LÄHETTILÄSKAUSI MOSKOVASSA

Ahdistava kesä

Talvisodan jälkeisinä viikkoina Paasikivi oli joutunut käymään Molotovin kanssa lukuisia vaikeita ja hankalia keskusteluja. Kiistat keskittyivät tuolloin kuitenkin ensi sijassa Moskovan rauhansopimuksen tulkintoihin, missä yhteydessä ulkoasiainkansankomissaari ei ollut kaihtanut uhkaaviakaan äänenpainoja. Toisaalta Moskova oli pidättynyt esittämästä uusia, tilannetta kärjistäviä poliittisia vaatimuksia. Tasoittavasti vaikuttivat osaltaan kesäkuussa lopullisiin tuloksiin johtaneet kauppasopimusneuvottelut.

Neuvostoliiton aloitteesta taloudellisten suhteiden uusiminen olisisällytetty jo Moskovan rauhansopimuksen 8. artiklaan. Suomen ulkomaankaupan läntisten väylien supistuessa Helsinki kohdisti niinikään voimakkaista epäluuloistaan huolimatta – tiettyjä toiveita idänkaupan elvyttämiseen. Erityisesti tarvittiin viljaa, lannoitteita, öljytuotteita, rautaa ja terästä. Vientiin haluttiin tarjota mm. laivoja, selluloosaa, paperia sekä paperikoneita ja muita puunjalostusteollisuuden laitteita. ¹ Taloudellisten tavoitteiden ohella pyrittiin myös tällä tavoin tasoittamaan naapumussuhteita talvisodan jälkeisessä ongelmallisessa tilanteessa.

Moskovan näytettyä Paasikivelle vihreätä valoa presidentti Kallio nimitti 8.5.1940 neuvotteluvaltuuskunnan, jonka johtoon tuli kauppa -ja teollisuusministeri Väinö Kotilainen lähimpinä apulaisinaan A. Ahlström Oy:n varatoimitusjohtaja Åke Gartz sekä UM:n kauppapoliittisen osaston apulaispäällikkö Tauno Jalanti.

Paasikivelle Witting kirjoitti: »Olimme ensiksi ajatelleet, että Sinusta tulisi.. puheenjohtaja, mutta kun kokemus on osoittanut, että on hyödyllisempi, että paikallinen ministeri ei ole niissä riidoissa mukana, vaan seisoo ikäänkuin yläpuolella, niin päätimme lähettää Kotilaisen».² Kuten Jalanti todistaa, tämä oli tuolloin UM:n yleinen menettelytapa. Sen avulla saatiin käyttökelpoinen väliporras, jota hallitus tarvittaessa saattoi käyttää delegaation desavuoimiseksi.³

Moskovassa 26.5.1940 alkaneisiin kauppaneuvotteluihin Paasikivi ei siten suoranaisesti osallistunut muodollisia tilaisuuksia lukuunottamatta. Suuntaviivoista päästiin muutamassa päivässä yksimielisyyteen, minkä jälkeen Kotilainen ja Gartz palasivat Suomeen valtuuskuntien jaostojen ryhtyessä hiomaan sopimusluonnoksen yksityiskohtia.⁴ Kesäkuun puolivälissä urakan päätös alkoi jo häämöttää.

Kun hankkeen viimeistelyn yhteydessä oli tarkoitus käsitellä myös aikaisemmin mainittua Vallinkosken asiaa,⁵ Helsingin hallitus katsoi Enso-Gutzeitin toimitusjohtajan, ministeri Kotilaisen jääviksi, minkä vuoksi hänen tilalleen haluttiin lähettää toinen henkilö. Paasikivi asettui nyt jyrkkään vastarintaan. Saatuaan tietää Kotilaisen poisjäämisestä vuorineuvokseen henkilökohtaisesti mieltynyt ulkomaankaupan kansankomissaari Anastas Mikojan oli selvästi alkanut jarmttaa neuvotteluja. Nähtävästi venäläiset pitivät arvovaltasyistä tärkeänä Suomen hallituksen jäsenen saapumista Moskovaan kauppasopimuksen allekirjoittamista varten. Lähettiläs antoikin jälleen kerran Helsingin hallituksen kuulla kunniansa:

»Woitte tietysti tehdä miten haluatte. Katson, että edes tällaisessa asiassa luotettava minun paikan päällä olevan arvostelukykyyn. Ellette luota on paras lähetätte(!) tänne toisen. Olen edelleen sitä mieltä, että täällä jo introdusoitu ja tunnettu Kotilainen tässä meille suuressa asiassa paras. Pidän silmällä vain maan parasta».⁶

Vuorokautta myöhemmin lähetystö sai ennakkoilmoituksen ministerin saapumisesta.

Kotilaisen ja Gartzin lennettyä Moskovaan 22.6.1940 kauppasopimusteksti valmistui tuota pikaa kesäkuun 25. päiväksi suunniteltua allekirjoitusta varten. Muutamaa tuntia ennen seremonian alkua tuli kuitenkin ilmoitus, ettei kansankomissaari Mikojan muiden virkatehtävien vuoksi ehtinyt ottaa vastaan Suomen valtuuskuntaa. Pian kävi selville, kuten Paasikivi heti oli otaksunut, ettei todellisena syynä ollut Mikojanin ajanpuute. Molotovin kanssa käymässään keskustelussa Suomen lähettiläs sai tietää neuvostohallituksen kytkevän kauppasopimusasian Ahvenanmaan linnoittamattomuuteen ja tuonnempana lähemmin tarkasteltavaan Petsamon nikkelin ongelmaan.

Jälleen kerran Molotov oli asettanut poliittiset näkökohdat taloudellisten edelle tavalla, joka »epätarkoituksenmukaisena menettelynä» herätti suomalaisissa tyytymättömyyttä. Ensinnäkin kauppasopimuksessa sovittu tavaranvaihto oli liian pieni voidakseen vaikuttaa siihen nyt kytkettyihin poliittisiin asioihin. Toisaalta »Suomen kansan mentaliteettiin» ei Paasikiven mielestä soveltunut tällainen kiristysyritys, jolloin kauppasopimuksen yhtäkkinen liittäminen siihen täysin kuulumattomiin ongelmiin herätti epäluuloja ja sekavia tunteita.

Valtuuskunnan valmistautuessa jo kotimatkalle Molotov kuitenkin 27.6.1940 tuli toisiin ajatuksiin lähettäen Natsional-hotellissa illastavalle Suomen delegaatiolle viestin kauppasopimuksen allekirjoittamisesta seuraavana päivänä. Näin myös tapahtui.⁷ Kannanmuutoksen syytä ei toistaiseksi tiedetä. Mahdollisesti on sen taustana nähtävä Stalinin asiaanpuuttuminen.

Allekirjoitustilaisuudessa 28.6. Mikojan totesi neuvostohallituksen hyväksyneen kauppasopimuksen toivoen, että kansankomissaari Molotovin esille ottamat kaksi kysymystä saataisiin suotuisaan ratkaisuun. Samalla hän nosti suomalaisille jo luvatut bensiini- ja öljyväkirehukiintiöt kaksinkertaisiksi. Virallisen seremonian jälkeen Mikojan ja Dekanozov tarjosivat neuvostohallituksen juhlahuoneustossa, »Spiridonovkassa» upean lounaan oivallisine mokineen ja moninaisine venäläisine viineineen. Mieliala oli Paasikiven todistuksen mukaan »hyvä ja hauska, kuten ylipäänsä venäläisten kanssa tällaisissa tilaisuuksissa».⁸

Kokonaisuutena katsoen suomalaisilla oli syytä tyytyväisyyteen. Uhkaavasta välivaiheesta huolimatta kauppasopimus oli saatu irti Ahvenanmaan ja Petsamon kysymyksistä. Viljakiintiö, 70 000 tonnia, osoittautui tosin toivottua (100 000) pienemmäksi mutta kuitenkin merkittäväksi. Lisäksi saatiin mm. apatiittia 26 000, valopetroolia 15 000, bensiiniä 8 000, puuvillaa 2 250 ja öljyväkirehuja 7 000 tonnia. Suurin pettymys oli Neuvostoliiton itsensä tarvitsemien raudan ja teräksen jääminen kokonaan pois listalta.

Viennin osalta keskeiseen asemaan tavaralistalla nousivat proomut ja hinaajat, joiden mukaantulo vastasi erityisesti Wärtsilän telakan esittämiä toivomuksia. Kauppavaihdon loppusumma kohosi ensimmäisenä vuonna sekä viennin että tuonnin osalta 7,5 miljoonaan dollariin. Jos sopimus olisi täytetty, se olisi merkinnyt noin 9 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta kesäkuun 1940 ja kesäkuun 1941 välisenä aikana.⁹

Osuus ei ollut riittävän suuri tarjotakseen Neuvostoliitolle tilaisuutta lujaan taloudelliseen otteeseen Suomesta, mitä Paasikivi ennen sotaa oli pelännyt. ¹⁰ Todellisuudessa kauppa jäi – tuonnempana lähemmin tarkasteltavista syistä – sopimukseen verrattuna huomattavasti alhaisemmalle tasolle. Moskovan rauhan jälkeen Suomen hallitus oli ryhtynyt rakentamaan hyviä suhteita sekä Saksaan että Neuvostoliittoon olettaen niiden voimatasapainon säilyvän Itämerellä ainakin niin kauan kuin sota lännessä jatkui. Näin menetellen voisi raskaiden iskujen heikentämä pikkuvaltio pelastua käyttämällä hyväksi syrjäistä asemaansa ja odottamalla tulevaisuudessa kenties tapahtuvaa kärsittyjen epäoikeudenmukaisuuksien oikaisua.

Tanskan ja Norjan valtaus korosti edelleen Itämeren aluetta otteessaan pitävän kahden suurvallan merkitystä. Niiden välinen status quo muuttui silti odotettua nopeammin tännekin heijastuvalla tavalla. Toukokuun 10. päivänä 1940 Saksa käynnisti suurhyökkäyksensä Hollantiin, Belgiaan, Luxemburgiin ja Ranskaan. Juhannukseen mennessä kaikki nuo maat olivat antautuneet murskaavan offensiivin edessä ja brittijoukot ajettu takaisin saarilleen. Manner-Eurooppaa hallitsivat Adolf Hitlerin voittoisat legioonat.

Länsimaista demokratiaa vilpittömästi ihailevan Eljas Erkonkin oli tunnustettava Saksan armeijan voitot »suurenmoisiksi». Berliinissä käydessään hän totesi sikäläisen mielialan Suomea kohtaan myönteiseksi. Realistina Erkko joutui silti tunnustamaan, etteivät suuret kysymykset muuttaneet kulkuaan pienten vuoksi.»Jos hyökkäys Englantiin onnistuu nopeaan, olemme pelastetut».¹¹

Neuvostoliiton näkökulmasta tilanne oli muuttunut todella huolestuttavaksi. Pitkäaikaiseksi otaksuttu, Saksan voimia kuluttava sota lännessä näytti loppuvan lyhyeen, ja kuka tiesi, miten kauan Englantikaan pystyisi enää pitämään puoliaan taipumatta erillisrauhaan. Viimeksi mainitun vaihtoehdon toteutuessa seurauksena saattoi olla jopa vuosikymmeniä pelätyn »kapitalistisen yhteisrintaman» muodostuminen Neuvostoliittoa vastaan. Joka tapauksessa Hitlerin divisioonia vapautui nyt uusiin tehtäviin. Vastapainoksi Moskova pyrki varmistamaan asemansa omilla lähialueillaan korjaamalla mahdollisimman pian »katon alle» Hitler-Stalin paktissa luvatun saaliin.

Ensimmäiseksi kohteeksi valittiin Baltia. Illalla 14.6.1940 (saksalaisten vallattua samana päivänä Pariisin) Molotov jätti Liettualle uhkavaatimuksen syyttäen Kaunasin hallitusta vihamielisyydestä ja neuvostovastaisen salaliiton solmimisesta yhdessä Latvian ja Viron kanssa. Siksi tuli muodostaa uusi hallitus, joka pystyisi rehellisesti täyttämään syksyllä 1939 solmitun keskinäisen avunantosopimuksen määräykset ja suostuisi lisäksi koko maan miehitykseen.

Liettua totteli, ja seuraavana päivänä (15.6.) neuvostojoukot marssivat yli rajan saaden apua maassa jo olevien tukikohtien varuskunnilta sekä vastaperustetun Liettua-Neuvostoliitto-Seuran jäseniltä. Kesäkuun 17.päivänä tuli Latvian ja Viron vuoro kaavan ollessa pääpiirteissään saman. Onnitellessaan suurlähettiläs von der Schulenburgia saksalaisten mahtavista voitoista lännessä Molotov selitti 18.6.1940 neuvostojoukkojen marssineen Baltiaan tehdäkseen siellä tyhjiksi»ranskalaisten ja englantilaisten vehkeilyt». ¹²

Kaikissa kolmessa maassa järjestettiin heinäkuussa vaalit, joissa äänestäjillä oli tarjolla vain yksi ehdokaslista. Silti tarvittiin vielä Neuvostoliiton painostusta, ennenkuin uudet parlamentit suostuivat päättämään Viron, Latvian ja Liettuan kansojen haluavan liittyä Neuvostoliittoon. Liettuassa sovjetisointia johti V. G. Dekanozov, Latviassa A. J. Vyšinski sekä Virossa A. A. Ždanov. Elokuun 6. päivään mennessä, jolloin Viro juhlallisesti hyväksyttiin sosialististen neuvostotasavaltojen joukkoon, muodollisuudet näiden kolmen maan liittämiseksi oli viety loppuun.

Seuraavana oli vuorossa Romania, joka 26.6.1940 (kaksi päivää Ranskan antautumisen jälkeen) sai ottaa Moskovasta vastaan uhkavaatimuksen. Bukarest alistui ja luovutti Neuvostoliitolle Bessarabian sekä Pohjois-Bukovinan. Öljyn saannin varmistamiseen pyrkivät Saksa ja Italia takasivat syyskuussa Romanian jäljelle jääneen osan koskemattomuuden.

Suomessa etenkin Baltian tapahtumia seurattiin kauhun tuntein, vaikka Neuvostoliiton ärsyttämistä varova sensuuri pyrkikin rajoittamaan asian käsittelyä lehdistön palstoilla. Armeija saatettiin kaikessa hiljaisuudessa hälytystilaan, joka myöhemmin yhtä äänettömästi purettiin. Kaikki muistivat hyvin Kremlin ja Baltian maiden neuvottelujen edeltäneen syksyllä 1939 Suomen valtuuskunnan kutsumista Moskovaan.

Eteläisten pienten naapurien luhistumista seuratessaan Paasikivi joutui luopumaan vielä huhtikuussa Väinö Voionmaan kanssa kehittelemästään teesistä Viron, Latvian ja Liettuan ulkopolitiikan »viisaudesta» vuoden 1939 Suomeen verrattuna. Cajanderin hallituksen rehabilitaatioon tämä uudelleenarviointi ei kuitenkaan ulottunut.

Ulospääsytieksi Paasikivelle tarjoutui nyt Baltian ja Suomen välisten eroavuuksien korostaminen. Itse asiassa ensiksi mainituilla pikkumailla ei hänen mielestään ollut edes mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan ryhtymiseen. Päiväkirjassaan Paasikivi viittasi jo 1920-luvulla esittämiinsä, Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden pysyvyyttä koskeviin epäilyksiin. Tsaarivallan aikanakin Venäjä oli suhtautunut Suomeen toisella tavalla kuin Baltiaan, jonka hallussapidon se maantieteellisistä syistä katsoi itselleen välttämättömäksi. Myös Stalin oli valtioneuvoksen mielestä nähnyt tämän eron.¹³

Määrätietoisista selitysyrityksistään huolimatta Paasikivi ei silti pystynyt rauhoittamaan itseään. »Tapaukset Baltian maissa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa ovat hirvittävät», hän kirjoitti Wittingille. »Mikä on niiden vaikutus meihin?.. Baltian maiden kohtalo ja tapa, jolla Viron, Latvian ja Liettuan sovjettivaltioiksi muuttaminen ja niiden alistaminen Venäjän sovjettivaltakuntaan on tapahtunut, on saattanut minut yötä päivää ajattelemaan tätä vakavaa asiaa».

Paasikiven mielestä Kreml tietenkin olisi mielellään nähnyt – Baltian asemaa koskevista eroista huolimatta – asioiden kehittyvän samaan suuntaan myös Suomessa. »Luonnollista oli, ettemme voineet hetkeksikään unohtaa Baltian maiden murhenäytelmää harkitessamme tapauksia omassa maassamme».¹⁴

Lähettilään levottomuutta eivät vähentäneet diplomaattikunnalta välittyneet viestit. Ruotsin Assarsson tiedusteli 19.6. epäluuloisena, oliko Neuvostoliiton taholta kuulunut mitään Suomea koskevaa. Kollegojen piirissä puhuttiin paljon Kremlin suunnitelmista ottaa tuo maa »käsittelyyn» Baltian ratkaisun jälkeen.

Suomen lähettiläs ei voinut muuta kuin – totuudenmukaisesti – kiistää tietävänsä mitään moisista aikeista. Päinvastoin Molotov oli Moskovan rauhan jälkeen välttänyt esittämästä uusia poliittisia vaatimuksia. Tämä koski myös Assarssonia erityisesti kiinnostanutta Ahvenanmaata. Ruotsalaisen diplomaatin luottamusta ei sanottavasti lisännyt se tosiasia, että hän oli saanut Viron lähettiläältä August Reiltä vastaavanlaisen rauhoittavan vakuutuksen vuorokautta ennen Viroon kohdistuvan uhkavaatimuksen antamista.

Paasikiven ärtymys ja hermostuneisuus löysivät jälleen tavanomaisen kohteensa valtioneuvoksen ryhtyessä luonnehtimaan Assarssonille syksyn 1939 neuvotteluja. »Tästä puhuessaan hän kiihdytti itsensä (arbetade upp sig) täydelliseen raivoon, käveli edestakaisin huoneessa sekä lateli kollegoistaan Erkosta ja Tannerista mitä pahimpia haukkumasanoja – tuntui kuin olisi lukenut ‘Ny Dagin’ (tukholmalaisen kommunistilehden -T. P.) artikkelia. Vastakohtana näiden herrojen itsepäisyydelle ja typeryydelle hän kuvaili Stalinin laajakatseisuutta ja viisautta».¹⁵

Tavattuaan Assarssonin uudelleen Tanskan lähettilään Bolt-Jörgensenin päivällisillä 23.6.1940 Paasikivi sai vielä samana päivänä yllättävän kutsun Molotovin luokse. Oliko Suomen vuoro nyt tullut? Ennen lähtöään hän sähkeitse varoitti Helsingin keskeisiä päättäjiä poistumasta kaupungista juhannuslomalle. Myös lähetystön virkamiesten ja Moskovassa parhaillaan oleskelevan kauppavaltuuskunnan keskuudessa vallitsi »maailmanlopun tunnelma».

Kremlissä Molotovin asia kuitenkin rajoittui Petsamon kysymykseen, joka nyt ensi kerran tuli esille. Keskustelun päätyttyä Paasikivi kiirehti saman tien jo ennakolta sovitulla tavalla Hotelli Natsionaliin siellä »sydän kurkussa» odottavan kauppavaltuuskunnan luo. Nykoppin kertoman mukaan lähettilään saapuessa jokainen hyppäsi tuoliltaan saadakseen heti kuulla uutiset. Lakoninen raportti nostatti rän helpotuksen huokauksen ja kysymyksen: »Eikö mitään muuta?»¹⁶

Petsamon kysymystä seurasi kolme vuorokautta myöhemmin esille nostettu, jo aikaisemmassa yhteydessä¹⁷ käsitelty Ahvenanmaan ongelma. Vaatimukset eivät kuitenkaan rajoittuneet tähän. Vastatessaan vihdoin 8.7.1940 suomalaisten jo pian rauhanteon jälkeen tekemään aloitteeseen rautatieyhdysliikenteen käynnistämisestä neuvostohallitus esitti – tavanomaisten liikenneteknisten ehdotusten lisäksi luvan myöntämistä sotilas- ja huoltokuljetuksille Hangon tukikohtaan rautateitse 30 vuoden aikana venäläisillä junilla, joissa vain veturissa olisi suomalainen saattaja.¹⁸

Kun rauhansopimuksessa ei puhuttu kauttakulkuliikenteestä mitään, suomalaiset olivat ajatelleet Hangon yhteyksien hoituvan vesi ja ilmateitse talvikauteen kuuluvista säävaikeuksista huolimatta. Näin katsoivat tuossa vaiheessa epäilemättä myös neuvostoliittolaiset, koska kauttakulkupykälän unohtaminen rauhansopimuksesta olisi merkinnyt sen luokan huolimattomuutta, jota tuskin voidaan pitää mahdollisena.

Nyt tehtyä ehdotusta Paasikivi piti »vakavana ja ikävänä asiana»; olihan sentään kysymys vieraan valtakunnan sotilaiden ja aseiden kuljetuksista edestakaisin läpi koko Etelä-Suomen. Kriisitilanteessa näitä joukkoja voitaisiin käyttää hyväksi maan tärkeimpien rautatiesolmukohtien miehittämiseen. Hankalan ennakkotapauksen muodosti se, että Ruotsi hieman aikaisemmin oli joutunut suostumaan vastaavanlaiseen saksalaisten joukkojen kauttakulkuun kuningaskunnan rautateillä Norjaan ja takaisin.

Ottaen huomioon Suomen turvattoman aseman Paasikivi kuitenkin suositteli jälleen hallitukselleen myöntyvyyttä. »Neuvostoliitolle olisi, juridisista teorioista huolimatta, järjestettävä ne mukavuudet, joita rautatien käyttäminen tuottaa, kuitenkin huomioon ottaen, että siten ei Suomelle aiheuteta sotilaallista vaaraa».¹⁹

Helsinki ei silti ollut valmis ilman muuta taipumaan. Rautatieneuvottelut, joissa Paasikivi toimisi Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana, voitaisiin kyllä aloittaa, mutta siltä pohjalta, että sotilaallinen kauttakulku eliminoitaisiin pois. Kyseessä olevan ammattialan heikkoon tuntemukseensa vetoavan lähettilään kieltäydyttyä ottamasta vastaan puheenjohtajuutta valtioneuvosto määräsi tehtävään rautatiehallituksen ylijohtajan Vilhelm Janssonin. Paasikiven olisi kuitenkin tarkoin seurattava neuvotteluja, ohjattava valtuuskunnan puheenjohtajaa poliittisissa kysymyksissä sekä käännyttävä ulkoasiainkansankomissariaatin puoleen, mikäli valtuuskunnat eivät keskenään pääsisi yhteisymmärrykseen.²⁰ Helsingin epäilyt yhteisymmärryksen mahdollisuuksista olivat aiheellisia. Jo 25.7.1940 Paasikivi saattoi Janssonilta saamiensa tietojen perusteella raportoida rautatieyhdysliikennesopimuksen olevan käytännöllisesti katsoen valmiin Hangon kysymystä lukuunottamatta. Venäläiset eivät valtuuskunnan käsityksen mukaan luopuisi sotilaskuljetuksista.²¹

Suomen hallitus peräytyi nyt askeleen tiedustellen Mannerheimilta, mitkä olivat vähimmäisvaatimukset turvallisuutta silmällä pitäen. Marsalkan mukaan ne olivat joukkojen matkustaminen aseettomina ja aseiden kuljetus erikseen. Junia Suomen alueella tuli lisäksi kunakin ajankohtana olla vain tietty määrä. Nyt alkaneiden vaikeiden neuvottelujen yksityiskohtia, joita Paasikivi on muistelmissaan seikkaperäisesti selostanut, ei tässä yhteydessä enää toisteta. Keskeisiksi kiistakysymyksiksi osoittautuivat sotilaiden ja sotatarvikkeiden kuljetuksen lisäksi venäläisten omien junien käyttö ja lukumäärä, junien valvonta sekä sopimuksen voimassaoloaika, jota suomalaiset tahtoivat lyhentää.

