PUHE ITSENÄISYYDENPÄIVÄNÄ 1945
Kansalaiset!
Vietämme tänään itsenäisyytemme 28:tta vuosipäivää. Ponnistelemme edelleen keskellä vaikeuksia, joihin onnettomat sodat ovat meidät vieneet.
Kun vuosi sitten tässä samassa paikassa puhuin, lausuin meidän ole van laakson pohjassa, johon tapaukset olivat meidät heittäneet. Tie ylöspäin on vaikea. Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel vie meitä lähemmäs vapaita maisemia. Varsinkin kaksi ensimmäistä vuotta, vv. 1945 ja 1946, tulevat olemaan vaivalloiset. Näin lausuin.
Ensimmäinen raskas vuosi 1945 on kohta takanamme. Toinen, 1946, on vielä edessämme. En voi luvata sen tulevan helpommaksi. Voi vain sanoa, että olemme toisen näistä vaikeista vuosista läpi päässeet.
Suomen valtioelämän perustuksena on parlamentaarinen ja demokraattinen valtiojärjestelmä, jonka juuret ulottuvat kauas menneisyyteen ja jota on kehittämällä täydennetty. Se nojautuu eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaan ja edellyttää, että hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Tämä on myös nykyisen hallituksen toiminnan lähtökohta. Eduskunta edustaa Suomen kansaa ja puhuu sen puolesta. Demokraattisessa yhteiskunnassa tähän kuuluu tietenkin myös, että yleisen mielipiteen valtaosa on eduskunnan ja siis sen luottamusta nauttivan hallituksen takana. Muulla edellytyksellä eivät hallituksen pyrkimykset voi menestyä.
Useammista merkeistä päättäen on sekä eduskunnassa että yleisessä mielipiteessä hallituksen sekä sisä- että ulkopoliittisten toimenpiteiden arvostelu lisääntynyt. Sen ohella on esiintynyt puuttuvaa ymmärtämystä siitä, että pieni voitettu maa, sellainen kuin meidän, on maailmansodan jälkeisenä yleisenä uudestaanmuodostusaikana tulevaisuutensa turvaamiseen nähden ulkonaisista tekijöistä paljon suuremmassa määrässä riippuvainen kuin yleisen rauhan vallitessa.
Äsken päättyneen maailmansodan jälkeen täytyy maamme – niinkuin historian todistuksen mukaan on tavallista – täyttää voittajien vaatimukset. Voimme lohduttaa itseämme sillä, että emme ole huonommassa asemassa kuin monet muut. Tulevaisuutemme turvaamiseksi on tarpeen täysin ymmärtää hävityn sodan väistämättömät seuraukset.
Hallituksen puolelta on useasti korostettu, että Suomen ulkopolitiikan avainongelma on ja tulee aina olemaan suhteemme Neuvostoliittoon. Siitä riippuu kansamme tulevaisuus.
Yleisesti on maassamme tunnustettu ja hyväksytty, että välirauhansopimus on tunnollisesti täytettävä. Näyttää kuitenkin siltä, että joillakin tahoilla maamme asemaa koskevia kysymyksiä katsellaan muodollisemmin ja ahtaammin, kuin mitä hallituksen mielestä on välttämätöntä. Meillä Suomessa ajattelu kulkee, myös kysymyksen ollessa kansainvälisistä suhteista, sisäiselle oikeusjärjestykselle olennaisissa muodoissa ja uomissa. Kansainvälisissä asioissa ratkaisevat kuitenkin toisenlaiset näkökohdat ja voimat kuin sisäisen oikeuden alalla. Tosin jo vuosikymmenien kuluessa on pyritty myös kansainvälisissä suhteissa aikaansaamaan samantapaista oikeusjärjestystä kuin mikä vallitsee valtioiden sisäisissä oloissa. Siihen pyrittiin Kansainliiton kautta, joka kuitenkin epäonnistui. Nykyään on tekeillä uusi kansainvälinen turvallisuusjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat. Kaikki rauhaa rakastavat kansat, mutta erityisesti me pienet kansat, hartaasti toivomme näiden pyrkimysten johtavan tarkoitettuun tulokseen. Ei ole tietoa, vielä vähemmän varmuutta, miten tämä uusi turvallisuusjärjestö onnistuu tehtävänsä suorittamaan. Mutta tästä huolimatta naapurikansojen ja -valtioiden välisillä suhteilla – riippuen maantieteellisistä, historiallisista ja sivistyksellisistä tosiasioista – tulee aina olemaan oma erikoinen merkityksensä. Siten myös Suomen ja Neuvostoliiton – samoinkuin Suomen ja muiden pohjoismaiden – välillä on aina oleva omat reaalisiin tosiasioihin pohjautuvat suhteensa.
