Välirauhaan
Pettymyksessään, joka kohdistui Paasikiven ja Enckellin Moskovasta tuomien ehtojen sisältöön, Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta ei ollut suinkaan yksin. Vaikka Kreml pitikin kiinni helmikuussa julkistamastaan kannasta, ero Kollontain ja hänen avustajiensa myöhemmin antamiin avokätisiin lupauksiin1 nähden oli huomattavan suuri. Semjonoville ulkoministeri Günther ilmoitti »henkilökohtaisena käsityksenään», ettei Suomen eduskunta hyväksyisi Molotovin nyt esittämiä ehtoja.
Sitä ennen UD:n johto oli neuvotellut keskenään ja Marcus Wallenbergin kanssa syntyneestä tilanteesta. Tällöin tehtyjen muistiinpanojen mukaan
»Wallenberg nauroi itsensä läkähdyksiin noille 600 miljoonalle, täysin mielettömälle vaatimukselle, kun otetaan huomioon Suomen vienti ennen sotaa ja ne luovutukset, mm. hyvät metsäalueet, joihin nyt oli pakko mennä… Boheman on hyvin pessimisti-nen. Hän tunnustaa, että hänet on johdettu harhaan… venäläisten mielenlaatu on käsittämätön. Hän sanoi, ettei hän missään tapauksessa rohkenisi antaa neuvoa sopimusratkaisusta nyt… Pahuudella ei ole mitään rajaa, hän sanoi, eikä mitään takeita ole siitä, etteivätkö venäläiset pohjimmaltaan pyri Suomen tuhoamiseen».2
Harmillista oli UD:n ja vieläpä vanhan kuninkaan joutuminen jossakin määrin huonoon valoon yrittäessään erheelliseksi osoittautuneelta pohjalta taivuttaa suomalaisia sopimuksen tekoon. Silti Boheman tarkemmin harkittuaan toivoi Helsingissä päädyttävän keskustelun jatkamiseen esittämällä vastaehdotuksia. Näin ainakin voitettaisiin aikaa.3
Ruotsalaisten tavoin Suomen poliittinen johto katsoi, ettei rauha ollut sillä erää solmittavissa. Rytin mielestä »nämä ehdot tuhoavat meidän riippumattomuutemme. Sen pahempaa ei voi tulla». Vaikeinta estettä ei enää nähty vuoden 1940 rajassa, jonka väistämättömyyteen pitkällä tähtäyksellä sisärengas alkoi vähitellen alistua. Eri asia sitten oli, miten ratkaisun taakse saataisiin hallitus, eduskunta, armeija ja yleinen mielipide. Saksalaisten karkottamiselle asetettua aivan liian lyhyttä määräaikaa epäiltiin tarkoitukselliseksi, jotta suomalaisten olisi pakko kutsua neuvostojoukot auttamaan internointitehtävässä.
Vaaditun sotakorvauksen maksamista, jonka hallitus ja sen käyttämät asiantuntijat katsoivat ylittävän maan taloudellisen kestokyvyn, pidettiin täysin mahdottomana. Sen katsottiin myös tarjoavan Neuvostoliitolle tilaisuuden alistaa Suomen talouselämä valvontaansa. Armeijan pikainen kotiuttaminen taas avaisi itäiselle suurvallalle tien sotilaallisen määräysvaltansa ulottamiseen Suomeen. Moskovan ehtoja käsiteltäessä Tanner totesi, että jokainen niistä erikseen otettuna saattoi olla hyväksyttävissä, varsinkin jos saataisiin lievennyksiä, mutta yhdessä ne tuntuivat mahdottomilta.
Sisäpoliittisesti rauhanehtojen pelättiin johtavan kotimaan mielipiteen jyrkkään kahtiajakoon. Mannerheimin junassa pidetyssä neuvottelutilaisuudessa oli aavisteltu jopa sisällissotaa, johon saksalaiset sekaantuisivat, mikäli motsalaiset ja sosiaalidemokraatit päätyisivät näillä ehdoin luopumaan taistelusta. Suomen johto oli koko ajan katsonut maan voivan selviytyä sodasta vain yksimielisen kansan ja voimakkaan armeijan ansiosta. Suostuminen Moskovan ehtoihin hävittäisi nämä molemmat.
Rauhanteon vastustajat viittasivat siihen, että oma armeija seisoi voittamattomana kaukana vanhan rajan itäpuolella lujissa asemissa, ja Keski-Euroopassa käytävä taistelu oli vielä ratkaisematta. Saksalla oli yhä voimaa tehokkaisiin vastatoimenpiteisiin. Sitäpaitsi »kunniaton» kääntyminen aseveljeä vastaan katkaisisi maalle elintärkeät huoltokuljetukset, jotka eivät ainakaan toistaiseksi olleet korvattavissa. Monien eduskuntapuhujien lausunnoissa kuvastui myös vuosisadan alun oikeustaistelun perinne: usko pienten kansojen oikeuteen ja ihmisyyden aatteeseen.
Kaikista eduskuntaryhmistä Neuvostoliiton ehdot tuntuivat liian raskailta. Tässä mielessä ne koettiin pettymyksenä niin hyvin Töölön linnassa kuin hallituksen ja rauhanoppositionkin taholla. Eduskuntaryhmien ryhmäpuheenvuorot noudattelivat maaliskuisen keskustelun linjoja. Sosiaalidemokraatit ja motsalaiset totesivat, ettei ehtoja voitu hyväksyä mutta toivoivat samalla hallituksen pitävän silmällä rauhaan pääsyn mahdollisuuksia. Maalaisliitto ja tällä kertaa myös edistys pyrkivät osoittamaan kohta kohdalta ehtojen »kohtuuttomuuden». Kokoomuksen puheenvuoron käyttäjä painotti Saksan suhteiden säilyttämisen merkitystä, ja IKL:n edustaja vaati erillisrauhakeskustelun lopettamista. Karjalaisten puheenvuoron käytti maalaisliiton Eemil Luukka; hän korosti, ettei Karjala voinut olla kauppahinta, jonka avulla maan itsenäisyys näennäisesti koetettaisiin säilyttää.
Kokonaisuutena katsoen voidaan todeta rauhanehtojen tunnetuksitulon vaikuttaneen heikentävästi erillisrauhan ajajien aktiivisuuteen. Beck-Friis raportoi opposition suorastaan halvaantuneen. »Minusta alkaa tuntua, ettei Moskova vakavissaan rauhaa tahdokaan», kirjoitti Urho Kekkonen. Näissä oloissa hallitus saattoi jälleen ainakin joksikin aikaa nojautua suhteellisen yhtenäiseen kansalaismielipiteeseen. Huoli sen säilymisestä jarrutti osaltaan halukkuutta tinkimistä edellyttävien vastaehdotusten tekemiseen. Samaan suuntaan vaikuttivat Molotovin Moskovassa Paasikivelle ja Enckellille esittämät jyrkät vakuutukset ehtojen »lopullisuudesta». Julkaistuaan vaatimuksensa Neuvostoliitto näytti sitoneen arvovaltansa niiden läpiviemiseen.
Eduskunnan yksimielisesti hyväksymässä vastauksessaan, jonka laadintaan myös ylipäällikkö Mannerheim oli osallistunut, hallitus korosti 15.4.1944 vakavaa pyrkimystään ystävällisten suhteiden palauttamiseen suuren itäisen naapurin kanssa ja valitti, etteivät »sen huolellisesti tutkimat ehdotukset suoneet mahdollisuuksia tämän pyrkimyksen toteuttamiseen». – Kontakti katkesi toistaiseksi tähän. Neuvostoliiton kiristyneihin ehtoihin pettynyt Tukholma ei liioin enää yrittänyt maaliskuun alkuvaiheen tavoin painostaa Helsinkiä sopimukseen.
Olli Vehviläinen kiteyttää sisärenkaan kannan:
»Moskovan esittämät välirauhanehdot hylättiin huhtikuussa 1944, koska Suomen johtavat piirit uskoivat, että suhteiden katkaiseminen Saksaan, vuoden 1940 rajalle vetäytyminen ja armeijan demobilisointi saattaisivat maan täysin turvattomaan asemaan ja sotakorvaustaakka nujertaisi sen taloudellisesti. Voitiin odottaa, että suursota kestäisi vielä pitkään, eikä tiedetty, miten Suomi siinä tilanteessa pystyisi turvaamaan elintarvikehuoltonsa ja samalla aloittamaan sotakorvausten maksamisen Neuvostoliitolle. Ajan voittaminen sen sijaan saattoi tarjota etuja. Halutessaankaan hallituksella olisi tuskin ollut mahdollisuutta ajaa läpi ehtoja ilman sen kansallisen yksimielisyyden särkymistä, johon koko sota-ajan politiikka oli nojautunut. Lisäksi sen oli otettava huomioon Saksan vastatoimenpiteiden mahdollisuus».4
Valtion johdon arvioidessa tilannetta edellä luonnehditusta näkökulmasta neuvottelujen välitöntä jatkamista suositteleva Paasikivi jäi yksin Moskovan matkakumppani Enckellinkin omaksuttua kielteisen kannan. Kevään 1944 kokemusten valossa valtioneuvoksen odotuksilla rauhankeskustelujen avulla saavutettavista myönnytyksistä ei näyttänyt olevan todellisuuspohjaa.
Toisaalta sisärengas ei kieltänyt mahdollisuutta, että suursodan todennäköisen kehityksen myötä ehdot tulisivat vieläkin kovemmiksi. Molotovin ajankohtaisten vaatimusten »mahdottomuuden» rinnalla tämä taas nähtiin sittenkin etäisempänä ongelmana. Vailla sitovaa poliittista vastuuta Paasikivi saattoi vakiintuneeseen tapaansa tarkastella Suomen asemaa laajasta kansainvälisestä perspektiivistä kiinnittämättä samassa määrin huomiota niihin »poliittisiin realiteetteihin», joita sisärengas ei katsonut voivansa sivuuttaa.
