Paasikivi ja »sotasyyllisten» vapauttaminen
Vuoden 1945 sotasyyllisyyslakia säädettäessä presidentti Mannerheim ja pääministeri Paasikivi olivat pitäneet huolen siitä, että tekstiin tuli mukaan nimenomainen maininta presidentille kuuluvasta armahdusoikeudesta. Jo marraskuussa 1945 Säätytalon prosessin lähdettyä töin tuskin liikkeelle Paasikivi mainitsi luonaan käyneelle Tanskan lähettiläälle Flemming Lerchelle odottavansa oikeudenkäynnin johtavan tuomioihin, minkä jälkeen syytetyt voitaisiin aikanaan armahtaa. 1
Kysymys ei silti ollut pelkästään armahtamisesta, jonka katsottiin saattavan tapahtua vasta lopullisen rauhansopimuksen astuttua voimaan. Rangaistuksen täytäntöönpanoasetuksen mukaan oikeusministeriöllä oli normaaliin tapaan valtuudet laskea vanki ehdonalaiseen vapauteen, kun puolet rangaistusajasta oli kärsitty. Lyhyimmät ankeustuomiot saaneiden Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan osalta tämä raja saavutettiin 21.2.1947, siis runsaan viikon kuluttua Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisesta mutta ratifiointiprosessin ollessa vielä kesken.
Hankittuaan Paasikiven luvan puoluetovereitaan auttamaan pyrkivä Kekkonen kävi tapaamassa oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ylijohtajaa Valentin Soinetta, joka tämän perusteella teki 21.2.1947 esityksen Kukkosen ja Reinikan päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen. Hankkeesta vihiä saaneen SKP:n pää-äänenkannattajan Työkansan Sanomien nostettua asiasta presidentin mielestä »suuren huudon ja elämän» hän ilmoitti pääministeri Mauno Pekkalalle kannattavansa molempien vankien vapauttamista, koska se rauhoittaisi ei-kommunistisen väestön mielialoja ja vahvistaisi vallitsevaa poliittista suuntausta lisäämällä kansan luottamusta hyviin väleihin Neuvostoliiton kanssa. Oikeuskansleri Tarjannetta presidentti evästi huomautuksella asian luonteesta myös oikeuskysymyksenä, koska lakia tuli soveltaa kaikkiin kansalaisiin samalla tavalla.2
Soineen aloitteen perusteella vankien keskuudessa vallitsi helmikuussa 1947 optimistinen käsitys »ensimmäisten sotasyyllisten» jo pian tapahtuvasta vapauttamisesta. Lehtikirjoitusten hälyttämän kenraali Savonenkovin kutsuttua valvontakomissioon oikeusministeri Eino Pekkalan tämä joutui kuitenkin lupaamaan, ettei asiaa ratkaista »ilman että komissiolle ilmoitetaan».3 Hanke pysähtyi nyt paikoilleen.
Yhtä tuloksettomaksi jäi Tyko Reinikan toukokuussa 1947 jättämä anomus kolmen vuorokauden »lomasta» tyttären häitä varten. Oikeusministeri Pekkala totesi – neuvoteltuaan ensin Mauno-veljensä kanssa – ettei asiassa voitu toimia valvontakomission selän takana. Kun luvan pyytämistä ilmeisesti pidettiin toivottomana tehtävänä, Paasikivi hyväksyi Eino Pekkalan Reinikalle antaman kielteisen vastauksen.4
Rauhansopimuksen tultua ratifioiduksi ja vuorokautta ennen valvontakomission poistumista Helsingistä maalaisliiton Juho Koivisto ja Juho Niukkanen saapuivat 25.9.1947 Paasikiven puheille pyytämään Kukkosen ja Reinikan vapauttamista. Presidentin annettua tuolloin ymmärtää ottavansa asian lähitulevaisuudessa esille hän täytti lupauksensa keskustelemalla 3.10.1947 pääministeri Mauno Pekkalan ja oikeusministeri Eino Pekkalan kanssa. Paasikivi sai nyt kuulla Kukkosen ja Reinikan istuneen 21.10.1947 rangaistusajastaan viisi kuudesosaa, minkä vuoksi ajankohta sopisi heidän päästämiseensä ehdonalaiseen vapauteen. Näin myös meneteltiin. Lopullisesti molemmat armahdettiin 8.5. ja 1.7.1948 (siis vielä Pekkalan hallituksen aikana).5
Lokakuisessa keskustelussaan Pekkalan veljesten kanssa valtion päämies niinikään kehotti heitä harkitsemaan puolet rangaistusajastaan kärsineen Henrik Ramsayn vapauttamista.6 Joulukuun 4. päivänä pidetyn presidentinesittelyn jälkeen hän vielä erikseen muistutti Eino Pekkalaa asiasta. Lähestyvät joulunpyhät tarjosivat vapauttamiselle hyvin sopivan ajankohdan. Oikeusministeri myönsi itsekin ajatelleensa näin ja hankki varmuuden vuoksi vielä veljensä Maunon suostumuksen. Niinpä Henrik Ramsay pääsi 23.12.1947 Espoon kartanoon kuusen ja kynttilöiden ympärille kokoontuneen perheensä pariin. Lopullinen armahdus tapahtui Fagerholmin hallituksen aikana 3.9.1948.7
Seuraavana oli vuorossa entinen Berliinin-lähettiläs Kivimäki, jonka rangaistuksesta puolet tuli täyteen 21.8.1948. Jo yli puoli vuotta aikaisemmin (19.1.1948) Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castren saapui Tyko Reinikan aloitteesta Paasikiven puheille tunnustelemaan mahdollisuuksia Kivimäen vapauttamiseen. Epäillen itsekin ajankohdan sopivuutta Castren kuitenkin piti kiinni ehdotuksestaan perustellen sitä rouva Kivimäen sairaudella. YYA-neuvottelujen aattona presidenttikin epäröi:
»Minä vastasin, että tämä asia samoin kuin kaikkien sotasyyllisten vapauttaminen on minulla joka päivä mielessä. Mutta tällä hetkellä ei ole ajankohta sovelias. Sillä suhteissamme Neuvostoliittoon näyttää nyt olevan huonoja merkkejä – Savonenkov – koko Euroopan kommunistien liikehtimiset ym.»8
Huhtikuussa 1948 professorit Kaarlo Kaira ja Veli Merikoski kävivät Paasikiven luona korostamassa Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan pitävän tärkeänä myös ulkomaisissa asiantuntijapiireissä arvostetun siviilioikeuden professorin T. M. Kivimäen pääsyä hoitamaan virkaansa. Vakuuttaen tämän kuten muidenkin »sotasyyllisten» pysymistä alati muistissa presidentti kuitenkin piti parhaana asian ottamista harkittavaksi vasta heinäkuun eduskuntavaalien jälkeen.9
Carl Enckellille Paasikivi kevensi sydäntään kertoen useiden puolueiden ja yliopistojen johtomiesten tekemistä ehdotuksista »sotasyyllisten» vapauttamiseksi tai armahtamiseksi. »Sanoin (Enckellille – T. P.), että minun omatuntoni kärsii ja syyttää siitä, että sotasyylliset istuvat vankilassa, vaikka he eivät ole mitään syyllisiä.» Oltuaan ensin sitä mieltä, että asiaan palattaisiin vaalien jälkeen presidentti kysyi nyt, voitaisiinko ongelma sittenkin ratkaista jo istuvan hallituksen ja eduskunnan aikana. Erityisesti hän varoitti Enckelliä puhumasta asiasta neuvostoliittolaisille tai englantilaisille, koska tällöin syntyisi vaikeuksia. Tarkoituksenmukaisimmalta näytti kaikkien asianomaisten kohtalosta päättäminen samanaikaisesti.
Kysymys ei silti rajoittunut pelkästään oikeuteen. Vastikään solmitun YYA sopimuksen vuoksi maassa vallitsi presidentin mielestä »hautajaistunnelma». Enemmistö olisi tahtonut hylätä paktin, ja se oli tullut hyväksytyksi vain hänen (Paasikiven) arvovaltansa turvin. Jos »sotasyyllisten» asia saataisiin järjestetyksi, se varmaankin kohottaisi kansalaisten mielialaa. Enckell asettui samalle kannalle mutta keskusteltuaan mm. Ralf Törngrenin kanssa hän tuli siihen tulokseen, ettei tätä sisäpoliittisesti vaikeata kysymystä kuitenkaan pitäisi ottaa esille ennen vaaleja. Paasikivi myöntyi.10
Uusi eduskunta ja Fagerholmin vähemmistöhallituksen nousu valtaan kesällä 1948 merkitsivätkin vankien kannalta käännettä parempaan. Lähes ensi töikseen oikeusministeri Suontausta vieraili vankilassa ilmoittaen, että jäljellä olevat »sotasyylliset» pääsisivät automaattisesti vapauteen, kun puolet rangaistuksesta oli kärsitty. Vankien liikkumisoikeuksia ja muita määräyksiä väljennettiin niinikään käynnin jälkeen. Kivimäen kohdalla ehdonalaiseen vapauteen pääsy koitti niin muodoin 21.8.1948. Tyytymättä tähän hän pyysi Suontaustaa ryhtymään toimenpiteisiin täydellisen armahduksen toteuttamiseksi, mikä olisi tarpeen vaimon sairauden ja oman tieteellisen työn vaatimia ulkomaanmatkoja varten. Paasikiven periaatteellisesta suopeudesta huolimatta asia pysähtyi toistaiseksi valtioneuvostoon.11
Telkien takana olivat tämän jälkeen vielä Ryti, Rangell, Linkomies ja Tanner. Kahden viimeksimainitun osalta puolet rangaistuksesta tuli täyteen 21.11.1948. Erityisen ongelmallisena tilanne nähtiin idänsuhteiden hoidon kannalta »vaikeimpana tapauksena» pidetyn Tannerin vapauttamisen kohdalla. Jo 26.8.1948 Fagerholm oli todennut Paasikivelle, ettei asiassa voitu ryhtyä toimenpiteisiin ennen marraskuuta.12
Tannerin päästyä (yhdessä Linkomiehen kanssa) määräpäivänä vapauteen kommunistilehdissä puhkesi odotettu myrsky, jota Neuvostoliiton tiedotusvälineet säestivät. Eduskunnassa joukko SKDL:n kansanedustajia Ville Pessi etunenässä esitti kysymyksen Tannerin ja Linkomiehen sekä asekätkijöiden johtomiesten Nihtilän ja Haahden vapauttamisesta. Kyselyn kärki kohdistui siihen, etteivät tuomitut olleet tunnustaneet toimintansa »rikollista luonnetta». Eritoten Tanner luonnehti vapautumisensa jälkeen antamissaan julkisissa lausunnoissa sodanjälkeistä tilannetta »häikäilemättömän vähemmistön terroriksi», jolla hän tarkoitti henkilöönsä kohdistunutta kommunistien painostustoimintaa. Tätä käytettiin todisteena asenteen pysymisestä ennallaan, kun taas ehdonalaiseen vapauteen pääsyn tulisi edellyttää mielialan muutosta. Oikeusministeri Suontausta vastasi kyselyyn heti seuraavana päivänä todeten vapauttamisen tapahtuneen täysin lainmukaisesti.