Erimielisyyksien vuoksi Paasikivenkin suostumuksella ajoittain keskeytyneet neuvottelut päättyivät vihdoin 6.9.1940 Moskovassa allekirjoitettuun sopimukseen. Sen mukaan miehet ja aseet kuljetettaisiin erikseen. Junien sisävartioinnista huolehtisivat venäläiset, mutta ulkovartioinnista suomalaiset ja useampaa kuin kolmea junaa ei samanaikaisesti saanut olla Suomen alueella. Voimassaoloajaksi määriteltiin Hangon sopimuksen mukaisesti 30 vuotta.²²

Yhdysliikenteen käynnistyttyä rettelöitä kuitenkin syntyi sopimuksen noudattamisen valvonnasta, johon venäläiset eivät tahtoneet alistua. Lähinnä oli kysymys sekajunien tavaravaunujen ovien avaamisesta silmämääräistä kontrollia varten ulkoapäin. Syynä kielteiseen kantaan Paasikivi näki suurvallan kunnianarkuuden. Wittingille lähettämäänsä kirjeeseen hän sisällytti happaman mietelmän: »Suuri Neuvostoliitto ei voi sallia parin pienen suomalaisen kulkea tarkastamassa ja nuuskimassa, kun heidän uljaan armeijansa sotilaat matkustavat heidän omissa junissaan». – Vasta keväällä 1941 Neuvostoliiton pyrkiessä yleensä parantamaan suhteitaan Suomeen sen asenne tässäkin kysymyksessä lientyi.²³

Hangon kauttakulkuliikenne ei silti ollut ainoa rautatieongelma Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa 1940-1941. Moskovan rauhansopimuksen mukaan »Neuvostoliitto ja Suomi pitävät välttämättömänä rakentaa kumpikin omalla alueellaan, mikäli mahdollista vuoden 1940 aikana, rautatien, joka yhdistää Kantalahden Kemijärven kanssa». Hanketta Kreml perusteli taloudellisin syin Neuvostoliiton ja Ruotsin välistä kauttakulkuliikennettä silmällä pitäen.

Paasikivi katsoi alun alkaen, ettei ensisijaisen huomion kohteena ollut Ruotsin ja Neuvostoliiton välinen suhteellisen vähäinen kauppavaihto, joka sitäpaitsi suuntautui pääasiallisesti muita reittejä pitkin. Neuvosto-Karjalan ja Kuolan niemimaan teollisuuslaitosten tuotteet kuljetettaisiin niinikään helpommin lähellä sijaitsevan ja läpi vuoden avoinna olevan Murmanskin sataman kautta. Yhdysliikennettä vaikeutti vielä Ruotsin rautateiden erilainen raideleveys, joka edellytti uudelleenlastausta.

Paasikivi katsoikin Neuvostoliiton tähdänneen rautatiehankkeellaan ennen muuta strategisiin tavoitteisiin; käsitys, jonka Ohto Mannisen lähdelöydöt ovat myöhemmin osoittaneet oikeaksi. Syksyllä 1940 valmistuneen operaatiosuunnitelman mukaan Sallan radan kohdalle oli määrä keskittää kolmiarmeijakuntainen 21. Armeija, yhteensä yhdeksän divisioonaa ja neljä lentorykmenttiä. Tarkoituksena oli hyökätä kuudella divisioonalla radan suunnassa Rovaniemelle ja Kemiin ja siitä edelleen Ouluun sekä kolmella divisioonalla Posion länsipuolelle. Näin pyrittäisiin sotatilanteessa Suomen katkaisemiseen, joka tavoite edellisenä talvena oli jäänyt saavuttamatta mm. maastovaikeuksien vuoksi.²⁴

Vaikka suomalaiset jo Moskovan rauhanneuvottelujen yhteydessä olivat selvästi ilmoittaneet radan valmistumisen vuoden 1940 aikana olevan heille teknisesti mahdotonta, neuvosto-osapuoli useaan otteeseen kiirehti hanketta sekä Zotovin kautta Helsingissä että Paasikiven välityksellä Moskovassa ensiksi mainitun painottaessa viivästymisen merkitsevän rauhansopimuksen rikkomista.²⁵ Lopulta Helsinki suostui asettamaan tähtäimen syksyyn 1941, mikä merkitsi, että rata jatkosodan puhjetessa oli yhä keskentekoinen.

Baltian ja Bessarabian kaappaukset näyttivät viittaavan Neuvostoliiton pyrkimykseen vallata takaisin alueet, jotka kerran olivat kuuluneet Venäjän keisarikuntaan. Helsingissä tietysti muistettiin hyvin suomalaistenkin lukeutuneen aikanaan tsaarin alamaisten joukkoon. Kaukana ei niin muodoin ollut epäilys entisen suurimhtinaskunnan sisältymisestä Neuvostoliiton laajentumispyrkimysten aikatauluun. Paasikivi kirjoittaa tästä muistelmissaan:

»Sen ohella meillä aina oli mielessämme Baltian maiden kohtalo, jonka sekä Moskovan diplomaattipiireissä että maailman sanomalehdissä arveltiin meitäkin odottavan. Talvisodan aikainen Kuusisen avulla toimeenpantu yritys ei myöskään lähtenyt suomalaisten ajatuksista. Seurauksena kaikesta tästä oli, että meidät suomalaiset kesällä ja syksyllä 1940 yksinäisessä asemassamme yhä enemmän valtasi turvattomuuden tunto sekä pelko ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Minulla oli yhtä mittaa tunne kuin olisimme tulivuoren partaalla».

Tilanteen yhteydessä on muistettava Molotovin useasti vakuuttaneen Moskovan rauhansopimuksen ratkaisseen kaikki keskinäiset poliittiset kysymykset. Baltian tapahtumien jälkeen Kreml oli kymmenen päivän kuluessa esittänyt Suomelle kolme hankalaa poliittista vaatimusta, jotka koskivat Petsamoa, Ahvenanmaata sekä Hangon kauttakulkua. Kuten Anthony Upton on huomauttanut, pahinta Helsingin kannalta ei ollut näiden vaatimusten sisältö sellaisenaan; niitä jopa voitiin perustella vallitsevan kansainvälisen sekasorron luomilla olosuhteilla. »Pelottavinta oli, ettei ollut mahdollista tietää, mitä seuraavaksi saatettiin vaatia ja mitä sitä seuraavaksi; ettei koskaan tiedetty, milloin vaatimukset loppuisivat eikä mikä loppu tulisi olemaan».²⁶

Niinpä hallituksen piirissä katsottiin Baltian tapahtumien antaneen opetuksen; helppojen myönnytysten tie ei johtanut muuhun kuin uusiin vaatimuksiin. Taktiikaksi muodostui, että pantiin vastaan niin pitkälle kuin suinkin ja taivuttiin vasta pakon edessä. Samansuuntaisia arvioita Neuvostoliiton hyökkäysaikeista suorastaan tulvi Helsingin päättäjien tietoon eri puolilta maailmaa. Moskovan odotettiin iskevän omassa etupiirissään viimeistään silloin kun Saksan voimat kiinnittyisivät Englantiin suuntautuvaan maihinnousuoperaatioon.²⁷

Paasikivi ei periaatteessa poikennut hallituksen linjalta mutta varoitti huolestuneena jousen jännittämisestä liian kireälle. Neuvostoliitto ei häikäilisi ryhtymästä voimakeinojen käyttöön, jollei asioita saataisi muuten selvitetyiksi. »Tämä on meidän aina muistissa pidettävä». Saksan ja Venäjän välisen sodan varaan ei voitu laskea, kuten esimerkiksi Tukholman-lähettiläs Wasastjerna oli raporteissaan tehnyt. Erityisen vaarallisena täytyi Paasikiven mielestä pitää tällaisten spekulaatioiden tulemista tiedoksi Moskovassa, jossa ne entisestään vahvistaisivat epäluuloa Helsinkiä kohtaan. ²⁸ Varovaisuus oli siksi mitä suurimmassa määrin paikallaan, ja tappioon päättynyt sota oli vain heikentänyt Suomen asemaa.

Lähettilään levottomuutta lisäsivät Moskovan diplomaattikollegat arvioinneillaan »Suomen vuorosta», joka oli pian tulossa. Tätä käsitystä vahvisti neuvostolehdistössä kesä-heinäkuussa 1940 selvästi kasvanut suomalaisvastainen propaganda. »Vaikka itse puolestani en olisi niin pessimisti, en voi salata huolestumistani». Heinäkuun 15. päivänä Paasikivi oli jo valmis suosittelemaan hallitukselleen maaperän tunnustelemista Saksan taholla. Eikö mitään tukea olisi saatavissa? Pyyntöä voi sikäli pitää aiheettomana, että Helsinki oli jo oma-aloitteisesti virittänyt tällaisia tiedusteluja saaden Berliinistä johdonmukaisen kielteiset vastaukset.

Pahimman pettymyksen – myös Paasikivelle – tuotti Hitlerin 19.7.1940 pitämä valtiopäiväpuhe, jossa valtakunnankansleri selvin sanoin viittasi Neuvostoliiton kanssa sovittuun etupiirirajaan. Sen länsipuolelle sijoittuviin maihin ei Suomi kuulunut. Paasikivi purki masennustaan Wittingille:

»Hitlerin puhe 19.7. oli meidän kannaltamme surkea. Siinä Hitler antoi vastauksen kysymykseeni sähkeessä 15.7., kun hän – puhuessaan Saksan-Neuvostoliiton suhteista – ilmoitti, että Suomi kuuluu niihin maihin, joihin Saksalla ei ole mitään intressiä. Tämä on ankara isku meille. Maantieteellinen asema on tosin tärkeä, mutta en voi päästä siitä, että tyhmä ja väärä politiikka aina vuodesta 1918 alkaen, mutta varsinkin Hitlerin valtaan tulon jälkeen voi olla oleellisesti syynä Saksan suhtautumiseen meihin. Kysymys on: voidaanko mitään tehdä asian parantamiseksi? Onko vielä jotakin jäljellä vanhasta saksalais-suomalaisen ystävyyden pääomasta, vai onko kaikki tuhlattu »?²⁹

Turhaan ulospääsytietä etsinyt lähettiläs ei voinut tietää käänteen olleen vain parin viikon etäisyydessä.

Tuloksettomiksi jäivät yritykset myös Tukholmassa. Heinäkuun 15. päivänä 1940 Witting antoi lähettiläs Wasastjernalle tehtäväksi tiedustella ulkoministeri Güntheriltä, voisiko Ruotsi millään tavoin auttaa Suomea, jos venäläisten joukkojen kauttakuljetus Hankoon johtaisi yllätyshyökkäykseen. Välttääkseen Suomen asemaa entisestäänkin heikentävää avoimen kielteistä vastausta Witting myöhemmin lievensi ohjeitaan. Wasastjernan ei tullut vielä pyytää mitään vaan ainoastaan ilmaista halunsa valmistella ruotsalaisia mahdollisen avunpyynnön varalta. Günther suhtautui periaatteessa myönteisesti ajatukseen Ruotsin preventiivisestä solidaarisuusjulistuksesta Suomelle, koska Pohjanlahden takaisen naapurin joutuminen Neuvostoliiton haltuun merkitsisi todennäköisesti sitä, että Saksa – tasapainon säilyttämiseksi – katsoisi välttämättömäksi vallata Ruotsin.

Istunnossaan 19.7.1940 Tukholman hallitus kuitenkin pidättyi kannanotosta, mikä käytännössä merkitsi kielteistä vastausta. Sotaan joutumisen riskiä Ruotsin tuli välttää mahdollisimman pitkälle. Kesälomakausi oli meneillään, ja puolustusministeri Sköld lausui julki toivomuksen, ettei Neuvostoliitto hyökkäisi ainakaan hänen nyt juuri alkavan lomansa aikana.³⁰

Elokuuhun tultaessa Ruotsissa oltiin jo vakuuttuneita Neuvostoliiton ryhtymisestä toimenpiteisiin Suomea vastaan. Güntherin mielestä näistä aikeista ei ollut mitään epäselvyyttä. Moskova toimisi Saksan noustessa maihin Britanniaan, ja Suomen ainoana pelastuksena hän näki Englannista käytävän taistelun päättymisen mahdollisimman lyhyeen. Saksan intressipiiriin kuuluvaan Ruotsiin sen sijaan Neuvostoliitto ei uskaltaisi hyökätä. Sama käsitys Suomeen kohdistuvasta aggressiosta Saksan sitoessa voimansa Englantiin kohdistuvaan maihinnousuun vallitsi myös Helsingin hallituksen piirissä.³¹

Tavatessaan 12.8.1940 rouva Kollontain Günther tiedusteli Moskovan aikeita Suomeen nähden. »Erityisen vakavin ilmein» lähettiläs totesi olevansa vailla täsmällisiä informaatioita, mutta kaksi näkökohtaa voitiin kuitenkin panna merkille: »Yhtäältä Moskovassa ei haluttu laajakantoisia komplikaatioita, mutta toisaalta hänen täytyi sanoa, että tahdottiin kaikesta huolimatta likvidoida Suomen kysymys (att man trots allt ville likvidera den finska frågan)».³²

Kriittisinä viikkoina Paasikivi joutui kantamaan paineen »etulinjassa». Vaikka vanha AKS-läinen kauppavaltuuskunnan jäsen, apulaisosastopäällikkö Tauno Jalanti Moskovassa näkemänsä pohjalta arvostelikin lähettilästä vastapuolen näkökohtien liiallisesta ymmärtämisestä, hän ei silti voinut kiistää valtioneuvoksen tarmokasta kamppailua maansa etujen valvomiseksi:

»Niinpä Paasikivi työskenteli herkeämättä tuntimääriä asioita puolelta ja toiselta harkiten, sähkeitä, kirjeitä ja raportteja ulkoasiainministeriölle sekä nootteja ulkoasiainkomissariaatille laatien. Hän valmistautui varsinkin Molotovin kanssa käymiään keskusteluja varten kauan ja erittäin tunnollisesti ».³³

Myötätuntoisesti Annikki-tytär kirjoitti muistavansa, miten isällä oli edellisenä vuonna ollut tapana toivoa pääsevänsä pois Tukholmasta ennen sodan puhkeamista silloin alkavien suurten vaikeuksien vuoksi. »Ja nyt, mihin onkaan Isä joutunut »!³⁴

Paasikiven huolenaiheisiin kuului myös Helsingissä toukokuussa 1940 perustettu Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, SNS. Kuten Kimmo Rentola on osoittanut, tämä nimeltään ja järjestömuodoltaan tavanomainen ystävyysseura merkitsi käytännössä uutta vasemmistolaista puoluetta, jollaista sen puheenjohtaja Mauri Ryömä oli kaavaillut Suomeen jo ennen talvisotaa. SNS:n toiminnan käynnistysvaiheessa maan hallitus kiinnitti suhteellisen vähän huomiota hankkeeseen, jota Paasikivikin päiväkirjassaan vielä 21.6.1940 luonnehti positiivisin sanakääntein. Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantaminen merkitsi oikeata asiaa, jota vastaan ei ollut muistuttamista.³⁵

Tilanne kuitenkin muuttui pian. Suomenlahden eteläpuolen tapahtumat ja uuden järjestön hallitusta sekä sen kannattajia vastaan suuntaama hyökkäävä ja räikeäsanainen propaganda katumielenosoituksineen herättivät kasvavia epäluuloja. SNS:n julkistaman kannanoton mukaan hallitus ei pystynyt hoitamaan suhteita Moskovaan, minkä vuoksi sen tuli erota. Baltiassa vastaavanlaiset ilmiöt olivat edeltäneet Neuvostoliiton lopullista vallanottoa. Bolsevistisen naapurimaan sisä ja ulkopolitiikan kritiikittömän ylistämisen ohella SNS:n taholla kuvailtiin ruusuisin värein Viron, Latvian ja Liettuan kehitystä »valoisamman tulevaisuuden lupauksena». Miehityksen jälkeen muodostetulle Viron hallitukselle lähetettiin onnentoivotukset.

Zotovin johtama NL:n Helsingin-lähetystö solmi vähitellen kiinteät yhteydet uuteen seuraan, jossa nähtiin tervetullut välikappale Rytin hallituksen aseman heikentämiseksi. Samalla välitettiin auliisti SNS:n näkökohtia edelleen Moskovaan. Vaikka järjestön juuret Rentolan tutkimuksen mukaan selvästi ovatkin suomalaisessa maaperässä, pantakoon merkille, että valvontakomission keskustellessa lokakuussa 1944 tuolloin perusteilla olleesta uudesta SN-Seurasta Zdanov ja Orlov varoittivat estämästä sen nousua omille jaloilleen, »koska holhoaminen aikanaan tuhosi tämän seuran».³⁶

Elokuussa 1940 lähettiläs Zotov raportoi Moskovaan ystävyysseuran johtajien käyvän vähintään kerran viikossa neuvottelemassa NL:n edustustossa. »Jotkut lähetystön työntekijät osallistuvat seuran hallituksen kokouksiin esiintulevien ongelmien ratkaisemiseksi paikan päällä». Toisaalta jouduttiin Zotovin mukaan noudattamaan riittävää varovaisuutta, ettei Suomen hallitus saisi tilaisuutta syyttää lähetystöä sekaantumisesta maan sisäisiin asioihin.³⁷

Moskovassa Paasikivi sai kesällä 1940 SNS:n toimintaa koskevia tietoja UM:n välittämistä Valpon hälyttävistä rapo rteista. ³⁸ Hänen mielialaansa ei parantanut Assarssonin kertoma – sittemmin perättömäksi osoittautunut – uutinen, jonka mukaan Neuvostoliitto vaatisi Suomea kokonaan lopettamaan varustelunsa ja riisumaan aseista armeijansa. Kyseinen, maailman tiedotusvälineissä liikkuva informaatio oli herättänyt suurta huolestusta myös kreivi von der Schulenburgissa.

Vastaukseksi motsalaiselle kollegalleen Suomen lähettiläs saattoi vain vilpittömästi ihmetellä asiaa, koska Molotov ei ollut esittänyt minkäänlaista tämänsuuntaista viittausta. Paasikiven ehdittyä tuskin päättää repliikkinsä sisään astui lähetystöneuvos Nykopp ilmoittaen Molotovin sihteerin tiedustelleen, voisiko lähettiläs saapua vielä samana päivänä klo 17 Kremliin. Myönteisen vastauksen antanut Paasikivi kertoo muistelmissaan:

»Luulin, että Molotov tulisi puhumaan siitä, mitä Assarsson oli kertonut, ja valmistin, mitä vastaisin. Olin tosiaan hermostunut.– Täällä saa elää yhtämittaisessa jännityksessä, kun ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu ja mitä on edessä».

Kiireesti poistunut Assarsson havaitsi myös äkillisen kutsun »koskettaneen epämieluisasti» kollegaan.³⁹

Paasikiven pelko oli tällä kertaa kuitenkin aiheeton Molotovin asian koskiessa Ahvenanmaan kysymystä. Sen tultua käsitellyksi ulkoasiainkansankomissaari kiinnitti huomiota Pravdassa ja Izvestijassa samana aamuna julkaistuun TASSin Helsingin-kirjeenvaihtajan raporttiin vastikään pemstetun rauhan ja ystävyyden seuran saavuttamasta laajasta kannatuksesta Suomen kansan ja erityisesti työväestön keskuudessa. Kuitenkin sosiaalidemokraattien taantumuksellinen siipi oli hallituksen tukeen nojautuen ryhtynyt raivokkaaseen taisteluun ystävyyden seuraa vastaan kutsuen sen johtajia »kuiskuttelijoiksi ja työväenluokan pettureiksi». ⁴⁰

TASSin ja Helsingin-lähetystön tietoihin nojautuva Molotov sai myöhemmin vielä käytettäväkseen komissariaattinsa Itämeren maiden osaston apulaispäällikön Majevskin laatiman yhteenvedon, jossa tämä totesi »neuvostomielisen» (prosovjetskij), »edistyksellisten ja vasemmistoradikaalisten» piirien muodostaman järjestön tarvitsevan Neuvostoliiton tukea, ei vain moraalisesti vaan myös organisatorisesti ja materiaalisesti. Ennen muuta tuli Suomen hallitukselle tehdä selväksi, että mikäli se halusi ystävällisiä suhteita itäiseen naapuriinsa, uusi seura olisi jätettävä rauhaan. ⁴¹

Käydessään Suomen hallituksen kimppuun Molotov valitsi hyökkäyksensä pääkohteeksi Tannerin, joka hänen mukaansa oli jo edellisenä syksynä Moskovassa »tehnyt tyhjäksi» sovinnon. Vain Paasikiven kanssa neuvotellen siihen olisi kyllä päästy. Puolustaen lojaalisti ystäväänsä lähettiläs huomautti Tannerin pyrkineen syksyllä sovintoon ja sopimukseen samalla tavoin kuin hän, Paasikivikin. Toisen kansan mentaliteetin ymmärtäminen oli vaikeata, minkä huomautuksen saattaa tulkita kohdistuneen yhtä hyvin Tanneriin kuin Molotoviinkin.

»Omasta puolestani voin vain lisätä, että jos olisin tuntenut teitä (Neuvostoliiton johtomiehiä) niin paljon kuin nyt, olisin voinut paremmin arvostella tilannetta ja esiintyä vielä lujemmin kuin tein».

(Edellä siteeratun kohdan Paasikivi on sittemmin poistanut päiväkirjastaan.) »No», vastasi Molotov suurpiirteisesti, .»annetaan entisten asioiden olla. Mutta tosiasia on, että Tanner nyt vastustaa Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyden seuran toimintaa». Niin kauan kuin hän pysyi hallituksen jäsenenä, eivät maiden väliset suhteet paranisi. Eikö Helsingissä voitu tulla toimeen ilman Tanneria?

Huomauttaen, ettei hänen asiansa ollut nimittää tai erottaa ministereitä, Paasikivi korosti kaikkien hallituksen jäsenten – myös Tannerin – »mitä lämpimimmin ja vakavimmin» kannattavan hyvien suhteiden ylläpitämistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. »Tunnen Tannerin hyvin, sillä meidän ystävyytemme on 40 vuotta vanha». SN-Seurasta Paasikivi ei katsonut voivansa lausua mitään, koska hän pitkän poissaolonsa vuoksi ei tuntenut sitä tarkemmin.

Kansankomissaari kehotti nyt lähettilästä matkustamaan mahdollisimman pian Helsinkiin selvittämään asiaa. Huumorilinjalle siirtye Paasikivi viittasi hammaslääkärikäynnin välttämättömyyteen; hampaat olivat vaarassa pudota hänen suustaan. Leikilliseksi heittäytynyt Molotovkin katsoi lähettilään matkan niin muodoin hyvin perustelluksi.⁴²

Kuten Upton on todennut, vaatimusten sarjaan, johon aikaisemmin olivat kuuluneet Petsamon nikkeli, Ahvenanmaan linnoittamattomuus ja Hangon kauttakulku, Molotov liitti nyt kaksi uutta kohtaa; ts. SNS:lle oli annettava vapaat kädet ja Tannerin erottava hallituksesta. Kun nämä olivat asioita, joita ei voitu panna paperille, Paasikiven oli parasta käydä Helsingissä ja järjestää asia epävirallisesti.⁴³

Lojaalista puolustuksestaan huolimatta Paasikivi piti Tanneriin kohdistuneita hyökkäyksiä maan kannalta vaarallisena ilmiönä. Kuvaa synkensi venäläisissä lehdissä samaan aikaan käyty, TASSin Helsingin-sähkeisiin perustuva »suoranainen sotaretki» Suomea vastaan. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään SNS:n tukemisesta vaan maassa ylipäänsä vallitsevan kurjuuden ja »kansan kärsimysten» kuvauksista, jotka rinnastettiin »vapautetussa» Baltiassa vallitsevaan onneen. Erityisesti kiinnitettiin huomiota karjalaisen siirtoväen koettelemuksiin. Uutiset oli tarkoituksellisesti laadittu Suomelle vihamieliseen henkeen, ja niihin oli koottu, mitä epäedullista voitiin esittää.⁴⁴

Moskovan diplomaattikunnassa katsottiin yleisesti – kuten Paasikiven ystävä ja luottomies Assarsson hänelle raportoi – kampanjan voimakkuuden merkitsevän suunnitelmallista toimintaa Suomea vastaan. Kreml pyrki omia tarkoituksiaan varten käyttämään hyväksi luoteisen naapurimaan taloudellisia ja sisäpoliittisia vaikeuksia sikäläisen työväenliikkeen radikalisoimiseksi. Hienotunteisuussyistä muut kollegat eivät ilmaisseet Suomen lähettiläälle ajatuksiaan yhtä suorasukaisesti.⁴⁵

Suurlähettiläs von der Schulenburg kertoi kuitenkin luonaan käyneelle Paasikivelle Berliinin huolestuneen Neuvostoliiton Suomenvastaisesta kampanjasta. Omasta puolestaan hän oli siitä »hämmästynyt» voimatta silti määritellä Moskovan tavoitteita, koska venäläisten politiikasta oli »niin vaikeata» saada selvää. Molotov ei moneen kuukauteen ollut puhunut hänelle mitään Suomesta. Joka tapauksessa Schulenburg piti tilannetta huolestuttavana. Eikö Tannerille voitaisi järjestää Helsingissä jotakin muuta paikkaa?⁴⁶

Uhkaavassa tilanteessa Paasikiveä hermostutti »Ystävyyden seuran» kotimaassa harjoittama »räikeä kiihotus ja metelöinti». Tyytymättömyys näytti olevan lisääntymässä ja hävityn sodan aiheuttama sielullinen masennustila kasvamassa yhä raskaammaksi. Miten selvittäisiin seuraavasta talvesta? Kommunisteja vastaan tuskin voitaisiin käyttää radikaaleja pakkotoimenpiteitä, vaan sen sijaan tuli turvautua yleiseen kansalaistoimintaan yhteiskunnan koossapitämiseksi ja sen vapaaehtoisen vastustuskyvyn lujittamiseksi. Tarvittiin siis lähinnä henkisiä voimia.⁴⁷

Missä oli nyt talvisodan aikainen yksimielisyys? »Vaara on, että Baltian maiden jälkeen huomio täältä päin kohdistetaan meihin, ja silloin kaikki riippuu kansamme sisäisestä lujuudesta». Pravdan ja Izvestijan toistuvat uutiset Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa esiintyneistä yhteenotoista viittasivat »pahoihin aikeisiin». Kuultuaan elokuun alussa lukuisia haavoittumisia aiheuttaneista »Ystävyyden seuran» ja poliisin välisistä mellakoista Turussa Paasikivi piti asiaa arveluttavana. Tällaisen kehityksen jatkuessa tuli ottaa huomioon Neuvostoliiton väliintulon mahdollisuus. ⁴⁸

Painostus muuttui astetta vakavammaksi Molotovin pidettyä 1.8.1940 korkeimman neuvoston istunnossa, jonka pääasiana oli Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon, myös Suomen kannalta katsoen uhkaavana pidetyn puheen. Tuon maan »hallitsevien piirien eräät ainekset» vainosivat niitä kansanosia, jotka pyrkivät hyvään naapuruuteen Neuvostoliiton kanssa. Elleivät sortotoimet loppuneet, seurauksena saattoi olla »vahinkoa» Suomen ja Neuvostoliiton välisille suhteille. Moskova oli näin asettanut arvovaltansa SNS:n tueksi.⁴⁹

Varoituksensa Molotov uudisti kaksi päivää myöhemmin (3.8.) Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa. Turhaan Suomen lähettiläs pyysi ulkoasiainkansankomissaaria välttämään »Ystävyyden seuran» toiminnan samaistamista Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantamiseen. Viimeksi mainittuun tavoitteeseen pyrki Suomessa koko kansa niin hyvin kuin hallituskin. Todisteena tästä olivat Neuvostoliitolle äskettäin tehdyt merkittävät, rauhansopimukseen sisältymättömät myönnytykset mm. Hangon kauttakulun kohdalla.

