PÄÄMINISTERI PAASIKIVEN SELOSTUS JA VASTAUSPUHEENVUOROJA SANOMALEHDISTÖN EDUSTAJILLE JÄRJESTETYSSÄ TIEDOTUSTILAISUUDESSA HELMIKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1946
Hyvät naiset ja herrat!
Se asia, jonka vuoksi olemme hallituksen puolelta tahtoneet vaivata maaseudun ja myös pääkaupungin sanomalehtimiehiä tänne, ei ole hauska, päinvastoin ikävä. Esitin tämän asian jo pääkaupungin lehtien päätoimittajille joku päivä sitten, mutta katsottiin, että on syytä myöskin maaseudun lehtien päätoimittajat saada tänne neuvotteluun.
Valvontakomission puolelta on tämän helmikuun 7 päivänä asetuttu virallisesti yhteyteen hallituksen kanssa ja ilmoitettu, että useissa sanomalehdissä – erityisesti on mainittu esimerkkeinä Uusi Suomi ja Ilkka ynnä muita – on sotasyyllisyysoikeuskäynnin johdosta julkaistu kirjoituksia, joiden kärki on ollut tähdätty Neuvostoliittoa ja siis myöskin muita liittoutuneita vastaan. Tällaiset kirjoitukset ja asiat, joita niissä käsitellään, kuuluvat siihen, mitä välirauhansopimuksen 21 §:ssä tarkoitetaan sanalla »sotapropaganda». Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti Zhdanov on edelleen Moskovassa. Hänen varamiehensä, kenraaliluutnantti Savonenkov on nyt valvontakomission puheenjohtajana niin kauan kuin kenraalieversti Zhdanov on poissa, ja kenraaliluutnantti Savonenkov ilmoitti asian eräiden muiden valvontakomissioon kuuluvien venäläisten läsnäollessa kahdelle valtioneuvoston jäsenelle. Hän, kenraaliluutnantti Savonenkov, esiintoi myöskin ihmettelynsä sen johdosta, mitenkä on mahdollista, että samanaikaisesti kuin Suomen viralliselta taholta julistetaan tarkoituksena olevan saada hyvät suhteet Neuvostoliittoon, sanomalehdissä kirjoitetaan päinvastaisessa hengessä, mikä ei ole omiaan rakentamaan ystävyyttä maittemme välille, huomauttaen samalla, kuten sanottu, tämän propagandan kuuluvan siihen, mistä välirauhansopimuksen 21 §:ssä puhutaan. Kenraaliluutnantti Savonenkov oli sanonut, että valvontakomissio vaatii, että tämä propaganda on ehdottomasti lopetettava, niin sanat kuuluivat. Hän oli valvontakomission puheenjohtajana lisännyt, että, niinkuin myös sanat kuuluivat, tämä vaatimus on jyrkkä ja kategorinen ja että valvontakomissio ei tule sallimaan tällaisen fascistisen propagandan jatkumista.
Välirauhansopimuksen 21 §:ssä sanotaan:
»Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämän tapaisten järjestöjen olemassaoloa.»
Tässä artiklassa puhutaan tosin järjestöistä, mutta on selvää, että tällaisen propagandan esiintyminen ja harjoittaminen sanomalehdissä ei tietysti myöskään voi tulla kysymykseen, ja sehän on nykyään vielä tärkeämpää. 22. artiklan liitteiden kohdassa 2 sanotaan, että valvontakomission päätehtävänä on valvoa, että Suomen hallitus tarkoin ja määräaikana täyttää välirauhansopimuksen ne ja ne pykälät, jotka luetellaan, niiden joukossa 21. artiklan määräykset. Minun nähdäkseni valvontakomissiolla sen vuoksi on 21. artiklan mukaan oikeus tehdä tällainen vaatimus. Mutta muutenkin, vaikkei tällaista muodollista 21. artiklaan perustuvaa oikeutta olisi, minun mielestäni on selvää, että kirjoiteltaessa sotasyyllisyysasioista niinkuin kaikista muistakin asioista on noudatettava suurta varovaisuutta ja vältettävä sellaista, mikä estää Suomen ja Neuvostoliiton välien paranemista; tällainen voi, kuten jokainen käsittää, hyvin helposti vahingoittaa maata. Pyydän muistuttaa herroille, jotka mahdollisesti eivät tunne niitä kuuluisia sanoja, mitkä Bismarck lausui kerran, nimittäin että hallitus ja kansa ja maa saavat maksaa kaikki ne ikkunalasit, jotka sanomalehtimiehet rikkovat.
On muistettava, että Suomi elää vielä välirauhan alaisena, ja välirauha panee meille suuria velvollisuuksia ja antaa Neuvostoliitolle suuria oikeuksia. Sen vuoksi hallituksen puolesta minä nyt teitä, hyvät herrat ja naiset, lehtien päätoimittajat, kehotan ja pyydän valvomaan, että teidän lehdissänne kirjoitukset eivät sisällä sellaista, mikä voi herättää Neuvostoliitossa epäilyksiä ja epäluuloja siitä, että Suomen puolella ei olisi todellista pyrkimystä ystävyyteen ja luottamuksellisiin väleihin Neuvostoliiton kanssa. Tämä oli lyhyesti sanottuna se, mitä minulla ja meillä hallituksen jäsenillä on tässä asiassa esiintuotavaa. Tällainen ei tietysti ole meille mitään hauskaa. Lisään vain, että nähdäkseni sotasyyllisyysoikeudenkäynnin käsittely jotenkin monessa lehdessä – en ole tietysti lukenut muuta kuin muutamia lehtiä, mutta olen lukenut joitakin otteita muista – on osoittanut lievästi sanoen tilanteen väärinkäsittämistä.
