ryhtyä parantamaan suhteita länsivaltoihin. Siinä ei onnistuttaisi, ellei liiaksi Saksaan sitoutuneen Rytin tilalle saataisi uutta presidenttiä. Valtakunnan päämieheksi sopisi Mannerheim. Svento oli samaa mieltä. – Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä korostaa, ettei ajatus Rytin syrjäyttämisestä ollut peräisin OSS:stä, sillä marsalkan ehdokkuus oli yksityiskeskusteluissa tuotu Suomessa esiin jo aikaisemmin.30
Paasikivi suhtautui Pekkalan ja Sventon amerikkalaisinnostukseen kriittisesti. Vaikka Mannerheim olisikin sopiva länsivaltoihin nähden, täytyi asettaa kysymys, mitä hänestä ajateltiin Kremlissä. Olisi tietenkin hyvä, jos politiikkaa voitaisiin muuttaa, mutta pystyttiinkö siihen? Mistä saataisiin elintarpeet saksalaisten kontrolloidessa väyliä? Vaikka presidentinvaalit tulivatkin kovin pahaan aikaan, Paasikivi totesi vierailleen kannattavansa ohjaksien säilyttämistä Rytin käsissä.31
Vaikuttaakseen sosialisteihin Paasikivi vetosi myös Talleyrandin tunnetuun periaatteeseen sodasta liian vakavana asiana, jotta sitä voitaisiin jättää sotilaiden käsiin.32 – Vuotta myöhemmin valtioneuvos joutui tässäkin asiassa muuttamaan kantansa.
Saavuttuaan helmikuussa Helsinkiin tunnustelemaan mielialoja Tikander sai kuulla Paasikiven käsityksen suoraan häneltä itseltään. Valtioneuvos katsoi, ettei Suomen yleinen mielipide ollut vielä valmis rauhaan, ja siksi Ryti sopi parhaiten ylimenokauden presidentiksi. Vaikka Paasikivi myöhemmin totesikin amerikkalaiselle lehtimiehelle (ja OSS:n edustajalle!) Albin Johnsonille lukeutuvansa »niihin kahteen prosenttiin suomalaisista, jotka uskoivat Neuvostoliiton kanssa voitavan tulla toimeen», hän asetti Rytin tavoin kysymyksen, miten Suomi voisi liittyä Atlantin julistuksen piiriin joutumatta sotaan Saksan kanssa. Viimeksi mainittu vaihtoehto olisi kunniaton. Tikanderille hän totesi pystyvänsä kyllä aikanaan neuvottelemaan itäisen naapurin kanssa kompromissirauhan. Edellytyksenä oli kuitenkin elintarvikeongelman ratkaiseminen.
Amerikkalaisen tiedustelumiehen kysyttyä Paasikiven mahdollisia omia aikeita presidenttiyteen nähden vastaukseksi tuli, ettei asia ollut ajankohtainen. Tilanteen kypsyttyä hän olisi silti valmis myös valtakunnan päämiehenä rakentamaan sovintopolitiikkaa Suomen ja Neuvostoliiton välille.33
Vanhoilta ystäviltään mm. Suomalaisen Klubin ja kokoomuspuolueen johdon piirissä Paasikivi ei salannut huolestusta, jota hän tunsi tilanteen kehityksestä Stalingradin tapahtumien varjossa. Svinhufvudin läsnäollessa hän puhui Neuvostoliiton suurista voimavaroista ja luonnehti Stalinia huomattavaksi persoonaksi. Tapahtumasta Saksan lähettiläälle raportoineen Uudenmaan läänin maaherra Ilmari Heleniuksen mukaan Paasikivi oli puheillaan saanut Svinhufvudin »hyvin surulliseksi».34
Jo ennen Tikanderin tapaamista Paasikivi oli pariin otteeseen käynyt Rytin luona. Neuvotellessaan 27.1.1943 Tamminiemessä ystävykset totesivat Saksan häviävän sodan ja päätyivät asettamaan tavoitteeksi länsivaltojen takuun saamisen Suomen koskemattomuudelle. Sitä voitaisiin täydentää Berliinin ja Moskovan takuilla. Toisin sanoen herrat uskoivat Saksan vielä säilyvän ensimmäisen maailmansodanlopputuloksen tapaan itsenäisenä valtiona. Myöhemmin Paasikivi tosin poisti päiväkirjastaan Saksaa koskeneen maininnan. Elintarviketuonnin järjestäminen pysyi yhä edelleen ratkaisemattomana ongelmana.35
Kahden viikon kuluttua (9.2.1943) – tietämättä Ruotsin, Englannin ja Yhdysvaltain suunnilla jo käynnistyneistä tunnusteluista – Paasikivi laati Rytille joukon »punkteja» varoittaen viivyttelyn vaarallisuudesta. Tilanne alkoi muistuttaa syksyä 1939, jolloin hidastelu toi mukanaan liukumisen onnettomuuteen. Liittoutuneisiin kohdistettavien »sondeerausten» lisäksi tuli ilmoittaa Saksalle, »että emme jaksa enää jatkaa sotaa». Ongelman tietysti muodosti Hitlerin joukkojen saaminen pois Suomesta. Berliinille tehtävästä ilmoituksesta huolimatta varsinaisen toiminnan pitäisi valtioneuvoksen mielestä tapahtua itsenäisesti ja Saksasta riippumatta.
Kuultuaan nyt presidentiltä Washingtonin kautta käynnistetyistä tunnusteluista Paasikivi suositteli Neuvostoliitolle tätä tietä tehtävää rauhantarjousta, joka rakentuisi vuoden 1939 rajojen pohjalle. Sopimukselle tuli saada länsivaltojen takuu. Ryti puolestaan kertoi -Mikkelin kokouksen päätöksestä tosin mainitsematta – jo harkinneensa rauhan pemstaksi edellä mainittuja rajoja, vaikka Itä-Karjala pidettäisiinkin rauhankonferenssiin saakka. Paasikivi kuitenkin epäili panttiajatusta liian optimistiseksi.36
Keskustelu ei jäänytkään vaille vaikutusta. Hankittuaan Mannerheimin suostumuksen Ryti oli valmis tinkimään Mikkelin suunnitelmasta sikäli, että joukot vedettäisiin aseleposopimuksessa vuoden 1939 rajalle. Itä-Karjalasta muodostettaisiin demilitarisoitu vyöhyke (eräänlainen ei-kenenkään-maa) rauhankonferenssin kokoontumiseen saakka. Suomi oli siis valmis luopumaan »strategisia rajoja» koskevista toiveistaan. Tällaisessa muodossa presidentti toimitti ehdotuksensa USA:n Helsingin-lähetystön välityksellä presidentti Rooseveltin tietoon.37
Keskustelussaan Rytin kanssa 9.2.1943 Paasikivi vakuutti sanoneensa »kaikille», että istuva presidentti tuli valita uudelleen. Jos Mannerheim suostuisi kilpailijaksi, »niin osoittaa se, ettei hänen intelligenssinsä enää toimi hyvin». 38 Vaalitaisteluun valtioneuvos suhtautui päiväkirjassaan jo vakiintuneeksi muodostuneen käsityksensä mukaisesti. »Taas on presidentin vaalissa sama intrigoiminen, sama agitatio ja sekamelska kuin aina jokaisessa vaalissa on ollut. Tasavalta on tosiaan huono järjestelmä. Ei yhtään kiinteää kohtaa valtakunnassa. Ruotsin ja Englannin monarkinen järjestys on parempi ».39
Näytelmää Mikkelistä käsin seurannut kokenut tarkkailija teki myös tilanteesta johtopäätöksensä. Havaittuaan, ettei varmaa enemmistöä ollut saavutettavissa, Mannerheim kieltäytyi ehdokkuudesta. Vaalin 15.2.1943 toimittaneille vuoden 1937 valitsijamiehille tulos oli siten etukäteen selvä; jäljelle jäi käytännössä vain yksi vaihtoehto, Risto Ryti, joka kokosi taakseen 269 elektoria. Muutaman hajaäänen lisäksi annettiin 24 tyhjää lippua, joiden jättäjät edustivat Mannerheimin kannattajia.40
Paasikivi kirjoitti voittajalle: »Toivotan Sinulle onnea vaalin johdosta – onnea voi toivottaa joskaan ei aina onnitella. Toivokaamme, että suopea kohtalo säästää maamme järin kovilta iskuilta». 41
Huolimatta selvästä kannanotostaan Rytin puolesta Paasikivi pysytteli muuten syrjässä presidentinvaalikampanjasta. Sama koski Rytin valintaa seurannutta uuden hallituksen muodostamista. Tehtävän sai eräiden välivaiheiden jälkeen kokoomuspuolueen puheenjohtaja, professori Edwin Linkomies. Saksalaissuuntauksen symboleina pidetyt ulkoministeri Rolf Witting ja sisäministeri Toivo Horelli saivat väistyä Henrik Ramsayn ja Leo Ehrnroothin tieltä. IKL puolestaan ajan merkkejä osoittavalla tavalla menetti ainoan hallituspaikkansa Vilho Annalan siirtyessä rivikansanedustajaksi.42 – Paasikiven pääministeriyttä ei edes orastavan opposition taholta haluttu »vielä» nostaa esille.43
Pian Linkomiehen hallituksen muodostamisen jälkeen Washington tiedusteli Moskovalta, oliko se halukas hyväksymään USA:n välittäjäksi pyrittäessä rauhankosketukseen Suomen kanssa. Silmämääränä tällöin olisi tietysti pelkästään Neuvostoliiton ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteinen etu.