Molotovia tämä ei tyydyttänyt. Helsingin-lähetystöstä saamiensa tietojen perusteella hän – lähdettä tosin mainitsematta – valitti suomalaisten Hangon ympäristöön rakentamista linnoituksista. Tuntematta tarkemmin asiaa Paasikivi saattoi vain todeta jokaisen itsenäisen valtakunnan joutuvan huolehtimaan puolustuksestaan. Maailma oli toistaiseksi vielä sellainen, ettei tätä voitu laiminlyödä. ⁵⁰

Laajin asiaa koskenut Zotovin raportti saapui perille vasta 5.8. (siis Molotovin Paasikiven kanssa käymän keskustelun jälkeen). Siinä Zotov ehdotti suomalaisilta vaadittavaksi linnoitustöiden lopettamista, joukkojen vetämistä pois Tammisaaren alueelta ja Hangon lähisaarilta, lentokenttien luovuttamista Neuvostoliiton käyttöön Suomen mantereelta, Hangon tukikohta-alueen laajentamista sekä konsultaatioiden aloittamista Neuvostoliiton ja Suomen armeijoiden välillä »yhteisen turvallisuuden varmistamiseksi».

Ehdotus oli selvästi yhteydessä Mannisen selvittämiin Neuvostoliiton sotilasjohdon suunnitelmiin Hangon tukikohta-alueen laajentamisesta ensimmäisenä askeleena strategiselle maihinnousulle joko Helsingin tai Turun suuntaan. Tehtävien suoritus jäi tietenkin riippumaan kokonaistilanteen kehityksestä ja sodan puhjetessa tarjolla olevien resurssien määrästä. Näin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. – Suomalaisten jo 1939 tuntemat epäluulot osoittautuivat siten oikeutetuiksi. Suomenlahden suun vartioinnin ohella Hangon tukikohdalle suunniteltiin lisäksi myös Suomen alueeseen kohdistuvaa operatiivista käyttöä.⁵¹

Molotoville esittämistään vastaväitteistä huolimatta Paasikivi otti varoitukset vakavasti. Ystävälleen Assarssonille hän tähdensi Suomen olevan yhä edelleen täysin yksin, minkä vuoksi se ei voinut ottaa selkkauksen riskiä. Helsinkiin saavuttuaan hän tekisi voitavansa taivtlttaakseen Tannerin eroamaan ja neuvottelisi asiasta myös Rytin sekä Wittingin kanssa.

Kallioon ei Paasikiven mielestä kannattanut ottaa yhteyttä, vaikka valtiosäännön mukaan ulkopolitiikan johto kuuluikin presidentille, sillä hän »ei siitä paljon ymmärtänyt». Assarsson sai lisäksi kuulla, että poliisitoimien sijasta »Ystävyyden seuraa» vastaan olisi taisteltava »henkisin voimin» samalla kun omistavien luokkien piti uhrauksia kaihtamatta osoittaa valmiutensa suurten massojen taakan keventämiseen ja jakamiseen.⁵²

Molotovin SNS:lle tarjoamasta sivustatuesta tehtiin Helsingissä Paasikiveen verrattuna jyrkemmät johtopäätökset. Seuran katsottiin toimivan NL:n ohjauksen alaisena, minkä vuoksi sille tehtävillä myönnytyksillä pelattaisiin vain yhteistä salahankettaan ajavien Moskovan ja SNS:n pussiin. Peräänantaminen saattoi luoda edellytykset niin laajalle liikehtimiselle, että Neuvostoliiton avoin puuttuminen tulisi perustelluksi. Baltian tielle lähteminen ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen.

Elokuun 2. päivänä Witting totesi suoraan Zotoville, ettei hallitus sallisi sen »ulkopoliittisia tarkoituksia halventavan» seuran toimintaa. Laittomina pidetyt kokoukset hajoitettiin poliisivoimin ja SNS:n johtohenkilöt pidätettiin. Asetuksella määrättiin yli 30 hengen kokoukset luvanvaraisiksi, mikä tukahdutti tehokkaasti SNS:n julkiset esiintymiset, vaikka muutamia yhteenottoja vielä sattuikin. Hallituksen kehotuksesta oikeusministeriö määrätietoisesti jarrutti seuran rekisteröintiä.

Paasikiven kaipaamat »henkiset voimat» organisoitiin myös. Elokuun 4. päivänä pernstettiin Suomen Aseveljien Liitto, jonka puheenjohtajaksi tuli kenraalimajuri Paavo Talvela sekä varapuheenjohtajaksi SAK:n sihteeri Jorma Tuominen. Uusi, pitkälti sosiaalidemokraattissävytteinen liitto, joka merkitsi Suomen politiikkaan tehokkaasti vaikuttaneen aseveliakselin syntyä, sai heti valtiovallan voimakkaan tuen.

Kansallisen yhtenäisyyden nimissä sosiaalisten epäkohtien lieventäminen ja korjaaminen otettiin järjestön ohjelmaan ja liiton piirissä muodostettiin myös salainen kommunisminvastainen organisaatio, joka pystyisi »ripeään toimintaan ja tarpeellisen tiukkaan otteeseen».

Sosiaalidemokraattisen puolueen sisällä taas käynnistettiin SNS:n vastainen propaganda ja puoluetoimikunta sai jo 29.7.1940 puolueneuvostolta pyytämänsä valtuudet K. H. Wiikin johtaman vasemmistolaisen Vapaan sanan ryhmän erottamiseen. Kuten Rentola on osoittanut, nämä radikaalit piti kiireesti työntää ulos puolueesta, jotta he eivät voisi esiintyä sosiaalidemokraatteina Baltian tapaisessa ratkaisussa.

Kulttuurivaihto pyrittiin tempaamaan SNS:n käsistä perustamalla erityinen järjestö, Itämeren piiri, ja asettamalla professori Albert Hämäläisen johtama toimikunta pohtimaan Suomen ja NL:n välistä kulttuurivuorovaikutusta. Viimeksi mainitut kaksi organisaatiota eivät kuitenkaan koskaan saaneet – lähinnä Neuvostoliiton pidättyvyyden vuoksi – kunnolla ilmaa siipiensä alle.⁵³

Elokuun 10. päivänä 1940 Paasikivi lähti Alli-rouvan kanssa kauan suunnitellulle kotimaankäynnille lentäen aluksi Tukholmaan, missä hän pani merkille »syvän huolestuneisuuden, vieläpä toivottomuuden» Suomen kohtalosta. Lähettiläs Wasastjerna valitti Moskovasta tu­levalle kollegalleen epäonnistuneensa tärkeimmässä tehtävässään, koska Ruotsin hallitus oli antanut ymmärtää pysyvänsä syrjässä Venäjän hyökätessä Suomen kimppuun. Saksastakaan ei mitään apua ollut saatavissa.⁵⁴ Sanottavaa lohtua ei liioin tuonut Paasikiven Grand Hotellissa sattumalta kohtaaman vanhan tuttavan, kabinettisihteeri Bohemanin humoristinen repliikki: »Det har blivit ett bullersamt slut på Din karriär». (Sinun karriäärisi on saanut melskeisen lopun). ⁵⁵

Synkkä mieliala vallitsi myös Helsingissä, jonne lähettiläspariskunta saapui seuraavana aamuna. »Suuruksella» Mannerheimin ja Waldenin kanssa Paasikivi sai kuulla marsalkan huolestuneen selonteon Suomen rajalle suuntautuvista venäläisten joukkojenkeskityksistä.⁵⁶ Uhkaavan tilanteen vuoksi Mannerheim oli 8.8.1940 valtioneuvoston istuntoon kutsuttuna vaatinut osittaista liikekannallepanoa. Hallitus ei kuitenkaan tähän suostunut, koska sen pelättiin entisestään kiristävän välejä Neuvostoliittoon.

Mannerheim ei ollut huolestuneisuudessaan yksin Neuvostoliiton hyökkäysvalmisteluja koskevan tiedusteluinformaation risteillessä eri maissa tuolloin siinä määrin voimakkaana, että myös Saksan sodanjohto tuonnempana nähtävällä tavalla otti sen vakavasti. Vasta elokuun puolivälin jälkeen päädyttiin vähitellen havaitsemaan tiedot liioitelluiksi, mistä voitiin päätellä, ettei hyökkäys tulisi ainakaan heti.⁵⁷

Tavattuaan Mannerheimin lounaan jälkeen Wittingin Paasikivi saattoi havaita matkansa päätehtävän tulleen jo hoidetuksi. Ulkoministeri kertoi Neuvostoliiton vaatineen myös lähettiläs Zotovin välityksellä Tannerin eroa, mihin asianomainen oli antanut suostumuksensa. (Virallisesti Tanner luopui valtioneuvoston jäsenyydestä 15.8.1940.) Paasikiven taivuttelua ei siis enää tarvittu. Witting arvioikin nyt hallituksen suhteiden Zotoviin paranevan.⁵⁸

Rytille, Wittingille, Waldenille, Kotilaiselle ja Mannerheimille Paasikivi korosti etukäteen laatimansa »sheeman» pohjalta Suomen aseman epäedullisuutta. Baltian, Bessarabian sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosien valtaukset olivat lisänneet Venäjän mahtavuuden ja voiman tuntoa. Samaan suuntaan vaikutti voitto talvisodassa. Imperialistinen henki oli nyt levinnyt koko neuvostokansaan. Yleinen atmosfääri pieneen luoteiseen naapuriin nähden oli pahoin myrkyttynyt, kun taas politbyroossa pahimpana Suomen vihamiehenä täytyi pitää Zdanovia. (Viimeksi mainitun huomautuksen Paasikivi hyvin ymmärrettävistä syistä poisti sodan jälkeen muistelmiensä käsikirjoituksesta.)

Molotovin 1.8.1940 pitämän puheen ohella kovin huonona merkkinä tuli Paasikiven mielestä pitää mm. TASSin sähkeisiin perustuvaa, jatkuvaa Suomen-vastaista kampanjaa, joka ilmeisesti tähtäsi samaan lopputulokseen kuin Baltiassakin. Ystävyyden seuran vastustaminen henkisin voimin oli siksi ensisijaisen tärkeätä. Saksan ja Ruotsin kiel­lettyä apunsa ei täysin yksin jääneelle Suomelle jäänyt muuta mah­dollisuutta kuin yrittää tulla toimeen Neuvostoliiton kanssa. Uuteen sotaan ajautuminen merkitsisi kuolemaa.⁵⁹

Tavatessaan Tannerin Paasikivi sai vahvistuksen Wittingiltä kuulemalleen tiedolle kansanhuoltoministerin pian tapahtuvasta erosta. Tanner yhtyi Paasikiven käsitykseen SNS:n vastustamisesta ensi sijassa henkisin voimin mutta korosti samalla myös poliisia tarvittavan. Mauri Ryömä olisi pitänyt heti vangita, sillä hän oli »psykopaatti». Lisäsyynä eroonsa Tanner näki huonot suhteensa Neuvostoliittoa varovaan kansallissosialistiseen Saksaan. Hänen matkansa Königsbergin messuille oli vastikään kariutunut lähettiläs von Blticherin vastarintaan.⁶⁰

Sensijaan Paasikiven oma ero, jota hän kesäkuukausien aikana oli kaavaillut lokakuuksi, ei toteutunut. Vaikka lähettiläs täyttäisi 27.11.1940 jo 70 vuotta, presidentti Kallio ilmoitti hänelle 15.8. käyttävänsä lain suomaa oikeutta määrätä yleisen edun niin vaatiessa asianomainen virkamies jatkamaan tehtävässään vielä tuon ikärajan jälkeenkin. Rytin, Wittingin ja Tannerin liityttyä mukaan »painostukseen» Paasikivi ainakin ulkonaisesti happamin sanakääntein ilmaisi suostumuksensa. »Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden», hän kommentoi päiväkirjassaan jälkikäteen.

Muuten valtakunnan päämies tuntui vain hajamielisesti seuraavan Paasikiven laveita selostuksia vaikutelmistaan Moskovassa. »Kallio ei juuri näy paljon välittävän ulkopolitiikasta».⁶¹ Tyytymätön lähettiläs ei voinut tietää presidentin olleen voimiensa äärirajoilla kohtalokkaan halvauskohtauksen tullessa vain vajaata kahta viikkoa myöhemmin.

Käydessään 14.8.1940 Zotovin luona Paasikivi saattoi havaita, ettei Wittingin otaksuma hallituksen ja edustuston parantuneista suhteista pitänyt paikkaansa. Entiseen tapaan NL:n lähettiläs tähdensi asemamaan poliittisen johdon SNS:aan kohdistamia »vainotoimenpiteitä». Paasikiven vastaväitteet järjestyshäiriöistä, joiden yhteydessä oli »räikeästi» moitittu hallitusta, uhattu pommituksilla sekä miehityksellä ja siten aiheutettu ystävyyden kannalta päinvastaisia seurauksia, jäivät huomiotta. Zotov kiisti moiset tavoitteet lykäten mahdolliset uhkaukset provokaattorien tilille. SNS ei ajanut lainkaan kommunismia vaan ainoastaan ystävyyttä NL:n kanssa.

Vastikään perustettu Itämeren piiri ei Zotovin käsityksen mukaan pystyisi parantamaan suhteita Neuvostoliittoon, ja professori Hämäläisen toimikunnan menestys riippuisi kokonaan siitä, minkälaisen kannan se ottaisi »Ystävyyden seuraan» nähden. Tannerin ero osoittautui niinikään Zotoville riittämättömäksi, koska myös ministeri Fagerholm oli pitänyt Tukholmassa sopimattoman puheen, jossa hän oli leimannut SNS:n Neuvostoliiton viidenneksi kolonnaksi. Muutamaa päivää myöhemmin lähettiläs jatkoi samalla linjalla kirjaten Wittingille syyllisten listaan vielä sisäministerin ominaisuudessa SNS:aa vastaan asettuneen Ernst von Bornin.

Vaikka Zotov Paasikiven kanssa käydyssä keskustelussa esiintyikin henkilökohtaisesti suopeasti, tapaaminen jätti valtioneuvokseen »ikävän» vaikutelman. »Ystävyyden seura» näytti edelleenkin pysyvän Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehityksen kannalta avainasemassa.⁶²

Paasikiven selostettua seuraavana päivänä hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle keskusteluaan Zotovin kanssa kabinetin kokoonpanoa koskevat lisämyönnytykset katsottiin mahdottomiksi. Wittingin ehdotuksesta päätettiin kuitenkin – osittain Fagerholmin jyrkkäsanaisen esiintymisen tasoittamiseksi – pyytää pääministeri Rytiä pitämään radiopuhe, jossa hän tähdentäisi hallituksen vilpitöntä pyrkimystä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantamiseen.⁶³

Puhe radioitiin illalla 18.8.1940. Seuraavana aamuna Paasikivi puolisoineen lähti paluumatkalle Moskovaan voimatta vielä tehdä johtopäätöksiään yön tunteina tapahtuneesta Suomen kansainvälisen aseman käänteentekevästä muutoksesta. Saksa oli puuttunut asiaan.

Saksan etupiiriin

Ranskan luhistuttua heinäkuussa 1940 Hitler katsoi olennaisilta osin jo voittaneensa sodan. Lähitulevaisuudessa Englantikin joutuisi väistämättä tunnustamaan tappionsa ja taipumaan Saksan »jalomieliseen» rauhantarjoukseen.

Vastoin Berliinin odotuksia britit kuitenkin kieltäytyivät antamasta periksi. Mihin heidän yllättävä optimisminsa voisi perustua? Der Führer saattoi nähdä tähän vain yhden syyn. Viimeinen jäljelle jäänyt vastustaja rakensi toivonsa sen varaan, että Neuvostoliitto ja Yhdysvallat onnistuttaisiin vetämään mukaan sotaan saarivaltakunnan tueksi. Winston Churchillin johtaman Englannin sinnitellessä ja pyrkiessä voittamaan aikaa Hitler joutui etsimään mahdollisimman tehokkaita vastakeinoja. Maihinnousuun Brittein saarille alivoimaisella laivastolla ja vailla ehdotonta ilmahermutta liittyivät omat riskinsä. Akselivaltojen offensiivi Lähi-itään tuskin toisi mukanaan ratkaisua. Sen sijaan voitaisiin muodostaa laaja mannermaablokki vetämällä siihen mukaan Neuvostoliitto, joka kohdistaisi Englannin-vastaisen ekspansionsa Persianlahden ja Intian suuntiin. Neljännen vaihtoehdon tarjosi Suomen talvisodassa suhteellisen heikkoutensa osoittaneen Neuvostoliiton poistaminen kokonaan pelilaudalta nopealla, murskaavalla iskulla. Kun käytännöllisesti katsoen koko Euraasian manner väestö- ja raaka-ainepotentiaaleineen olisi Saksan ja sen liittolaisten hallussa, Britannia joutuisi myöntämään jatkuvan vastarinnan näköalattomuuden, etenkin kun Japanin valta-aseman kasvu Kaukoidässä pakottaisi Yhdysvallat kiinnittämään ensisijaisen huomionsa sinne.

Tilanteen nopeata muuttumista kuvastaa, että vain vajaat kaksi viikkoa 19.7.1940 pitämänsä, vuoden 1939 paktin merkitystä korostaneen »voitonpuheen» jälkeen Hitler antoi 31.7.1940 korkeimmalle sodanjohdolle käskyn ryhtyä suunnittelemaan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Operatiiviset valmistelut käynnistettiin näin keväällä 1941 toteutettavaa offensiivia varten. Lopullista päätöstä siitä ei kuitenkaan vielä tehty Hitlerin harkitessa yhä myös muita mahdollisia vaihtoehtoja, lähinnä maihinnousua Englantiin.

Neuvostoliittoon suuntautuvan Saksan hyökkäyksen oikean sivustan varmistaisi Romania ja vasemman vastaavasti Suomi. Moskovan ulkopolitiikka näitä maita kohtaan oli saanut aikaan sen, että ne molemmat vapaaehtoisesti turvautuivat Berliiniin. Saksan tarvitsi siis vain poimia Neuvostoliiton työn hedelmät. Romanian osalta asia järjestyi syyskuussa 1940 öljyn saantia varmistavien Saksan ja Italian taatessa tuon valtakunnan riippumattomuuden ja Hitlerin joukkojen saavuttua maahan »avustamaan Romanian armeijan koulutuksessa». Suomen kohdalla tilanne oli monimutkaisempi.

Niin kauan kuin Hitler piti tarkoituksenmukaisena tiukasti noudattaa elokuun 1939 etupiirisopimusta, suomalaisten avunpyynnöt eivät herättäneet hänen kiinnostustaan. Elokuun 1940 alusta lähtien kokonaisasetelma oli toinen. Lisäksi maailmalla liikkuvat tiedot Neuvostoliiton hyökkäysaikeista luoteista naapuriaan vastaan saivat hälytyskellot soimaan myös Berliinissä. Saksan tulisi toimia ripeästi, mikäli Suomen haluttiin yhä olevan olemassa Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen alkaessa mahdollisesti seuraavana keväänä.

Toisaalta Berliini ei halunnut ottaa riskiä joutumisesta liian varhain – valmistelujen ollessa vielä kesken – sotaan Moskovan kanssa. Missään tapauksessa taisteluun ei lähdettäisi suin päin Suomen pelastamiseksi. Pohjoisen pikkuvaltion tukemisen täytyi siksi tapahtua diskreetisti. Neuvostoliiton avointa provosointia tuli välttää, mutta samalla kuitenkin piti antaa Kremlin riittävän selvästi ymmärtää Saksan nyttemmin tuntevan tiettyä, lähinnä taloudellista kiinnostusta kyseessä olevaa aluetta kohtaan. Taitavasti toimien operaatio todennäköisesti onnistuisi, koska Stalin tuskin tahtoisi haastaa vastikään puolet Eurooppaa valloittanutta Hitleriä.

Elokuun 10. päivänä 1940 Führerin henkilökohtaisen esikunnan (OKW:n) päällikkö, sotamarsalkka Wilhelm Keitel – tietysti korkean esimiehensä käskystä – kääntyi Berliinin ulkoministeriön puoleen. Kun uhkaava uusi sota pohjoisessa häiritsisi Saksan säännöllisiä raaka-ainekuljetuksia Suomesta, Neuvostoliittoon tuli vaikuttaa hillitsevästi »painottamalla meidän taloudellisia etujamme Suomessa». Näin myös meneteltiin Berliinin korostaessa Moskovalle erityisesti Petsamon nikkelimalmiin kohdistuvia intressejään.

Kuten Peter Krosby on osoittanut, Saksan lähikuukausien aikana soveltama taktiikka oli näin kiteytynyt. Etupiirijako pysyi periaatteessa edelleen voimassa, mutta vaatimalla Neuvostoliittoa kunnioittamaan Saksan talousetuja ennen muuta Petsamossa avattiin samalla mahdollisuus päästä vaikuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitykseen laajemmissakin puitteissa.

Varmuuden vuoksi vahvistettiin Pohjois-Norjaan sijoitettuja joukkoja, jotka saivat tehtäväkseen kaapata Petsamon Saksalle siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ryhtyisi sotilaallisiin toimenpiteisiin Suomea vastaan. Petsamon operaatio sai peitenimekseen »Renntier» (Poro), ja sen valmistelut käynnistettiin jo elokuussa 1940.¹

Näin ollen, jos Stalin kaikesta huolimatta hyökkäisi luoteiseen naapurimaahansa, Saksa ei puuttuisi asiaan Petsamon kaappausta lukuun ottamatta. Toisaalta Mannerheimin armeijan toivottiin tuossa tilanteessa pystyvän mahdollisimman voimakkaaseen vastarintaan. Mitä pitempään suomalaiset jaksaisivat sitoa ja kuluttaa Neuvostoliiton voimia, sen parempi Saksalle.

