LÄHETTILÄSKAUSI MOSKOVASSA

Puolustusliitto ja Ahvenanmaan kysymys

Edistääkseen Helsingin hallituksen siirtymistä rauhan linjalle pääministeri Hansson oli 27.2.1940 luvannut Tukholmassa vierailleelle ulkoministeri Tannerille Ruotsin saattavan harkita puolustusliiton solmimista Suomen kanssa sodan jälkeen. Virallisen vahvistuksen neuvotteluvalmiudestaan Tukholma ja Oslo antoivat Tannerin pyynnöstä jo ennen Moskovan rauhaa ja hankkeesta julkistettiin 14.3.1940 kussakin kolmessa maassa asiasisällöltään yhdenmukaiset tiedonannot.

Puolustusliiton psykologinen merkitys mielialan ylläpitäjänä oli ankaraan rauhaan alistumaan joutuneille suomalaisille ilmeinen. Tähän rohkaisevaan suunnitelmaan viitattiinkin sekä presidentti Kallion että pääministeri Rytin heti talvisodan päätyttyä pitämissä puheissa. Samaan ajankohtaan (14.3.1940) osui Norjan suurkäräjäin puhemiehen, innokkaan kansainliittopoliitikon Charles Hambron radiolausunto, jossa hän leimasi Moskovan rauhan tilapäiseksi, koska se oli oikeutta loukkaava. Runebergia siteeraten Hambro julisti: »Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi». Tätä ei ollut vaikea tulkita niin, että puolustusliitolla tähdättiin Karjalan takaisin saamiseen. Näin teki mm. ulkoministeri Gunther varoittaen välittömästi suomalaisia. 1

Vielä voimakkaampi oli reaktio Moskovassa. Jo 16.3. Molotov piti asiasta puhuttelun lähettiläs Assarssonille. Kaavailtu liitto saattoi kohdistua vain Neuvostoliittoa vastaan, ja se olisi ristiriidassa Ruotsin sekä Norjan omaksuman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Liiton defensiivistä luonnetta korostavan lähettilään vastaväitteet, jotka hän oman hallituksensa kehotuksesta myöhemmin vielä toisti, jäivät tuloksettomiksi. Tavatessaan 18.3.1940 Tukholmassa Guntherin Moskovaan matkaava Paasikivi sai Assarssonin raporttien pohjalta jo ennakkoinformaatiota siitä, mitä tuleman piti.2

Kantansa neuvostohallitus julkisti TASSin kommunikealla kaksi vuorokautta myöhemmin. Neuvostoliittoa vastaan kohdistuva kolmen pohjoismaan »puolustusliitto» merkitsi revanssihanketta ja juuri solmitun Moskovan rauhan rikkomista; kielsihän kolmas artikla nimenomaan sopimuspuolten osallistumisen liittoihin, jotka oli suunnattu toista sopimuspuolta vastaan.

Varmuuden vuoksi Molotov 21.3.1940 Paasikiven ja Voionmaan kanssa käymässään keskustelussa »pitkään, jyrkästi ja kuivan holhoavaan sävyyn» toisti Neuvostoliiton kielteisen kannan puolustusliittoon. Kerran toisensa jälkeen ulkoasiainkansankomissaari tässä yhteydessä vetosi Hambron puheeseen.

Voimakkain sanoin Paasikivi ja Voionmaa tähdensivät liiton defensiivistä luonnetta, joten se ei voinut olla ristiriidassa rauhansopimuksen kanssa. Tarkoituksenahan oli juuri »nykyisten» rajojen turvaaminen, ts. Neuvostoliitonkin etujen mukaisen status quon säilyttäminen. Hambron puheet jäivät yksinomaan hänen omalle tililleen. »Voitte olla varmat siitä, etteivät Ruotsi ja Norja solmi mitään hyökkäysliittoja», Paasikivi vakuutti. Uusi itäraja merkitsi Suomelle raskasta myönnytystä, mutta silti se pyrki luomaan hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Jos Helsinki todella pyrkisi revanssiin, se etsisi silloin kyllä liittolaisia kokonaan muualta kuin Tukholmasta ja Oslosta.

Molotovia tämä ei tyydyttänyt. Sandlerin ja Hambron kaltaiset »seikkailijat» saattoivat minä päivänä tahansa kuulua Ruotsin ja Norjan hallituksiin johdattaen maansa aggression tielle. »Puolustusliiton» nimike ei sellaisenaan merkinnyt mitään. Suomen lähteminen mukaan moiseen hankkeeseen tarkoitti siis rauhansopimuksen rikkomista. Neuvostoliiton kielteinen kanta oli täysin selvästi saatettu myös Tukholman ja Oslon hallitusten tietoon. Moskova puolestaan noudattaisi tarkoin rauhansopimusta, joka »kerta kaikkiaan ratkaisi kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset kysymykset».3 Julkisesti Molotov toisti varoituksensa vielä 29.3.1940 korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa.

Toisin sanoen Ruotsin ja Norjan tuli Hitlerin elokuussa 1939 tekemään myönnytykseen verrattavalla tavalla käytännössä – joskaan ei tällä kertaa välttämättä paperilla – tunnustaa Suomen kuuluminen Neuvostoliiton etupiiriin. Sotaa edeltäneen Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisun tavoin idän suurvalta ajoi nytkin tahtonsa lävitse.