Pohja kahdelle erilaiselle menettelylinjalle oli näin muodostunut, eikä tilannetta helpottanut valtioneuvoksen tunnetusti koleerinen temperamentti. Osittain se oli purkautunut jo Smolnan kokouksessa 2.4.1944. Ottaessaan seuraavana päivänä kotonaan vastaan Pekkalan ja Fagerholmin »ukko» oli vieraitten myöhemmin levittämän kertomuksen mukaan »raivonnut» pari tuntia suomalaisten poliittisesta typeryydestä manaten niitä, jotka olivat syyllisiä onnettomaan tilanteeseen. Osansa saivat niin presidentti, hallitus kuin sotilasjohtokin5.
Päiväkirjassaan valtioneuvos tosin tunnusti, ettei muutakaan hallitusta voitu muodostaa, koska kansa ei seuraisi sitä. »Sentähden olen aivan epätoivoinen. Pelastusta ei näy». Enckellille Alli-rouva kertoi myöhemmin miehensä suorastaan itkeneen tilanteen kurjuutta. Katkeruutta lisäsi joidenkin vanhojen ystävien »ymmärtämättömyys». Kuultuaan KOP:n pääjohtajan Mauri Honkajuuren luonnehtineen Allille Moskovan-matkaa sanoilla: »Nyt on Paasikiven nimi mennyt», valtioneuvos purki vihaansa päiväkirjan lehdille. Rahan hankkimiseen kykenivät perin yksinkertaisetkin miehet.6
Kysymys ei silti ollut ensisijaisesti herrojen henkilökohtaisista suhteista. K. N. Rantakari kertoi v. Blücherille oikeistopiireissä, lähinnä Akateemisen Karjala-Seuran taholla heränneestä ajatuksesta »heikon» Linkomiehen korvaamisesta lujatahtoisemmalla Honkajuurella. Hankkeen toteuttamista vaikeuttivat kuitenkin Rytin ja Honkajuuren vanhastaan huonot välit, minkä vuoksi siitä luovuttiin.7
Neuvottelijan persoonaan kohdistuneista syytöksistä huolimatta antautumismieliala pysyi hänestä silti kaukana. Ottaessaan 8.4.1944 Jukolassa vastaan helmikuussa Tukholmassa tapaamansa »hauskan nuorukaisen», Suomeen informaatiota keräämään saapuneen amerikkalaisen journalistin ja tiedustelupalvelun asiamiehen John Scottin8 raivostunut Paasikivi tiedusteli, minkä takia »pirun amerikkalaiset» (devil Americans) jatkuvasti radioteitse kehottelivat suomalaisia hyväksymään Molotovin ehdot. Hän ymmärsi, ettei USA voinut lähettää Suomen suojaksi tarvittavia neljää miljoonaa sotilasta, mutta näin ollen sillä ei myöskään ollut oikeutta sekaantua asioihin vastuuttomin radiolähetyksin.
Amerikkalaiseen vieraaseen teki selvästi vaikutuksen, kun vanha mies seisaalleen nousten ja »luisevaa, maksaläikkäistä etusormeaan heristäen» vannoi 50 vuotta kestävää sissisotaa, jos Suomi miehitettäisiin. »Me emme ole tsekkejä tai hollantilaisia. Me tulemme taistelemaan kynsin hampain jokikisen kiven takana ja jokaisen järven jäällä. Minä olen vanha enkä kestä kauan, mutta toiset jatkavat». Silti valtioneuvos ei salannut käsitystään, jonka mukaan ennen tähän tilanteeseen joutumista tuli tehdä kaikki voitava neuvotteluratkaisun aikaansaamiseksi.
Lähtien Scottinkin hyväksymästä peruskatsomuksestaan, ettei Suomen kannattanut toivoa apua läntisiltä suurvalloilta, Paasikivi saattoi antaa vapaan vallan suorapuheiselle ärtymykselleen, joka tietenkään ei kohdistunut vieraaseen henkilökohtaisesti. Rauha oli jo menetetty ja pienet kansat nitistettäisiin sodan jälkeen. Kahdessakymmenessä vuodessa puhkeaisi sota Neuvostoliiton ja anglosaksilaisen koalition välillä. Venäjä ei suinkaan ollut yksin syyllinen. Sen suhtautuminen Suomeen muistutti Englannin politiikkaa Malaijassa ja Irlannissa tai USA:n menettelyä Latinalaisessa Amerikassa. Kenties, jos Suomi olisi suurvalta, se toimisi samalla tavoin, mutta hän ei toivonut sitä.9
Erimielisyyksistä huolimatta Paasikiven yhteydet hallitukseen eivät silti keväällä 1944 kokonaan katkenneet. Huhtikuun loppupuolella hän päiväkirjansa mukaan nautti »hyvän päivällisen» Ramsayn luona Espoon kartanossa yhdessä Enckellin, Waldenin ja Leo Ehrnroothin kanssa. Pöydän antimien lisäksi valtioneuvoksen mielialaa tasoitti tilaisuuden isännän ääneen lukema katkelma Linkomiehen puheesta eduskunnan suljetussa istunnossa 12.4.1944. Moskovan neuvotteluja selostaessaan pääministeri oli antanut erityisen tunnustuksensa herroille Paasikivi ja Enckell, jotka velvollisuuden kutsuessa olivat osoittaneet valmiutensa »tällaiseen vaivalloiseen matkaan ja rasittavaan tehtävään».
Ramsayn selostaessa vastikään Tukholman kautta lähtenyttä vastausta, jonka ruotsalaiset olivat hyväksyneet, Paasikivi toivoi sen avulla vältyttävän neuvottelujen katkeamiselta. Varmaa tämä ei kuitenkaan ollut. Hallitus ei saisi tyytyä pelkkään ajan voittamiseen, vaan sen tulisi laatia itselleen myös positiivinen toimintaohjelma. Ramsay ja Ehrnrooth pitivät sellaista kuitenkin toistaiseksi mahdottomana, koska yleinen mielipide torjui rauhanteon venäläisten sallimin ehdoin. Kysymys oli siis tältä osin pitkälti sisäpoliittinen.
Kiistämättä viimeksi mainittua näkökohtaa Paasikivi kuitenkin vaati hallitusta, jolla oli sensuuri käytettävissään, tarmokkaasti ohjaamaan yleistä mielipidettä entistä objektiivisempaan suuntaan. Neuvostoliiton »haukkuminen» tiedotusvälineissä tuli myös lopettaa. Vaikka vastaväitteitä ei kuulunutkaan, valtioneuvos havaitsi hallituksen silti edelleen haluttomaksi aktiivisiin rauhantunnusteluihin. Ne edellyttivät sellaista yleistilanteessa tapahtunutta muutosta, joka tekisi riittävän suuren vaikutuksen yleiseen mielipiteeseen. Kiirehtiminen saattoi provosoida saksalaisten tukeman kaappauksen, mistä Ehrnrooth erikseen varoitti.10
Keskustellessaan pari päivää myöhemmin (20.4.1944) Ruotsin lähettilään Hans Beck-Friisin kanssa Paasikivi myönsi rauhanneuvottelujen edellyttävän tietynsuuntaista kehitystä »Suomen ulkopuolisissa sotatapahtumissa». Vaikka ajan kuluminen helpottaisikin saksalaisongelman ratkaisua, viivytys toisaalta ehkä vähentäisi venäläisten mielenkiintoa sovintoon, mikä saattoi merkitä Hangon menetystä.
Muuten Paasikivi yhä edelleen korosti Mannerheimin »esiinastumisen» tärkeyttä. Hänen liittäessään mukaan arvovaltansa ja Neuvostoliiton luvatessa palauttaa vaikkapa Viipurin, Saimaan kanavan ja Enson saataisiin aikaan riittävä sisäinen yhtenäisyys saksalaisten poistamiseksi tarvittaessa vaikka voimakeinoin. Beck-Friisin mielestä valtioneuvoksen ajattelu rakentui tältä osin varsin optimistiselle pohjalle.11Suomen kielteistä vastausta apulaisulkoasiainkansankomissaari Vyšinski kommentoi laajasti Moskovassa 22.4.1944 pitämässään lehdistötilaisuudessa. Päästämällä v. 1941 saksalaiset joukot maahan Suomi oli menettänyt valtiollisen itsenäisyytensä ja muuttunut Hitlerin vasalliksi. Sitä osoitti myös nyt tapahtunut ehtojen hylkääminen. Ilmaistuaan Linkomiehen hallitukseen kohdistuvan epäluottamuksensa Vyšinski ei silti lopullisesti kieltäytynyt neuvottelemasta senkään kanssa.12
Helsingissä suunniteltiin nyt seikkaperäistä vastausta, jossa kohta kohdalta kumottaisiin Vyšinskin väitteet. Jollei Suomi enää ollut riippumaton, miksi sitten neuvostohallitus oli keskustellut sen kanssa rauhasta? Oliko Englanti menettänyt itsenäisyytensä sen jälkeen kun sinne oli sijoitettu divisioonittain amerikkalaisia joukkoja?