Kyetäkseen pitämään puoliaan suomalaiset tarvitsivat kipeästi »kättä pidempää» korvaamaan talvisodan aiheuttaman materiaalikulutuksen. Kumoten aikaisemmat kieltonsa Hitler oli nyt valmis sallimaan aseiden toimittamisen ja vieläpä kiirehtimään sitä, »koska hän ei halunnut lahjoittaa suomalaisia venäläisille».²

Hitleriltä saamiensa ohjeiden mukaisesti valtakunnanmarsalkka Hermann Göring kutsui 14.8.1940 puheilleen vanhan ystävänsä, eläkkeelle siirtyneen Luftwaffen everstiluutnantin ja menestyksekkäänä asekauppiaana Suomeen hyvät suhteet solmineen Joseph Veltjensin, joka sai käskyn lentää viipymättä Helsinkiin ilmoittamaan Mannerheimille Führerin päätöksestä. Vastapalvelukseksi Saksan tuli saada kuljettaa sotaväkeä, kalustoa ja huoltotarvikkeita Suomen alueen kautta Pohjois-Norjaan.

Veltjens ei tuhlannut aikaa. Seuraavana päivänä hän kävi Suomen Berliinin-edustustossa lähettiläs Kivimäen puheilla pyytämässä tätä kirjoittamaan Mannerheimille suosituskirjeen. Marsalkan ja Veltjensin henkilökohtainen tapaaminen oli välttämätöntä, koska poliittinen tilanne vaati sekä nopeutta että asian äärimmäistä salaamista.

Suosituskirje, jonka kuriirina toiminut vapaaherra E. F. Wrede luovutti Mannerheimille aamulla 18.8.1940, sisälsi Kivimäen muistelmien mukaan jo edellä mainitut sopimuksen pääkohdat. Tavattuaan myöhään samana iltana saksalaisvieraan ja hankittuaan pääministeri Rytin suostumuksen marsalkka antoi seuraavana aamuna Veltjensille myönteisen vastauksen. UM:stä lähti siten Kivimäelle yhden sanan sähke» Jaa».³

Salaisuuteen vihityille päätös oli itsestään selvä. Arvi Korhonen kirjoittaa: »Jos enkeli Gabriel tulee tarjoamaan taivaan lahjaa, ei pidetä kokouksia, ei laadita pöytäkirjoja eikä tehdä päätöksiä, vaan pyyntökin otetaan tarjouksena vastaan». ⁴ Asetuonnin ja kauttakulun torjuva kielteinen vastaus, jota ei edes vakavasti harkittu, olisi tietenkin tulkittu vapaaehtoiseksi tunnustautumiseksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun puolueeton Ruotsi oli vastikään (8.7.1940) sopinut Saksan kanssa paljon suurisuuntaisemmasta kauttakulkuliikenteestä.

Pelkästään Veltjensille annetulla vastauksella ei asiasta kuitenkaan selvitty. Kauttakulun tekniset yksityiskohdat jouduttiin myöhemmin sotilaiden kesken kirjaamaan paperille, kun taas vastaava, huomattavasti ylimalkaisempi poliittinen sopimus tarvittiin mm. selustavarmistuksena Neuvostoliittoon päin. Periaateratkaisu oli kuitenkin tapahtunut 18.-19.8.1940.

Mitä sitten Paasikivi tiesi Saksan tarjouksesta? Ennen sunnuntaita 18.8.1940 ei luonnollisesti yhtään mitään. Tuon päivän valtioneuvos vietti Helsingissä valmistautuen lähtemään maanantaina yhdessä Allirouvan kanssa lentoteitse Tukholmaan ja sieltä edelleen Moskovaan. Päiväkirjaansa lähettiläs on merkinnyt:

»18/8 / 40 (sunnuntaina) kl. 3 i.p. olin Wittingin luona ministeriössä. Odotimme Rytiä, mutta hän ei saapunut, koska kirjoitti puhetta, jonka piti samana iltana kl. 8.15 radiossa. (Olimme sopineet siitä, että Ryti pitäisi tämän puheen). Kl. 9 illalla Seurahuoneella Rydin puheen jälkeen läsnä Mannerheim, Ryti, Witting, Walden ja minä. Mannerheim antoi minun lukea kirjeen, jonka oli saanut lähetin kautta Kivimäeltä. Saksa näyttää olevan meistä kiinnostunut. Keskusteltiin paljon politiikasta»⁵.

Olennaista tässä on panna merkille Paasikiven liittyminen Veltjensin tehtävästä tietävien suomalaisten päättäjien pieneen piiriin. Witting ja Walden olivat olleet jo aamupäivällä Mannerheimin kanssa Malmin lentokentällä ottamassa vastaan vapaaherra Wreden tuomaa viestiä. Rytin informoinnin tarkkaa ajankohtaa elokuun 18. päivän kuluessa ei toistaiseksi tiedetä. Mikäli Kivimäen väite Veltjensin ehdotusten pääpiirteiden mainitsemisesta suosituskirjeessä pitää paikkansa, on ilmeistä, että myönteinen periaatepäätös tehtiin jo Seurahuoneen kokouksessa – siis ennen Veltjensin ja Mannerheimin tapaamista myöhemmin yöllä.

Kun suomalaiset päättäjät itse asiaan nähden olivat yksimielisiä, heille tuotti vuosia myöhemmin vaikeuksia määritellä, kuka viime kädessä »vastasi» tapahtuneesta ratkaisusta. Seurahuoneen kokouksesta huolimatta on täysin mahdollista, kuten Manninen esittää, että Mannerheim Veltjensin tavattuaan vielä yöllä tai varhain seuraavana aamuna puhelimitse varmisti Rytin suostumuksen. ⁶ Pääministeriä lukuun ottamatta Seurahuoneen kokouksen herrat (Mannerheim, Witting ja Walden) olivat seuraavana päivänä, 19.8.1940, jälleen Malmin lentokentällä, tällä kertaa saattamassa Moskovaan lähtevää Paasikiveä.⁷ On tuskin liian rohkeata arvioida valtioneuvoksen tulleen tuolloin informoiduksi Veltjensin matkan tuloksista.

Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Saksan aloitteesta Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto varoi toistaiseksi tekemästä, sillä mitään konkreettisia lupauksia tuesta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan ei Hitler antanut. Turvallisuuskysymys pysyi näin yhä edelleen avoimena. Kivimäen kirjeen saapumispäivänä 18.8.1940 puolustusministeri Walden saattoi kuitenkin todeta yleisesikunnanpäällikkö Heinrichsille: »Nyt minä näen hyvin pienen valonsäteen pilkottavan pimeydestä».⁸

Yhtä varovaista linjaa noudatti Paasikivi, joka käytännössä ei antanut Veltjensin viestin millään tavalla vaikuttaa toimintaansa Moskovassa. Suomen elinehtona pysyi edelleenkin sovinnon säilyminen Neuvostoliiton kanssa. Vallitsevasta hyisestä ilmapiiristä huolimatta ponnisteluja täytyi edelleen hellittämättä jatkaa. »Olen taas täällä hornan pesässä, ja elämä ei ole hauskaa», Paasikivi aloitti ensimmäisen kirjeensä Wittingille paluunsa jälkeen.⁹

Täysin varma lähettiläs ei voinut olla siitäkään, missä määrin kotimainen hallitus oli jo voittanut SNS:n kanssa käymänsä taistelun katujen hermudesta. Tavatessaan Helsingin-vierailunsa jälkeen ensi kerran Molotovin 22.8.1940 lähettiläs luki ääneen varmuuden vuoksi etukäteen venäjäksi laatimansa laajan selonteon »Ystävyyden seuran» toiminnasta. Järjestön johtoon oli pesiytynyt sekä poliittisia että kriminaalirikollisia. UM:stä saamaansa materiaaliin nojautuen Paasikivi toi esiin yksityiskohtaisia todisteita SNS:n provokatiivisesta toiminnasta ja sen yhteydessä huudelluista iskulauseista, joita mikään hallitus ei voinut sietää.

Antaen töin tuskin lähettilään lukea paperinsa loppuun Molotov torjui selitykset. Samalla kuitenkin vanhaa vallankumouksellista näyttävät jonkin verran huvittaneen Paasikiven raportoimat, porvarilliseen komentoon kohdistuneet rikkomukset ja Valpon raportoimat vertatihkuvat iskulauseet, joita taas Helsingissä ei jaksettu ottaa huumorin kannalta.

Myöntäen lähettilään henkilökohtaiset hyvät tarkoitukset ja Suomen kansan laajojen kerrosten halun lähentyä Neuvostoliittoa ulkoasiainkansankomissaari kieltäytyi hyväksymästä Helsingin hallitusta suhteiden parantajien joukkoon. Sen politiikkaa leimasi kaksinainen menettely. Yhtäältä julistettiin noudatettavan rauhansopimusta ja toisaalta hallituspiireissä sanottiin: »Se ei ole suomalainen, joka hyväksyy Moskovan rauhan». Kyseessä ollutta »entistä hallituksen jäsentä» Molotov ei suostunut yksilöimään Paasikivelle, joka luonnollisesti kiisti koko väitteen.

Molotovin epäluulot pohjautuivat osaltaan Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön raportointiin. Jo kesä-heinäkuussa 1940 Zotov tiesi kertoa aikaisemmin Englantiin suuntautuneiden Suomen poliittisen johdon sympatioiden alkaneen kääntyä länsirintamalla sotilaallisen voimansa osoittaneeseen Saksaan päin.

Tuon valtakunnan avulla toivottiin voitavan saada takaisin Neuvostoliitolle menetetyt alueet. Orientoituessaan määrätietoisesti Saksaan Suomen hallitus Zotovin mukaan samalla, »ollakseen suututtamatta» itäistä naapuriaan, näytteli myöntyvyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Ystävyyden korostaminen Saksaan nähden oli siten erottamattomassa yhteydessä revanssiajatukseen, kun taas Berliini aktiivisesti pyrki alistamaan Helsingin niin hyvin taloudellisesti kuin poliittisestikin.

Syyttäessään Suomen johtoa kaksinaamaisesta vihamielisyydestä Zotov liitti samaan yhteyteen jo aikaisemmassa yhteydessä mainitut Hangon tukikohdan ympäristössä suoritettavat linnoitustyöt ja niiden yhteydessä suomalaisille esitettävät vaatimukset. Viitattuaan Molotovin 31.10.1939 pitämään puheeseen, jossa aikanaan kosketeltiin »kolmansien osapuolten» sekaantumista Suomen asioihin, Zotov totesi: »Kolmansien osapuolten vaikutuksen pysyväksi torjumiseksi on välttämätöntä ottaa vielä yksi aktiivinen askel ulkopolitiikassamme Suomeen nähden».¹⁰

Näin pitkälle Stalin ja Molotov eivät kuitenkaan halunneet seurata lähettiläänsä neuvoja Saksan päävoimien ollessa toistaiseksi vapaina. Tältä pohjalta on ymmärrettävä Molotovin tyytyminen edellä mainitussa, Paasikiven kanssa 22.8.1940 käymässään keskustelussa pelkkään varoitusten esittämiseen. SNS:n, linnoitusten, armeijassa harjoitetun vihamielisen propagandan sekä von Bornin ja Fagerholmin puheiden lisäksi hänen huomautuslistallaan oli hallituksesta silmänlumeeksi eronneen Tannerin vetäytyminen »varjoon», Elantoon, josta käsin hän jatkoi »neuvostovastaista toimintaansa».

Paasikiven vasta-argumentit, jotka keskittyivät jokaiselle itsenäiselle valtiolle kuuluvaan rajojen suojeluvelvollisuuteen, hallituksen ja hänen itsensä yhteiseen pyrkimykseen suhteiden parantamiseksi, Neuvostoliitolle tehtynä myönnytyksenä eronneen Tannerin »luonnolliseen» paluuseen yksityisen firmansa palvelukseen sekä Rytin äskettäin pitämään sovinnolliseen puheeseen, eivät tehonneet ulkoasiainkansankomissaariin. »Ryti kiersi itse pääasian», Molotov vastasi tarkoittaen ilmeisesti suomalaisten tuenetsintää »kolmansista osapuolista».

Poislähtiessään Paasikivi huomautti Molotovin itsensä useaan otteeseen vakuuttaneen, että Moskovan rauha oli ratkaissut kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset kysymykset. Lähettiläs uskoi ulkoasiainkansankomissaarin nyt jälleen vahvistavan tämän asian, mutta Molotov pysyikin hiljaa, mikä Paasikivestä oli huono merkki.¹¹

Lähettilään huolestuneisuutta lisäsi tietoisuus vain pari viikkoa aikaisemmin loppuun saatetusta Baltian maiden liittämisprosessista. Vasta myöhemmin kävi ilmi Molotovin lausunto 30.6.1940 Liettuan ulkoministerille Vincas Kreve-Mickeviciukselle: »Teidän täytyy olla siinä määrin realisteja, että käsitätte pienten kansojen tulevaisuudessa tulevan häviämään. Teidän Liettuanne yhdessä toisten Baltian kansojen kanssa, Suomi mukaanluettuna, tulee liitettäväksi neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen. Siksi teidän pitäisi alkaa opastaa kansaanne neuvostosysteemiin, joka tulevaisuudessa tulee hallitsemaan koko Eurooppaa ».¹²

Tähän mennessä käytettäväksi tulleen lähdemateriaalin pohjalla ei vielä tiedetä, miten pitkälle meneviä toiveita Kreml rakensi SNS:n varaan. Sen tuskin oletettiin yksin pystyvän luhistamaan sisältä päin Suomen yhteiskuntajärjestystä. Vaikka merkit Neuvostoliiton valmistautumisesta välittömään sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan osoittautuivatkin liioitelluiksi, lupaavasti liikkeelle lähtenyt »Ystävyyden seura» tarjosi kuitenkin järjestöverkon, jota voitaisiin myöhemmin tarpeen tullen hyödyntää ryhdyttäessä Suomen kysymyksen »lopulliseen ratkaisuun».

Ajankohtaisessa tilanteessa taas SNS ja samaan aikaan neuvostolehdistössä harjoitettu uhkaava propaganda palvelivat pyrkimystä Rytin kabinetin pelotteluun sen pakottamiseksi asteittaisiin myönnytyksiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvalle maalle sopivalla tavalla.

Suomen hallituksen lujat otteet, jotka johtivat SNS:n toiminnan vähittäiseen lamautumiseen, merkitsivät Moskovalle tietynlaista yllätystä. Miten Helsinki rohkeni mennä näin pitkälle? Selitys oli kuitenkin lähellä. Talvisodan esihistorian tapaan Kremlille tuotti nytkin vaikeuksia uskoa pikkuvaltion tahtoon puolustautua myös toivottomassa tilanteessa, tarpeen tullen vaikka yksin omien resurssien varassa. Kun tuollainen menettely tuntui. järjenvastaiselta, vastarinta-asenteen takaa täytyi löytyä »kolmannen osapuolen» vaikutus, joten Rytin -sovinnonvakuutukset merkitsivät siis vain vilpillistä harhautusta.

Loogisena johtopäätöksenä edellisestä oli, etteivät etupiirin varmistamiseen Suomen suunnalla riittäneet pelottelu ja yhteiskuntajärjestelmän sisäinen sormttaminen, vaan tarvittiin Neuvostoliiton suoranaista asiaanpuuttumista. Riskialttiissa suurpoliittisessa tilanteessa tämä taas edellytti sen seikan selvittämistä, miten pitkälle Suomi todella nautti »kolmannen osapuolen» kannatusta. Paljon riippui tietysti myös siitä, sitoisiko Saksa voimansa odotettuun maihinnousuyritykseen Englantiin.

Niinpä Molotov ei 22.8.1940 Paasikiven kanssa käymänsä keskustelun jälkeen enää puuttunut SNS:n asiaan, joka vastedes jäi selvästi taka-alalle. Puhdistusten jälkeen henkitoreissaan olevasta SKP:sta ei liioin ollut sanottavaa hyötyä. Suomen kysymyksen ratkaisun valmistelun saivat elokuussa 1940 tehtäväkseen pätevämmät voimat: punaarmeija ja NKVD.¹³ Oleellisena edellytyksenä pidetty »kolmannen osapuolen» rooli selvisi kuitenkin korkeimmalla tasolla vasta Molotovin Berliinin-vierailun yhteydessä marraskuussa 1940.

Vaikka ulkoasiainkansankomissaari ei 22.8.1940 ollut esittänyt Suomen lähettiläälle mitään suoranaisia uhkauksia, keskustelu teki Paasikiveen »ikävän» vaikutuksen. Päiväkirjaansa hän merkitsi: »Näyttää siltä, että Molotov ja muut Neuvostoliiton johtomiehet toivovat, että Suomessa saataisiin aikaan samanlainen liike kuin Baltian maissa ja että Suomi sen avulla voitaisiin liittää Neuvostoliittoon ».¹⁴

Wittingille kolme päivää myöhemmin lähettämässään kirjeessä Paasikivi ei salannut huolestumistaan vannottaen kotimaan päättäjiä noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta. Kun Neuvostoliitolla oli Suomessa käytettävissään hyvä tiedustelupalvelu, kaikki lausunnot tulivat ennemmin tai myöhemmin Moskovan tietoon. Oliko armeijan piirissä puhuttu sivu suun? Idänsuhteissa täytyi kaikesta huolimatta pyrkiä rakentamaan luottamusta, ja »Ystävyyden seuraa» tuli vastustaa ensi sijassa henkisin voimin.

Samalla hallituksen oli »korkealla äänellä» todistettava ja toistettava lopullisena pitämänsä Moskovan rauhan noudattamista. Tähän suuntaan pitäisi myös lehdistön kirjoittaa – joskaan ei liian ostentatiivisesti – tilanteen tekemiseksi selväksi kansalle. · os Erkko, Hannula, Niukkanen ym. puhuvat toista, on heidät pantava turvasäilöön». Isänmaan aseman vaarallisuuden vuoksi eivät mitkään huomaavaisuusseikat, vanhat ystävyydet tms. saaneet päästä vaikuttamaan.

Paasikivelle ei tietenkään tuottanut vaikeuksia vakuuttaa itseään siitä, että Molotovin hänelle siteeraaman »entisen hallituksen jäsenen» täytyi olla juuri Erkko, jolle valtioneuvoksen mielestä tittelinkipeässä Suomessa pitäisi antaa arvonimi »riksfördärvare» = valtakunnanturmelija.¹⁵ Kiukku ei siis ollut vähääkään lauhtunut.

Moskovan rauha oli »tyhmän politiikan ja hävityn sodan» seuraus, jonka varaan suomalaisten oli nyt elämänsä asetettava. »Muunlainen politiikka vie meidät aivan varmasti lähitulevaisuudessa uuteen sotaan, ja silloin on kaikki lopussa. Tämä pitäisi paksupäistenkin ymmärtää». Ulospäin oli silti esiinnyttävä rauhallisesti. Norjalaiselle kollegalleen Einar Masengille Paasikivi korosti 9.9.1940 Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vakiintuneisuutta. Ulkomaisten uutistoimistojen jostakin käsittämättömästä syystä levittämät hälyttävät huhut olivat kaikki perättömiä. ¹⁶

Kuitenkin täytyi ottaa huomioon myös mahdollisuus, että vaikka suomalaiset kuinka yrittäisivät tyydyttää Neuvostoliittoa, hyökkäys kaikesta huolimatta alkaisi. Entä sitten? Selvästikään luottamatta Veltjens-hankkeen riittävyyteen turvallisuustakuuna Paasikivi käänsi nyt jälleen katseensa läntiseen naapuriin. »Eikö Ruotsia voisi saada mukaan? Jos Neuvostoliitolle olisi selvää, että Ruotsi tulee aktiivisesti mukaan, katson, että Neuvostoliitto jättää meidät rauhaan… Muu kuin aseellisen väliintulon uhka ei täällä (Moskovassa -T. P.) tepsi». Pystyisikö Tanner ehkä vaikuttamaan motsalaisiin puoluetovereihinsa ?¹⁷

Moskovassa elokuussa 1940 kauppaneuvotteluja varten käyneen Ruotsin UD:n kabinettisihteeri Bohemanin pyynnöstä Molotov luonnehti vieraalleen maansa ja Suomen välisiä suhteita korostaen Helsingin hallituksen vihamielisyyttä ja kaksinaamaista, revanssiin tähtäävää politiikkaa, jota mm. linnoitustyöt osoittivat. Kabinettisihteeri puolestaan vakuutti tuntevansa hyvin Suomen kansan, jonka keskuudessa toki saattoi esiintyä yksittäisiä »höyrypäitä». Kuitenkaan ei ollut mitään epäilyksiä väestön valtavan enemmistön ja koko hallituksen pyrkimyksestä elää rauhassa ja keskittyä vaikeaan jälleenrakennustyöhön.

Suomalaisten mahdolliset sotilaalliset varmistustoimenpiteet perustuivat Bohemanin mielestä varmaankin yksinomaan Neuvostoliiton sotavoimien liikehdinnän aiheuttamaan pelkoon. Ulkoasiainkansankomissaari oli vieraansa ilmaiseman käsityksen mukaan saanut naapurimaastaan selvästikin harhaanjohtavaa informaatiota. Ruotsin hallitus puolestaan tekisi vastaisuudessakin voitavansa rauhan säilyttämiseksi Pohjolassa. Korostaen Neuvostoliiton joukkojensiirtojen olleen luonteeltaan pelkästään »teknisiä» Molotov totesi hallituksensa edelleenkin osoittavan »suurta kärsivällisyyttä» Suomea kohtaan. ¹⁸

Viimeksi mainittu lievennys ei tehonnut Bohemaniin, joka raportoi Tukholmaan Molotovin Suomea koskevien lausuntojen antavan yhä aihetta »tiettyyn levottomuuteen». Nähtävästi Zotovin lähetystön raportit Helsingistä »jälleen» olivat perin tendenssimäisiä. Joka tapauksessa suomalaisilla oli syytä noudattaa suurta varovaisuutta.¹⁹

Assarssonin kerrottua kollegalleen Bohemanin ja Molotovin keskustelusta Paasikivi ilmaisi tyytyväisyytensä kabinettisihteerin menettelystä hänen korostettuaan näin voimakkaasti Suomen hallituksen vilpitöntä rauhantahtoa. Vaikka Helsingissä pelättiinkin venäläisten aikeita, hyökkäyksen tullessa puolustauduttaisiin Paasikiven vakuutuksen mukaan aivan samalla tavoin kuin edellisenäkin syksynä. Balttien tapainen heittäytyminen armoille ei tullut kysymykseen, vaikka yksinäinen taistelu merkitsikin häviötä.

Jos Ruotsi tällä kertaa asettuisi Suomen rinnalle – puolinaiset toimenpiteet (halvmesyrer) eivät hyödyttäneet mitään – venäläiset pystyttäisiin kyllä torjumaan. »Hän (Paasikivi) ei voinut uskoa, että me (ruotsalaiset – T. P.) vaieten voisimme nähdä Suomen tuhoutuvan yhtä vähän kuin sitäkään, että Hitler kysymyksen ollessa Suomen elämästä tai kuolemasta jättäisi maan kokonaan oman onnensa nojaan». Jos vain tämä saataisiin venäläisille selväksi, Paasikivi lisäsi, he eivät varmaankaan uskaltaisi ryhtyä enää uuteen hyökkäykseen. – Assarsson puolestaan varoi ottamasta kantaa ystävänsä »varsin ärtyneessä äänensävyssä» esittämiin näkökohtiin.²⁰

Vielä 1.9.1940 Paasikivi raportoi Wittingille keskuskomitean jäsenen Repinin Moskovan kulttuuripuistossa 26.8. pitämästä julkisesta esitelmästä, jossa asianomainen oli myötämieliselle yleisölle viitannut Venäjän aikaisempien rajojen palauttamiseen myös entisen suuriruhtinaskunnan suunnalla. Puheen luonnollisesti katsottiin olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. Yhdysvaltain sotilasasiamies oli niinikään vain pari päivää sitten vakuuttanut Neuvostoliiton pian hyökkäävän Suomeen. Valtioneuvos toivoi vain amerikkalaisen »analfabeetin» erehtyvän yhtä perusteellisesti kuin esimiehensä suurlähettiläs Steinhardt, joka syksyllä 1939 oli »vannonut» Stalinin pidättyvän sodasta luoteista naapuriaan vastaan.

Muuten Paasikivi epäili amerikkalaisten ja brittien nyt mielellään näkevän Neuvostoliiton kiinnittyvän selkkauksiin luoteisella rajallaan, jolloin sota saataisiin laajenemaan. »Olemme joutuneet siihen, että koska suursodan loppuminen olisi meille ylen tärkeä, toiveemme on, että Saksa pian ja perinpohjaisesti murskaisi Englannin. Tämä on minun mielipiteeni, oli sitten asiasta muuten mitä mieltä tahansa ».²¹

Saksaa koskevat toiveensa lähettiläs uudisti ulkoministerille tämän ehdotettua P. J. Hynnisen lähettämistä neuvokseksi Moskovaan. Paasikivi muistutti asianomaisen kuulumisesta nuoriin aktivisteihin 1914-1918, jolloin hän (Paasikivi -T. P.) itsekin oli lukeutunut tuon suuntauksen kannattajiin, »koska meidän oli päästävä eroon Wenäjästä, ja Saksa oli Wenäjän vihollinen». Erkon aktivismi v. 1939 sen sijaan oli päättynyt huonosti, sillä hän ei tiennyt, milloin piti olla aktivisti ja milloin ei.

