PÄÄMINISTERI PAASIKIVEN SELOSTUS SANOMALEHDISTÖN EDUSTAJILLE JÄRJESTETYSSÄ TIEDOTUSTILAISUUDESSA JOULUKUUSSA 1945
Hyvät naiset ja herrat!
Minäkin pyydän lausua tyytyväisyyteni siitä, että näin lukuisasti on lehtimiehiä ja toimittajia tähän tilaisuuteen saapunut. Jo joku aika sitten esitin tässä samassa huoneessa selostuksen nykyisestä asemasta eduskuntaryhmien puheenjohtajille ja edustajille. Senjälkeen itsenäisyydenpäivänä pidin puheen Messuhallin juhlassa ja siinä esitin myöskin samoja ajatuksia, samaa linjaa kuin edellisessäkin tilaisuudessa. Nyt minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa aivan uutta esitystä, joten minun täytyy pyytää anteeksi, että se mitä tulen lausumaan, tulee menemään samaan suuntaan. Nykyisestä suurpoliittisesta asemasta ei nähdäkseni voikaan esittää muuta kuin samaa suuntaa, joka hallituksen mielestä on oikea ja jota on noudatettava. Vanha ranskalainen sananlaskuhan sanoo: »répétez, répétez! », »toistakaa, toistakaa». Se on ensimmäinen sääntö, kun tahdotaan joitakin asioita ja mielipiteitä saada tunnetuksi.
Rajoitun tällä kertaa, ainakin kaikkein suurimmalta osalta, käsittelemään ulkopoliittista asemaa. Sisäpoliittiset kysymykset vaatisivat oman esityksensä ja toivottavasti ennen pitkää myöskin siihen tulee tilaisuus.
Sanoin puheessani itsenäisyydenpäivänä, että viime aikoina on sekä eduskunnassa että eduskunnan ulkopuolella kritiikki hallituksen toimenpiteitä kohtaan lisääntynyt ja senvuoksi eduskunnan ja hallituksen sekä hallituksen ja yleisen mielipiteen välinen suhde on pyrkinyt huononemaan. Se ei ole aivan sellainen kuin asioiden hoitamisen kannalta olisi parasta. Tosin eduskunta ei ole mitään epäluottamuslausetta hallitukselle antanut. Päinvastoin eduskunta on hyväksynyt hallituksen kannan yksimielisesti ja silloinkin kun äskettäin eräässä kysymyksessä oli äänestys, ilmoitettiin, ettei sitä ollut tarkoitettu epäluottamukseksi hallitusta kohtaan. Mutta elämme nykyään sellaisessa ajassa ja oloissa, että ei riitä ainoastaan muodollinen enemmistö, yksinkertainen enemmistö, ei enempää eduskunnan kuin yleisen mielipiteen puolelta hallituksen politiikkaan nähden, vaan sekä eduskunnassa että yleisessä mielipiteessä täytyy valtaosan olla tämän politiikan takana, jos haluamme, että se onnistuu.
Hallituksen toimintaperiaatteena on yhteistyö eduskunnan kanssa, niinkuin myöskin puheessani itsenäisyydenpäivänä esitin. Eduskunnan kannatus on välttämätön, ja siitä nykyinen hallitus tulee pitämään kiinni ja katsomaan sen toimintansa edellytykseksi.
Mitä yleiseen mielipiteeseen tulee, niin sanomalehdet ovat ne, jotka yleistä mielipidettä ohjaavat ja sitä selostavat, ja sen vuoksi on tärkeää, että myöskin lehdistö arvostelee hallituksen toimenpiteitä sillä positiivisella tavalla, joka edistää asioita eikä niitä kaada.