Tulevaisuutta silmällä pitäen Linkomiehen hallitus silti katsoi parhaaksi pidättyä ryhtymästä polemiikkiin ja todeta vain lyhyesti neuvottelujen tällä erää katkenneen. Samalla julkaistiin Neuvostoliiton ehdot ja Suomen niihin antama vastaus. Asian käsittelyn olivat hallitusmuodon mukaisesti hoitaneet maan hallitus ja eduskunta.13
Toukokuuhun tultaessa kokonaistilanne pysyi vielä ennallaan. Käydessään 12.5.1944 Ramsayn luona Paasikivi sai kuulla hallituksen edelleenkin pitävän ajankohtaa epäsuotuisana neuvottelujen jatkamista ajatellen. Samaa mieltä oli Mannerheim. Valtioneuvoksen viitattua jälleen yleisen mielipiteen johtamiseen »oikeaan, realistiseen suuntaan» ulkoministeri mainitsi lehdistön selvästi hillinneen kielenkäyttöään Neuvostoliitosta ja sen johtomiehistä puhuessaan. 14
Liian pitkälle ei silti kannattanut mennä. Tarjotessaan 22.5.1944 Kämpin kabinetissa lounaan Carl Enckellille Paasikivi sai kuulla keskustelukumppaninsa ryhtyneen poimimaan – muodollisesti vielä olemassa olevaa ulkoasiain valmistelukuntaa varten – Leninin kootuista teoksista irrallisia, suomalaisille edullisia sitaatteja, jotka voisivat osoittautua hyödyllisiksi tulevissa neuvotteluissa. Kukaties saataisiin näin jopa korjauksia vuoden 1940 rajaan? Enckell harkitsi siten Neuvostoliitoon kohdistuvaa samantapaista taktikointia, jota ikääntynyt Urho Kekkonen – vastakkaisista historiallisista tosiasioista piittaamatta – yritti 1970-luvulla ajaa lävitse oman maansa yleisen mielipiteen keskuudessa.
Vaikka Paasikivi suosittelikin ystävälleen harrastuksen jatkamista ja jopa lainasi tältä Lenin-muistiinpanot sekä tsaristisen historioitsijan Mihail Borodkinin Pietari Suuren aikaa koskevan teoksen, hän ei silti innostunut asiasta. Kremlin neuvottelupöytään oli täysin turha mennä Lenin-sitaatit kainalossa ja ideologiaan vedoten. Stalin katsoi asioita kylmän realistisesti, lähinnä sotilaallisesta näkökulmasta. Enckell tekisi paljon hyödyllisempää työtä syventymällä siihen, miten Suomen pitäisi menetellä, jos maa pakotettaisiin alistumaan Neuvostoliiton viimeksi esittämiin aselepoehtoihin.
Kun neuvottelut Moskovassa aikanaan aloitettaisiin, Paasikivi halusi mukaansa valtuuskuntaan Enckellin, Waldenin ja Sventon. Toistaiseksi kuitenkaan yritystä ei kannattanut tehdä, mistä molemmat herrat olivat samaa mieltä. Valtioneuvos kuitenkin viittasi odottamisen vaaroihin. Kukaties Kreml vaatisi seuraavalla kerralla vuoden 1743 Turun rauhan rajaa, mikä olisi Suomelle mahdottomuus. 15
Odotuksen aika päättyi vihdoin 10.6.1944 Stalinin aloitettua suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella. Suomalaiset oli pakotettava rauhaan »takomalla moukarilla järkeä heidän päähänsä». Kotonaan influenssaa sairastavan Paasikiven puhelintiedusteluun offensiivin luonteesta ja tavoitteista ei Ramsay vielä 13.6.1944 pystynyt vastaamaan. Operaatio oli tullut hänelle kuten muillekin hallituksen jäsenille täydellisenä yllätyksenä. Valtioneuvos saattoi nyt vain ilmaista huolestuksensa. Menestyksellinen hyökkäys arvattavasti lisäisi venäläisten vaatimuksia ja vaikeuttaisi siten Suomen ja Neuvostoliiton välien lopullista selvitystä.16
Lähempiä tietoja rintaman murtumisesta sisärengas sai vasta 14.6.1944 puolustusministeri Waldenin palattua päämajasta. Ylipäällikkö oli ollut pessimistinen todeten Suomen armeijan tulleen lyödyksi. Tien avaamiseksi rauhanneuvotteluille sisärengas ryhtyi nyt suunnittelemaan hallituksenvaihdosta. Ensi vaiheessa Linkomies ja Tanner tosin kaavailivat odottamista Viipurin kukistumiseen saakka, koska muuten kansaa ei saataisi uskomaan. Vanhan hallituksen tehdessä rauhan uusi ministeristö voisi sitten aloittaa työnsä »puhtaalta pöydältä». Tilanteen kärjistyminen pakotti kuitenkin luopumaan lykkäyksestä.
Hallitusremontin yhteydessä lähdettiin siitä, että ainakin siihenastisen suuntauksen avainhenkilöiden Linkomiehen, Ramsayn ja Tannerin tuli väistyä. Ongelmallisempana pidettiin uuden pääministerin löytämistä. Mannerheim torjui jo 14.6.1944 Rytin hänelle tarjoaman hallituksenmuodostajan tehtävän. Huonoon terveydentilaansa vedoten Walden kieltäytyi yhtä ehdottomasti. Liian alistuvaksi ja helposti paniikkiin joutuvaksi katsottua Paasikiveä ei kukaan puoltanut. Entinen ulkoministeri Erkko taas arvioitiin »häilyväksi».
Ratkaisu löytyi Linkomiehen, Ramsayn, Waldenin ja Tannerin illalla 15.6. ulkoministerin virkahuoneessa pitämässä kokouksessa. Rytin olisi itsensä esitettävä presidentin tehtävien siirtämistä Mannerheimille, jotta kriittisessä tilanteessa sotilas- ja siviilijohto voitaisiin yhdistää. Päätöksen synnyttyä Linkomies ajoi saman tien Tamminiemeen esittelemään asian Rytille. Valtakunnan päämies, joka jo keväällä oli tehnyt marsalkalle samantapaisen tarjouksen, ei asettunut vastahankaan. Hän lentäisi seuraavana päivänä Mikkeliin.
Matka jäi kuitenkin tuloksettomaksi Mannerheimin pitäessä entiseen tapaan johdonmukaisesti kiinni kielteisestä kannastaan. Hänen paikkansa olisi armeijan johdossa. Suostuminen valtionhoitajaksi v. 1918 oli osoittautunut pahaksi erehdykseksi. Periaatteessa marsalkka ei silti kiistänyt hallituksen uusimisen tarpeellisuutta. Rytin lennettyä takaisin Helsinkiin sisärengas totesi 17.6.1944 pitämässään kokouksessa tilanteen palautuneen näin lähtöruutuun. Pääministeriehdokasta ei edelleenkään ollut. 17
Paasikivi kuuli huolestuttavasta rintamatilanteesta 15.6.1944 puhelimitse Waldenilta. Politiikasta ei korrekti puolustusministeri suostunut lähemmin keskustelemaan katsoen asian kuuluvan Rytille ja Ramsaylle. Valtioneuvos totesi odottavansa ulkoministeriä luokseen jälleen seuraavana päivänä. Presidenttiä hän sen sijaan ei ollut tavannut ulkoasiainvaliokunnan 2.4.1944 pitämän kokouksen jälkeen.
»En ole tahtonut mennä Rydin luo, koska hän ei ole minua koskaan pyytänyt luokseen. En tahdo tunkeutua, koska hän ei nähtävästi halua puhua kanssani».18
Muuten valtioneuvos viittasi Mannerheimille 7.3.1944 lähettämäänsä kirjeeseen,19 jossa esittämällään kannalla hän edelleenkin pysyi. Waldenille tämä ei tietenkään ollut mikään uutinen.
Ramsayn käydessä seuraavana päivänä Paasikiven luona Espoonkadulla hän ei paljastanut Rytin juuri lentäneen Mikkeliin Mannerheimin puheille. Valtioneuvos sai näin tyhjän päiten »saarnata» käsitystään marsalkasta ainoana mahdollisena tilanteen pelastajana. Ylipäällikkö voisi omissa nimissään mutta Rytin ja hallituksen tieten »sondeerata» Tukholman välityksellä Moskovan kantaa.
Ulkoministeri viittasi yhä mahdollisuuteen, että Suomen kansa ei suostuisi Neuvostoliiton ehtoihin. Varmuus puuttui siitäkin, pitäisivätkö venäläiset edes itse niistä kiinni. Paasikivi kieltäytyi hyväksymästä viimeksi mainittua argumenttia. Jos joku voisi osoittaa toisen vaihtoehdon, hän hyväksyisi sen. Tähän ei kuitenkaan kukaan pystynyt, minkä takia tulevaisuuteen kohdistuva spekulointi oli hyödytöntä.
Kokonaan ei valtioneuvos silti ennusteluista pidättynyt. »Taistelu loppuun saakka» merkitsisi ehkä pariasataatuhatta kaatunutta ja haavoittunutta sekä samaa määrää pakolaisia Ruotsiin. Kotimaahan jäisi ainakin kolme miljoonaa, »ja se on Suomen kansa».20
Rintamatilanteen kehitys herätti luonnollisesti levottomuutta myös rauhanoppositiossa, jonka edustajat J. W. Keto, Ragnar Furuhjelm ja Urho Kekkonen saapuivat 17.6.1944 Espoonkadulle tiedustelemaan valtioneuvoksen mielipidettä. Eikö hän voisi mennä presidentin luokse ehdottamaan uuden hallituksen muodostamista Mannerheimin johdolla?
Paasikivi vastasi olevansa »kovin suruissaan» maan kohtalosta ja kannattavansa marsalkan »astumista esiin». Tamminiemeen hän (Paasikivi) ei kylläkään ehtisi, mutta kirjeen kirjoittaminen Rytille kävisi päinsä. Vieraille ei jäänyt epäselväksi valtioneuvoksen »ajanpuutteen» todellinen syy.