Kun nyt minulla on puheenvuoro ja sanomalehtimiehiä on näin paljon kerääntynyt, niin ehkä voin vielä lausua joitain muitakin ajatuksia, jotka koskevat Suomen poliittista asemaa. Niinkuin sanoin, monet lehdet eivät näy oikein ymmärtävän nykyistä poliittista asemaamme. Näkyy olevan yleinen luulo, että ei tässä enää mitään hätää ole. Kirjoitetaan – eikä vähimmin pakinoissa, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin pääartikkelit – ilman että ajatellaan tarkasti mitä asema vaatii. Esimerkkinä – minä, kuten sanottu, olen vain hyvin vähän voinut seurata maaseudun lehtiä – mainitsen, että erään selostuksen mukaan, joka oli muissa lehdissä, Aamulehti kirjoitti äskettäin asekätköistä, mitenkä aseiden kätkeminen on hyvästi ymmärrettävää ja mitenkä tätä asekätköjuttua liioitellaan ja tahdotaan tehdä siitä suurempi asia kuin se todellisuudessa on. Tämä koskee nyt kuitenkin aivan selvästi välirauhansopimuksen määräyksiä. Välirauhansopimuksen 4. artiklassa määrätään Suomen armeijan demobilisoimisesta ja siitä, että se on asetettava rauhanaikaiselle kannalle niin ja niin pitkän ajan kuluessa. 4. artiklaan kuuluvassa liitteessä sanotaan, että sopimuksen 4. artiklan mukaisesti Suomen sotilasjohto asettaa viipymättä liittoutuneiden (Neuvostoliiton) ylimmän sotilasjohdon käytettäväksi täydelliset tiedot Suomen maa-, meri- ja ilmavoimien vahvuudesta, aseistuksesta ja sijoituksista ja sopii liittoutuneiden (Neuvostoliiton) ylimmän sotilasjohdon kanssa siitä, missä järjestyksessä Suomen armeija on asetettava rauhanaikaiselle kannalle vahvistetun määräajan kuluessa. Tästä asiasta on tehty yksityiskohtainen sopimus valvontakomission ja Suomen puolustusvoimien ylijohdon kesken, ja tätä sopimusta on tarkasti noudatettava.
Voin sanoa, että asekätköasia ei ole suinkaan mikään vähäpätöinen asia. Näkyy kyllä luultavan, että tämänkin kuten kaikkien muidenkin asiain ratkaisu riippuu hallituksesta ja sen hyvästä tahdosta ja että hallitus liioittelee tätä asiaa. Asia ei ole niin. Asian on pannut alulle valvontakomissio. Sitä ei siis edes hallituksen toimesta pantu alulle, vaan valvontakomissiosta on annettu määräys selvittää tämä juttu. Kun sopimuksessa, jossa, niinkuin sanoin, on tarkasti määrätty miten aseet on säilytettävä ja että ne on säilytettävä harvoissa suurissa keskusvarastoissa, tuli meidän sotilasjohdollemme käytännöllisiä hankaluuksia mm. kuljetuksiin nähden, ja koetettiin saada siihen joitakin muutoksia, että voitaisiin säilyttää eräitä ja eräänlaisia aseita useammissa varastopaikoissa, mutta siihen ei, vaikka pitkälti neuvoteltiin, suostuttu. Myös on tässä sopimuksessa määrätty tarkasti, mitenkä paljon erilaisia teknillisiä joukkoja, miehistöä, upseereja ja muita saapi olla. Siihenkin koetettiin kerran saada muutosta, mutta ei saatu. Ja huomattava on, että armeijan lukumäärä on nykyään pienempi kuin mitä se välirauhansopimuksen nojalla saisi olla. Kun keskustelin tästä asiasta kenraalieversti Zhdanovin kanssa, niin hän sanoi, että tietysti ei Neuvostoliitto pelkää sotilaallisesti Suomea, ei tässä ole siitä kysymys. Mutta hän sanoi: »Me venäläiset katsomme, että asekätköt osoittavat, että Suomessa on sekä armeijan piirissä että sen ulkopuolella sellaisia, jotka olisivat valmiit nousemaan taisteluun Neuvostoliittoa vastaan, jos esimerkiksi sellainen tilanne syntyisi, että puhkeaisi riita länsivaltojen kanssa.» Siitähän puhuttiin aikoinaan paljon, liikkui huhuja sodan mahdollisuudesta Neuvostoliiton ja länsivaltojen välillä. Jokainen järkevä ihminen minun nähdäkseni kuitenkin ymmärtää, että sellaisten sotien jälkeen, mitkä juuri äsken on käyty, ei suurvaltakaan ole halukas eikä rupea uuteen suureen sotaan. Ja toiseksi meidän kannaltamme on myöskin selvää, että jos sellainen tapahtuisi, jos syntyisi aseellinen konflikti Neuvostoliiton ja länsivaltojen välillä, niin se olisi meille suurin onnettomuus, sillä voimme hyvin arvata, mihinkä toimenpiteisiin Neuvostoliitto silloin – varmistaakseen asemansa tällä taholla – ryhtyisi Suomea vastaan.
Voin vielä mainita, että hyvin korkeassa asemassa oleva länsivaltojen –anglosaksilainen – diplomaatti sanoi viime syksynä – en voi mainita, missä se tapahtui, mutta olemme saaneet siitä tiedon viralliselta taholta – että hän ei voi ymmärtää, minkätähden Neuvostoliitto kohtelee Suomea niin hyvin ja joka tapauksessa paljon paremmin kuin muita samassa asemassa olevia valtioita. Sama korkea diplomaatti puhui myöskin samassa yhteydessä näistä asekätköistä – se oli viime elo- ja syyskuun vaihteessa – ja sanoi, että »jos sellaisia asekätköjä olisi löydetty muissa Suomen asemassa olevissa Venäjän naapurimaissa, niin olisi varmasti paljon verta vuotanut» – niinkuin hänen sanansa kuuluivat. Neuvostoliiton suhtautuminen tähän asiaan oli, hän sanoi, todistus siitä hämmästyttävän hyväntahtoisesta kohtelusta, joka on tullut Suomen osaksi siitä huolimatta, että Leningradin väestö on ollut hyvin katkera Suomea kohtaan, joka katsotaan ainakin osaksi vastuulliseksi Leningradin väestön suurista kärsimyksistä. Nämä olivat tämän anglo-saksilaisen korkean diplomaatin sanat.
