SYKSYN NEUVOTTELUT 1939

Kompromissin etsijä

Hitler-Stalin paktin luomaa tilaisuutta hyväksi käyttäen Neuvostoliitto oli lyhyessä ajassa varmistanut turvallisuusetunsa Baltian maissa, joiden yhteiskuntajärjestelmä »toistaiseksi» säilytettiin. Paasikiven saapuessa seurueineen Moskovaan 11.10.1939 allekirjoitettiin samana iltana -viimeisenä järjestyksessä – Liettuan kanssa solmittu sopimus. Kaunasin valtuuskunnalle tarjottujen juhlapäivällisten vuoksi Suomen delegaatio sai odottaa neuvottelujen alkua seuraavaan päivään.

Baltian järjestelyjen jälkeen oli vuorossa Suomenlahden pohjoispuolisen alueen liittäminen samaan kuvioon. Moskovalle ei riittänyt Helsingin hallituksen noudattama pohjoismainen puolueettomuuspolitiikka, jota pidettiin epäluotettavana. Siihen ei suurvaltanaapurin, Neuvostoliiton tarvitsisi tyytyä. Sotilaallisestikaan Suomen kaltaisen pikkuvaltion puolustuskykyä ei Euroopan lähihistorian kokemusten (Itävalta, Tsekkoslovakia, Albania, Puola, Baltia) jälkeen arvioitu korkealle. Epävarmuustekijöiden minimoimiseksi oli saatava aikaan selkeä yhteistoimintasuhde Suomen ja Neuvostoliiton välille. Baltiassa noudatetun linjan mukaisesti rajoituttiin toistaiseksi sotilaallisen varmistamisen edellyttämiin järjestelyihin. Jatko jäisi riippumaan tulevaisuudesta, jolloin ratkaiseva vaikutus tietenkin olisi suursodan tapahtumakehityksellä.

Paasikiveä varten oli Moskovan ulkoasiainkansankomissariaatissa laadittu luonnos Neuvostoliiton ja Suomen väliseksi avunantosopimukseksi, joka lähes sananmukaisesti – maantieteellisiä termejä tietenkin lukuunottamatta – muistutti Viron, Latvian ja Liettuan kanssa solmittuja pakteja. Luonnoksen mukaan osapuolet sitoutuisivat antamaan toisilleen kaikenlaatuista – myös sotilaallista – apua minkä tahansa eurooppalaisen suurvallan hyökätessä tai uhatessa hyökätä sopimuspuolten merirajoja vastaan Itämerellä tai Pohjoisella Jäämerellä. Sama koski tuonnempana mainittavia tukikohtia. Neuvostoliitto sitoutuisi lisäksi luovuttamaan Suomen armeijalle ja laivastolle aseita sekä muita sotatarvikkeita edullisin ehdoin.

Suomi puolestaan asettaisi Neuvostoliiton maa- meri- ja ilmavoimien käyttöön tukikohtia Hangossa, Lappohjassa, Viipurin läänissä, Petsamossa, Lapin läänissä sekä Suomenlahden ulkosaarilla. Tukikohtien tarkemmasta sijainnista, niihin sijoitettavien asevoimien vahvuuksista sekä maksettavista korvauksista sovittaisiin tarkemmin erikseen. (Näin oli menetelty myös Baltiassa – T. P.) Suomi sitoutuisi vastedeskin pidättymään Ahvenanmaan linnoittamisesta ilman Neuvostoliiton suostumusta sekä päästämään sitä edustavan valvontakomission tarkastamaan saaria milloin tahansa Neuvostoliiton niin halutessa. Molemmat osapuolet sitoutuisivat niinikään olemaan solmimatta mitään liittoja tai osallistumatta liittokuntiin (v koalitsijah), jotka oli suunnattu toista sopimusosapuolta vastaan.¹

Avunantosopimus ei kuitenkaan merkinnyt neuvostohallitukselle ainoata vaihtoehtoa. Lokakuun 7. päivänä 1939 valmistuneen ulkoasiainkansankomissariaatin muistion mukaan asia voitaisiin hoitaa myös Suomen välittömin alueluovutuksin. »Maksimiohjelman» mukaan ne käsittäisivät Viipurin läänistä linjan Säkkijärvi – Nurmi – Jääski – Parikkala – Viipurin, Mikkelin ja Kuopion läänien yhtymäkohta itäpuoliset osat. Vaatimus noudatteli siis pitkälti sittemmin Moskovan rauhassa toteutunutta rajaviivaa. Luetteloon kuuluivat edelleen Suomenlahden saaret Suursaari, Ruuskeri, Iso- ja Pieni Tytärsaari, Lavansaari, Peninsaari ja Seiskari. Tarton rauhassa luovutettu Petsamo olisi palautettava takaisin Neuvostoliitolle. Suomen olisi suostuttava tarjoamaan Neuvostoliitolle meri- ja ilmavoimien tukikohta Hangosta ja Lappohjan lahdesta sekä sitouduttava olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata, jonka kohdalta Neuvostoliitolle tuli taata valvontaoikeus.

»Minimiohjelma» puolestaan käsitti edellä luonnehditulla tavalla tu­kikohdan Hangossa ja Lappohjassa sekä lupauksen Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta sitä koskevine kontrollimahdollisuuksineen. Suoranaiset alueluovutukset sisältäisivät linjan Mesterjärvi – Kanneljärvi – Pyhäjärvi – Konevitsa eteläpuolisen osan Karjalan kannasta, Lavansaaren, Peninsaaren ja Seiskarin saaret sekä Kalastajasaarennon Petsamossa. Lisäksi Neuvostoliitto saisi oikeuden rakentaa meri-ja ilmavoimien tukikohdan Suursaareen.²

Moskovan neuvottelujen ulkonaista kulkua, jota sekä Paasikivi että Tanner ovat muistelmissaan yksityiskohtaisesti selostaneet, ei tässä yhteydessä ryhdytä enää toistamaan. Sen sijaan on syytä kiinnittää huomiota osapuolten tavoitteisiin ja erityisesti tietenkin Paasikiven rooliin tämän kokonaisuuden osana.

Lokakuun 12. päivänä käynnistyneen neuvottelukierroksen Stalin ja Molotov avasivat avunantosopimuksen solmimista koskeneella tarjouksella. Viron, Latvian ja Liettuan tekemät samantyyppiset paktit eivät merkinneet mitään uhkaa näiden maiden itsenäisyydelle. Päinvastoin se oli vain lujittunut! »Emme sormellakaan sekaantuisi teidän omiin asioihinne, emmekä kajoaisi teidän itsenäisyyteenne». Ohjeittensa mukaisesti Suomen pohjoismaiseen puolueettomuuteen nojautuvan Paasikiven torjuttua jyrkästi sopimusehdotuksen neuvosto-osapuoli tarjosi yhtä huonolla menestyksellä paikallista avunantosopimusta Suomenlahden puolustamiseksi. Sen jälkeen Stalin siirtyi aluevaihdon linjalle. Kaksi vuorokautta myöhemmin, 14.10.1939, suomalaisille jätetyn muistion mukaan ehdotus oli seuraava:

Neuvostoliiton päähuolena neuvotteluissa Suomen hallituksen kanssa on kaksi kysymystä:

a.) Leningradin turvallisuuden varmistaminen;

b.) varmuus siitä, että Suomi tulee ystävällisten suhteiden pohjalla olemaan lujassa yhteydessä Neuvostoliiton kanssa. Molemmat kohdat ovat välttämättömiä Neuvostoliiton Suomenlahden rannikon ja myöskin Viron, jonka itsenäisyyttä Neuvostoliitto on sitoutunut puolustamaan, rannikon säilyttämiseksi koskemattomina ulkoisen vihollisen hyökkäystä vastaan.

Tämän tehtävän täyttämiseksi on välttämätöntä:

1.) että tykistötulella kyetään Suomenlahden molemmilta rannikoilta sulkemaan Suomenlahden suu, jotta vihollisen sota- ja kuljetuslaivat eivät voisi tunkeutua Suomenlahden vesille;

2.) että kyetään estämään vihollisen pääsy niille Suomenlahden saarille, jotka sijaitsevat Leningradiin lännestä ja luoteesta johtavilla tuloväylillä;

3.) että siirretään Suomen raja Karjalan kannaksella, joka raja nyt on 32 km etäisyydellä Leningradista, s.o. kauaskantoisen tykin ammuksen ulottuvilla, jonkin verran kauemmas pohjoiseen ja luoteeseen.

Erikseen esiintyy kysymys Petsamon Kalastajasaarennosta, jossa raja on taitamattomasti ja keinotekoisesti vedetty ja joka on korjattava oheisen kartan mukaisesti.

Lähtien edellä esitetystä on välttämätöntä yhteisen sopimuksen ja yhteisten etujen pemsteella ratkaista seuraavat kysymykset:

1.) Hangon sataman ja sataman ympärillä 5–6 meripenikulman säteellä etelään ja itään sekä 3 meripenikulman säteellä länteen ja pohjoiseen olevan alueen vuokraaminen Neuvostoliiton hallitukselle 30 vuodeksi rannikkotykistöllä varustetun meritukikohdan luomiseksi, joka kykenisi Suomenlahden etelärannalla sijaitsevan Paldiskin tukikohdan kanssa tykistötulella sulkemaan pääsyn Suomenlahdelle. Meritukikohdan suojaamista varten olisi Suomen hallituksen sallittava Neuvostoliiton hallituksen pitää Hangon satamassa seuraava vamskunta:

1 jalkaväkirykmentti,

2 ilmatorjuntapatteristoa,

2 lentorykmenttiä,

1 hyökkäysvaunupataljoona, kaikkiaan ei 5 000 miestä enempää.

2.) Oikeus Neuvostoliiton merivoimille käyttää ankkuripaikkana Lappohjan lahtea.

3.) Seuraavien alueiden luovutus Neuvostoliitolle aluevaihtoa vastaan:

Saaret Suursaari, Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari ja Koivisto, osa Karjalan kannasta Lipolan kylästä Koiviston kaupungin eteläiseen reunaan asti. Kalastajasaarennon läntiset osat, yhteensä 2 761 km² oheisen kartan mukaisesti.

4.) Kolmannessa kohdassa mainittuja alueita vastaan Neuvostoliitto luovuttaa Suomen Tasavallalle Neuvostoliiton aluetta Repolan ja Porajärven piirissä 5 529 km² oheisen kartan mukaisesti.

5.) Voimassa olevan Neuvostoliiton ja Suomen välisen hyökkäämättömyyssopimuksen lujittaminen lisäämällä siihen kohta, jonka mukaisesti sopimuspuolet sitoutuvat olemaan liittymättä sellaisiin valtojen ryhmityksiin ja liittoihin, jotka suoraan tai välil­ lisesti ovat vihamielisiä toiselle taikka toiselle sopimuspuolelle.

6.) Molemminpuolisten Karjalan kannaksella sijaitsevien, Suomen-Neuvostoliiton rajaa pitkin kulkevien linnoitettujen vyöhykkeiden hävittäminen jättäen rajalle tavanmukaiset rajavartiojoukot.

7.) Neuvostoliitto ei vastusta Ahvenanmaan saarten varustamista itse Suomen voimilla, edellyttäen, että Ahvenanmaan saarten linnoittamisasiassa ei millään ulkovallalla, niiden joukossa Ruotsilla, ole mitään tekemistä.

Muistiota tarkasteltaessa huomio kiintyy siihen, että Stalin näin jo toisena neuvottelupäivänä käytännössä luopui avunantosopimuksen tavoittelusta. Kun vaihtoehtoja oli kaavailtu jo ennen neuvottelujen alkua, suomalaisten kieltäytyminen ei selvästikään ollut Moskovalle mikään yllätys. Avunantosopimuksesta jäi jäljelle oikeastaan vain muistion viides, liitoista pidättymistä koskenut kohta, joka sisältyi myös Baltian maiden kanssa tehtyihin sopimuksiin. Oleellisiksi osoittautuivat poliittiset ja sotilaalliset realiteetit, joiden rinnalta muodollinen juridiikka sai väistyä.

Aluejärjestelyjen osalta Stalin liikkui Kannaksella ja Petsamossa lähempänä »minimi»- kuin »maksimiohjelmaa» mainiten silti sotilaiden tahtovan Pietari Suuren rajaa, »mutta sotilaathan vaativat aina liikoja». Korvaus maksettaisiin Repolasta ja Porajärveltä, alueelta, jossa leikkisän Stalinin mukaan »järjestitte kapinan meitä vastaan». Uutena kohtana listaan tuli molemminpuolinen rajalinnoitusten hävittäminen, mikä edellyttäessään siis Mannerheim-linjan purkamista merkitsi Suomen puolustuskyvyn olennaista heikentämistä. Rajan vetäminen Koivistolle olisi muutenkin lohkaissut pois puolustuslinjan läntisimmän osan. Toisaalta Ahvenanmaan linnoittamiskieltoa helpotettiin poistamalla sen valvontaa koskenut pykälä. Keskeisin Neuvostoliiton näkökulmasta oli kuitenkin selvästi Stalinin Gibraltariin vertaama, Hankoa koskenut vaatimus.

Perustelujen ydin sisältyy Stalinin 14.10.1939 käyttämään pitkään puheenvuoroon:

»Meidän täytyy voida sulkea pääsy Suomenlahdelle. Ellei Leningradiin johtava väylä kulkisi myös teidän rannikkoanne pitkin, ei meidän olisi lainkaan syytä ottaa esille koko kysymystä… Meidän täytyy myös ottaa huomioon huonoimmat mahdollisuudet. Tsaarinaikaisella Venäjällä oli Porkkalan ja Naissaaren !innoitukset 16 tuuman tykkeineen käytettävissään ja sitäpaitsi laivastotukikohta Tallinnassa. Silloin vihollisen oli mahdotonta päästä tämän sulun läpi. Me emme pyydä Porkkalaa emmekä myöskään Naissaarta, koska ne sijaitsevat liian lähellä Suomen ja Viron pääkaupunkeja. Hangon ja Paldiskin välille voidaan sitävastoin luoda tehokas sulku. Meripuolustuksella on sellainen laki, että pääsy lahdelle suljetaan lahdensuulla, molemmilla rannikoilla olevien rannikkopattereiden ristitulella…

Jos vihollisen laivasto kerran on päässyt Suomenlahdelle, ei sitä enää voida puolustaa. Kysytte, mikä valta voisi hyökätä kimppuumme. Englanti tai Saksa. Saksan kanssa meillä on nyt hyvät suhteet, mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua. Judenits hyökkäsi Suomenlahden kautta ja myöhemmin englantilaiset tekivät sen. Tämä voi toistua. Jos pelkäätte antaa meille tukikohtia mannermaalla, niin voimme kaivaa kanavan Hangon niemen poikki; silloin tukikohtamme ei enää tulisi olemaan Suomen mannermaalla. Sekä Englanti että Saksa voivat nyt lähettää Suomenlahdelle suuria laivastoyksiköitä. Epäilen, ettette silloin kykene pysymään selkkauksen ulkopuolella … Kun sota näiden kahden välillä on loppunut, tulee voittajan laivasto Suomenlahdelle.

Kysytte, miksi haluamme Koiviston. Selitän, miksi. Kysyin Ribbentropilta, miksi Saksa aloitti sodan Puolaa vastaan. Hän vastasi: Meidän täytyi saada Puolan raja työnnetyksi kauemmaksi Berliinistä. Ennen sotaa etäisyys Posenista Berliiniin oli n. 200 km. Nyt se siirrettiin 300 km kauemmaksi itään. Me pyydämme, että etäisyys Leningradista rajalle tulisi olemaan 70 km. Se on minimivaatimus, eikä Teidän pidä luulla, että olisimme valmiit vähitellen tinkimään vaatimuksistamme. Emme voi siirtää Leningradia, ja siksi raja täytyy siirtää. Koiviston suhteen on otettava huomioon, että jos sinne sijoitettaisiin 16 tuuman tykkejä, niin niillä voitaisiin kokonaan estää laivastomme liikkeet Suomenlahden pemkassa. Me pyydämme 2 700 km² ja tarjoamme yli 5 500 km ². Tekeekö joku muu suurvalta niin? Ei. Me olemme ainoat, jotka olemme niin tyhmiä».