Kolmessa pohjoismaassa (Saksaa varova Tanska oli alun alkaen pidetty hankkeen ulkopuolella) Neuvostoliiton »kiellosta» tehtiin johtopäätökset. Tukholmassa ja Oslossa tosin epäröintiä oli esiintynyt koko ajan, eikä sitovia lupauksia missään vaiheessa annettu. Suunnitelma puolustusliitosta kariutui näin jo ennen kuin Saksan hyökkäys Norjaan 9.4.1940 poisti tuon maan edes potentiaalisten liittokumppanien joukosta. Suomen ja Ruotsin liitto jäi silti ajatuksena jäljelle. Se oli vain toistaiseksi pantu jäihin.4

Muistelmissaan Paasikivi jäi pohtimaan selvänä virheenä pitämänsä Kremlin politiikan motiiveja. Venäläisten perusominaisuuksiin kuului tosin epäluuloisuus, jota Hambro esiintymisellään oli ruokkinut. Noudattaessaan kursailematonta reaalipolitiikkaa neuvostojohto koetti samalla etsiä laillisia selityksiä ja perusteluja toimenpiteilleen. Tuoreena esimerkkinä, jonka Paasikivi myöhemmin pyyhki yli käsikirjoituksestaan, oli Moskovan joulukuussa 1939 Kansainliitolle antama vastaus, jossa Kuusisen »kansanhallituksen» kanssa tehtyyn sopimukseen vedoten kylmästi kiistettiin sotatoimien käyminen Suomea vastaan.

Tuntematta vielä jatkosodan aikana muistelmiaan kirjoittaessaan Saksan ja Neuvostoliiton etupiirisopimuksen yksityiskohtia Paasikivi silti katsoi Kremlin pyrkineen elokuussa 1939 v. Ribbentropin kanssa sovitulla tavalla pitämään Suomen etupiirissään. Tähän tavoitteeseen ei pohjoismainen puolustusliitto sopinut. »Suomen alistettua asemaa vastasi paremmin maamme pakottaminen elämään yksinäisenä, heikkona ja muista pohjoismaista eristettynä, jolloin se vähemmin kykenisi pysymään Neuvostoliiton vaikutusvallan ulkopuolella». (Sanat »alistettua» ja »heikkona» Paasikivi poisti muistelmiensa painetusta versiosta.) – Suurvalta oli taas kerran tosiasiallisesti vaikuttanut pienten naapurimaiden politiikkaan, mikä jälleen osoitti »todellisten olojen» ylivertaisuuden kansainvälisessä politiikassa muodolliseen oikeuteen verrattuna. 5

Huhtikuun 8. päivänä 1940 malmikuljetusten estämiseen tähdänneet liittoutuneet laskivat miinasulun Norjan aluevesille. Kuitenkin jo sitä ennen länsivaltojen interventiosuunnitelmien hälyttämä ja merisotatukikohtia tarvitseva Hitler oli valmistautunut iskuun. Saksan 9.4.1940 lopullisesti käynnistämä hyökkäys Tanskaan ja Norjaan herätti Suomen yleisen mielipiteen keskuudessa tunteenomaisen reaktion. Taas oli kaksi pientä maata jäänyt häikäilemättömän suurvaltapolitiikan jalkoihin. Toisaalta emotionaalisuus saattoi ilmetä myös vahingoniloisena tyytyväisyytenä siitä, että Suomeen suunnatun avun aikanaan estänyt Norja oli nyt vuorostaan joutunut hyökkäyksen kohteeksi. »Jumalan rangaistus Suomen pulaan jättämisestä», merkitsi Rafael Erich päiväkir jaansa .6 Länsivaltojen noustua maihin Norjan satamiin Erkko kirjoitti Pakaslahdelle nyt saatavan nähdä, minkä arvoista liittoutuneiden apu (Suomelle – T. P.) olisi ollut.7

Suomen hallitus luonnollisesti seurasi Skandinavian tapahtumia tarkkaavaisesti. Hitlerin sotakoneiston iskujen tehokkuus vakuutti nopeasti Helsingin päättäjät siitä, ettei Saksaa ollut varaa loukata. Samoin ajateltiin Ruotsissa. Hyökkäyspäivän aamuna Tukholman hallitus oli saanut Berliinistä nootin, jossa Saksa ilmoitti odottavansa Ruotsilta »tiukkaa neutraliteettia». Tämä vakuutus myös annettiin.

Helsingissä ulkoministeri Witting vastaavasti korosti lähettiläs von Blticherille puolustusliittohankkeen jääneen kesken, joten Suomella ei ollut mitään velvotteita Norjaan nähden. Siksi tultaisiin noudattamaan korrektia puolueettomuutta, minkä pemsteella estettäisiin tiedotusvälineiden toimesta tapahtuva Saksan menettelyn tuomitseminen.

Hitler varmisti selustansa myös Neuvostoliittoon päin. Hyökkäyksen alkamispäivänä, 9.4.1940, lähettiläs von der Schulenburg kävi Molotovin puheilla korostamassa operaation kohdistumista yksinomaan länsivaltoja vastaan. Missään tapauksessa sitä ei ulotettaisi Ruotsiin ja Suomeen. Niinpä Molotov saattoikin nyt toivottaa Saksalle sen »puolustuksellisessa toiminnassa» täydellistä menestystä.8

Kremlin kannalta katsoen uutinen »istumasodan» päättäneestä Hitlerin offensiivista pohjoiseen olikin epäilemättä voittopuolisesti positiivinen. Länsivaltojen ja Saksan takertuessa yhä pitemmälle keskinäisiin välienselvittelyihinsä Neuvostoliiton mahdollisuudet pysytellä voimiaan säästäen syrjässä näyttivät entisestään paranevan. Tärkeätä oli siinä mielessä myös Ruotsin ja Suomen pysyminen sotatoimien ulkopuolella.