Viime viikkojen kuluessa on nähtäväkseni tuotu myöskin eräiden maaseudun lehtien pakinoitsijoiden merkillisiä, mielestäni onnistumattomia pakinoita. Ne, mitä olen nähnyt, ovat Savo-lehden ja Kajaani-lehden pakinoita, ja tänään taas luin Vapaasta Sanasta, että Savo-lehdessä on jälleen ollut tällainen pakina. Näillä pakinoilla tietysti ei olisi mitään niin suurta merkitystä, ellei olisi enemmän kuin todennäköistä, että tällaiset kirjoitukset ja pakinatkin huomataan Neuvosto-Venäjän taholla ja siellä ne kyllä tarkasti merkitään muistiin ja rekisteröidään. Ja mitä tällaisilla kirjoitteluilla tarkoitetaan? Sitä en ymmärrä, eivätkä ne nähdäkseni – suokaa anteeksi – osoita mitään erityisen vahvaa intelligenssiäkään eikä älykkyyttä. Ne eivät ainakaan maan asioita edistä, mutta ne voivat vahingoittaa, ja minä viittaan jälleen tuohon Bismarckin sanaan, että maa kokonaisuudessaan saa maksaa ne ikkunat, jotka sanomalehtimiehet lyövät rikki. Arvostella saa hallitusta ja sen toimenpiteitä, mutta etenkin nykyisissä oloissa täytyy kaikissa kirjoituksissa olla varovaisia ja ottaa huomioon, mitä nämä kirjoitukset voivat vaikuttaa.
Nykyään tietysti kaikkien ajatukset ovat tai ainakin niiden pitäisi olla kiinni maamme nykyisessä poliittisessa asemassa ja viime vuosien politiikassa, joka on maan tähän vaikeaan tilaan johtanut. Lehtien yleinen kanta, samoinkuin hyvin yleinen mielipide, näyttää olevan se, että maamme politiikka on ollut oikea, ainoa mahdollinen, ja että siihen nähden ei ole mitään muistuttamista. Mitään erehdyksiä ei ole politiikassa tehty. Tämähän on se sama kanta, joka on esitetty oikeudenkäynnissä puolustuksen taholta, ja minä kyllä ymmärrän sen, että puolustuksen taholta esitetään sekä tätä että muuta; onpa sanottu ja kirjoitettu, että jos se mitä on koettu tulisi uudelleen kysymykseen, niin menettelisimme aivan samalla tavalla. Tämä väite ja kanta on minun mielestäni jotenkin rohkea sen jälkeen kun on nähty, mihinkä maa on joutunut. Ja historiassa tuskin tapaa sellaista, että erinomaisen vaikeiden, monimutkaisten ja järkyttävien tapahtumien jälkeen, joista tulos on ollut huono, poliittinen johto voi sanoa: ei ole missään kohdin erehdytty, kaikki on ollut oikein ja hyvin. Minä en, kuten sanottu, oikein tätä voi ymmärtää.
Jos nyt omasta puolestani katselisin esimerkiksi omaa toimintaani itsenäisyytemme aikana, mikäli minun toimintani on koskenut Suomen ja Venäjän suhteita, niin en voisi yhtä rohkeasti väittää aina olleeni oikeassa. Esimerkiksi Tarton rauhaa kyllä kutsuttiin vuosikymmenen aikana häpeärauhaksi, koska me emme silloin voineet siellä Tartossa puhumalla valloittaa Itä-Karjalaa. Petsamon me valloitimme puhumalla, mutta tämä kallisarvoinen alue on nyt menetetty. Mutta yksi suuria virheitä silloin Tarton rauhassa oli se, että minäkin niinkuin koko Suomen kansa pidin kiinni vanhoista historiallisista rajoista. Näistähän pidettiin kiinni, näistä historiallisista rajoista, ja ne me saavutimme. Myöskin Kannaksella saavutimme historiallisen rajan, ja siitä on eräs sangen viisas mies sanonut, että se oli »kohtalokas menestys». Sillä jos olisimme olleet täällä Suomessa kaukonäköisiä valtiomiehiä, niin olisimme ymmärtäneet, että mitä kauemmaksi Kannaksella voitiin raja asettaa Leningradista, sitä suurempi oli Suomen mahdollisuus säilyttää itsenäisyytensä. Rajajoen raja kelpasi saman valtakunnan eri alueiden rajaksi, mutta se ei kelvannut kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan rajaksi, sillä se oli liian lähellä suurta Leningradin kaupunkia. Historiasta kyllä tunnemme, mitenkä jo vuonna 1811, jolloin Aleksanteri I liitti vanhan Suomen uuteen Suomeen, tämä herätti kovaa vastustusta Venäjällä ei ainoastaan lampuotitilojen omistajissa, vaan myöskin muissa, mutta keisari itse ratkaisi asian ja näin tehdessään hän oli jotenkin yksinään. Kun vuonna 1917 Kerenskille puhuttiin Suomen itsenäisyydestä, niin hän esitti sen väitteen, että Viipurin lääni on Venäjälle välttämätön. Samana vuonna 1917 kenraalikuvernöörin apulainen Korff, joka muistaakseni oli kadetti, osoitti eräälle amerikkalaiselle sanomalehtimiehelle, joka tällöin vieraili maassamme, kartalla Pietariin johtavaa kapeaa Suomenlahtea ja lausui, että niin kauan kuin Venäjä on likipitäen Venäjä vanhassa merkityksessä, täytyy Venäjän hallita tätä lahtea, omistaa tukikohtia sen molemmilla rannoilla ja puolustuslinja jossakin turvallisen etäisyyden päässä Pietarista. Vuonna 1918 bolshevikit puhuivat myöskin Viipurin läänistä, kun käytiin neuvotteluja Berliinissä heidän kanssaan, ja vuonna 1919 kadetit, jotka silloin Pariisissa suunnittelivat, mitenkä Venäjän olot olisi järjestettävä sitten kun – niinkuin he uskoivat – bolshevikkivalta olisi kumoutunut, esittivät nämä samat ajatukset vielä jyrkemmässä muodossa kuin mitä aikaisemmin oli esiintynyt. Voidaan myös mainita, että Snellman vuonna 1863 kuuluisassa kirjoituksessaan »Sota tai rauha Suomelle» lausui – silloin kun Ruotsissa agiteerasivat von Qvanten ja muut, että Suomi ryhtyisi kapinaan, että Ruotsi sekaantuisi asiaan ja Suomi erotettaisiin Venäjästä – että jokainen ymmärtää, että silloin Suomi tulee silvottavaksi, koska Venäjä ei koskaan voi sallia sitä, että sen raja kulkee parin kymmenen virstan päässä Pietarista. Mutta vuonna 1920 me emme olleet niin kaukonäköisiä, ja minä itse kuuluin samaan joukkoon.