Eversti Paasosen esittämät näkökohdat Viron tukikohtien riittävyydestä Leningradin väylän turvaamiseen Stalin torjui. Kysymys oli vasta lahden toisesta puoliskosta. Yhtä vähän häneen tehosivat suomalaisten vakuutukset taistelukyvystään, jolloin Suomenlahti voitaisiin sulkea yhteisvoimin ilman Neuvostoliiton tukikohtaa pohjoisrannikolla. Paasikivi korosti: »Me puolustaudumme, jos puolueettomuuttamme loukataan, ja jos se tapahtuisi Neuvostoliittoa vastaan suunnatun hyökkäyksen yhteydessä, joutuisimme automaattisesti sotaan Neuvostoliiton puolustamiseksi». Stalinia, jonka mielestä huomioon tarvitsi ottaa vain ne, joilla oli voimaa sanojensa takana, tämä ei tyydyttänyt. »Meillä ei ole täyttä luottamusta teihin. Sotavoimia ei saataisi alistetuiksi yhteiseen komentoon».

Vuonna 1919 Pietarin puolustusta johtanut Stalin osoitti myös muistavansa historialliset kokemukset. Kysymys ei ollut vain valkokenraali Judenitsista vaan myös Koivistolle tukeutuneista brittiläisistä merivoimista, jotka olivat aiheuttaneet Venäjän Itämeren-laivastolle tappioita. Suomalaiset taas olivat Itä-Karjalassa koettaneet tunkeutua Syvärille, mitä operaatiota Paasikivi puolestaan selitti yrityksenä luoda edellytykset kansanäänestyksen järjestämiselle tuolla alueella.

Menneisyyttä tärkeämpänä vaikutustekijänä on kuitenkin pidettävä Stalinin viittausta tulevaisuuteen. Maailmansodan päätyttyä voittajan laivasto saapuisi Suomenlahdelle, ja sitä varten oli valmistauduttava. Hän tosin jätti mainitsematta tarpeen varmistautua siitä, ettei Suomen ja Baltian maiden taholta tuossa vaiheessa voisi tapahtua »yllätyksiä». Paasikivelle ei keskustelussa jäänyt juuri liikkuma-alaa. Hän edusti yksinäistä ja eristettyä pikkuvaltiota, jonka juridiset oikeudet eivät vastapuolen vaa’assa paljon painaneet. Saksan kanssa Neuvostoliitolla oli sopimus, ja Englannin tai Ranskan sotilaallista apua suomalaisten oli turha edes pyytää. Eiväthän nuo suurvallat olleet pystyneet auttamaan edes omaa liittolaistaan, Puolaa, eikä niiden sana liioin painanut paljon Moskovassa. Vaikka Paasikivi päiväkirjamerkintänsä mukaan aluksi rakensikin toiveita Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain diplomaattisen tuen varaan, Molotovin halveksuva suhtautuminen saamiinsa nootteihin osoitti pian toiveiden perusteettomuuden.

Huomattava kuitenkin on, että kesällä 1939 länsivalloille esittämäänsä vaatimusta Ahvenanmaan laivastotukikohdasta Moskova ei tällä kertaa – selvästikin pyrkien välttämään Ruotsin provosoimista – ottanut puheeksi. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet tuli perinteiseen tapaan säilyttää tiukasti kahdenkeskisenä asiana.

Helsingistä tuomiensa ohjeiden mukaisesti Paasikiven oli torjuttava kaikki Moskovan ehdotukset Seiskarin, Lavansaaren ja Peninsaaren vaihtoa lukuunottamatta. Hänen väittelypuheenvuorojensa pääsisällöksi jäi siten Suomen pohjoismaisen neutraliteettilinjan ehdottomuuden korostaminen. Periksi valtioneuvos ei silti antanut. Avustajansa Johan Nykoppin muistelmien mukaan »Paasikivellä oli kaikkea muuta kuin kiitollinen rooli, kun hän yritti saada…myönnytyksiä neuvotteluissa. Kovasti Paasikivi yrittikin, eikä kukaan olisi voinut tarmokkaammin puolustaa Suomen etuja kuin hän silloin teki». Vakuutuksiin Suomen halusta pysyä rauhassa ja erillään kaikista selkkauksista tuli Stalinin lakoninen vastaus: »Se on mahdotonta».

Tiukoissa neuvotteluissa, joissa Yrjö-Koskinen ja Paasonen näyttelivät toisarvoista osaa ja Nykopp keskittyi sihteerinä muistiinpanojen tekemiseen, Suomen delegaation puheenjohtajan vuosikymmenien aikana rapistumaan päässyt venäjänkielen hallinta joutui kovalle koetukselle. Vaikka suomalaiset näin tietyllä tavoin jäivätkin teknisesti alakynteen, asialla tuskin oli neuvottelujen lopputulokseen ulottuvaa vaikutusta. Paasikiven kielitaito, jota hän tulomatkalla junassa oli elvyttänyt Gogolin »Kuolleita sieluja» lukemalla, vertyi vähitellen yhä notkeammaksi ja joskus Stalin auttoi häntä löytämään etsimänsä sanan. Välittömän, epämuodollisen keskusteluilmapiirin ylläpitämiseksi ei tulkkeihin haluttu turvautua.

Nykoppin mukaan Stalin esiintyi vaatimattomasti, kuunteli valppaasti Paasikiven argumentteja ja seurasi vieraitaan tarkoin eloisalla, läpitunkevalla katseellaan. »Erehtymättä saattoi kuitenkin päätellä, että hillityn käytöksen takana piili raudanlujatahtoinen diktaattori, joka oli tottunut toteuttamaan kerran tehdyt päätökset». Molotov puolestaan esiintyi asemansa mukaisesti värittömämmin tyytyen vastaväitteitä kohdatessaan toistamaan, jos mahdollista entistä tiukemmin, aikaisemmat argumenttinsa.

Todennäköistä on, että Stalin jo tässä ensimmäisessä tapaamisessa kiinnitti positiivista huomiota suomalaisen neuvottelijan maanläheiseen realismiin, jota osaltaan täydensi huumorintaju. Suomalaisten lähtiessä 14.10.1939 kohti Helsinkiä informoidakseen hallitustaan Neuvostoliiton vaatimuksista Molotov ilmoitti odottavansa sopimuksen allekirjoittamista 20.10., minkä jälkeen hän tarjoaisi päivälliset. Paasikivi puolestaan totesi harvoin kieltäytyvänsä hyvistä päivällisistä, mutta tällä kertaa paluun ajankohta riippuisi kuitenkin Suomen hallituksesta.³

Helsingissä valtioneuvos kertoi sittemmin italialaisen Corriere della Seran kirjeenvaihtajalle Indro Montanellille koettaneensa Moskovassa keskustelujen välipäivinä tavata vanhoja tuttaviaan Tarton rauhanneuvottelujen ajalta, mm. J. A. Berziniä. Viimeksi mainittu oli kuitenkin isäntien ilmoituksen mukaan »vetäytynyt syrjään politiikasta» (Todellisuudessa asianomainen oli vangittu ja joutunut »kansan vihollisena» Stalinin tuhoamiskoneiston uhriksi -T. P.). Muiden Tarton neuvottelijoiden kohtaloista ei kukaan ollut voinut antaa Paasikivelle informaatiota.⁴

Italialaisreportteriin valtioneuvos teki vaikutuksen verkkaisuudellaan. »Sanat putoilevat hitaasti, mutta toisinaan hän nauraa peittääkseen kömpelyyttään ja ehkä myös auttaakseen itseään eteenpäin; silloin tuntuu kuin ukonilma olisi puhjennut».⁵

Ulkoministeri Erkon ensi reaktio Moskovasta kantautuneisiin vaatimuksiin oli tavanomaisen optimistinen. »Tästä me kyllä selviydymme», hän totesi lähimmille virkamiesavustajilleen ministeriössä.⁶ Palattuaan rautateitse Helsinkiin aamulla 16.10.1939 Paasikivi kävi välittömästi selostamassa neuvottelujen kulkua Cajanderin, Erkon, Tannerin ja Niukkasen muodostamalle epäviralliselle »sotakabinetille». Raportoinnin jälkeen hän ilmoitti kysymyksen olevan nyt »niin painavista ja vakavista asioista», että Tannerin olisi vastedes lähdettävä mukaan Moskovaan. Cajander suostui heti kuten myös asianomainen itse, joka »tosin pani vähän vastaan». Paikalta jo poistuneen Erkon hyväksyntä saatiin myöhemmin.⁷

Miksi sitten Paasikivi tahtoi parivaljakokseen Tannerin? Valtioneuvoksen itsensä muistelmissaan esittämiä perusteluja ei ole aihetta väheksyä. Kysymys oli todella valtakunnallisesti elintärkeistä asioista, joista hän ei yksin halunnut kantaa vastuuta. Lisäksi, mitä Paasikivi tosin ei erikseen mainitse, Stalinin ja Molotovin otettua henkilökohtaisesti osaa keskusteluihin valtuuskuntien ominaispainoissa vallitsi selvä epäsuhde. Mukaan tarvittiin senkin takia hallituksen jäsen.

Sosiaalidemokraattien kiistattomana johtajana Tanner oli saavutetun kansallisen yksimielisyyden kannalta tärkeä henkilö, jota yhdisti Paasikiveen vanha ystävyys liittyneenä mieluisiin muistoihin menestyksellisestä yhteistyöstä Tarton rauhanneuvotteluissa lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Henkilökohtaiset tapaamiset ja kesällä 1939 käyty kirjee nvaihto⁸ olivat myös osoittaneet herrojen ajattelevan ajankohtaisista ongelmista pitkälti samalla tavoin. Paasikivi oli niinikään hyvin tietoinen henkilökohtaisesta taustastaan ja maineestaan kompromissivalmiina »myöntyvyysmiehenä». Kriitikoille ei saanut antaa tilaisuutta syytöksiin »pehmeydestä» neuvotteluissa, joissa tuloksiin pääseminen parhaassakin tapauksessa vaatisi kansalta vastenmielisiä uhrauksia. Vastuun jakajaksi tarvittiin näin ollen vaikutusvaltainen henkilö.⁹

Hallituksen piirissä ei Tannerin ehdokkuutta näytä kukaan vastustaneen monien ministerien kenties tuntiessa helpotusta välttyessään itse joutumasta moiseen epäkiitolliseen tehtävään sen jälkeen kun Paasikivi oli ehdottomasti kieltäytynyt lähtemästä enää yksin. Tannerin ideologisiin rasitteisiin Kremlin silmissä »vääräoppisena sosialistina» ei Helsingissä tuolloin näytä kiinnitetyn huomiota. Myös Paasikivi tähdensi Tannerin olleen hänen kanssaan asiallisesti samalla yleislinjalla.¹⁰

Ulkoministeri Erkko korosti myöhemmin Ruotsin lähettiläälle Sahlinille Tannerin kykyjä lujana, harkitsevana ja taitavana neuvottelijana. Hän oli myös nuorempi kuin kaikkine ansioineen ja hyvine neuvottelijankykyineenkin tunnetusti kiivas ja joskus nopeita päätöksiä tekevä Paasikivi. Hallituksen taholla oli epävirallisesti pohdittu myös kolmannen Tartossa mukana olleen valtuutetun, kenraali Waldenin liittämistä Moskovaan lähtevään delegaatioon, mutta ajatuksesta oli kuitenkin luovuttu.^II

Suomen johtavien piirien mielipiteiden jakautuminen alkoi hahmottua 16.10.1939 valtioneuvoston istuntosalissa pidetyssä »sotakabinetin», Paasikiven valtuuskunnan ja sotilasjohdon (Mannerheim, Österman, Oesch) yhteisessä kokouksessa, jossa Paasikivi selosti neuvottelujen kulkua. Erkko ja Niukkanen katsoivat, ettei Hangossa ja Karjalan kannaksella voitu tehdä mitään myönnytyksiä. Vaikutus ulkomailla olisi Erkon arvion mukaan muussa tapauksessa kohtalokas, koska Suomen tulkittaisiin lähteneen Baltian tielle. Tähän viittasivat myös ministeri Procopen Washingtonista välittämät Amerikan viralliten piirien kehotukset Suomelle pysyä lujana. Venäläisten Koivistoon kohdistamat vaatimukset Erkko näki bluffina, josta he aikanaan perääntyisivät. Hankoa tinkimisvälineenä käyttäen Stalin taas koettaisi hankkia Suursaaren ja alueita Kannakselta. Suomenlahden itäosan saarten luovuttamisesta aluekorvausta vastaan voitaisiin keskustella.

Periaatteessa samalle kannalle asettui Niukkanen korostaen, ettei kysymys ollut Venäjän turvallisuudesta vaan Suomen alistamisesta ja tuhoamisesta Baltian maiden tavoin. Haluttiin varmistaa lähtökohdat uudelle hyökkäykselle, minkä Hankoon sijoitettavaksi aiottu panssaripataljoona, sinne rakennettava lentokenttä ja ehdotettu rajalinja Kannaksella osoittivat. Suomi pystyisi kyllä pitämään puoliaan kevääseen saakka, johon mennessä kansainvälinen tilannekin saattoi muuttua.

Paasikivi, Tanner, Mannerheim ja Yrjö-Koskinen puolestaan tunnustivat Venäjän »legitiimit puolustusintressit». Ne oli pyrittävä ottamaan huomioon kummankin maan turvallisuusnäkökohdat tyydyttävällä tavalla. Hangon luovuttaminen ei kävisi päinsä, mutta sen sijaan tulisi kysymykseen rajan siirto Kannaksella jonkin verran länteen päin. – Österman katsoi tarvittavan harkinta-aikaa, kun taas pääministeri Cajander punamultahallituksessa omaksumansa »puheenjohtajan» roolin mukaisesti vältti ottamasta kantaa.

Paasikivi pohti tilannetta eri näkökulmista. Suhtauduttaessa ehdotuksiin kokonaan kielteisesti tuli ottaa huomioon, »ettei sodan vaara ole mahdoton». Toisen vaihtoehdon tarjosi keskustelujen lopettaminen ja tilanteen jääminen ennalleen sekä kolmannen venäläisten perääntyminen. »On erittäin vaikea sanoa, mitä tapahtuu… Kun Stalin puhui Pietarin puolustuksesta, tuntui se, minkä hän esitti, venäläisten sotilasjohdon kannalta loogilliselta». Onnellisinta olisi kompromissiratkaisun löytyminen jo 1800-luvulta periytyvälle rajaongelmalle Kannaksella. Keskusteluja ei voitu entisellä pohjalla enää pitkittää venäläisten asetettua selkeitä kysymyksiä, joihin olisi vastattava kyllä tai ei, ellei sitten tehtäisi kompromissiehdotusta. ,Jos voimme käydä sotaa nyt, niin se olisi käytävä ja annettava venäläisten aloittaa sota. Mutta jos se hävitään, niin Suomi paloitellaan».

Yrjö-Koskinen asettui samalle kannalle huomauttaen Erkon amerikkalaistietojen vastapainoksi USA:n Moskovan-suurlähettilään Steinhardtin huomauttaneen hänelle (Yrjö-Koskiselle) Venäjällä olevan Kannaksella legitiimejä etuja, joiden täyttämättä jättäminen kävisi vaaralliseksi. Raja kulki toki vain 32 kilometrin päässä Leningradista. Selkkausriskiä ajatellen olisi nyt Ytiö-Koskisen mielestä erittäin tärkeätä saada selville Ruotsin kanta.

Cajanderin pyynnöstä esittämässään lausunnossa Mannerheim totesi tilanteen aivan uudeksi. Laskelmissa oli aina arvioitu Neuvostoliiton joutuvan sodan sattuessa sitoutumaan muillekin rintamille voimatta keskittyä yksinomaan Suomeen, kuten asianlaita nyt oli. Jos hyväksyttiin ajatus hyvin varustautuneen suurvaltanaapurin luonnollisista intresseistä Leningradin puolustukseen nähden, saattaisi olla tarkoituksenmukaista tarjota Hangon sijasta Karjalan kannaksen rannikolla sijaitsevaa Inon aluetta, jonne rakennetut patterit olivat tsaarinaikana yhdessä Inkerin rannikolle pystytetyn Krasnaja Gorkan linnoituksen kanssa sulkeneet Kronstadtin lahden vierailta laivastovoimilta. Tietenkin Hanko olisi venäläisille edullisempi. Marsalkka huomautti maininneensa Inon vain vastenmielisesti, koska oli pakko löytää vastaehdotus. Östermanin ja Oeschin selostettua venäläisten vaatimusten toteutumisen turmiollista vaikutusta Kannaksen puolustusmahdollisuuksiin kokous jätti aineiston kokoamisen ja mahdollisen vastaehdotuksen laatimisen sotilasjohdon tehtäväksi.¹²

Paasikivi oli näin, joskin toistaiseksi vielä varovasti tunnustellen ja lyömättä mitään lukkoon, lähtenyt selvästi suunnistamaan kompromissilinjalle. Yhteistyöakseli Mannerheimin kanssa toimi edelleenkin kitkattomasti. Kokouspuheenvuoroistaan päätellen Yrjö-Koskinen ja myös Tanner olivat lähestymässä samaa kantaa. Ensiksi mainittu tosin vetäytyi myöhemmin – lähinnä Moskovan diplomaattipiireissä vallinneen »bluffiteorian» omaksuen – Erkon linjalle. Tälle kannalle siirtyi Paasikiven suuttumukseksi myös Yhdysvaltain suurlähettiläs Steinhardt.