Ulkoministeri Hullin antamien ohjeiden nojalla McClintock jätti 20.3.1943 Ramsaylle nootin, jossa Suomelle tarjottiin Yhdysvaltain »hyviä palveluksia» (bona officia) rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille. Noottiin pyydettiin pikaista ja selvää vastausta. Helsingin hallitusta kehotettiin samalla mitä huolellisimmin harkitsemaan sitä mahdollisuutta, ettei toista tilaisuutta Yhdysvaltain hyvän tahdon ja mielenkiinnon osoittamiseen Suomea kohtaan enää esiintyisi.
Ottaessaan vastaan McClintockin nootin Ramsay totesi sen »erittäin tärkeäksi». Vastaus tultaisiin antamaan mahdollisimman pian. Suomi oli kuitenkin demokraattinen maa, minkä vuoksi sen valtiokoneisto ei voinut käydä kovin nopeassa tahdissa vaan tarvitsi oman aikansa. Saksan vastatoimenpiteiden uhka täytyi ottaa huomioon. Päävaikeutena Ramsay kuitenkin korosti, ettei »venäläisiin voinut luottaa». Suomen hallitus pelkäsi rauhanteosta seuraavan talvisodan jälkeen koetun painostuksen uusiutumisen. McClintock puolestaan yritti parhaansa mukaan haihduttaa epäluuloja vetoamalla Atlantin julistuk-seen, josta amerikkalaiset aikoivat pitää kiinni.
Presidentti Rytin johdolla 22.3.1943 pidetyssä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, johon myös ylipäällikkö Mannerheim osallistui, todettiin tehtävän merkitys ja kauaskantoisuus. Vaikka kaikkien mielestä oli tärkeätä päästä irti sodasta, uudelle tielle lähteminen ei ollut aivan yksinkertaista. »Jos ilman muuta päätettäisiin. hyväksyä välitystarjous, rikkoutuisivat välit Saksaan ja sen jälkeen olisimme täysin Neuvostoliiton armoilla. Ei ainakaan Yhdysvallat voisi meitä siinä tilanteessa millään tavalla auttaa».
Toisaalta Saksan vapaaehtoista vetäytymistä Suomesta ei tuolloin pidetty täysin utopistisena ajatuksena. Yleistilanteen yhä huonontuessa saattoi ajatella pohjoisessa enemmän tai vähemmän toimettomina majailevia saksalaisjoukkoja piankin kipeästi tarvittavan Kolmannen valtakunnan ydinalueiden puolustukseen. Tämä oli myös Lapin vuoristoarmeijan komentajan kenraalieversti Dietlin kanta. Ramsay puolestaan tähdensi ritarillisuuden vaatimuksia järjestettäessä suhteita aseveljeen.
Pitkän neuvottelun tuloksena päätettiin kaksi asiaa. McClintockin kautta oli Yhdysvaltain hallitukselta pyydettävä lähempää selvitystä sen tiedossa olevista mahdollisista rauhanehdoista ja Suomelle annettavista takeista. Toiseksi päätettiin Saksaan päin pelata avoimin kortein ja ennen lopullista ratkaisua keskustella sen kanssa. Ulkoministeri Ramsay matkustaisi tuota tarkoitusta varten Berliiniin.
Raportissaan Washingtoniin McClintock katsoi asian ytimen olevan siinä, minkälaista apua USA voisi Helsingille antaa. »Ennenkuin he irrottautuvat saksalaisesta trapetsista tarttuakseen YK:n telineeseen suomalaiset haluaisivat alleen USA:n levittämän jonkinlaisen suojaverkon». Varmuus siitä, ettei puna-armeija puuttuisi asiaan oli McClintockin mielestä oleellisen tärkeätä.
Ramsayn Berliinin-matkan yhteydessä suomalaisten toiveet rauhallisesta välienselvittelystä murskattiin täysin. v. Ribbentrop vaati jyrkästi Yhdysvaltain kanssa käytyjen keskustelujen viipymätöntä lopettamista, minkä lisäksi Suomen oli solmittava Saksan kanssa siihen saakka puuttunut poliittinen sopimus. Tilanne oli siten Suomen kannalta vain entisestään vaikeutunut. Kuitenkaan Ramsayn matka ei ollut syynä Yhdysvaltain välitysyrityksen kohtaloon.
Ulkoministeri Ramsayn esittämän informaatiopyynnön State Department toimitti edelleen Moskovaan. Kansankomissaari Molotov ilmoittikin viipymättä Yhdysvaltain hallituksen tiedoksi »minimiehdot», joiden perusteella neuvostohallitus olisi valmis alkamaan keskustelut Suomen kanssa:
1. Viipymättä tapahtuva välien katkaiseminen Saksaan ja saksalaisten joukkojen poistaminen Suomesta.
2. Vuoden 1940 neuvostoliittolais-suomalaisen sopimuksen palauttaminen voimaan kaikkine seuraamuksineen.
3. Suomen armeijan demobilisaatio ja sen palauttaminen rauhan kannalle.
4. Suomen sodan aikana Neuvostoliitolle aiheuttamien vahinkojen korvaaminen ainakin 50 % osalta kokonaismäärästä.
State Departmentille Kremlin ehdot merkitsivät pettymystä. Niiden perille toimittaminen arvioitiin täysin toivottomaksi yritykseksi. Suomalaiset eivät missään tapauksessa hyväksyisi uutta Moskovan rauhaa »kaikkine seuraamuksineen». Taloudellisesti Suomi oli invalidi ja tarkemmin määrittelemättömien sotakorvausten lisääminen sen taakkaan ylittäisi luultavasti maan kestokyvyn. Vallitsevissa oloissa suomalaiset tulisivat epäilyksettä pitämään ehtoja tuhoisina kansalliselle olemassaololleen ja suistuisivat mieluummin taistellen perikatoon kuin hyväksyisivät ne.
Toisaalta tällaisten ehtojen välittäminen Helsinkiin vahingoittaisi amerikkalaisten arvovaltaa suomalaisten silmissä ja ajaisi viimeksi mainitut entistä läheisempään yhteistoimintaan saksalaisten kanssa, mikä merkitsi alkuperäiseen päämäärään verrattuna täysin vastakkaista lopputulosta. Yhdysvaltain yleisen mielipiteen hoitoon liittyvät ongelmat oli luonnollisesti myös otettava huomioon.
Ratkaisuksi tuli ilmoitus Helsinkiin ja Moskovaan päätöksestä rajoittaa »hyvät palvelukset» koskemaan vain suoran yhteyden järjestämistä Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välille. Tarkoitus ei ollutkaan sisällyttää välitystehtävään rauhanehtojen informointia puolelta toiselle. Niinpä USA pidättyi myös vastaamasta Suomen ulkoministerin tiedusteluun käytävien keskustelujen pohjasta. Näin vältyttäisiin loukkaamasta Neuvostoliittoa antamalla sen suoranaisesti ymmärtää Washingtonissa pidettävän esitettyjä rauhanehtoja mahdottomina. Toisaalta voitiin odottaa Neuvostoliiton kieltäytyvän ryhtymästä suoraan kosketukseen suomalaisten kanssa vailla tietoa näiden neuvottelupohjasta, ja USA voisi siten »pestä kätensä» koko epämukavasta ongelmasta.