1920- ja 1930-luvuilla tämä raja kuitenkin meni mukiin sen vuoksi, että Neuvosto-Venäjä silloin oli heikko, ja täällä Suomessa katsottiin, että heikkouden tila oli juuri se normaalitila, jossa Neuvosto-Venäjä ja Venäjä ylipäänsä tulee olemaan ja jossa sen täytyy olla työnnetty Suomenlahden itäiseen pohjukkaan, joka oli niin ahdas, että – niinkuin Tartossa venäläiset sanoivat meille – siellä suuri sotalaiva tuskin mahtuu kääntymään. Mutta vuonna 1939 oli asia toisin. Silloin olisi meidän pitänyt jo asia ymmärtää paremmin. Minä olin silloin sitä mieltä, että Stalinin maltilliset ja kohtuulliset vaatimukset varsinkin Kannaksella olisi ollut hyväksyttävä. Mutta viisaampaa politiikkaa olisi ollut sanoa: me myönnymme rajan vetämiseen Kannaksella aina Suvannon ja Summan linjalle asti, annamme puolet Kannaksesta – mikä muutoin oli Neuvostoliiton sotilaiden minimivaatimus, niinkuin Stalin neuvotteluissa sanoi – ja tehneet sen pohjalla sovinnon ja sopimuksen Stalinin kanssa. Se olisi ollut valtioviisautta, mutta sitä meillä ei ollut eikä sitä ollut myöskään minulla. Minä sen vuoksi nöyrästi tunnustan, että olen ollut mukana näissä kohtalokkaissa poliittisissa virheissä, jotka osoittivat kaukonäköisyyden puutetta. Ulkopolitiikka ei ole niinkään helppo taito.
Mutta nyt, kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut, yleinen mielipide ja sanomalehdet väittävät, että viime vuosien ylen vaikeissa ja mullistavissa tapauksissa ei ole mitään erehdyksiä tehty. Kaikki on tehty aivan oikein ja viisaasti, aina on arvosteltu asioita oikein. Minä en tahdo ryhtyä esittämään yksityiskohtia tästä politiikasta, mutta otan yhden asianryhmän, jossa itse olin paljon mukana, nimittäin rauhanneuvottelut vuonna 1943 ja erityisesti 1944. Täällä on yleinen mielipide, että vuosina 1943–1944 koetettiin rauhaa ja kaikki olivat valmiit sen tekemään. Koetettiin kyllä! Rauha olisi tehty silloin minun nähdäkseni neljällä ehdolla: ensimmäinen ehto oli se, että olisi saatu vuoden 1939 rajat. Shovinistit eivät olisi siihenkään tyytyneet, vaan olisivat tahtoneet Itä-Karjalaa, ja toiset maltillisemmat olisivat olleet valmiit luovuttamaan Karjalan Kannakselta jonkun pienen osan korvausta vastaan. Toinen ehto oli se, että saksalaisten kanssa ei olisi mitään pahempia konflikteja, selkkauksia, syntynyt. Kolmas ehto oli se, että olisimme saaneet elintarvikeasian järjestettyä ilman mitään suurempia vaikeuksia, ja neljäs ehto oli vielä nähtävästi se, että meidän olisi pitänyt saada takeet, garantiat, Neuvostoliittoa vastaan siitä, että sopimus pidetään ja että itsenäisyytemme turvataan. Täytynee edellyttää ensiksikin, että Suomessa tietysti ei ollut ketään niin tyhmää ihmistä, joka ei näillä ehdoilla olisi tehnyt rauhaa. Mutta täytyy myöskin edellyttää, että Suomessa ei voinut olla sellaista ymmärtämätöntä poliitikkoa, joka olisi luullut, että näillä ehdoilla olisi voitu rauha saada. Se oli paljasta mielikuvitusta. Ja kuitenkin väitetään, että mitään erehdyksiä ei ole tehty, kaikki on tehty hyvin ja oikein. Venäläiset katsovat siis, että koko syy pannaan heidän päälleen, ja se nähdäkseni heitä loukkaa.
Ei tietysti oikeastaan kannata puhua siitä, miten asiat voisivat olla, mutta siitä kuitenkin puhutaan. Sanotaan nimittäin, että sillä menettelyllä on saatu aikaan sitä ja sitä. On saatu aikaan, että täällä ovat kaupungit säilyneet, täällä ovat tehtaat säilyneet, ja muutenkin täällä kuitenkin voidaan jollakin tavoin elää. Englantilainen historioitsija, tunnettu Seeley sanoo eräässä teoksessaan, että koko historiallinen arvostelu on mahdoton, jos edellytetään, että suuret tapaukset eivät olisi voineet muodostua toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa muodostuneet ja että ei siis tällaiseen suureen kansainväliseen politiikkaan mitään voida vaikuttaa. Minä en ole tästä puhunut, mutta ehkä näin ollen tässä tilaisuudessa voin nyt sanoa, että kenties voi tehdä sellaisen ajatuskokeen, millainen maamme asema olisi nyt, jos olisi toisenlaista politiikkaa noudatettu: jos olisi heti maaliskuun rauhan jälkeen vuonna 1940 noudatettu toisenlaista politiikkaa taikka vuoden 1940 syksystä tai ainakin vuoden 1941 alusta alkaen, ja jos silloin, kun oletettiin täällä Suomessa yleisesti sodan Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyvän tai ainakin pidettiin sitä mahdollisena, olisi poliittinen toiminta koko sen talven, ehkäpä jo edellisen syksyn aikana kohdistettu siihen, että Suomi tulee siitä sodasta pysymään erillään, ja pyritty aloittamaan neuvottelut Neuvostoliiton kanssa vuoden 1940 rajan korjaamiseksi. Tällaisen ajatuskokeenhan voi tehdä. Mikä olisi tulos? Minä otan pahimman mahdollisuuden. Sodan päätyttyä, siis nyt ja edellisenä vuonna, olisivat ensiksikin kaupunkimme ehkä suuresti hävitetyt, toiseksi tehtaamme olisivat myöskin hävitetyt ja kolmanneksi ihmisiä olisi surmattu ja tuhoutunut ehkä enemmän kuin sodassa. Maa ehkä olisi tullut saksalaisten miehittämäksi, niinkuin oli Norjassa, Belgiassa, Hollannissa ja Ranskassa asianlaita, olisi kärsitty elintarvikkeiden pulaa, ehkäpä suurtakin, koska silloin nähtävästi ainoastaan Muurmannin rata olisi ollut meillä käytettävissämme. Tämä