Moskovan radiossa puolestaan selitettiin 24.1 .1948 rangaistusten olleen mitättömiä ja Linkomiehen sekä Tannerin vapauttamisen merkinneen »suoranaista myönnytystä kaikkein mustimmille taantumusvoimille». Literaturnaja Gazeta taas ennusti Tannerin paluuta politiikkaan, mikä loisi häiriötekijän Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin muodostamalla avoimen poikkea man sodanjälkeisestä suuntauksesta. Fagerholm, Tanner ja Hakkila yrittivät lehden mukaan tukahduttaa Suomen kansan todelliset ajatukset. 13 »Neuvostovastaisten voimien» lujittuminen luoteisessa naapurimaassa ei muutenkin epävarmassa kansainvälisessä tilanteessa ollut Moskovan näkökulmasta tietenkään suotavaa.
Jo pari päivää Linkomiehen ja Tannerin kotiutumisen jälkeen eduskuntaryhmien puheenjohtajat Väinö Hakkila (SDP), Juho Koivisto (maalaisliitto), Arvi Ahmavaara (kokoomus), Ernst von Born (RKP:n edustaja, ei puheenjohtaja) ja Kalle Kauppi (edistys) tulivat Paasikiven puheille selvittämään »sotasyyllisiä» koskevan kokonaisratkaisun mahdollisuuksia. Asian poistamiseksi päiväjärjestyksestä vielä vankilassa olevat Ryti ja Rangell pitäisi vapauttaa. Sopivin ajankohta tähän olisi joulu. Kysymykseensä siitä, puhuivatko asianomaiset ryhmiensä puolesta, presidentti sai myönteiset vastaukset.
Paasikivi totesi keskustelleensa jo alustavasti pääministeri Fagerholmin kanssa ja pitävänsä tärkeänä, että kaikki eduskuntaryhmät (paitsi tietystikään SKDL) olivat asiassa yksimielisiä, jolloin venäläisetkin todennäköisesti panisivat enemmän painoa Suomen kansan mielipiteelle. Hakkila puolestaan huomautti asian sujuvan luultavasti »hiljaisemmin», kun kommunistien eniten vihaama Tanner jo muutenkin oli vapaa. Alustavasti keskusteltiin myös ehdonalaisessa vapaudessa olevien »sotasyyllisten» lopullisesta armahtamisesta, koska Kivimäen ja Linkomiehen tuli päästä hoitamaan professorinvirkojaan yliopistossa. Paasikivi lupasi neuvotella ehdotuksesta Fagerholmin kanssa.14
Muutamaa päivää myöhemmin presidentti ottikin asian puheeksi pääministerin ja ulkoministerin kanssa. Venäläisten reaktiota pelkäävän Enckellin mielestä Rangell tulisi vapauttaa vasta hänen kärsittyään puolet rangaistuksestaan, ts. seuraavan vuoden (I 949) helmikuussa. Tilannetta eivät suinkaan helpottaneet vankilasta päässeen Tannerin ärhäkkäät poliittiset lausunnot. Hänen olisi nyt pitänyt jonkin aikaa hiljaa nauttia vapaudestaan aiheuttamatta melua. Presidentin edellä mainittuun (s. 29) itsenäisyyspäiväpuheeseen sisältynyt kehotus ulkopoliittiseen varovaisuuteen pohjautui Enckellin mukaan osaltaan juuri Tannerin esiintymisiin. Fagerholmin asetuttua kannattamaan Enckelliä Rangellia koskevan lykkäyksen suotavuudesta herrat päätyivät yksimielisesti tämänmukaiseen ratkaisuun. Pääministeri sai tehtäväkseen informoida siitä ryhmiä. 15 Rangellin vapauttaminen voitiin näin ollen hoitaa »rutiiniasiana» määräajan mentyä umpeen 21.2.1949.