Tapaaminen, joka Paasikiven ja Kekkosen välillä oli ensimmäinen koko jatkosodan aikana, ei tehnyt nuoreen, nousevaan poliitikkoon erityistä vaikutusta. »Se ukko on monessa suhteessa toivoton, mutta sillä oli viisaita sitaatteja, joita vielä käytän». Samana päivänä (Rytin siis jo palattua Mikkelistä) Paasikivi lähetti todellisesta tapahtumakehityksestä pahasti jälkeen jääneen kirjeensä president ille. 21
Sunnuntai 18.6.1944 kului kokonaisuudessaan ulkoasiainvaliokunnan yrityksessä muodostaa uusi hallitus. Mannerheimin ehdokkuuden rauettua jo aikaisemmin käytiin entistä tarmokkaammin Waldenin kimppuun. Sairas puolustusministeri kuitenkin kieltäytyi jyrkästi ja ehdottomasti. Kun hänen kantaansa ei lopultakaan pystytty horjuttamaan, painostus suunnattiin muiden ehdokkaiden puutteessa Ramsayhin, joka »hyvänahkaisena miehenä» viimein myöhään illalla antoi periksi.
Ramsayn ryhtyessä 19.6. kokoamaan hallitusta uudistuksen kannalle asettuivat sosiaalidemokraatit, ruotsalaiset ja edistys. Sosialistien puoluetoimikunnan piirissä tosin kannatusta oli myös Urho Kekkosella enemmistön kuitenkin hyväksyessä Tannerin suositteleman Ramsayn. Kekkonen itse tulkitsi myöhemmin nimensä esiintulon vain taktiseksi vedoksi. Todellisuudessa rauhanoppositio halusi Paasikiveä mutta tiesi, ettei Ryti häntä hyväksyisi. Presidentti oli mm. maininnut valtioneuvoksen »hukkuvan pessimismiinsä».
Maalaisliiton eduskuntaryhmä tosin suostui 19.6.1944 osallistumaan uuteen hallitukseen pyrkien vaikuttamaan sen kokoonpanoon, mutta puolueen kansanedustajien enemmistö vastusti silti rauhanneuvottelujen käynnistämistä. Sen sijaan tuli kääntyä Saksan puoleen avun saamiseksi. Juho Niukkanen katsoi Suomen pystyvän jatkamaan taistelua Luumäen-Saimaan linjalla vielä neljä-viisi viikkoa, jona aikana saksalaiset heittäisivät Ranskaan maihinnousseet liittoutuneet mereen. Tämä taas aiheuttaisi Englannissa ja Yhdysvalloissa suuria sisäpoliittisia vaikeuksia.22
Kokoomuksen ryhmä puolestaan päätti 20.6.1944 vastustaa hallituksen vaihtamista ja esittää Saksan avun pyytämistä. IKL:n mielipidettä Ramsay katsoi turhaksi edes kysyä.23
Paasikivi oli pysytellyt Helsingissä ollakseen – kuten Beck-Friis raportissaan totesi – tarvittaessa käytettävissä. Parempi tosin olisi valtioneuvoksen mielestä ollut, jos rauhan tekisi viimeaikaisesta politiikasta vastannut hallitus, mutta kenties Neuvostoliitto ei siihen enää suostuisi. Nyt pitäisi joka tapauksessa toimia ripeästi. Yleinen mielipidekin kypsyisi vähitellen ja viimeistään Viipurin kukistumisen jälkeen. Tärkeätä olisi marsalkan »astuminen esiin».24
Harmikseen Paasikivi kuitenkin jäi kokonaan sivuun Ramsayn tunnusteluista.
»Minulle ei ole mitään näistä asioista mainittu. Kuvaavaa. Tahtovat välttää minua niin kauan kuin mahdollista, kun vain tullaan ilman minua toimeen. Pieniä sieluja».
Soitot Ramsaylle ja Waldenille jäivät tuloksettomiksi kummankin todetessa, ettei asiasta voitu puhelimessa keskustella. Kuultuaan »muualta» Ramsayn muodostavan hallitusta Paasikivi asetti kysymyksen, olisiko uusi pääministeri sen soveliaampi kuin Linkomieskään. Pitkäaikaisesta influenssastaan toipunut valtioneuvos ei nyt nähnyt enää syytä oleskeluun Helsingissä vaan lähti 19.6.1944 Alli-rouvan kanssa maatilalleen Keravalle. 25
Keskustellessaan seuraavana päivänä v. Blücherin kanssa Ryti totesi Paasikiven »ainoaksi todella varteenotettavaksi rauhanajatuksen puolestapuhujaksi Suomessa». Mutta häneltä puuttui tuki kansan ja eduskunnan taholta. Ulkoministeri Ramsay puolestaan vakuutti Saksan lähettiläälle, ettei Paasikivi tullut kysymykseen pääministerinä tai ylipäänsä hallituksen jäsenenä. 26
Hallituksen uudistamishanke kuitenkin lykkääntyi. Pessimisminsä voittaneen Mannerheimin mielestä rauhanneuvotteluihin tuli ryhtyä vasta sitten, kun rintama oli ensin saatu vakiinnutetuksi. Se taas edellytti Saksasta saatavaa sotilaallista apua, jonka mahdollisuutta hän oli presidentin luvalla jo tiedustellut. Samaan suuntaan vaikuttivat maalaisliiton ja kokoomuksen kannat, joita vahvistivat molempien puolueiden edustajien (Juho Niukkanen, Uuno Hannula ja Paavo Virkkunen) suorat yhteydenotot Saksan lähetystöön sotilasavun mahdollisuuksien selvittämiseksi. IKL:n puolesta v. Blücherin luona kävi Bruno Salmiala.27 Talvisodan loppuvaiheen tavoin Niukkanen ja Hannula kannattivat nytkin viimeiseen saakka taistelun jatkamista. Vain avunpyyntöjen kohde oli vaihtunut.
Viipurin kukistuminen 20.6.1944 antoi uutta vauhtia Ramsayn johtamaa ministeristöä koskeville kaavailuille. Sisärenkaan neuvottelut ajautuivat kuitenkin 21.6. umpikujaan Mannerheimin äänitorvena esiintyneen Waldenin asetuttua jyrkän torjuvalle kannalle. Hallitusremontti tässä vaiheessa vain heikentäisi taistelumoraalia ja pilaisi avunsaantimahdollisuudet Saksasta.
Sitäpaitsi, jos uusi kabinetti ei pääsisi neuvottelemaan rauhasta, olisi turhan päiten katkaistu suhteet Saksaan, ja Suomi jäisi yksin taistelemaan. Linkomiehen hallituksen tuli siksi ensin ottaa selvää, oliko Neuvostoliitto ylipäänsä halukas keskustelemaan nykyisen tai uuden ministeristön kanssa.
Pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päätettiin lähettää Ruotsin UD:n välityksellä Kollontaille edelleen toimitettavaksi viesti, jonka mukaan Suomi oli valmis luopumaan sodasta ja tiedusteli siten Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ratkaisuun liittyi päätös Linkomiehen hallituksen pysymisestä paikallaan, kunnes Moskovan vastaus tunnusteluun saapuisi.28
Kreml ei hukannut aikaa reagoiden jo muutaman tunnin kuluttua:
»Kun Neuvostoliitto useat kerrat on joutunut suomalaisten pettämäksi, toivomme Suomen hallitukselta saavamme presidentin ja ulkoministerin allekirjoittaman selityksen, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa Neuvostohallitukselta. Jos saamme Suomen hallitukselta tämänkaltaisen asiakirjan, on Moskova valmis ottamaan Suomen valtuuskunnan vastaan».
Rouva Kollontai arveli »antautumisen» ehkä saattavan tarkoittaa pelkkää »taistelun lopettamista», mutta ei voinut sanoa asiasta mitään varmaa. Tähän luottaen Ryti ja Tanner olivat valmiita solmimaan kontaktin Moskovaan. Linkomies ja Mannerheim olivat jyrkästi eri mieltä saaden tuekseen sisärenkaan enemmistön. Antautuminen oli antautuminen, eikä siihen voitu mennä. Puolustuskyvyttömäksi joutumisen lisäksi ratkaisu merkitsisi maan luovuttamista Saksan ja Neuvostoliiton taistelutantereeksi, mihin oli turha kuvitella kansan ja armeijan suostuvan. Kuten Moskovassa kesäkuussa 1944 valmistunut yksityiskohtainen ja rankka ohjelma antautumisen jälkeisistä toimenpiteistä osoittaa, Linkomies ja Mannerheim olivat Kremlin tuonhetkisiä tavoitteita ajatellen oikeassa. Rauhan tien tukkeutuminen merkitsi samalla hallituksen uusimishankkeen pysähtymistä. 29
Neuvostoliiton vastausta Suomen neuvottelutarjoukseen ei vielä ollut saatu, kun Helsinkiin ilmaantui 22.6.1944 yllättäen Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop seurueineen. Tannerin kommentti: »Tämä vielä puuttui. Nyt menee kaikki sekaisin». Jälkiviisauden valossa vierailu ei tosin ollut niinkään odottamaton. Aina Stalingradin katastrofista saakka Berliini oli turhaan pyrkinyt solmimaan Helsingin kanssa poliittisen sopimuksen. Suomalaisten nyt itse pyydettyä sotilaallista apua kiristysmahdollisuudet olivat Hitlerin kannalta ratkaisevasti parantuneet.
Helsinkiin lentävällä v. Ribbentropilla oli mukanaan Führerin ohjeet selvittää kertakaikkisesti maiden väliset suhteet. Suomen tuli avoimesti tunnustaa taistelevansa Saksan rinnalla loppuun saakka. Ilman tällaista julistusta ei apuakaan tulisi. Neuvotteluissa Rytin ja Ramsayn kanssa valtakunnanulkoministeri lupasi sotamateriaalin ja lentokoneiden lisäksi rynnäkkötykkiprikaateja sekä mahdollisesti pari jalkaväkidivisioonaa. Tarvittaessa joukkoja voitiin lähettää enemmänkin. Mutta vastineeksi Suomen oli tehtävä ja julkistettava sopimus, ettei se solmi erillisrauhaa ilman Saksan suostumusta.