Käytännössä Hullin 8.4.1943 lähettämät ohjeet merkitsivät täydellistä peräytymistä maaliskuussa tehdystä välitystarjouksesta. Ymmärrettävistä syistä Molotov koetti saada selville syyn liittolaisensa politiikan muutokseen. Suurlähettiläs Standley taas ei pystynyt antamaan tyydyttävää selitystä. »Keskustelun aikana en voinut olla panematta merkille Molotovin koettavan saada minut myöntämään Amerikan hallituksen pitävän Neuvostoliiton ehtoja suomalaisille mahdottomina täyttää, ja että tämä oli ensisijainen syy päätökseemme olla kehittelemättä asiaa pitemmälle. Hän näytti olevan tietoinen siitä tosiasiasta, etten voinut olla vilpitön häntä kohtaan. Asemani oli siksi mitä epämukavin».
McClintockin tehtyä Helsingissä vastaavan ilmoituksen, joka virkavelvollisuus häntä selvästi närkästytti, tilanne oli suomalaisten kannalta selvä. Amerikalta ei ollut apua odotettavissa. Saksan painostuksesta huolimatta oli siihen saakka viivytetty välitystarjoukseen vastaamista, joka nyt annettiin kielteisenä asiaankuuluvin ystävyysvakuutuksin kuormtettuna. Sen sijaan jatkettiin viivytystaistelua Berliinin vaatiman poliittisen sopimuksen torjumiseksi. State Department puolestaan – miellyttääkseen ärtynyttä Neuvostoliittoa ja välttyäkseen uusilta hankalilta tilanteilta – ryhtyi valmistelemaan Helsingin-edustustonsa lakkauttamista.
Kevätkaudella 1943 Suomen rauhanpyrkimykset olivat lyhyessä ajassa kärsineet tappion kolmella eri suunnalla. Ajatus Ruotsin avulla tapahtuvasta siirtymisestä pohjoismaiselle puolueettomuuslinjalle oli ainakin toistaiseksi tyrmätty. Kontaktiyritykset Englantiin olivat selvästi epäonnistuneet. Tuloksettomaksi jäi myös aluksi toiveita herättänyt USA:n välitystarjous, jonka seurauksena viime kädessä oli Yhdysvaltain ja Suomen välisten suhteiden heikentyminen entisestäänkin. Neuvostoliiton tarkoitusperiin kohdistunut pelko ja epäluulo sekä Saksan reaktion varominen taas olivat toistaiseksi esteenä suoran kontaktin avaamiselle Helsingistä Moskovaan.
Huhtikuussa 1943 Ramsay saattoi motsalaisen virkaveljensä Christian Guntherin tietoon Suomen hallituksen pitävän mahdottomana keskusteluihin ryhtymistä venäläisten kanssa ilman mitään määrittelyä neuvottelupohjasta. Silloin jouduttaisiin kokonaan näiden armoille sekä uhrattaisiin oma sisäinen yhtenäisyys ja moraalinen puolustusvoima. Saksa tulisi aiheuttamaan »kaikkia mahdollisia vaikeuksia». Välttämättömät elintarvikkeet USA:sta olivat yhä edelleen teknisesti ulottumattomissa. Jos taas rauha Suomelta vaadittavine alueluovutuksineen merkitsi Kremlille vain välitavoitetta, siinä tapauksessa uusi taistelu jouduttaisiin aloittamaan nykyistä huomattavasti epäedullisemmissa asemissa. Kuten kokemus osoitti, länsivaltojen ja/tai Ruotsin takuita Suomen erillisrauhalle ei ollut odotettavissa.
Yksin jäänyt Suomi ei näissä oloissa Ramsayn mukaan nähnyt muuta mahdollisuutta kuin tarkoin seurata tilanteen kehitystä, välttää kaikkia aktiivisia toimenpiteitä Saksan sotaponnistelujen tukemiseksi, vaalia suhteitaan länteen (Ruotsi mukaanluettuna) sekä säilyttää viimeinen valttinsa, armeija, mahdollisimman koskemattomana ja iskuvoimaisena sitä yleiseurooppalaista kaaostilannetta ajatellen, joka Saksan tulevan luhistumisen yhteydessä näytti olevan edessä. Samalla oli koko ajan pidettävä silmällä jatkokehityksen ehkä avaamia tilaisuuksia erillisrauhaan pääsemiseksi. Sillä hetkellä niitä ei kuitenkaan ollut näköpiirissä. – Rauhantavoittelussa koettujen kolhujen jälkeen Suomen ulkopoliittinen johto oli nyt ainakin toistaiseksi siirtymässä »wait and see»- linjalle. 44
Paasikivi seurasi Yhdysvaltain välitysaloitteen luomaa tilannetta sisärenkaan jäseniltä saamansa – usein niukan – informaation varassa. Jo 23.3.1943 Ryti kertoi McClintockin kolme vuorokautta aikaisemmin esittämästä tarjouksesta, johon oli tarkoitus vastata myönteisesti. Vanhat, elintarviketuontiin ja saksalaisten joukkojen poistamiseen liittyvät ongelmat tosin pysyivät ennallaan. Neuvostoliiton ehdoista ei Ryti tiennyt. Kenties saataisiin vuoden 1939 rajat Etelä-Kannasta ja Suomenlahden saaria lukuunottamatta. Niistä pitäisi saada korvausta muualta.
Paasikiven mielestä rauha vanhoin rajoin tulisi ottaa vastaan »lemmessä». Kenties ajatus oli kuitenkin liian optimistinen. Stalin voisi vaatia myös Petsamon. Länsivaltojen takuuajatuksesta täytyi nähtävästi luopua, koska Lontoo ja Washington varaisivat loukkaamasta Moskovaa. Miten selvitettäisiin asiat Saksan kanssa?
Ryti puolestaan piti mahdollisena myös Petsamon luovuttamista, jos siitä saataisiin hyvä korvaus. Takuun voisivat antaa länsivallat ja Neuvostoliitto yhdessä. Saksalle tehtäisiin Paasikiven aikaisemmin suosittelema ilmoitus, ettei Suomi enää jaksanut käydä sotaa. Ramsay matkustaisi sitä varten Berliiniin.