Yrjö-Koskinen ei puhunut sattumalta Ruotsin asenteen selvittämisen merkityksestä. Hän tiesi presidentti Kallion lähtevän kaksi päivää myöhemmin Pohjoismaiden valtionpäämiesten kokoukseen Tukholmaan, jonne Mannerheimin myöhemmän ilmaisun mukaan kerääntyisi kolme kuningasta ja yksi jokeri. Ulkoministerit osallistuisivat tilaisuuteen. Sitä ennen Erkko ei halunnut informoida muiden Pohjoismaiden edustajia Moskovan neuvottelujen sisällöstä. Tietojen vuotaminen julkisuuteen sitoisi Stalinin arvovallan suomalaisille annettuihin ehtoihin, eikä myönnytyksiä voisi sen jälkeen enää toivoa.¹³

Moskovassa Paasikivi ja Yrjö-Koskinen olivat kuitenkin jo ennen Suomeen paluutaan ehtineet luottamuksellisesti informoida Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain lähettiläitä käytyjen neuvottelujen pääsisällöstä, mistä menettelystä he saivat Erkon moitteet. Yrjö-Koskinen puolestaan katsoi, että pyydettyään ja saatuaan diplomaattista tukea näiltä valtioilta, joiden Moskovan-lähettiläät olivat avomielisesti kertoneet jättämistään demarsheista, kieltäytyminen luottamuksellisesta yhteistyöstä keskeyttäisi helposti kaiken lojaalin vuorovaikutuksen. Luonnollisesti asianomaisia oli pyydetty erityisesti huomauttamaan hallituksilleen salaisuuden ylläpitämisen merkityksestä.¹⁴

Vaikka Mannerheimin »jokeriksi» luonnehtiman Kallion tehtävä Tukholmassa muodostuikin lähinnä edustukselliseksi, hänen asemansa ei silti ollut helppo. Kotimaassa Rafael Erich arvioi pelkästään keulakuviksi muuttuneiden kuninkaiden pääsevän odotetusti vähemmällä kuin valittu »primus inter pares». Heikkouksistaan huolimatta Kalliolla oli Erichin mielestä myös hyviä puolia: »1. Puhuu vähän (kieli) ja voi tehdä viisaamman vaikutuksen kuin mitä onkaan (detta sagt med all respekt). 2. Varovainen. 3. On aito Suomen yhteisen kansan edustaja (den gråa bondearmen)». – Svinhufvud olisi saattanut Tukholmassa puhua »yhtä ja toista pehmoista». Parasta vaihtoehtoa merkitsi Mannerheim, joka olisi pitänyt valita presidentiksi v. 1937.¹⁵

Luonteensa mukaisesti presidentti yritti parhaansa sairauden heikentämiä voimiaan säästämättä. Linnaan 16.10.1939 iltapäiväkahville Moskovan kuulumisia kertomaan saapunut Paasikivi käänteli yhdessä adjutantti Paasosen kanssa ruotsiksi joitakin lauseparsia, jotka Kallio aikoi ottaa puheeksi Ruotsin ja Norjan kuninkaiden kanssa.

Tukholmalaisyleisön suurimittaisten kunnianosoitusten kohteeksi 18.10. joutuneen presidentin mielialaa laski kuitenkin hallituksensa toimeksiannosta esiintyneen kuningas Kustaa V:n varoitus, ettei suomalaisten pitäisi laskea Ruotsin aseellisen avunannon varaan. Kotiin palattuaan Kallio totesi lakonisesti tyttärelleen: »Siellä puhaltavat kylmät tuulet». Kuultuaan presidentiltä Tukholman laihoista tuloksista Paasikivi piti entistä tärkeämpänä sovintoon pääsyä Neuvostoliiton kanssa.¹⁶

Sandlerin aloitteesta koolle kutsutun Pohjoismaiden valtionpäämieskokouksen tarkoitus oli kahtalainen. Yhtäältä piti harkita mahdollisuuksia välitystoimintaan suurvaltasodan lopettamiseksi sekä toisaalta manifestoida korkeimmalla tasolla Pohjoismaiden yhteenkuuluvuutta. Työskentelyn asiallinen painopiste luonnollisesti sijoittui ulkoministerien keskinäiseen neuvonpitoon. Ensimmäinen tavoite jäi heti ulottumattomiin Sven Hedinin Berliinissä 16.10. tapaaman Hitlerin torjuttua etukäteen ajatuksenkin rauhanvälityksestä.

Ulkoministerikokouksen, jossa Erkko selosti luottamuksellisesti Moskovan vaatimuksia, tulokseksi tuli kaunissanainen, mihinkään sitoutumaton julkilausuma Pohjoismaiden yhteisestä pyrkimyksestä puolueettomuuden ylläpitämiseen. Suomen ajankohtaisesta kriisistä ei puhuttu mitään. Moskovassa tästä oli helppo tehdä johtopäätökset. Tanskalaisten ja norjalaisten vieraiden lähdettyä paluumatkalle pääministeri Per Albin Hansson teki ulkoministeri Sandlerin ja puolustusministeri Sköldin läsnäollessa Erkolle selväksi, ettei Ruotsi puuttuisi sotilaallisesti Suomen ja Neuvostoliiton mahdolliseen selkkaukseen. Kieltäytyminen tosin päti vain ajankohtaiseen tilanteeseen nähden. Ruotsin kanta saattoi siis tulevaisuudessa muuttua. Erkko tarttui nyt tähän mahdollisuuteen, missä häntä näyttävät vahvistaneen Sandlerin yksityisesti esittämät lupaukset mm. »täydestä diplomaattisesta tuesta». Samaan suuntaan vaikuttivat kummankin maan sotilasjohdon jo kauan harrastamat yhteistoimintakaavailut. Niiden toteutuminen käytännössä edellytti tosin poliittisen johdon siunausta, ja sitä ei toistaiseksi ollut.

Ruotsissa Erkko esiintyi luottavaisesti todeten maan puolustusvoimien komentajalle, kenraali Olof Thörnellille venäläisten joukkojen Kannaksella olevan suomalaisia heikompia. Moskova tuskin tulisi kärjistämään (bryskera) tilannetta, ja suomalaiset saattoivat jopa hylätä kaikki vastapuolen vaatimukset.¹⁷

Diplomaattista tukea koskevaa lupaustaan Sandler ryhtyi heti täyttämään kutsumalla seuraavana päivänä Erkon poistumisen jälkeen puheilleen USA:n Tukholman-lähettilään ja ilmaisemalla tälle huolensa Suomen tulevaisuudesta. Ottaen oppia aikaisemman vetoomuksensa kohtalosta presidentti Roosevelt ei kuitenkaan ollut enää halukas uuteen yritykseen Moskovassa.¹⁸

Rouva Kollontaita Sandler varoitti kolme päivää myöhemmin pitävänsä vakavana asiana »Suomen aseman muuttumista suurvaltaryhmittymien ulkopuolisena, riippumattomana valtiona». Neuvostoliiton tämänsuuntaiset yritykset »koskettaisivat myös Ruotsin ja Neuvostoliiton välisten hyvien suhteiden perustaa».

Kollontai puolestaan ilmoitti aikovansa omasta aloitteestaan lentää Moskovaan auttaakseen Suomen asian järjestelyä tavalla, joka edistäisi myös NL:n ja Ruotsin välisiä suhteita. Valitettavasti hän ei ollut saanut kotimaastaan juuri mitään informaatiota käydyistä neuvotteluista. Antaen tunnustuksensa lähettilään pyrkimykselle ja haluamatta paljastaa Erkolta saamiaan tietoja Sandler korosti suomalaisten ehdotonta puolueettomuustahtoa ja torjui jyrkästi Kollontain epäilyn Helsingin toimimisesta Englannin vaikutuksen alaisena Leningradin turvallisuuden vaarantamiseksi brittilaivaston myöhempiä operaatioita silmälläpitäen.¹⁹

Tukholmasta palattuaan Erkko luonnehti päiväkirjassaan matkaa »ulkonaisesti hyväksi» mutta »sisäisesti elämäni vaikeimmaksi». Sandlerin epävirallisesta rohkaisusta huolimatta hän epäili Suomen jääneen yksin, mutta mielialan ylläpitämiseksi tuollaista tietoa ei saanut levittää.²⁰ Todellisen tilanteen ja Tukholman mielenosoitusten rohkaiseman lehdistön siitä antaman kuvan välinen kuilu alkoi aueta yhä laajemmaksi.

Hallitus kokonaisuudessaan kuuli venäläisten ehdoista ensi kerran vasta 20.10.1939. Mannerheimin käskystä oli yleisesikunnassa laadittu muistio vaatimuksiin liittyvistä sotilaallisista näkökohdista. Huonosti varustettu armeija joutuisi sotatilanteessa taistelemaan yksin. Tällöin ei kysymys enää olisi nyt asetetuista ehdoista vaan koko maasta. Sovintoratkaisua tuli siksi etsiä vastaehdotuksia ja myönnytyksiä tehden.

Yleisesikunnan mielestä venäläisille sotilaallisesti tarpeettoman Hangon vuokraaminen ei silti tullut kysymykseen. Jos kuitenkin kävisi välttämättömäksi luovuttaa Suomenlahden suulta tukikohta-alue, tarkoitukseen sopisi parhaiten jokin saari. Yleisesikunnan muistiossa puhuttiin Jussaröstä, vaikka saaren nimi ei näytäkään tulleen esille valtioneuvoston epävirallisessa kokouksessa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenet ja lähettiläs Paasikivi kuitenkin tunsivat tuon vaihtoehdon.

Kannaksen osalta Mannerheim esitti muistiossaan kolme alternatiivia: 1. Kannaksen kielekkeen, ns. Kuokkalan mutkan oikaiseminen, josta oli puhuttu jo Tarton rauhanneuvotteluissa. Tämä kasvattaisi etäisyyden Leningradiin 32:sta 45 kilometriin. 2. Inon luovuttaminen erillisenä linnakkeena. 3. Jos venäläiset haluaisivat liittää linnakkeen välittömästi omaan alueeseensa, raja voitaisiin vetää !nosta Vammeljokea ja Lintulanjokea pitkin Jäppilään jatkaen sitä »äärimmäisessä hätätilassa» vielä Raivolasta Ukonkorpeen. Vähäisenä vastapainona tulisi pyytää Suomeen pistävän Kirjasalon mutkan oikaisemista.

Suomenlahden itäosan saarten lisäksi voitaisiin tarjota Suursaaren eteläpäätä. Kalastajasaarennon pohjoisosan luovuttaminen saattoi myös tulla kysymykseen. – Kokonaisuutena katsoen näyttää siltä, ettei Mannerheim pyrkinyt painostamaan hallitusta tyytyen vain esittämään sotilasjohdon näkökohdat. Päätöksentekohan kuului poliitikoille, ei sotilaille. Erkko saikin hallitukselta tehtäväkseen valmistella seu­ raavaksi päiväksi luonnoksen venäläisille tarkoitetuksi vastaukseksi. Paasikiven ja Tannerin tuli lisäksi saada erilliset ohjeet.²¹

Valtioneuvoston 21.10.1939 pitämään yksityiseen neuvotteluun kutsuttiin myös Paasikivi. Erkon ajatuksena oli koettaa taivuttaa Neuvostoliitto luopumaan vaatimuksistaan lännessä, ts. Hangossa, tekemällä sille myönnytyksiä itäisellä Suomenlahdella ja Kannaksella. Yleisesikunnan muistion suuntaviivoja seuraileva Erkon vastausluonnos hyväksyttiin valtioneuvostossa sellaisenaan. Jussaröstä ja Kalastajasaarennosta ulkoministeri ei maininnut mitään, vaikka »pidättyvästi» esiintynyt Tanner tahtoikin valtuuksia neuvotella saarennon pohjoisosan luovutuksesta. Jyrkkää linjaa edustivat Erkon lisäksi ennen muuta Niukkanen, Hannula ja Kekkonen viimeksi mainitun tosin huomauttaessa olevansa halukas luopumaan Kalastajasaarennon pohjoisosasta, »koska Paasikivi näin halusi». Juhani Suomi on ilmeisesti oikeassa katsoessaan Viipurin läänin läntisen vaalipiirin kansanedustajan Urho Kekkosen pyrkineen ohjaamaan mahdolliset myönnytykset muualle kuin Kannakselle, jossa hänen linjansa oli hyvin tiukka. Viivytystaktiikkaa »jyrkät» katsoivat voitavan hyvin soveltaa niin kauan kuin Moskova pidättyi ultimaatumin jättämisestä.

Varovaisuutta suositteleva Paasikivi taas muistutti neuvostojohdon esittäneen yksinomaan suurvallan sotilaallisia näkökohtia. Ellei sovintoa saatu aikaan, Suomi saattoi joutua sotaan. Niukkasen muistiinpanojen mukaan pessimistinen valtioneuvos »oli valmis suosittelemaan miltei mitä myönnytyksiä tahansa». Tosiasiassa hän kuitenkin ilmoitti kannattavansa Mannerheimin ehdottamaa rajaa Kannaksella (vaihtoehtoa 3). Paasikiveä ärsytti niinikään hallituksen vastauksen »juristeria» erityisesti hyökkäämättömyyssopimuksen täydentämistä koskeneessa kohdassa, jota myös osastopäällikkö Pakaslahti moitti. Neuvostoliitto ei kuitenkaan sittemmin kiinnittänyt tähän detaljiin huomiota vaan hyväksyi suomalaisten muotoilun.

Valtioneuvosto, jota pessimismin leviämistä pelkäävä Erkko ei ollut informoinut Hanssonin masentavasta lausunnosta, antoi enemmistöpäätöksellä neuvottelijoille valtuudet Kannaksen osalta vain Mannerheimin vaihtoehtoon 1 (Kuokkalan mutkan oikaisemiseen). Mikäli tämä ei riittäisi Neuvostoliitolle, muista vaihtoehdoista voitaisiin neuvotella, mutta myönnytykset edellyttäisivät Helsingistä saatavia eri valtuuksia. Presidentin esittelyssä Kallio lisäsi ohjeisiin puumerkkinsä antamalla neuvottelijoille oikeuden keskustella Suursaaren lisäksi Kalastajasaarennon pohjoisesta osasta.²²

Helsingissä harkittiin alustavasti myös Neuvostoliiton lupaamia korvauksia. Niiden määrittely tuntui kuitenkin vaikealta niin kauan kun ei tiedetty, mitä itse jouduttaisiin luovuttamaan. Nyt tarjoutuisi ehkä tilaisuus Itä-Karjalan osittaiseen liittämiseen Suomeen. Ulkoministerin virkahuoneen lattialla kömpien (Moskovasta tuotu kartta tarjousmerkintöineen ei mahtunut pöydälle!) Erkko ja Pakaslahti etsivät visusti suljettujen ovien takana Vienan puolelle sijoittuvaa »luonnollista vesistörajaa» samalla kuitenkin tietoisina hankkeen toteutumiseen vielä liittyvistä moninaisista ongelmista. Luonaan käyneelle AKS:n puheenjohtajalle Vilho Helaselle Erkko kertoi luottamuksellisesti Neuvostoliiton ehdotuksista saaden vieraansa innostuneesti kaavailemaan »muunnetun Suur-Suomi-ohjelman sopivaa hoitamista» ,ja »suuren ajatuksen hautaamista».²³

Paasikiven, Tannerin, Yrjö-Koskisen, Paasosen ja Nykoppin noustessa Helsingin asemalla junaan tuhannet ihmiset olivat jälleen tulleet vakavan isänmaallisen mielialan vallassa saattamaan lähtijöitä lauluin ja kukkasin. Puhe- sekä musiikkitervehdykset jatkuivat vielä monilla asemilla ministerien joutuessa nousemaan vuoteistaan vaununsillalle kiittämään yleisöä päällystakki pyjaman yli vedettynä. Entinen kuoronjohtaja Paasikivi murisi tyytymättömänä avustajilleen: ,:Jos tämä asia voitaisiin laululla hoitaa, niin kyllä me silloin pärjäisimme». Toisaalta, kuten Max Jakobson on huomauttanut, Kremlissä ei osattu ottaa huomioon Suomen kansan laulua poliittisena suureena ja tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä: »Ne tuhannet ihmiset, jotka… säestivät neuvottelijoille annettuja ohjeita Maamme-laulun ja virsien sanoin, antoivat omasta puolestaan runollisen sitoumuksen, jonka he olivat tarvittaessa valmiit verellään ja hengellään lunastamaan ». ²⁴

Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön (NKVD:tä edustavan rouva Jartsevan) kautta suomalaisten neuvottelijain tietoon oli etukäteen saatettu isäntien toivovan tapaamisten järjestämistä ilman sihteereitä ja muita »ulkopuolisia». Kremlissä oltiin tämän lähteen mukaan tyytyväisiä Paasikiveen. Tarkoituksena nähtävästi oli keskustelujen »yksityisyyden» turvaaminen. Mahdollisia myönnytyksiä ajatellen suurvallan kasvot säilyisivät paremmin, kun seikkaperäiset ja irralliset repliikitkin tallentavat dokumentit jäisivät mahdollisimman vähiin. Kremliin lähtivät siten Paasikivi ja Tanner kahdestaan avustajien jäädessä odottamaan tuloksia lähetystöön.²⁵

Neuvottelut Moskovassa eivät vielä olleet ehtineet alkaa, kun Paasikivi ja Tanner jo saivat lisäohjeita Helsingistä. Suomen raaka-ainetoimituksista kiinnostunut Saksa oli luvannut lähettää niiden vastineeksi rajoitetun määrän kevyitä (20 mm:n) ilmatorjuntatykkejä ammuksineen salateitse Ruotsin kautta Suomeen. Kuultuaan uutisen 22.10.1939 saunamatkalla Niukkasen luona Santahaminassa puolustusministeriön esittelijäneuvos Heikki Aarniolta rohkaistunut Erkko lu­pasi viipymättä sähköttää Paasikivelle ja Tannerille ohjeet tiukentaa linjaa. Mannerheimin vaihtoehdoista 2 ja 3 (Karjalan kannaksella) ei saanut lainkaan puhua. Niukkasen muistiinpanojen mukaan Erkko arvosteli marsalkan liian myöntyväistä kantaa. Neuvostoliitto ei ryhtyisi sotaan Suomea vastaan. Jos se kuitenkin kaikesta huolimatta näin menettelisi, silloin Suomen armeijan oli ryhdyttävä vastahyökkäykseen etenemällä mahdollisuuksien mukaan Muurmannin radalle saakka.²⁶

Informaatiota Helsingistä ei tullut ainoastaan Paasikivelle ja Tannerille vaan myös neuvosto-osapuolelle. Molotovia varten 21.10.1939 laatimassaan muistiossa lähettiläs Vladimir Derevjanski korosti asemamaansa hallituksen ja erityisesti ulkoministeri Erkon vihamielisyyttä Neuvostoliittoa ja sen kanssa käytäviä keskusteluja kohtaan. Sitä osoittivat maassa järjestetyt »neuvostovastaiset massamielenosoitukset», suurten kaupunkien evakuoinnit, sotavalmistelut liikekannallepanoineen sekä mm. hallituksen jäsenten harjoittama lehdistö- ja radiopropaganda, joka kärjistyi »julkeaksi (naglyi) neuvostovastaiseksi parjaukseksi».

Samaan kategoriaan kuuluivat Derevjanskin mukaan väitteet Neuvostoliiton aikeista hyökätä Suomeen, millä perusteella koetettiin hankkia ulkovalloilta apua. Tätä varten oli mm. Mannerheim lähetetty Englantiin! Erkko puolestaan otti ohjeensa Helsingissä Britannian lähettiläältä Thomas Snowlta, joka varoitti suomalaisia tekemästä mitään myönnytyksiä Moskovalle. Mieluummin heidän tulisi käydä taisteluun, missä Englanti heitä auttaisi.²⁷ Derevjanskin ja hänen sijaisensa M. G. Judanovin raportointi noudatti siten vakiintunutta kaavaa pyrkien tosiasioista liialti piittaamatta sovittautumaan vastaanottajiensa ennakko-odotuksiin.

Valtuuskuntien kokoontuessa Kremlissä 23.10.1939 Paasikivi luki ääneen Suomen hallituksen vastauksen, jonka Stalin totesi täysin riittämättömäksi ja korosti jälleen kerran kysymyksen olevan Neuvostoliiton minimivaatimuksista. Suomalaisille oli jo tehty tärkeitä myönnytyksiä luovuttaessa keskinäisestä avunantosopimuksesta ja Ahvenanmaan yhteisestä linnoittamisesta tai saariryhmän linnoittamatta jättämisestä. Suomen ehdotus hyökkäämättömyysopimuksen täydentämisestä voitiin hyväksyä.

Kannaksella Stalin oli valmis jonkin verran tinkimään luovutettavaksi tulevasta alueesta, mutta Koiviston saarta hän joka tapauksessa piti välttämättömänä. Aukko suomalaisten tarjoukseen nähden pysyi yhä ammottavan suurena.

Helsingin yleisesikunnan muistioon sisältyneet vakuuttelut Neuvostoliiton turvatusta asemasta Suomenlahdella Stalin pyyhkäisi suoralta kädeltä syrjään. Yhtä vähän häneen tehosivat Paasikiven argumentit Suomen puolustuskyvystä ja halusta. »Suomi on pieni ja heikko. Ei teiltä kysytä (Vas ne sprasivajut)». Diktaattori asetti kätensä kartalle Hangon kohdalle ja jatkoi: »Suurvalta astuu maihin tässä ja jatkaaetenemistään teidän vastustuksestanne välittämättä». Suomenlahden »sulkuporttijärjestelmästä» ehdottomasti kiinnipitävä Stalin liikkui siis suomalaisten torjuntakykyyn nähden samalla pessimistisellä linjalla, minkä rauhanidealisti Väinö Voionmaa jo v. 1936 oli ilmaissut Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle Erik Assmukselle.²⁸

Kiukkuinen Paasikivi protestoi: »Te herra Stalin aliarvioitte meidät. Me tulemme taistelemaan kovemmin kuin luulette». Neuvosto-osapuolen ainoaksi myönnytykseksi osoittautui Hankoon sijoitettavien maavoimien vahvuuden supistaminen 5 000:sta 4 000:een mieheen. Vastaavanlaisia muodollisia helpotuksia Stalin oli lupaillut myös Baltian maille näiden tukikohtaneuvotteluissa.

Tyrmistyneen Molotovin kysymykseen, halusivatko suomalaiset antaa asian mennä konfliktiin, Paasikivi vastasi: »Tahdomme tietysti välttää konfliktia, mutta meidän tulee ottaa huomioon myös Suomen intressit». Stalin tyytyi hymyilemään tavalliseen arvoitukselliseen tapaansa.²⁹ – Umpikujaan joutumisen välttämiseksi Paasikivi ja Tanner katsoivat tässä vaiheessa parhaaksi palata Helsinkiin. Välitysehdotusten harkintaa varten piti voittaa aikaa.³⁰

Tannerin muistelmistaan poisjättämän kuvauksen mukaan »Stalinin silmät tekevät hänestä viekkaan, miltei julman näköisen. Muistuttaa kissaa, joka vaanii ja on valmis hyökkäämään. Tällä kertaa Stalin puhui suureksi osaksi itse, lempeästi ja myhäillen, melkein kuin kehräten, mutta samalla asiassa lujana. – Molotov sen sijaan puhui tällä kertaa vähemmän. Hän on korkeaotsainen, kuivan näköinen byrokraatti. Tekee jonkunverran yksinkertaisen vaikutuksen».³¹

Vaikka Paasikivi ei aikaisemminkaan ollut salannut pessimismiään, toisen neuvottelukierroksen tuloksettomuus näyttää vaikuttaneen häneen siinä määrin voimakkaasti, että voidaan puhua suoranaisesta kriisistä. Tanner kertoo Kremlissä myöhään yöhön jatkuneita keskusteluja seuranneesta aamusta Suomen lähetystössä:

»Paasikivi tuli huoneeseeni huonosti nukkuneena ja ärtyneenä. Hän alkoi selittää: Olemme 20 vuotta eläneet harhakäsityksen vallassa. Olemme luulleet voivamme vapaasti määrätä kohtalostamme. Olemme ulkopoliittiseksi linjaksemme valinneet puolueettomuuden ja skandinaavisen orientoitumisen. Nyt tulee kuitenkin totuus esiin. Maantieteellinen asemamme sitoo meidät Venäjään. Olisikohan siitä haittaa? Eivät venäläiset garnisonit tsaarin vallan aikana paljonkaan häirinneet sisäisiä olojamme; tuskin ne nytkään sitä tulisivat tekemään. Esitetyt vaatimukset katkaisevat meidän skandinaavisen orientoitumisemme ja suhteemme Saksaan. Nyt pitäisi meidän taistella, mutta emmehän voi. Suomi ei voi käydä sotaa. Jos se syttyy, tulemme sen häviämään ja silloin tulos on paljon huonompi kuin sovittelujen kautta aikaansaatu. Silloin leviää bolsevisoituminen Suomeen ja se johtaa meidät lopullisesti turmioon».³²

Paasikiven monologia ei ole aihetta luonnehtia »tavanomaiseksi» huonotuulisuuden purkaukseksi. Kokenut ja tarkkasilmäinen valtiomies havaitsi nyt saavutun vedenjakajalle, jossa oli tehtävä ratkaiseva valinta. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat kauhistuttavilta. Kiinnipitäminen siihenastisesta linjasta, pohjoismaisesta puolueettomuudesta, näytti johtavan sotaan sekä sen myötä »kaiken» menettämiseen, maan bolsevisointiin. Toisaalta tuntui äärimmäisen vaikealta sovittautua naapurisuurvallan intressipiiriin kaikkine siihen liittyvine riskeineen, joita Paasikivi itseään lohduttaakseen koetti vähätellä. Hänen järkensä kuitenkin sanoi, että tässä kaikesta huolimatta olisi »pienempi paha». Jussarön, Kalastajasaarennon pohjoisosan ja Suomenlahden saarten menetys tuli hyväksyä sekä mennä Kannaksella Mannerheimin kolmanteen vaihtoehtoon saakka. Toivoa täytyi, että Neuvostoliitto tyytyisi edes niihin.³³

Ennen lopullista valintaa oli tehtävä vielä viimeinen yritys ratkaisun välttämiseksi kääntymällä Ruotsin puoleen. Tanner lupasi kirjoittaa pääministeri Per Albin Hanssonille henkilökohtaisen kirjeen, jonka hän yhdessä Paasikiven kanssa suunnitteli Moskovassa. Viestin ydinkohta kuului: »Onko olemassa mitään mahdollisuuksia, että Ruotsi, etenkin kun kysymys on Hankoniemestä, sekaantuu tähän asiaan antamalla Suomelle tehokasta apua». Neuvottelijoiden palattua Helsinkiin Tannerin puoluetoveri, sosiaaliministeri K. A. Fagerholm vei kirjeen Tukholmaan.

Hallituksensa kanssa keskusteltuaan Hansson vastasi yksiselitteisen kielteisesti. Suomen ei tullut rakentaa politiikkaansa Ruotsin avun varaan. Näin hän itse asiassa toisti jo Erkolle esittämänsä lausunnon samalla varmaankin ihmetellen tiedonvälitystä Helsingin hallituksen piirissä. Suullisesti Hansson lisäsi ministeristönsä tulevan luultavasti uusittavaksi, jos sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä syttyisi. Tilanne olisi tällöin uusi. Keskusteluissaan erityisesti Sandlerin ja Sköldin kanssa Fagerholm sai sen optimistisen käsityksen, että Ruotsi diplomaattisen ja materiaalisen tuen lisäksi antaisi myös sotilaallista apua, jos Suomi sitä selvästi pyytäisi. Hallituksen varovaisuus johtuisi lähinnä siitä, ettei tahdottu rohkaista suomalaisia liian taipumattomiksi, »morskeiksi» Moskovan neuvotteluissa.³⁴ Tietty epäselvyys säilyi näin edelleen.

Valtuutetut palasivat rautateitse Helsinkiin aamulla 26.10.1939. Nyt alkanut viiden päivän jakso merkitsi Suomen kannalta syksyn neuvotteluprosessin ratkaisevinta vaihetta. Mikä kanta Neuvostoliiton vaatimuksiin oli ottava?

Sodan vaaraa välttämään pyrkivän ja Mannerheimia seurailevan kompromissilinjan omaksunut Paasikivi näki asetelman vaikeana. Kansainvälisen kehityksen vuoksi suomalaiset reagoivat erityisen herkästi kaikkeen, mikä voitiin tulkita tinkimiseksi itsenäisyydestä ja turvallisuudesta. Osamyönnytyksin alkaneelle Tsekkoslovakian ja Baltian tuhoisalle tielle ei missään tapauksessa haluttu lähteä. Suostumisen tukikohtiin nähtiin merkitsevän juuri tätä. Kysymyksessä eivät siten olleet pelkästään luovutettavat alueet sinänsä, vaan vielä enemmän pelko ja epäilys tulevaisuudessa esitettävistä uusista vaatimuksista, joiden torjuminen olisi entistä vaikeampaa. Valtioneuvostossa Niukkanen varoitti liiallisia myönnytyksiä seuraavasta »Tsekkoslovakian kohtalosta» Erkon taas korostaessa Neuvostoliiton voivan tukikohdan avulla »puristaa mitä tahansa ». ³⁵

Syksyn 1939 ulkoisessa paineessa kehittynyt kansallinen yhteishenki, jolle 1930-luvun loppupuolen sisäpoliittinen kehitys ja Hitler-Stalin paktin aiheuttama äärisuuntien heikentyminen olivat luoneet pohjaa, muodostui tiukan linjan kannalle. Sitä lujitti osaltaan mielialan rohkaisuun tähdännyt lehdistökirjoittelu nostattamalla luottamusta ja toivoa ulkomaisestakin avusta Suomen »oikealle asialle». Paasikivi tiesi, että »ihmeenä» pidetyn kansallisen yhteisrintaman hajoaminen sortovuosien tapaan saattoi vaaranalaisessa tilanteessa johtaa maalle kohtalokkaisiin seurauksiin. Sitäpaitsi, henkilökohtaisella tasolla, »repiväksi» tulkittu esiintyminen tai pelkkä lipeäminen yhteisrintamasta voisi helposti leimata asianomaisen »epäisänmaalliseksi» tavalla, jonka rinnalla »Tarton häpeärauhaan» aikanaan kohdistuneet syytökset olisivat lasten leikkiä.

Mahdotonta ei liioin ollut, että liian avoin ja jyrkkä myönnytyslinjan ajaminen nostattaisi vastareaktion, jonka vaikutuksesta eduskunta – tarvittiinhan vain määrävähemmistö – saattoi kieltäytyä hyväksymästä edes niitä myönnytyksiä, joihin Cajanderin kabinetti olisi valmis suostumaan. Varovaisuus oli siksi paikallaan.

Miten Paasikiven mielestä sitten oli meneteltävä? Käytettävissä olevan lähdeaineiston valossa kuva muodostuu seuraavanlaiseksi. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta ei passiiviseksi jättäytyminen tullut kysymykseen, koska yksimielisyyden paineessa kompromissilinja voi silloin helposti nujertua kokonaan. Aluksi piti hallitus saada taipumaan lisämyönnytyksiin, ennen muuta Paasikiven avainkysymykseksi näkemään Jussarön tarjoamiseen.

Välttäen »sokeeraamasta» venäläisten vaatimuksista toistaiseksi vielä täysin tietämätöntä eduskuntaa hallituksen ohjelma oli Paasikiven mielestä esitettävä puolueiden johtohenkilöille hyväksyttäväksi aluksi muilta, vähemmän aroilta osiltaan säilyttämällä Suomenlahden suun (Jussarön) tukikohta »takataskussa». Moskovassa se voitaisiin vetää esiin neuvottelujen ajautuessa, kuten odottaa saattoi, takalukkoon. Jos Stalin ja Molotov siihen tarttuisivat, asia voitaisiin lyödä nopeasti kiinni käymällä tarvittaessa kerran vielä Helsingissä. Kaiken edellytyksenä tietysti oli Cajanderin hallituksen saaminen ensin samalle kannalle.