»Pidän Hynnisen niin järkevänä miehenä, että hän nämät yksinkertaiset totuudet ymmärtää ja hyväksyy. Minä puolestani olen koettanut ja koetan niitä noudattaa. Olen lausunut ajatukseni lyhyesti ja epämääräisesti, mutta luulen Sinun ymmärtävän, mitä tarkoitan».²²

Elokuun 25. päivänä Paasikivi oli Wittingin välityksellä kehottanut hallitusta etsimään tukea Ruotsista. Tällöin hän ei voinut tietää hankkeen olleen jo vireillä. Alkuaan motsalaisten yksityishenkilöiden, ns. decemvirien, (tehtailija Svante Påhlson, kenraalimajuri Axel Rappe, tohtori Rütger Essén, kenraalimajuri Hjalmar Falk, eversti K. A. Bratt ja toimitusjohtaja Sven 0. Wijkman) taholta elokuussa 1940 tullut aloite tähtäsi viime kädessä Ruotsin ja Suomen personaaliunioniin, jo­ hon ehkä Norjakin sodan jälkeen voisi tavalla tai toisella liittyä.

Skandinavian turvallisuuden ja puolueettomuuden varmistavan hankkeen katsottiin edellyttävän Saksan hyväksyntää, minkä saantia pidettiin todennäköisenä, koska Hitler varmaankin tahtoisi Suomen pelastuvan Neuvostoliiton kynsistä. Stalinkaan tuskin vastustaisi; torjuisihan Helsingin ulkopolitiikan ajautuminen Tukholman valvontaan kaikki mahdolliset revanssiaikeet Suomessa.

Kotimaansa johtohenkilöiden lisäksi Påhlson lähetti decemvirien suunnitelman myös henkilökohtaiselle ystävälleen puolustusministeri Rudolf Waldenille, jonka välityksellä se tuli Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon tietoon. Kiinnostavana pidetyn asian selvittämiseksi lähetettiin syyskuussa eduskunnan puhemies Väinö Hakkila sekä toimitusjohtaja Henrik Ramsay Tukholmaan tunnustelemaan motsalaisten käsityksiä. Tulokset keskusteluista mm. pääministeri Hanssonin kanssa osoittautuivat rohkaiseviksi, vaikka naapurimaan poliittiset päättäjät eivät vielä olleetkaan valmiita sitoutumaan decemvirien kaavailemaan valtioliittoon. Kaavailuja päätettiin silti jatkaa.²³

Paasikiven saavuttua 27.9.1940 Kremliin keskustelemaan Ahvenan­maan sopimuksesta Molotovilla oli hänelle valmisteltuna yllätys. Näh­tävästi rouva Kollontain tukholmalaisesta informaatioverkostosta saa­tuihin tietoihin nojautuen ulkoasiainkansankomissaari ilmoitti Suomen ja Ruotsin solmineen Neuvostoliittoa vastaan tähdätyn »salaisen liiton tai sopimuksen tai paktin», jota oli pidettävä rauhansopimuksen kolmannen artiklan vastaisena.

Asiasta täysin tietämättömän Paasikiven kiistettyä suoralta kädeltä moisen sopimuksen olemassaolon Molotov kieltäytyi paljastamasta lähdettään arvellen samalla, ettei Suomen lähettiläs ollut ajan tasalla. »Nyt puhutaan suullisesti, mutta jos otamme esille kirjalliset todistuskappaleet, käy asia vakavaksi». Paasikivi, joka tiesi Kremlin syyttäneen miehitysvaiheen alussa Viron, Latvian ja Liettuan hallituksia neuvostovastaisen sotaliiton solmimisesta, ei väheksynyt uhkausta.

Molotovin mainitsemaa sopimusta ei tietenkään ollut olemassa, mutta sitä koskeneiden tunnustelujen vuotaminen oli selvästikin saanut hätäkellot soimaan etupiiristään mustasukkaisessa Kremlissä. Helsingin ja Tukholman neuvoteltua keskenään ulkoministeri Günther katsoi parhaaksi olla antamatta asiasta mitään lausuntoa Moskovalle. Sen sijaan lähettiläs Assarssonin tuli varovasti tunnustella Molotovin reaktion persteita.

Hermostuneena Helsingistä ohjeita odottanut Paasikivi sai vihdoin 5.10. Tukholman kanssa käytyjen keskustelujen viivyttämän kehotuksen toistaa hallituksen nimissä sen, minkä hän jo 27.9.1940 oli lausunut; mitään salaista sopimusta tai paktia ei Suomen ja Ruotsin välillä ollut. Lähettilään vietyä viestin perille 9.10. Molotov – viittaamatta enää kirjallisiin todisteisiin – mainitsi ottavansa ilmoituksen tiedoksi. Reaktiota nähtävästi lievensi Paasikiven samalla kertaa välittämä informaatio Ahvenanmaan sopimuksen hyväksymisestä Helsingissä.

Valtioneuvosta jäi kuitenkin harmittamaan se, ettei motsalaiskontakteista alun pitäen kerrottu hänelle. »Minä, joka en tietänyt asiasta mitään, luulin, että kysymyksessä oli joitakin juorupuheita, mutta, kuten edellä on nähty, asia ei ollut perää vailla, joskin se oli neuvottelujen asteella».²⁴

Assarsson tapasi Molotovin kaksi päivää Paasikiven käynnin jälkeen. Ohjeittensa mukaisesti hän huomautti Ruotsin ja Suomen yhteistyön täysin vastaavan Neuvostoliiton etuja estäessään Suomen lähtemisen seikkailupolitiikan tielle. Periksi antamatta Molotov tähdensi Helsingin hallituksen »tiettyjen elementtien» epäluotettavuutta näiden noudattaessa eri kurssia kuin Paasikivi. Etupiirijaosta ulkoasiainkansankomissaari ei tietenkään puhunut mitään. Molotovin saatua nyt vastauksen sekä Tukholmasta että Helsingistä tilanne oli tällä kertaa ohi.²⁵

Todellisuudessa Kremlillä oli luoteisrajan suunnalla tuolloin ajankohtaisempiakin huolenaiheita. Saksan ja Suomen välisen kauttakulkusopimuksen mukaiset ensimmäiset kuljetusalukset ilmaantuivat Vaasan ja Oulun satamiin 22.9.1940. Niinpä Helsingissä katsottiin aiheelliseksi seuraavana päivänä informoida asiasta Ruotsin, Englannin ja Neuvostoliiton diplomaattiedustajia.

Tiedon saatuaan lähettiläs Zotov »muuttui hyvin vakavaksi» ja hämmästytti Wittingiä kysymällä, olivatko saksalaiset esittäneet Suomelle uhkavaatimuksen. Nokkela vastaus kuului: »Emme antaneet asian kehittyä niin pitkälle». Krosby kommentoi: »Tuntuu siltä, että kunnon professorilla oli herkkä huumorintaju».²⁶

Zotov ei hukannut aikaa vaan lähti – kieltäytyen hallituksen tarjoamasta lentomahdollisuudesta – muutaman päivän kuluttua autolla »kalastusmatkalle» Petsamoon. Suomalaisten viranomaisten hämäysyrityksistä huolimatta hän paluumatkallaan kohtasi Jäämeren tiellä marssivan saksalaiskolonnan. Seurauksena oli nyt kiireellisten ja tiukkasanaisten vaatimusten tulva ulkoministeriöön lähetystön virkamiesten halutessa liikkua myös kielletyillä alueilla valvomassa saksalaisten puuhia. Kun lupia ei läheskään aina myönnetty, matkat tehtiin laittomasti, mistä taas seurasi kiusallisia jälkiselvittelyjä vastalauseineen jne.²⁷

Zotov henkilökuntineen ei toki ollut Moskovan ainoa tietolähde. v. Ribbentropin käskystä Saksan asiainhoitaja Moskovassa v. Tippelskirch (v. d. Schulenburg oli lomalla) kävi 21.9. Molotovin luona ilmoittamassa Suomen antaneen luvan yhden ilmatorjuntapatteriston (!) kauttakuljetukseen Pohjois-Norjaan sinne odotettujen englantilaisten ilmahyökkäysten varalta. Arvi Korhonen on aiheellisesti huomauttanut ilmoituksessa käytetyn totuutta »niin säästeliäästi, että se lähenteli pilkantekoa». Molotov ehtisi näin tottua ajatukseen sulattaakseen sitten omien tietolähteittensä välityksellä ennen pitkää saamansa tiedot paljon laajemmista kuljetuksista ja vieläpä saksalaisten etappien perustamisesta tärkeimpiin solmukohtiin matkareitin varrelle Suomeen.²⁸

Asiainhoitajan saavuttua neljä päivää myöhemmin jälleen Molotovin puheille selostamaan piakkoin allekirjoitettavaa Saksan, Italian ja Japanin ns. kolmivaltasopimusta ulkoasiainkansankomissaari osoitti varsinaiseen uutiseen verrattuna paljon suurempaa kiinnostusta Suomen alueen halki tapahtuvaa kauttakulkua kohtaan tiedustellen tuloksetta useaan otteeseen sen yksityiskohtia. Kysyttyään asiaa Berliinistä v.Tippelskirch sai kuulla kysymyksen olevan »puhtaasti sotilasteknisestä liikennejärjestelystä», josta »tietenkin» oli tarpeetonta laajasti informoida. Oleellisesti enempää ei saksalaisista myöhemminkään irronnut Molotovin sitkeistä kyselyistä huolimatta.²⁹

Hitler oli laskenut oikein. Saatuaan jo Romanian suunnalla silmilleen saksalaisten kiinni paiskaaman oven Stalin ei Suomenkaan takia rikkoisi välejään Eurooppaa hallitsevaan kansallissosialistiseen suurvaltaan. Silti asia näyttäytyi Neuvostoliitolle vakavana. Olihan Saksa ryhtynyt omin päin toimenpiteisiin selvästi Kremlin etupiiriin kuuluvalla alueella suostumatta edes tekemään otteistaan kunnolla selkoa. Kysymys ei ollut vain Suomen vähittäisestä liukumisesta pois Moskovan etupiiristä vaan Saksan tavoitteista yleisemminkin. Kun Berliinistä ei herunut informaatiota, voitiin ainakin yrittää puristaa suomalaisilta tietoja kauttakulkuun liittyvistä asioista. Nyt joutui Paasikivi tulilinjalle.

Varoessaan Saksan loukkaamista neuvostohallitus ei voinut esittää Suomelle virallista vastalausetta kauttakulkusopimuksesta. Näin ollen jouduttiin rajoittumaan tyytymättömyyden osoittamiseen ja informaation hankintaan. Ristiin puhumisen välttämiseksi Berliini oli puolestaan antanut lähettiläs v. Blücherin toimittaa suomalaisille Molotoville menneen ilmoituksen sanamuodon. »Omaksi tiedoksi» UM ohji sen sisällöstä myös Paasikiveä.³⁰

Yleissävyltään »ikävässä» keskustelussa Suomen lähettilään kanssa 27.9.1940 Molotov otti esille Ahvenanmaan kysymyksen ja Ruotsin kanssa solmittua »liittoa» koskeneen syytöksen lisäksi saksalaisten kauttakulun Pohjois-Suomessa. Kuinka paljon joukkoja oli tarkoitus kuljettaa, ja mihin kohteisiin Norjassa ne sijoittuisivat? Kun lähettiläs ei pystynyt kysymyksiin vastaamaan, häntä kehotettiin aikaa hukkaamatta hankkimaan tiedot Helsingistä.

Paasikiven verrattua tapahtunutta ratkaisua Hangon kauttakulkuun Molotov kieltäytyi hyväksymästä rinnastusta, koska jälkimmäinen asia pemstui rauhansopimukseen. Tämän taas Paasikivi torjui. Kuten Molotov hyvin tiesi, rauhansopimuksessa ei puhuttu mitään kauttakulusta, jonka suomalaiset olivat järjestäneet ilman tuota velvoitusta. ³¹

Vastaukseksi Molotovin tiedusteluun Helsinki lähetti Paasikivelle v. Blücheriltä linjan yhdenmukaistamiseksi saadun, aikaisemmin mainitun Saksan vastauksen Neuvostoliitolle Englantia vastaan tähdättyjen liikennejärjestelyjen »puhtaasti sotilasteknisestä luonteesta». Lisäsi Paasikiven tuli ilmoittaa: »Kuljetuksen alaisena parituhatta miestä Pohjois-Suomen kautta Pohjois-Norjaan, mutta mihin seutuihin rajalta viedään, emme tiedä». Kyseessä olleeseen, Saksan kanssa sovittuun – liian pieneen – lukumäärään oli päädytty, koska sen arvioitiin suurin piirtein vastaavan Zotovin Lapissa näkemän kolonnan vahvuutta.

Molotov ei kuitenkaan tyytynyt Paasikiven raportoimaan lukuun vaan tahtoi tarkkoja tietoja siitä, montako miestä oli jo kuljetettu, ja kuinka paljon tulisi vielä lisää. Asianomaisten lopullisen määränpään Norjassa hän myönsi saksalaisten asiaksi. Olennaisena täytyi kuitenkin pitää, etteivät joukot jääneet Suomeen.

Paasikiven tiedusteltua Helsingistä, saisiko hän ilmoittaa kuljetettujen määräksi 5000, Witting saksalaisten kanssa neuvoteltuaan kehotti pysymään jo mainituissa parissa tuhannessa, minkä lisäksi Suomeen pemstettuihin etappeihin oli jäänyt alle 2000 saksalaissotilasta. Luvut eivät tuossa vaiheessa olleetkaan kovin kaukana totuudesta (3 000 kauttakuljetettua, 587 ajoneuvoa ja 1 800 »etappiin» jäänyttä. Myöhemmin kauttakuljetettavien määrä kasvoi moninkertaiseksi.

Saksalaisia alkoivat kuitenkin vähitellen hermostuttaa suomalaisten jatkuvat kyselyt siitä, mitä heidän tulisi Neuvostoliitolle ilmoittaa. Ku­katies Helsinki kokemattomuudessaan paljastaisi Moskovalle myös salassapidettäviä asioita. Niinpä v. Ribbentrop antoikin v. Blücherille tehtäväksi ilmoittaa suomalaisille, ettei Saksa pitänyt enää soveliaana kauttakulkua koskevan lisäinformaation toimittamista venäläisille. Tarvittaessa Berliini tulisi vastedes itse huolehtimaan siitä.

Saksasta tulleen neuvon rohkaisemana Witting lopetti tietojen lähettämisen hankkeesta. Perusteluksi löytyi, että kun kerran Suomi ei ilmoittanut Saksalle Hankoon kuljetettavien venäläisjoukkojen määriä, sen tuli noudattaa yhtäläistä vaiteliaisuutta Kirkkoniemeen matkaavien saksalaisten osalta. Mikäli Molotov haluaisi lisätietoja, hänen tulisi kääntyä suoraan Berliinin puoleen.

Todellisuudessa Paasikiveen kohdistunut paine oli tuolloin jo selvästi helpottunut. Lokakuun puolivälissä 1940 suurlähettiläs von der Schulenburg palasi virkapaikalleen Moskovaan mukanaan v. Ribbentropin Stalinille lähettämä kirje, jossa Molotov kutsuttiin Berliiniin keskustelemaan kaikista venäläis-saksalaisten suhteiden tulevaisuu­teen liittyvistä seikoista. Kirjeessä mainittiin kylläkin saksalaisten Suo­men läpi tapahtuneet kauttakuljetukset, mutta aikaisempiin selityksiin ei lisätty mitään. Toisaalta neuvostohallituksen hyväksyttyä kutsun Berliiniin Molotovin oli tarpeetonta enää urkkia tiedonmuruja Paasikiveltä. Hän voisi nyt esittää kysymyksensä suoraan Hitlerille henkilökohtaisesti.³²

Vaikka minkäänlaisia takeita Saksan sotilaallisesta avuksitulosta ei edelleenkään ollut olemassa, Helsingin ja Berliinin yhteispeli kauttakulkuasiassa kohotti kuitenkin selvästi Paasikiven mielialaa. Tavatessaan Assarssonin 8.10.1940 hän motsalaisdiplomaatin raportin mukaan purki voimakkaasti sydäntään:

»Aluksi herra Paasikivi julisti tuntevansa tämän maan (Venäjän – T. P.) ehkä paremmin kuin useimmat muut ulkomaalaiset. Hän oli käynyt täällä jo nuoruudessaan perehtyen tarkoin maan kieleen ja tapoihin. Hän oli myös koettanut oppia ymmärtämään venäläisten mentaliteettia mutta ei koskaan onnistunut. Nyt elämänsä syksyssä hän koki sen vieraampana ja pelottavampana kuin koskaan. Vailla kaikkia ennakkoluuloja hän sanoi olevansa valmis päättämään päivänsä sosialistisessa yhteiskunnassa, mutta ei sellaisessa, minkä bolsevikit olivat luoneet, jossa kaikki, mitä hän piti kalliina ja rakkaana elämässä, häikäilemättä lakaistiin pois. Siinä tapauksessa hän varmasti asettaisi etusijalle natsit, ja jomman kummanhan me joka tapauksessa loppujen lopuksi nolens volens joutuisimme hyväksymään. Huomautukseeni, ettei tämänkaltaisen tapahtumakehityksen toki tarvinnut olla ehdottomasti ennaltamäärättyä, keskustelukumppanini lausui joka tapauksessa uskovansa näin. Hitlerin voittaessa, mistä hän (Paasikivi – T. P.) oli vakuuttunut, kävisi toki selväksi, että Pohjoismaat kytkettäisiin Saksan elintilaan. Meidän pitäisi silloin, hän katsoi, sovittautua tämän mukaan ja muodostaa pohjoismainen yksikkö – tosin Saksan ylivallan (supremati) alaisena – mutta kuitenkin säilyttäen kulttuurimme ja kansallisen erikoislaatumme. Mikäli saksalaiset ja englantilaiset pitkäaikaisessa hävityssodassa kuluttaisivat toisensa loppuun – Englannin voittoa hän piti a priori mahdottomana – ei hänen varman käsityksensä mukaan meille kaikille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vähitellen joutua bolsevismin ikeeseen. Verraton onnettomuus sisältyi siihen, ettei Englannissa – ja vielä vähemmän Yhdysvalloissa – haluttu ymmärtää, mihin Kremlin herrat todellisuudessa tähtäsivät. Sivistynyt maailma repi ajan mittaan itsensä verille keltaisten ja punaisten ivanaurun säestämänä».

Onneksi Saksa näytti lopulta heräävän, mikä ilmeni sen uudesta asenteesta Suomen itsenäisyyteen nähden.

Assarsson myönsi ystävänsä ajattelutavan oikeutuksen ajankohtaisen tilanteen osalta. Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ilmennyt laukeaminen perustui todellakin osaltaan Berliinistä tulleeseen viitteeseen, jonka Kreml oli vaieten ottanut huomioon. Mutta kuinka kauan tilanne pysyisi sellaisena? Kuten Paasikivi itse oli todennut, Saksa ei ollut antanut mitään takeita, ja etujensa niin vaatiessa se saattoi myöhemmin taas muuttaa politiikkaansa. Silloin venäläiset voivat aloittaa hyökkäyksensä saatuaan siihen riittävästi aihetta mm. suomalaisten huonosti harkituista, revanssihenkisistä lausunnoista. Varovaisuus oli siksi mitä suurimmassa määrin paikallaan.

Viimeksi mainitun argumentin Paasikivi hyväksyi huomauttaen jatkuvasti tähdentäneensä myös omissa raporteissaan varovaisuuden merkitystä. Neuvostoliiton politiikan määräsivät kuitenkin viime kädessä muut tekijät kuin suomalaisten lavertelut. Siksi täytyi olla valmiina kaikkien vaihtoehtojen varalta. Ruotsi, julisti Paasikivi painokkaasti, ei koskaan ollut ymmärtänyt Suomen asemaa kieltäytyessään antamasta sotilaallista apua. Silti Suomi taistelisi tarvittaessa talvisodan tapaan yksinäänkin. Ja tämä tiedettiin Kremlissä.

Raportissaan Assarsson antoi Paasikiven lausunnoille huomattavan oirearvon. Aikaisemmissa keskusteluissa suomalainen kollega oli jyrkästi tuominnut ne kotimaansa piirit, jotka eivät rakentaneet Moskovan rauhan pysyvyyden varaan. Näiden Saksaan nojautuviksi arvioitujen voimien vahvistuminen saattoi Assarssonin mielestä hyvinkin lujittaa »sairaalloisen epäluuloisen» Kremlin hyökkäysaikeita sen katsoessa jopa Ruotsinkin avun vain lisäävän suomalaisten revanssipotentiaalia.

»Lienee ilmeistä, että epäilyksettä olemassaoleva Venäjän levottomuus Ruotsin ja Suomen yhtymisestä niinikään suurelta osin pemstuu saksalaisen liittokumppanin perimmäisiin suunnitelmiin kohdistuvaan epäluuloon, ja kannattaa ehkä tässä yhteydessä panna merkille herra Paasikiven yllä mainittu lausunto mahdollisen motsalais-suomalaisen blokin väistämättömästä joutumisesta Saksan ylivallan alaiseksi… Kiintoisaa näyttää olevan, että niinkin maltillinen ja laajakatseinen suomalainen kuin herra Paasikivi nykytilanteessa ikäänkuin vaistomaisesti haluaa suositella sopeutumista Saksan politiikkaan».³³

Tukholmassa ei kuitenkaan pidetty täysin mahdottomana Neuvostoliiton taivuttamista hyväksymään kahden jäljellä olevan Pohjoismaan välinen yhteistyö. Suomen liukuessa Saksan vaikutuspiiriin paine kokonaan yksin jäävää Ruotsia vastaan kasvaisi, ja maa saattaisi joutua Unkariin verrattavaan riippuvuussuhteeseen Hitlerin valtakunnasta. Jos taas Tukholman – Helsingin akselia ei saataisi aikaan, ja Neuvostoliitto ottaisi Suomen Baltian tavoin haltuunsa, silloin Saksa saattoi »tasapainon ylläpitämiseksi» ja malmikaivosten varmistamiseksi miehittää Ruotsin.

Toisaalta yhteistoiminnassa Suomen kanssa Ruotsi ehkä ainakin pääosin pystyisi säilyttämään entisenlaajuisen itsenäisyyden ja puolueettomuuden. Moskova pitäisi siis saada tajuamaan Ruotsin pyrkivän oman riippumattomuutensa säilyttämiseksi rajoittamaan Saksan vaikutusvaltaa Pohjanlahden takaisessa naapurimaassa. Samalla estettäisiin ja pidettäisiin kurissa suomalaisten mahdolliset revanssiaikeet. Ulkoministeri Günther otaksui, että Berliinissäkin, jossa tuskin iloittaisiin Neuvostoliiton mahdin kasvusta, ehkä hyväksyttäisiin Ruotsin suojatoimenpiteet, kun Saksa puolestaan ei ainakaan vielä halunnut riskeerata suhteitaan Moskovaan.

Suomessa taas oli etualalla tuen etsintä Neuvostoliiton pelättyä hyökkäystä vastaan. Huolimatta Saksan kanssa tehdystä kauttakulkusopimuksesta ja aseidentuonnista ei sieltä käsin saatavaan apuun katsottu voitavan ilman muuta luottaa. Hitlerin valtakunta oli toistaiseksi varonut paljastamatta korttejaan, minkä lisäksi avoin ja katteeton asettuminen sen rinnalle olisi katkaissut suhteet Englantiin ja samalla Petsamon laivaliikenteen. Etsiytyminen yhteistyöhön Ruotsin kanssa tasapainottaisi myös lisääntyvää saksalaisvaikutusta maassa.

Helsingissä kuten Tukholmassakin oltiin selvillä siitä, ettei unionihanke voinut toteutua vastoin Eurooppaa hallitsevan Saksan tahtoa. Tässä mielessä Suomen »pohjoismaisen» ja Saksaan suuntautumisen yhteydessä ei ollut kysymys toisensa pois sulkevista vaihtoehdoista.