Valtioneuvoksen kanta oli kuitenkin tällä välin muuttunut. Ramsayn välittämä viesti suututtaisi Saksan. Jos Kreml asettaisi niin kovat ehdot, ettei rauhasta tulisi mitään, Suomi putoaisi kahden tuolin väliin. Siksi USA:n pitäisi omissa nimissään ottaa tarkemmin selvää ehdoista. Puhumatta mitään sisärenkaan jo edellisenä päivänä tekemästä vastaavasta päätöksestä Ryti ilmaisi myönteisen kantansa puuttumatta enää Ramsayn matkaan. Muuten Paasikivi korosti Kremlin asenteen tärkeyttä. Suomalaisten pitäisi lopettaa Stalinin ja bolsevikkien haukkuminen.45
Tarkempia tietoja McClintockin 20.3.1943 jättämän nootin sisällöstä Paasikivi sai eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalta Väinö Voionmaalta, joka pyysi häntä ottamaan selvää Mannerheimin kannasta. Aloite oli kuitenkin valtioneuvoksen mielestä sopimaton, koska marsalkka varmasti kieltäytyisi puhumasta hallituksen selän takana. Sitäpaitsi hän oli koko sodan ajan välttänyt yhteydenottoa Paasikiveen. »Luultavasti on saanut tietää, että minä olen häntä arvostellut, ja hän ottaa kovin pian nokkaansa». 46
Muuten hallituksen pitäisi Paasikiven mielestä olla liberaalimpi tietojen jakelussa »vissille ulkopoliittiselle piirille», jotta tämä vakuuttuisi noudatetusta politiikasta ainoana oikeana ja osallistuisi sen propagoimiseen Ruotsin ja länsivaltojen suunnilla. Valtioneuvos siis periaatteessa luotti – joku sanoisi ehkä naivisti – rauhanopposition valmiuteen työskennellä käsi kädessä hallituksen kanssa saatuaan riittävästi informaatiota.47
Vallinnutta hermostuneisuutta kuvasti maisteri Nils Meinanderin huhtikuun lopussa McClintockille tekemä – lojaalisuuden rajat selvästi ylittävä – tarjous »Vapaan Suomen hallituksen» perustamisesta Tukholmaan. Asiainhoitaja, joka jo oli ehtinyt puolustaa Washingtoniin päin Suomen poliittisen johdon menettelyä, torjui Meinanderin ehdotuksen sillä perusteella, että opposition toiminta oli hyödyllisempää Suomessa kuin ulkomailla. Tunnustaen epäsuorasti Helsingin virallisen teesin McClintock kehotti innokasta keskustelukumppaniaan vartioimaan hallitusta, jotta se pysyisi »erillissodan» linjalla Saksaan nähden. 48
Jätettyään Suomen virallisen kielteisen vastauksen USA:n edustajalle ulkoministeri Ramsay selosti kokonaistilanteen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalle Väinö Voionmaalle. Tämä kommentoi myöhemmin pojalleen: »Hiukan nolo ratkaisu meille (rauhanoppositiolle – T. P.), jotka olimme luulleet USA:n takana sentään olevan jotain reaalista, hiukan nolo myös USA:lle, joka oli lähtenyt tyhjälle arvalle, mutta edullinen Suomen hallitukselle, joka oli haistanut oikein».49
Rauhanopposition lojaalisuutta epäillyt hallituksen sisärengas joutui tietoa annostellessaan varomaan myös v. Blücherin lähetystöön yhteyksiä ylläpitäviä saksalaisystäviä. IKL:n edustajien lisäksi näihin kuuluivat mm. ministeri Tyko Reinikka ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Antti Kukkonen. Vuotojen vuoksi Mannerheim olikin kieltäytynyt osallistumasta enää kokouksiin, joissa Reinikka oli läsnä. Informaation puute vaikutti Paasikiven mielestä myös yleiseen oikeistolaiseen mielipiteenmuodostukseen, jonka yksioikoisuuden hän pani merkille mm. kokoomuspuolueen säätiön ja KOP:n hallintoneuvoston kokouksissa. Epävirallinen poliittinen keskustelu niissä oli valtioneuvoksen mielestä jäänyt hedelmättömäksi.50
Varsin täydellisen informaation kevättalven tapahtumista Paasikivi sai vihdoin vappuna 1943 käydessään Tamminiemessä. Presidentti antoi tällöin ymmärtää, että mikäli USA olisi taannut hyväksyttävät rauhanehdot, hän omasta puolestaan olisi ottanut riskin ja luopunut saksalaisista. Paasikivi oli samaa mieltä. Jo aikaisemmin valtioneuvos oli yksityiskeskustelussa viitannut mahdollisuuteen Suomen joutumi-sesta Norjan tavoin Saksan miehittämäksi. Näin päästäisiin (organisoimalla vastarintaliike – T. P.) »oikealle puolelle» sodassa. Asiaa tietenkin mutkisti joutuminen suurvaltojen taistelutantereeksi.51
Myöntäen Paasikiven ajatuksen huomionarvoisuuden Ryti tähdensi puolestaan, että Saksan lujasti vaatiman poliittisen sopimuksen hallitus oli – Reinikkaa lukuunottamatta – yksimielisesti torjunut, eikä siihen myöhemminkään suostuttaisi. Tämän Paasikivi luonnollisesti hyväksyi samalla tavoin kuin presidentin edellyttämän lähtökohdan, jonka mukaan Suomi ei saanut joutua Venäjän armoille. Toistaiseksi sodasta irtautuminen näytti jäävän käytännön mahdollisuuksien ulkopuolelle. Itsestään selvänä molemmat herrat pitivät offensiivisen sodankäynnin välttämistä rintamilla.
Paasikivi kuitenkin katsoi, ettei kannattanut liian paljon puhua armeijasta maan turvana. Heikentyneenäkin Neuvostoliitto pystyisi aina lähettämään tänne niin paljon joukkoja, että ne riittäisivät lyömään Suomen pienen armeijan. Asein tapahtuvaa lopullista välienselvittelyä tuli siksi välttää.
Kuukautta myöhemmin (2.6.1943) Paasikiven saapuessa taas Tamminiemeen Ryti oli entistä pessimistisempi Saksan selviytymismahdollisuuksiin nähden, ellei se saisi aikaan erillisrauhaa jonkin päävihollisensa kanssa. Jos Italia sortuisi- niinkuin näytti- ja Hitlerin armeijat joutuisivat itärintamallakin jälleen peräytymään, silloin rauhankysymys otettaisiin Suomessa uudestaan esille.52
Rytin ennustus osui pitkälti oikeaan. Kesällä 1943 maailma koki Mussolinin kukistumisen ja Neuvostoliiton Orelin–Kurskin alueella alkaneen suuren offensiivin, joka vakavasti horjutti Saksan itärintamaa. Suomen rauhankysymys nousi tällöin esille useiden eri väylien kautta.
Lissabonissa asiainhoitajana toiminut Taavi Pohjanpalo raportoi keskusteluista, joita hän oli käynyt USA:n paikallisen edustuston lähetystöneuvoksen George Kennanin kanssa. Tällöin oli tullut esille mahdollinen länsivaltojen maihinnousu Pohjois-Eurooppaan, missä yhteydessä Suomen irtautuminen sodasta voitaisiin toteuttaa. Pankinjohtaja Marcus Wallenberg taas vakuutti Tukholmassa Suomen uudelle lähettiläälle G. A. Gripenbergille pitävänsä »ehdottoman varmana» amerikkalaisten saapumista Norjaan ja Suomeen syysöiden pimennyttyä. Silloin suomalaisten olisi pantava ripeästi toimeksi. Samaan seikkaan viittasi ulkoministeri Günther.
Myllykoskelle 3.8.1943 kokoontunut Suomen poliittinen johto (presidentti Ryti, pääministeri Linkomies, ulkoministeri Ramsay, puolustusministeri Walden sekä ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim) päätti vastata Kennanin välityksellä State Departmentille myönteisesti. Suomi ei vastustaisi Lappiin tunkeutuvia amerikkalaisia joukkoja. Hyökkääjän olisi kuitenkin suojeltava tasavallan aluetta venäläisiä vastaan, jotka eivät saaneet työntyä saksalaisten tilalle. Samalla toivottiin ratkaisua maan kipeisiin huoltotarpeisiin, joista Ramsay lähetti amerikkalaisille erillisen luettelon.
State Departmentin tiedusteltua asiaa presidentti Rooseveltin henkilökohtainen esikunta (amiraali Leahy) hylkäsi hankkeen suoralta kädeltä. Sotilaalliselta kannalta Pohjois-Norjan operaatio olisi epäkäytännöllinen ja pelkästään jo huollolliset tekijät estivät sen toimeenpanon. Muutenkin alue kuului lähinnä Neuvostoliiton etupiiriin. State Department antoi nyt periksi, ja suomalaisten toiveilta putosi pohja. Tieto Washingtonin kielteisestä päätöksestä saatiin tosin Helsinkiin vasta syyskuun lopussa.53
Pohjoinen maihinnousu ei kuitenkaan ollut ainoa asia Myllykosken kokouksen esityslistalla. Tukholmalainen lehti Aftontidningen oli 31.7.1943 julkaissut Neuvostoliiton lähetystöstä saamansa informaation pohjalla Stalinin rauhanehdot Suomelle. Uutisen mukaan vaadittiin Karjalan kannaksella Moskovan rauhan rajat riippumatta siitä, tekikö Suomi rauhan heti, vai taistelisiko se Saksan rinnalla viimeksi mainitun kukistumiseen saakka. Perusteluksi esitettiin Leningradin turvallisuus. Tehdessään viipymättä erillisrauhan Suomi saisi pitää muut alueensa vuoden 1939 rajojen puitteissa. Jos taas Suomi aikoi taistella Saksan häviöön saakka, Neuvostoliitto vaatisi kaikkialla Moskovan rauhan rajoja. Hangosta ei puhuttu mitään.