Olen hallituksen puolesta ja myös omasta puolestani puheessani esiintuonut sen, mikä näkyy olevan yleisesti hyväksyttyä, nimittäin että meidän tärkein ulkopoliittinen kysymyksemme on suhteemme Neuvostoliittoon, ja lähinnä meillä on välirauhansopimuksen täyttäminen. Myöskin sanomalehdistön ja yleisen mielipiteen taholla on asetuttu sille kannalle, että välirauhansopimus on tarkalleen täytettävä. Mielestäni tätä asiaa katsellaan kuitenkin vähän – en löydä sopivaa sanaa, mutta tahtoisin sanoa – muodolliselta kannalta, ja se ei riitä. Me suomalaiset olemme, niinkuin muistaakseni lausuin myös puheessani, tottuneet ajattelemaan sisäisen oikeusjärjestyksen määräämissä muodoissa ja uomissa. Olen selvittääkseni mitä tarkoitan ottanut esimerkin, suuren kartanon, jolla on naapuri, pienasuja. Niillä on voinut olla riitaa, ja sitten on tehty sopimus siitä, mitenkä riita ratkaistaan. Ja näin ajatellaan myös meillä kansainvälisissä asioissa. Meillä on myöskin suuri naapuri, Neuvostoliitto, jonka rajan takana elää pieni Suomi. Meillä on ollut riitoja ja erimielisyyksiä Neuvostoliiton kanssa, ja on tehty kirjallinen sopimus, välirauhansopimus, ja muuta ei siis tässä ole tarpeen. Kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta siinä on suuri ero. Jos tuo suurtilanomistaja, kartanon herra, joutuu riitaan pienen naapurinsa kanssa, niin pienellä naapurilla on mahdollisuus vedota tuomioistuimiin ja kruunun miehet astuvat väliin, jos tarpeen on. Mutta kansainvälisissä asioissa eivät asiat ole tällä tavalla. Valtakuntien välillä, niinkuin jokainen ymmärtää, otetaan huomioon aivan toisenlaiset näkökohdat ja siinä ratkaisevat toisenlaiset voimat kuin sisäisen oikeuden alalla pysyvissä suhteissa. Nykyään tosin pyritään ja on jo vuosikymmenien ajan pyritty luomaan kansainvälistä turvallisuusjärjestöä. Tämähän on miespolvien, varsinkin kahden viimeisen miespolven aikana esiintynyt pyrkimys, ja Kansainliiton avulla toivottiin siihen päästävän. Siitä ei tullut sillä kertaa mitään, se epäonnistui täydellisesti. Nyt jälleen pyritään saamaan aikaan tällainen kansainvälinen turvallisuusjärjestö, »Yhtyneet Kansakunnat». Se on tekeillä, mitä siitä tulee, sitä ei vielä voi varmuudella sanoa. Alleviivaan uudestaan, mitä itsenäisyydenpäivän puheessani sanoin, että erittäinkin me pienet vallat, pienet kansat, mitä hartaimmin toivomme, että päästäisiin tulokseen, mutta toistaiseksi ei siitä vielä voida varmuudella mitään sanoa.
Päinvastoin, jos katselemme kansainvälistä politiikkaa, niin täytyy sanoa, että kaikkien suurvaltojen, Neuvostoliiton, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja Ranskan, politiikkaa johtavat sellaiset periaatteet, että ne eivät vielä jätä asioitaan tämän tulevan turvallisuuden järjestön ratkaistaviksi ja järjestettäviksi.
Neuvostoliiton politiikka naapureihinsa nähden – se on usein ilmoitettu ja tehty selväksi – on saada noihin naapurimaihin ystävälliset hallitukset, joihin Neuvostolitto voi luottaa. Tämän näkökannan myös länsivallat näkyvät ymmärtävän ja hyväksyvän. Viittaan Yhdysvaltain ulkoasiainministerin Byrnes’in puheeseen, jonka hän viime lokakuun lopussa piti ja jossa hän nimenomaan sanoi, että he hyvin ymmärtävät tämän Neuvostoliiton politiikan ja hyväksyvät sen.
Tämä on nähdäkseni Neuvostoliiton politiikka myöskin Suomeen nähden. Se politiikkahan on, sanoisin tässä, samaa kuin se on ollut – se on käynyt yhä selvemmäksi, kun on sitä katsellut kuluneiden vuosien aikana – se on ollut defensiivistä politiikkaa, valtakunnan turvallisuutta tarkoittavaa. Suomeen nähden minun ymmärrykseni ja vakaumukseni mukaan Neuvostoliitto haluaa saada asiat niin järjestetyiksi, että se voi Suomeen luottaa ja ettei Suomi enää koskaan mene Neuvostoliiton vihollisen puolelle.