Olen puheissani esiintuonut, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä tulee vallita lujan ystävyyden ja että Suomen ulkopolitiikka ei saa koskaan kulkea mahtavaa itäistä naapuriamme vastaan. Vanha puhe »perivihollisesta» on kerta kaikkiaan poisjuurrutettava. Yksi vaarallisimpia kansojen välisen ystävyyden ja rauhan esteitä on epäluulo, joka on kansainvälisten riitojen pahin aiheuttaja ja hyvien suhteiden myrkyttäjä. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä on kauan vallinnut molemminpuolinen epäluulo. Tämä epäluulo on saatava pois. Selvä on, että Neuvostoliiton epäluulo meitä kohtaan on – ottaen huomioon maamme vähäisyyden Neuvostoliittoon verrattuna – Suomelle erikoisen vaarallinen. Mahtava Neuvostoliitto ei tietenkään pelkää Suomea, mutta elintärkeää meille on saada Neuvostoliitto luottamaan Suomen poliittiseen johtoon ja kansaan sekä vakuuttumaan siitä, ettei Suomi osallistu mihinkään salahankkeisiin Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton tähän suuntautuvat pyrkimykset ymmärretään länsivalloissakin. »Osaamme antaa arvoa Neuvostoliiton kansan päättäväisyydelle olla koskaan uudelleen sallimatta sellaisen politiikan harjoittamista noissa maissa (Neuvostoliiton naapurimaissa), joka tietoisesti tähtäisi Neuvostoliiton turvallisuutta ja elämäntapoja vastaan» – lausui äsken Yhdysvaltojen ulkoministeri Byrnes.
Suomessa eräillä tahoilla näkyy olevan vallalla käsitys, että elämme jo säännöllisissä oloissa ja ettei enää ole tarvis ottaa huomioon mitään muuta, kuin mihin 1920- ja 1930-luvuilla, riidellessämme keskenämme, totuimme. Poliittisen realismin taju ei ole ollut Suomen kansan vahvimpia puolia. Sen on viime vuosien onneton politiikkamme osoittanut. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan ikäänkuin se, mitä toivotaan, olisi totta. Vieläpä ehkä luullaan riippuvan nykyisestä hallituksesta ja sen hyvästä tahdosta, menevätkö ulkopoliittiset asiamme meidän mielemme mukaan. – Näin ei kuitenkaan ole asian laita.
Liittoutuneiden valvontakomissio sekä sen puheenjohtaja ovat tarkasti noudattaneet välirauhansopimuksen määräyksiä, joskin sen eräisiin kohtiin nähden erilaista tulkintaa on esiintynyt. Neuvostoliiton puolelta on myös osoitettu ymmärtämystä Suomen tarpeille. Mutta vielä ei läheskään olla säännöllisissä oloissa. Elämme välitilaa. Lopullista rauhaa ei ole tehty, eikä vielä tällä hetkellä ole tietoa, milloin se tehdään ja millainen se tulee olemaan.