Rytin kanssa käymissään keskusteluissa v. Ribbentropin silmätikkuna olivat tietenkin Moskovassa edellisenä keväänä käydyt rauhanneuvottelut, missä yhteydessä hän kohdisti voimakkaita hyökkäyksiä Paasikiven persoonaa vastaan. Presidentti puolestaan huomautti, ettei Suomella ollut varaa jättää tutkimatta suurvallan taholta tulleita tunnusteluja. Valitettavasti vain tulokset olivat osoittautuneet negatiivisiksi. Ministeri Paasikivi ei ollut millään tavoin vastuussa näiden hallituksen toimesta tapahtuneiden neuvottelujen alkamisesta tai käymisestä. Senvuoksi oli kohtuutonta moittia ja arvostella häntä niiden johdosta.30
Juhannuksena 1944 Suomen hallitus joutui näin valitsemaan Kremlin esittämän antautumisvaatimuksen ja Saksalle annettavan sitoumuksen välillä. Muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä Suomen kykyyn jatkaa vastarintaa ilman Saksan sotatarviketoimituksia ei kukaan enää uskonut. Antautumisen hylkäämisestä seurasi loogisesti v. Ribbentropin vaatimukseen suostuminen. Jäljelle jäi vain vakuutuksen sitovuuden rajoittaminen jollakin tavoin.
Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen, joiden aikana etenkin Mannerheim oli ponnekkaasti vaatinut sotilaallisen avun varmistamista rintamatilanteen vakauttamiseksi, ja kuultuaan lainopillisia asiantuntijoita Ryti päätti omissa nimissään kirjoittaa Hitlerille vaaditun sitoumuksen sisältävän kirjeen, jonka hän 26.6.1944 ojensi v. Ribbentropille. Viitattuaan Saksan lupaamaan tukeen Ryti päätyi kirjeensä kriittiseen kohtaan:
»Huomioon ottaen sen aseveljen avun, jota Saksa antaa Suomelle sen nykyisessä vaikeassa asemassa, selitän Suomen tasavallan presidenttinä, etten muuta kuin yhteisymmärryksessä Saksan valtakunnanhallituksen kanssa tee rauhaa Neuvostoliiton kanssa enkä salli, että nimittämäni Suomen hallitus tai kukaan henkilö ryhtyy aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin tai näitä tarkoitusperiä palveleviin neuvotteluihin muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan valtakunnanhallituksen kanssa».
Ryti ja hallitus valitsivat tämän menettelytavan haluamatta sitoa eduskuntaa, jonka toimintavapaus oli säilytettävä. Presidentin allekirjoitus voitaisiin mitätöidä siten, että hän eroaisi virastaan, mistä Ryti erityisesti huomautti asiaa valtioneuvostossa käsiteltäessä. Hän oli valmis luopumaan paikaltaan heti kun ajankohta näyttäisi soveliaalta »suhteiden muuttamiseksi Saksaan».31
Julkisuuteen ei von Ribbentropin vierailusta aluksi tiedotettu mitään. Huhut kuitenkin levisivät nopeasti ja kesäkuun 27. päivänä annettiin neuvotteluista virallinen tiedote, jota pääministeri Linkomies myöhemmin vielä täydensi radiossa pitämällään puheella. Sen mukaan Saksan avun vastaanottaminen ei muuttanut Suomen käymän taistelun luonnetta. »Me olemme ja aiomme pysyä isäntinä omassa talossamme». Taitavasti laadittu puhe vaikutti osaltaan siihen, että sisäiseltä kriisiltä vältyttiin Saksalle annetun sitoumuksen tultua tiedoksi.32
Paasikivi kuuli von Ribbentropin tulosta vasta 25.6.1944 saavuttuaan kaupunkiin Jukolasta. Puhelintiedottajana toimi Väinö Voionmaan mielestä »hirmukuvitelmien vallassa» elävä J. W. Keto, joka tällä kertaa kuitenkin täysin paikkansapitävästi kertoi suunniteltavan yhteistä julistusta Suomen ja Saksan sotimisesta rinnakkain loppuun saakka. »Mikä patahulluus», ärjyi taustalaskelmista tietämätön valtioneuvos.33
Hänen mielialaansa ei sanottavasti kohentanut Espoonkadulle seuraavana päivänä saapunut, Suomessa jälleen vieraileva John Scott, joka toi mukanaan USA:n paikallisen diplomaattiedustajan (asiainhoitajan) Edmund Gullionin. Amerikkalaiset eivät nähneet muuta ulospääsyä tilanteesta kuin että suomalaisten oli annettava venäläisten joukkojen tulla maahan ajamaan saksalaiset pois.
Esiintyen tietämättömänä v. Ribbentropin oleskelusta Helsingissä sekä hallituksen uusimishankkeen kohtalosta talon isäntä välttyi tarjoamasta vierailleen heidän kaipaamaansa informaatiota. Kaupungilta kesken kaiken palanneen Alli-rouvan kertomus Mannerheimintiellä jo marssineista saksalaisista apujoukoista sai Paasikiven änkyttämään »Qu’est que c’est»? (Valtioneuvoksen puutteellisen englanninkielentaidon vuoksi keskustelu käytiin ranskaksi.) Diplomaattisesti hän silti kieltäytyi uskomasta Suomen ja Saksan yhteisen deklaraation mahdollisuuteen.
Amerikkalaisten tiedusteluun maassa vallitsevista mielialoista Paasikivi vastasi kansan luottavan demokraattisilla vaaleilla valitusta eduskunnasta riippuvaiseen hallitukseen. Vaikeus oli siinä pelossa, jonka venäläiset menettelytavoillaan ja politiikallaan olivat Suomessa herättäneet. »On ero venäläisten ja anglosaksien välillä. Minun täytyy sanoa se, vaikka minua pidetään Suomessa miltei suurimpana Venäjän ystävänä». Yhtä mieltä herrat sen sijaan olivat Suomen maantieteellisestä asemasta, joka väistämättä määräsi sen Venäjän naapuriksi.34
Seuraavana päivänä Espoonkadulle ilmestyi ulkoministeri Ramsay esittäen yksityiskohtaisen selonteon v. Ribbentropin käynnistä ja Kremlin antautumisvaatimuksesta. Rytin ja hallituksen taka-ajatuksesta hän ei kuitenkaan varovaisuussyistä puhunut mitään saaden siten niskoilleen Paasikiven moitteet lyhytnäköisestä toiminnasta, jota kansa tulisi vielä kiroamaan. Stalin lähettäisi Suomea vastaan niin paljon divisioonia kuin maan kukistamiseen tarvittiin, ja antautuminen oli siten vain hieman viivästynyt. Pitkällä tähtäyksellä Saksa joka tapauksessa häviäisi sodan.
Yhtä mieltä Ramsayn kanssa Paasikivi oli siitä, että reaalista – joskin riittämätöntä – apua voitiin saada vain Saksasta. USA, Englanti ja Ruotsi pystyivät tarjoamaan ainoastaan myötätunnonosoituksia. Maantieteellisistä syistä johtuvaan länsivaltojen avun merkityksettömyyteen hän, Paasikivi, oli kertomansa mukaan kiinnittänyt huomiota jo ensimmäisessä raportissaan Moskovasta keväällä 1940.
Ennustuksen näennäinen osuminen oikeaan ei kuitenkaan auttanut asiaa nyt. Katastrofi oli Paasikiven mielestä joka tapauksessa edessä. Pessimistinen valtioneuvos kieltäytyi uskomasta J. W. Kedon otaksumaan sotilasjohdon aikomuksesta saada rintama saksalaisten avulla vakiintumaan, minkä jälkeen koetettaisiin aloittaa neuvottelut venäläisten kanssa ilman kapitulaatiota. Tämä sittemmin toteutunut vaihtoehto vaikutti tuolloin sekä Paasikivestä että Kedosta aivan liian valoisalta voidakseen pitää paikkansa.35
Pessimismiään Paasikivi purki myös 29.6.1944 Espoonkadulle saapuneelle Carl Enckellille. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja seuraavana päivänä hän Allin kanssa jättäisi pääkaupungin lähteäkseen kylpemään Naantaliin. Todennäköisesti he eivät enää koskaan voisi palata venäläisten pian miehittämään Helsinkiin. Sodan aikana hän, Paasikivi, oli suositellut Rytille 200 miljoonan markan tallettamista ulkomaille sieltä käsin aikanaan käynnistettävän uuden itsenäisyysliikkeen tarpeisiin. Presidentti ei kuitenkaan ollut ryhtynyt järjestämään asiaa, jonka toteuttaminen oli nyt varojen puuttuessa arvattavasti jo liian myöhäistä.36
Rauhanoppositiolla puolestaan oli omat kaavailunsa ulkomaantoimintaa varten. Muutamaa tuntia ennen Paasikiven lähtöä Naantaliin hänen puheilleen saapui Urho Kekkonen. Herrojen välisenä kahdenkeskisenä tapaamisena käynti oli ensimmäinen jatkosodan aikana. Yritettyään turhaan saada eduskunnassa aikaan hallituksen vastaista välikysymystä Kekkonen oli päätynyt kannattamaan toiminnan painopisteen siirtämistä ulkomaille.
Paasikivi sai nyt kuulla rauhanopposition suunnittelevan Tukholmaan Suomen poliittisen johdon tieten perustettavaa »komiteaa», eräänlaista pakolaishallitusta, joka osoittaisi propagandatoiminnallaan, etteivät kaikki suomalaiset hyväksyneet Ribbentrop-sopimusta. Komitean johtoa Kekkonen tarjosi rauhanopposition nimissä Paasikivelle. Suppeana pidettävään organisaatioon kuuluisi puheenjohtajan lisäksi vain yksi sosiaalidemokraatti (Eero A. Wuori tai Eino Kilpi) ja yksi ruotsalainen teollisuusmies (esimerkiksi Harry Gullichsen, Åke Gartz tai K. E. Ekholm).
