Jäähyväiset Tukholmalle
Hitler-Stalin pakti 23.8.1939 mullisti Euroopan poliittisen tilanteen. Pemstavanlaatuisena ja itsestään selvänä pidetty vastakohtaisasetelma kansallissosialistisen Saksan ja bolsevistisen Neuvostoliiton välillä oli ainakin toistaiseksi kumottu.
Käänteen aiheuttamia reaktioita maailmalla leimasivat yllättyneisyys tapahtumien nopeudesta ja hämmästys ideologisten ristiriitojen täydellisestä sivuuttamisesta. Alastomien valtapoliittisten laskelmien tunnistaminen hankkeen takaa tuotti monille vaikeuksia, vaikka Berliinin aavistettiinkin pyrkivän aseelliseen välienselvittelyyn Varsovan kanssa. Syyskuun 1. päivän vastaisena yönä Hitlerin joukot ylittivät Puolan rajan. Sopimusvelvoitteiden mukaiset Englannin ja Ranskan sodanjulistukset hyökkääjälle seurasivat kaksi vuorokautta myöhemmin käynnistäen toisen maailmansodan.
Vaikka Saksan aggressioon kohdistuvat odotukset eivät vuoden 1939 elokuun viimeisellä viikolla edellyttäneetkään profeetanlahjoja, Neuvostoliiton tavoitteet herättivät enemmän epävarmuutta. Mihin Stalin pyrki radikaalilla suunnanmuutoksellaan? Helsingissä tietenkin pohdittiin keskeisenä ongelmana uuden asetelman vaikutusta Itämeren alueeseen yleensä ja Suomen kohtaloon erityisesti. Alkuvaiheessa Hitler-Stalin paktia, jonka salaisista lisäpöytäkirjoista ei vielä tiedetty, arvioitiin Suomessa – äärisuuntien ideologisesta pettymyksestä huolimatta – voittopuolisesti positiivisesti. Saksan ja Neuvostoliiton sovinnon uskottiin lieventävän jännitystä ja siten vähentävän sodanvaaraa Itämeren alueella. Suomen ja Ruotsin puolueettomuusasema olisi siten vahvistunut. Toiveet pemstuivat lähinnä käsitykseen Neuvostoliiton turvallisuustarpeiden tulemisesta tyydytetyiksi. Kun Saksan hyökkäystä ei enää tarvitsisi pelätä, reuna-alueiden kiistelty takaaminenkin kävisi tarpeettomaksi. Suomen puolueettomuuteen kohdistunut välitön uhka olisi siten hävinnyt.
Vastakkainen, pessimistinen tulkinta pysyi aluksi vielä taka-alalla. Sen mukaan Neuvostoliitto oli nyt saanut Saksalta sen, mitä oli kesällä turhaan tavoitellut länsivalloilta. Toisin sanoen Itämeren alue oli »Tilsit-konjunktuuria» hyväksikäyttäen jaettu Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Tämä merkitsisi aikaisemmin vallinneen valta-tasapainon järkkymistä ja Stalinin saamaa etenemismahdollisuutta vailla riskiä Hitlerin vastatoimenpiteistä. Suomen asema olisi siten päinvastoin entisestään vain heikentynyt.
Kokoontuessaan 24.8.1939 Kesärantaan pohtimaan tilannetta Cajanderin hallitus aavisti suursodan olevan ovella. Suomen asemaan nähden vallitsi kuitenkin optimistinen mieliala. Saksa ja »Venäjä» eivät päästäisi toisiaan etenemään tänne, mikä merkitsisi tasavallan neutraliteetin vahvistumista. Ulkomaankaupan turvaaminen saattoi kuitenkin Keski-Euroopassa käytäviä taisteluja ajatellen tuottaa vaikeuksia.1
Kesärannan kokouksesta puuttui ulkoministeri Erkko, joka oli lähtenyt kuningas Leopoldin koollekutsumaan Oslo-valtioiden kokoukseen Brysseliin. Tarkoituksena oli vielä viime hetkellä käynnistää välitysaktio Euroopan rauhan pelastamiseksi. Menomatkalla Erkko tapasi Tukholmassa Bromman lentokentällä lähettiläs Paasikiven ilmaisten toiveikkuutensa oman maan tulevaisuuteen nähden. Hänen käsityksensä mukaan Suomesta ei ollut puhuttu Saksan ja Venäjän neuvotteluissa. »Ei luullut meillä olevan erikoista vaaraa». Lähettiläs puolestaan ennusti Saksan ja Puolan sodan puhkeamista. Eri asia sitten oli, pystyttäisiinkö selkkaus paikallistamaan. »On vaikea sanoa, mikä kaikesta tästä on lopulta seuraus meille, Suomelle,…joka tapauksessa pienten kansojen asema on vaikea». Sinänsä Paasikivi näki kuningas Leopoldin aloitteen positiivisessa valossa. Kyseessähän oli itse asiassa juuri sellainen Euroopan pienten valtioiden yhteistoiminta, jota hän (Paasikivi) oli jo edellisenä syksynä laatimassaan muistiossa kaavaillut.2