Lokakuun 25. päivänä 1940 Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi ruotsalaisten ehdot, joihin kuuluivat henkilöunioniin pohjautuva yhteinen ulko- ja puolustuspolitiikka, Suomen vuoden 1940 rajojen tunnustaminen pysyviksi sekä takeet Saksan ja Neuvostoliiton suostumuksesta ennakolta. Tältä pohjalta Tukholman hallitus otti puolestaan 4.11.1940 myönteisen periaatekannan hankkeen jatkokehittelyyn.³⁴

Ruotsin ja Suomen suhteita koskevia neuvotteluja varten Ryti antoi kutsua Helsinkiin myös Berliinin, Tukholman ja Moskovan lähettiläät. Paasikivi kuitenkin arvioi poistumisensa herättävän Kremlissä epäluuloja Suomen ulkopolitiikan suuntaamisesta kokonaan uusiin uomiin ja päätti siksi pysytellä Moskovassa. Lisäsyyn tarjosivat matkan rasitukset »huonona» vuodenaikana. »En ole kahteen vuoteen ollut yhtään lomalla ja näinä päivinä on kulunut vuosi siitä, kun jouduin neuvotteluihin Nliiton kanssa viime syksynä ja siitä lähtien olen yhtä mittaa peuhannut kuin hullu myllyssä».³⁵

Kirjallisten »neuvojen» lähettäminen toki silti kävi päinsä. Viime aikoina osoittamastaan kiinnostuksesta huolimatta Saksa ei Paasikiven mielestä voisi rikkoa välejään Neuvostoliittoon Suomen takia. Hiljattain tätä oli korostanut suurlähettiläs von der Schulenburg Assarssonin kanssa käymässään keskustelussa. Varovaisuutta täytyi siksi noudattaa. Niinpä Paasikivi neuvoi Rytiä pitämään lujasti kiinni Ruotsista, vaikka sieltä ei todennäköisesti saataisi enempää apua kuin talvisodankaan aikana. Sekin oli silti jotakin.

»Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkiin. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja Nliittoa ja Venäjää vastaan – olen Venäjällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Nliiton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Kauppaa täällä voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa. Niin oli laita Venäjän vallan aikana. Mutta siitä 100-vuotisesta yhteydestä ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaarisella alalla – blini, kaviari, bortschsoppa ja joku muu harva mokalaji. Niin pitää tulevaisuudessakin olla. Päin vastoin me loittonimme Venäjästä vuosikymmen vuosikymmeneltä. Sillä tämä on aivan toinen maailma, joka ei sovi meille, vaan tappaa meidät».

Näissä oloissa Suomessa tapahtuva kieliriidan virittely, josta hän oli havainnut merkkejä, oli Paasikivestä edesvastuutonta. Mitä suurempi ruotsalainen vähemmistö maassa oli, sen parempi, koska tämä vastaavasti kasvatti mielenkiintoa Pohjanlahden länsipuolella. Kieliasia ei siis rajoittunut pelkästään Suomen sisäpolitiikkaan, mitä näkökohtaa hän jo ennen sotaa Tukholman aikanaan oli tähdentänyt. Vielä suuremmaksi germaanisen vähemmistön rooli kasvaisi ajateltaessa Hitlerin kaavailemaa Uutta Eurooppaa, mutta tähän ei Paasikivi halunnut lähemmin puuttua. – Joka tapauksessa Suomen ulkopolitiikan pääkysymyksenä täytyi olla pääsyn järjestäminen Pohjoismaiden piiriin pois Itä-Euroopasta.³⁶

Molotovin Berliinin matkaan valmistautuvassa Kremlissä Suomen ja Ruotsin hallitusten kaavaileman ja Paasikiven lämpimästi kannattaman hankkeen uusin vaihe pysyi aluksi tuntemattomana. Toisaalta ei tärkeiden suurvaltaneuvottelujen aattona ollut aihetta herättää Tukholmassa levottomuutta. Jo 24.10.1940 rouva Kollontai kävi UD:ssa Bohemanin luona ilmaisemassa neuvostohallituksen mielenkiinnon Pohjois-Suomessa tapahtuviin saksalaisten joukkojen kauttakuljetuksiin. Niiden merkitystä hän ei kuitenkaan tahtonut yliarvioida, koska Moskovalla ei ollut mitään »pahoja tarkoituksia» Suomeen nähden.

Ennen muuta Neuvostoliitto Kollontain mukaan pyrki välttämään vastakohtaisasetelmaa Saksaan nähden. Valitettavasti tosin Ruotsissa oli piirejä, jotka spekuloivat tällaisella välirikolla. Bohemanille tarjoutui nyt tilaisuus huomauttaa saksalaisvastaista kiihotusta esiintyvän ennen muuta kommunistilehdissä, mihin Kollontai joutui myöntämään ruotsalaisen kommunistilehdistön olevan »hyvin tyhmää». Hän koettaisi osaltaan vaikuttaa moisen kirjoittelun lopettamiseksi.³⁷

Varmuuden vuoksi Kollontai saapui neljä päivää myöhemmin Molotovin toimeksiannosta Güntherin puheille korostamaan hallituksensa tulevan entiseen tapaan ehdottomasti kunnioittamaan Ruotsin itsenäisyyttä. Sen sijaan oli vaikea ajatella Venäjän luopuvan Ruotsin hyväksi Suomesta, jonka herruudesta nuo maat olivat käyneet taistelua vuosisatojen ajan. Huhut Saksan ja Neuvostoliiton välien huononemisesta olivat vääriä. Berliinin kanssa tehdylle sopimukselle neuvostohallitus antoi suuren arvon ja tulisi rehellisesti säilyttämään sen rikkomattomana yhtä kauan kuin Saksakin.

Manninen arvioi Güntherin tulkinneen Kollontain tavoitteeltaan jossakin määrin hämäräksi jääneen esiintymisen Ruotsille annetuksi epäsuoraksi varoitukseksi pitää sormensa irti Suomesta. Saksalaisten tilapäinen kauttakulku siellä ei muuttanut Suomen asemaa Neuvostoliiton etupiirissä.³⁸

Olipa Kollontain tarkoitus sitten mikä tahansa, viikkoa myöhemmin hän puhui jo suoraa kieltä. Pantakoon merkille Ruotsin hallituksen tehneen 4.11.1940 edellä esitetyllä tavalla periaatepäätöksen tunnustelujen jatkamisesta unionin solmimiseksi Suomen kanssa. Heti seuraavana päivänä neuvostolähettiläs, jolla selvästi oli erinomaiset tietolähteet, saapui Güntherin puheille. Ilmoittaen esiintyvänsä vain omissa nimissään hän »mitä painokkaimmin» varoitti Ruotsin ja Suomen lähenemisestä.

Kremlissä asiaan suhtauduttaisiin Kollontain mukaan »mitä suurimmalla epäluulolla», ja se käsitettäisiin Saksan juoneksi Neuvostoliittoa vastaan. Aikaisemmin Moskovan hallitus oli pommittanut häntä kysymyksillä brittien vaikutusvallasta Ruotsissa; nyt samalla tavoin liioittelevat tiedustelut koskivat Saksan vastaavaa roolia. Lähettiläs huomautti, että taustana täytyi nähdä hänen kotimaassaan vallankumouksesta lähtien vallinnut mentaliteetti ja taipumus nähdä kaikki ulkovallat potentiaalisina vihollisina. Suomea vastaan Neuvostoliitolla ei sillä hetkellä (för närvarande) ollut aggressiivisia aikeita.

Neuvostolähettilään »yksityinen mielipide» riitti jo sellaisenaan pysäyttämään Ruotsin hallituksen tunnustelut Suomen suunnalla. Varsinaisia keskustelujahan ei ollut vielä edes aloitettu. Güntherin ilmoitettua Kollontain varoituksesta Hanssonille molemmat katsoivat parhaaksi lykätä Suomen kanssa käytävät neuvottelut epämääräiseen tulevaisuuteen. Samaan tulokseen tultiin Helsingissä. Asia jäi näin hautumaan.³⁹

Paasikivi sai vasta jälkikäteen ulkoministeriöstä tiedon hankkeesta ja sen kohtalosta. Hänen olisi keskusteltava Tukholmasta arvattavasti ohjeita saaneen Assarssonin kanssa sekä korostettava mahdollisimman pian Kremlissä Suomen ja Ruotsin pyrkineen vain ylläpitämään puolueettomuuttaan, jolloin ensimmäisenä edellytyksenä kummankin maan taholla oli maaliskuun 1940 rajojen kunnioittaminen. ⁴⁰

Paasikivi ärtyi. Ulkoministeriölle lähettiläs sähkötti kieltäytyvänsä ottamasta hanketta esille ulkoasiainkansankomissariaatissa, »koska olen äskettäin jyrkästi dementoinut kaikenlaiset sopimukset yms. Suomen ja Ruotsin välillä. Ainoastaan, jos komissariaatti ottaa asian esille, voin uudistaa, mitä olen jo sanonut». ⁴¹

Tukea kannalleen Paasikivi sai Assarssonilta, jota Tukholma oli kieltänyt oma-aloitteisesti puuttumasta asiaan Kremlissä. Ruotsalaiselle kollegalleen valtioneuvos vakuutti pitävänsä kiinni ulkoministeriölle jo ilmoittamastaan kannasta, »sanokoot Helsingissä mitä tahansa». Muuten häntä ihmetytti Kollontain pääseminen perille hankkeesta, josta niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessakin tiesi vain muutama henkilö. »Kuinka surkeita konspiraattoreita me olemmekaan»!⁴² – Kremlille laaditut selitykset, joiden tarkoituksena tietenkin oli torjua vaikutelma revanssiin tähtäävästä neuvostovastaisesta juonittelusta, jäivät siten esittämättä.

Ennen lähtöään Berliiniin Molotoville tarjoutui vielä tilaisuus antaa suomalaisille »muistutus kuolevaisuudesta». Taustana oli Zotovin 18.10. Helsingistä lähettämä raportti, jossa puututtiin Suomessa talvisodasta julkaistuun, neuvostovastaiseksi katsottuun kirjallisuuteen. Kaikkiaan tällaisia teoksia oli ilmestynyt yli 80. Zotovin kokoamaan syntilistaan kuuluivat lisäksi Messuhallin sotamuistonäyttely sekä talvisotaa kuvaava filmi. Neuvostolähettilään valitettua niistä ulkoministeri Wittingille näyttely suljettiin ja filmin esitys elokuvateattereissa kiellettiin. Kirjoista Zotov pyysi Moskovaa huomauttamaan myös Paasikivelle. ⁴³

Vyšinski menetteli toivotulla tavalla ripittämällä 30.10.1940 Suomen lähettilästä tämän kotimaassa ilmestyneiden neuvostovastaisten sotakirjojen »tulvasta», joka oli estettävä. Muussa tapauksessa seuraukset osoittautuisivat »vaarallisiksi». Kun Paasikivi ei ollut näihin teoksiin perehtynyt, hän tyytyi vain huomauttamaan kysymyksen olevan yksityisten kustantajien julkaisemista muistelmista. Suomessa ei ollut sensuuria. Sitäpaitsi Neuvostoliitossakin jatkuvasti viitattiin käytyyn sotaan mm. jakamalla kunniamerkkejä ja myöntämällä sankarin arvonimiä. Vyšinskin mielestä taas sankarien kunnioittaminen oli jokaisen kansan velvollisuus, mutta sitä ei pitänyt yhdistää vihan lietsomiseen.

Raportoidessaan Helsinkiin Paasikivi ei halunnut kiistää viimeksi mainitun näkökohdan oikeutusta, vaikka hän yleisesti ottaen leimasikin Vyšinskin »fanaatikoksi ja ikäväksi mieheksi». Tässäkin asiassa kannatti noudattaa varovaisuutta. »Muuten voimme herättää täällä vastavaikutuksen, joka voi viedä uuteen onnettomuuteen. Luulen kansamme psykologiselta kannaltakin voivan tulla toimeen ilman tällaista ulkopoliittisesti huolestuttavaa rummutusta. Uusi Runeberg ehtii aikanaan ilmaantua».

Asia ei jäänyt tähän. Kaksi päivää myöhemmin Paasikivi esitteli Kremlissä Molotoville vastikään Moskovaan saapuneen apulaisensa Hynnisen. Asianomaisen poistuttua yhdessä Molotovin sihteerin kanssa odotushuoneeseen ulkoasiainkansankomissaari tempaisi pöydälleen varaamiensa kirjojen joukosta suomenkielisen teoksen, jonka kannessa suomalainen sotilas lävisti pistimellä neuvostoliittolaisen vastustajansa. »Näinkö te aiotte parantaa Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita?» Kiukustunut Paasikivi ilmoitti kuulleensa sotilasasiamiehiltään Neuvostoliitossakin julkaistavan paljon sotakirjallisuutta, joka taas Molotovin mielestä oli tyyliltään erilaista. Keskustelu kasvoi siinä määrin kovaääniseksi, että se suljetusta ovesta huolimatta kantautui viereisessä huoneessa odottavan Hynnisen korviin.

Nykoppin pyynnöstä ulkoasiainkansankomissariaatti toimitti seuraavana päivänä lähetystöön luettelon Molotovin pöydällä olleista kirjoista, joita kiihtynyt Paasikivi ei ollut tullut merkinneeksi muistiin:

Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla

Hakalehto – Salmela, Isänmaa ja maailma

L. Valakivi, Karhumies Tarsa

Lauri Haarla, Idän laumoja päin

Itsenäisyyden liitto, 105 taistelun päivää

Molotovin luona käytyään Paasikivi vielä samana päivänä luki lähetystössä käsiin saamansa Miihkalin teoksen, jonka hän totesi sisältävän »miltei joka sivulla poliittisesti arveluttavaa ja vahingollista». Helsinkiin meni huolestunut sähke: »Pyydän harkitsemaan vakavasti, mitä voidaan tehdä, sillä jotakin on tehtävä. Keskustelut Vyšinskin ja Molotovin kanssa tekivät raskaan vaikutuksen». Hallitus takavarikoi Miihkalin opuksen 4.11.1940, mistä Paasikivi ilmoitti Vyšinskille seuraavana päivänä.

Tyytymättä vain yhden syntisen rankaisemiseen lähettiläs perehtyi muihin listan julkaisuihin myöhemmin. Kansakouluissa maantieteen oppikirjana käytetty Hakalehdon – Salmelan teos sisälsi »kaikissa Neuvostoliittoa koskevissa kohdissa suuria sopimattomuuksia». Tekijät eivät olleet vaivautuneet ottamaan selvää asioista vaan tyytyivät julkaisemaan vanhentuneita ja vääriä tietoja sekä »omia mielipiteitään ja fundeerauksiaan». Oppikirjoissa Neuvostoliitosta pitäisi esittää vain »todellisten asiantuntijain tarkastamia kuivia tietoja» välttäen omien mielipiteiden esittelyä. Kirja olisi ehdottomasti kiellettävä.

Valakiven teos osoittautui seikkailuromaaniksi, jota Paasikivi ei vai­ vautunut yksityiskohtaisesti lukemaan. Ongelman muodosti lähinnä Molotovin näyttämä ja Paasikivenkin »todella räikeänä» pitämä kansikuva. Haarlan näytelmä »Idän laumoja päin» oli lähettiläästä mitätön mutta sisälsi kuitenkin tuhkatiheään poliittisesti sopimatonta. Se pitäisi kieltää. Itsenäisyyden liiton kuvateos muodosti rajatapauksen monine hyvine kuvineen, joita olisi sääli takavarikoida. »Harkinnette siellä asian parhain päin».

Lähettilään yleisarviointi ei kuitenkaan jättänyt tulkinnanvaraa. »Minulle on käsittämätöntä, ettei siellä kotimaassa ymmärretä, mihin asemaan olemme onnettoman sotamme johdosta joutuneet. Tahdotaanko tosiaan saada aikaan uusi sota, jonka jälkeen ei tarvita sotakirjailijoita eikä sotakirjallisuutta».⁴⁴

Neuvostoliiton arvovalta tuli ulkonaisestikin kytketyksi mukaan korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajan Mihail Kalininin viitattua lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä pitämässään puheessa porvarillisissa tiedotusvälineissä tapahtuvaan, talvisodassa loistavia urotöitä tehneen puna-armeijan mustaamiseen. Paasikivi katsoi Kalininin puheen ao. kohdan pohjautuneen tuolloin ajankohtaiseen Suomen sotakirjallisuuteen. ⁴⁵ – Moskovalle puna-armeijan heikkoutta koskevien käsitysten leviäminen ulkomailla ei ollut pelkkä arvovaltakysymys vaan samalla potentiaalisten hyökkääjien rohkaisijana myös turvallisuusongelma.

Helsingissä varoitukset otettiin vakavasti. Paasikiven takavarikkosuosituksia noudatettiin jopa laajennetussa mittakaavassa, ja 13.11. 1940 annetulla asetuksella kiellettiin sotakirjallisuuden julkaiseminen. Erikoistapauksissa sisäministeriö saattoi kuitenkin puolustusvoimien pääesikunnan tai ulkoministeriön pyynnöstä poikkeuksellisesti myöntää julkaisuluvan. ⁴⁶ Neuvostoliitto oli saanut tahtonsa läpi eikä puuttunut enää asiaan.

Paasikiven mieleen hänen kokemansa kohtelu jätti silti karvaan muiston. Vasta-aineiston hankkimiseksi lähettiläs antoi sotilasasiamiehilleen eversti Lyytiselle ja kapteeni Käköselle tehtäväksi ottaa selvää Neuvostoliitossa julkaistusta sotakirjallisuudesta. Tulokset osoittautuivat heikoiksi rajoittuen varsinaisesti vain yhteen kirjaan, sodanaikaiseen viihdejulkaisuun »Boitsy smejutsja» (Taistelijat nauravat), jossa Lyytisen mukaan »raa”asti ja törkeästi» häpäistiin Suomen poliittista ja sotilaallista johtoa sekä armeijaa. Myöntäen näihin sodan aikana rintamilla kirjoitettuihin leikkimnoihin ja »pikku pätkiin» sisältyvän myös vähemmän sopivaa Paasikivi ei kelpuuttanut kirjaa sen luonteen vuoksi vasta-aineistoksi.

Etsintöjen huonosta lopputuloksesta selvästi ärsyyntynyt lähettiläs alkoi nyt esitelmöidä Lyytiselle Stalinin nerokkuudesta ja perinpohjaisesta marxismin tuntemuksesta. Everstin katsoessa suuren valtakunnan johtajalta vaadittavan laajempaa tietämystä hän sai kuulla sen olevan tarpeetonta. Eivät Attila ja Tsingis-kaanikaan muuta maailmaa tunteneet. Neuvostoliiton olojen erinomaisuutta osoitti sen menestyksellinen kansallisuuspolitiikka ja elinkeinoelämän selvä nousu tsaarinaikaan verrattuna. Venäjällä pystyttiin itse valmistamaan jopa lentokoneet. Lyytinen raportoi Mannerheimille:

»Kiittäen Venäjän sotalaitosta valtioneuvos yhtäkkiä kiivastui, hypähti seisomaan, pui nyrkkiä lyöden sitä pöytään sanoen huutaen, että teidän sotilaidenhan se pitäisi parhaiten tietää, eihän teidän puolustuksenne mitään kestänyt, sehän luhistui kuin korttitalo. ‘Ette edes helmikuuta kestäneet, vaikka me neuvotteluissa toivoimme, että olisitte kestäneet päästäksemme rauhanneuvotteluissa parempaan tulokseen. Ja jos vielä kerran asia viedään sotaan, niin minä en tule vaikenemaan’. Lyöden kätensä pöydällä olevien sotakirjojen päälle (mm. Siilasvuon ja Palolammen kirjat) huusi valtioneuvos: ‘ja kaikki nämä ovat paljasta p-aa’. Keskeytin hänet sanoen: ‘Herra valtioneuvos, ehkä minä saanen poistua’, kumarsin ja lähdin ».⁴⁷

Molotovin palattua Berliinistä Paasikivi selosti hänelle 19.11.1940. Helsingin toimenpiteitä sotakirja-asiassa viitaten samalla Lyytisen ja Käkösen löytämään vastamateriaaliin. »Nähtävästi tekään ette ole täysin syyttömiä». Molotov ei kuitenkaan enää ryhtynyt keskusteluun asiasta. Sittemmin – vuosien viilentämänä – Paasikivi antoi muistelmakirjassaan sekä Hjalmar J. Siilasvuon (Suomussalmen taistelut) että Erkki Palolammen (Kollaa kestää) teoksesta voittopuolisesti positiivisen yleisarvion. ⁴⁸

Valtioneuvokselle ei liioin kelvannut Helsingin ulkoministeriön lähettämä, valtioneuvoston tiedotuskeskuksessa laadittu laaja katsaus Neuvostoliiton lehdistön ja radion tendenssimäiseen tapaan julkaista Suomesta lähes yksinomaan vain negatiivista uutisaineistoa, mitä todisteltiin varsin räikein esimerkein. Paasikivi sivuutti aineiston merkitsemällä katsauksen laitaan: »Tämä on Neuvosto-Venäjälle aivan luonnollista. Mitään muuta ei porvarillinen maa voi odottaa kommunistiselta».⁴⁹ Vertailumateriaali Molotovin ja Vyšinskin syytöksiin tuli etsiä kirjallisuudesta.

Vasta myöhemmin Paasikivi sai tietää Neuvostoliitossa ilmestyneen v. 1940 ja etenkin seuraavana vuonna runsaasti Suomea panettelevaa kirjallisuutta. Varsinkin hänen huomiotaan kiinnitti J. Iljinskin teos »Finljandija», joka oli »läpeensä Suomelle pahansuopa, vääristelevä ja valheellinen, sisälsipä aivan hullunkurisiakin asioita… Ei yritystäkään objektiivisten tietojen antamiseen».⁵⁰ Iljinskin teoksen ilmestymisvaiheessa – vuoden 1941 alussa – sotakirjallisuutta koskenut keskustelu oli kuitenkin jo ajat sitten päättynyt, eikä Paasikivi tietenkään katsonut aiheelliseksi aloittaa sitä uudelleen.

Neuvostoliiton ja Saksan välisten suhteiden kokonaisselvitys käynnistyi Molotovin saavuttua 12.11.1940 Berliiniin. v. Ribbentropin kanssa käydyn alustavan keskustelun jälkeen vieras tapasi vielä samana päivänä Hitlerin. Isäntien tarkoituksena oli saada Moskova suuntaamaan ekspansionsa Persianlahden ja Intian valtameren suuntiin, mikä merkitsisi Stalinin joutumista sotaan Englannin kanssa. Hitlerin ja Mussolinin ensisijaisen kiinnostuksen kohteeksi jäisi Euroopan lisäksi Afrikka. Tältä pohjalta voitaisiin ajatella Neuvostoliiton tulemista mukaan neljäntenä jäsenenä Saksan, Italian ja Japanin kolmivaltasopimukseen. Brittiläisen imperiumin suurisuuntaisen »perinnönjaon» hetki oli nyt tullut.

Kohteliaasti myönnellen Molotov tahtoi kuitenkin käytännössä rajoittua huomattavasti konkreettisempiin asioihin. Ennen uusien sopimusten tekoa tulisi täyttää vanhat. Vuoden 1939 etupiirijako oli toteutettu kaikilta muilta kohdiltaan, mutta Suomen kysymys pysyi yhä ratkaisemattomana. Näin ollen siis, vaikka kansankomissaari ei asiaa suoraan sanonut, maaliskuun 1940 Moskovan rauha merkitsi Neuvostoliitolle vain elokuun 1939 paktiin perustuvaa osaratkaisua. Niinpä hän kysyikin, katsoiko valtakunnankansleri etupiirisopimuksen olevan tältä osin edelleen voimassa.

Jatkettaessa ilmahälytyksen keskeyttämää neuvottelua seuraavana päivänä Fšhrer palasi vieraansa mieltä selvästi eniten painaneeseen Suomen kysymykseen mainiten, ettei hänen valtakunnallaan ollut mitään poliittisia intressejä tuossa maassa, joka kuului edelleenkin Neuvostoliiton etupiiriin. Sen sijaan Saksalla oli siellä sodan aikana valvottavanaan tiettyjä taloudellisia etuja mm. puutavara- ja nikkelitoimitusten muodossa. Romaniasta taas tarvittiin vastaavasti oleellisen tärkeätä öljyä.

Suomessa ei Hitlerin mukaan niinmuodoin saanut puhjeta uutta sotaa, joka tällä kertaa todennäköisesti vetäisi mukaansa myös Ruotsin. Englannin ja myöhemmin jopa Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat silloin pesiytyä Ruotsin ja Suomen lentokentille. Vähätellen kauttakulkua palvelevien joukkojensa läsnäoloa Suomessa Hitler toivoi Neuvostoliiton ottavan huomioon edellä mainitut Saksan taloudelliset edut ja suostuvan odottamaan toiveidensa täydellistä toteuttamista sodan päättymiseen saakka.