Moskovassa Paasikivi ei voinut olla kauhistelematta:

»Tämä suurvaltain menettely on aivan hirveä. Jos meidän sotamme olisi vielä nyt jatkunut, niin nyt emme voisi saada juuri mitään apua länsivalloista, kun saksalaiset pitävät vallassaan Norjaa, eikä luultavasti myöskään Ruotsi voisi nyt antaa meille sanottavaa apua, koska se nyt tarvitsee kaikki itse omaa puolustustaan varten ollakseen varalla (!) kaikkiin yllätyksiin nähden. Näyttää siis, että tältäkin kannalta oli paras ja hyvä, että teimme rauhan Venäjän kanssa, vaikka kovilla ehdoilla».9

Tanskan menettely sen antautuessa Saksalle oli Paasikiven mielestä »viisainta», kun taas Norja saattoi länsivaltoihin tukeutuen yrittää vastarintaa. Myöhemmin tosin Paasikivi joutui halveksien panemaan merkille, etteivät Englanti ja Ranska edes täällä – Atlantin rannikkovyöhykkeellä – kyenneet pelastamaan niihin turvautunutta pikkuvaltiota. Jo toukokuun alussa länsivaltojen apujoukot ryhtyivät »skandaalimaisesti» vetäytymään !aivoihinsa. Ruotsin Moskovan-lähettiläs Assarsson korostikin suomalaiselle virkaveljelleen toivovansa saksalaisten mahdollisimman nopeata voittoa Norjassa, koska Berliinin Tukholmaan kohdistama paine silloin odotettavasti helpottuisi.10

Norjan ministeri Einar Maseng puolestaan ilmaisi Paasikivelle pelkäävänsä Neuvostoliiton käyttävän nyt tilaisuutta hyväkseen kaapatakseen Ruijan. Omasta puolestaan vanha valtioneuvos koetti lohduttaa nuorempaa kollegaansa. Olihan Stalin vastikään palauttanut Suomelle Petsamon, mikä toimenpide ei viitannut ekspansioaikeisiin tällä suunnalla.11

Pahempia seurauksia välttääkseen Tukholman hallitus huhtikuun puolivälissä suostui Saksan vaatimukseen saada käyttää hyväksi Ruotsin aluetta pitäessään yllä yhteyksiä Narvikissa taisteleviin joukkoihinsa. Vaikka lupa koski vain »humanitaarisluontoista kauttakuljetusta», lähinnä elintarvikkeita ja lääkeaineita, saksalaisten epäiltiin tulkinneen avarasti saamiaan valtuuksia. Ruotsin hallituksen katsoessa, ettei sillä ollut varaa uhmata Berliinin vaatimuksia, Helsinki näki naapurimaan menettelyssä myös itselleen jonkinlaisen esikuvan. 12

Myönnytyksillä oli silti rajansa. Huhtikuun puolivälin jälkeen Tukholmaan kantautui tietoja joukkojenkeskityksistä Pohjois-Saksan satamiin, erityisesti Stettiniin, Ahvenanmaan miehitykseen tähtäävää operaatiota varten. Hanssonin hallituksen piirissä hankkeen toteutumisen katsottiin merkitsevän Ruotsin poliittisen liikkuma-alan oleellista kaventumista Saksan pihtien puristuessa kuningaskunnan ympärille etelän ja lännen lisäksi myös idästä käsin. Ulkoministeri Gtinther saikin 22.4.1940 kollegoiltaan valtuudet aloittaa suomalaisten kanssa kiireelliset neuvottelut Ahvenanmaan turvaamisesta.

Va. asiainhoitaja Erkolle Ruotsin ulkoministeri korosti nyt voitavan käytännössä sopia saariryhmän yhteisestä puolustuksesta, kun aikaisemmin oli tyydytty vain laatimaan sitä koskevia suunnitelmia. Kuin kaikuna 1930-luvulta Erkko viittasi puolestaan Ahvenanmaan konvention avunantopykälään ja mahdollisuuteen vedota mm. Italiaan, jos Saksa loukkaisi saariryhmän kansainvälistä statusta. Günther tyrmäsi tämän suoralta kädeltä. Vuoden 1921 sopimuksella ei ainakaan Ruotsin kannalta ollut nyttemmin mitään reaalista merkitystä, minkä vuoksi hän kieltäytyi paneutumasta enää pykälien tulkintaan. Sen sijaan tarvittiin käytännön sotilaallisia toimenpiteitä Ahvenanmaan turvaamiseksi ja Pohjanlahden sulkemiseksi.

Suomen taholta tehtiin tilanteesta sotilaalliset johtopäätökset lisäämällä Ahvenanmaalle sijoitettuja joukkoja noin viiden pataljoonan vahvuisiksi ja ryhtymällä muuttamaan kenttälinnoitettuja tykistöasemia kantalinnoitetuiksi. Saariryhmän joukoille määrättiin 25.4.1940 oma komentaja, kenraaliluutnantti Hugo Österman.

Poliittisella tasolla sen sijaan motsalaisten tarjouksen välitön hyväksyminen koettiin ongelmalliseksi. Tukholman ehdottama Ahvenanmaan puolustuksen järjestely olisi käytännössä merkinnyt saksalaisvastaista signaalia, ja Helsingissä varattiin visusti kaikkea sellaista, mikä saattoi ärsyttää suurvaltanaapureita, Saksaa ja Neuvostoliittoa.

Talvisodan asetelmaan verrattuna tilanne oli näin kääntynyt päinvastaiseksi. Ulkopuolinen, tällä kertaa Saksasta tuleva paine ja hyökkäysuhka ei tuntunut Suomessa samassa määrin kuin läntisessä naapurimaassa. Niinpä reaktiokin oli vastaavanlainen. Kuten Markku Reimaa on osoittanut, motsalaisten hermostuneisuuteen ja kiireeseen verrattuna suomalaiset viranomaiset saattoivat vuorostaan suhtautua Ahvenanmaan kysymykseen varsin rauhallisesti.