Aftontidningenin paljastuksia edeltäneenä päivänä rouva Kollontain lähin apulainen, lähetystöneuvos Vladimir Semjonov tapasi Belgian Tukholman-lähettilään ruhtinas de Croyn, joka venäläisten diplomaattien kanssa käymissään lukuisissa keskusteluissa oli useasti kehottanut näitä ryhtymään toimenpiteisiin itäisen naapurin tarkoitusperiä kohtaan Suomessa tunnetun pelon lieventämiseksi. Aikaisemmin erittäin pidättyvästi esiintynyt lähetystöneuvos lausui nyt belgialaiselle keskustelukumppanilleen: »Suomen on kirjallisesti ilmoitettava meille, minkälaista rauhaa se ajattelee Neuvostoliiton kanssa. Takaamme, että tällainen esitys pysyisi ehdottoman salaisena ja että keskustelisimme siitä yksityiskohtaisesti».
Sodan aloittajana Suomen olisi Semjonovin mielestä otettava ensimmäinen askel rauhan palauttamiseksi. Korostamalla hankkeen luottamuksellisuutta Neuvostoliitto pyrki nähtävästi samalla osoittamaan suomalaisille, ettei tarkoituksena ollut saksalaisten usuttaminen heidän kimppuunsa.
Helsingin epäluulot eivät kuitenkaan olleet helposti häivytettävissä. Saatuaan de Croyn ja Gripenbergin välityksellä Semjonovin viestin Suomen poliittinen johto edellä mainitussa Myllykosken kokouksessaan päätti, ettei vastausta voitu antaa kirjallisena. Sen sijaan toimitettiin suullisesti samaa kanavaa pitkin ilmoitus Suomen valmiudesta keskustella rajantarkistuksista Kannaksella. Suomenlahden ulkosaarista luovuttaisiin Suursaarta lukuunottamatta. Kompensaatioksi haluttiin alueita Itä-Karjalasta Neuvostoliiton aikanaan Kuusisen hallituksen kanssa tekemän sopimuksen mukaisesti. Muuten säilytettäisiin Tarton rauhan rajat. Suomi ilmoitti niinikään olevansa tietoinen siitä elintärkeästä merkityksestä, mikä pysyvillä ja hyvillä naapuruussuhteilla Neuvostoliittoon oli maan olemassaololle.
Otettuaan viestin vastaan de Croylta Semjonov kuitenkin pari päivää myöhemmin – lähempiä perusteluja esittämättä – totesi, ettei asia antanut aihetta jatkotoimenpiteisiin. Nähtävästi tarjous katsottiin riittämättömäksi.54
Maailmansodan riehuessa ja Suomen hallituksen etsiessä turvallista ulospääsytietä Paasikivi eli keskellä idylliä Naantalin kylpylässä, jossa hän Alli-rouvan kanssa vietti suurimman osan kesää 1943 juhannuksesta aina elokuun puoliväliin saakka. Eristyneisyydessä maan politiikan seuraaminen tuotti luonnollisesti vaikeuksia.
Tilanteesta yhtä tietämätön Väinö Voionmaa rauhanoppositioystävineen (Mauno Pekkala ja Ralf Törngren) kävi tosin heinäkuun lopussa Naantalissa valittamassa hallituksen toimettomuudesta ja ehdottamassa Paasikiven yhteydenottoa presidenttiin. Välejä Yhdysvaltoihin olisi parannettava ja rauhanmahdollisuuksia tunnusteltava. Ennen siirtymistään Helsinkiin valtioneuvos sai vielä J. W. Kedolta luonnoksen Rytille lähetettäväksi, asiaa koskevaksi kirjelmäksi. Toistaiseksi Paasikivi ei kuitenkaan suostunut sitä allekirjoittamaan.55
Pääkaupunkiin palattuaan Paasikivi heti seuraavana päivänä, 17.8. 1943, perusteli Voionmaalle ja Kedolle kielteistä kantaansa tietojen puutteella. Siksi hän halusi keskustella ensin presidentti Rytin kanssa.
»Esitin epäilykseni tämän demarchen suhteen. Ensiksi epäilin sen tarpeellisuutta, koska Ryti ja hallituskin epäilemättä ovat samaa mieltä, mutta arvatenkin on olemassa voittamattomia esteitä tarkoituksen toteuttamiselle. Toiseksi epäilin toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta. A) Tällainen sivulta tuleva toimenpide ei minua miellytä. B) Se tulee tunnetuksi. Parin päivän perästä Tukholman lehdet ja Lontoon radio siitä puhuvat. Siitä voi tulla ikävyyksiä ja se voi tuottaa hankaluuksia hallitukselle. C) Olen varova, enkä mielelläni ole mukana tällaisissa toimenpiteissä. D) Kysymys on, minkä vaikutuksen se tekee Kremliin päin ja edistääkö se meidän rauhanpyrkimyksiämme.
Voionmaa ja Keto sanoivat, että tarkoitus on että toimenpide pysyy aivan salassa ja se voi olla Rydille hyödyksi. Minä vastasin, että en usko, että asia pysyy salassa». 56
Käynti Tamminiemessä toteutui vuorokautta myöhemmin, jolloin Ryti luottamuksellisesti selosti Paasikivelle Kennanin ja Semjonovin välityksellä tapahtuneita rauhankontakteja. Muistiinpanoissaan valtioneuvos luonnehti tietoja lohdullisiksi. Todellisuudessa hallitus siis toimi mutta ei voinut antaa tietoja yleisölle. »Jos USA:n joukot tulevat Suomeen, antavat ne meille turvaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan». Lisäksi rauhankontaktien tulo Berliinin tietoon olisi luonnollisesti merkinnyt Suomelle elintärkeän tuonnin pysähtymistä. Niinpä Paasikivi ilman lähempiä pemsteluja ilmoitti Voionmaalle ja Pekkalalle lopullisesti kieltäytyvänsä adressin allekirjoittamisesta.57
Kaikesta huolimatta rauhanoppositio pyrki lukemaan valtioneuvoksen omaan joukkoonsa kuuluvaksi. Tavatessaan 18.8.1943 Tukholmassa Norjan lähettilään Jens Bullin Nils Meinander korosti Suomen yleisen mielipiteen keskuudessa vallitsevaa voimakasta epäluuloa vihollista hyödyttäväksi epäiltyä oppositiota kohtaan. Sen takia Paasikiven kaltaisen, kaikissa piireissä luottamusta nauttivan oikeistomiehen asettumista käytettäväksi täytyi pitää onnistumisen ehdottomana edellytyksenä. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen tiedettiin olevan persona grata myös Moskovassa.58
Tasavallan presidentille osoitetun avoimen kirjeen allekirjoitti kaikkiaan 33 henkilöä, joita sittemmin alettiin kutsua »kolmosiksi»: Kirjelmä laadittiin ja nimet siihen kerättiin tietämättä Lissabonissa ja Tukholmassa käynnissä olleista tunnusteluista. Todettuaan tyydytyksellä Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden palauttamisen valtakunnan yhteyteen allekirjoittajat vaativat hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suursodasta irtautumiseksi. Samoin piti Suomen ja Yhdysvaltain väliset suhteet palauttaa »uudelleen hyviksi ja luottamuksellisiksi». Allekirjoittajien joukkoon kuuluneen Laurin Zilliacuksen toimesta asiainhoitaja McClintock sai tietoonsa adressin sisällön jo viikkoa ennen sen luovuttamista presidentille.
J. K. Paasikiven ilmoitettua 18.8.1943 hankkeesta Rytille tämä otti kaksi päivää myöhemmin ystävällisesti vastaan adressin tuojat J. W. Kedon, Ragnar Furuhjelmin ja Mauno Pekkalan mainiten heille hallituksen olevan kyllä toimessa ja pitävän silmällä Suomen mahdollisuuksia irtautua sodasta.
Ramsayn mukaan luovutustilaisuudessa sovittiin, ettei kirjelmää saatettaisi julkisuuteen. Kun se kuitenkin Nils Meinanderin toimesta välittömästi löysi tiensä Tukholmaan Dagens Nyheterin palstoille, hallitus piti rauhanopposition menettelyä tältä osin vilpillisenä ja allekirjoittajista mm. Väinö Voionmaa, Ernst von Born, Ragnar Furuhjelm, Uuno Hannula ja Lennart Heljas sanoutuivat irti julkistamisesta.