Merkit eivät olleet hyvät. Valtuutettujen palattua aamulla 26.10.1939 Helsinkiin kauppa- ja teollisuusministeri Voionmaa tapasi »valtioneuvoston kuppilassa» sinne aamiaiselle ehättäneen Tannerin, joka hänen kuultensa kysyi pääministeri Cajanderilta päivän ohjelmaa. »Sovittiin, että koko valtioneuvosto kokoontuisi klo 4 kuulemaan moskoviittien kertomusta. Oltiin tyytyväisiä, että kerrankin kaikki valtioneuvoston jäsenet saisivat välittömästi kuulla kertomuksen, ja että myös Paasikivi tulisi olemaan läsnä (mikä ei oikein näyttänyt miellyttävän Cajanderia)».³⁶

Ennen hallituksen kokoontumista valtuuskunta informoi tasavallan presidenttiä, pääministeriä sekä ulkoministeriä. Mannerheimille Moskovan kuulumiset toimitettiin kirjallisesti Paasosen välityksellä. Erkolle Paasikivi puhui »vakavasti» Jussarön tarjoamisen puolesta saamatta kuitenkaan ymmärtämystä. Ulkoministeri ilmoitti eroavansa, jos hallitus ei hyväksynyt hänen mielipidettään. »Minä vastasin, että eroaminen on erinomaisen helppoa, mutta se ei ratkaise mitään asioita. Erkko luuli, että venäläiset kyllä luopuvat vaatimasta Hankoa. Hän pani kovin suuren painon niille mielenilmaisuille, joita ulkomailla oli meidän hyväksemme esiintynyt».³⁷

Selonteossaan valtioneuvoston epävirallisessa kokouksessa iltapäivällä Tanner mainitsi Helsingistä Moskovaan tulleesta sähkeestä, jossa syytä mainitsematta kiellettiin puhumasta mitään Mannerheimin Kannasta koskevista vaihtoehdoista 2 ja 3. Pemstelua ei nytkään saatu. Voionmaan päiväkirjan mukaan »Tanner toi moitteen esille pari kertaa ja niin syyttävässä äänilajissa, ettei tarkoituksesta voinut jäädä epätietoiseksi. Tätä havaintoa vahvisti se, että Erkko istui koko kokouksen ajan, jota kesti toista tuntia, aivan mykkänä murjottaen. Myös Niukkanen vaikeni. Kaiketi Tanner oli friskisti haukkunut herroja».

Tietämättä Erkon ja Paasikiven vajaata tuntia aikaisemmin tapahtuneesta, Jussarötä koskeneesta yhteenotosta Voionmaa tuli liioitelleeksi Kannaksen osuutta Moskovan neuvottelujen umpikujaan. Muista ministereistä Kekkonen ja v. Born katsoivat hallituksen jo asettaneen äärimmäisten myönnytystensä rajat, minkä vuoksi asia ei enää kaivannut käsittelyä. Nyt olisi aika informoida eduskuntaa.

Tanner muistutti pienten valtioiden turvattomasta asemasta. Sitä kuvasteli osaltaan Molotovin repliikki oman aikansa oloissa solmitusta Tarton rauhansopimuksesta. Kahden vuosikymmenen kuluessa olot olivat kuitenkin muuttuneet, mikä suomalaistenkin tulisi myöntää. Hallitukselle Tanner huomautti nyt jouduttavan harkitsemaan, mitä voitiin antaa. Sen ehdotuksen takana »oli sitten seistävä tai kaaduttava». Paasikivi säesti neuvottelukumppaniaan korostamalla tilanteen vakavuutta. Asetelma oli hänen mielestään jo täysin verrattavissa Haminan rauhanneuvotteluihin v. 1809.³⁸

Ennen eduskuntaryhmien puheenjohtajien informointia »sotakabinetti» halusi vielä samana iltana (26.10.) kuulla sotamarsalkka Mannerheimia pääministeri Cajanderin luona Kesärannassa, jonne myös Paasikivi kutsuttiin. Tilaisuuden isännän suoraan kysymykseen marsalkka vastasi, ettei armeija varustuksensa puutteellisuuden vuoksi kyennyt käymään sotaa. Esimerkiksi tykinammuksia riittäisi vain kahdeksi viikoksi. Hallituksella ei ollut käytettävissään sellaista armeijaa, jota sen ulkopolitiikka edellytti. Kompromissiin oli siksi päästävä. Hankoniemi olisi paha asia, mutta Jussarön saari voisi sen korvauksena tulla kysymykseen.

Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan Mannerheimin selonteko herätti Erkossa »hämmästystä ja nyrpeyttä» jota hän ei salannut. Niukkanen asettui ulkoministerin kannalle. Tietyistä puutteista huolimatta Suomi oli hyvin varustautunut ja kestäisi kuusi kuukautta. Sota merkitsi edullisempaa vaihtoehtoa kuin Neuvostoliiton vaatimukset. Repliikeistä syntyi Paasikiven »ikävänpuoleiseksi» luonnehtima keskustelu, jonka päätyttyä marsalkka poistui tilaisuudesta. ³⁹

Jatkokehitys osoitti sittemmin Mannerheimin arvioinnin mm. tykinammusten kulutuksen osalta liian pessimistiseksi, kun taas Niukkasen puheet puolen vuoden kestokyvystä paljastuivat selvästi liioitelluiksi. Erityisesti Mannerheimia kuitenkin raivostutti Erkon esiintyminen. Maata uhkaavan kriisin varjosta huolimatta ulkoministeri ja puolustusvoimain komentaja eivät tämän jälkeen olleet enää keskenään puheväleissä.

Marsalkan lähdettyä venäläisten vaatimukset käytiin lävitse Erkon vastustaessa myönnytyksiä, Paasikiven ehdottama Jussarö mukaanluettuna. Lakimiesten mielipiteeseen nojautuen ulkoministeri korosti, ettei Suomen neutraliteetti sallinut vuokraamista. Häntä ei horjuttanut Paasikiven argumentti USA:n Kuubalta vuokraamasta sotasatamasta. Kalastajasaarennosta oli Erkon mielestä niinikään pidettävä kiinni, kun taas Kannaksella voitaisiin ajatella Inon luovuttamista.⁴⁰

Mannerheimin-Paasikiven yhteistyöakselia heikentääkseen Niukkanen koetti taivuttaa valtioneuvosta kenraali Östermanin avulla. Kämpissä puolustusministerin kutsusta pidetyssä kolmen herran palaverissa marsalkan kakkosmies vakuutti sodan päättyvän onnettomasti, mikäli siihen jouduttaisiin vailla liittolaisia. »Ilman vähintäkään epäilystä me sen sodan häviämme», kenraali toisti. Hänen poistuttuaan Paasikivi saattoikin todeta harmistuneelle Niukkaselle: »Ei sinulla ollut paljon apua Östermanin mielipiteestä ».⁴¹

Lähipäivät kuluivat jatkuvissa neuvotteluissa. Erkon Paasikivelle esittämät erouhkailut osoittautuivat sikäli tarpeettomiksi, että Cajanderin ministeristö asettui pikemminkin hänen kuin Paasikiven linjalle. Kielteinen kanta Jussarön esille ottamiseen Hangon korvikkeeksi tuli hallituksen ehdotuksen pohjaksi. Kannaksella päädyttiin Mannerheimin vaihtoehtoon 3, josta kuitenkin tasavallan presidentti adjutanttinsa eversti Paasosen suosituksesta vielä viime hetkellä karsi Inon pois. Puolustusvoimain rivit eivät siis pysyneet ehjinä komentajansa takana. Lisämyönnytystä merkitsi Kalastajasaarennon pohjoisosasta luopuminen Pummangin vuonoon saakka. Muuten pysyttiin entisellä linjalla.

Vastauksen laatiminen koettiin vaikeaksi ja ulkoministeri Erkon henkilökohtaisesti kirjoittama konsepti, jonka omasta sivuuttamisestaan närkästynyt osastopäällikkö Pakaslahti leimasi myös tyylillisesti epäonnistuneeksi, muotoiltiin kerran toisensa jälkeen uuteen asuun. Toistuvat maininnat ehdotuksen »lopullisuudesta» ja sen luonteesta »viimeisenä, äärimmäisenä myönnytyksenä» poistettiin tekstistä »Venäjän legitiimeistä vaatimuksista» puhuneen Paasikiven aloitteesta, kun taas Erkko, Kekkonen ja von Born halusivat ao. kohtien säilyttämistä. He saivatkin tahtonsa lävitse vastauksen loppulauseessa, jonne jäi kaiken yhdistävä jyrkkä toteamus Suomen vastauksesta »äärimmäisenä rajana, johon se voi myönnytyksissään mennä». Voionmaa kannatti Paasikiveä ja tasoitteli tekstiä onnistuen mm. karsimaan siitä ironisen maininnan Kalastajasaarennon huonosta soveltuvuudesta Leningradin suojaamiseen. Moskovaan päästyään Paasikivi ja Tanner omavaltaisesti poistivat Suomen vastauksesta myönnytysten äärimmäistä rajaa koskevan maininnan. Erkon halutessa esittää tämän vuoksi vastalauseen valtioneuvosto kuitenkin kieltäytyi siihen suostumasta.⁴²

Hallituksen informoidessa 28.10.1939 eduskuntaryhmien puheenjohtajia Moskovan neuvotteluista ei Jussaröstä niinmuodoin puhuttu mitään. Niukkasen optimististen lausuntojen vuoksi Paasikivi kuitenkin katsoi aiheelliseksi huomauttaa sotamarsalkan ja kenraali Östermanin olevan hyvin pessimistisiä. Voionmaan päiväkirjan mukaan hän (Paasikivi) »oli puhunut monia kertoja marsalkan kanssa ja vakuutti käsityksensä hänen mielipiteistään olevan oikean». Kun kokouksessa toivottiin Mannerheimin itsensä saapumista esittämään kantaansa, Paasikivi vastasi hänen ehkä suostuvan yksityisesti puhumaan näkökohdistaan eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Sivussa pysymisen aiheutti se, ettei puolustusvoimain komentaja halunnut tai voinut julkisesti esittää pessimismiään. Niukkasen ehdotettua katsauksen antajaksi – ilmeisesti optimistisemman kuvan toivossa – eversti Airoa Paasikivi hymähti ja kohautti olkapäitään.

Kun hallituksen puolelta ei puhuttu mitään Jussaröstä, Paasikivi pyrki varovasti koskettelemaan kuumaa perunaa mainitsemalla marsalkan ja pääesikunnan etsineen joitakin saaria Hangon seudulta, mihin v. Born kiiruhti huomauttamaan kysymyksen olevan sotilaallisesta, ei poliittisesta näkökohdasta. Keskustelu Hangon vaihtoehdosta sammui tähän.⁴³

Hallituksen linjan hyväksyneet eduskuntaryhmien puheenjohtajat velvoitettiin vuotojen välttämiseksi huolehtimaan siitä, että asian jatkokäsittely rajoitettaisiin toistaiseksi ryhmien valmisteluvaliokuntiin. Paasikivi otti itse informoidakseen kokoomuslaisia. Tehtävä hoitui laajalla selonteolla Moskovan neuvotteluista ja hallituksen viime päivinä omaksumasta kannasta. Lojaali raportööri pidättyi mainitsemasta mitään Jussarön asiasta mutta katsoi kuitenkin voivansa ilmaista sotilasjohdon (Mannerheimin ja Östermanin) suhtautuvan pessimistisesti tilanteeseen.

Varmistautuakseen marsalkan kannasta Pekka Pennanen, Edwin Linkomies ja Kaapro Moilanen kävivät seuraavana päivänä hänen puheillaan saaden huolestuneisuuden sävyttämän tilanneselostuksen. Mannerheim ei salannut myöskään ajatustaan Jussarön luovuttamisesta »jos sillä päästäisiin». Vaikka kokoomuksen johdon piirissä joku luonnehtikin Mannerheimia »vanhaksi ja araksi mieheksi, jonka sanaan ei ollut luottamista», puheenjohtaja Pennanen ja varapuheenjohtaja Linkomies korostivat, etteivät he näissä oloissa voineet ottaa vastuulleen hallituksen esityksen vastustamista. Useiden »jyrkkien» läsnäolijoiden epäröinnistä huolimatta eduskuntaryhmän johto asettui lopulta tälle kannalle.⁴⁴

Voidaan näin ollen todeta Paasikiven osaltaan myötävaikuttaneen kokoomuksen ryhmän suostumiseen edes niihin myönnytyksiin, joihin hallitus oli valmis. Valtioneuvos kävi selostamassa tilannetta myös IKL:n johtajille, jotka vastahakoisesti taipuivat hallituksen kannalle. Samalle linjalle asettui muidenkin eduskuntaryhmien johto. Hangon luovuttamisesta kieltäytyivät kaikki, mutta samalla toivottiin hallituksen toimivan niin, ettei sotaa syttyisi.

Paasikivi oli epäonnistunut yrityksissään taivuttaa hallitus kompromissilinjalle tukikohta-asiassa. Kun ulkoministeri oli uhannut erollaan, valtioneuvos harkitsi samaa menettelyä. Hänhän oli joka tapauksessa pian lähdössä eläkkeelle. Menköön Erkko itse Moskovaan nähdäkseen, mitä siellä oli aikaansaatavissa! Mannerheimin suosituksesta Paasikivi kaikesta huolimatta nieli kiukkunsa päättäen sittenkin yrittää loppuun saakka. Olihan sentään saatu valtuudet mennä Kannaksella Mannerheimin vaihtoehto 3:een asti. Tuolloin ei vielä tiedetty Kallion viime hetkellä tekemästä päätöksestä »nipistää» Ino pois tarjouksesta. Ilmaisematta suoraan valtuutettujen kielitaitoon kohdistuvia epäilyjään, joista hän oli puhunut kokoomuksen edustajille, Mannerheim suositteli »täydellisesti venäjää hallitsevan» UM:n protokollapäällikkö Rafael Hakkaraisen ottamista mukaan tulkiksi. Näin myös meneteltiin.⁴⁵

Lokakuun 31. päivänä pidetyssä presidentin esittelyssä neuvottelijoiden ohjeet hyväksyttiin lopullisesti. Hangon luovuttaminen torjuttiin, Suomenlahden itäosan saaret ja Kalastajasaarennon pohjoisosa luvattiin ja Suursaaresta oltiin valmiita keskustelemaan. Kannasta tarjottiin Vammeljoelle saakka. Ottaessaan jäähyväiset pääministeri Cajanderilta Paasikivi puhui vielä kerran Jussaröstä. Hän lausui uskovansa, etteivät venäläiset luopuisi tukikohtavaatimuksestaan. Jos sopimukseen haluttiin päästä, täytyisi tehdä vastaehdotus. Kannanottoa välttäen Cajander tyytyi toteamaan »asiaa paraikaa tutkittavan».⁴⁶

Matkalaisten lähtiessä 31.10.1939 jo tavanomaisiksi muodostunein seremonioin kohti Moskovaa Erkko ojensi ennen junan vihellystä Paasikivelle kirjelapun:

Yksityinen Helsinki 31/10-39

H. V. Paasikivi,

Nyt kun lähdet matkalle Moskovaan, toivotan Sinulle hyviä voimia ja menestystä. Unohda, että Venäjä on suurvalta. Myöskään eivät puolustusmahdollisuutemme ole ollenkaan huonoja. Meillä on oikeus puolellamme ja Venäjää sitovat sopimuksensa meidän kans(s)amme koko maailman silmissä.

Vaikka kuinka siis koitetaan peloitella, säilytä kylmäverisyytesi. Venäjällä on nyt mahdollisuus tehdä kanssamme edullinen sopimus. Ja lopuksi Hanko ja Hangon ympäristö muodossa tai toisessa merkitsee vapaan Suomen loppua, joten kaikki ajatukset myönnytyksistä siellä on lopullisesti heitettävä, eivätkä täällä saa minkäänlaista vastakaikua.

Vielä kerran hyvää matkaa. Olen itse vakuutettu siitä, että sopimus syntyy.