Toiveet osoittautuivat pian perusteettomiksi. Brysselin kokouksen tulokset supistuivat vetoavaan julkilausumaan, josta Hitler ei piitannut. Belgian pääkaupungissa oleskellessaan Erkko sekä hänen ruotsalainen kollegansa Rickard Sandler alkoivat taipua käsitykseen Saksan ja Puolan sodan väistämättömyydestä. Suomen ulkoministeri sai samalla Berliinin-lähetystöstään tärkeän raportin Saksan ja Neuvostoliiton välisistä keskusteluista. Olennaisinta tässä oli asiallisesti paikkansapitävä selvitys etupiirijaosta Baltian, Puolan ja Bessarabian kohdalta. Suomen osuus jäi epäselväksi. Ymmärrettävästi ei lähettiläs Aarne Wuorimaalle ollut niinkään helppoa – hyvistä kontakteistaan huolimatta – päästä perille asemamaansa hallituksen Suomea koskevista lupauksista toisen sopimuspuolen hyväksi. Pätevästi informoiduista saksalaisista sotilaslähteistä saatujen tietojen mukaan hyökkäys Puolaan alkaisi 1.9.1939.3
Suomea koskevan informaation epäselvyys antoi vielä aihetta toivoon, että maa olisi jäänyt Baltiaan, Puolaan ja Bessarabiaan verrattuna poikkeusasemaan. Toinen vaihtoehto tietysti sisältyi siihen, että Moskovassa olisi sovittu Suomesta jotakin, mitä ei haluttu kertoa. Tietty epävarmuus jatkui näin edelleen. Sodan alkamisajankohtaa koskevan informaation paikkansapitävyydestä Erkko ei liioin ollut täysin vakuuttunut. Vielä 29.8.1939 matkatessaan Tukholman kautta Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen Osloon hän mainitsi Paasikivelle Englannin ja Saksan pääsevän kukaties sittenkin sovintoon, mikä merkitsisi Neuvostoliiton kanssa tehdyn paktin purkautumista. Hitleriltä voitiin odottaa minkälaisia »häränpyllyjä» tahansa. 4
Tukholmasta käsin tilannetta tarkastelevaa Paasikiveä ärsytti Suomessa vallitseva »huolettomuus» sisäpoliittisen kiistelyn jatkuessa kuin syvimmän rauhan vallitessa. Eduskunnan kokoontuessa 2.9.1939 hallituspuolueet Suomen Sosialidemokraatin »rivosuisen» Sasu Punasen kannustamina kieltäytyivät hyväksymästä kokoomuksen Paavo Virkkusta toiseksi varapuhemieheksi. Avajaispuheessaan presidentti Kyösti Kallio jopa totesi Suomen kansainvälisen aseman viime aikoina vahvistuneen, mikä Paasikivestä oli »lorua». Päinvastoin se oli heikentynyt, koska Venäjä näytti pitävän kiinni pyrkimyksestä vallata Suomi takaisin tai ainakin alistaa se vasallivaltiokseen. Korkeintaan voitiin Paasikiven mielestä puolustaa Kallion »lorua» yrityksenä pitää yllä kansan mielialaa aiheettoman pessimismin leviämisen estämiseksi.
Toisaalta Kallio oli maininnut Suomen koko itsenäisyytensä ajan noudattaneen puolueettomuuspolitiikkaa. Tämäkään ei valtioneuvosta tyydyttänyt:
»Mutta entä ne kerrat, kun hyökättiin Itä-Karjalaan. Suomi on noudattanut puolueettomuuden politiikkaa sentähden, että ei ole muuta voinut. Olisimme kyllä ottaneet Itä-Karjalan, jos olisimme voineet. Heikkoutemme pakottaa meidät niinkuin muut pienet vallat noudattamaan puolueettomuuden politiikkaa. Itä-Karjalan asiasta ei kukaan puhu mitään eikä ole pitkään aikaan puhunut».
Jo 1930-luvun puolivälissä omaksumansa käsityksen mukaisesti Paasikivi piti onnellisena, ettei Suomi aikanaan Tartossa saanut Itä-Karjalaa, josta olisi tullut vaikea riidanaihe Venäjän kanssa ja sitä tietä pikkuvaltiolle suuri vaara.5
Ahvenanmaan linnoittamishankkeesta Helsingin hallitus piti edelleen kiinni. Elokuun 29. päivänä Erkko sähkötti Moskovan lähetystölle ohjeet ottaa asia puheeksi ulkoasiainkansankomissaari Molotovin kanssa. Neuvostoliiton kielteinen kanta oli nyt kaiketi muuttunut sen päästyä yhteisymmärrykseen Saksan kanssa. Samalla ministeri Yrjö-Koskinen voisi koettaa selvittää, olivatko nuo suurvallat tehneet keskenään joitakin Suomea koskevia sopimuksia. Sodan ulkopuolella pysymään pyrkivinä valtioina Suomelle ja Neuvostoliitolle tarjoutuisi nyt suotuisa tilaisuus »kaikessa hiljaisuudessa» järjestää kuntoon kauppasuhteensa. Edellisenä talvena neuvoteltu sopimushan oli lähes valmis allekirjoitettavaksi.6
Suursodan puhkeaminen lisäsi Erkon aktiivisuutta. Suomen julistauduttua muiden Pohjoismaiden tavoin puolueettomaksi Yrjö-Koskinen sai tehtäväkseen viipymättä kiinnittää Molotovin huomiota ko. asiakirjaan ja samalla mainita Suomen hallituksen »tyydytyksellä todenneen» kansankomissaarin julkisessa puheessaan 31.8.1939 esittämän kannan Neuvostoliiton aikomuksesta ylläpitää hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Suomi puolestaan olisi tässä mielessä valmis käytännöllisiin toimenpiteisiin. Aikaisempien ohjeiden sisältämästä Ahvenanmaan kysymyksestä lähettiläs katsoi parhaaksi olla toistaiseksi puhumatta mitään.