Neuvostoliitossa on meitä vastaan vielä niinkuin on ollut kuluneiden vuosien aikana hyvin vahva epäluulo. Kun syksyllä 1939 olin neuvotteluissa Stalinin ja Molotovin kanssa, niin siinä kokouksessa, jossa olin yksin, kysyin Stalinilta ja Molotovilta, miksi te pelkäätte Suomea, miksi te pelkäätte, että Suomi hyökkäisi Neuvostoliiton kimppuun. Siihen Stalin vastasi, että emme me Suomea pelkää, Suomi on aivan liian pieni hyökätäkseen Neuvostoliiton kimppuun, mutta jokin suurvalta voi käyttää Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Sitten hän pani kätensä kartalle Hangon kohdalle: tässä nousee suurvalta maihin Suomessa ja vaikka te kuinka koettaisitte vastustaa, niin te ette sitä voi estää, se nousee maihin ja tästä se kulkee maanne lävitse Neuvostoliittoa kohti.
Tämä sama epäluulo esitettiin Neuvostoliiton taholta meille jo aikaisemmin. Vuonna 1937, kun silloinen ulkoministeri Holsti kävi Moskovassa, ei ainoastaan ulkoasiainkomissaari Litvinov vaan myöskin silloiset korkeimmat Neuvostoliiton sotapäälliköt, marsalkat Voroshilov ja Jegorov, esittivät tämän saman ajatuksen. He sanoivat silloin aivan selvästi, että jos ja kun, kuten he pelkäsivät, Saksa hyökkää Neuvostoliiton kimppuun, niin Suomi menee Saksan mukana. Tämä tieto on Holsti-vainajan kertomuksesta, jonka hän antoi hallitukselle. Sen jälkeen, mitä viime vuosina on tapahtunut; täytynee myöntää, että tällainen epäluulo on ymmärrettävissä. Jos tahtoo· asioita oikein käsittää, niin täytyy aina koettaa asettua vastapuolen kannalle ja ajatella, mitä itse siinä asemassa tekisi.
Kun ministeri Enckell ja minä olimme maaliskuun lopussa 1944 Moskovassa keskustelemassa rauhan mahdollisuudesta ulkoasiainkomissaari Molotovin kanssa, niin Molotov sanoi mm. – se oli aika pitkä keskustelu, se kesti noin 6 tuntia yhteensä – että totuushan on se, että Neuvostoliitolle, joka antoi Suomelle itsenäisyyden vuonna 1917, on siitä ollut tuloksena kolme sotaa. He eivät laske vuoden 1918 sotaa sodaksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mutta sen sijaan Karjalan sodat 1919 ja 1921 ja sitten nämä kaksi viimeistä. Minä kyllä huomautin, että me emme alkaneet vuoden 1939 sotaa. Siihen herra Molotov vastasi, että miksikä ette hyväksyneet niitä kohtuullisia ehdotuksia, joita Stalin teille silloin teki. Siinä hän oli oikeassa; sillä se oli meiltä: poliittinen virhe, ja meidän täytyy tästä vetää myöskin se johtopäätös, että ellei Neuvostoliiton hallitus katso voivansa luottaa: Suomeen tässä mielessä, mitä minä nyt olen sanonut, niin arvatenkin se katsoo olevansa pakotettu järjestämään muita takeita, reaalisia takeita siitä, että Suomi ei joudu minkään suurvallan käytettäväksi.
Venäjän valtakunnan etu Suomeen nähden on minun mielestäni aina ollut sotilaallinen. Taloudellisesti ja sivistyksellisesti suurella Neuvostoliitolla, suurella Venäjällä ei ole ollut eikä ole täällä paljon saavutettavissa, sillä taloudellisesti Neuvostoliitto on niin rikas, että se mitä täältä voi saada on hyvin vähän, ja myöskin mahdolliset kulttuurisaavutukset ovat pienet Neuvostoliitolle. Tämä ei tietysti tiedä sitä, ettei meidän pitäisi olla sekä taloudellisessa että kulttuurikosketuksessa, yhteistoiminnassa ja vuorovaikutuksessa, Neuvostoliiton kanssa niin paljon kuin mahdollista. Päinvastoin olen sitä mieltä, että siitä on juuri meille ja meidän suhteillemme erinomaisen suuri hyöty.