Olemme täyttäneet osan välirauhan määräyksistä ja olemme sen toisista kohdista tehneet sopimuksia. Mutta vielä on lopullisesti täytäntöön panematta sotarikollisia koskeva välirauhansopimuksen 13. artikla. Hallituksen kanta tähän vakavaan asiaan nähden on useasti esitetty. Tämä artikla on tulkittava niiden periaatteiden mukaisesti, jotka liittoutuneet kansakunnat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Ranska, ovat useampien päätösten kautta omaksuneet ja joiden perusteella oikeudenkäynti äsken on Nürnbergissä alettu. Kun välirauhansopimus on Suomen puolelta syyskuun 19 päivänä 1944 hyväksytty ja eduskunta on sen saman kuun 23 päivänä vahvistanut, on silloin omaksuttu myös periaate takautuvasta lainsäädännöstä, josta paljon puhutaan. Ei ole unohdettava, että todellisesti ja reaalisesti alkanut oikeudenkäynti on välirauhansopimuksen 13. artiklan täytäntöön saattamista. Neuvostoliiton taholta pidetään tapa, millä tämä asia ratkaistaan, merkkinä siitä, tokko Suomi on lopullisesti päättänyt omaksua uuden asenteen Neuvostoliittoon nähden ja luopua aikaisemmasta onnettomuuteen johtaneesta politiikastaan.
Sittenkun tämä kysymys sekä viime aikoina monella taholla paljastuneet asekätköt on selvitetty, ei muita poliittisesti vaarallisia kysymyksiä ole näköpiirissä.
Hallituksen vakaumus on, että noudattamalla nykyistä politiikkaa, jonka tarkoituksena on saada Neuvostoliiton ja Suomen intressit yhteensovitetuiksi, maamme voidaan johtaa ulos siitä katastrofista, johon sota oli sen vienyt ja hankkia maallemme sen historiallista kehitystä vastaava asema maailman itsenäisten, suvereenisten kansakuntien keskuudessa. Muu politiikka, joka ei ota huomioon realiteetteja, veisi kaiken todennäköisyyden mukaan konfliktiin ja olisi omiaan tuottamaan maalle raskaita, edeltäpäin arvaamattomia seurauksia.
Suomen suhteet ulkovaltoihin ovat vuoden kuluessa suurimmaksi osaksi saaneet normaalisen leiman, joka maailmansodan kautta rikkoutui. Tärkeitä kauppasopimuksia on solmittu ja tätä nykyä niitä on neuvottelujen kohteena.
Sisäpolitiikan alalla ovat taloudelliset vaikeutemme hävittyjen sotien seurauksena suuret. Menetetyt alueet, sotakorvaus, tavattomia ponnistuksia vaativa ja vaikeuksia tuottava maan hankkiminen siirtoväelle jamuille maan hakijoille – mikä ei, ainakaan toistaiseksi, lisää tuotantoa, mutta vähentää jälleenrakennuksen käytettävissä olevia muutenkin riittämättömiä varojamme – teollisuuden käynnissä pidon supistuminen, maanviljelyksen sodan aikana heikkeneminen, kauppalaivastomme valtaosan menettäminen – kaikki nämät sodan väistämättömät seuraukset rajoittavat edellytyksiä tuottaa tarpeiden tyydyttämiseen riittävästi hyödykkeitä.
Minulla on se vaikutelma, että maassamme laajoissa piireissä on taipumus aliarvioida edessämme olevia taloudellista laatua olevia vaikeuksia. Helpotuksiin, joita eri yhteyksissä olemme saavuttaneet, pannaan sanomalehdissä ja yleisön käsityksessä suurempi paino, kuin mikä niillä oikeastaan on. Ja tämä voi luoda käsityksen, että sodanjälkeiset vaikeutemme on voitettu.
Mikään ei kuitenkaan ole erheellisempi kuin sellainen käsitys. Taloudellisella alalla meillä on vielä lähimpinä vuosina hyvin suuria vaikeuksia voitettavina ja eritoten tuleva vuosi 1946 on vaikeampi kuin mikään muu. Tosin, Neuvostoliiton myötämielisyyden johdosta, maan sotakorvaussuoritukset vähenevät tulevaisuudessa 50 miljoonasta dollarista 5 vuotena 35 miljoonaan dollariin 7 vuoden aikana, mutta vuonna 1946 tätä helpotusta vastassa ovat palautussuoritukset, jotka ensi vuonna nousevat arvoltaan noin 17 miljoonaan dollariin.