on minun nähdäkseni jotenkin mustasti katsottu siihen nähden, mitä huonoja puolia siitä olisi meille tullut. Mutta toiselta puolen meillä nähtävästi nyt olisi suuri osa Suomen Karjalaa ehkä juuri Suvannon ja Summan linjaa myöten hallussamme, ja ehkä vielä olisi saatu korvausta Itä-Karjalasta, Repolasta ja Porajärveltä. Toiseksi meillä olisi paitsi Hankoa myöskin Porkkala, joka olisi erinomaisen tärkeä, niinkuin jokainen ymmärtää. Kolmanneksi meillä olisi kallisarvoinen Petsamo hallussamme. Neljänneksi meillä ei olisi sotakorvausta maksettavana, joka sotakorvaus on niin suuri, että suuri osa hävityksiä olisi sillä rakennettu. Ja viidenneksi me olisimme ensimmäisiä niiden joukossa, jotka Yhdysvalloista ja muualta länsimaista saavat apua. Me olisimme avunsaajien ensi rivissä. Ja kuudenneksi, mikä on tärkeintä, meidän suhteemme Neuvostoliittoon olisi aivan toinen kuin se on nyt ja meidän asemamme maailman kansojen joukossa olisi aivan toinen, se olisi erinomainen. Huolimatta ohimenevistä kärsimyksistä asemamme olisi parempi kuin nyt, ja kansa ei saa panna ohimeneville kärsimyksille pääpainoa, vaan tulevaisuuden perustusten luomiselle ja lujittamiselle. Meidän tulevaisuutemme edellytykset olisivat aivan toiset kuin ne ovat nyt. Ei siis mielestäni voida niin rohkeasti väittää, että politiikkamme oli kaikin puolin oikea ja maan tulevaisuuden kannalta paras. Minä sanon, että tietysti tällaisista ajatteluista ei ole mitään käytännöllistä hyötyä, mutta toiselta puolen on sekä lehdissä että aikakauskirjoissa juuri tuotu esille, kuinka paljon me olemme saavuttaneet ja säilyttäneet sillä, että noudatimme sellaista politiikkaa kuin mitä noudatimme. Sen vuoksi olen nyt katsonut tämän yhden kerran olevan syytä sanoa tämä asia julkisesti. Minä en ole sitä koskaan julkisesti sanonut. Tällä kaikella en ole tahtonut sanoa sitä, että meidän poliittinen johtomme ei olisi toiminut siinä käsityksessä ja vakaumuksessa, että sen politiikka oli maalle edullinen ja maan menestyksen kannalta hyväksyttävä, enkä minä myöskään ole tahtonut väittää, että heillä ei olisi puhdas omatunto. Eri asia onkin tämän asian rikosoikeudellinen syyllisyys ja vastuu.
Ennen katsottiin, ettei pahoistakaan virheistä ulkopolitiikassa, vaikka ne tuottivat suurta kärsimystä ja vahinkoa maalle, ei sodan alkamisestakaan, voitu ketään tuomioistuimessa panna syytteeseen. Sotakin ja kaikki muut teot olivat sallittuja, kun poliittinen johto katsoi sen olevan maan ja valtakunnan edun, valtakunnan aseman, vieläpä valtakunnan arvon ja kunnian vaatimaa. Esimerkkejä tästä tietysti voisi luetella vaikka kuinka paljon. Mutta nyt on kansainvälinen oikeus asettunut toiselle kannalle. Tätä on monesti terotettu, ja siitä on Nürnbergin oikeudenkäynti todistuksena, siitä on todistuksena Unkarin oikeudenkäynti jasekin oikeudenkäynti, jossa Ranskassa sellainen mies kuin marsalkka Petain tuomittiin kuolemaan. Se on oikeudenkäynti, joka ei koskaan aikaisemmin olisi voinut tulla kysymykseen. Meillä on asia yksinkertaisempi. Meillä on välirauhansopimuksen 13. artikla, ja tämä sopimus on laillisessa järjestyksessä tehty ja hyväksytty. Siinä Suomi on sitoutunut myötävaikuttamaan, niinkuin sanotaan, sotarikollisten pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi. Artiklan tulkinnasta on ollut eri mieliä, mutta Neuvostoliiton tulkintaa, joka on analoginen länsivaltojen tulkinnan kanssa, on meidän noudatettava ja siitä on kysymys tässä oikeudenkäynnissä. Takautuvaisuus tässä lainsäädännössä ei perustu lakiin, joka annettiin 12 päivänä syyskuuta 1945, vaan se perustuu välirauhansopimukseen. Ja kun moititaan ja ollaan tyytymättömiä kaikkeen tähän, niin moitteet ja tyytymättömyys on kohdistettava edellistä eduskuntaa ja silloista hallitusta kohtaan, jotka katsoivat olevansa pakotetut hyväksymään välirauhansopimuksen ja myös sen 13. artiklan. Nykyisellä ja edellisellä hallituksella ja nykyisellä eduskunnalla ei ole tässä asiassa ollut muuta mahdollisuutta kuin täyttää 13. artikla, ja voin vakuuttaa, että olemme tehneet kaiken mitä olemme voineet, jotta oikeudenkäyntiin ei olisi tarvinnut ryhtyä, mutta me emme ole onnistuneet, sillä meille on sanottu: 13. artikla on täytettävä niinkuin muutkin artiklat.1
Lopuksi uudistan, mitä sanoin alussa ja mikä oli tämän kokouksen kutsumisen päätarkoitus. Hallituksen puolesta kehotan ja pyydän, että lehtien kirjoitukset eivät sisällä sellaista, mikä voi herättää Neuvostoliitossa epäilyksiä ja epäluuloja siitä, että Suomen puolella ei ole todellista pyrkimystä ystävyyteen ja luottamuksellisiin väleihin Neuvostoliiton kanssa. Minä lisään, että muutenkin muistissa pidettäisiin, että elämme edelleen välirauhan pohjalla ja että asemamme ja asenteemme Neuvostoliittoon nähden on muutenkin entisestään muuttunut. Nykyisen hallituksen politiikka, myöskin sen ulkopolitiikka, näkyy herättäneen kritiikkiä. Sitä moititaan ja siihen ollaan tyytymättömiä. Hallituksen mielestä tämä kuitenkin on ainoa mahdollinen politiikka. Muu politiikka meidän mielestämme veisi konfliktiin Neuvostoliiton kanssa, ja toistaiseksi en ole havainnut mitään vaihtoehtoa, mitään alternatiivia nykyiselle politiikalle.