Ottaessaan 2.9.1939 vastaan Yrjö-Koskisen Molotov vastasi hallituksensa suhtautuvan Helsingin puolueettomuusilmoitukseen myönteisesti (polozitelno). Kuitenkin haluttiin saada konkreettisempia ehdotuksia niin hyvin poliittisessa kuin taloudellisessakin mielessä niistä toimenpiteistä, joihin Erkko oli viitannut. Ystävällisessä hengessä käyty keskustelu päättyi Yrjö-Koskisen lupaukseen pyytää lähempiä tietoja hallitukseltaan. 7
Puolan sotaan valmistautuvalla Neuvostoliitolla oli tuossa vaiheessa Suomen kysymystä tärkeämpiä huolenaiheita. Niiden ratkaisuun tähdättäessä ei vielä ollut mitään syytä soittaa hälytyskelloja luoteisella suunnalla. Molotovin näissä oloissa omaksuma ystävällisen pidättyvä suhtautuminen näyttää vain vahvistaneen suomalaisten suhteellista optimismia. Yrjö-Koskinen raportoi vielä 7.9.1939 Moskovasta »mahdollisuuksien Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden luottamukselliseen ja molemmille maille myönteiseen järjestelyyn huomattavasti kasvaneen». Viikkoa myöhemmin (kolme päivää ennen NL:n hyökkäystä Puolaan) hän tiesi kertoa apulaisulkoasiainkansankomissaari S. A. Lozovskin vakuuttaneen Ruotsin lähettiläälle Wilhelm Wintherille Neuvostoliiton ehdottomasti pidättäytyvän sekaantumasta Puolan sisäisiin asioihin. Puna-armeija ei »millään verukkeella» ylittäisi Puolan-vastaista rajaa. Tapahtunut liikekannallepano oli Yrjö-Koskisen mielestä ymmärrettävä pelkäksi varovaisuustoimenpiteeksi, eikä Neuvostoliiton läntisillä naapureilla ainakaan toistaiseksi ollut aihetta levottomuuteen.8
Helsingissä 13.9.1939 Eljas Erkon johdolla kokoontunut eduskunnan ulkoasiainvaliokunta arvioi Suomen aseman Hitler-Stalin paktin jälkeen »sangen suotuisaksi». Ulkoministeri oletti Neuvostoliiton muuttuneessa tilanteessa luopuvan vastustamasta Tukholman suunnitelmaan pohjautuvaa Ahvenanmaan linnoittamista. Hiidenmaan ja Saarenmaan mahdollinen joutuminen venäläisten haltuun vähentäisi Moskovan kiinnostusta Ahvenanmaahan. Keväällä keskeytyneet kauppaneuvottelut saattoivat myös alkaa uudelleen.9
Ulkoministerin optimismi osoittautui katteettomaksi. Molotovin ja hänen apulaisensa V. P. Potjomkinin kanssa käymissään keskusteluissa Yrjö-Koskinen sai ystävällisen kehotuksen kääntyä kauppasopimusasiassa ulkomaankaupan kansankomissariaatin puoleen. Moskovan kiinnostusta ei sanottavasti lisännyt Suomen tarjous toimia sodan haittaaman Neuvostoliiton ulkomaankaupan kauttakulkuväylänä. Molotovin tiedusteluun, mitä tällä tarkoitettiin, Yrjö-Koskinen vastasi kysymyksen olevan Leningradin yhteyksistä Suomenlahden ja Pohjanlahden satamiin sekä rautatieliikenteestä Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Asia jäi auki.
Ahvenanmaan kysymyksen osalta Yrjö-Koskinen Helsingistä saamansa muistion mukaisesti korosti Suomen kiinnostusta linnoittamiseen yhdessä Ruotsin kanssa. Toistaiseksi asiassa ei ollut tehty mitään, koska haluttiin välttää Neuvostoliiton tahdon vastaista menettelyä. Toivorikkaana lähettiläs kuitenkin otaksui Moskovan kannan nyt uusissa oloissa muuttuneen. Molotov kiisti tämän. Neuvostoliiton asenne pysyi entisenä, »eikä se pidä nyt tarkoituksenmukaisena asettaa tätä kysymystä».10
Suomalaisten ainoaksi lohdutukseksi jäi, että tiedottaessaan lähettiläs Yrjö-Koskiselle Puolalle 17.9.1939 annetusta sodanjulistuksesta neuvostohallitus samalla ilmaisi halukkuutensa noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa suhteissaan Suomeen. Erkko toimitti viestin viipymättä STT:n välityksellä julkisuuteen korostaen sen tulleen otetuksi vastaan Suomessa »suurella tyydytyksellä» ja olevan »sopusoinnussa niiden rauhallisten ja ystävällisten keskustelujen hengen kanssa, joita Suomella on ollut Neuvostoliiton ulkoasiainkomissariaatin kanssa». 11
Paasikivi pidettiin näistä keskusteluista kokonaan syrjässä. Hänen tehtäväkseen jäi lähinnä seurata Ruotsin talouselämän sovittautumista maailmansodan luomiin olosuhteisiin vienti- ja tuontisäännöstelyn avulla. 12 Kokoavasti lähettiläs tarkasteli tätä aihepiiriä viimeiseksi jääneessä raportissaan Tukholmasta 14.9.1939. Jo hyvissä ajoin ennen sotaa Ruotsissa oli ryhdytty varastoimaan tiettyjä tuontitavaroita, mm. kemikalioita ja lääkkeitä. Poikkeusolojen laskettiin kestävän pitkään, jopa vuosikausia. Vakavia puutteitakin silti esiintyi, erityisesti bensiinin kohdalla. Varastointia johti erityinen valtion lautakunta apuorganisaatioineen, joita Paasikivi lähemmin luonnehti. Ruotsin kansanhuoltoa helpotti tosin suuresti lähes täydellinen omavaraisuus viljaan, lihatuotteisiin, rasvoihin ja sokeriin nähden. Tähän oli vielä lisättävä metallien tuotanto sekä vahva ja monipuolinen teollisuus. Niinikään Ruotsin valtionpankin kultavaranto ja ulkomaanvaluutat ylittivät – asukaslukuun verrattuna – kaksinkertaisesti Suomen Pankin vastaavat varat.13