Sotilaallinen intressi, joka Venäjällä on ollut, Suomeen nähden, on aina käynyt ilmi Suomen historiassa, Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa.
Voin mainita vielä, että sellaiset venäläiset kuin kadetit, jotka olivat meidän suuria ystäviämme, jotka aina kannattivat pyrkimyksiämme Venäjän vallan aikana ja jotka vastustivat sortotoimenpiteitä, joihin 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa ryhdyttiin, panivat erinomaisen suuren painon sotilaalliselle merkitykselle, mikä Suomella on Venäjälle. Ja merkillistä kyllä, kadetit, meidän suuret ystävämme, Miljukov ja Maklakov – me vanhemmat hyvin muistamme sen – menivät vielä pitemmälle kuin Neuvostoliitto ja bolshevikit ovat menneet. Vallankumouksen jälkeen toimi Pariisissa kadettien toimikunta, ja vuonna 1919 he valmistelivat siellä erityisiä suunnitelmia siitä, mitenkä Venäjän olot tulisivat järjestettäviksi sitten kun, niinkuin he luulivat, bolshevikkien neuvostovalta on kaatunut., Olen lukenut parikin heidän mietintöään, ja eräässä niistä sanotaan selvästi, että Venäjän täytyy Suomelle antaa kaikki sellaiset oikeudet, että se hyvin elää, että se sisäisesti itsenäisesti tulee toimeen ja on tyytyväinen, mutta Venäjä ei voi koskaan sallia, että Suomi olisi suvereeni eli itsenäinen maa, koska Suomi silloin voisi noudattaa sellaista politiikkaa, joka olisi vastoin Venäjän etuja.
Tämä on hyvin merkillistä, kun se nimittäin esitettiin juuri kadettien taholta.
Useat meidän maassamme näyttävät luulevan, että me nyt jo elämme jotenkin säännöllisissä oloissa ja että ei ole mitään hätää, vaan että voimme riidellä keskenämme ja haukuskella niin paljon kuin tahdomme. Tämä katsantokanta on aivan väärä. Me emme ole vielä ollenkaan normaaliolosuhteissa, meillä on välirauha ja meillä on täällä valvontakomissio, jolla välirauhansopimuksen nojalla on hyvin suuret oikeudet ja valtuudet. Lopullinen rauha on tekemättä; milloinka se tehdään, sitä ei vielä voi sanoa eikä myöskään voi vielä sanoa, mitä se rauha tulee sisältämään.
Esimerkkinä siitä, millaisissa oloissa me elämme, mainitsen tässä sanomalehtimiehille, mutta kuitenkin pyydän, että siitä ei kirjoiteta lehdissä, että se kielto, joka annettiin toissa iltana ja joka koski entisen presidentti Rytin puolustuspuheen julkaisemista, on valvontakomission käsky, ja komissio on siinä nojautunut 13. artiklaan. Tulen vähän myöhemmin tarkemmin koskettelemaan tätä 13. artiklaa. Siitä johtuu tämä kielto. Asiassa on ryhdytty erikoisiin toimenpiteisiin ja toivotaan, että se jotenkuten järjestyy.
Muuten Neuvostoliitto, valvontakomissio ja sen puheenjohtaja, kenraalieversti Zhdanov ovat, se on avoimesti myönnettävä, noudattaneet tarkasti välirauhansopimuksen määräyksiä. Tosin on esiintynyt tulkintaerimielisyyksiä. Minun nähdäkseni tämän välirauhansopimuksen eri artiklat eivät ole sanotut niin tarkasti kuin olisi suotavaa. Ne ovat kyllä, ainakin useimmat niistä, joista erimielisyyttä on tullut, sananmukaisesti samat kuin Romanian välirauhassa ja minun tietääkseni myöskin Italian välirauhassa.