Führerin lausunnon vuoksi syntyi nyt kiivas väittely Molotovin todetessa Saksan kannan muuttuneen. Vuoden 1939 paktiin ei sisältynyt mitään määräaikoja tai ehtoja rauhan säilymisestä; olihan se ollut voimassa myös talvisodan aikana. Päinvastoin molemmat osapuolet olivat alun pitäen säilyttäneet vapaat kädet omassa etupiirissään. Nyt Saksa tahtoi tinkiä tästä.

Hitlerin tekemään nimenomaiseen kysymykseen Molotov vastasi ajattelevansa Suomen kysymyksen ratkaisua »samassa laajuudessa» kuin Baltian maissa ja Bessarabiassa. Nämä esimerkit osoittivat, ettei sota ollut ehdottoman välttämätön. Saksan tuli vain vetää joukkonsa pois ja lopettaa kaksinaamaista politiikkaa harjoittavan Suomen hallituksen mielenosoituksellinen tukeminen. Neuvostoliitto ei nähnyt mitään syytä jäädä odottamaan sodan loppuun saakka.

Vähitellen ärtyvä Führer kieltäytyi itsepintaisesti myöntämästä vieraalleen vapaita käsiä Suomessa, jossa rauhan oli ehdottomasti säilyttävä. Tuloksetta hän vertasi Molotovia askarruttavan »mitättömän ja naurettavan» kysymyksen väliaikaista lykkäämistä niihin mahtaviin näköaloihin, joita ekspansio etelässä Neuvostoliitolle avaisi. Kaunomaalailu ei tehonnut aikaisemmasta sopimuksesta sitkeästi kiinnipitävään kansankomissaariin. Negatiivisesti vaikutti myös Saksan johtajan asiallisesti kielteinen kanta Molotovin tunnusteluihin Turkin, Bulgarian sekä Beltin ja Juutinrauman kysymysten ottamisesta esille. Vaikka keskusteluja päätettiinkin myöhemmin jatkaa, niiden ajautuminen umpikujaan oli jo selvästi havaittavissa Molotovin lähtiessä paluumatkalleen 13.11.1940.⁵¹

Berliinin neuvottelujen loppuvaiheessa ulkoasiainkansankomissaari totesi isännilleen Suomen kysymyksen tulleen »riittävästi selvitetyksi». Saksan kanta ilmaistiinkin epäilemättä kyllin selkeässä muodossa Hitlerin kieltäytyessä hyväksymästä uutta hyökkäystä Suomeen ja Neuvostoliiton etenemistä Balkanin suunnalla. Stalinille Molotov sähkötti: »Tällaiset ovat päätulokset. Ylpeilyn aihetta ei ole, mutta ainakin kävivät selville Hitlerin nykyiset ajatukset, jotka on otettava huomioon». Valtiosihteeri v. Weizsäcker saattoi puolestaan kertoa lähettiläs v. Blücherille: »Der Führer hat seinen Regenschirm über Finnland gehalten». ( Johtaja on pitänyt sateenvarjoaan Suomen yllä). ⁵²

Berliinistä toivotun vihreän tai ainakin keltaisen valon muututtua punaiseksi NKVD:n elokuussa 1940 käynnistämä Suomi-operaatio oli tuomittu valumaan tyhjiin. Molotov ei liioin ennen jatkosodan puhkeamista enää kertaakaan viitannut asevoimien käyttämiseen luoteista naapurimaata vastaan.⁵³

Vastauksena Berliinissä tehtyihin ehdotuksiin neuvostohallitus jätti 25.11.1940 Saksalle nootin, jossa tietyin edellytyksin luvattiin tulla mukaan kolmivaltasopimukseen. Ensimmäisenä ehtona oli saksalaisten joukkojen välitön poistuminen Suomesta. Vastapainoksi Moskova sitoutui rauhanomaisiin suhteisiin tuon maan kanssa ja Saksan talousintressien kunnioittamiseen. Kuten Arvi Korhonen huomauttaa, termi »rauhanomaiset suhteet» jätti kokonaan avoimeksi kysymyksen, mitä olisi tapahtunut Suomen kieltäytyessä alistumasta asemaan, jossa sen Kremlin käsityksen mukaan tuli Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvana maana olla. Olihan Moskovan talvisodan aikainen propaganda selittänyt hyökkäyksen »sodan pesäkkeen hävittämiseksi» eli kääntäen ilmaistuna rauhan varmistamiseksi.⁵⁴

Vastausta noottiin ei Berliinistä enää tullut. Hitler oli jo menettänyt mielenkiintonsa hankalasti toteutettavaksi osoittautuneeseen Englannin-vastaiseen mannermaaliittokuntaan ja suunnannut lopullisesti katseensa edessä olevan ongelman ratkaisemiseen voimakeinoin. Ideologisestikin mieluisa »ristiretki bolsevismia vastaan» olisi nyt vihdoinkin vuorossa.

Tietojen puuttuessa pikkuvaltion edustaja Paasikivi oli Molotovin matkasta täysin »ulalla». Tästä hän oli itsekin hyvin selvillä. Helsinkiin lähettämänsä laajan raportin, joka keskittyi – valtaosaltaan perättömien – Moskovan diplomaattijuorujen selostamiseen, valtioneuvos otsikoi »Arveluja ulkokomissari Molotovin äskeisen käynnin johdosta Berliinissä». Varovaisinta olisi edelleenkin lähteä siitä, että Hitler pyrki säilyttämään hyvät suhteet Neuvostoliittoon, mikä taas saneli Saksan politiikan Suomeen nähden.⁵⁵

Führerin tulkkina Molotovin vierailun aikana toiminut Saksan suurlähetystön neuvos Gustav Hilger kertoi Moskovaan palattuaan Hynniselle, ettei Suomea mainittu Berliinin neuvotteluissa lainkaan! Muuten Molotov oli kotimatkalla junassa maininnut Hilgerille saaneensa hyvin edullisen käsityksen Hitleristä, joka oli »erittäin miellyttävä ja kiintoisa puhekumppani».₅₆

Ruotsiin Molotovin matkasta tuli kahdensuuntaista informaatiota. Yhtäältä Berliinin Auswärtiges Amtin taholta korostettiin virallisesti, ettei Ruotsilla ja Suomella ollut mitään pelättävää, koska näiden maiden neutraliteettia pidettiin sekä Saksan että Neuvostoliiton yhteisenä etuna. Ulkoasiankansankomissaarin vierailun aikana oli rajoituttu yleisluontoisiin, lähinnä taloudellisiin keskusteluihin. Toisaalta Göringin taholta yksityistä tietä (välittäjänä toimi valtakunnanmarsalkan motsalainen käly, kreivitär Mary von Rosen) saadut tiedot viittasivat Molotovin pitkälle meneviin vaatimuksiin Suomeen nähden.

Göringin viestin ulkoministeri Günther kuitenkin tulkitsi liioitelluk­si haluten asettaa etualalle virallista tietä saadun informaation. Edelly­tyksiä näytti siis olevan Berliinin ja Moskovan suostumiseen siihen, että niiden keskinäisestä valtataistelusta irrotetut Ruotsi ja Suomi muodostaisivat puolueettoman pohjoismaisen blokin. Tälle olisi varovaisin tunnusteluin koetettava saada ymmärtämystä sekä Berliinissä että Moskovassa. ⁵⁷

Helsingissä lähettiläs v. Blücher puolestaan tiedotti suomalaisille Hitlerin ilmoittaneen Molotoville Saksan haluavan rauhan säilyvän Pohjolassa. Neuvostoliitto tulisi vastedes tämän kyllä Suomen-politiikassaan muistamaan. Marraskuun 23. päivänä 1940 jälleen Helsinkiin saapunut everstiluutnantti Veltjens toi mukanaan Mannerheimille tarkoitetun Göringin sanoman, jonka mukaan Suomen ei tullut antaa aiheettomasti periksi, mutta toisaalta sen piti välttää Neuvostoliiton liiallista ärsyttämistä. Samansuuntaisia viestejä tuli myöhemmin lisää.⁵⁸

Hitlerin taktiikka oli näin säilynyt entisellään. Yhtäältä suomalaisia oli rohkaistava pitämään puoliaan, mutta samalla heitä piti varoittaa innostumasta liikaa, koska Saksa ei toistaiseksi vielä voinut riskeerata avointa konfliktia Neuvostoliiton kanssa.⁵⁹ Helsingissä tilanteesta osattiin kuitenkin tehdä johtopäätökset. Suomen joutuessa sotaan ei Saksan välittömän tuen varaan käynyt laskeminen. Turvan varmistamiseksi tuli unionihanketta Ruotsin kanssa siksi edelleen kehittää.

Moskovassa Paasikivi, jonka informointi – osittain salasähkekoodin epävarmuutta peläten – oli jäänyt puutteelliseksi, joutui arvioimaan tilannetta pitkälti oman harkintansa varassa. Kiittäessään 1.12.1940 Mannerheimia syntymäpäiväonnitteluista valtioneuvos oli suhteellisen optimistinen:

»Meidän osaltamme uskon, että tällä hetkellä emme ole välittömässä vaarassa. Paljon riippuu kuitenkin kotimaan sisäisestä tilanteesta. Jos kommunismi vahvistuisi, ja kommunistit alkaisivat liikehtiä, on olemassa vaara, että täältä käsin puututaan asioihin. Ja yleensäkin, niin kauan kuin suursota jatkuu, voi tapahtua mitä tahansa».⁶⁰

Samaan suuntaan lähettiläs informoi myös presidentti Rytiä. Sisäisen rintaman eheänä säilyttämistä ajatellen täytyi karjalaisten asuttamisasiassa siksi löytyä sopuratkaisu. Kieliriitojen puhkeamista täytyi niinikään tarkoin varoa.⁶¹

Pitkällä tähtäyksellä Paasikivi piti kuitenkin välttämättömänä ulkomaisen avun varmistamista paineen torjumiseksi. Keskustelussa motsalaisen kollegansa kanssa 5.12.1940 valtioneuvos palasi Assarssonin raportin mukaan »mieliteemaansa», Pohjoismaiseen liittoon Saksan suojelun alaisena (unter deutschem Schutz), mikä tarjosi ainoan mahdollisuuden vapaan ja riippumattoman elämän jatkamiseen. Muuta ulospääsytietä ei Paasikivi nähnyt.

»Vastaväitteeseeni, jonka mukaan ainakin Ruotsissa yhä laskettiin voitavan ylläpitää ja tarvittaessa myös puolustaa toisenlaista vapautta ja riippumattomuutta kuin sellaista, mikä vallitsi esimerkiksi Norjassa ja Tanskassa, hän vain vastasi lujan käsityksensä olevan, että sota oli jo ratkaistu, ja siihen täytyi sopeutua, mitä pikemmin sen parempi».⁶²

Toistaiseksi avoimeksi on jätettävä kysymys siitä, menikö Paasikiven käsitys kuuntelulaitteiden välityksellä NKVD:n ja sitä tietä Neuvostoliiton päättäjien tietoon.

Tilanteenarviointinsa pohjalta⁶³ ulkoministeri Günther ryhtyi marraskuun lopulla tunnustelemaan mielialoja Berliinissä ja Moskovassa. Avaus Saksaan päin tapahtui jo 21.11.1940 Güntherin puhuessa varovaisin sanakääntein Suomen ja Ruotsin lähenemisestä Tukholmassa vierailleelle Auswärtiges Amtin Skandinavian osaston päällikölle Werner von Grundherrille. Vailla valtuuksia tämä luonnollisesti varoi ottamasta asiaan kantaa.

Rouva Kollontaille Günther puhui muutamaa päivää myöhemmin (26.11.). Kun kerran Neuvostoliiton ja Saksan väliset suhteet olivat hyvät, ei Ruotsin ja Suomen unionia voitu mitenkään käsittää Berliinin juonitteluksi Moskovaa vastaan. Asiaan varovaisen myönteisesti suhtautunut Kollontai ilmoitti kuitenkin seuraavana päivänä kirjallisen raportin voivan herättää Moskovassa »vaarallisia väärinkäsityksiä», minkä vuoksi hän esittelisi Güntherin aloitteen suullisesti käydessään kotimaassa tammikuussa.

Kuultuaan Güntheriltä Kollontain »ystävällisestä suhtautumisesta» Suomen lähettiläs Wasastjerna kävi 3.12.1940 hallituksensa valtuuttamana niinikään Kollontain puheilla tähdentämässä neutraliteettiin pohjautuvan suomalais-ruotsalaisen yhteistyön hyödyllisyyttä. Neuvostoliittolainen kollega ei silti jättänyt Wasastjernaakaan tietämättömäksi Kremlissä vallitsevasta suuresta epäluuloisuudesta. Muuten hän korosti Neuvostoliiton ainoana tavoitteena rauhan säilyttämistä pohjoisessa. Suomea ei Berliinin neuvotteluissa ollut lainkaan käsitelty! Wasastjerna raportoi Wittingille: »Madame K. valehtelee ilmeisesti kuitenkin niin reippaasti ja iloisesti, etten kiinnitä minkäänmoista huomiota hänen vakuutuksiinsa ».⁶⁴

Varmuuden vuoksi Günther kutsui Kollontain vielä seuraavana päivänä (4.12.) uudelleen puheilleen. Ulkoministerin mielestä täytyi toki olla Neuvostoliiton etujen mukaista, että Helsingissä tulisi määrääväksi Ruotsin eikä »jonkin muun» valtakunnan ulkopolitiikka. Tästähän kenkä kuitenkin juuri puristi. Kremlin käsityksen mukaan kyseessä oleva »jokin muu» valtakunta saattoi olla vain Neuvostoliitto. Myöntäen sinänsä ymmärtävänsä ruotsalaisten kannan Kollontai uudisti Güntherille jo aikaisemmin esittämänsä varoituksen. Asiassa ei pitäisi tehdä mitään, ennenkuin hän olisi tammikuussa ehtinyt käydä Moskovassa.⁶⁵

Tarkemmin harkittuaan Kollontai kuitenkin muutti mieltään. Odottaminen tammikuuhun saakka merkitsi liian suurta riskiä, sillä hankkeen paljastuminen Moskovalle jotakin muuta tietä – Tukholmassa ja Helsingissähän salaisuudet tunnetusti säilyivät perin huonosti – saattoi antaa aihetta lähettilään lojaliteettia koskeviin, kenties kohtalokkaisiinkin epäilyksiin. Niinpä Kollontai 6.12.1940 sähkötti Molotoville Güntherin ja Wasastjernan kanssa käymistään keskusteluista. Seuraukset olivat dramaattiset.

Itsenäisyyspäivän iltana 6.12.1940 hieman ennen puoliyötä lähetystöneuvos Nykopp tuli herättämään jo nukkumaan käyneen Paasikiven. Molotovin sihteeri oli soittanut pyytäen lähettilästä heti saapumaan Kremliin. Suomen edustajalla ei ollut varaa kieltäytyä, ja tunnin kuluttua hänet ohjattiin ulkoasiainkansankomissaarin työhuoneeseen.

Molotov totesi saaneensa Tukholman-lähettiläältään rouva Kollontailta sähkeen ulkoministeri Güntherin ja lähettiläs Wasastjernan tekemästä tärkeästä ilmoituksesta. Suomen ja Ruotsin välillä oli valmisteilla sopimus, jonka mukaan Helsingin ulkopolitiikka alistettaisiin Tukholman johtoon.

»Neuvostohallitus katsoo, että sellainen tila, jos se todella tulee muodostumaan Helsingin ja Tukholman välisissä suhteissa, tietäisi 12.3. Neuvostoliiton ja Suomen välillä tehdyn rauhansopimuksen likvidoimista, jonka sopimuksen mukaan Neuvostoliiton sopimuskumppanina on, ei vasalliuden alainen Suomi, jolta puuttuu mahdollisuus vastata sopimuksen täyttämisestä, vaan riippumaton Suomen valtakunta, jolla on ulkopolitiikkansa ja joka kykenee vastaamaan mainitussa sopimuksessa ottamistaan sitoumuksista.

Neuvostohallitus kehottaa Suomen hallitusta punnitsemaan kaikkea edellä sanottua ja harkitsemaan niitä seurauksia, joihin vie sellainen Suomen sopimus minkä tahansa ulkomaisen valtakunnan kanssa, Ruotsi niihin luettuna ».⁶⁶ Tukholman tapahtumista täysin tietämätön Paasikivi purki katkernuttaan yksityiskirjeessä Wittingille. Muiden juhliessa itsenäisyyspäivää Helsingissä hän oli saanut viettää sitä omalla tavallaan Molotovin kanssa Kremlissä.

»Neuvostoliiton päämääränä näyttää yhä selvemmin olevan saada meidät erotetuksi Ruotsista samoin kuin tietysti Saksasta ja pakottaa meidät elämään eristettyinä, yksinäisinä ja heikkoina, ja arvatenkin sitten tilaisuuden ollessa suotuisa ehkä tehdä meistä loppu, valloittaa Suomi, mieluimmin tietenkin käyttäen apunaan meidän kommunistejamme Baltian maiden tapaan».

Erityisesti Paasikivi varoitti Wittingiä ottamasta Kremlin ilmoitusta »yli olkain» ja tulkitsemasta sitä Erkon syksyllä 1939 soveltaman menettelyn tavoin »bluffiksi». Päinvastoin uhkaus oli vakava, ja se tuli ottaa toden kannalta. Mitä Tukholmassa oikein tapahtui?

»Onko Ruotsin hallitus nyt asettunut lujalle ja päättäväiselle kannalle, »att göra gemensam sak med oss» (olla yhdessä meidän kanssamme) ja tulla koko sotilaallisella voimallaan rinnallemme, jos tarve vaatii, ja onko Saksan taholta luvattu varma tuki?» Vain näillä edellytyksillä voimme esiintyä täällä jyrkkinä. Mutta ennen kuin riskeeraamme konfliktin ja uuden sodan, meillä pitää olla varmat tiedot».⁶⁷

Päiväkirjaansa hän merkitsi pitävänsä Ruotsin aseellisen avun toiveita turhina. Pelastus löytyisi vain, mikäli »Saksa ottaa meidät siipiensä suojaan». Julkaistessaan muistelmissaan osan Wittingille menneestä kirjeestä Paasikivi jätti pois kursivoidun kohdan. Molotovin uhkauksen vakavuutta lisäsi hänen mielestään se, että ryhtyessään kesällä 1940 tuhoamaan Viron ja Latvian itsenäisyyttä Moskova oli esittänyt pemsteeksi Tallinnan ja Riian solmiman neuvostovastaisen liiton.⁶⁸

Käsitykselleen lähettiläs sai vahvistusta motsalaiselta kollegaltaan Assarssonilta, joka niinikään osoittautui täysin tietämättömäksi Tukholman tapahtumista. Jos siellä todella oltaisiin valmiita asettamaan Neuvostoliitto tapahtuneen tosiasian eteen, häntä, Assarssonia, kuten arvattavasti myös Paasikiveä olisi varmaan informoitu asiasta. Valtioneuvos oli samaa mieltä. Suursodan edelleen riehuessa Saksakaan tuskin antaisi Ruotsille ja Suomelle tukeaan. Kukaties Molotov oli jopa sopinut uhkauksestaan Berliinin kanssa. Molempien Pohjoismaiden ainoana mahdollisuutena Paasikivi näki pysymisen »hiljaa kuin hiiri kolossa». ⁶⁹

Valtioneuvoksen pessimismi osoittautuikin aiheelliseksi. Paasikiven tietojen hälyttämän Helsingin ehdottaessa Tukholmalle yhdenmukaisia ja samanaikaisia vastauksia Moskovalle Ruotsin hallitus kiel­ täytyi. Sen sijaan Assarssonille lähetettiin ohjeet korostaa Molotoville keskustelualoitteen olleen peräisin Ruotsista, joka pyrki takaamaan Helsingin noudattavan Moskovaan nähden samanlaista ystävyyspolitiikkaa kuin mitä Tukholmakin sovelsi. Päämääränä oli yksinomaan Pohjolan tilanteen vakauttaminen ja rauhoittaminen, mikä ei voinut kohdistua ketään ulkopuolista vastaan. Konkreettiset ehdotukset puuttuivat toistaiseksi, eikä asiassa edettäisi ennenkuin oltaisiin varmoja, ettei se herättäisi väärinkäsityksiä sen enempää Moskovassa kuin Berliinissäkään.⁷⁰

Suullisessa muodossa Assarsson toimitti viestin 14.12.1940 Molotoville, joka lausui ihmetyksensä siitä, että Helsingille esitettyyn kysymykseen tuli vastaus Tukholmasta. Oliko siis salainen sopimus jo voimassa, ja oliko asiasta sovittu Saksan kanssa? Assarsson vastasi molempiin kysymyksiin kielteisesti tehden sitten ohjeittensa mukaisesti selkoa Tukholman kannasta. Molotov puolestaan tyytyi toistamaan jo Paasikivelle 6.12.1940 esittämänsä näkökohdat. Tämä jäi hänen »viimeiseksi sanakseen» motsalaisille unioniasiassa.

Samoihin aikoihin ilmoitti myös Saksa vastustavansa hanketta, koska Neuvostoliitto käsittäisi sen provokaatioksi. Hitlerille tarjoutui näin sovelias veruke kannanottoon, jota muuten oli hankala perustella.⁷¹ Todellisuudessa tietenkin Saksan näkökulmasta Pohjolan pikkuvaltiot olivat helpommin käsiteltävissä erillään kuin yhtenä suhteellisesti voimakkaampana kokonaisuutena.

Jo 13.12.1940 Assarsson oli antanut Paasikivelle tiedoksi Tukholmasta saamansa ohjeet Molotovin seuraavana päivänä tapahtuvasta informoimisesta. Kriittisen avomielinen Ruotsin lähettiläs totesi turhaksi ryhtyä tällaiseen »akateemiseen keskusteluun», joka ei tehoaisi Molotoviin. Tuloksena olisi vain epäonnistuminen (blamage). Silti hän tietysti tekisi työtä käskettyä. Paasikivi hyväksyi täysin ystävänsä kannan. »Koko tämä asia on sekavaa, loppuun ajattelematonta platonista keskustelua, mutta se on tarjonnut Neuvostoliiton hallitukselle aiheen antaa meille 6.12. ultimaatumin. Se on tästä ainoa seuraus».⁷²

Wittingille Paasikivi pohti kysymystä siitä, mitä Molotovin uhkavaatimus tekaistuine väitteineen rauhan likvidoinnista saattoi käytännössä merkitä. »Arvatenkin sitä, että Neuvostoliitto katsoisi vapautuneensa mm. Moskovan rauhan määräämistä rajoista ja voisi vallata joitakin uusia alueita, ja silloin me olemme uudessa sodassa». Yksinään Suomi ei sitä kestäisi. Sellaisenaan hyvä liittoasia Ruotsin kanssa oli aloitettava toisesta päästä. Akateemisten keskustelujen sijasta tuli hankkia Tukholmasta luja tieto seisomisesta Suomen rinnalla. Vain se tehoaisi Moskovassa. Tällaiseen mielenmuutokseen Ruotsissa Paasikivi ei kokemuksensa perusteella kuitenkaan luottanut.⁷³

»Käsiteltyään» Assarssonin Molotov kutsui 18.12.1940 puheilleen Paasikiven. Ironisesti kansankomissaari huomautti odottaneensa Suomen hallituksen vastausta 6.12. tehtyyn ilmoitukseen, mutta sen sijaan hänen puheilleen olikin ilmaantunut Ruotsin lähettiläs. Oliko siis Suomen ulkopolitiikka jo alistettu Tukholman johtoon?⁷⁴ Huomauttaen molempien hallitusten olevan yhtä kiinnostuneita asiasta ja sitä koskevan informaation toimittamisesta Neuvostoliitolle Paasikivi selosti Helsingistä saamansa materiaalin pohjalta laajasti tilannetta pysytellen pääpiirteittäin Assarssonin jo tekemän ilmoituksen linjalla.

Hyväksymättä selitystä liittohankkeen tähtäämisestä Pohjolan status quon säilyttämiseen Molotov korosti aloitteella pyrittävän juuri vallitsevan tilanteen muuttamiseen. Kysymyksessä oli sotilassopimus, jollaisen Neuvostoliitto jo keväällä oli selvästi torjunut. Nimikkeen muutos ei merkinnyt mitään. »Nyt tahdotte sivutietä toisella nimellä päästä samaan tulokseen». Paasikiven mittavat perustelut Ruotsin ja Suomen monisatavuotisesta yhteisestä kulttuuripohjasta huitaistiin syrjään. Kysymys ei ollut nyt siitä vaan poliittisesta sopimuksesta, joka merkitsi sotilasliittoa ja Suomen vasallisuhdetta. Oliko asiasta keskusteltu Saksan ja länsivaltojen kanssa? Tähän taas Paasikivi ei pystynyt vastaamaan.