(Päätoimittaja Tapiola huomautti puheenvuorossaan, että Pääministeri oli joulukuun 1945 informaatiotilaisuudessa maininnut ainoastaan välirauhansopimuksen 13. artiklan ja asekätköasian sellaisina kysymyksinä, joiden ratkaisemisesta hyvät suhteet Neuvostoliittoon ja lopullinen rauha riippuivat. Nyt olivat kysymyksessä välirauhansopimuksen
21. artiklan määräykset sotapropagandasta, jollaiseksi sanomalehdistön esiintymistä ei puhujan käsityksen mukaan voitu tulkita. Puhuja ilmitoi huolestuneisuutensa maan aseman johdosta: hallitus oli muka osoittanut heikkoutta Neuvostoliiton vaatimuksia kohtaan, vieläpä suhtautunut niihin vastapuolen näkökulmasta, mistä saattoi olla seurauksena, että vaatimukset kasvaisivat sitä mukaa kuin myönnytyksiä tehdään.)
Pääministeri:
Minä en tiedä mitä herra Tapiola oikein tarkoitti tällä lausunnolla. Valvontakomission puolelta on sellainen ilmoitus tehty kuin tässä lausuttiin, kahdelle hallituksen jäsenelle. Sellaista propagandaa, sellaista kirjoitustapaa lehdissä on – en tiedä, ei suinkaan kaikissa lehdissä, mutta kuitenkin sitä on – ja että sen katsotaan kuuluvan tähän artiklaan, se minun mielestäni on ymmärrettävissä. Tässä, niinkuin sanoin, puhutaan järjestöistä, jotka on hajotettava, mutta siinä puhutaan nimenomaan sellaisista, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa. Ei suinkaan voi herra Tapiolakaan väittää, että se kirjoittelu mitä lehdissä on ollut, on ollut erityisen myötämielistä tälle politiikalle ja että Neuvostoliiton taholla se voitaisiin katsoa erityisen myötämieliseksi. Jos herra Tapiolalla on se tarkoitus, että hallituksen pitää lyödä nyrkki pöytään, sanoa ei, niin silloin herra Tapiolan täytyy hankkia toinen hallitus. Se politiikka olisi sitä, joka veisi lopulliseen turmioon.
Täytyyhän myöntää, että meidän politiikkamme ja elämämme on välirauhansopimuksen jälkeen mennyt suhteellisen hyvin, paremmin kuin mitä oikeastaan olisi voinut ajatella. Siteerasin tässä juuri erään hyvin korkean amerikkalaisen diplomaatin lausuntoa, minkä hän antoi viime elo- ja syyskuun vaihteessa erään toisen maan ulkoministerille ja joka osoitti, miltä kannalta siellä asiaa katsellaan. Minusta näyttää siltä, että se lausunto, jonka tässä herra Tapiola antoi, osoittaa juuri, että: täällä ei ymmärretä millainen asema on. Kyllä me voimme hyvin helposti viedä sen lopunkin, mitä meillä on, turmioon, sen me voimme hyvin helposti viedä, mutta nykyinen hallitus ei ole mukana sitä turmioon viemässä, vaan silloin täytyy tulla toinen hallitus.
Mitä tulee lopulliseen rauhaan, niin sehän on hyvin pitkä proseduuri. Ensin Lontoossa viiden suuren valtakunnan ulkoministerien apulaiset tekevät ehdotuksen. Sitten kutsutaan ensi toukokuussa koolle konferenssi Pariisiin, jossa on 21 valtiota edustettuina ja jossa näitä asioita myöskin käsitellään. Senjälkeen tulee asia uudestaan niiden valtioiden edustajien käsiteltäväksi, joita se koskee, siis Suomen rauha Neuvostoliiton ja Englannin, mutta pääasiassa Neuvostoliiton käsiteltäväksi, sillä Englanti on hyvin vähän mukana. Sitten vasta tulee asia lopulliseksi.
Nyt on vieläkin muistettava ne kaksi asiaa, joista minä puhuin. En ole puhunut tässä mitään, joka ei olisi samaa mitä puhuin edellisellä kerralla, nimittäin että meillä on nämä kaksi asiaa: sotasyyllisyysasia, joka nyt on päättymäisillään – mitenkä se päättyy, sitä en tiedä – ja sitten asekätköjuttu. Niin minä sanoin viime kerralla ja niin se on nytkin. Ja että me voisimme toivoa, että Neuvostoliitto ryhtyisi meidän kanssamme neuvottelemaan ennenkuin nämä asiat on selvitetty, sitä minä epäilen.
(Kokoomuspuolueen keskustoimiston edustaja lehtori Honka huomautti puheenvuorossaan, että puheena olevat lehtikirjoitukset eivät olleet sotapropagandaa, vaan »puhtaasti suomalaisen oikeudentunnon ilmausta, ainoastaan suomalaisen omantunnon puhetta». Ne olivat puhujan mukaan ymmärrettäviä kaiken nykyisen »oman maan kieltämisen» johdosta. Puhuja esitti Pääministerin ajatuskoetta vastaan oman kaavailunsa ja kysyi, mitä olisi tapahtunut, jos Saksan sijasta sen vastustaja olisi miehittänyt Suomen. Lopuksi puhuja huomautti, että asekätköjuttua oli suuresti paisuteltu.)