Vilpittömyyttään osoittaakseen Helsinki kääntyi asiassa sekä Saksan että Neuvostoliiton puoleen. Paljastamatta motsalaisten aloitetta lähettiläs Wuorimaa mainitsi 26.4.1940 Berliinissä valtiosihteeri von Weizsäckerille Ahvenanmaan valtaushankkeita koskevista huhuista, joihin ei Suomen hallituksen taholla »tietenkään» uskottu. Tälle käsitykselle haluttiin nyt vain vahvistus, minkä von Weizsäcker luonnollisesti auliisti antoi.13

Moskovassa lähettiläs Paasikivi otti saamansa tehtävän mukaisesti 28.4.1940 asian puheeksi ulkoasiainkansankomissaari Molotovin kanssa. »Lukuisilta tahoilta» oli Suomeen kantautunut väitteitä Saksan hyökkäysaikeista Ahvenanmaalle. »Meillä itsellämme ei tällaisia tietoja. Onko Neuvostoliitolla»? Molotov puolestaan saattoi ilmoittaa moisten todisteiden puuttuvan myös Moskovalta. Päinvastoin von der Schulenburg oli hänelle itselleen korostanut Ruotsin ja Suomen jäävän Saksan pohjoiseen kohdistamien sotatoimien ulkopuole lle. 14

Asia jäi toistaiseksi tähän. Molotov oli kuitenkin saattanut todeta Ahvenanmaan kysymyksen jatkuvasti »elävän» kansainvälisessä politiikassa. Ulkoasiainkomissaarin huomiota kiinnitti myös se, että jo 26.3.1940 von der Schulenburgin tiedustellessa häneltä Moskovan rauhanneuvottelujen kulkua saksalaisdiplomaatti kahteen otteeseen varmisti Ahvenanmaan kysymyksen jääneen tuolloin keskustelun ulkopuolelle.15

Berliinin ja Moskovan vastaukset saatuaan Helsinki saattoi viestittää rauhoittavat tiedot edelleen Tukholmaan. Kriisi oli tällöin jo muutenkin ohitettu ruotsalaisten päästyä omia kanaviaan käyttäen perille Stettiniin koottujen joukkojen suuntaamisesta Norjaan eikä suinkaan Ahvenanmaalle. Omalta osaltaan mielialoja tyynnytti Kustaa V:n ja Hitlerin kirjeenvaihto, jossa Saksan johtaja nimenomaisesti vakuutti maansa kunnioittavan Ruotsin puolueettomuutta.

Viimeiset englantilais-ranskalaiset osastot evakuoitiin Narvikista 8.6.1940 tilanteen kehityksestä johtopäätöksensä tehneen Norjan armeijan komentajan eversti Otto Rugen antautuessa joukkoineen vuorokautta myöhemmin. Sota Skandinaviassa oli päättynyt kestettyään tasan kaksi kuukautta. Suomen hallituksen ja yleisen mielipiteen keskuudessa elänyt toivo siitä, että länsivallat sittenkin pystyisivät säilyttämään sillanpääaseman Pohjolassa voidakseen vaikuttaa tilanteenkehitykseen siellä, oli näin murtunut. Jäljelle jäi vain kaksi suurvaltaa: Saksa ja Neuvostoliitto.

Kesäkuun 27. päivänä 1940 Molotov huomautti Paasikivelle, että Suomen oli poistettava joukkonsa Ahvenanmaalta ja hävitettävä sinne rakennetut linnoitukset, mikäli se ei halunnut varustaa saaria yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Valitessaan demilitarisaatiovaihtoehdon Suomen tuli järjestää Neuvostoliitolle tilaisuus valvoa tämän toteutumista. Asiasta oli tehtävä erillinen sopimus.

Yllättynyt Paasikivi muistutti Molotovia Stalinin syksyn 1939 neuvottelujen aikaisesta lausunnosta, jonka mukaan Neuvostoliitto ei enää vastustaisi Ahvenanmaan linnoittamista, kunhan vain Suomi huolehtisi tehtävästä yksinään. Lähettilään huomautukseen Molotov vastasi yksioikoisesti hallituksensa kannan sittemmin muuttuneen.

Hän vain ei ollut halunnut ottaa asiaa esille maaliskuun rauhanneuvotteluissa, »jotta ei tulisi uusia vaikeuksia». 16 Molotovin aloite joudutaan luonnollisesti liittämään Saksan suurten voittojen perusteellisesti muuttamaan kansainväliseen tilanteeseen kesällä 1940. Ruotsin ja välillisesti Suomen Ahvenanmaan kysymyksessä muutamaa viikkoa aikaisemmin osoittama aktiviteetti oli sekin viitannut Saksan ainakin potentiaalisiin mahdollisuuksiin tällä suunnalla. Kreml palasi näin entiselle kannalleen. Pohjanlahdelle pääsyä hallitsevalla ja sivusta-asemana Hangon tukikohdan merkitystä vähentävällä Ahvenanmaalla ei saanut olla sotilaallisia laitteita, jotka Saksa saattoi ottaa valmiina käyttöönsä. Hitler-Stalin paktin tarjoamat edut oli tältäkin osin ajoissa varmistettava.

Suomessa aloite tietenkin herätti epäluuloja. Helsingissä tiedettiin Moskovan kesällä 1939 länsivalloille ilmaisemasta sotilaallisesta kiinnostuksesta Ahvenanmaahan. Mitä merkitsi nyt venäläisten »valvontavoimien» ilmaantuminen saarille? Valmisteltiinko Suomen läntisten meriyhteyksien katkaisemista ja maan sulkemista entistä tiukempaan puristukseen? Luottamusta ei lisännyt Molotovin lyhyt ilmoitus neuvostohallituksen kannanmuutoksesta Stalinin syksyiseen lausuntoon nähden. Toisin sanoen maaliskuun 1940 juhlallinen vakuutus Paasikivelle rauhansopimuksesta molempien maiden välisten ongelmien lopullisena ratkaisijana oli ollut merkityksetön jo silloin kun se annettiin.