On edelleen muistettava, että maan teollisuuden – enempää kuin maatalouden – tuotantokyky ei ole sama kuin ennen. Maamme on sodan johdosta menettänyt tärkeimmän teollisuutemme, puunjalostusteollisuuden, tuotantokyvystä keskimäärin noin 20 % ja ensi vuonna voidaan vain pienempi osa, noin puolet, vähentyneestä tuotantokyvystäkin hyväksikäyttää. Syy on ensi sijassa raaka-aineiden, ennenkaikkea teollisuuslaitoksilla olevan puun puute, jota sotavuosien varastojen vähenemisen jälkeen vielä tänä vuonna ei ole saatu korvatuksi. Tämä tietää, että maallamme ei vielä ensi vuonna ole käytettävissä riittäviä määriä vientitavaroita, joilla voimme ostaa tarpeellisimmat tarvetavarat kansantaloudellemme. Meidän olisi tarvis tuoda maahan tavaroita 120–130 milj. dollarin arvosta, mutta emme voi ensi vuonna viedä ulkomaille enempää kuin 60–70 milj. dollarin arvosta. Jäännös pitäisi saada peitetyksi ulkomaisella luotolla, mutta siitä ei vielä ole varmuutta.
Meillä on kuitenkin arvokas voima, jolla voimme auttaa tai ainakin lieventää vaikeuksiamme, ja se on oma työmme. Työtä tarvitaan kaikilla aloilla, erityisesti metsissä. Puutavaralla ja siitä jalostetuilla tuotteilla voimme ylläpitää maamme talouden. Vain jos kirves metsissä heiluu ja ajot hoidetaan tehokkaasti, on meillä mahdollista selvitä, muuten ei. Muistakoot kaikki ja jokainen erikseen tämän.
Voimme varmasti selviytyä, mutta vain uutteralla työllä kaikilla aloilla, ja se edellyttää myös, että luovumme vaatimuksesta saada elintasomme nopeasti nostetuksi. Parannetut elämänolot tullaan kyllä saavuttamaan, mutta vasta sen jälkeen kuin työllä on poistettu huomattava osa siitä taloudellisesta rasituksesta, minkä onneton sota on pannut maamme kannettavaksi. Muistakaamme: »Kun itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa.»
Toistan, mitä sanoin ruotsiksi: Yhteisymmärryksen ja yhteistunnon vahvistaminen kieliryhmien – samoin kuin eri yhteiskuntakerrosten välillä – kuuluu tärkeänä osana uuteen politiikkaan.
Nykyinen hallitus, joka, eräin henkilömuutoksin, on toista vuotta ollut hallitusasioiden johdossa, on laaja kokoomushallitus, jossa neljä puoluetta on edustettuna. Tällaisen hallituksen toiminnan tiellä on tietenkin vaikeuksia ja sen koossapitäminen saattaa toisinaan olla hankalaa. Nykyisenä aikana se mielestäni on kansan ja maan etuja parhaiten vastaava. Kun näin monta eri puoluetta, äärimmäisestä vasemmistosta alkaen, lojaalisesti toimivat säännöllisessä ja laillisessa parlamentaarisessa yhteistyössä, on se nähdäkseni ilahuttavimpia ja isänmaan menestyksen kannalta tärkeimpiä tosiasioita. Se osoittaa, että kansassamme – mihin puolueisiin kuulummekaan ja mitä katsomuksia meillä kullakin onkaan – on riittävästi koossapitävää ja yhdistävää voimaa, joka antaa pohjan ja perustuksen itsenäisen, suvereenisen Suomen valtakunnan elämälle.