Tuus

Eljas Erkko ⁴⁷

Tanner sai ulkoministeriltä oman viestinsä. Venäläiset eivät tahtoneet konfliktia, jossa he riskeeraisivat fiaskon koko maailman silmissä. Hanko merkitsi heille loistavaa valttia, koska se oli niin epämieluisa suomalaisille; siksi Moskova luopuisi asiasta vasta aivan lopussa. »Hangossa yhtä vähän kuin missään muussakaan paikassa sillä taholla me emme saa hievahtaakaan. Silloin jos me sen teemme, on meidän asemamme selvä, ja Skandinaavia on poissa… Meidän täytyy pysyä tiukkoina. Minä tiedän, että Sinä olet, mutta jaksaako Paasikivi?… Kunpa ei P(aasikivi) lysähtäisi ». ⁴⁸

Hallituksen linja oli näin lyöty lukkoon. Neuvostoliitto »bluffasi» pelottaakseen suomalaisia maksimaalisiin myönnytyksiin, mutta voimakeinoihin se ei – varsinkaan talven kynnyksellä – turvautuisi vaatimustensa läpiajamiseksi. Tähän viittasivat myös eri maiden dipl maattilähteistä, mm. Ruotsin ulkoministeri Sandlerilta, saadut tiedot. Samaan suuntaan kirjoitti lähes yksimielisesti Erkkoa suuresti rohkaissut kansainvälinen lehdistö spekulaatioissaan.⁴⁹ Saksalaisten päinvastaiseen suuntaan käyviin varoituksiin, joihin palataan tuonnempana, ei Helsingissä uskottu.

Stalinin Moskovan neuvotteluissa osoittama joustovalmius toisarvoisiksi katsomissaan kohdissa lujitti Erkon ja hänen määrätietoista johtoaan seuraavan hallituksen käsitystä, että vastapuoli lopulta peräytyisi Hangonkin asiassa. Neuvostoliiton turvallisuus ja Suomen skandinaavinen suuntaus olisivat siis sittenkin yhdistettävissä toisiinsa. Nyt tarvittiin vain lujuutta. Myöntyvyys merkitsi »hermojen pettämistä». Jos hallituksessa joku epäröikin taipumattomuuden tarkoituksenmukaisuutta, kukaan ei ollut valmis asettumaan julkisesti sitä vastustamaan. Eihän siihen ulottunut Paasikiven ja Mannerheimin »lojaali oppositiokaan».

Ennen Paasikiveä ja Tanneria Moskovaan ehti Aleksandra Kollontai selvittämään pääministeri Hanssonilta ja ulkoministeri Sandlerilta saamansa informaation valossa Ruotsin suhtautumista kehittymässä olevaan kriisiin. Konflikti Suomen ja Neuvostoliiton välillä uhkasi ulottaa maailmansodan Pohjoismaihin ja muuttaa alueen suurvaltojen taistelutantereeksi. Tällöin vaarantuisi myös Ruotsin neutraliteetti. Siksi Suomen kanssa Moskovassa käydyt keskustelut eivät Hanssonin mielestä saisi katketa. Ystävällisenä maana Ruotsi halusi varoittaa Neuvostoliittoa, että koko läntisessä maailmassa sympatiat tulisivat olemaan Suomen puolella. Kysymys ei siis ollut Suomesta yksin.⁵⁰

Annettuaan lokakuun loppupäivinä Moskovaan saapuneen Kollontain odottaa tuntikausia sihteerin huoneessa Molotov otti hänet vastaan sanoen: »Te olette siis tullut puuhaamaan (hlopotat) suomalaistenne puolesta». Koettaen pysyä rauhallisena Kollontai selitti saapuneensa antamaan suullista informaatiota siitä, miten ulkomainen yleinen mielipide suhtautuisi suomalais-neuvostoliittolaiseen konfliktiin. »Kaikki Euroopan edistykselliset voimat, eivät vain skandinaaviset, tulevat asettumaan suomalaisten puolelle». Moskovassa ei nähtävästi oikein ymmärretty, mihin tämä saattaisi johtaa.

Kärsimättömästi kuunteleva Molotov kiisti väitteet. Englannin ja Ranskan imperialisteja oli turha luokitella »edistyksellisiksi voimiksi». Heidän juonensa kyllä tunnettiin. Ruotsalaiset taas vain pelkäsivät kuollakseen. Ei kannattanut pohtia, yllyttivätkö Skandinaviaa ja Suomea Hitler vai länsivallat. Kukaties molemmat yhdessä? Joka tapauksessa Moskovan neuvottelut polkivat paikoillaan Helsingin itsepäisyyden takia.

Molotov lisäsi jyrkästi:

»Meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin pakottaa heidät ymmärtämään virheensä ja hyväksymään ehtomme… Kolmessa päivässä joukkomme tulevat olemaan Helsingissä ja uppiniskaiset suomalaiset joutuvat siellä allekirjoittamaan Moskovassa hylkäämänsä sopimuksen…

Rauhanomaisen sopimisen päävastustaja on tuo turmiollinen sosiaalidemokraatti Tanner. Paasikivi on ovela ukko, mutta ilman Tanneria hän harkitsisi järkevämmin».

Neuvottelijat palaisivat Moskovaan lähipäivinä, mutta uusia myönnytyksiä heille ei enää tehtäisi. Kollontai ymmärsi nyt sodan olevan väistämättä edessä. Hänen velvollisuudekseen jäi Molotovin ohjeen mukaan huolehtia vain siitä, että Ruotsi pysyisi konfliktissa puolueettomana. Stalin ei lähettilästä ottanut vastaan, mitä tämä muistiinpanoissaan valitti. »Hänen kanssaan on helppoa ja yksinkertaista keskustella. Mutta Molotov ikäänkuin kieltäytyi kuuntelemasta raporttiani toistaen vain itseään».⁵¹

Tukholmaan palattuaan Kollontai kävi 31.10.1939 Sandlerin luona tähdentämässä Leningradin suojaamisen merkitystä. Ruotsin ulkoministeri koetti pemstella suomalaisten puolueettomuuskantaa huomauttamalla, ettei Ruotsikaan suostuisi luovuttamaan Karlskronaa tai Göteborgia laivastotukikohdiksi vieraalle vallalle. Ohjeitaan seuraavaan lähettilääseen argumentti ei tehonnut. Kaiken muun yläpuolelle olisi asetettava Neuvostoliiton turvallisuus.⁵²

Moskovassa Molotov puolestaan kieltäytyi 2.11.1939 ottamasta vastaan Ruotsin uutta, Suomea tukevaa demarshia, joka oli laadittu yhteistyössä Erkon kanssa. Tietämättä nootin syntyhistoriasta Molotov luokitteli sen silti ulkopuolisen sopimattomaksi sekaantumiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin keskusteluihin. Ruotsalaisten tulisi muistaa Suomen ja Ahvenanmaan kuuluneen aikanaan Venäjään. Nyt he kuitenkin puuttuivat neuvotteluihin, joissa Suomen itsenäisyydestä ei ollut kysymys. Sen sijaan Ruotsi pyrki neutraliteetin varjolla luomaan neuvostovastaista blokkia ja houkuttelemaan Suomen väärille teille. Lähettiläs Wintheriä kansankomissaari valisti lopuksi tiedolla, ettei Neuvostoliitolla ollut käyttöä moisille nooteille, ja vastedes sellaiset palautettaisiin lähetystölle takaisin. – Raportissaan Tukholmaan Winther kiinnitti erityistä huomiota Suomen ja Ahvenanmaan aikaisempaa asemaa koskeneeseen viittaukseen, joka hänen mielestään osoitti selvästi Moskovan katsovan Suomen omaksi vaikutusalueekseen.⁵³

Edellyttäen, että Kollontai on oikein merkinnyt muistiin Molotovin kanssa käymänsä keskustelun sisällön, voidaan panna merkille ulkoasiainkansankomissaarin jo tuolloin lähteneen hyökkäysvaihtoehdon toteutumisesta. Samaan suuntaan viittaa Moskovaan saapuneen suomalaisvaltuuskunnan hänen kanssaan 3.11.1939 käymä neuvottelu, jossa Stalin ei ollut läsnä. Paasikiven ja Tannerin havainnon mukaan »päättävä äly» puuttui selvästi tilaisuudesta, jossa Molotov Helsingin hallituksen ehdotuksen torjuttuaan tyytyi vain toistamaan aikaisempia näkökohtiaan. Merkittävä oli ulkoasiainkansankomissaarin loppurepliikki: »Me sivilistit emme näy voivan asialle enempää; nyt on sotilaspiirien vuoro sanoa sanansa».

Muutamaa päivää aikaisemmin, 31.10.1939, korkeimmassa neuvostossa pitämässään, Helsinkiä hämmentäneessä puheessa Molotov oli julkistanut – Hangon osalta tosin epämääräisessä muodossa – suomalaisille esitetyt vaatimukset. Erkon vastaus tuli vuorokautta myöhemmin maanpuolustusjuhlassa pidetyssä julkisessa puheessa, jossa hän viittasi venäläiseen imperialismiin. Mitä takeita Suomella voisi olla vaadittavien sopimusten noudattamisesta, ulkoministeri kysyi, kun ei aikaisempiakaan haluttu pitää kunniassa. Pravda leimasi 3.11.1939 puheen suorastaan »sotahaasteeksi»; olihan Erkko uskaltanut jopa vakuuttaa Suomen olevan valmis puolustamaan itsenäisyyttään.

Neuvottelujen jatkuessa Moskovassa 4.11.1939 »päättävä äly», Stalin, oli jälleen paikalla. Pian osoittautui, ettei Molotovin puheen tietyn kohdan ylimalkaisuus pemstunut sattumaan. Keskustelun pyörittyä aikansa vanhoja argumentteja toistellen Hangon ympärillä Stalin veti yhtäkkiä esiin vaihtoehdon. Näyttäen kartalla punakynällä ympäröi tyjä, Hangon itäpuolella sijaitsevia saaria Hermansö, Koö ja Hästö-Busö hän tiedusteli: »Tarvitsetteko näitä saaria»? Lappohjan ankkuripaikkaan nähden vaatimus pysyi entisellään. Suomalaiset saattoivat vain vastata kysymyksen olevan saarien osalta uudesta asiasta, josta heidän täytyi kysyä hallituksensa ohjeita.

Karjalan kannaksesta puhuttaessa Stalin veti kartalle jälleen uuden rajaviivan, hieman etelämmäksi aikaisemmasta ehdotuksestaan, mutta vielä kauaksi suomalaisten tarjouksesta ja pitäen kiinni Koivistosta. Aikaisemmasta linnoitusten hävittämisvaatimuksestaan hän luopui. Kalastajasaarennosta ja Suomenlahden saarista ei juuri puhuttu, mistä voitiin päätellä yksimielisyyden olevan näiltä osin saavutettavissa. Ystävällisessä sävyssä käydyt keskustelut lykättiin nyt muutamalla vuorokaudella lähestyvän viikonlopun ja lokakuun vallankumouksen vuosijuhlien vuoksi, jonne suomalaisetkin kutsuttiin. Ennen eroamista Stalin ja Molotov kuitenkin Pravdassa julkaistujen näkökohtien mukaisesti moittivat Erkon Helsingissä pitämää puhetta.

Keskustelu vakuutti lopullisesti Paasikiven ja Tannerin siitä, ettei ilman tukikohtaa päästäisi sopimukseen. Kannaksellakin Vammeljokeen ulottuva tarjous osoittautui riittämättömäksi. Selostaessaan sähkeessään hallitukselleen kokouksen kulkua valtuutetut asettivat suoran kysymyksen: »Voimmeko tarjota Jussarötä sekä lnon linjaa»?

Vastaus tuli yksiselitteisen selkeänä:

»Tanner, Paasikivi. Presidentin uudet ohjeet, jotka ilmoitettu ryhmien puheenjohtajille, seuraavat: Vuokraus, osto, vaihto Hangossa tai muualla Suomen rannikolla mahdoton. Samaten Lappohja, mukaan luettuna Hermansö, Koö, Hästö-Busö. Jussarön mainitseminen ehdottomasti kielletty. Lisäksi sopimaton tarkoitukseen. Tiedoksenne Hästö-Busössä uudenaikaisin linnoituksemme. Suunnitelmat katkaisisivat rannikkopuolustuksemme kohtalokkaalla tavalla. Lisäksi vaarantaisi puolueettomuuttamme riippumattomuuttamme. Kannaksella Koiviston raja mahdoton. Voitte ehdottaa Inon linjaa ilman Lintulanjoki – Siesjärvi – Ukonkorven täydennystä, josta voidaan keskustella Kirjasalon mutkan oikaisun yhteydessä. Ilmoitettava, että Inoa ei voida ajatella kuin ehdolla venäläiset luopuvat ei ainoastaan Koivistovaan myös Hanko-suunnitelmistaan. Olisi syytä päästä keskusteluun Suursaaresta, jotta saataisiin selvyys kannasta. Kalastajasaarennosta pohjoispuolisko vain voidaan luovuttaa. Korvaussummat eri sähkeessä. Saatte tehdä tämän ehdotuksen edellyttäen, että käsitellään kokonaisuutena».

Helsinki pysyi siis johdonmukaisesti kannallaan, jonka takana oli hallitus kokonaisuudessaan. Kaikki ministerit tiesivät jo tuolloin Jussarötä koskeneen ehdotuksen olleen alun pitäen lähtöisin Mannerheimista. Niukkanen kuitenkin selitti marsalkan tehneen vain sotilaallisen ehdotuksen, toisin sanoen saari ei ollut maanpuolustukselle välttämätön. Poliittisesti asia olisi toinen.

Neuvosto-osapuolen myönnytykset näyttivät vain vahvistaneen Erkon väitettä, että Stalin ennen pitkää luopuisi läntisestä tukikohdasta kokonaan. Tyytymätön Paasikivi paheksui ohjeiden jyrkkää kieliasua,»miltei kuin suurvallan mahtikeinot olisivat olleet sitä tukemassa». Kun tästä riippumatta ei asiasisällönkään puolesta voitu odottaa sopimukseen pääsyä, valtuutetut varmistivat selustansa: »Ohjeet saapuneet. Ellei tällä pohjalla sopimusta, saammeko antaa neuvottelujen katketa»? Myönteinen vastaus Helsingistä tuli nopeasti.

Tanner kertoo Paasikiven saaneen ohjeiden tultua »tavanmukaisen kohtauksensa». Nyt jos koskaan pitäisi tapella. »Mutta kun te» – kääntyen Paasoseen päin – »ette armeijassa mihinkään pysty, täytyy välttää sotaa ja antaa perään. Eivät armeijassa muut mitään ymmärrä kuin Mannerheim». Liikkumisvaraa ei neuvottelijoilla kuitenkaan enää ollut.

Viimeinen kokous pidettiin 9.11.1939. Etukäteen laatimaansa paperiin nojautuen Paasikivi ilmoitti hallituksensa katsovan, että samat syyt, jotka estivät sotilastukikohdan myöntämisen Hangosta, koskivat myös kyseessä olevia saaria. Suomi ei voinut myöntää vieraalle valtakunnalle sotilastukikohtia omien rajojensa sisältä. Siksi ei ehdotukseen voitu suostua.

Tannerin mukaan »vastapuolen silmät suurenivat. Ilmeisesti he olivat odottaneet, että mielihyvin suostuisimme tähän ehdotukseen». Suomalaisten korvaukseksi tarjoama Suursaari ei selvästikään riittänyt. Paasikivi pani merkille Stalinin murahtavan puolittain itsekseen: »Nitsevo nje vyidjot» (Ei tule mitään), ja Molotov pyysi saada Paasikiven muistilapun, joka hänelle – suomalaisten neuvoteltua keskenään – myös annettiin. Sillä välin Stalin tutki pöydällä olevaa karttaa, näytti Hangon edustalla sijaitsevaa Russarön saarta ja tiedusteli: »Eikö tämäkään teiltä joutaisi»?

Paasikiven mielestä Stalin selvästi etsi jonkinlaista sovitteluratkaisua tukikohtakysymyksessä. Nyt olisi suomalaisille avautunut paikka jatkaa keskustelua ilmoittamalla etsivänsä jonkin saaren ja tekevänsä sen perusteella vastaehdotuksen. Ohjeittensa puitteissa Paasikivi kuitenkin saattoi vain ilmoittaa Russarön kuuluvan olennaisena osana Hangon puolustusjärjestelmään, minkä vuoksi sen luovuttaminen ei tullut kysymykseen. – Olisiko Stalin sitten lopulta tyytynyt Russaröhön tai Jussaröhön jäi näin ollen selvittämättä.

Kannaksesta keskusteltaessa Stalin ja Molotov kysyivät jälleen Inosta. Kun suomalaisten ohjeet edellyttivät asian käsittelyn ehtona venäläisten luopumista ensin Hangon ja Koiviston suunnitelmista, ei tässäkään päästy eteenpäin. Paasikivi kehotti vastapuolta hyväksymään Helsingin tarjoukseen pohjautuvan sopimuksen, joka olisi Neuvostoliitolle edullinen. Jos taas Tanner ja hän hyväksyisivät Moskovan ehdot, silloin heille ei kyllä kotiin palatessa enää laulettaisi. Stalin tarttui kompaan: »Budut vam pet» (Tulevat kyllä teille laulamaan).