Pääministeri:
Minä nimenomaan mainitsin sotasyyllisyysasiasta, että en ole tahtonut sanoa, että poliittinen johto ei olisi toiminut siinä käsityksessä ja vakaumuksessa, että sen politiikka oli maan etujen mukaista. En ole tahtonut sanoa, että sillä ei olisi puhdas omatunto. Siitä ei ole mitään erimielisyyttä herra Hongan ja minun välillä.
Voin vakuuttaa, että nämä suomalaiset näkökohdat on meidän taholtamme esitetty niin laajasti ja niin perinpohjaisesti kuin suinkin on ollut mahdollista. Siinä ei ole mitään jäänyt epäselväksi. Mutta miksikä ei herra Honka puhu 13. artiklasta, joka on hyväksytty eduskunnassa 23 päivänä syyskuuta 1944 (salista: herra Hongan äänellä!) ja jossa herra Honka itse oli mukana? Siihenhän koko tämä oikeudenkäynti perustuu. Me olemme kyllä koettaneet tulkita sen sillä tavalla, että se ei koskisi poliitikkoja, vaan ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet väkivaltaa ja muuta sellaista, mutta Amerikka, Englanti ja Ranska ja toisaalta Neuvostoliitto – siis liittoutuneet – ovat tulkinneet sen toisella tavalla. Meillä ei ole ollut mitään mahdollisuutta tässä enempää kuin eräissä muissakaan artikloissa saada tulkintaamme voimaan, sillä ei ole mitään tuomioistuinta, johonka me voisimme Neuvostoliiton hallituksen vetää eikä ole mitään nimismiestä, joka panisi tämän tuomion täytäntöön.
Tässä on sana »sotapropaganda». Eihän se tarkoita sitä, että tässä juuri sodan alkamiseksi tehtäisiin propagandaa, vaan siihen kuuluu koko Neuvostoliittoa vastaan tähdätty propaganda, kylmä ja viileä sen vastainen propaganda. Se on sitä mitä 21. pykälään, nimenomaan siihen sanaan sisältyy, niinkuin Neuvostoliitto sen käsittää.
Sitten herra Honka puhui, että tässä on kysymyksessä vastustaa pyrkimyksiä idästä päin.2 Minun täytyy siihen huomauttaa, että valvontakomission ja Neuvostoliiton hallituksen taholta ei ole missään asiassa menty välirauhansopimuksen määräyksien ulkopuolelle. Eräissä kohdin on tullut erimielisyyksiä tulkintaan nähden, ja siinä kohden meidän on useimmiten täytynyt hyväksyä heidän tulkintansa. Muutamissa kohdin venäläiset ovat antaneet perään. Minä en tiedä, mitä pyrkimyksiä nyt voisi tässä olla kysymyksessä, sillä, kuten sanottu, kenraalieversti Zhdanov, joka on täällä valvontakomission puheenjohtajana, ei ole tahtonut eikä pyrkinyt menemään ulkopuolelle niiden määräyksien, jotka välirauhansopimus sisältää, eikä tässä ole senvuoksi mikään oman maan kieltäminen kysymyksessä. Ja minä olen varma siitä, että mitä tulee tämän oman maan ja oman kansan ominaisuuksien kieltämiseen, siinä kohden ei nykyinen hallitus ja sen pääministeri ainakaan ole sen lievemmällä kannalla kuin kukaan muu Suomessa.
Sitten minä puhuin tuosta ajatuskokeesta. En ole sitä tehnyt koskaan tähän asti, mutta tein sen nyt, sillä niin usein on sanottu, että olemme saavuttaneet sen ja sen ja että emme olisi tässä nyt, jos emme olisi noudattaneet sellaista politiikkaa. Edelleen on sanottu, että jos tulisi kysymykseen sama tilanne, niin me noudattaisimme vielä samaa politiikkaa. Se on myöskin ajatuskoe, se on myöskin kaavailua, ja sitä kaavailua vastaan minä olen tahtonut nyt yhden kerran asettaa toisen kaavailun, sen tien, jota minun mielestäni Suomen politiikan olisi ollut mentävä, jos olisi ollut kaukonäköisiä valtiomiehiä Suomen politiikan johdossa. Mutta minä myönnän, että asia oli niin vaikea ja monimutkainen, että voisi kysyä, tokko näin pieneltä maalta voi vaatia, että sillä olisi niin suuria ja kaukonäköisiä valtiomiehiä kuin mitä tässä olisi tarvittu. Senvuoksi minä en syytä ketään mistään tahallisesta maan edun loukkaamisesta, vaan uskon, että poliittiset johtomiehet ovat tahtoneet palvella maata, niinkuin herra Honka sanoi. Siinä kohden minä siis olen hänen kanssaan aivan samalla kannalla.
On niin, että asekätköjuttua ei ole paisutettu ollenkaan, ja se tulee toivoakseni pian oikeudessa käsiteltäväksi ja siinä selvitettäväksi. Niinkuin sanoin, se asia on valvontakomission puolelta pantu alkuun ja vaadittu siihen puuttumista. Se on epäilemättä arveluttava asia, vaikka se olisi pienempikin kuin mitä se nyt tutkijoiden lausunnon mukaan näyttää olevan. Ei sitä kannata ollenkaan paisuttaa, mutta meidän täytyy saada totuus esiin, kun sellaista on tapahtunut. Me emme muutoin selviä tästä tilanteesta.
(Päätoimittaja Tuomikoski ilmoitti kannattavansa Pääministerin esittämiä perusteluja, mutta katsoi, että 21. artikla ei ollut sovellettavissa sotasyyllisyysasiaa käsitteleviin lehtikirjoituksiin. Eräissä piireissä oikeudenkäyntiä pidettiin poliittisena eikä oikeusjuttuna, ja puhujan mielestä oli tästä syystä ymmärrettävää, että julkisuudessa esitettiin mielipiteitä syytettyjen puolesta.)