Mihinkään johtamattoman vuoropuhelun Molotov päätti jyrkästi: »Neuvostoliiton hallitus pysyy ilmoituksessaan 6.12. Se sisältää Neuvostoliiton käsityksen ja on varoitus Suomen hallitukselle ». ⁷⁵

Vielä samana päivänä Paasikivi kävi Assarssonin luona selostamassa keskusteluaan. Ruotsin olisi nyt tehtävä tilanteesta johtopäätöksensä. Unionihankkeen valuessa tyhjiin, valtioneuvos tähdensi, Suomen täytyisi kaikin keinoin koettaa saada apua muualta, koska se yksinään ei pystyisi kestämään Venäjän painetta. Käytännössä tämä merkitsi vain yhtä mahdollisuutta; tuen etsimistä Saksasta kaikkine asiasta seuraavine ulko- ja sisäpoliittisine johtopäätöksineen. ⁷⁶ Kuten tuonnempana näemme, Paasikivi ei tyytynyt luonnehtimaan käsitystään pelkästään vain Assarssonille.

Molotovin itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä Suomen lähettiläälle järjestämässä puhuttelussa unionikysymys ei jäänyt ainoaksi asiaksi. Sen tultua käsitellyksi ulkoasiankansankomissaari luki pöydälleen varaamastaan muistiinpanosta seuraavan tekstin, jonka hän Paasikiven pyynnöstä luovutti myös kirjallisena:

»Emme halua sekaantua asiaan emmekä tehdä mitään vihjauksia Suomen uuden presidentin ehdokkuuden johdosta, mutta seuraamme tarkoin vaalivalmisteluja. Haluaako Suomi rauhaa SNTL:n kanssa, sen tulemme päättämään siitä, kuka valitaan presidentiksi. Selvää on, että jos presidentiksi valitaan Tannerin, Kivimäen, Mannerheimin tai Svinhufvudin kaltainen henkilö, niin teemme tästä johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää SNTL:n kanssa solmimaansa rauhansopimusta».⁷⁷

Seuranneessa keskustelussa lähettiläs korosti voimakkaasti Suomen tulevan noudattamaan rauhansopimusta kokonaan riippumatta siitä, kuka valittaisiin presidentiksi. Sitäpaitsi kyseessä oli täysin maan sisäinen asia. Molotov myönsi viimeksi mainitun näkökohdan paikkansapitävyyden mutta piti kuitenkin kiinni Neuvostoliitolle kuuluvasta oikeudesta tehdä omat johtopäätöksensä. Presidentti merkitsi toki »maan symbolia ja lippua».

Paasikivi puolestaan totesi Neuvostoliiton turhaan huolehtivan Tannerista, koska tämä ei asettuisi ehdolle. »Miksi ei?» »Koska hän on siihen liian viisas». Vastaus tuntui huvittavan Molotovia.⁷⁸

Arvioituaan aluksi Molotovin presidentinvaalia koskevan huomautuksen vähemmän tärkeäksi unionikysymykseen verrattuna Paasikivi tuli pian toisiin ajatuksiin. Lausuntoa ei saanut tulkita bluffiksi vaan sitä täytyi pitää vakavana uhkauksena, jonka uhmaaminen saattoi viedä vakaviin seurauksiin. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, koska lehdistötiedoista päätellen presidenttikandidaatteja muutenkin kyllä riitti. Omasta puolestaan Paasikivi ilmoitti Wittingille, ettei hän ollut käytettävissä.⁷⁹

Ruotsin lähettiläälle Sahlinille Witting moitti Paasikiveä siitä, että tämä oli pyytänyt Molotovia luovuttamaan muistiinpanonsa. Huolestuttavaa silti oli, että ajettuaan aikaisemmin lävitse Suomen hallituksen jäsenen eron Neuvostoliitto katsoi nyt jo voivansa määrätä, kuka ei saanut tulla valituksi Suomen valtionpäämieheksi. Ulkoministeri piti joka tapauksessa velvollisuutenaan saattaa asian valitsijamiesryhmien tietoon. ⁸⁰

Kyösti Kallion vakavan halvauskohtauksen vuoksi kysymys uuden presidentin valitsemisesta oli ollut vireillä elo-syyskuun vaihteesta saakka. Lopullisesti asia varmistui valtionpäämiehen jättäessä 27.11.1940 virallisen eroilmoituksensa. Suursodan yhä riehuessa ja kun siirtoväen hengillekirjoittaminen uusiin sijoituspaikkoihinsa oli vielä kesken, eduskunta hyväksyi 3.12.1940 hallituksen esityksen, jonka mukaan vaalin tällä kertaa suorittaisivat edelliset, vuoden 1937 vaalin toimittaneet valitsijamiehet presidentti Kallion toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi.

Väinö Tannerin kieltäydyttyä ehdokkuudesta sosiaalidemokraatit, jotka ensi sijassa tähtäsivät kokoomuksen pääkandidaatin P. E. Svinhufvudin torjumiseen, asettuivat Risto Rytin tueksi. Puolueesta erotettujen »kuutosten» keskuudessa oli tosin myös »neuvostoystäväksi» arvioidulla Paasikivellä kannatusta.⁸¹

Kokoomuksen eduskuntaryhmä aloitti presidentinvaalikeskustelun jo 15.11.1940. Puolueen tosiasiallinen johtaja Edwin Linkomies totesi tällöin, ettei Svinhufvudilla sosialistien vastarinnan vuoksi ollut läpimenomahdollisuuksia. Jäljelle jäisivät lähinnä Ryti ja Kivimäki. Ensiksi mainitun tiliä rasitti kuitenkin aikaisempi suuntautuminen Englantiin, minkä lisäksi hän oli pika-asutusta koskevilla lausunnoillaan hankkinut vastaansa siirtoväen.

Karjalaisten edustaja Erkki Paavolainen asettuikin nyt puoltamaan Paasikiven ehdokkuutta, mihin taas Linkomies suhtautui epäilevästi. Ulkopoliittisista ansioistaan huolimatta Paasikivi oli hermostunut ja liian myöntyväinen. Kandidatuuria voitaisiin silti harkita. Antti Hackzellkin katsoi valtioneuvoksen »sopivan hyvin ryssille» oltuaan kauan »Molotovin vaikutuksen alaisena». Toisaalta hän von der Goltzin ystävänä saattoi olla mieluinen myös Saksalle.⁸²

Sopiva ehdokas ei kuitenkaan ottanut löytyäkseen. Kenraali Eino Suolahden innokkaasti propagoima Mannerheim kieltäytyi lopulta suositellen kokoomuslaisille Rytin äänestämistä. Kivimäen synniksi laskettiin »tarpeeton» poistuminen kotimaasta talvisodan aikana. Hugo Suolahtea pidettiin liian vanhana ja sairaalloisena, eikä Antti Tulenheimon tai Urho Castreninkaan kandidatuuri näyttänyt ottavan tulta.⁸³

Näissä oloissa kokoomuslainen vaikuttaja ja KOP:n pääjohtaja Mauri Honkajuuri, joka ennen muuta pyrki torjumaan suoranaisena onnettomuutena pitämänsä Rytin, katsoi Paasikivelle 2.12.1940 lähettämässään kirjeessä tällä yhä olevan mahdollisuuksia. Oman puolueen ja vasemmistososialistien lisäksi ääniä saattoi tulla myös maalaisliitosta, joka ei hyväksynyt erittäin voimakkaaseen kampanjaan ryhtynyttä Rytiä. Honkajuurta säesti hänet Helsingissä tavannut Alli Paasikivi miehelleen kirjoittamassaan »raportissa»:

»Mistä tämä Maurin suuri kunnioitus nyt on tullut, en oikein käsitä. Hän katsoo, että nykyään talouspolitiikkakin on niin heikko, että siitä ei kannata puhua, ja siksi jo Sinä pelkällä olemuksellasi sen pelastaisit, sillä hän katsoo että uuden Presidentin on oltava sekä poliitikko valtiomies ja talousmies ja näissä puitteissa olet ainoastaan Sinä. Jos siis Sinulta kysytään, jos niin menisi, olisi Sinun vastattava myönteisesti ja tultava heti».⁸⁴

Kehotukset eivät tehonneet Juho Kustiin, joka aavisti joutuvansa välikappaleeksi hyvin tuntemansa KOP:n piirin Rytin-vastaisessa työskentelyssä. Päiväkirjaansa Paasikivi tallensi:

»Helsingissä kova touhu uuden presidentin vaalista. Ehdokkaita on miten paljon tahansa. Sain tänään kirjeen Honkajuurelta, jossa kerrotaan tästä touhusta. Ryti näkyy kovasti pyrkivän. Merkillinen mies, hänen arvostelukykynsä ja intelligenssinsä näkyy olevan pienempi kuin olen luullut ja paljon pienempi kuin hänen turhamaisuutensa ja kunnianhimonsa. Minusta on myös puhuttu paljon ehdokkaana. Lähetin sen johdosta 11.12. sähkeen M. Honkajuurelle, että ‘en tahdo’. Suomessa ei näy ollenkaan ymmärrettävän, millainen meidän asemamme todella on. Ikäänkuin eläisimme 1920-luvun idyllisiä aikoja».⁸⁵

Seuraavana päivänä (12.12.) lähti Mauri Honkajuurelle yksityiskohtanen vastaus, josta pahimpaan kilpailijaan, Risto Rytiin suuntautuneet henkilökohtaisuudet oli tosin jätetty pois. Sitä pahemman ryöpyn saivat »hirmuisella tavalla» yhä poliittisina vaikuttajina esiintymään pyrkivät »riksfördärvaret» Erkko, Niukkanen ja Hannula, joiden pitäisi »istua tuhkassa ja itkeä». Assarssonille lähettiläs totesi viimeksi mainittujen mobilisoineen kaikki mahdolliset voimat hänen ehdokkuuttaan vastaan. Siksi tarvittiin laajempaa kannatusta nauttiva kandidaatti. – Todellisuudessa kuitenkaan Erkolla sen enempää kuin Niukkasellakaan ei ollut sanottavaa osuutta valtioneuvoksen ehdokkuuden kariutumiseen.

Olosuhteiden vakavuudesta huolimatta presidentinvaaleissa »riideltiin ja intrigoitiin» tavalla, johon hän, Paasikivi, kieltäytyi osallistumasta. Vanhan monarkistin halveksunta »pelaamista» kohtaan tuli jälleen kerran näkyviin. Honkajuurelle hän korosti, ettei vetäytymisessä ollut kysymys vastuuntunnon tai voimien puuttumisesta. Itse asiassa Moskovan lähettilään posti merkitsi sillä hetkellä Suomen raskainta virkaa, presidentin tehtävä mukaan luettuna. »Kysymys on ei vähemmästä kuin estää uusi sota, joka lopullisesti meidät tuhoaisi». Moskovassa pysyttelemällä Paasikivi uskoi kykenevänsä edistämään vaaran torjumista. Kevääseen mennessä ehkä suursodan päättyminen alkaisi jo olla näkyvissä, ja hän vapautuisi taakastaan päästen kotiin kirjallisten töiden ääreen.⁸⁶

Paasikiven tietämättä vähäisetkin mahdollisuudet hänen valituksituloonsa olivat kieltäytymisen hetkellä jo kadonneet. Molotovin nimilistan vastaanottamisesta moitittiin lähettilästä, koska tämä kiistattoman todistuskappaleen varmistamiseksi oli pyytänyt sen kirjallisena. Tilannetta ei parantanut Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön Paasikiven ehdokkuuden hyväksi harjoittama propaganda, joka päinvastoin näyttää huonontaneen hänen mahdollisuuksiaan. Joulukuun 12. päivänä pitämässään kokouksessa kokoomuksen eduskuntaryhmä totesi, ettei Svinhufvudin vaaliliitto missään tapauksessa voisi äänestää Paasikiveä.⁸⁷

Vielä 18.12.1940 Molotov – poikkeuksellisen ystävällisesti hymyillen – totesi Paasikivelle: »Mielellämme pidämme Teidät täällä, mutta mielellämme tervehtisimme Teitä myös Suomen presidenttinä». Ehdokkuudesta jo luopunut lähettiläs vastasi samaan sävyyn ilmoittaen rakastavansa Moskovaa, jossa hän pysyttelisi kunnes siirtyisi yksityiselämään ja alkaisi panna pasianssia. Muuten Molotov toisti, ettei hänen 6.12.1940 esittämäänsä lausuntoa pitänyt tulkita miksikään paperilappuseksi vaan vakavaksi varoitukseksi.⁸⁸

Saksan suunnalla tilanne oli päinvastainen suomalaisten jatkuvasti kysellessä Hitlerin valtakunnan edustajien kannanottoja presidenttikandidaateista. Helsingissä marraskuun lopulla vieraillut everstiluutnantti Veltjens vastasi tiedustelijoille suosittelevansa Kivimäkeä. Berliiniin sähköttämässään raportissa lähettiläs v. Blücher mainitsi todenneensa suomalaisille »ahdistelijoilleen» Svinhufvudin ja Kivimäen nauttivan Saksassa suurta arvonantoa. Muista ehdokkaista hän oli kieltäytynyt lausumasta mitään mielipidettä. Jos Saksa halusi estää englantilaisystäväksi ja korkeaksi vapaamuurariksi tunnetun Rytin valinnan, tämä kanta tulisi luottamuksellisesti saattaa valitsijamiesten tietoon.

Valtiosihteeri v. Weizsäcker antoi v. Blücherin pyytämät ohjeet 4.12.1940. Suomalaisille voitaisiin luottamuksellisissa keskusteluissa mainita Saksan pitävän Kivimäen valintaa parhaana ratkaisuna, kun taas Ryti merkitsi vähemmän toivottavaa vaihtoehtoa. V. Ribbentrop täydensi kaksi päivää myöhemmin ohjeita. Mannerheimin vaali vaikeuttaisi liikaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä arkaluontoisia naapurussuhteita; sitäpaitsi Suomelle olisi hänestä enemmän hyötyä ylipäällikkönä kuin presidenttinä.⁸⁹

Saksan varovaisuus kasvoi vielä sen jälkeen kun Molotovin nimilista oli suomalaisten välityksellä tullut Berliinin tietoon. v. Weizsäckerin 17.12. v. Blücherille antamien uusien ohjeiden mukaan »nykyisissä oloissa ja sen jälkeen kun Ryti on viime aikoina varsinkin taloudellisissa kysymyksissä osoittanut suurta ymmärtämystä saksalaisten etuja kohtaan, on Saksan kannalta katsoen Rytin vaali parempi kuin jonkin heikon kompromissiehdokkaan tai Paasikiven vaali». Missään tapauksessa ei suomalaisia tullut neuvoa pitämään kiinni venäläisten vastustamista ehdokkaista.⁹⁰ v. Blücherin puheilla käynyt K. N. Rantakari oli luonnehtinut vanhaa ystäväänsä Paasikiveä »erittäin sivistyneeksi mieheksi». Presidentin tehtävään hän olisi kuitenkin »liian hermostunut ».⁹¹

v. Ribbentropin Saksan Moskovan-suurlähetystöstä saamien tietojen mukaan Neuvostoliittoon liian pelokkaasti suhtautuva Suomen lähettiläs oli tehnyt kollegaansa von der Schulenburgiin epäedullisen vaikutuksen. Venäläiset olivat Paasikiven asennoitumisen havaittuaan ryhtyneet käyttämään tätä hyväkseen. Hänen valitsemisensa presidentiksi ei siksi ollut Saksan etujen mukaista.⁹²

Paasikiven »heikkoutta» ja sen hyväksikäyttöä koskevat saksalaisten väitteet eivät ainakaan toistaiseksi saa tukea venäläisistä lähteistä. Päinvastoin häntä oli Tarton rauhanneuvotteluista saakka pidetty sitkeänä ja asiantuntevana vastustajana. Toisaalta Moskovassa tiedettiin Suomen lähettilään vilpitön halu kompromissien löytämiseen, mikä joissakin tilanteissa saattoi palvella myös Neuvostoliiton tarkoitusperiä. Tämä riittänee selittämään hänen nauttimansa suosion, jolle kielitaito ja huumorintajuinen olemus antoivat lisäpohjaa.

Suomesta Berliiniin tulleet tiedot Zotovin lähetystön Paasikiven ehdokkuuden hyväksi harjoittamasta propagandasta vahvistivat osaltaan saksalaisten epäilyjä asianomaisen kandidaatin liian pitkälle menevästä myönnytysalttiudesta. Muistettava lisäksi on, että niin kauan kun Saksan antamasta tuesta ei ollut varmuutta, Paasikiven harkitseva varovaisuus voitiin ulkoa päin tarkastellen haluttaessa leimata uskalluksen puutteeksi. Tällaiselle käsitykselle näyttää kilpailija Kivimäki antaneen Berliinissä tietoista rohkaisua.⁹³

Saksan siirtyminen Rytin kannalle vaikutti voimakkaasti oikeiston valitsijamiehiin kokoomuksen ja IKL:n piirissä. Keskustan taholla motivaatiotausta oli erilainen. Oman kandidaattinsa, maaherra E. Y. Pehkosen kieltäydyttyä maalaisliitto katsoi karjalaisten vastarinnasta huolimatta parhaaksi noudattaa eroavan presidentin Kyösti Kallion toivomusta ja siirtyä odotetun voittajan, Rytin leiriin. Havaitessaan lopulta jäävänsä yksin kokoomus ja IKL eivät nähneet muuta mahdollisuutta kuin seurata esimerkkiä. Päätöstä helpotti Mannerheimin suositus Rytin äänestämisestä.

Joulukuun 19. päivänä toimitettu vaali muodostui näissä oloissa harvinaisen eheäksi. Ratkaisu tapahtui jo ensimmäisessä äänestyksessä talvisodan pääministerin Risto Rytin, jota mikään suurvalta ei ollut vastustanut, kootessa taakseen 288 ääntä. Hajaääniä saivat Johan Helo, Svinhufvud ja Kivimäki, kun taas pienviljelijäpuolueen kuusi valitsijamiestä jätti tyhjät liput.⁹⁴

Molotoville lähettämässään raportissa lähettiläs Zotov totesi Rytin tulleen valituksi kompromissikandidaattina. Muut ehdokkaat: Svinhufvud, Tanner, Kivimäki, Mannerheim ja Paasikivi olivat osoittautuneet liian selväpiirteisiksi poliitikoiksi, jotka herättivät tyytymättömyyttä joko Neuvostoliiton, Saksan tai tiettyjen kotimaisten väestöryhmien taholla. »Kuitenkin Paasikiveen nähden työtätekevien laajoissa piireissä tunnettiin myötätuntoa, vaikka varauksiakin esiintyi hänen aikaisempaan toimintaansa nähden». Pysyen pohjimmaltaan englantilaisystävällisenä Ryti oli silti kyennyt joustavasti suuntaamaan kurssinsa Saksaan. Vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon tulisi kuitenkin edelleen jatkumaan.⁹⁵

Pääministerin siirryttyä tasavallan presidentiksi uuden hallituksen muodosti hänen luottamusmiehensä ja ystävänsä, Suomen Pankin johtokunnan jäsen J. W. Rangell. Sodan aikana vakiintuneeseen tapaan hallitusneuvottelut hoidettiin jälleen eduskuntaryhmät sivuuttaen keskustelemalla suoraan asianomaisten ministerikandidaattien kanssa. Oleellisia muutoksia hallituksen henkilökokoonpanossa ei tapahtunut. Isänmaallista Kansanliikettä edustavan toisen kulkulaitosministerin Vilho Annalan nimityksen myötä Rangellin kabinetin kannatuspohja laajeni nyt käsittämään kaikki valtiopäivillä edustettuina olleet puolueet. Kansallisen yhteisrintaman manifestoinnin ohella IKL:n mukaanottaminen merkitsi samalla suopeaa elettä Saksaan päin.

Ulkopolitiikkaan perehtymättömän pääministeri Rangellin omasta pyynnöstä kansainvälisten asiain hoito keskitettiin nyt aivan uudella tavalla tasavallan presidentille, mikä menettely merkitsi sittemmin aina 1990-luvulle saakka jatkuneen käytännön lähtökohtaa.

Moskovassa Paasikivi pysytteli syrjässä hallituksen muodostamisesta. Päiväkirjassaan hän tyytyi luonnehtimaan Wittingin jäämistä paikalleen hyväksi ratkaisuksi, koska uuden ulkoministerin perehtyminen asioihin olisi vaatinut huomattavasti aikaa.⁹⁶ Käsityksensä ajankohdan vaatimuksista hän katsoi velvollisuudekseen toimittaa Helsingin tietoon.

Kotimaankäynnille 4.1.1941 lähtenyt P. J. Hynninen vei mukanaan sikäläisille päättäjille tarkoitetun muistion, jota vielä täydensi saman »kuriirin» kuljettama henkilökohtainen kirje Tannerille. Niiden mukaan Neuvostoliiton tavoitteita oli edelleenkin mahdotonta varmuudella määritellä. Päävaihtoehtoina täytyi entiseen tapaan pitää Suomen tuhoamista Baltian maiden tapaan tai sitten Moskovan rauhan säilyttämistä voimassa. Miten suomalaisten tuli nyt menetellä?

Vanha neutraliteettipolitiikka ei Paasikiven mielestä riittänyt. Vuonna 1939 se oli päättynyt talvisotaan. Tanska, Norja, Belgia, Hollanti, Baltian maat, Romania ja Kreikka olivat myös noudattaneet puolueettomuutta tunnetuin kohtalokkain seurauksin. »Tietenkin olemme puolueettomia siinä mielessä, että emme tahdo sekaantua sotaan. Mutta politiikallemme Nliittoon nähden se ei anna mitään ohjetta».

Suurvaltanaapuriinsa nähden Suomen piti edelleenkin harjoittaa »väistävää ja konfliktia välttävää politiikkaa», vaikka näin jouduttaisiinkin kokemaan perinteiseen kansainoikeuteen soveltumattomia »nöyryytyksiä». Muunlainen menettely johtaisi isänmaan lopulliseen katastrofiin. Sodan hävinneen pikkuvaltion täytyi siksi noudattaa naapurisuurvallan tahdon huomioivaa varovaisuutta esimerkiksi hallituksen kokoonpanosta päätettäessä, niin tuskalliselta kuin tämä tuntuikin.

Kremlissä voitiin esiintyä »lujasti ja tiukasti» vasta kun oli »varma tieto riittävästä ulkomaisesta avusta». Mistä se sitten tulisi? Ruotsin sotilaallisen tuen varaan Paasikivi ei enää uskaltanut rakentaa. Parhaassakin tapauksessa nämä kaksi pikkumaata yhdessä muodostivat 9,5 miljoonan voimaryhmän Neuvostoliiton 200 miljoonaa vastaan. Ratkaisua täytyi siksi etsiä toisaalta:

»Sentähden pyrkii yhä enemmän mieleeni ajatus, että suurvaltaa vastaan meitä voi auttaa vain toinen suurvalta. Ja se ei voi olla muu kuin Saksa. Englanti ja USA eivät voi meitä jo maantieteellisistä syistä auttaa, kuten äskeinen sotamme osoitti. – Nota bene jos Saksa meitä tahtoo auttaa. Niin kauan kuin suursota Englantia vastaan kestää, luulen, että Saksa ei voi, vaikka tahtoisikin, rikkoa välejään Nliiton kanssa. Meidän vuoksemme se ei nykyään ryhdy sotilaallisiin selkkauksiin suuren naapurinsa kanssa. Me olemme liian vähän merkitsevä ‘in diesem grossen Spiele’. Mutta intressi meitä kohtaan on Saksassa lisääntynyt ja mikäli kerrotaan on Saksalla osansa siinä että Nliitto viime kesällä luopui hyökkäysaikomuksistaan meitä vastaan, joita sillä nähdäkseni silloin oli Baltian tapausten jälkeen ‘Ystävyyden Seuran’ rettelöiden aikana. Meillä on Saksassa erityisesti yksi hyvä ystävä, Göring…

Mutta jos Ruotsi päättäisi tulla meitä tarpeen vaatiessa auttamaan sotilaallisilla voimillaan ja Saksa olisi asialle myötämielinen, ja jos se olisi Kremlin tiedossa, vahvistaisi se asemaamme ja kenties panisi sordinon Kremlin herroille.

Kuten näet, asemamme on kovin vaikea. Ja minulle, joka otan asiat niin raskaalta kannalta, ei niiden yötä päivää miettiminen ole helppoa».⁹⁷ Huolissaan öitä valvova Paasikivi ei voinut tietää Helsingissä tuolloin jo havaituista sarastuksen merkeistä.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5