Torjumatta suoraan komitea-ajatusta Paasikivi huomautti kuitenkin hänelle aiotun tehtävän raskaudesta. Siihen tarvittaisiin nuorempi mies. Voisiko sitäpaitsi hallitus suostua hankkeeseen Rytin sitouduttua Ribbentrop-sopimuksessa estämään myös yksityishenkilöiden hankkeet rauhan aikaansaamiseksi? Lupauksestaan huolimatta Kekkonen ei enää palannut asiaan.37
Wuoren ja Kilven valmistautuessa heinäkuun alussa lähtemään Tukholmaan maaperän tunnustelua varten he pyysivät Suomessa oleskelevaa John Scottia, että tämä värväisi Paasikiven liittymään Naantalista käsin mukaan matkaseuraan. Amerikkalaisjournalistin ja tiedustelupalvelumiehen harmiksi »maansa hallitukseen kohdistuvan lojaalisuuskompleksin» pidättelemä valtioneuvos kuitenkin kieltäytyi. Taivutteluyrityksissään epäonnistunut Scott lohdutti itseään arvioimalla, ettei Paasikivi ikänsä vuoksi olisi parhaassakaan tapauksessa kyennyt esittämään muuta kuin symbolin roolia.38
Ruotsalaisten osoittamasta suopeudesta huolimatta Wuori ja Kilpi kokivat Tukholmassa pettymyksen Kollontain viestittäessä UD:n Neuvostoliitto-ekspertin lähetystöneuvos Nils Lindhin välityksellä, ettei hän ollut lainkaan kiinnostunut hankkeesta. Epämääräisen oppositioryhmän sijasta Kreml halusi neuvotella rauhasta vakaan ja luotettavan hallituksen kanssa. Sen taakse taas tarvittiin marsalkka Mannerheimin auktoriteettia. Asiat oli siis pohjustettava kuntoon Suomessa eikä Tukholmassa. 39 – Pakolaishallituksen pystyttäminen lopahti tähän.
Naantalissa raportoimassa käyneelle maisteri Ralf Törngrenille, joka ei vielä tiennyt Kollontain kannanotosta, Paasikivi mainitsi Wuoren ja Kilven voivan edelleenkin kaikessa hiljaisuudessa pitää yllä yhteyksiä Tukholmaan informaation saamiseksi. Liian helposti tunnistettavana persoonana hän ei itse sinne lähtisi. Täytyi muistaa armeijan jatkavan yhä taisteluaan, jota Saksa auttoi. Venäläisten hyväksi toimiminen ei saanut tulla kysymykseen.40
Mannerheimin käsityksen mukaan, jonka presidentti ja hallituksen enemmistö olivat hyväksyneet, rintamatilanteen vakiintuminen loisi neuvottelumahdollisuuden ilman antautumisvaatimusta. Heinäkuun puoliväliin tultaessa laskelma osoittautui pitäväksi. Suomalaisten torjuntavoiton varmistuttua Stalin teki 12.7.1944 päätöksen Karjalan kannaksen offensiivin keskeyttämisestä, vaikka neuvostojoukot silloisessa vahvuudessaan ja operaatioon varatussa ajassa eivät olleetkaan saavuttaneet asetettuja tavoitteita: Suomen kenttäarmeijan lyömistä, Imatran ja Lappeenrannan valtausta sekä etenemistä Kouvolan – Kotkan linjalle. Täältä olisi tarvittaessa jatkettu maan sisäosiin sekä tärkeimpiin asutuskeskuksiin, mm. Helsinkiin.
Strategisesti johdonmukaista oli, että hyökkäyksen lopettamisesta tehtiin myös poliittiset johtopäätökset; antautumista ei enää vaadittu. Kutsuttuaan 14.7.1944 puheilleen Tukholmassa käymässä olleen Ruotsin Helsingin-lähettilään Hans Beck-Friisin Kollontai ilmoitti sopimuksen Suomen kanssa olevan yhä mahdollisuuksien rajoissa. Helsingin piti kuitenkin tehdä kirjallinen aloite, mikä edellytti sikäläisen hallituksen ainakin osittaista uusimista. Ratkaisun tuli tapahtua pian, koska neuvostojoukkojen tunkeuduttua Suomen pääkaupunkiin tilaisuus olisi ohitse.
Toistettuaan positiivisen viittauksensa Mannerheimiin, jonka hän tosin pelkäsi vanhennuttuaan joutuneen antamaan vaikutusvaltaa kenraaleilleen, sekä toisaalta negatiivisen kantansa pakolaishallitusta koskevaan ideaan Kollontai edellytti Rytin ja Tannerin siirtymistä syrjään. Paasikivi sen sijaan oli edelleenkin »hyvä»; hänen vilpittömyyttään arvostettiin Moskovassa. Wuoren, Kilven ja Erkon nimille taas lähettiläs ei näyttänyt panevan erityistä painoa.
Muuten Kollontai korosti, etteivät ehdot voineet olla parempia kuin keväällä. Neuvostoliitto tulisi kuitenkin ehdottomasti pidättymään sekaantumasta Suomen sisäisiin asioihin ja kunnioittaisi maan itsenäisyyttä. Epäluuloihin vuoden 1940 tapahtumien pohjalta ei enää ollut aihetta, koska tuolloin oli pelätty Saksan hyökkäystä. – Beck-Friis toimitti Kollontain viestin Tukholmassa vierailleen Eljas Erkon välityksellä P. J. Hynnisen ja hänen kauttaan Ramsayn tietoon. Tie jatkotoimenpiteille alkoi nyt hahmottua.41
Rauhanopposition (Ralf Törngrenin) välityksellä Kollontain sanoma tuli myös Naantalissa kylpevän Paasikiven korviin. Valtioneuvos ta luonnollisesti ilahdutti tieto hänen Moskovassa yhä edelleen nauttimastaan arvostuksesta. 42 Presidentin, hallituksen sisärenkaan ja ylipäällikön väliset salaiset neuvottelut johtivat vihdoin 28.7.1944 lopullisiin, kauaskantoisiin päätöksiin. Ryti eroaisi ja Mannerheim valittaisiin hänen tilalleen tasavallan presidentiksi. Sitä ennen oli rouva Kollontain välityksellä varmistauduttu Kremlin halukkuudesta neuvotella uuden hallituksen kanssa. Samalla Neuvostoliitto korosti, ettei se aikonut loukata Suomen riippumattomuutta. Virallisesti valtionpäämiehen vaihdosta perusteltiin Helsingissä Rytin terveydentilalla sekä vakavien aikojen vaatimalla poliittisen ja sotilaallisen vallan keskittämisellä yksiin käsiin. Päätarkoituksena oli Ribbentrop-sopimuksen poistaminen päiväjärjestyksestä ja tien avaaminen rauhanneuvotteluille. Uusi presidentti antoi juhlallisen vakuutuksensa eduskunnassa 4.8.1944.43
Poliittisen suunnanmuutoksen kypsyessä Helsingissä Paasikivi jatkoi »kuuriaan» Naantalissa säännöllisten hiilihappokylpyjen merkeissä. Häntä 1.8.-2.8.1944 haastatellut Associated Pressin edustaja, ruotsinmaalainen Gustav Svensson saattoi »Vallis Gratiaen» viheriöivän pikkukaupunki-idyllin keskellä vain vaivoin kuvitella saapuneensa sotaakäyvään Suomeen. Haastattelukohteen löytäminen ei tuottanut vaikeuksia kenen tahansa naantalilaisen tietäessä kertoa »ministerin olevan tavattavissa joka ilta kello 6 Kaivohuoneella».
Ruotsalaisreportterin mielestä 73-vuotias valtioneuvos ei näyttänyt tarvitsevan mitään hiilihappokylpyjä.
»Hän vaeltaa lujin ja nopein askelin Naantalin klassisilla puistokäytävillä. Kylpylävieraat ja alkuperäiset naantalilaiset – valtaosaltaan naisia ja vanhoja ukkoja on jäljellä – havahtuvat hänet nähdessään. Häntä käännytään katsomaan ja hymyillään. Paasikivi merkitsee rauhaa».
Haastattelussa valtioneuvos – unohtaen roolinsa kokoomuspuolueessa – kiisti olleensa koskaan oikeistomies. Hän lukeutui varovaista Venäjän-politiikkaa ajaneisiin vanhasuomalaisiin. Vaikka tuota puoluetta ei enää ollut olemassa, hän kuului siihen yhä. Suomen ainoa ulkopoliittinen ongelma oli Venäjä, ja se tuli ratkaista rakentamalla modus vivendin lisäksi hyvät naapuruussuhteet. Tässä mielessä suomalaiset olivat tehneet paljon erehdyksiä. Kertoessaan lähettiläskaudestaan Moskovassa Paasikivi vapautti kuitenkin diplomaatit virhesyytteistä:
»Vuonna 1812 Napoleonin Pietarin-lähettiläs Caulaincourt teki kaikkensa estääkseen Napoleonia aloittamasta sotaa Venäjää vastaan. Tiedän vanhan ystäväni von der Schulenburgin tehneen niinikään kaikkensa estääkseen vastaavasti Hitleriä. Mutta yhtä turhaan ja yhtä huonolla menestyksellä. Myös Romanian ministeri Gafencu varoitti hallitustaan. Olin paljon hänen seurassaan Moskovassa. Romanian ja Suomen ongelmien välillä oli tietty analogia ».44
Kun »vika» ei ollut diplomaateissa, se täytyi siis löytyä poliittisista päättäjistä ja sotilaista. Erityisesti »otti itseensä» herkkätuntoiseksi tiedetty marsalkka Mannerheim, joka katsoi vanhan ystävänsä yrittävän näin vahvistaa jo muutenkin edullista asemaansa Neuvostoliiton silmissä mustaamalla julkisesti entisiä päättäjiä, niiden joukossa vastavalittua tasavallan presidenttiä itseään. Marsalkan mielialaa ei parantanut Paasikiven haastatteluun sisältynyt viittaus Molotovin maaliskuussa esittämien ehtojen suhteelliseen lievyyteen. Oliko tämä oikea tapa pohjustaa tulevia neuvotteluja? Korostaessaan Hangon takaisinsaannin edullisuutta valtioneuvos oli presidentin mielestä etukäteen väheksynyt Petsamon merkitystä Suomelle. 45
Linkomiehen kabinetin pyydettyä vapautusta tehtävästään uusi tasavallan presidentti ei halunnut liian jyrkkää käännöstä rauhanopposition suuntaan. Valtioneuvos ei tästäkään syystä voinut tulla kyseeseen hallituksen muodostajana. Samaa mieltä oli eroava pääministeri Linkomies.