Kokeneen Paasikiven ennustus oli näin osunut oikeaan. Hän ei to sin tiennyt osan allekirjoittajista, mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenen! Atos Wirtasen, alun pitäen tähdänneen tekstin vuodattamiseen. Adressin laatijoihin kuuluneen Urho Kekkosen kieltäytyminen allekirjoittamisesta pohjautui todennäköisesti osaltaan juuri julkistamista koskeneeseen erimielisyyteen.59
Hallituksen taholla adressin nostattaman loukkaantumisen aiheutti siis muu kuin varsinainen tekstisisältö. Siinähän ei sellaisenaan ollut mitään uutta; päinvastoin viittaus vuoden 1939 rajoihin edusti jo ajankohdan vaatimuksiin nähden vanhentuvaa ajattelua. Varsinaiseksi kompastuskiveksi osoittautui julkistaminen, jonka katsottiin heikentävän Suomen neuvotteluasemaa paljastamalla ulkopuolisille maan sisäisen rintaman alkavan rakoilla, mitä voitaisiin käyttää hyväksi. Gripenbergin moittiessa Meinanderia vuodosta tämä pyrki vyöryttämään vastuun amerikkalaisten niskoille.
Suurpolitiikassa omia reaalisia etujaan ajaviin länsivaltoihin adressin sisältämillä hyväuskoisilla toivomuksilla ei ollut vaikutusta. Toisaalta ne herättämällä ja voimistamalla Saksassa epäluuloja Suomea kohtaan häiritsivät asevelipuolten välejä ja palvelivat siten liittoutuneiden asiaa. Helsinki taas katsoi voivansa katkaista suhteensa Berliiniin vasta kun rauhan tie oli muuten avattu. USA:n suhteiden korostaminen adressissa ärsytti sekä Paasikiveä että hallitusta myös siinä mielessä, että näin vain vaikeutettiin yhteyksien rakentamista alati epäluuloiseen Kremliin.60
Paasikivi olikin jo henkisesti valmistautunut lähtemään vielä kerran Moskovaan. Ruotsin sotilasasiamiehelle Carlos Adlercreutzille hän korosti suurta kokeneisuuttaan neuvotteluista venäläisten kanssa. Tarton rauhan päivistä lähtien hänelle oli jo seitsemän kertaa uskottu tällaisia tehtäviä.61
Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatin 1. osaston päällikön Lavrentjevin Molotoville 3.9.1943 laatimassa muistiossa todettiinkin Suomen hallituksen ulkopoliittisen aseman heikentyminen. Kysymys ei ollut vain 33:n adressin kuvastamasta mielialakehityksestä vaan myös puna-armeijan Saksan-vastaisella rintamalla saavuttamista menestyksistä, jotka olivat Suomessa herättäneet levottomuutta ja huolta.62 Epävarmuudessaan suomalaiset toivoivat nyt apua Englannista ja USA:sta, mihin seikkaan oli syytä varautua Moskovassa pian alkavassa »kolmen suuren» ulkoministerikonferenssissa. 63
»Kolmosten» adressi ei suinkaan jäänyt rauhanopposition ainoaksi hankkeeksi kesällä 1943. Heinäkuussa perustettiin saksalaisten taholla erityistä ärtymystä herättänyt Suomalais-Amerikkalainen yhdistys, minkä lisäksi jo joitakin viikkoja aikaisemmin Väinö Voionmaa oli yhdessä Rafael Erichin, Ragnar Furuhjelmin sekä Lennart Heljaksen kanssa ryhtynyt valmistelemaan Suomen osanottoa tulevaan rauhankonferenssiin laatimalla siihen tarvittavia asiakirjoja. Kesän aikana Voionmaa sai hankkeen hyödyllisyyttä epäilleeltä Paasikiveltäkin lupauksen mukaantulosta.
Syyssesongin alkaessa asia kuitenkin sai uuden käänteen. Voionmaan ehdotettua yhteistyötä hallitus katsoi parhaaksi ottaa tulevaisuuden suunnittelun ohjakset omiin käsiinsä. Samalla, mitä ei tietenkään ilmaistu vanhalle professorille, tarjottaisiin rauhanopposition lojaalin siiven toimintatarmoisille edustajille tilaisuus purkaa energiaansa riittävän valvonnan alaisina.
Käytännössä asia järjestettiin muodostamalla 27.9.1943 valtion komitean luontoinen »Ulkoasiain valmistelukunta», joka sai tehtäväkseen selvittää tulevia rauhanneuvotteluja varten »erinäisiä tärkeitä poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä ja koota tätä varten tarvittavaa aineistoa». Puheenjohtajuuden otti ulkoministeri Henrik Ramsay itse. Varapuheenjohtajaksi tuli UM:n kansliapäällikkö P. J. Hynninen sekä jäseniksi ministerit Rafael Erich ja Carl Enckell, kenraaliluutnantti Oscar Enckell, professori Ragnar Furuhjelm, toimitusjohtaja Antti Hackzell, kansanedustaja Antti Kukkonen, valtioneuvos J. K. Paasikivi, pääjohtaja Oskari Reinikainen, professori Väinö Voionmaa sekä kirkkoherra Lennart Heljas. Valmistelukunnan yleissihteerinä toimi lakitieteen tohtori Erik Castren.
Suhdetoimintaa harjoitettiin myös järjestämällä kokoukset »Smolnaan» sota-ajan olosuhteisiin nähden oivallisen kahvitarjoilun merkeissä. Pääosa työskentelystä tapahtui kuitenkin jaostoissa, joista J. K. Paasikivi sai johdettavakseen yhden. Antti Hackzellin, P. J. Hynnisen,Oscar Enckellin ja Oskari Reinikaisen avustamana hänen piti selvittää Moskovan rauhan poliittista ja taloudellista merkitystä. Muut jaostot tutkivat käynnissä olleen sodan syitä ja alkuvaiheita, Ahvenanmaan kysymystä, Pohjoismaista yhteistyötä, Suomen suhteita Kansainliittoon, Englantiin ja sen dominioihin sekä Itä-Karjalan kysymystä.
Paasikiven johtama jaosto valmisteli kolme eri muistiota Moskovan rauhan taloudellisista, poliittisista ja sotilaallisista seurauksista. Ensiksi mainittu työ, joka oli yksityiskohtaisin, perustui laajoihin selvityksiin rauhan Suomelle aiheuttamista taloudellisista menetyksistä. Poliittisissa ja sotilaallisissa muistioissa taas keskityttiin tarkastelemaan maan heikentynyttä asemaa 1940-41 ja Neuvostoliiton tuolloin harjoittamaa painostusta. Muistioista laaditun yhteenvedon valmistelukunta hyväksyi vähäisin muutoksin kokouksessaan 24.11.1943.
Jo jaostokäsittelyn aikana Paasikivi oli useaan otteeseen ilmaissut epäilyksensä työn tarkoituksenmukaisuudesta. Laadittavilla selvityksillä tulisi tuskin olemaan sanottavaa merkitystä, koska rauhanneuvottelut ilmeisesti kuitenkin käytäisiin yksin Neuvostoliiton kanssa. Kreml taas pyrkisi heikentämään Suomea sekä taloudellisesti, sotilaallisesti että poliittisesti antamatta sille juurikaan tilaisuutta esittää ja saada hyväksytyksi omia näkökohtiaan.
Vaikka Englanti muodollisesti osallistuisikin rauhantekoon, käytännössä ehdot määräisi Moskova. Antti Hackzellin ehdotuksen jaoston töiden saattamisesta muodossa tai toisessa »Suomen ulkomailla olevien vaikutusvaltaisten ystävien» tietoon Paasikivi torjui. Kaikki, mikä luottamuksellisesti kerrottiin briteille, menisi myös Kremlin korviin.
Käsitystään valmistelukunnan roolin vähäisyydestä Paasikivi ei salannut muidenkaan jaostojen tuloksia arvioitaessa. Rafael Erichin kynästä lähteneen perusteellisen selvityksen Ahvenanmaan kysymyksen kansainvälisoikeudellisesta luonteesta valtioneuvos kuittasi lyhyesti. Asian tällä puolella ei ainakaan toistaiseksi ollut »mitään reaalista merkitystä».