Samoin valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti Zhdanov ja Neuvostoliiton hallitus – sillä hän ei tietysti tee mitään sellaista mitä Neuvostoliiton hallitus ei hyväksy – ovat osoittaneet useassa kohdassa myötämielisyyttä Suomea kohtaan, ja erinäiset kysymykset on voitu sovinnossa selvittää. Voin tässä seurassa mainita – koska minulla on todistuksia siitä, että tiedot ovat varmat – että länsivalloissa, sekä Yhdysvalloissa että Englannissa on ihmetelty, että Neuvostoliitto kohtelee meitä paremmin kuin muita Saksan satelliittivaltioita. Minulle itselleni on eräs huomattu englantilainen siitä maininnut, ja tiedän, että eräs Yhdysvaltain korkea diplomaatti on saman ajatuksen esiintuonut virallisille piireille Ruotsissa.
Neuvostoliiton hallitus ja valvontakomissio – valvontakomissiossa ovat kyllä muodollisesti osallisina myös englantilaiset, mutta heillä ei ole mitään asiallista merkitystä, sillä kun välirauhansopimuksessa puhutaan »liittoutuneista» niin aina on sulkumerkeissä »Neuvostoliitto», joten Neuvostoliiton edustajat, erittäinkin kenraalieversti Zhdanov, määräävät – ovat minun nähdäkseni nyt havainneet ja tunnustaneet, että Suomen hallitus noudattaa politiikkaa, joka turvaa sen päämäärän, mihin Neuvostoliitto, kuten äsken mainitsin, pyrkii, nimittäin että Suomi ei enää joudu Neuvostoliiton vihamieheksi. Sillä taholla ollaan valmiit jatkamaan tätä politiikkaa. Vakaumukseni ja käsitykseni on, että jos tämä poliittinen suunta saadaan vakiintumaan pysyväksi, niin Suomen ja Neuvostoliiton intressit saadaan sovitetuiksi yhteen ja Suomen suvereniteetti turvataan.
Mutta kaiken tämän edellytyksenä on, että sitä kannattaa ei ainoastaan eduskunta vaan myöskin kansan suuri enemmistö. Hallitus yksin ei voi saada sitä aikaan, ja minä pyydän tässä yhteydessä alleviivata, että se käsitys, että riippuisi yksinomaan Suomen nykyisestä hallituksesta, mitenkä meidän ulkopoliittiset asiamme, erityisesti suhteessa Neuvostoliittoon menevät, toisin sanoen, että kun Paasikivi sanoo ei tai jaa, niin asia on niin – se käsitys on aivan väärä. Hallituksella ei ole sellaisia mahdollisuuksia. Suomen suvereniteetti on nyt rajoitettu sillä tavalla kuin välirauhansopimus sanoo, ja sitä paitsi on vielä tärkeä, ehkä tärkeämpi se luottamus, minkä kykenemme aikaansaamaan Neuvostoliiton taholla. Meillä on kaksi pahaa asiaa vielä jäljellä. Muita kuin nämä kaksi emme hallituksessa näe näköpiirissä. Toinen on sotasyyllisyysasia.1 Toinen paha asia on asekätköasia. Se on laaja asia eikä sitä ole vielä lopullisesti selvitetty – minä en siihen tarkemmin tässä yhteydessä puutu, huomautan vain, että se on kyllä, mikäli tähänastiset tutkimukset osoittavat, hyvin vakava asia. Siinä on ollut tutkimuksen mukaan kysymys siitä, että jokaiseen 34 suojeluskuntapiiristä viime syksynä oli kätketty aseita ainakin noin pataljoonaa varten sekä että myöskin jokaiseen 34 suojeluskuntapiiristä olisi muodostettu vastaavat iskuosastot. On huomattava ja pidettävä muistissa, että valvontakomissio tuntee tämän asian ja sen puolelta tämä tutkimus pantiin alkuun; valvontakomission taholta käännyttiin hallituksen puoleen ja huomautettiin tästä asiasta, ja sen johdosta siihen ryhdyttiin.
Muita pahoja asioita ei ole nyt näköpiirissä mikäli hallituksen tiedossa on, ja hallituksessa ollaan sitä mieltä, että jos nämä ristiriidat nyt saadaan kunnolla selvitetyiksi, niin olisi, niinkuin venäläiset sanovat, tie puhdistettu välien lopulliseksi selvittämiseksi.