Lähettiläs seurasi myös tarkoin asiasta kotimaassa käytyä keskustelua. Erityisesti häntä ärsytti eduskuntaan palanneen Paavo Virkkusen budjetin lähetekeskustelussa käyttämä puheenvuoro. Mannerheimilta saamiinsa tietoihin nojautuen tämä vanha kokoomuspoliitikko syytti hallitusta taloudellisen kriisivalmiuden laiminlyömisestä, mikä ilmeni erityisesti Ruotsin esimerkin mukaisen varastoinnin puuttumisena. Nyt olisi Cajanderin kabinetin syytä vastuunsa tuntien »alttiisti ja kiitollisesti» sekä »notkeaa palvelusmieltä» osoittaen tehdä kaikkensa tyydyttääkseen korkeimman sotilasjohdon ajankohtaisia vaatimuksia. Finanssiministeri Tannerin vastauksen kipakkuus ei jättänyt toivomisen varaa. »Hurskasteleva ja jälkiviisas» Virkkunen oli käyttänyt »mitä myrkyllisimmän ja kansaa repivimmän» puheenvuoron. Kukaan ei ollut pystynyt ennustamaan sodan puhkeamista syyskuun 1. päivänä. »Niin järjettömiksi ei kukaan ole voinut uskoa suurvaltakuntien johtavia henkilöitä ». 14
Puuttumatta lainkaan varastointikysymykseen, joka sinänsä epäilemättä antoi sijaa myös kritiikille, Paasikivi tuomitsi jyrkästi Virkkusen »ikävän ja tyhmän» esiintymisen. Vaarallisessa ulkopoliittisessa tilanteessa ei pitänyt tällä tavoin haastaa riitaa. Kansan yhtenäisyyden kannalta sosiaalidemokraattien osallistuminen hallitusvasnmseen oli erittäin tärkeätä, ja siinä mielessä he täyttivät tehtävänsä paljon paremmin kuin mihin kokoomus pystyisi. Selkkaus saattoi viedä Mannerheimin eroon, mikä tuntuvasti vahingoittaisi maan etuja ja tekisi huonon vaikutuksen myös Ruotsissa.
»Wirkkunen on onneton poliitikko, mutta sosialidemokraatit myös tahtovat käyttää tilaisuutta päästäkseen Mannerheimista. Mannerheimin ero vaikuttaisi meidän omassa maassamme myös kovin repivästi, sillä Mannerheimilla on suuri kannanis, ja kenen panisi hänen sijaansa? Östermanin? Ei hän vastaa vaatimuksia. Onnetonta! Wirkkusen ei pitäisi ottaa osaa politiikkaan. Hänen paikkansa olisi olla piispana, ja siinä hän olisi jo vuosia sitten, ellei olisi politiikallaan pilannut asiaansa».15
Moittiessaan 13.9.1939 Tukholmassa käyneelle kenraali Waldenille Virkkusen esiintymistä Paasikivi kiinnitti huomiota myös Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkolan pitämään lukukauden avajaispuheeseen, jossa hän luonnehti suomenmielisten ylioppilaiden äskettäin vielä liioitelluiksi katsottuja kielipoliittisia tavoitteita suuressa määrin oikeutetuiksi. Tämä koski ennen muuta puhtaasti suomenkielistä valtionyliopistoa. Walden yhtyi Paasikiven ihmettelyyn siitä, kuinka Linkola »tällaisena aikana» saattoi puhua moisella tavalla.16
Kieliriidan virittämistä molemmat herrat pitivät turmiollisena myös Ruotsin yleistä mielipidettä ajatellen. Paasikivi katsoi tarpeelliseksi ilmaista kirjeitse myös Erkolle huolestuneisuutensa sekä Virkkusen että Linkolan esiintymisistä. Lähettilään helpotukseksi niiden nostattama kohu hukkui kuitenkin pian suurempien tapahtumien vyöryyn.
Syyskuun 17. päivänä 1939 alkoi Neuvostoliiton hyökkäys Itä-Puolaan. Virallisesta optimismista huolimatta sodan laajeneminen vaikutti Suomen poliittiseen johtoon järkyttävästi. »Idän karhu» oli lähtenyt liikkeelle, ja kuka tiesi, milloin ja missä se pysähtyisi? Palatessaan Tukholman kautta Pohjoismaiden pää- ja ulkoministereiden kokouksesta Kööpenhaminasta, jossa varmuuden vuoksi oli julistettu noudatettavan »puolueetonta puolueettomuutta» (opartisk neutralitet), kiireiset matkalaiset Cajander ja Erkko eivät ehtineet keskustella Paasikiven kanssa. Sanomalehtiavustaja Lauri Hjeltiltä lähettiläs kuitenkin kuuli Erkon maininneen, että kysymys Suomenlahden saarista oli nyt otettava uudelleen esille Neuvostoliiton kanssa. Asia tuli järjestää vaihtokaupan muodossa siten, että voitaisiin väittää Suomen siinä voittaneen.17
Koettaen löytää tukea Neuvostoliiton uudesta sopimuskumppanista Erkko mainitsi Helsingissä Saksan lähettiläälle v. Blucherille yrityksistään suhteiden parantamiseksi Moskovaan. Vastoin keväällä omaksumaansa kantaa hän olisi nyt valmis korvausta vastaan luopumaan Seiskarista ja Lavansaaresta. Berliinin ulkoministeriössä kuitenkin päätettiin olla sekaantumatta asiaan.18
Tukholmassa Paasikivi seurasi tilannetta yhtäältä huolestuneena sodan kulusta ja Suomen ulkopolitiikan hoidosta sekä toisaalta ärsyyntyneenä omasta jäämisestään syrjään kotimaisesta päätöksenteosta. Neuvostoliiton vaikutusvalta Euroopassa näytti vaarallisella tavalla kasvavan. Jos Saksa viimein häviäisi sodan, »Wenäjä» jäisi yksinään koko Itä-Euroopan valtiaaksi. Suomen etu vaati siis, että Saksa voittaisi sodan myös Englantia ja Ranskaa vastaan, koska Hitlerin valtakunta muodosti ainoan todellisen vastapainon Venäjälle. Oivallettiinko tämä Helsingissä? Pääministeri Cajander ei Paasikiven mielestä ymmärtänyt ulkoasioista yhtään mitään vaan kävi saamassa neuvoja Ståhlbergilta, joka oli »hirmuinen Saksan vihamies».19 Vanha legalisti Ståhlberg varoittikin vielä 1.10.1939 Cajanderia alueluovutuksista Neuvostoliitolle. Suomenlahden ulkosaaretkaan eivät saaneet tulla kysymykseen. 20
Ulkoministeri Erkon taas Paasikivi ja hänen Tukholmassa tapaamansa K. G. Idman havaitsivat alastaan kiinnostuneeksi, »mutta hän on poikanen, eikä hänellä ole aikaa miettiä asioita, ja hän luulee myös aina itse ymmärtävänsä asiat hyvin». Ajatuksensa Paasikivi tiivisti neljään »punktiin»:
1. Ulkoministerin pitäisi kokonaan luopua pienistä asioista, antaa ne virkamiehille.
2. Hänen tulisi Sandlerin esimerkkiä seuraten ottaa määräpäivinä (2 tuntia viikossa) vastaan Helsinkiin akkreditoituja lähettiläitä.
3. Aikaa säästääkseen ulkoministeri voisi jäädä pois valtioneuvoston istunnoista muulloin paitsi hänen alansa asioita käsiteltäessä. Näin hän vapautuisi sisäpoliittisista ongelmista ja voisi säilyttää paikkansa siinäkin tapauksessa, että muu hallitus vaihtuisi.
4. »Ulkoministerin pitäisi kutsua neuvotteluun asiantuntijoita, muodostaa neuvottelukunta. Nyt ei ulkoministeriä voi juuri tavata, eikä keskustelusta hänen kanssaan tule mitään, eikä hänellä ole aikaa miettiä, vaikka hänen ei pitäisi tehdä mitään muuta kuin miettiä».21
Turhautunut lähettiläs muotoili 22.9.1939 valmiiksi erokirjeensä:
»Tasavallan Presidentille
Kuten jo kauvan sitten olen ilmoittanut, haluan luopua nykyisestä toimestani tulevan joulukuun 1. päivänä, jolloin olen ollut siinä kolme vuotta.
Pyydän senvuoksi kunnioittavimmin, että minut vapautetaan Tukholman lähettilään virasta yllämainitusta päivästä lukien.
Liittäen ansioluetteloni pyydän sen ohella saada lainmukaisen eläkkeen.
Tukholmassa, lokakuun 2 päivänä 1939.
J. K. Paasikivi
Päivämäärä ajoitettiin nähtävästi tarkoituksellisesti kahden kuukauden päähän pyydetystä eroamisajasta.22 Ennen kirjeen lähettämistä Paasikivi kuitenkin sai itse kutsun saapua Helsinkiin.
Suomenlahden etelärannikolla tilanne kiristyi 19.9.1939 liikkeelle lähteneen neuvostolaivaston saarrettua käytännössä Viron rannikon. Muodollisena syynä oli Tallinnan satamassa internoituna olleen puolalaisen sukellusveneen »Orzelin» karkaaminen merelle edellisenä päivänä. Moskova syytti Viroa tahallisesta puolueettomuuden loukkaamisesta ja esitti 24.9. ultimatiivisen vaatimuksen turvallisuusopimuksen allekirjoittamisesta. Neuvostoliitto auttaisi Viroa ulkopuolista hyökkäystä vastaan, minkä vastapalvelukseksi Viro vuokraisi tukikohtia Neuvostoliitolle sekä myöntäisi sille oikeuden pitää niissä tietyn määrän joukkoja, joiden vahvuus tosin selvästi ylitti Viron armeijan voimavarat. Sopimus allekirjoitettiin 28.9.1939. 23
Suomeen informaatio Viron tapahtumista kantautui nopeasti. Jo 22.9.1939 lehdistöavustaja Lauri Hjelt kuuli Tukholmassa Svenska Dagbladetin toimittajalta Otto Järteltä Neuvostoliiton kokoavan joukkoja Viron rajalle ja Moskovassa neuvoteltavan Viron ja Latvian alistamisesta jonkinlaisiksi protektoraateiksi. Vaikka sittemmin osittain ennenaikaiseksi osoittautunutta tietoa ei voitukaan tarkistaa, se sähkötettiin Paasikiven ohjeiden mukaan Helsinkiin ulkoministeriölle.24 Puhelinsoitto sieltä Tallinnan lähetystöön selvitti Viron ulkoministerin Karl Selterin juuri lähteneen rautateitse Moskovaan. Kolme vuorokautta myöhemmin (25.9.) Helsinki sai tietää lähettiläs P. J. Hynniseltä ministerin palanneen kotimaahansa hakemaan uusia ohjeita, koska Neuvostoliiton taholta oli esitetty vaatimuksia, joita hän ei voinut hyväksyä.25
Erkko teki nyt johtopäätöksensä. Suomen tuli noudattaa kylmää reaalipolitiikkaa ja pysyä irti Baltiasta. Kaikesta huolimatta kutsu Moskovaan saattoi tulla myös Helsinkiin milloin tahansa. Olihan hän (Erkko) itse sitäpaitsi jo Yrjö-Koskisen välityksellä tunnustellut mahdollisuuksia lähinnä kauppasopimuksen solmimiseen. Ulkoministeri päätti 25.9.1939 tarjota neuvotteluvaltuuskunnan päällikkyyttä Paasikivelle, joka hälytettiin puhelimitse Helsinkiin seuraavaksi päiväksi.26
Kotimaahan lentänyt lähettiläs totesi yleisen mielialan Helsingissä edelleen »huolettomaksi». Valtakunnan poliittisen johdon taholla tosin havaittiin vaaran merkkejä. Paasikiven kanssa 26.9. käymässään keskustelussa Erkko totesi Viron kohtalon jo sinetöidyksi. Siitä tulisi Neuvostoliiton protektoraatti. Samoin kävisi Latvialle. Pohjoismaihin kuuluvalle Suomelle ei toistaiseksi ollut esitetty vaatimuksia, mutta keskusteluihin oli silti syytä varautua. Aluksi ne koskisivat kauppaa, mutta venäläiset saattoivat hyvinkin ottaa esille myös Suomenlahden ulkosaarten tai Ahvenanmaan kaltaisia poliittisia kysymyksiä.