Olosuhteet huomioonottaen Paasikivi suositteli Helsingille Molotovin ensimmäisen vaihtoehdon hyväksymistä. Varustukset oli siis purettava ja palattava vuoden 1921 sopimuksen mukaiseen järjestelmään. »Suurvaltojen mahdollisessa yhteentörmäyksessä meidän varustuksillamme tuskin voisi olla sanottavaa reaalista merkitystä». Saman suosituksen Rytin hallitus sai lähettiläs Kivimäeltä Berliinistä. Ahvenanmaan kysymys ei kiinnostanut Saksaa, jonka taholta oli siten turha odottaa mitään tukea. Ruotsi pysytteli niinikään passiivisena.17 Neuvoteltuaan lähimpien upseeriensa kanssa Mannerheim katsoi näissä oloissa mahdottomaksi ottaa sodan riskiä Ahvenanmaalle sijoitettujen joukkojen ja linnoitusten vuoksi. Neuvostoliiton vaatimuksiin (demilitarisoinnin valvonta mukaanluettuna) tuli siksi suostua. 18 Rytin kabinetti hyväksyi sotilasjohdon kannan.

Tehden välttämättömyydestä hyveen Paasikivi saattoi 3.7.1940 ilmoittaa Molotoville hallituksensa päättäneen poistaa asevoimat Ahvenanmaalta ja hävittää »sotavarustukset, joita sodan ajalta ja Itämeren piirissä ilmenneen rauhattomuuden takia oli siellä pidetty». Jo käynnistettyjen evakuointi- ja purkutoimenpiteiden päätyttyä Neuvostoliitolle tehtäisiin asianmukainen ilmoitus. Tämä merkitsi siis, Paasikivi lisäsi, paluuta vuoden 1921 sopimuksen mukaiseen Ahvenanmaan neutralointiin ja varustamattomuuteen. »Nyt toivon Teidän, Herra Pääministeri, olevan tyytyväinen». Repliikki näytti miellyttävän Molotovia, joka ilmoitti hallituksensa kaavailevan konsulaatin perustamista Ahvenanmaalle valvomaan saarten varustamattomuutta. 19

Vajaassa kahdessa viikossa tilanne kuitenkin yllättävästi muuttui Moskovan ulkoministeriön ehdottaessa Paasikivelle jättämässään muistiossa, että konsulaatin perustamisen lisäksi kaksi Neuvostoliiton sotilasjohdon edustajaa saisi kolmesti vuodessa käydä Ahvenanmaalla vakuuttautumassa demilitarisointia koskevien määräysten noudattamisesta. Muistiossa väitettiin Molotovin jo esittäneen saman ehdotuksen, minkä Paasikivi jyrkästi kiisti. Hanke olisi sitäpaitsi täysin tarpeeton, koska konsuli, jolla ei juuri muita tehtäviä ollutkaan, kyllä näkisi, mitä Ahvenanmaalla tapahtui; ei siellä voinut mitään salaista esiintyä. Sotilastarkkailijat aiheuttaisivat lisäksi hankalan juridisen ongelman sikäli, ettei vuoden 1921 sopimus edellyttänyt ulkopuolisten valtojen toimesta tapahtuvaa valvontaa Ahvenanmaalla.

Heinäkuun 24. päivänä Molotov vihdoin luovutti Paasikivelle Ahvenanmaata koskevan sopimusluonnoksen, jonka mukaan Suomi sitoutuisi demilitarisoimaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä vastaisuudessa ja valvomaan, etteivät muut valtiot voisi käyttää niitä hyväkseen. Neuvostoliitto saisi perustaa saarille konsulaatin pitämään silmällä sitoumusten noudattamista.20 Sotilasviranomaisten tarkastusmatkoja koskeneesta koepallosta oli näin vähin äänin luovuttu. Kontrolli pystyttiin luonnollisesti hoitamaan yhtä hyvin konsulaatin monilukuiseen henkilökuntaan sijoitettavien asiantuntijain toimesta.

Elokuun alussa 1940 Paasikivi saattoi ilmoittaa Molotoville joukkojen ja taisteluvälineiden poistamisen Ahvenanmaalta tulleen loppuunsaatetuksi. Jäljelle jääneiden vähäpätöisten linnoitusten ja kenttävarustusten kohtalosta toivottiin voitavan sopia vasta sodan päätyttyä. Niiden säilyttämistä pidettiin tarkoituksenmukaisena senkin takia, että Neuvostoliitto itse ehdotuksessaan kielsi Suomea luovuttamasta Ahvenanmaata kolmansille valtioille. Saarten puolustukseen saatettiin siis tarvita linnoituslaitteita.21

Jättäessään 22.8.1940 hallituksensa virallisen vastauksen Paasikivi toisti edellä mainitut perustelut, määritteli demilitarisoidun alueen rajat sekä NL:n konsulin ja suomalaisten viranomaisten yhteistoiminnan muodot. Lisäksi hallitus tahtoi nimenomaan todettavaksi, ettei uusi sopimus muuttanut niitä oikeuksia ja velvoituksia, jotka Suomelle vuoden 1921 sopimuksen mukaan kuuluivat.

Molotovin mukaan Helsingin ehdotus voitiin ottaa neuvottelujen pohjaksi, mutta suomalaisten säilytettäviksi ehdottamat »tykkiperustat ja aseistamattomat suojalaitteet» tuli hävittää. Näin siksi, että puhuttaessa saarten sotilaallisesta puolustamisesta ne piti linnoittaa lujasti. Pienet vamstukset eivät siihen riittäneet. Neuvostoliiton kannalta oli edelleenkin tarkoituksenmukaista, vaikka asiaa ei tietenkään suoraan sanottu, välttää »tarjoamasta» mahdollisen suurvaltakilpailijan käyttöön valmiita linnoituksia.