Pyydän muuten naisille ja herroille huomauttaa, että jos kenelle nämä asiat ovat ikäviä ja raskaita, niin ne ovat sitä hallituksen jäsenille, ja voin sanoa, myöskin minulle persoonallisesti. Niin että ei näitä asioita suinkaan ajeta muun kuin sen vuoksi, että meidän mielestämme maan etu sitä vaatii.
Välirauhansopimuksen muista artikloista on nyt jo useat asiat järjestetty ja tehty sopimuksia niin, että niiden täytäntöönpano on menossa. On saatu myöskin huomattavia helpotuksia, sotakorvauksen maksuaikaa on pidennetty kahdella vuodella, kuudesta kahdeksaan vuoteen, ja Neuvostoliiton kanssa on tehty kolme kauppasopimusta. Ns. palautustavaroista on saatu jotenkin edullinen sopimus. Palautetut tavarat olisivat nousseet 67 milj. dollariin, ja siihen olisi sitten vielä tullut lisäksi koko joukko selvittämättömiä. Asiasta keskusteltiin kenraalieversti Zhdanovin kanssa ja Neuvostoliitto suostui siihen, että summa alennettiin 22 milj. dollariin, josta 8 milj. dollaria on maksettu tänä vuonna ja 14 milj. dollaria tulisi maksettavaksi tulevana vuonna. Sitä paitsi meidän on tulevana vuonna vielä maksettava noin 2–3 milj. kultadollaria niistä etumaksuista, jotka saimme Neuvostoliitolta vuoden 1940 keväällä. Silloin tehtiin kauppasopimus ja Neuvostoliitto antoi etumaksuja, mutta sitten tuli sota emmekä me toimittaneetkaan juuri paljon mitään tavaroita, niin että meidän on tietysti maksettava nämä etumaksut takaisin. Se on aivan oikea ja rehellinen velka ja Neuvostoliiton saatava, mutta Neuvostoliitto on suostunut sitäkin odottamaan, niin että tarkoitus on nyt koettaa maksaa se ensi vuonna.
On meillä kuitenkin vielä yksi paha taloudellinen asia. Potsdamin konferenssissa tehtiin sellainen päätös, että liittoutuneet vallat saivat eri maissa – kukin määrätyissä maissa – oikeuden vaatia itsellensä saksalaisten omaisuuden ja saatavat näissä maissa, ja saksalaisten omaisuussaatava kuuluu Suomessa Neuvostoliitolle. Se on nyt neuvottelujen alaisena jasiitä voi tulla kyllä taloudellisesti aika raskas asia.
Hallituksen vakaumus ja käsitys on, että jos nykyistä politiikkaa ei jatketa, niin silloin on todennäköistä, että joudutaan konfliktiin Neuvostoliiton kanssa ja että muu politiikka kuin se mitä nyt noudatetaan ei olisi maan edun mukaista.
Ehkä saan vielä tässä piirissä sanoa, että meille hallituksen jäsenille, meille kullekin yksityisesti, ei olisi mikään mieluisampaa kuin että voisimme päästä pois näistä vaikeuksista, ja erityisesti minulle, joka olen täyttänyt 75 vuotta, on tämä taakka raskas ja sen vuoksi minulla ei persoonallisesti ole mitään aihetta koettaa pysyä hallituksessa. Minulla on kuitenkin yksi syy, joka pidättää minut, nimittäin se, että katsoisin nyt, kun olen tähän joutunut, olevani velvollinen koettamaan olla lopulliseen rauhaan asti, sillä tuntuu siltä, että jos hallitus ja minä jättäisimme paikkamme, niin se olisi niinkuin jättäisimme asian kesken. Siis asioitten vuoksi katsomme, että meidän pitää koettaa olla, ja kun pääsisimme lopulliseen rauhaan asti, niin silloin olisi sellainen jakso kuljettu, jolloinka voisi taas ottaa asiat uudelleen harkittaviksi. Mutta on selvää, että ellei hallituksella ole kannatusta sekä eduskunnassa että yleisen mielipiteen valtavassa osassa, niin asiat eivät mene eikä erityisesti minulla, vanhalla miehellä, ole mitään syytä jäädä yrittämään, koska silloin ei ole edellytyksiä asioitten menestymiselle.