Näiden neuvottelujen johtoa Erkko tarjosi nyt Paasikivelle, joka ei ilman muuta antanut suostumustaan. Tehtävä olisi raskas, ja sitäpaitsi hän oli jo suuressa määrin unohtanut kauan käyttöä vaille jääneen venäjänkielen. Miettimisaika oli siksi tarpeen. »Sanoin Erkolle, että Venäjä lähestyy meitä arveluttavalla tavalla, mihin Erkko vastasi, että Venäjä on ollut aina meitä lähellä». 27
Miksi sitten valinta kohdistui juuri Paasikiveen? Idänsuhteiden hoitoa vierastava ulkoministeri ei henkilökohtaisesti halunnut lähteä Moskovassa odottavaan hankalaan tehtävään. Perhesyihin vedoten hän oli jo keväällä 1939 kieltäytynyt ottamasta Suomen valtuuskunnan päällikkyyttä Genevessä käytävissä Ahvenanmaata koskeneissa neuvotteluissa, koska kiusallinen Suomenlahden ulkosaarten kysymys saattoi Neuvostoliiton aloitteesta tulla niissä esille. 28
Nyt, syksyllä 1939, tilanteeseen vaikutti oleellisesti vielä Baltian kokemus. Viron ulkoministeri Selter oli henkilökohtaisesti matkannut Moskovaan maalleen kohtalokkain seurauksin. Pyrkiessään mahdollisimman pitkälle samaistamaan Suomen Skandinaviaan Erkko halusi myös tässä yksityiskohdassa selvästi erottautua eteläisistä naapurimaista. Kun kerran aikomuksena oli neuvotella eikä alistua, tuntui tarkoituksenmukaiselta ulkoministerin pysytteleminen kotona pitämässä yhteyksiä muihin pääkaupunkeihin, joiden kannanotot saattoivat vaikuttaa neuvottelujen kulkuun. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, koska Erkko ei pitänyt presidentti Kalliota tai pääministeri Cajanderia kykenevinä pitämään ohjaksia käsissään.
Ulkoministeri ei niin muodoin lähtisi itse liikkeelle vaan valtuuttaisi tehtävään jonkun muun. Paasikiven nimen näyttää tuoneen esiin Väinö Tanner, joka viittasi valtioneuvoksen menestykseen Tarton rauhanneuvotteluissa Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana. Paasikivi oli tuolloin joutunut kaikinpuolisesti ja yksityiskohtia myöten perehtymään nyt jälleen ajankohtaiseksi tulevaan problematiikkaan. Valtioneuvoksen ansioita Venäjän politiikan, historian ja kulttuurin yleistuntijana ei tilanteen vaikeutuessa enää käynyt sivuuttaminen tavalla, jonka hallitus vielä syksyllä 1938 katsoi voivansa itselleen sallia. 29
Tavatessaan Erkon uudelleen vuorokautta myöhemmin, 27.9.1939, Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston kokouksessa Paasikivi sai kuulla ulkoministerin lähettäneen Mannerheimin suostumuksella kollegalleen Sandlerille kirjeen, jossa tiedusteltiin mahdollisuuksia Ruotsin avun saamiseen Ahvenanmaan puolustamiseksi. Asia oli siinä määrin salainen, ettei siitä saanut puhua edes Kalliolle tai Cajanderille! Moskovan matkan osalta Paasikivi hiillosti esimiestään kieltäytymällä antamasta vielä varmaa vastausta, mutta ulkoministerin ei pitäisi katsoa itseään sidotuksi esittämäänsä tarjoukseen. »Erkko sanoi, että hän ei ole löytänyt ketään muuta ja katsoi, että asia on yhteinen ja sentähden minun täytyisi auttaa hallitusta». Toisaalta Paasikivi ilmaisi halunsa päästä pois Tukholmasta 1.12.1939. Erkon mielestä asia voitiin järjestää kysymyksen ollessa näin lähellä sijaitsevasta paikasta. Ajankohtakin tuntui soveliaalta. Lähettiläs, joka lupasi toimittaa erohakemuksensa »ensi tilassa», merkitsi tyytymättömänä muistiinpanoihinsa tämänkin keskustelun Erkon kanssa jääneen »jotenkin pintapuoliseksi kuten kaikki keskustelut hänen kanssaan ». 30
Yhtä vaisulta tuntui seuraavan päivän neuvottelu tasavallan presidentin luona. »Kallio ei siitä (politiikasta – T. P.) näy paljon ymmärtävän, mahtaako paljon sitä edes ajatella». Valtakunnan päämies sai myös selkeän ennakkoilmoituksen lähettilään siirtymisestä eläkkeelle 1.12.1939.31
Ajettuaan vielä samana iltana Mannerheimin luokse Kaivopuistoon Paasikivi havaitsi vanhan marsalkan »suuresti järkyttyneen» Puolan kohtalosta. Hitlerin menettely tuota maata kohtaan oli ollut »hirveä». Todennäköisesti kuitenkin Saksa pitkällä tähtäyksellä tulisi häviämään sodan. Paasikivi puolestaan varoi tässä yhteydessä ottamasta esille teesiään Saksan voiton välttämättömyydestä Neuvostoliiton uhan torjumiseksi. Viron itsenäisyyden loppumisesta herrat olivat samaa mieltä.