Poliittisesti tosin Paasikivi tunnusti Ahvenanmaan tärkeäksi, »mutta vielä tärkeämpää on Suomelle sodasta selviytyminen, joten Ahvenanmaan kysymyksessäkin on pantava pääpaino tälle yleiselle intressille». Kun Suomen toimintavapaus saarilla oli Erichinkin mainitsemin sopimuksin rajoitettu, Paasikivi piti alueen siirtymistä vaikkapa Ruotsille »jotakuinkin samantekevänä», kunhan tuo valtakunta vain pystyisi puolustamaan saariryhmää Venäjää ja muita suurvaltoja vastaan. Mitään oleellista ei Ahvenanmaan asialle ollut toistaiseksi tehtävissä.
Vielä armottomammin valtioneuvos suomi vanhan Kansainliittoidealistin Väinö Voionmaan johdolla laadittua prognoosia maailmanjärjestön lupaavasta tulevaisuudesta. Paasikivi kysyi, mistä saataisiin ne miljoona-armeijat, jotka tarvittiin suurvaltojen kurissapitoon. Taloudellisten sanktioiden vaikutus esimerkiksi Neuvostoliittoon osoittautuisi täysin mitättömäksi. Kansainliiton esille vetäminen Suomen taholta nostattaisi vain epäluuloa järjestöstä erotetuksi tulleessa itäisessä naapurissa. Sodan jälkeen syntyisi todennäköisesti jonkinlainen »suurvaltojen konsertti» päättämään maailman kohtaloista.
Voionmaa johti myös Suomen Englannin-politiikkaa arvioivaa jaostoa, joka 2.2.1944 tarkastetussa mietinnössään keskittyi arvostelemaan v. 1941 tapahtunutta suhteiden katkaisemista yhtäältä Britanniaan ja toisaalta Saksan miehittämiin Euroopan mannermaan valtioihin. Kiistämättä virheiden mahdollisuutta politiikan yksityiskohdissa Ramsay luonnehti mietintöä yksipuoliseksi. Paasikivi yhtyi ulkoministeriin todeten pitävänsä jälkikritiikkiä »arvottomana». Sodan alettua suhteiden katkaiseminen merkitsi luonnollista ja välttämätöntä toimenpidettä vakoilun estämiseksi. Eri asia sitten oli kysymys sotaan joutumisen tarkoituksenmukaisuudesta.
Vuoden 1944 puolelle siirryttäessä valmistelukunnan toiminta alkoi vähitellen hiipua eikä sitä helmikuun toisen päivän jälkeen enää kutsuttu koolle. Paasikiven ennustus Neuvostoliiton ratkaisevasta sananvallasta rauhanehtojen määrittelyssä oli tuolloin jo ilmiselvästi toteutumassa, ja valmistelukunnan kaavailut saivat jäädä syrjään.
Voionmaan johtama Itä-Karjalan jaosto jatkoi silti sitkeästi työskentelyään. Elokuun 1.päivänä 1944 allekirjoitettu mietintö osoittautui neuvostohallituksen Vienassa ja Aunuksessa harjoittaman kansallisuuspolitiikan ankaraksi kritiikiksi. Paperi lähetettiin vielä valmistelukunnan jäsenille tiedoksi mutta siirrettiin sitten ymmärrettävästi vähin äänin arkistoon. Viralliseen käsittelyyn se ei enää tullut valmistelukunnan lopetettua käytännössä jo toimintansa. Kokonaan kesken jäi Pohjoismaiden yhteistyötä suunnitelleen jaoston työ.64
de Croyn – Semjonovin väylän sulkeuduttua ja amerikkalaisten Pohjois-Suomen operaatiota koskevan vastauksen viipyessä Helsingin hallituksen rauhantie näytti syksyllä 1943 jälleen nousevan pystyyn. Tarjotessaan 6.9. Paasikivelle päivällisen Seurahuoneen turkkilaisessa kabinetissa (Herrat tapasivat ensi kerran sitten kesäkuun 1941) Mannerheim ei salannut pessimismiään. Yksin jäädessään Suomi pakostakin häviäisi sodan. Kysymys oli lähinnä siitä, miten rauhanneuvotteluissa päästäisiin alkuun.
Paasikivi puolestaan ennusti tukikohta-asian muodostuvan vuoden 1939 tavoin vaikeimmaksi kiistakysymykseksi. Venäläisten kanssa keskusteltaessa piti aina etsiä kompromissia sanomatta jyrkästi ei. »Niin minä Moskovassa 1940-41 koetin toimia mm. nikkeliasiassa. Mannerheim sanoi sen kyllä muistavansa».65 – Valtioneuvos sai näin isketyksi takaisin.
Tavattuaan sunnuntaikävelyllä vanhan ystävänsä Eino Railon Paasikivi purki »pessimismiään ja defaitismiaan». Suomen asema oli äärimmäisen vaarallinen Venäjän jo käytännössä voitettua sodan. Railo merkitsi päiväkirjaansa: »Omituista kyllä olin huomaavinani häneltä lipsahtavan sellaisen tiedon, jonka hän kyllä heti koetti sumuttaa olemattomiin, että näet olisimme ryssiin salaisessa kosketuksessa rauhanehdoista».66
Valtioneuvoksen tuttavapiirissään harjoittama »rauhanpropaganda» tuli myös Saksan lähetystön tietoon. Uudenmaan läänin maaherra Helenius kertoi v. Blucherille Paasikiven usein viljelevän ilmaisua, jonka mukaan Hitler oli vain lapsi verrattuna todelliseen mieheen, Staliniin. Neuvostoliiton diktaattorin estoton kehuminen oli siinä määrin ärsyttänyt mm. Mauri Honkajuurta, että tämä Heleniuksen mukaan oli harkinnut Paasikiven sulkemista pois Kansallispankin »aamiaispiiristä».67
Syksyllä 1943 maailmaan katseet kiinnittyivät Moskovaan, jossa Englannin, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ulkoministerit kokoontuivat lokakuussa 1943 valmistelemaan ja luomaan pohjaa myöhemmin järjestettävälle »kolmen suuren» huipputapaamiselle. Ruotsin lähettilään Assarssonin vedottua Moskovassa hallituksensa toimeksiannosta ulkoministeri Cordell Hulliin Suomelle myönnettävien »oikeudenmukaisten» ehtojen puolesta hän sai vastauksen: »Monilla tahoilla Yhdysvalloissa tunnetaan myötätuntoa tätä pientä, puhdasta maata kohtaan. Mutta Venäjä on liittolaisemme, emmekä me voi riskeerata suurten linjojen häiriytymistä auttamalla Suomea».
Näin ollen pohjoisen pikkuvaltion raja- y.m. ongelmat jätettiin konferenssissa täysin sivuun. Sen sijaan hyväksyttiin yhteinen julkilausuma akselivalloilta vaadittavasta ehdottomasta antautumisesta. Amerikkalaisten keskustelussa esittämistä varauksista huolimatta Suomea ei tässä suhteessa asetettu »akselivaltojen» piirissä erikoisasemaan.68
Helsingin näkökulmasta tilanne näytti entisestään vain synkistyvän. Paasikivikin oli ilmaissut Rytille toiveensa Suomen ongelman esilleotosta Moskovassa länsivaltojen toimesta, minkä jälkeen voitaisiin toimia näiden neuvojen mukaan.69 »Neuvoksi» osoittautui nyt kuitenkin ainoastaan ehdoton antautuminen.
Loputtomissa »refleksioissaan» Paasikivi koetti syksyllä 1943 löytää ulospääsytietä. Monissa eri yhteyksissä esitetyt mietteet voidaan tiivistäen koota seuraavasti:
1. Saksa ilmeisesti häviäisi sodan. Hitlerin ja Stalinin erillisrauhakaan ei hyödyttäisi Suomea, koska Saksa siinä tapauksessa todennäköisesti käyttäisi pohjoista pikkuvaltiota vaihtorahana.
2. Tehokkaan avun odottaminen länsivalloilta oli illuusio. Suomi merkitsi niille lähinnä rasitetta, joka uhkasi turmella välit itäiseen suurvaltaliittolaiseen.
3. Lopullinen määräysvalta Suomen asiassa jäisi siis Venäjälle, ja näin ollen täytyi tunnustaa, ettei neuvotteluja Stalinin kanssa ajan mittaan voitu välttää kaikista epäluuloista huolimatta. Bolševikkien tunnetusti herkkä »prestiishi» tuli ottaa vaikuttavana tekijänä huomioon.