Mitä taas tulee meidän suhteeseemme muihin maihin, niin siinä voipi rajoittua lyhyeen. Diplomaattiset suhteet on järjestetty useaan maahan, niinkuin naiset ja herrat tietävät; on neuvoteltu ja neuvotellaan kauppasuhteista ja on saatu yhtä ja toista aikaankin. On neuvoteltu Englannin, Yhdysvaltojen, Ranskan, Belgian, Puolan, Norjan ja Brasilian kanssa. Vaikeuksia meillä nyt on niinkuin hyvin tiedätte. Meidän tuotantomme käy niin vähällä voimalla. Erityisesti puunjalostusteollisuus, joka on meidän pääteollisuutemme, on vaikeuksissa raaka-aineen puutteen vuoksi, ja muitakin vaikeuksia, vaikka pienempiä, esiintyy. Mm. Englannille meidän täytyy sitoutua maksamaan korvaus siitä avustuksesta, jonka se meille antoi talvisodan aikana, ja nyt on Ranska tehnyt samanlaisen vaatimuksen, vaikka täällä ylipäänsä oltiin siinä luulossa, että apu annettiin meille lämpimästä kädestä ilmaiseksi.
Meillä on nyt kaksi suurta ja raskasta asiaa. Ensimmäinen on sotakorvaukset, toinen on siirtoväen ja muiden maanhakijoiden sijoittaminen. Se on yhtä suuri asia kuin sotakorvaukset, ellei suurempi, ja se on kovin vaikea. Se on sellainen asia, joka ei tule ainakaan pitkään aikaan lisäämään tuotantoa, vaan päinvastoin vaatii paljon mm. rakennusaineita, joita meillä muutenkin on vähän, ja maa täytyy pirstoa pieniksi palasiksi. Luin eräästä lehdestä, että Ruotsissa, jossa kuitenkin keskimääräinen pinta-ala maanviljelystiloilla on suurempi kuin Suomessa, lasketaan, että noin 200 000 pientilaa täytyy yhdistää ja muodostaa suuremmiksi.
Kaiken tämän vuoksi meidän täytyisi saada luottoa, ja olemme tarmokkaasti yrittäneetkin sitä saada, mutta asiassa on vaikeuksia, erityisesti siksi että emme kuulu Amerikan luotonsaajien ensi riviin, koska olemme onnettomuudeksemme olleet Amerikan vihollisen kanssa samalla rintamalla. Toivottavasti kuitenkin Yhdysvalloista jonkun verran saadaan. Mutta saammeko niin paljon, että se vähänkään riittää, sitä ei vielä tiedetä.
Meillä on yksi ystävä, joka ei ole meitä jättänyt pulaan, ja se on Ruotsi. Ruotsi on viime vuosien aikana auttanut meitä osaksi suorastaan avustamalla, osaksi luotolla niin paljon, että se, ellen erehdy, nousee lähes 700 milj. kruunuun, joka jo vanhan kurssin mukaan tekee ehkä 8–9 miljardia markkaa, elikkä niin paljon kuin Suomessa on koskaan ollut enin määrä ulkomaista velkaa. Olen ajatellut, että jos kova eteen tulee, niin meidän täytyy jälleen sen vanhan ystävämme puoleen kääntyä ja koettaa sieltä saada tukea ja apua, jotta pääsisimme tulevan vuoden ja sanokaamme vielä vuoden 1947 ensimmäisen puoliskon yli. Ajattelen, vaikka kaikkien mielestä se ei ehkä kuulu tähän asiaan, että kaikki, mitä teemme täällä rauhan ja sovun aikaansaamiseksi suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön kesken, on taloudellisestikin erinomaisen kannattavaa tointa.
Muuta minulla nyt ei olekaan sanottavaa. Tässähän ei ole ollut mitään fraaseja, minä en rakasta fraaseja. Me olemme viime vuosina puhuneet niin paljon fraaseja, ja tulos on nyt se mikä on.