Viittaus vuoden 1921 sopimukseen oli Molotovin mielestä »tarpeettomana» kokonaan poistettava. Paasikiven juridisia vastaväitteitä hän ei ottanut kuuleviin korviinsa. Sopimuksen allekirjoittajamaista Viro ja Latvia kuuluivat nyt Neuvostoliittoon. Puola oli kadonnut kartalta ja miehitetty Tanska menettänyt merkityksensä. Englannilla, Ranskalla ja Italialla ei ollut intressejä Itämerellä. Kansainliitosta Molotov halveksuntaansa salaamatta totesi: »Se on kuollut, eikä siitä kukaan välitä». Ahvenanmaan kysymys koski ainoastaan Suomea, Neuvostoliittoa, Ruotsia ja Saksaa. Jos Helsinki vain tahtoi, hanke saataisiin kyllä järjestykseen.

Palatessaan muutamaa päivää myöhemmin asiaan Molotov piti muilta kohdin kiinni kannastaan mutta halusi vuoden 1921 sopimuksen osalta »tulla suomalaisia vastaan» näitä tyydyttävän kompromissiratkaisun löytämiseksi. Pakti voisi jäädä voimaan, jos sen allekirjoittaneiden valtioiden oikeudet ja velvollisuudet ulotettaisiin koskemaan täydellisesti myös Neuvostoliittoa. Ryhtyessään sopimuksen edellyttämiin toimenpiteisiin hyökkääjän torjumiseksi Helsingin olisi ensin konsultoitava Moskovaa.

Vaikka viimeksi mainittu järjestely olisikin asettanut Neuvostoliiton tietyllä tavoin etuoikeutettuun asemaan, »pukiksi kaalimaan vartijana», Paasikivi ei nähnyt asiaa todellisuudessa kovin vaarallisena. Molotovhan pyrki viime kädessä jälleen Ahvenanmaan demilitarisointiin ja sen valvontaan samalla tavoin kuin Kreml jo v. 1939 oli pystynyt reaalisella voimallaan kaatamaan linnoittamishankkeet pykälistä piittaamatta. Niinpä, kuten Anthony F. Upton kärjistää, jos Suomen hallitus »todellakin piti tärkeänä sellaista hölynpölyä kuin kansainvälinen oikeus ja vanhentuneet sopimukset», Molotov ei tahtonut Helsinkiä suoranaisesti estää.22

Koska kuitenkin käytännössä Neuvostoliiton intressiä saariryhmään pidettiin Moskovassa Suomen jälkeen suurimpana, teoreettinenkin mahdollisuus muiden allekirjoittajavaltojen pesiytymisestä asevoimineen Ahvenanmaalle oli torjuttava. Konsultaatioiden avulla selvästikin tahdottiin saada tilaisuus valvoa asioiden kulkua ja varmistaa tarvittaessa mahdollisuus ehättää itse ensimmäisenä paikalle. Sattuma ei siksi olekaan, että Neuvostoliiton asevoimien yksityiskohtainen suunnitelma (joka ei koskaan toteutunut) Ahvenanmaan valtaamiseksi valmistui juuri 10.9.1940. 23

Helsingissä Paasikiven myöntyvyyden katsottiin menevän liian pitkälle. Vuoden 1921 sopimukseen ei kuitenkaan takerruttu pelkästään kansainvälistä oikeutta kohtaan tunnetun kunnioituksen vuoksi. Suomen hallitus oli vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton Ahvenanmaan demilitarisointia koskeneiden vaatimusten takana oli muita, pitemmälle meneviä tarkoituksia. Kuten Ohto Manninen on osoittanut, tämä käsitys ei ollutkaan perusteeton. Valtaamalla Ahvenanmaa voitaisiin tarvittaessa katkaista Suomen läntiset meriyhteydet sekä estää tuon valtakunnan laivaston suojautuminen Turun – Ahvenanmaan saaristoon, mikä johtaisi sen tuhoamiseen. 24

Tietoisena kyvyttömyydestään yksin kestää Moskovan painostusta Helsinki koetti saada muita valtioita avukseen ja tässä vuoden 1921 sopimuksen kaikkine heikkouksineenkin toivottiin tarjoavan edes jonkinlaisen oljenkorren. Siksi sitä ei haluttu etukäteen kokonaan eliminoida. Tuen saaminen niin hyvin Ruotsista kuin Saksastakin osoittautui silti mahdottomaksi molempien maiden pysytellessä täysin passiivisina.

Ajan voittamiseksi Suomen hallitus nojautui nyt juridisiin argumentteihin. Sisällöltään määrittelemätön konsultaatiovelvoite tuntui arveluttavalta, minkä lisäksi se oli ristiriidassa vuoden 1921 sopimuksen kanssa. Suomi näkisi mielellään Neuvostoliiton tulevan mukaan tuon sopimuksen allekirjoittajien joukkoon siitä aiheutuvine oikeuksineen ja velvoituksineen. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä Helsingin ja Moskovan välisellä kahdenkeskisellä päätöksellä, vaan siihen tarvittiin kaikkien allekirjoittajavaltioiden suostumus, minkä hankkimiseksi Suomi lupasi ryhtyä toimenpiteisiin. Näille lähetettävän nootin luonnos annettiin samalla neuvostohallitukselle tiedoksi.

Luokitellen suorasukaisesti Helsingin juridiset perustelut »saivarteluksi» Paasikivi ennusti Neuvostoliiton kieltäytyvän hyväksymästä niitä. Näin myös käytännössä tapahtui. Kysymys ei lähettilään mielestä ollut pelkästään sotilaallisista realiteeteista vaan myös »suurvallan mahtavuudentunnosta ja itsetietoisuudesta».