Monimutkaisemmaksi osoittautui oikeusministeri Suontaustan 22.12.1948 esiin nostama kysymys Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen lopullisesta armahtamisesta. Viimeksi mainitut kaksi »ehdonalaista» eivät toistaiseksi voineet hoitaa virkojaan ja saada palkkaa yliopistolta. Päätös tulisi tehdä jo seuraavan päivän esittelyssä. Tällaiseen vauhtiin ei vanha presidentti suostunut. Vaikka hän periaatteessa kannattikin Kivimäen ja Linkomiehen pääsyä virkoihinsa, venäläisten nostama »melu» täytyi ottaa huomioon. Fagerholm ja Enckell asettuivat samalle kannalle. Suontaustan ajatusta armahdusasian hoitamisesta salaa ilman julkisuutta ei pidetty realistisena. Päätös lykättiin tammikuuhun.16
Vaikeiden ongelmien yhteydessä omaksumallaan tavalla Paasikivi lähti jälleen Ståhlbergin luo. Vanhan juristin ja valtiomiehen mukaan harkinnanvarainen armahtaminen merkitsi selvästi arkaluontoisempaa asiaa lakiin ja käytäntöön perustuvaan ehdonalaiseen vapauteen päästämiseen verrattuna. Professorinvirkojen hoitaminen oli sen rinnalla toisarvoinen kysymys. Nyt pitäisi olla aivan hiljaa, kunnes asia kypsyisi kokonaisuudessaan päätettäväksi.
»Tipoittainen» käsittely herättäisi vain kerran toisensa jälkeen huomiota ja pahentaisi tilannetta. Aika ei kuitenkaan vielä ollut sopiva kokonaisratkaisuun. Missään tapauksessa ei kannattanut kuvitella armahduksen pysyvän salassa.17 Puhumatta mitään aikaisemmasta periaatteellisesta valmiudestaan Kivimäen, Linkomiehen ja Tannerin erilliseen armahtamiseen Paasikivi otti nyt vanhan ystävänsä neuvot visusti varteen. Keskustelusta kuultuaan Fagerholm ja Suontausta ilmaisivat hyväksymisensä.
Käydessään 22.12.1948 Paasikiven puheilla ehdottamassa »sotasyyllisten» armahtamista oikeusministeri Suontausta oli samalla jättänyt Kivelän sairaalassa hoidettavana olevaa Risto Rytiä koskevan, ylilääkäri Pauli Soisalon laatiman lääkärintodistuksen. Sen mukaan entiseltä presidentiltä oli 21.10.1944 suoritetussa leikkauksessa poistettu mahalaukussa sijainnut suuri, pahanlaatuinen kasvain. Tällöin jouduttiin leikkaamaan pois noin kaksikolmasosaa mahalaukusta ja yhdistämään jäljelle jäänyt tynkä ohutsuoleen. Toistaiseksi ei vielä pystytty varmuudella sanomaan, oliko kysymyksessä syöpä.
Uudelleen pahentuneiden vatsavaivojen vuoksi, joita täydensi nivelreumatismi sekä siitä todennäköisesti alkunsa saanut sydänlihasvika, potilas oli 21.10.1948 jouduttu siirtämään vartioinnin alaisena Kivelän sairaalaan. Joulukuun 21. päivänä 1948 »kunnian ja omantunnon kautta» vakuuttamansa lausunnon Soisalo päätti:
»Kaiken ylempänä sanotun sekä sen perusteella, mitä olen havainnut entistä presidenttiä Risto Rytiä hoitaessani, olen tullut siihen käsitykseen, että mahdollisuudet hänen terveytensä säilymiseen vankilan oloissa ovat sangen vähäiset mm. siitä johtuen, että hänen olisi luonnollisestikin jatkuvasti saatava erikoista dieettiruokaa useina pieninä aterioina päivässä. Vankilassa vallitsevan viileyden ja vetoisuuden vuoksi näyttää mielestäni myös hänen niveliensä kunnossapysyminen kyseenalaiselta.»18
Enckellin kannattamana Paasikivi totesi kaksi päivää myöhemmin Fagerholmille ja Suontaustalle, että Rytiä tulisi hoitaa sairaalassa, kunnes hänen asiansa otettaisiin esille. Armahtaminen synnyttäisi todennäköisesti »melua» venäläisten taholla.19
Toivuttuaan kuukauden kestäneestä sairaudestaan (»noidannuoli» ja professori Beckerin diagnostisoima vatsahaavan alku) presidentti otti 11.2.1949 Rytin asian puheeksi pääministerin kanssa. Fagerholmin mielestä eduskuntaryhmien tuli olla asiassa mukana ja tehdä »oikea» päätös. Niinpä hän otti tehtäväkseen tunnustella mielialoja ryhmissä, minkä jälkeen presidentti kutsuisi puheenjohtajat luokseen vahvistamaan sen, mitä he ennen joulua olivat hänelle esittäneet.20