Uutta Paasikivelle olivat Mannerheimin kertomat tiedot Yrjö-Koskisen syyskuussa Molotovin kanssa käymistä keskusteluista, joista Erkko ei ollut puhunut Tukholman-lähettiläälleen mitään. Havainto ei varmaankaan lämmittänyt valtioneuvoksen tunteita esimiestään kohtaan. Mannerheimin kehottaessa Paasikiveä hyväksymään Moskovaan matkustavan neuvottelukunnan puheenjohtajuuden lähettiläs vastasi Erkon voivan lähteä sinne itse ottamaan vastaan venäläisten ultimaatumin, sillä Molotovin ja kumppanien kanssa tuskin syntyisi mitään varsinaisia poliittisia neuvotteluja. Kauppasopimus taas oli käytännöllisesti katsoen valmis, ja jos siihen nähden olisi vielä jotakin neuvoteltavaa, Yrjö-Koskinen saattaisi yhtä hyvin hoitaa asian. Kenties Erkko voisi ottaa mukaansa Tannerin, mitä Mannerheim piti mahdollisena.32
Kävellessään seuraavana aamuna (29.9.) valtioneuvostoon Väinö Tannerin luokse Paasikivi tapasi kadulla puolustusministeri Juho Niukkasen, joka tiedusteli, olivatko motsalaiset nyt peloissaan venäläisten tunkeutuessa Viroon. Lähettiläs vastasi tiukasti, etteivät motsalaiset niinkään huolestuneet omasta kuin suomalaisten puolesta. Välillisesti tietysti Suomen aseman vaarantuminen heikensi Ruotsinkin turvallisuutta. Myöhemmin valtioneuvos itsekseen ihmetteli Niukkasen paljastamaa, Suomessa muutenkin esiintyvää »kummallista ajatusta» ensisijaisen vaaran kohdistumisesta Virosta käsin Ruotsiin. Moinen »aitosuomalainen» puhe voitaisiin antaa anteeksi »yksinkertaiselle» Niukkaselle, mutta ei esimerkiksi UM:n virkakuntaan lukeutuvalle Tauno Jalannille, joka oli puhunut samaan suuntaan myös Ruotsissa.33 Todellisuudessa kuitenkin kysymys Niukkasen ja Jalannin kohdalla lienee ollut vähemmän »aitosuomalaisuudesta» kuin toivosta saada Ruotsi Viron tapahtumien avulla kytketyksi entistä lähemmin Suomeen.
Valtioneuvoksen huonotuulisuus ei pohjautunut vain erisuuntaisiin poliittisiin käsityksiin. Huomionarvoisen lisäselityksen tarjoaa hänen käyntinsä Tannerin luona. Kuultuaan Paasikiven eroaikeista finanssiministeri asettui jyrkästi vastustamaan: »Kenen me sinne saamme?» Paasikivi ilmoitti odottaneensa samaa vastausta Erkolta, mutta »iloiseksi yllätyksekseen» hän olikin havainnut ulkoministerin pitävän eroa täysin mahdollisena. Ikänsä puolesta valtioneuvos ei katsonut voivansa jäädä sodan loppuun saakka, ja siksi olisi parasta lähteä jo nyt. Saman käsityksen hän oli esittänyt myös Mannerheimille tämän vastaväitteistä huolimatta. 34
Paasikiven viitattua Moskovasta tulevaan ultimaatumiin Tanner koetti rohkaista pessimististä ystäväänsä: <<Jos venäläiset tekevät mahdottomia ja liiallisia vaatimuksia, niin me ne hylkäämme, tulkoon sitten mitä tahansa». »Tämä oli reippaasti sanottu Tannerilta», kommentoi Paasikivi päiväkirjaansa. Muuten Tanner katsoi, ettei suomalaisten pitänyt sillä hetkellä kiirehtiä Moskovaan, »kun venäläisten ruokahalu on niin suuri». Asia oli jätettävä Neuvostoliiton aloitteellisuuden varaan.Tässä Paasikivi oli samaa mieltä.35
Rohkaisua Tukholman lähettiläs sai myös vanhalta ystävältään K. N. Rantakarilta Kämpissä käydyssä keskustelussa. Kukaties venäläiset eivät sittenkään antaisi ultimaatumia, vaan heidän kanssaan saattoi ehkä sittenkin keskustella ja päästä jonkinlaiseen sopimukseen. Paasikiven tulisi siis lähteä Moskovaan. Neuvottelutuloksesta hän saisi kyllä kotimaassa paljon moitteita ja haukkumisia, »mutta suomettarelainen ei saa sitä pelätä».36
Suomalaisten odottaessa »vuoroaan» he saivat Tallinnasta lisätietoja Viron paktista, jonka mukaan kumpikin sopimuspuoli sitoutui avustamaan toista sen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Paasikivi kommentoi: »Siis: Viro on sitoutunut avustamaan Venäjää, jos Venäjän päälle hyökätään. Humoristista! Kyllä Venäjä on nyt turvassa, kun sillä on tällainen vahva suojelija kuin Viro». Latviaa, jonka ulkoministeri oli juuri saanut kutsun Moskovaan, odotti ilmeisesti sama kohtalo.37
Paasikiven ennustus osui oikeaan. Virolaisille tilanne tosin oli kaukana »humoristisuudesta». Sopimus allekirjoitettiin Kremlissä isäntien aikaa säästäen myöhään illalla 28.9.1939, jolloin Moskovaan Puolan jakoa varten uudelleen saapunut Saksan ulkoministeri von Ribbentrop istui seurueineen parhaillaan Bolsoi-teatterissa katsomassa , Joutsenlampea». Palatessaan näytöksen jälkeen Kremliin jatkamaan yöllistä neuvottelukierrosta saksalaiset kohtasivat portaissa juuri poistumassa olleen, »täysin luhistuneelta» vaikuttaneen Selterin virolaisdelegaation.