Keskustellessaan 27.9.1940 Paasikiven kanssa Molotov huomautti vuoden 1921 sopimuksen suuntautuneen Neuvostoliittoa vastaan samalla tavoin kuin sitä edeltänyt vuoden 1856 linnoittamattomuusmääräyskin kohdistui Venäjää vastaan. Suurlähettiläs von der Schulenburgin luonnehtiessa syyskuussa 1940 Tonavan ongelmia Molotov tähdensi, miten tärkeätä oli »poistaa alemmuuden tila, johon Venäjä oli pakotettu sille onnettoman Krimin sodan johdosta». Asiallisiin syihin liittyi siten kysymys suurvalta-Venäjän arvovallasta. Saman voi katsoa pitäneen paikkansa Ahvenanmaan ongelman kohdalla.

Käytännön tasolla Paasikivi ei voinut olla ihmettelemättä Ahvenanmaalle suunnitellun konsulaatin laajuutta (12 henkilöä, kun Ruotsille vastaavasti riitti konsuli ja yksi konekirjoittaja). Moskovan välttämättömäksi katsoma henkilökunta osoittautui myöhemmin vielä huomattavasti laajemmaksi nousten vuoden 1940 lopussa jo 38:aan. Molotov huomauttikin Paasikivelle, ettei kysymys ollut tavallisesta konsulaatista vaan saariryhmän demilitarisointia valvovasta elimestä, johon tarvittiin tehtävän menestyksellisen suorittamisen edellyttämä määrä väkeä.25

Ahvenanmaan kysymyksessä Molotov todennäköisesti oivalsi Helsingin hallituksen juridikoivien argumenttien reaalipoliittisen taustan. Suomalaisten myönnyttyä linnoituslaitteiden tuhoamiseen, konsulaatin perustamiseen sekä erinäisten toissijaisten yksityiskohtien järjestelyyn jäljelle jäi oikeastaan vain kiista vuoden 1921 sopimuksesta.

Paasikiven kanssa 30.9.1940 käymässään keskustelussa »jotenkin kiivaana päällä» ollut Molotov kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä ehdotusta, josta puuttui konsultaatiopykälä. Neuvostoliitto ei ikinä suostuisi noottien lähettelyyn ympäri Eurooppaa vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajille. »Kenties esimerkiksi Ranska ei antaisi hyväksymistään», ulkoasiainkansankomissaari lisäsi myrkyllisesti.

Ohjeitaan noudattavan Paasikiven laajasanaisista vastaväitteistä piittaamatta Molotov vaati nyt vuoden 1921 järjestelyyn viittaavan artiklan poistamista kokonaan sopimusluonnoksesta. Hänen hallituksensa kärsivällisyys oli lopussa, ja sopimus täytyi saada allekirjoitetuksi viikon kuluessa. Neuvostoliitto oli koettanut tulla »suomalaisia vastaan», mutta nämä aiheuttivat vain vaikeuksia. »Teidän kanssanne ei voi neuvotella. Tämäkin asia on kestänyt kuukausia. Saksalaisten kanssa selvitetään suurimmatkin asiat muutamassa päivässä».26

Paasikivi arvioi Helsingin hallituksen vetäneen langan nyt liian kireälle. Tinkimisen jatkaminen saattoi johtaa »pahoihin» seurauksiin. Viisainta olisi suostua todelliselta asiasisällöltään mitättömän, vuoden 1921 sopimukseen viittaavan artiklan poisjättämiseen. Juuri tähän yhteyteen (sähke Wittingille 1.10.1940) liittyi Paasikiven usein siteerattu varoitus: »Pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus».27

Varmuuden vuoksi lähettiläs vielä yksityiskirjeessä ojensi ulkoministeriä. Vain Saksan tiukka puuttuminen asiaan antaisi Suomelle Ahvenanmaalla riittävän selkänojan. Ajautuminen syksyn 1939 kaltaiseen katastrofiin ei saanut enää toistua.

»Hallituksen ja ulkoasiainjohdon on harkittava heti alussa, ei vain asian ensimmäinen aste vaan myös seuraavat, joko loppuun tai hyvin lähelle loppua ja annettava laajat valtuudet täkäläiselle edustajalle, jotta hän voi nopeasti saada asian päätökseen…

Sanotte kentiesi: Mutta hallituksen on vastuu. Siihen huomautan ensiksi, että vaikka valtuudet ovat laajat ja ohjeet lyhyet, hallitus niissä voi kantansa määrätä. Toiseksi: Mitä on itse asiassa »hallituksen vastuu»? Mitä merkitsee viime syksyisen katastrofihallituksen edesvastuu isänmaan nykyisessä kansallisonnettomuudessa? Ei yhtään mitään. Erkko ym. kävelevät siellä – ehkäpä oikein kansallissankareina – samalla kun muut saavat koettaa selvittää tilannetta ja kansa kokonaisuudessaan saa kärsiä nyt ja tulevaisuudessa.28

Todellisuudessa kuitenkin Erkko hyvin ymmärsi uuden tilanteen vaatimukset, mikä käy havainnollisesti ilmi hänen Helsingin Sanomain artikkelitoimittajalle Lassi Hiekkalalle osoittamastaan ripityksestä: »Jos me aiomme yleensä ollenkaan selvitä tilanteesta, on lehdenkin pakko muuttaa asennoitumistaan Saksaan nähden…. Asiat ovat nyt sillä tavoin, että meidän on otettava lusikka kauniisti käteemme… Meillä ei ole varaa, jos tahdomme säilyttää sivistyksemme ja sivistyneistömme, sotkea suhteitamme Saksaan». 29

Ahvenanmaan kysymyksessä Helsinki hyväksyi Moskovan-lähettiläänsä neuvon suostuen poistamaan vuoden 1921 sopimukseen viittaavan artiklan, mikä käytännössä merkitsi palaamista Neuvostoliiton jo heinäkuussa tekemän alkuperäisen ehdotuksen linjalle. Vaikka ratkaisu vastasikin Paasikiven tahtoa, hän ei silti voinut olla »opastamatta» hallitustaan menettelytavasta:

»Sen jälkeen kun… artiklasta on edestakaisin keskusteltu, olemme nyt kuitenkin hyväksyneet heidän ensimmäisen ehdotuksensa, sitten kun Molotov löi nyrkin pöytään ja antoi ultimaatumin… Tällainen asiainkäsittely ei ole omiaan asemaamme parantamaan, vaan johtaa täällä siihen käsitykseen, että Suomen kanssa päästään perille vain jyrkällä menettelyllä. Sellaista menettelyä, että asia lykätään Helsinkiin eri kertoja ja sitten kuitenkin hyväksytään venäläisten ensimmäinen ehdotus, eivät Stalin ja Molotov ymmärrä.30

Lähettilään kiukkua lietsoi hänen osalleen Molotovin taholta tullut jyrkkä kohtelu. Suurvallan diplomaatin ei sellaista olisi tarvinnut sietää. Päiväkirjalleen purkautuen Paasikivi pahoitteli, ettei edustanut 30:n miljoonan kansaa, jolloin hän olisi seisaalleen nousten voinut kehottaa Molotovia palaamaan asiaan opittuaan ensin »puhumaan kanssani sopivalla tavalla». Vastikään sodan hävinneen kolmemiljoonaisen kansan edustaja ei kuitenkaan katsonut voivansa näin menetellä vaan joutui kuuntelemaan Molotovin moitteita.31

Tehden välttämättömyydestä hyveen Helsingin hallitus lohduttautui sillä, että Moskova oli luopunut konsultaatiovaatimuksestaan, minkä perusteella vuoden 1921 sopimuksen mainitsematta jättäminen tulkittiin – lievää itsepetosta soveltaen – suoranaiseksi voitoksi. Huolestuneelle Paasikivelle viestitettiin asian olevan selvän heti eduskunnan annettua suostumuksensa. Sen saamisen katsottiin helpottuvan, kun voitiin korostaa vuoden 1921 sopimuksen jäävän sellaisenaan voimaan. Nyt sovittiin vain täydentävästi saarten demilitarisoinnista ja sitä valvomaan tulevan paikallisen neuvostokonsulaatin perustamisesta.

Molotovin asettaman viikon mittaisen ultimaatumiajan lähestyessä loppuaan Paasikivi patisti hallitusta kiirehtimään parlamenttia. »Eduskunnassakin pitäisi osata ajatella reaalipoliittisesti, mutta ne ovat siellä sellaisia kuin ovat. Jos kysymys olisi läskin hinnasta, niin eduskunta kyllä osaisi käsitellä asian nopeasti».32

Tällä kertaa Arkadianmäellä kuitenkin pidettiin vauhtia parlamentin suoriutuessa urakastaan jo 8.10.1940. Myöhästyminen asetetusta määräajasta, jota nähtävästi ei alun perinkään tarkoitettu aivan kirjaimelliseksi, jäi siten vain vuorokauden mittaiseksi. Molotov ja Paasikivi allekirjoittivat sopimuksen Moskovassa kolme päivää myöhemmin kummankin osapuolen ilmaistessa tyytyväisyytensä nyt toteutuneesta, maiden välisiä suhteita parantavasta edistysaskeleesta.33

Helsingissä ratkaisu jäi kuitenkin kaivelemaan mieliä. Vielä helmikuussa 1941 Ryti kirjoitti Paasikivelle edellisenä vuonna pakkotilanteessa tehdyistä myönnytyksistä, jotka tosin eivät kaikki olleet tärkeitä. Erityisesti häntä harmitti Ahvenanmaa, jonka kohdalla oli jouduttu luopumaan arvokkaista eduista.

»Silloisissa oloissa, rajojemme ollessa avoinna, armeijamme väsyneenä, etten sanoisi jossain määrin demoralisoituneena, avun toiveiden ollessa mitättömiä, kun suhteemme Saksaan eivät vielä olleet vakaantuneet ja kommunistipropagandan maassamme voimakkaana, en nähnyt mitään mahdollisuutta lujempaan vastarintaan. Nyt sitävastoin on asema toinen».34

Käytännön tasolla ongelmia silti riitti vielä syksyllä 1940, jolloin Ahvenanmaalla toimiva Neuvostoliiton konsuli Orlenko valitti esimiehelleen lähettiläs Zotoville paikallisten suomalaisten viranomaisten menettelystä. Linnoituslaitteita ei hävitetty riittävän pemsteellisesti, mikä tosiasia koetettiin salata neuvostoviranomaisilta estelemällä ja vaikeuttamalla heidän tarkastusmatkojaan.

Paasikiven kohtaloksi tuli nyt joutua asian vuoksi Moskovassa kahdesti Vysinskin jyrkkäsanaiseen puhutteluun. Lähettilään korostaessa töiden saarilla sujuvan normaalisti apulaisulkoasiainkansankomissaari myöhemmin laatimansa muistion mukaan katkaisi hänen puheensa »julistaen vielä kerran päättäväisessä muodossa kaikki nämä verukkeet (ogovorki) turhiksi». Voimatta paljastaa omaa käsitystään Ahvenanmaan rettelöiden pohjautumisesta »venäläisten alituisen epäluulon» ohella lähinnä kannuksia hankkimaan pyrkivien Orlenkon ja Zotovin »virkaintoisuuteen» Paasikivi joutui lupaamaan kääntyvänsä asiassa Helsingin puoleen. Oleellisia pemsteita syytöksille ei kuitenkaan löytynyt, ja Ahvenanmaan kysymys poistui näin päiväjärjestyksestä vuoden 1940 loppuun mennessä. 35

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.