4. Saksaa vastaan saavuttamiensa suurten voittojen jälkeen Neuvostoliitto todennäköisesti lähtisi luoteisen naapurinsa kohdalla liikkeelle Moskovan rauhan rajoista. Kun toisaalta Suomen armeija seisoi vielä kaukana Itä-Karjalassa, asetelma oli todella ongelmallinen.
5. Kuitenkin, joutuessaan talvisodan tapaan yksinään aseelliseen välienselvittelyyn Neuvostoliiton kanssa Suomi loppujen lopuksi eittämättä häviäisi tuon taistelun.
6. Ratkaisun viivästyessä tilanne vain pahenisi ehtojen kiristyessä. Tässä mielessä asema muistutti vuoden 1940 alkua. Sovintoon tulisi päästä ennen suurhyökkäyksen käynnistymistä.
7. Toisaalta, elintarvikekysymys oli yhä ratkaisematta. Voitaisiinko Ruotsista saada apua?
8. Miten selvittäisiin pohjoiseen sijoitetuista saksalaisista joukoista joutumatta uuteen sotaan ja vältyttäisiin puna-armeijan tunkeutumisesta niiden tilalle?
9. Kuinka saataisiin yleinen mielipide ja erityisesti upseeristo oivaltamaan muuttuneen tilanteen vaatimukset? Laajoissa piireissä uskottiin yhä armeijan kyllä pystyvän pitämään puolensa Neuvostoliittoa vastaan ja varmistamaan siten ulkomaiden tuella maalle hyvän rauhan.
10. Ulkopuolisia turvallisuustakeita minkään valtion taholta ei enää kannattanut toivoa. Mahdollinen Atlantin julistuksen periaatteille rakentuva maailmanjärjestö taas ei parhaimmassakaan tapauksessa pystyisi lähitulevaisuudessa määräävästi vaikuttamaan suurvaltaetuihin. Sen varaan ei siis voitu heittäytyä.70
Lokakuun 15. päivänä 1943 valmistuneissa, ulkoasiain valmistelukunnan jäsenille jakamissaan »mietteissä» Paasikivi käänsi katseensa myös tulevaisuuteen. Pelkkä modus vivendi ei riittänyt, vaan »sairaaloisen epäluuloiset» neuvostovenäläiset piti saada uskomaan, »mikäli heidän puolellaan todella on kysymys defensiivistä», ettei Suomi luovuttaisi aluettaan heitä vastaan suunnattuun hyökkäykseen.
»Meidän sodistamme voisi tässä suhteessa katsoa olevan se hyvä (!), että Kreml on oppinut taistelukykymme oikeammin arvioimaan. Miten venäläiset saataisiin – paremmin kuin syksyllä 1939 – uskomaan, että itsensä turvatuksi tunteva ja puolustautuva Suomi on Neuvostoliitollekin eduksi, ja päästäisiin aikaa myöten n.s. »hyviin ja ystävällisiin» väleihin Venäjän kanssa, se on kysymys.
Epäluottamuksen tärkeimpiä aiheita Neuvostoliitossa meitä kohtaan on luullakseni ollut Itä-Karjalan kysymys. Kun se asia nytkin näyttää olevan realiteettien ulkopuolella, olisi luullakseni tämä kysymys, niin valitettavaa kuin voi ollakin, poistettava kaikesta poliittisesta toiminnasta.
Suomi on onnettomuudeksi joutunut Venäjän naapuriksi, josta emme pääse. Mutta toiselta puolen on meille – tahtoisin sanoa – hengen asia, että emme jää Neuvosto-Venäjän intressipiiriin – sillä me kuulumme aivan eri maailmaan – vaan että säilytämme siinä suhteessa itsenäisyytemme, ja myös oikeuden tehdä puhtaita puolustusliittoja muiden pienten, erityisesti Pohjolan valtojen kanssa. Moskovan rauhan 3 artiklan määräys oli meillä joka askeleella tiellämme. Eri asia on, että Kreml tulkitsi sen mielivaltaisesti. Ottaen huomioon Neuvostoliiton sekä aikaisemman että nykyisen asenteen voi tästäkin asiasta nousta vaikeuksia. Kansainvälisen turvallisuusjärjestön syntyminen auttaisi tämän kysymyksen selvittämistä». 71
Esitellessään 3.11.1943 näkökohtiaan Rytille Paasikivi oli tyytymätön presidentin osoittamaan »liialliseen» optimismiin. Valtion päämies mainitsi odottavansa lähiaikoina Moskovasta »rauhanultimaatumia», joka pääosin pohjautuisi vuoden 1939 rajoihin. Kannakselta kuitenkin myönnettäisiin alueita Itä-Karjalasta saatavaa korvausta vastaan. Muuten presidentti piti yhä mahdollisena Lapin miehittämistä – saksalaisten poistuttua – ruotsalaisin tai amerikkalaisin joukoin.
Paasikivi ei ollut enää valmis seuraamaan. Kremliltä tuskin voitiin sodan nykyvaiheessa odottaa näin edullista tarjousta. Talvisodankin aikana Kollontain puheet Stalinin »jalomielisestä eleestä» olivat osoittautuneet perättömiksi. Ruotsi taas ei lähettäisi armeijaansa Pohjois-Suomeen ilman kaikkien suurvaltojen suostumusta ja amerikkalaisten aikeisiin nähden oli esiintynyt aivan liian paljon epävarmuutta. Valtioneuvos ilmaisi avoimesti presidentille pelkonsa, »että me jälleen juoksemme illusioiden perässä».72
Välitöntä yritystä rauhan aikaansaamiseksi ei Paasikivikään yleisen mielipiteen huomioon ottaen silti uskaltanut suositella. Tavatessaan hieman ennen joulua ulkoministeri Ramsayn hän tunnusti itsekin joutuvansa hallituksen asemassa menettelemään samalla tavoin:
»Waikka itse luulen meillä olevan vähän mahdollisuuksia välttää huonoa rauhaa (Moskovan rauhaa), niin minullakaan ei nyt tällä hetkellä olisi moraalista rohkeutta tehdä siitä päätös, jos minulla olisi siihen valta. Pidän mahdollisena, että vielä jonkun ajan (kuukauden, pari) päästä voidaan saada jotenkin samat ehdot kuin nyt. Kaikki huonot päätökset on nykyisen hallituksen tehtävä, koska muuten ei saada riittävän suurta kansan enemmistöä mukaan».73
Paasikiven saavuttua 19.1.1944 jälleen tavanomaiselle käynnilleen Tamminiemeen neuvottelu keskittyi anglosaksien odotetun suurmaihinnousun ympärille. Presidentti katsoi, että vapauduttuaan lännessä joko tekemällä erillisrauhan tai torjumalla invaasion Saksa voisi keskittää voimansa Venäjää vastaan. Paasikivi ei uskonut Hitlerin enää tällöinkään pystyvän lyömään Stalinia, mutta eittämättä tilanne tasapainottuisi. Maihinnousun onnistuminen taas muuttaisi Saksan aseman todella vaikeaksi. Suomella ei valtioneuvoksen mielestä ollut enää paljon aikaa. Lähestyttiin »faasia», jossa Moskovan rauha merkitsi parasta saavutettavissa olevaa vaihtoehtoa. Tärkeätä olisi Ruotsin kautta sondeeraamalla koettaa päästä perille Kremlin aikeista Suomeen nähden. Jos suurhyökkäys ehtisi alkaa, ehdot varmasti kiristyisivät. Joka tapauksessa Rytin, Linkomiehen hallituksen ja Mannerheimin tuli tehdä ratkaisu. »Muuten kansa ei usko». Yksityiskohtia paljastamatta presidentti kertoikin Venäjän kanssa jo oltavan kosketuksissa.74
Rytin lyhyt maininta jäi sen verran kaivelemaan Paasikiveä, että hän viikkoa myöhemmin otti asian puheeksi Waldenin kanssa KOP:n hallintoneuvoston kokouksen jälkeen pidetyillä illallisilla. Ei ollut soveliasta jättää informoimatta häntä, Venäjän tuntijaa, joka aina oli valmis neuvottelemaan sitä koskevista asioista.· Walden teki työtä käskettyä, ja jo seuraavana päivänä Paasikivi sai kutsun ulkoministeriöön, jossa Henrik Ramsaylla oli kerrottavanaan suuria uutisia.75