Hyväntuulinen Stalin kertoi sitten v. Ribbentropille paktin sisällöstä huomauttaen kysymyksen olevan Neuvostoliiton hitaasta tunkeutumisesta Viroon, jonka voimassaoleva hallintojärjestelmä ministeriöineen jne. jäisi jopa ulkoasioiden hoitoa myöten väliaikaisesti (vremenno) koskemattomaksi. Siirtyminen neuvostojärjestelmään ei siis toistaiseksi ollut ajankohtainen Stalinin pidättäessä selvästi itsellään oikeuden ratkaista, milloin oltaisiin tuossa vaiheessa.
Samantapaiset ehdot hän antaisi latvialaisille. Mikäli nämä asettuisivat vastahankaan, Latvia »lyötäisiin kasaan» mitä lyhimmässä ajassa. Liettuan Neuvostoliitto liittäisi itseensä (Sovjetskij Sojuz vkljutsit v svoi sostav Litvu), mikäli etupiirijakoa täydentävästä aluevaihdosta Saksan kanssa päästäisiin sopimukseen. Näin myös tapahtui. – Merkillepantavaa on, ettei Neuvostoliiton diktaattori mitenkään pyrkinyt salaamaan saksalaisilta sopimuskumppaneiltaan »pitkän tähtäyksen ohjelmaansa» Baltian tasavaltoihin nähden.38
Stalin tiesi mistä puhui. Latvian ulkoministerin Vilhelms Muntersin Moskovassa 5.10. allekirjoittama tukikohtasopimus noudatti pitkälti Viron kaavaa. Kun Lontoon lähettiläs G. A. Gripenberg jo syyskuun alkupuolella oli raportoinut Erkolle Foreign Officesta saamansa tiedot Neuvostoliiton kesällä kolmiliittoneuvotteluissa esittämistä Baltiaa ja Suomea koskeneista tukikohtavaatimuksista, Helsingissä voitiin nyt havaita niiden toteutuneen Virossa ja Latviassa korkojen kanssa. Olisiko Stalin unohtanut Suomen? Moskovasta kantautui pahaenteisiä tietoja. Saksan suurlähettiläs Werner von der Schulenburg suositteli motsalaiselle kollegalleen Wilhelm Wintherille, etteivät suomalaiset oman etunsa vuoksi aiheuttaisi vaikeuksia Suomenlahden saarten kysymyksessä. Ruotsalaisdiplomaatti taas informoi viipymättä Yrjö-Koskista.39
Pessimistisesti suhtautui tilanteeseen myös marsalkka Mannerheim, joka ei salannut käsityksiään luonaan käyneeltä Britannian sotilasasiamieheltä. Baltian kaltaisia esityksiä oli tulossa myös Suomelle, joka yksin jääneenä ei pystyisi niitä torjumaan. Lontoossa tapahtuneen vuodon ansiosta marsalkan mielipide tuli myös Moskovan tietoon vahvistaen siellä uskoa Helsingin taipumiseen Tallinnan, Riian ja Kaunasin esimerkin mukaisesti. 40
Mannerheimin aloitteesta jo syyskuussa Berliiniin matkustanut vanhojen saksalaisystävien lähetystö (John Rosberg, P. H. Norrmen ja Esko Riekki) toi palatessaan masentavan viestin Saksan haluttomuudesta antaa Suomelle minkäänlaisia avunlupauksia. 41 Myöhemmin saattoi Riian lähettiläs Eduard Hj. Palin raportoida Erkolle Stalinin ilmaisseen Latvian tukikohtaneuvotteluissa ulkoministeri Muntersille kiinnostuksensa Hankoon. 42 Stalinin mielestä tuo kohde yhdessä Tallinnan kanssa olisi paljon merkityksellisempi kuin Latvialta vaadittavat vaivaiset Ventspils ja Liepaja.43
Keskustellessaan 4.10.1939 Ruotsin lähettilään Stig Sahlinin kanssa Erkko mainitsi pelkäävänsä Venäjän taholta kenties tulevia vaatimuksia. Mikäli ne menisivät samaan suuntaan kuin Virolle esitetyt, hallitus hylkäisi ne. Tämä koski esimerkiksi meritukikohtia Hankoon tai Porkkalaan. Ahvenanmaata koskevat myönnytykset eivät liioin voineet tulla kysymykseen. Tannerin ilmaisua käyttäen Erkko katsoi venäläisten »ruokahalun kasvavan syödessä». Ulkoministeri oli siten mahdollisten tukikohtavaatimusten osalta lyönyt melko pitkälle lukkoon kantansa jo ennen neuvottelukutsua.44
Seuraavana päivänä kolkutettiin Suomen ovelle. Tukholmassa illalla 5.10.1939 jo vuoteeseen käynyt Paasikivi sai ulkoministeriöstä puhelinsoiton, jossa häntä kehotettiin »ehdottomasti» heti seuraavana aamuna lentämään Helsinkiin.45 Alli-rouva seurasi perässä muutamaa päivää myöhemmin. Diplomaattikutyymin edellyttämät muodollisuudet jäähyväisvierailuineen jne. saivat olosuhteiden paineessa kaikki jäädä. Paasikiven Tukholman-kausi oli saanut äkillisen lopun.