Omalta osaltaan valtioneuvosto varmisti selustaansa hankkimalla entisen presidentin asiasta Korkeimman oikeuden lausunnon. Sen mukaan ei ollut oikeudellisia esteitä Risto Rytin vapauttamiselle tilanteessa, jossa jatkuva säilyttäminen rangaistuslaitoksessa voi vaarantaa mahdollisuudet hänen terveytensä säilymiseen. 21
Hallituksen epäröidessä Soisalo antoi 17.3.1949 uuden lääkärinlausunnon, jossa hän totesi Rytin tilassa tapahtuneen viimeisten puolentoista kuukauden aikana käänteen huonompaan suuntaan. Osoituksena siitä olivat kivut vatsassa vähäisenkin ruoan nauttimisen jälkeen ja jatkuva laihtuminen. Soisalon mukaan »ylläsanottu osoittaa, että potilaan mahan jäännöksessä ja ohutsuolessa sijaitseva tautiprosessi ei hoidosta huolimatta ole tullut paremmaksi vaan päinvastoin kehittynyt huonompaan suuntaan. Ilman muuta on selvää, että potilaan vangittuna pitäminen ei voi olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä.» Paasikivelle Soisalo luonnehti vielä suullisesti tautia »pysyväiseksi».22
Maaliskuun 19. päivänä 1949 Fagerholm saattoi raportoida eduskuntaryhmien (kansandemokraatteja tietenkin lukuun ottamatta) pysyneen jo marraskuussa ilmaisemallaan kannalla Rytin vapauttamisen tarpeellisuudesta. Rakoilua esiintyi kuitenkin sikäli, että periaatteellisesta hyväksymisestään huolimatta RKP:n ryhmä ehdotti nojautumista pelkästään lääkärintodistuksiin, jolloin ryhmien kantoja ei tarvitsisi mainita. Muussa tapauksessa vain politisoitaisiin varsinaiselta luonteeltaan hallinnollinen asia. Rytin terveydentilaa koskeva selonteko riitti, ja humanitaarisesta näkökulmasta toimenpide oli selvä.23
Toisensuuntaista informaatiota presidentti sai puheillaan käyneeltä vanhalta ystävältään Kööpenhaminan-lähettiläältä P. J. Hynniseltä. Eikö Ryti voisi jäädä edelleen sairaalaan, koska hänen kuntonsa oli niin huono, ettei tervehtymisen varaan enää juuri voitu laskea? Paasikivi torjui ehdotuksen. Hänen omatuntonsa ei kestäisi Rytin kuolemaa vankilassa. Sen sijaan presidentti myönsi lähettilään olevan oikeassa siinä, että Rytin vapautuessa asian politisoitumista ei voitaisi välttää. Siksi tuli ryhmien kanta julkistaa. Muussa tapauksessa kommunistit ja heidän venäläiset tukijansa panisivat kaiken Fagerholmin hallituksen (ja presidentin) syyksi. Ilmoittaessaan keskustelun sisällöstä »telefonissa» Fagerholmille Paasikivi uudisti vaatimuksensa ryhmien selvästä kannanotosta. Muuten hänen mielestään Hynninen olisi sopiva ehdokas ulkoministeriksi. Fagerholm myönteli mutta katsoi silti, ettei vaihdosta voitu Enckellin vuoksi nyt järjestää.24
Neuvostoliiton varjo laskeutui kuitenkin raskaana suomalaisten päättäjien ylle. Huolestunut Enckell otaksui venäläisten nostavan Rytin asiasta »suuren sodan», ja varovaisuutta suositteli myös toinen idänpolitiikan asiantuntija Reinhold Svento. Fagerholm jopa asetti kysymyksen, turmelisiko armahtaminen pysyvästi Suomen suhteet Neuvostoliittoon. Paasikivelle hän esitti ajatuksen, että presidentti sanelisi valtioneuvoston pöytäkirjaan laajahkon selonteon molempien hoitavien lääkärien (professori Pauli Soisalon ja kirurgiaa edustavan L. J. Ollonqvistin) lausuntojen sisällöstä. Paasikivi hyväksyi ehdotuksen ja lupasi asettua vielä yhteyteen asiantuntijoiden kanssa.25
Fagerholm omasta puolestaan ennusti joutuvansa yhdessä presidentin kanssa hyökkäyksen kohteeksi, jos Ryti kuolisi vankilassa. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun eduskuntaryhmät olivat jo edellisen vuoden marraskuussa ilmaisseet kannattavansa vapauttamista. »Luistelemaan» pyrkivän RKP:n edustajat John Österholmin, Ralf Törngrenin ja J. 0. Söderhjelmin Paasikivi kutsui erilliseen puhutteluun 30.3.1949. Presidentti korosti tällöin pitävänsä naiivina luuloa, että armahtamisen politisoituminen estettäisiin ryhmien välttäessä kääntymistä hänen puoleensa. Kommunistit ja heidän kannattajansa Venäjällä huolehtisivat kyllä politisoimisesta. Ainoastaan kaikkien ei-kommunististen ryhmien yhteisrintama eduskunnassa saattoi asettaa näille jonkinlaisen sordiinon. Ruotsalaiset eivät enää vastustaneet.26