»Paasikiveä ei kukaan ajatellut. Hänen tulonsa sillä hetkellä pääministeriksi olisikin aiheuttanut maassa täydellisen paniikkitunnelman. Tannerkin mainitsi minulle käsityksenään, että Paasikiven nimi merkitsisi samaa kuin täydellinen antautuminen». 46
Pitkään etsiskeltyään Mannerheim löysi vihdoin 5.8.1944 kaikkia osapuolia tyydyttävän pääministeriehdokkaan, Suomen työnantajain keskusliiton toimitusjohtajan ja entisen ulkoministerin sekä Moskovan-lähettilään Antti Hackzellin.
Ulkoasiat sai johtoonsa Paasikiven mukana Moskovassa ollut Carl Enckell. Lisäksi tulivat hallitukseen uusina jäseninä Ernst von Born (oikeusministeri), Kaarlo Hillilä (sisäministeri), Eemil Luukka (toinen sisäministeri), Onni Hiltunen (valtiovarainministeri) sekä Olli Paloheimo (toinen valtiovarainministeri). Moskovaan kohdistuneena eleenä voidaan pitää Rytin, Tannerin, Linkomiehen ja Ramsayn väistymistä syrjään. Painopisteen siirtymistä kuvasti myös se, että muista eronneista ministereistä (Lehtonen, Reinikka, Ehrnrooth, Osara ja Kaasalainen) valtaosa oli suhtautunut negatiivisesti erillisrauhapyrkimyksiin. Muut Linkomiehen kabinetin jäsenet jatkoivat entisissä tehtävissään.47
Toistaiseksi täysin tuntemattomaksi on jäänyt Paasikiven Naantalista käsin tekemä yritys päästä salkuttomana ministerinä mukaan Hackzellin hallitukseen. Luonaan käyneen Ensio Hiitosen välityksellä hän ilmaisi Helsingin päättäjille ihmetyksensä siitä, ettei »kukaan» viime aikoina ollut vaivautunut pitämään häneen yhteyttä.
Paasikivi katsoi osallistumisensa tuleviin rauhanneuvotteluihin venäläisten kanssa edellyttävän valtioneuvoston jäsenyyttä salkuttomana ministerinä. Vain siinä tapauksessa hän saattoi esiintyä riittävällä ponduksella vastapuoleen nähden. Näin tarjoutuisi myös välttämätön tilaisuus – ilman erityistä kutsua – olla mukana asiasta hallituksessa ja eduskunnassa käytävissä keskusteluissa.
Hiitosen saatettua 7.8.1944 valtioneuvoksen näkökohdat Enckellin tietoon tämä suhtautui niihin suopeasti. Hackzellille ja Waldenille tuleva ulkoministeri korosti välttämättömyyttä saada Paasikivi taivutetuksi lähtemään neuvottelijaksi Moskovaan. Vaikka hänen hyödyllisyydestään siellä saattoikin olla eriäviä käsityksiä, täytyi kuitenkin ottaa huomioon, että Suomi todennäköisesti pakotettaisiin hyväksymään erittäin epäedulliset rauhanehdot. Kotimaiselle oppositiolle ei siksi pitänyt tarjota tilaisuutta hallituksen moittimiseen sillä perusteella, että Kremlin suosiman Paasikiven syrjäyttämisellä oli pilattu mahdollisuus hankkia maalle parempi rauha.
Tasavallan presidenttiin Enckellin argumentit eivät kuitenkaan tehonneet. Tamminiemessä vielä samana iltana käydyssä neuvottelussa Mannerheim veti esiin Ramsaylta saamansa Paasikiven Associated Press-haastattelun koneellakirjoitetun version. Teksti oli nähtävästi peräisin sensuurista, koska tukholmalainen Morgontidningen julkaisi sen vasta seuraavana päivänä (8.8.1944). Luetettuaan Enckellillä haastattelun hyvin kiihtynyt (mycket uppbragt) marsalkka totesi jyrkästi, ettei hallituspaikan tarjoaminen Paasikivelle tullut kysymykseen. Presidentti pyysi samalla ulkoministeriä pitämään nyt käydyn keskustelun ehdottoman salaisena.48 Kun toisaalta voitiin lähteä siitä, että valtioneuvoksen persoona merkitsi »punaista vaatetta» sekä Saksalle että rauhanteon vastustajille Suomessa, 49 varovaisesti etenevä marsalkka katsoi tästäkin syystä parhaaksi välttää turvautumista häneen. Paasikiven nimi jäi näin ollen puuttumaan 8.8.1944 nimitetyn Hackzellin hallituksen ministerilistasta.
Ilmeistä kuitenkin on, ettei Paasikivi haastattelullaan pyrkinyt tahallaan loukkaamaan presidentti-ylipäällikköä, jonka sanan tiedettiin ratkaisevasti painavan ministerinimityksissä. Kuinka valtioneuvos olisi muuten voinut toivoa pääsevänsä hallituksen jäseneksi? Naantalista käsin hän ilmaisi 3.8.1944 uudelle valtionpäämiehelle kirjeitse tyytyväisyytensä vahdinvaihdoksesta, jonka tavoitteena tietenkin olisi maan irrottaminen ajoissa sodasta. »Toivotan Sinulle sydämestäni kaikkea mahdollista menestystä. Onnitella Sinua en tohdi». 50
Rytiin kohdistunut katkemus sen sijaan purkautui päiväkirjan lehdille. Tunnustamatta Ribbentrop-sopimuksen likvidointitarkoitusta Paasikivi – sinänsä epäoikeudenmukaisesti – vertasi presidentin eroa hänen »karkaamiseensa» Valtamerentakaisesta 1920-luvulla.51 Naantalin yksinäisyydessä päivät kuluivat lehtiä lukien ja Suomen poliittisten päättäjien »tyhmyyttä» sadatellen. Erityistä mieltymystä valtioneuvos osoitti useaan otteeseen muistiinmerkitsemiinsä vanhan operetin sanoihin, jotka hänen mielestään parhaiten kuvastivat Suomen politiikkaa:
,Jag fattar icke just så snart, men det är så underbart, hur efteråt blir allting mig så klart». (En kovin oivalla mä nopsaan, vaan on niin ihanaa, miten jälkikäteen mulle kaikki selviää.)52
Omia sodanaikaisia poliittisia kannanottojaan valtioneuvos sen sijaan vältti muistelemasta. Hallitusneuvotteluista syrjään jääneen kylpylävieraan lohtuna oli Naantalissa käyneen Ruotsin lähetystön lehdistöavustaja Gunnar Granbergin ilmoitus siitä, että Neuvostoliiton Tukholman-lähetystössä valtioneuvos Paasikiveä pidettiin yhä persona gratana ja toivottiin hänen tulevan mukaan Moskovaan aikanaan lähtevään rauhanvaltuuskuntaan. Viestinsä, joka oli peräisin Kollontain virkamieskuntaan kuuluvalta lähetystösihteeri Vinogradovilta, Granberg saattoi P. J. Hynnisen välityksellä myös Suomen hallituksen tietoon.53
Paasikiven saama tuki ei kuitenkaan rajoittunut neuvostoliittolaisiin. Hackzellin, Enckellin ja Waldenin ryhtyessä 22.8.1944 harkitsemaan Moskovaan matkaavan delegaation kokoonpanoa kaikkikannattivat valtioneuvoksen ehdokkuutta. Samaa mieltä oli UM:n kansliapäällikkö ja Paasikiven entinen avustaja Moskovassa P. J. Hynninen.