Keskustelun vähitellen tyrehtyessä molemmat osapuolet totesivat mielipide-erot niin suuriksi, ettei ratkaisua »tällä kertaa» löytynyt. Ystävällisten jäähyväisten jälkeen suomalaiset poistuivat. Neuvottelujen jatkosta ei sovittu. Kun riittävä valmius uusiin aloitteisiin, mikä luonnollisesti olisi merkinnyt lisämyönnytyksiä, kummallakin puolella puuttui, suomalaiset eräiden välivaiheiden jälkeen lähtivät hallituksensa suostumuksen saatuaan ja neuvottelukumppaneille asianmukaisen kiitoskirjeen lähetettyään kotimatkalle. Helsinkiin saavuttiin 15.11.1939.⁵⁴

Pakaslahden saaman vaikutelman mukaan Erkko pyrki tuolloin, kuten myös Steinin kohdalla edellisenä keväänä, määrätietoisesti eroon neuvotteluista vedoten mm. budjettikiireiden vaativan Tannerin läsnäoloa Helsingissä. ⁵⁵ Toisaalta on pantava merkille, ettei Paasikivi liioin enää suositellut pysyttelyä Moskovassa ajan voittamiseksi. Suursaaren jäätyä »syöttinä» tehottomaksi ei tuntunut olevan enää mitään mistä neuvotella.

Neuvostoliiton johdolle keskustelujen päättyminen merkitsi perimmiltään yllättävää varmistumista siitä, ettei Suomi suostunut tavanomaiseen alistumisrooliin, joka suurten tielle joutuneille pikkuvalloille oli 1930-luvun lopulla totuttu varaamaan. Voimasuhteiden eron vuoksi ei Helsingin »järjettömään» menettelyyn kyetty näkemään muuta syytä kuin ulkopuolisten »yllytys». Vapauttaakseen voimansa mahdollisimman nopeasti muille suunnille Stalin oli asettanut ensi sijalle neuvotteluratkaisun aikaansaamisen, mitä hänen suhteellinen myöntymisvalmiutensa tuossa vaiheessa osoitti. Suomenlahden suuta hallitsevan tukikohdan avulla Suomen läntiset meriyhteydet olisivat joka tapauksessa Neuvostoliiton valvonnassa, ja mahdolliset jatkotoimenpiteet etupiirin entistä pitemmälle meneväksi varmistamiseksi jäisivät riippumaan suursodan tapahtumakehityksestä. Seuraukset nähtiin niin Baltian kuin Suomenkin osalta kesällä ja syksyllä 1940.

Tukikohtavaiheen toteutuminen rauhanomaiseen tapaan Baltian esimerkin mukaisesti näytti kuitenkin loka-marraskuussa 1939 kaatuvan suomalaisten »itsepäisyyteen». Tähän ei suurvalta-Neuvostoliiton Stalinin mielestä tarvinnut alistua. Jollei vaatimuksia saatu lävitse »hyvällä», ne oli Kremlin kannalta suotuisaa kansainvälistä tilannetta hyväksi käyttäen toteutettava »pahalla». Riski kolmansien valtojen puuttumisesta asiaan näytti pieneltä, eivätkä suomalaisten omat voimat riittäisi vakavaan vastarintaan. Parissa viikossa homma olisi oleellisilta osin hoidettu.

Rajan tuntumaan suuntautuvat joukkojen keskitykset, jotka olivat alkaneet jo lokakuussa Moskovan neuvottelujen käynnistysvaiheessa, saivat lopullisen silauksensa 11.11-15.11.1939 keskustelujen pysähdyttyä paikoilleen. Samaan aikaan aloitettiin Suomen valtauksen poliittinen valmistelu ns. Kuusisen hallituksen pystyttämisen osalta.⁵⁶

Pian Paasikiven valtuuskunnan kotiinpaluun jälkeen alkoi myös Moskovan Suomeen kohdistuva propaganda käydä täysillä kierroksilla. Lehdistö raportoi naapurimaassa yleisesti vallitsevasta neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja sotahysteriasta. Toisaalta näiden ilmiöiden kääntöpuolena oli kansanjoukkojen tyytymättömyys taantumuksellisten pääomapiirien ja Englannin ohjeita seuraavaan hallitukseen. Neuvostoliiton ehdotuksista ei haluttu kertoa kansalle, koska tarkoituksena oli katkaista neuvottelut ja kenties saada aikaan aseellisia selkkauksia.

Armeijasta noin neljännes kuului sotilaallisesti hyvin koulutettuun, riistäjäluokalle uskolliseen suojeluskuntaan, kun taas pääosa koostui huonosti koulutetuista työläis- ja talonpoikaisreserviläisistä, jotka poliittisesti epäluotettavina muodostivat vaaratekijän porvaristolle. Suojeluskuntalaisten karkea käytös sekä reserviläisten tyytymättömyys omaan ja perheittensä vaikeaan taloudelliseen asemaan kärjistivät tilannetta. Armeijan kuri oli höltymässä, ja joukoissa voitiin havaita hajaantumisilmiöitä. Karkaamisia ja itsemurhia esiintyi, minkä lisäksi suojeluskuntalaisten ja reserviläisten riidat sekä veriset tappelut kuuluivat niinikään kuvaan. Hallituksen taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen ja sen liikkeelle laskema sotalaina epäsuosittu.⁵⁷

Helsingissä pidettiin »valheellisesta informaatiosta» vastuunalaisena ennen muuta TASSin paikallista edustajaa, Neuvostoliiton lähetystön sanomalehtiavustajaa A. H. Lisiniä, joka 22.11.1939 viimein kutsuttiin UM:n sanomalehtiosaston päällikön Urho Toivolan »puhutteluun». Yritys jäi vaille tuloksia. »Loppuvaikutelmana keskustelusta voin sanoa, että se ei ollut johtanut mihinkään myönteiseen tulokseen, mutta sen sijaan osoittanut, että herra Lisin joko ei ymmärrä totuuden ja väärien tietojen välistä eroa tai että hänen tehtäväkseen onkin jätetty väärien tietojen levittäminen Suomesta ». ⁵⁸

Lisin ei unohtanut myöskään Suomen pääneuvottelijaa J. K. Paasikiveä. Puhelinraportissaan 27.11.1939 hän viittasi Ritavuoren murhaan ja vuosien 1921-22 tapahtumiin Itä-Karjalassa.

»Tätä Karjalan ryöstöretkeä oli innokkaana valmistamassa ja kannattamassa myös tunnettu Paasikivi, joka uhrasi sen hyväksi paljon aikaa ja voimia, mutta sitten 20 vuoden kuluttua, kun tarvittiin ‘hyvää asiantuntijaa’ neuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa, lähetettiin asioita hoitelemaan sama Paasikivi».⁵⁹

Yrittäessään sijoittaa sanansa vastaanottajien odotusten mukaan kirjeenvaihtajan oli vaikea tietää, ettei Paasikiven pemsteeton »haukkuminen» välttämättä enää ollutkaan Moskovassa opportuunia.

Viimeiseksi jääneessä laajassa raportissaan Molotoville 17.11.1939 lähettiläs Derevjanski pyrki niinikään vastaanottajan käsityksiä myötäillen kehittelemään ehdotuksia, joilla suomalaisia voitaisiin vastedes painostaa. Suosituksiin kuuluivat mm. mittavan työläisten mielenosoitusten järjestäminen Leningradiin, kärjistyneen ja jännittyneen tilanteen luominen suomalais-neuvostoliittolaiselle rajalle sekä diplomaattisen painostuksen lisääminen ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanominen. Neuvostovaikutuksen alaisille suomalaisille lehdille annettavaa taloudellista tukea oli lisättävä. Avun saajista Derevjanski yksilöi »Soihdun», »Folkviljanin», »Suomen Pienviljelijän» ja »Nykypäivän».⁶⁰ Derevjanski ei voinut tietää ajan olleen tuolloin loppumassa kesken. Kremlissä ajatukset kulkivat jo huomattavasti suoraviivaisempia latuja kuin lehdistötuen lisäämisessä Suomen yleiseen mielipiteeseen vaikuttamista varten.

Moskovan neuvottelukauden aikana Paasikivi oli sopinut Erkon kanssa eron Tukholman-lähettilään virasta tapahtuvan »normaalissa järjestyksessä». Väliaikaiseksi asiainhoitajaksi Ruotsin pääkaupunkiin määrättiin 16.10.1939 UM:n jaostopäällikkö, lähetystöneuvos Ragnar Numelin. Kun eron määräpäivä (1.12.1939) alkoi olla jo epämukavan lähellä, päätettiin aikalisästä niin, että Paasikivi neuvottelu-urakan päätyttyä viettäisi muutaman viikon »kesäloman» Helsingissä ja palaisi sitten joulukuussa 1939 Tukholmaan »tyhjentämään pöytälaatikkonsa» ja hoitamaan eroonsa liittyvät muodollisuudet jäähyväisvierailuineen jne. Sitten alkaisi kotona muistelmien kirjoittaminen, mistä Tukholmassa marraskuun loppupuolella pistäytynyt rouva Paasikivi lehtimiehille erityisesti mainitsi.⁶¹

Neuvottelijoiden palattua 15.11.1939 Moskovasta Helsinkiin Paasikivi raportoi tuloksista sekä kirjallisesti että suullisesti valtakunnan poliittiselle johdolle. Kremlin päävaatimukseksi oli osoittautunut Suomenlahden suulla sijaitseva tukikohta, jota nähtävästi pidettiin välttämättömänä Neuvostoliiton sotilaspoliittisen aseman turvaamiselle Itämerellä. Mahdollisesti tähän liittyi pyrkimys Suomen saattamiseksi »jossakin määrin Venäjästä riippuvaksi». Paasikiven päiväkirjassa edellä siteeratun kohdan muotoilu kuului tosin alun pitäen »Venäjän vasalliksi».

Jos ratkaisu löydettäisiin luovuttamalla esimerkiksi Jussarö, valtioneuvos uskoi hyväksyttävään kompromissiin päästävän Kannaksellakin. Yksityisesti hän tähdensi Erkolle aseman vakavuutta. Venäläiset tuskin jättäisivät asiaa kesken sidottuaan siihen arvovaltansa antamalla Molotovin paljastaa puheessaan 31.10.1939 Suomelle esitetyt vaatimukset. Helsingissä piti siksi olla valmiita sotaan.

On syytä panna merkille, että valtioneuvos »suuremman pahan», sodan, välttämiseksi oli siis pakon edessä valmis tinkimään pohjoismaisesta puolueettomuuslinjasta ja tunnustamaan Suomen kuulumisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Tätä ei Erkko alkuunkaan hyväksynyt. Sitäpaitsi mitään välitöntä vaaraa ei ollut havaittavissa. Huolestuneelle lähettiläälle ulkoministeri vakuutti: »Saat kyllä viettää lomasi rauhassa». Selvittäessään illalla 15.11. hallitukselle Moskovan neuvotteluja Paasikivi vältti avointa kannanottoa. Voionmaan päiväkirjan mukaan hän »hiukan haikein sanoin» valitti lopputulosta. Suoranaisia esityksiä valtioneuvos ei tehnyt pidättyen myös lausumasta mitään siitä, oliko hänellä huomautettavaa valtioneuvoston antamia ohjeita vastaan. Erkon järkkymättömyyden havaittuaan Paasikivi oli selvästi jo resignoitunut yrittämättäkään enää taivutella hallitusta.

Täydentäessään valtioneuvoksen selontekoa Tanner kuitenkin lisäsi, että Jussarön luovutuksella tukikohta-asia olisi saatu ratkaisuun, mihin taas Erkko vastasi »kaikkien» olleen Helsingissä siihen nähden kielteisellä kannalla. Niukkanen, jota Cajander ja Erkko kannattivat, suositteli jäämistä rauhassa odottamaan maailmantapahtumien menoa, koska siitä riippui Neuvostoliiton asennoituminen Suomeen. Tannerinkin mielestä suurvaltasuhteiden kehitystä oli vaikea mennä ennustamaan.

Varovasta kantaaottamattomuudesta jyrkälle linjalle siirtynyt Cajander oli jo aikaisemmin päivällä – ilmeisesti Paasikiven Erkon kanssa käymän keskustelun jälkeen – todennut yksityisesti Voionmaalle valtioneuvoksen hermojen vaativan hoitolaa. Hänen myönnytysvalmiutensa meni aivan liian pitkälle.

Enemmän ymmärtämystä Paasikivi saavutti Mannerheimilta puolustusvoimain komentajan korostaessa entiseen tapaansa armeijan aseiden ja vamsteiden puutteellisuutta. Henki oli tosin hyvä, ja linnoitustyöt Kannaksella edistyivät huomattavan nopeasti. Pitkällä tähtäyksellä Suomi ei kuitenkaan kestäisi. Sodan alkuvaiheessa voitiin saavuttaa jopa menestystä, mutta se maksaisi verta. Paasikivelle marsalkka »surkutteli nuoria poikia, jotka joutuvat sotilashautaan». Neuvostoliitolla oli vapaat kädet, ja sodan voittaminen tulisi sille arvovaltakysymykseksi.

Tappioiden korvaamiseen suurvallan ehtymättömät resurssit riittivät pieneen Suomeen verrattuna aivan eri tavalla. Kun ulkomaista apua ei miltään suunnalta ollut odotettavissa, »passiivisen vastarinnan henki», jota marsalkka vanhan suomettarelaisen Paasikiven tyydytykseksi moitti, ei pystyisi maata pelastamaan. Siksi oli tehtävä kaikki voitava keskustelujen käynnistämiseksi uudelleen Neuvostoliiton kanssa.

Jos sopimukseen pääsy edellytti Jussarön tai jonkin muun saaren luovuttamista, siihen oli Mannerheimin mielestä suostuttava, niin ikävältä kuin päätös tuntuikin. Jussarön vaihtoehtona saattoi tulla kysymykseen myös Hiittisten ulkopuolella sijaitseva Örö. Ennen lopullista ratkaisua olisi tiedusteltava Ruotsilta, tulisiko se Venäjän hyökätessä Suomen avuksi. Kielteisen vastauksen saavuttua Suomi voisi perustellusti todeta, että tukikohta jouduttaisiin antamaan, koska »vi ha intet val» (meillä ei ole valinnanvaraa).

Paasikivelle marsalkka kertoi esitelleensä kaksi kertaa – tuloksetta – näkökohtiaan presidentti Kalliolle. »Erkon kanssa Mannerheim ei halunnut mitään puhua, koska on kovin suutuksissa siitä, mitä Erkko sanoi kokouksessa Cajanderin luona ennen meidän lähtöämme» (26.10.1939 -T. P.).

Cajanderkaan ei yhteenoton jälkeen ollut puhunut mitään puolustusvoimain komentajalle, joka näissä oloissa harkitsi eroa. Aikomattakaan käynnistää uudelleen neuvotteluja Moskovan kanssa hallitus valmisteli joukkojen kotiutusta ja alkoi pallotella puolustusmäärärahoilla vanhaan rauhanajan tyyliin. Paasikivi teki parhaansa torjuak seen marsalkan eroajatuksen: »Sinä et voi, inte kan Du gå» (Sinä et voi lähteä). Mannerheim kuittasi vastustamalla Paasikiven lähtöä Tukholmasta. Seuraajaksi kaavaillusta Harri Holmasta marsalkalla oli huono käsitys.

Valtioneuvos joutui nyt eräänlaiseksi sanansaattajaksi keskusteluyhteytensä kadottaneiden marsalkan ja ulkoministerin välille. Mannerheimin huolestuneet viestit joukkojen liikehdinnästä itärajan takana jättivät Erkon kylmäksi. Hän, ulkoministeri, ei ollut kuullut sellaisesta. Venäläisten tavoitteena ei ollut Pietarin turvallisuus vaan pitkällä tähtäyksellä vuoden 1914 rajojen palauttaminen, jonka saavtlttamiseksi he nyt, etenkin talven kynnyksellä, välttäisivät ryhtymästä sotaan. Venäläisten strateginen asema oli niin vahva, ettei tukikohta ollut tarpeen, ja myönnytyksiin valmis Stalin luopuisi kyllä sitä koskevasta vaatimuksestaan. Mannerheim oli mm. Ahvenanmaan kysymyksessä aina arvostellut asemaa väärin. Paasikivi taas, mitä hän tosin ei sanonut ääneen, katsoi päinvastoin Erkon arvioineen Ahvenanmaan ongelmaa väärin.