Asian tullessa esille valtioneuvostossa 24.3.1949 läsnä ollut Paasikivi ei kiistänyt siihen liittyneitä ulkopoliittisia vaikeuksia, vaikka ylilääkäri Soisalon avulla kommunikealuonnoksen laatinut oikeusministeri Suontausta halusikin ratkaisun tekemistä saman tien. Tilannetta sekoitti vielä hankkeesta vasta nyt kuullut oikeuskansleri Tarjanne, joka viittasi välirauhansopimuksen 13. artiklaan, mikä oikeastaan edellytti sopimista sekä venäläisten että englantilaisten kanssa. Tämän tulkinnan Paasikivi kuitenkin jyrkästi torjui. Armahtaminen oli nimenomaan presidentin asia ja perustui vuoden 1945 sotasyyllisyyslain 8. pykälään. Venäläisille se ei kuulunut.27
Valtioneuvoston lykättyä asian presidentti laati kokonaan uuden, armahdusta koskevan kommunikealuonnoksen, jonka hän sitten viimeisteli yhdessä Soisalon kanssa. Erityisesti Paasikiven korviin jäi kaikumaan ylilääkärin suullinen lausuma: »Se, joka esillä olevien todistusten jälkeen vastustaa Rytin vapauttamista, ei ole ihminen.» Hyväksyen kommunikeatekstin Enckell olisi halunnut lisätä siihen maininnan »moraalisesta depressiosta» ja sen vaikutuksesta Rytin sairauteen. Paasikivi ei ehdotusta hyväksynyt katsoen sen vain antavan kommunisteille ja venäläisille lisäaihetta puuttua asiaan. 28
Lisäharmia valtionpäämiehelle tuotti STT:stä epäsuorasti Ruotsin lehdistöön välittynyt perätön tieto Rytin jättämästä armonanomuksesta ja hänen »huomattavasti parantuneesta» terveydentilastaan. Tuloksena oli Paasikiven raivokohtaus, joka purkautui puhelimitse STT:n toimitusjohtajaan Eero Bergiin kohdistuneessa, äänivaroja säästämättömässä »läksytyksessä». »Berg on ilman arvostelukykyä eikä kykene nykyiseen virkaansa. Hänet tuomittiin jo talvisodan aikana taitamattomasta menettelystä.» Ylilääkäri Soisalo puolestaan vahvisti Paasikivelle Rytin terveydentilan osalta Ruotsin lehdistötietojen perättömyyden.29
Huhtikuun alussa vankeinhoito-osaston ylilääkäri Sven Erkkilä ryhtyi selvittämään mahdollisuuksia Rytin siirtämiseen Kivelän sairaalasta takaisin vankilaan, koska yksityislääkäreillä oli tapana pitää vankipotilaita sairaalassa »mahdottoman kauan». Pyytäessään ylijohtaja Soineelta kahden kuukauden virkavapautta Erkkilä ehdotti sijaisekseen lääket. lis. Mauri Ryömää, joka niin muodoin olisi tullut myös Rytiä hoitavaksi lääkäriksi. Ylijohtaja Soine vastasi kuitenkin, ettei Ryömää hänen puutteellisen lääkärinkokemuksensa vuoksi voitu hyväksyä sijaiseksi. 30
Paasikivi sai nyt uutta pontta armahdushankkeeseen. Uutena kantona kaskessa oli tällä kertaa se, että SDP kytki myös ehdonalaisuuteen päässeiden »sotasyyllisten» täydellisen armahduksen Rytin kysymykseen. Tanner olisi saanut kansalaisluottamuksensa takaisin vasta vuonna 1952, mutta sosiaalidemokraatit halusivat hänet jo nyt Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajaksi, vaikka mm. edistyspuolueen taholla asiaa pidettiin poliittisesti uskallettuna. Siksi monet SDP:n edustajat pitivät tarkoituksenmukaisena asettaa Rytin armahtamiselle antamansa kannatuksen ehdoksi Elannon edustajiston porvarillisten ryhmien suostumuksen Tannerin valintaan. Armahduksesta koituvaa taakkaa ei haluttu kantaa, jos porvarit osoittaisivat penseyttä muita »sotasyyllisiä» kohtaan.
Hallituksessa mielipiteet kuitenkin jakaantuivat. Presidentin läsnäollessa 13.4.1949 pidetyssä epävirallisessa neuvottelutilaisuudessa vain ministerit Fagerholm, Leivo-Larsson, Simonen ja Aaltonen kannattivat oikeusministeri Suontaustan esitystä hetimiten tapahtuvasta armahduksesta. Ministerit Raatikainen, Oittinen, Härmä, Peltonen ja Hiltunen puolestaan pitivät ehdotusta arveluttavana mutta lupasivat olla jättämättä pöytäkirjaan vastalausetta, jos presidentti ratkaisisi asian. Ministerien Skog, Takki ja Toivonen muodostama kolmikko taas halusi hankkeen siirtämistä tuonnemmaksi.