Presidentti-ylipäällikkö pysyi kuitenkin entisellä kannallaan, jota tieto Neuvostoliiton Paasikiveä koskeneesta suosituksesta ei lainkaan lieventänyt. Samaa mieltä oli entinen presidentti Ryti varoittaessaan päästämästä Paasikiveä Moskovaan, »vaikka hän lienee ainoa, joka haluaisi lähteä». Varmistettuaan välttämättömien elintarvikkeiden saannin Ruotsista ylimenokauden ajaksi sisärengas teki 24.8.1944 lopullisen päätöksensä rauhankosketuksen avaamisesta Neuvostoliittoon, missä yhteydessä Mannerheim kieltäytyi hyväksymästä Paasikiveä neuvottelijaksi. Sen enempää Hackzell kuin Waldenkaan (Enckell oli poissa) ei henkilökysymyksessä asettunut vastarintaan. Näin sitäkin suuremmalla syyllä kun marsalkka ilmoitti haluavansa pääministerin johtavan Moskovaan lähtevää valtuuskuntaa, johon myös puolustusministerin tuli kuulua. Erityisesti näyttää Mannerheimia Paasikiven syrjäyttämisessä tukeneen valtioneuvosta liian myöntyväisenä pitänyt Väinö Tanner.54
Yhteys Moskovaan solmittiin Gripenbergin – UD:n – Kollontain väylää pitkin 25.8.1944. 55 Neuvostolähetystössä palveleva Jelisei Jelisejev kertoi seuraavana päivänä UD:n virkamiehelle Sverker Åströmille rouva Kollontain ihmetelleen suuresti, etteivät suomalaiset lähettäneet Paasikiveä Tukholmaan. Olivatko he ylipäänsä tosissaan? Gripenberg oli esiintynyt kovin jäykästi ja muodollisesti huolimatta siitä, että kyse oli neuvotteluista naisen kanssa.56
Palattuaan elokuun lopussa Helsinkiin Paasikivi otti heti puhelimitse yhteyden ulkoministeriöön päästäkseen perille ajankohtaisesta tilanteesta. Vanhoilta ystäviltään Enckelliltä ja Hynniseltä hän sai nyt kuulla Associated Pressin haastattelulausunnon Mannerheimissa herättämästä tyytymättömyydestä. Erityisesti marsalkkaa oli suututtanut väite diplomaattien syyttömyydestä sotaan joutumiseen. Paasikivi katsoikin näissä oloissa viisaimmaksi lykätä vastuun haastattelija Svenssonille, joka oli muotoillut kyseessä olleen kohdan.
Mannerheimin salaiseksi tarkoittama keskustelu Enckellin kanssa oli siten tullut UM:n korkeimman johdon välityksellä myös asianomaisen »syytetyn» tietoon. Ottaen varovasti etäisyyttä presidenttiin ulkoministeri vakuutti valtioneuvokselle, ettei tapahtuneella ollut vaikutusta hänen (Enckellin) ja Paasikiven välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin. Associated Pressin haastattelu oli vain osunut hallituksen muodostamisen kannalta sopimattomaan aikaan.57
Aselevon toteutumisen jälkeen Moskovaan lähtevän valtuuskunnan johtoon presidentti nimitti pääministeri Antti Hackzellin ja jäseniksi puolustusministeri Rudolf Waldenin sekä kenraalit Erik Heinrichsin ja Oscar Enckellin. Asiantuntijoina matkaan osallistuivat kansliapäällikkö P. J. Hynninen, lähetystöneuvos Johan Nykopp, vuorineuvos Berndt Grönblom sekä tohtori Erik Castren.58
Kotiin jäävä Paasikivi saattoi vain vakuuttaa itselleen, ettei Kremlissä tultaisi käymään mitään todellisia poliittisia neuvotteluja, vaan keskustelut rajoittuisivat lähinnä saksalaisten aseistariisuntaan ja vahingonkorvausten yksityiskohtiin. Luonaan käyneelle Mauno Pekkalalle hän silti painotti halukkuuttaan lähteä – tulevan rauhan saneluluonteesta huolimatta – mukaan Moskovan matkalle. Associated Pressin haastattelusta vihastunut Mannerheim oli tämän kuitenkin estänyt. Valtioneuvoksen tyydytykseksi Pekkala ilmoitti pitävänsä presidentin menettelyä »suurena erehdyksenä».59
Antti Hackzellin saatua 14.9.1944 Moskovassa vakavan halvauskohtauksen neuvottelukunta tarvitsi uuden puheenjohtajan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä Linkomies seuraavana päivänä ehdotti Paasikiven määräämistä tehtävään. Pennasen mielestä hän sopisi myös uudeksi pääministeriksi, mitä taas Linkomies ei hyväksynyt: »Paasikivi ei sovi ollenkaan pääministeriksi. Hän paasaisi sitten vain, että näin huonosti on nyt asiat, kun ei häntä kuultu». Moskovaan Paasikivi silti kyllä voisi mennä, koska siellä ei kuitenkaan ollut mitään aikaansaatavissa.
Kannatusta ehdokkuudelle ei löytynyt mm. Kyllikki Pohjalan katsoessa, ettei Associated Pressin haastattelun »jo seniiliksi osoittamaa» Paasikiveä missään tapauksessa pitäisi nimittää kumpaankaan tehtävään.60 – Keskustelu oli sikäli tarpeeton, ettei Paasikiven ehdokkuudella Mannerheimin kannan vuoksi olisi kuitenkaan ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Rauhanvaltuuskunnan johtoon lähetettiin ulkoministeri Carl Enckell, kun taas uuden hallituksen otti 21.9.1944 muodostaakseen Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho J. Castren.
Moskovan välirauhanneuvotteluissa mukana ollut Britannian suurlähettiläs Sir Archibald Clark Kerr luonnehti norjalaiselle virkaveljelleen Andvordille epäonnistuneena pitämänsä Helsingin-valtuuskunnan esiintymistä yhtäältä »surkeaksi valitteluksi» sekä toisaalta »epäviisaaksi inttämiseksi».61
Varsinaisissa neuvotteluissa täysin passiivisesti esiintyneen Clark Kerrin jälkiselittelyistä huolimatta on muistettava ehtojen tulleen yksityiskohtia myöten sovituiksi jo etukäteen Neuvostoliiton ja Englannin välillä, mikä sulki pois oleelliset myönnytykset, kuuluipa Suomen valtuuskuntaan sitten keitä tahansa. Missä määrin tinkiminen pikkuasioissa – esimerkiksi erilaisissa määräaikojen pidennyksissä – olisi Paasikiven avulla saattanut onnistua, jää avoimeksi.
Linkomiehen ja Paasikiven Moskovan-neuvotteluja koskenut ennakko-odotus osui sikäli oikeaan, että Molotov suomalaisten vastaväitteistä piittaamatta ajoi läpi Neuvostoliiton ehdot lähes sellaisinaan. Syyskuun 19. päivänä allekirjoitetun välirauhansopimuksen mukaan Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle vuoden 1940 rauhansopimuksessa määrätyt alueet ja lisäksi Petsamo. Vuokraoikeuksistaan Hankoon Neuvostoliitto luopui, mutta Suomi sitoutui sen sijasta vuokraamaan sille alueen Porkkalasta laivastotukikohdan perustamista varten.
Suomen tuli riisua aseista ja luovuttaa sotavankeina Neuvostoliitolle 15.9.1944 jälkeen maahan jääneet saksalaiset sotavoimat. Tarvittaessa neuvostohallitus antaisi Suomen armeijalle apua tehtävän suorittamisessa. Kahden ja puolen kuukauden kuluessa sopimuksen allekirjoittamisesta armeija oli asetettava rauhanaikaiselle kannalle. Kaikki suhteet Saksaan sekä Unkariin oli katkaistava ja niiden kansalaiset internoitava.
Miehitystä ei tapahtunut, mutta Etelä-Suomen lentokentät piti luovuttaa »tarpeelliseksi ajaksi» Neuvostoliiton ilmavoimien käyttöön taistelun jatkamiseksi Baltiassa ja Itämerellä operoivia saksalaisia vastaan. Luonteeltaan uudenlainen oli ehtoihin sisältyvä määräys »fascististen sekä hitleriläismielisten järjestöjen ja propagandan» kieltämisestä Suomessa.
Kevään neuvotteluvaiheeseen verrattuna sotakorvauksia koskeva vaatimus oli vähennetty puoleen, ts. 300 miljoonaan dollariin. Suomi velvoitettiin myös toimimaan yhdessä liittoutuneiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.
Välirauhansopimuksen 22. artiklan mukaan voittajavalloilla, Neuvostoliitolla ja Iso-Britannialla, oli oikeus muodostaa Suomeen erityinen Liittoutuneiden Valvontakomissio (LVK). Se oli liittoutuneiden (Neuvostoliiton) sodanjohdon elin, jonka päätehtävänä oli valvoa, että Suomi täyttää välirauhansopimuksen määräykset. LYK:lla oli diplomaattinen status, ja sen jäsenillä ja valtuutetuilla oli esteetön pääsy kaikkiin virastoihin, laitoksiin ja satamiin sekä rajoittamaton oikeus saada Suomen viranomaisilta kaikki tarvitsemansa tiedot.62
Eduskunta hyväksyi ehdot lyhyen keskustelun jälkeen 19.9.1944. Kaikki eivät silti halunneet vieläkään alistua. Jo aikaisemminkin (31.8.1944) taistelun’ jatkamista puoltanut Juho Niukkanen suositteli heti istunnon päätyttyä eräille maalaisliittolaisille ja kokoomuslaisille kansanedustajille siirtymistä saksalaisten linjojen taakse Lappiin pakolaishallituksen pemstamiseksi sinne. Soveliain paikka löytyisi Pallastunturin hotellista. Saksa taistelisi vielä kauan, ja sotaonni saattoi kääntyä. Läsnäolijat (E. M. Tarkkanen, Lauri Kaijalainen ja J. 0. Ikola) kuitenkin palauttivat katkeroituneen karjalaiskollegansa nopeasti maan kamaralle. Kukaan ei lähtisi pohjoiseen, eikä taistelun jatkamisen varaan muutenkaan kannattanut enää laskea.63
Välirauhansopimuksen sisällöstä kuultuaan Paasikivi purki mieltään päiväkirjassaan: »Hirmuinen! Hirmuinen! Moskovan rauha oli monta kertaa parempi kuin tämä. Kysymys on, voiko Suomen kansa tämän jälkeen kansana elää. Ja tähän on jouduttu oman tyhmän seikkailupolitiikkamme kautta, johon sotilaat ovat pääasiassa syypäät». Mannerheim oli ollut itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionpäämies (todellisuudessa P. E. Svinhufvud – T. P). Nähtäväksi jäi, olisiko hän myös viimeinen.64
Suomen kansan onneksi kävi aikanaan ilmi, ettei katkeroituneen valtioneuvoksen pessimistinen pika-arviointi osoittautunut paikkansapitäväksi.