Suomeen palattuaan Paasikiven aisapari Tannerkin läheni jälleen Erkon linjaa. Valtion varoja säästäen ja »tilanteen rauhoittumisen vuoksi» hän kannatti Erkon mielipidettä mobilisoitujen joukkojen supistamisesta noin puoleen vahvuudestaan. Taloudellisen aseman vaikeutumisen Tanner katsoi antavan aseita kommunistien käsiin. Koulut pitäisi myös avata, »koska lapset kyllästyneet. Myös pimennykset huonoja». Samalle kannalle asettui hallitus lukuunottamatta puolustusministeri Niukkasta, joka kotiutusten osalta asettui jyrkkään vastarintaan ajaen erollaan uhaten tahtonsa läpi. Mannerheimin puolelle Niukkanen asettui myös viimehetken sotatarvikehankinnoissa saaden hallituksen siunauksen vihdoin 30.11.1939 lentopommien jo räjähdellessä eri puolilla Helsinkiä.

Syytä neuvottelujen uuteen käynnistämiseen Tanner ei liioin ennen sodan puhkeamista nähnyt. Paasikiven välittämä Mannerheimin ajatus Örön tarjoamisesta jäi siten vaille vastakaikua. Kahden vuosikymmenen takaiselle neuvottelukumppanilleen Tarton päiviltä Paasikivi totesi suoraan, ettei Erkko kyennyt vyyhteä selvittämään. Hänen olisi erottava ja Tannerin astuttava tilalle. Viimeksi mainittu kieltäytyi.⁶²

Pantakoon merkille, että välttääkseen vaarantamasta vallitsevaa yksimielisyyttä Paasikivi pidättyi paljastamasta ajatuksiaan suurelle yleisölle. Moskovasta palattuaan myöntämissään lehdistöhaastatteluissa hän korosti kysymyksen neuvottelujen jatkamisesta jääneen avoimeksi. Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden perustan muodostivat yhä edelleenkin Tarton rauhansopimus ja vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimus. TASSin väitteistä puolustusvalmiuden muodostumisesta maalle liian raskaaksi valtioneuvos huomautti Suomen kestävän »miten kauan tahansa» sopeutumalla uusiin olosuhteisiin. Kokonaisuutena katsoen tilanne »ei ollut huonontunut eikä parantunut».

Kun neuvottelujen asiasisällön julkistaminen ei voinut tulla kysymykseen, Paasikivi onnistui tyydyttämään tilanteen ymmärtäneiden haastattelijoiden tiedonhalun laajoilla kuvauksilla käytyjen keskustelujen ulkonaisista puitteista: Kremlistä, kieliongelmista jne. »Stalin oli hyvin mukava mies ja ymmärsi huumoriakin», kun taas Molotov oli »luonteeltaan ilmeisesti vakavampi ».⁶³ Yksityisesti Paasikivi mainitsi Tannerille ihailevansa Stalinia ja pitävänsä häntä »suurena miehenä». Finanssiministerinkin mielestä keskustelut oli käyty »ystävällisin muodoin» Neuvostoliiton johtajan esiintyessä »sympaattisesti».⁶⁴

Kuten Hannu Soikkanen toteaa, Paasikivi selvästikin oli positiivisesti yllättynyt Stalinin esiintymistavasta. Odotetun »kommunistisen fanaatikon» sijasta neuvottelupöydässä kohdattiin Venäjän valtion etua kyynisen rationaalisesti ajava poliitikko, jonka kanssa näytti mahdolliselta sopia ja käydä kauppaa ideologiset tekijät sivuuttaen. ⁶⁵ Hinta osoittautui kuitenkin ennen pitkää liian kovaksi.

Tilanteen kärjistyminen Mainilan laukausten yhteydessä sai Paasikiven lähtemään 27.11.1939 jälleen Erkon luo. Päiväkirjaansa valtioneuvos merkitsi:

»Hänellä ei näy olevan mitään positiivisia suunnitelmia, joiden tärkeydestä huomautin Erkolle. Puhuimme neutraalisen valtion välityksestä, että saataisiin neuvottelut jälleen käyntiin. Erkko näkyy toivovan jotain Italian taholta, jossa on kenraali Enckell. Erkko myös ajattelee, että Suomen eilen antaman nootin (Mainilan tapauksesta -T. P.) johdosta voisi syntyä keskusteluja Venäjän kanssa ja se voisi antaa aihetta neuvotteluihin. Valitin sitä, että Erkon ja hallituksen välit Mannerheimin kanssa olivat menneet pilalle ja kehoitin Erkkoa koettamaan saada välit Mannerheimin kanssa parannetuksi ja ennen kaikkea estämään, ettei Mannerheim eroaisi. Se olisi kaiken loppu ja vahingoittaisi suuresti meidän asiaamme ja antaisi venäläisille vettä myllyyn. Erkko lupasi koettaa. Erkko sanoi taas uudelleen, että hän ei voi olla mukana tukikohdan luovutuksessa Venäjälle vaan hän tulee eroamaan, sillä hän on niin tiukasti julkisuudessa esittänyt kantansa tukikohtaa vastaan. Minä huomautin, että ‘passiivinen vastarinta’ ei voi johtaa mihinkään. Se voi olla meille itsellemme hyödyksi, mutta passiivisella vastarinnalla ei voi pakottaa Venäjää alistu- maan meidän vaatimuksiimme. Aluksi Erkon ja minun keskustelu oli jotenkin vakava, vieläpä jyrkänpuoleinen. Minä sanoin Erkolle suoraan, että nyt on kysymyksessä Suomen valtakunnan olemassaolosta ja sen turmiosta(!). Myöhemmin Erkko alensi puheensa sävyä ja erosimme hyvässä sovussa. Huomautin myös, että Mannerheim oli meille aivan välttämätön. Ei ole ketään upseeria, joka hänet voisi korvata. Sanoin pelkääväni, että meidän ylempi upseeristo ei ole tehtävän tasalla, koska avancemangi sodan jälkeisinä vuosina tapahtui yksipuolisten perusteitten mukaan (jääkäriupseerit). Korkeimman upseeriston sotilaallinen sivistys ei ole ajan tasalla (luonnollisista syistä). Sitä paitsi Mannerheim ymmärtää politiikkaa ja erityisesti Venäjän asioita paremmin kuin muut täällä Suomessa».

Tannerille Paasikivi purki seuraavana päivän sydäntään todeten keskustelun Erkon kanssa tehneen »arvottoman vaikutuksen». Tällä kertaa finanssiministerikin jo alistui kysymään neuvoa. Mitä olisi sitten tehtävä? Paasikivi korosti nyt jouduttavan pitämään silmällä »konstruktiivista tarkoitusperää». Neuvottelut piti saada uudelleen käyntiin, mikä edellytti uusia tai modifioituja ehdotuksia. Kosketus tapahtuisi joko neutraalien valtojen tai suoraan Yrjö-Koskisen välityksellä. Tätä kaikkea hallituksen tulisi miettiä ja koettaa löytää ulospääsy. Muussa tapauksessa piti olla valmis lähtemään sotaan, mutta se ei suinkaan olisi paras ratkaisu. Tanner puolestaan myötäili Paasikiveä ja arveli Neuvostoliiton nostaman »metelin» tarpeelliseksi, jotta kotimaassa saataisiin lävitse sellainen ehdotus, joka Moskovassa voitaisiin hyväksyä. Valtioneuvoskin katsoi tämän käsityksen oikeaksi.⁶⁶

Ulkoministeri oli kuitenkin eri mieltä. Ruotsin lähettiläälle Sahlinille hän korosti vielä 28.11.1939 Mainilan tapauksen merkitsevän vain yhtä näytöstä hermosodassa. Neuvostoliiton taholta pyrittiin nähtävästi pitämään Suomen yleinen mieliala jatkuvassa jännityksessä, jonka avulla yritettiin vaikeuttaa tai estää yhteiskuntaelämän palautuminen normaaleihin uomiinsa. Suomalaisten tuli siksi entiseen tapaan vain pitää päänsä kylmänä.⁶⁷

Todellisuudessa Neuvostoliiton sotakoneisto oli tuolloin jo lähdössä liikkeelle. Mainilan välikohtaus merkitsi vain suurvallan propagandistisista syistä tärkeänä pitämää »perustelua» hyökkäämättömyyssopimuksen laittomalle irtisanomiselle ja diplomaattisuhteiden katkaisemiselle ennen sotatoimien alkua. Ratkaisut Kremlissä oli jo tehty, eikä Helsingissä tarkkaan viilatuilla suomalaisten vastauksilla ollut enää merkitystä. Paasikiven otaksuma Moskovan halukkuudesta ryhtyä vielä Mainilan jälkeenkin neuvotteluihin Cajanderin hallituksen kanssa on venäläisten arkistolähteiden perusteella siten osoittautunut erheelliseksi.⁶⁸

Mainilan laukauksia seuranneena päivänä (27.11.1939) Mannerheim jätti jo kauan harkitsemansa eronpyynnön. Koko Moskovan neuvotteluvaiheen ajan hän oli katsonut taipumattomuuden johtavan sotaan. Nyt puolustusvoimain komentaja ei Paasikivelle esittämänsä lausunnon mukaan enää katsonut voivansa olla mukana »kansaa pettämässä». Neuvostoliiton katkaistua 29.11.1939 diplomaattisuhteet Suomeen marsalkka »lopetti mykkäkoulun» ja soitti pääministeri Cajanderille haukkuen tämän niin, ettei huoneessa paikalla ollut kenraali Oesch ollut koskaan kuullut ketään niin haukuttavan. ⁶⁹

Hyökkäys maalla, merellä ja ilmassa käynnistyi 30.11.1939, jolloin ulkoministerin äänenkannattaja Helsingin Sanomat ehti vielä kirjoittaa: »Tietoisena asiansa oikeutuksesta sivistyneen maailman silmissä voi Suomen kansa rauhallisesti suhtautua myös nykyiseen jännittyneeseen vaiheeseen. Diplomaattisten suhteiden puuttuminen ei vielä merkitse mitään ratkaisua rauhan ja sodan välillä». – Espoonkadun kodissaan aamulehtiä lukeva Paasikivi on varnstanut pääkirjoituksen reunamerkinnällä »Pommitus alkoi». ⁷⁰

Syksyllä 1939 laaditut katsaukset mielialakehityksestä eri kansalaispiireissä oli tapana toimittaa Paasikivelle henkilökohtaisesti. Viimeinen sotaaedeltänyt raportti valmistui aamulla 30.11.1939. Ilmahälytyksen päätyttyä vaara ohi -merkkiin toimittaja Esa Arra vei laatimansa tekstin Espoonkadulle. Ovea avaamaan ilmaantui kuulumattomin askelin itse valtioneuvoksen jyhkeä hahmo täysissä pukeissa mutta jalassa vain paksut villasukat. Hajamielisesti tuijottaen tulijan olkapään yli hän loihe lausumaan: »Mitähän ne nyt sanoo, jotka ihmeisiin uskoo? Perkele!». Paloautojen ja ambulanssien sireenit ulvoivat kaduilla. Pommituksen aiheuttamia roihuja sammuteltiin.⁷¹

Kompromissin etsijä oli epäonnistunut. Yhtäältä lopputulokseen vaikutti pikkuvaltion puolustuskykyyn ylimielisesti suhtautunut suurvalta, joka järkähtämättä piti kiinni tukikohtavaatimuksesta. Kohtalokas väärinarviointi sisältyi siihen, ettei riippumattoman ja puolueettoman Suomen uskottu pystyvän yhdessä Ruotsin kanssa ylläpitämään alueensa koskemattomuutta ja sitä tietä Leningradin turvallisuutta. Sen sijaan luoteinen naapurimaa oli suotuisaa kansainvälistä tilannetta hyväksikäyttäen alistettava tukikohdan avulla tiettyyn sotilaalliseen ja sitä tietä myös poliittiseen kontrolliin, kuten Baltian kohdalla oli jo tapahtunut. Tsaari-Venäjältä periytyvän »sulkuporttijärjestelmän» katsottiin Leningradin puolustusta ajatellen liittävän Baltian ja Etelä-Suomen omaksi kokonaisuudekseen.

Jatkotoimenpiteet mahdollisine pitemmälle menevine vaatimuksineen jäisivät riippumaan suursodan tapahtumakehityksestä. Kohtalon ironiaa merkitsi, että Hitlerin muutettua politiikkansa suuntaa LänsiEuroopan voitokkaan sotaretken jälkeen ja ryhdyttyä »pitämään sateenvarjoaan Suomen yllä» Stalin ei enää syksyllä 1940 voinut likvidoida Suomea Baltian maiden tavoin. Päinvastoin talvisota oli tehnyt Suomesta hänen kannaltaan todella epäluotettavan naapurin. Kalliiksi käyneestä tukikohdastakaan ei juuri ollut apua, koska Hangon hallinta tuskin pystyi sanottavasti hidastamaan Hitlerin armeijoiden työntymistä kohti Leningradia.

Toista estettä kompromissinrakentaja Paasikiven tiellä merkitsi pohjoismaisesta puolueettomuudesta ja vasta pari vuosikymmentä aikaisemmin saavuttamastaan riippumattomuudesta mustasukkaisen sitkeästi kiinnipitävä pieni Suomi. Suhteellinenkin alistuminen pahamaineisen naapurisuurvallan vaikutuspiiriin merkitsi sille kauhistusta, joka konkretisoitui Hangon seudun tukikohtaan. Sen luovuttamisen jälkeen voitaisiin pohjoismaiselle puolueettomuussuuntaukselle sa-noa hyvästit.

Kylmän realistinen voimasuhteiden arviointi ja siitä tehdyt johtopäätökset eivät kyenneet lyömään itseään läpi tilanteessa, jossa alistuneiden Euroopan pikkuvaltioiden kohtalo oli tuoreena ja havainnollisena kaikkien silmien edessä. Jäljelle jäivät vain Paasikiven »naiviksi ja todellisuudelle vieraaksi» luonnehtima perinteinen usko oikeuieen ja »sivistyneen maailman» solidaarisuuden vaikutukseen. Syksyn 1939 paineessa kehittyneen kansallisen yhteishengen, jonka pohjan luomisessa Cajanderin hallituksen sisäpolitiikalla oli merkittävä osuus, horjuttamista täytyi pitää erittäin vakavana, puolustustahtoon vaikuttavana asiana, mistä sekä Paasikivi että Mannerheim olivat hyvin selvillä.

Hallituksen taholla toivottiin viimeiseen saakka, että »rauhantahtoaan» alati vakuuttaneen Neuvostoliiton hyökkäys jäisi joko kokonaan tai ainakin siinä vaiheessa, talven kynnyksellä, toteutumatta. Kuvaa vahvisti Stalinin neuvotteluissa osoittama sovinnollisuus. Äänensävyn myöhempi kiristyminen tulkittiin »bluffiksi» ja »hermosodaksi», joiden avulla Neuvostoliitto pyrkisi kiristämään itselleen myönnytyksiä. Lehdistön välityksellä tämä konseptio saavutti vankan jalansijan myös kansan laajojen piirien keskuudessa. Suomi oli – Max Jakobsonin ilmaisua käyttäen – ajautunut »kollektiiviseen toiveajatteluun» arvioimalla täysin erheellisesti neuvostoliittolaisen ajattelutavan. Pahimmassakin tapauksessa uskottiin vielä voitavan harkita asiaa uudelleen Kremlin lähettäessä uhkavaatimuksen. Ultimaatumia ei kuitenkaan koskaan tullut Moskovan ja Helsingin tilanteenarviointien ollessa valovuosien päässä toisistaan.

Ympyrän neliöiminen ei tunnetusti onnistu. Syksyllä 1939 se osoittautui ylivoimaiseksi tilannetta rationaalisesti arvioimaan pyrkineelle valtioneuvos Paasikivelle ja hänen taustavoimalleen sotamarsalkka Mannerheimille.

Muistelmateoksensa talvisodan esihistoriaa koskevan luvun Wolf H. Halsti päättää sanoihin: »Valitettavaa…on, että poliittisilta päätöksentekijöiltä puuttui kyky nähdä, mikä oli tulossa ja kyky valmistautua sen varalta sillä tavalla kuin tosiasioiden pemsteella olisi tullut valmistautua. Ajattelun kannalta voidaan tietysti valittaa myös sitä, ettei hallitus kyennyt näkemään sodan tulemista vaan hoiperteli siihen sokeasti. Mutta oliko se Suomelle onneksi vai onnettomuudeksi, siitä asiasta on syytä puhua pienin kirjaimin».⁷²

Kappaleen sivut: 1 2 3