Lopullista päätöstä odottanut, viivytyksen taustasta tietämätön Paasikivi raivostui, jolloin lähimmäksi kohteeksi joutui lykkäystä ehdottanut ministeri Emil Skog. Tämän muistelmien mukaan:
»Presidentti nousi ylös, löi salkun pöytään ja huusi, ettei hän ota enää koko kysymystä esille. Hän eroaa presidentin toimesta ja kehottaa oikeusministeri Suontaustaa laatimaan kirjelmän hänen erostaan ja suunnitelman uuden presidentin vaalin ajankohdasta. Sitten hän kääntyi jälleen minuun päin: ‘Ryti sairastaa syöpää (mikä ei pitänyt paikkaansa – T. P.) ja on kuolemansairas. Te, puolustusministeri, olette vastuussa, jos hän kuolee vankilassa.’ Tämän myrskyn raivotessa me olimme hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään.» 31
Paasikivi itse antaa päiväkirjassaan tapahtumasta huomattavasti hillitymmän kuvan.Tietysti olisi parempi, jos koko ongelma katoaisi. Silloin ei kannanottojakaan tarvittaisi. Tosiasiat kuitenkin pysyivät tosiasioina, ja lääkärintodistusten voitiin katsoa riittävän päätöksenteon pohjaksi ilman enempää viivyttelyä.
»Mutta kun asialla on poliittista merkitystä ja Rytin vapauttaminen voi aiheuttaa kommunistien ja venäläisten taholta hyökkäyksiä, en katso voivani ratkaista asiaa, ellei valtioneuvosto yksimielisesti ole päätöksen takana. Sentähden minulle ei riitä se, että valtioneuvoston jäsenet ilmoittavat pitävänsä asian ratkaisua arveluttavana ja haluavansa sen ainakin lykätä, mutta suostuvat siihen, että eivät pane eri mielipidettä, s.o. vastalausetta pöytäkirjaan. Asian nykyisellä kannalla ollen minä lykkään asian epämääräiseen tulevaisuuteen.» 32
Presidentti kokosi paperinsa ja lähti tiehensä jättäen ministerit ihmettelemään. Silminnäkijän kuvauksen mukaan valtioneuvoston istuntosalista ulos tullut, presidentin raivokohtauksen pahoin pelästyttämä oikeusministeriön esittelijä vapisi vielä eteisessä poistuessaan. Tilaisuuden luonnetta arvioitaessa on tuskin aihetta epäillä Skogin version pääsisältöä. Paasikiven temperamenttiin, jonka hän tarvittaessa kyllä pystyi hallitsemaan, kuului myös taito tarkoituksenmukaisesti dramatisoida tilannetta oman tahdon läpiviemiseksi. Nyt oli kysymys Rytin armahduksen toteuttamisesta niin, ettei presidentin tarvitsisi yksinään asettautua »syntipukiksi».
Viikkoa myöhemmin pidetyssä iltakouluistunnossa tilanne ei ollut mitenkään muuttunut. Lisäperusteena viivyrykselle tuotiin esiin ulkoministeri Enckellin sairaus. Hänen tervehtymistään tuli odottaa asianomaisen vetämiseksi mukaan vastuuseen. Osa ministereistä (mm. Hiltunen, Takki ja Raatikainen) ilmaisi myös tyytymättömyytensä Paasikiven vaatimasta yksimielisyydestä. Presidentti olisi voinut tehdä päätöksen yksin ja sillä tavoin irrottaa hallituksen vastuusta.33
Tannerin tultua valituksi Elannon hallintoneuvoston johtoon armahduskysymyskin lopulta laukesi. Hallituksen iltakoulu kokoontui 18.5.1949 Smolnassa, jonne myös nyttemmin tervehtynyt ja Tannerin nimitystä ulkopoliittisista syistä aiemmin vastustanut Enckell saapui. Pääministerin sihteeri Niilo Teerimäki laati tilaisuudesta tarkat muistiinpanot:
Fagerholm: Noin kuukausi sitten päätimme siirtää ent. presidentti Rytin armahtamista koskevan asian käsittelyn toistaiseksi. Olen nyt saanut tietää, että häntä hoitanut prof. Soisalo lähtee ensi viikolla Amerikkaan ja että pres. Rytin tila on vain jatkuvasti huonontunut. Käsittääkseni meidän olisi päätettävä tämä asia huomenna. Kuten muistettaneen, tasavallan presidentti vaatii, että hallituksen on tässä asiassa oltava yksimielinen. Tietenkin kysymys on ulkopoliittinen, sen me tiedämme. Pyydän sen vuoksi, että me emme enää tässä istunnossa keskustelisi asiasta, vaan äänestäisimme nähdäksemme, onko hallitus yksimielinen.
Toivonen: Jaa.
Simonen: Jaa.
Hiltunen: Jaa, mutta entisin perusteluin.
Fagerholm: Sitten meidän on parempi lopettaa tähän. Tässä on kysymyksessä ainoastaan jaa tai ei. Mitään perusteluja ei hyväksytä.
Hiltunen: Minusta valtioneuvoston jäsenen on iltakoulussa saatava lausua mielipiteensä. Virallisessa istunnossa ja presidentin esittelyssä tulen vastaamaan ainoastaan jaa.
Fagerholm: Vastaus voidaan siis tässä tapauksessa tulkita »jaa»ksi?
Hiltunen: Kyllä.
Takki: Jaa.
Oittinen: Jaa.
Peltonen: Jaa.
Raatikainen: Jaa.
Härmä: Jaa.
Enckell· Jaa.
Aaltonen: Jaa.
Lepistö: Jaa.
Skog: Jaa.
Fagerholm: Jaa.
Päätös: Kun on todettu, että poissa olevat ministerit Suontausta ja Leivo Larsson ovat aikaisemmin johdonmukaisesti puoltaneet ent. presidentti Rytin armahtamista, merkittiin pöytäkirjaan, että valtioneuvosto on yksimielisesti päättänyt esittää tasavallan presidentille, että hän näkisi hyväksi armahtaa ent. presidentti Rytin hänelle sotasyyllisten rankaisemisesta annetun lain nojalla tuomitusta rangaistuksesta. Samalla todetaan, että valtioneuvoston päätös edellyttää myös muiden sanotun lain nojalla tuomittujen, tällä hetkellä ehdonalaista rangaistusta kärsivien, armahtamista.
Päätöksen teon jälkeen kulkee kadulla juhlahuoneiston ohi varuskunnan soittokunta, joka palaa vahtiparaatista. Soittokunta soittaa »Tähtilipun alla» nimistä marssia. 34
Puoliyön lähestyessä Paasikivi keskusteli vielä puhelimitse valtioneuvoston kannanotosta tietämättömän professori Soisalon kanssa, joka korosti Rytin tilan vakavuutta. »Hänen äänensä oli vihainen. Hän sanoi mm.: ‘Onko odotettava niin kauan, kunnes Ryti on vietävä pois paareilla?’ Kysymykseni johdosta Soisalo vastasi, että ‘pysyväinen tauti’ on sama kuin ‘parantumaton tauti’ ja että minä voin käyttää kumpaa sanaa tahdon.» 35
Valtioneuvoston virallisessa istunnossa seuraavana päivänä riskejä välttävä Paasikivi vielä erikseen varmistui jokaisen läsnä olleen ministerin kannasta. Pöytäkirjaluonnokseen hän omakätisesti lisäsi maininnan eduskuntaryhmien edellisessä marraskuussa tekemästä armahdusesityksestä. Tämän jälkeen presidentti saneli pöytäkirjaan itse laatimansa lausuman, jossa kahteen lääkärintodistukseen vedoten todettiin Rytin sairaus vakavaksi ja parantumattomaksi. Tällä perusteella sekä hallitusmuodon 29 §:n ja sotasyyllisyyslain 8 §:n nojalla hän päätti valtioneuvoston yksimielisen esityksen hyväksyen »vapauttaa entisen presidentti Rytin rangaistuksen jäljellä olevasta osasta». Samalla päätöksellä vapautettiin vielä ehdonalaisuudessa olleet Kivimäki, Linkomies, Tanner ja Rangell tuomioidensa loppuosista. Istunnossa käsiteltiin myös asiasta lehdistölle ja radiolle annettava tiedote. Siinä perusteltiin Rytin armahdus Paasikiven pöytäkirjaan jättämän lausuman mukaisesti, mutta ei mainittu mitään muista armahduksista.
Päiväkirjassaan Paasikivi totesi myös päätöksen loppuosan »tietysti» tulevan tiedoksi. »Saa nähdä, mitä kommunistit ja heidän venäläiset kannattajansa jälleen sanovat.» 36 Kuten tuonnempana näemme, reaktio ei jyrkkyydessään jättänyt toivomisen varaa.
Ainoana välittömänä seurauksena armahduspäätöksestä oli poliisivartion poistuminen Kivelän sairaalaan jäävän Risto Rytin huoneen ovelta. 37
Puuttumatta vastuukysymystä koskeneisiin kiistoihin Paasikivi kirjoitti Eero A. Wuorelle pitävänsä Rytin ja muiden »sotasyyllisten» armahtamiseen osallistumista presidenttikautensa ylevimpänä työnä. Näin voitiin osittain sovittaa häpeällinen teko, joka välirauhansopimuksen 13. artiklan vuoksi oli katsottu välttämättömäksi. Kokonaisarviona presidentti totesi sotasyyllisyyskysymyksen muodostavan pahan esteen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle ystävyyspolitiikalle. Suomen kansan valtava enemmistö ei ymmärtänyt eikä tunnustanut Rytin ja muiden tuomitsemisen oikeutta, kun ei niitäkään tuomittu, jotka syksyllä 1939 »hyökkäsivät Suomen päälle». 38