Pääministeri:
Mitä sotasyyllisyyskysymykseen tulee, kutsuttakoon sitä oikeudelliseksi taikka poliittiseksi – sitä nyt voi tietysti kutsua niin taikka näin – niin minä pyytäisin herroja sanomalehtimiehiä, kun he sitä asiaa käsittelevät ja ajattelevat, aina ottamaan huomioon 13. artiklan välirauhansopimuksessa. Siihenhän se perustuu koko tämä asia, ja välirauhansopimus on meillä nyt laki, joka menee kaikkien muiden lakien edellä. Senhän jokainen ymmärtää; asia on siten eduskunnan päätöksen perusteella. Meidän tulkintamme mukaan se ei koskisi poliitikkoja, vaan niitä, jotka ovat tehneet väkivaltaa. Siinä on ollut erimielisyyttä, ja minä olen kyllä omasta puolestani tämän edellisen tulkinnan esittänyt monta monituista kertaa, mutta sellaista tulkintaa ei hyväksytä. Jos oltaisiin vanhan kansainvälisen oikeuden kannalla, niin useimpia niistä miehistä, jotka ovat nyt Nürnbergissä syytteenalaisina, ei voitaisi tuomita. Ei Ribbentropia voitaisi mistään tuomita, ei von Papenia, tuskin Göringiäkään. Minä en tiedä, onko siellä joku sellainen, joka nimenomaan on antanut määräyksen tappaa ihmisiä jne., mutta niihin eivät ole kuuluneet ainakaan sellaiset siviilimiehet kuin Ribbentrop, joka on ollut vain ulkoministeri ja on vain hoitanut valtakunnan ulkopolitiikkaa, eikä von Papen, joka on ollut vain lähettiläänä, ja on niitä siellä samanlaisia muitakin. Mutta nyt ne on pantu kuitenkin syytteeseen sen uuden oikeuden mukaan, jonka liittoutuneet ovat hyväksyneet. Siihen vetoavat myöskin venäläiset, eikä meillä ole mahdollisuutta saada mitään uutta tulkintaa voimaan, niinkuin jokaisen pitäisi ymmärtää. Minun mielestäni on aivan turhanpäiväistä puhua siitä, että hallitus antaa semmoisia esityksiä eduskuntaan, hyväksyy semmoisen lain kuin 12 päivältä syyskuuta 1945, jossa annetaan takautuva vaikutus jne., tuomitaan tekoja, jotka eivät olleet silloin rangaistuksenalaisia, kun ne tehtiin, ja muuta sellaista. Tämä takautuvaisuushan on jo määrätty ja hyväksytty ja vahvistettu 13. artiklassa, ja minä toivoisin, että herrat aina koettaisivat asettua sille kannalle, millainen asia todellisuudessa on ja mitenkä sitä katsellaan Neuvostoliiton taholta, jonka tulkinta meidän on täytynyt hyväksyä.
Minä pyytäisin vielä teroittaa sitä, että me emme elä missään normaalisissa oloissa. Nyt ei olla sellaisissa oloissa kuin 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Nyt meidän asemamme on erinomaisen arka ja vaikeuksia, joita on selvitettävä, on jokaikinen päivä, ja usein pahoja vaikeuksia. Nyt ne ovat kyllä ruvenneet vähenemään, ja oikeastaan nämä kaksi koskettelemaani asiaa ovatkin pahimmat. Sitten on kyllä joitakin pienempiä asioita, joita nyt ei tässä kannata ottaa esille. Mutta eivät ne 15 kuukautta, jotka minä, vanha mies, olen ollut mukana, ole olleet mitään ruusuilla olemista, hyvät herrat.
(Päätoimittaja Keränen huomautti, että hänen käsityksensä mukaan lehdistö antoi tunnustuksensa hallituksen ulkopolitiikalle, mutta arvosteli kyllä hallituksen sisäpoliittisia toimenpiteitä, erikoisesti ns. tasavallan suojelulain jatkamista jasen nojalla uudistettua asetusta henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta. Pääministerin esittämästä ajatuskokeesta puhuja sanoi, että kyseessäolevat tapahtumat ovat vielä liian läheisiä objektiivisen totuuden selvillesaamiseksi.)
Pääministeri:
Mitä tulee tasavallan suojelulain perusteella annettuun asetukseen, niin on minun mielestäni selvää, ettei sellaista asetusta ja lakia kukaan mielellään kannattaisi ja haluaisi, vaan että kyllä siitä olisi päästävä niin pian kuin mahdollista. Minun nähdäkseni se on nyt tarpeen toistaiseksi, niin kauan kuin meillä on välirauha. On nyt puhuttu lehdissä esimerkiksi tuosta Koskinen-nimisestä miehestä, jota on sanottu mielipuoleksi, joka oli täällä käynyt ja uhannut murhata kenraalieversti Zhdanovin. Sellaisesta miehestä ei voi tietää, yrittääkö hän vai ei, mutta jos olisi tapahtunut jonkinlainen yrityksen tapainenkin, niin se olisi ollut meille erinomaisen vaarallinen. Nyt sanotaan, että hänet olisi myöskin voitu siitä uhkauksesta haastaa oikeuteen. Meidän vanha rikoslakimme on sellainen, että hänet olisi siitä kaikkein parhaimmassa tapauksessa tuomittu jonkun kuukauden vankeuteen, mutta ehkäpä sakkoihin, niin että ei semmoista miestä voi tämmöisissä oloissa hoitaa vanhalla lailla. Ja tuokin toinen esimerkki, jonka ministeri Leino mainitsi, että eräs henkilö oli hankkinut itsellensä väärän valvontakomission leiman ja oli sitä käyttänyt, on myöskin nykyoloissa hyvin arveluttava asia, ja minä luulen, että jos hänet haastettaisiin oikeuteen, niin hänet tuomittaisiin pieneen rangaistukseen tällaisesta, pääsisi luultavasti sakoilla. Senvuoksi on tarvittu tätä asetusta, ja toiseksi se on tarpeen asekätköjutun selvittämistä varten. Jos joku vangitaan, niin hänet täytyy hyvin lyhyen ajan päästä asettaa syytteeseen. Mutta ei kai voi asettaa syytteeseen näitä asekätköjuttulaisia, ennenkuin se asia on selvä. Siihen on niin paljon sekaantunut ihmisiä ja monet sekaantuneet niin vähän, että kyllä täytyy järjestää siten, että ei sen vuoksi tarvitse koko maailmaa ruveta syyttämään, vaan jotakin hyvin suppeata piiriä. Senvuoksi sitä varten täytyy luultavasti uusi lakikin saada aikaan.
Mitä vielä tulee tähän asetukseen, niin asianlaita oli se, että se oli vanha asetus. Sehän on ollut voimassa vuodesta 1939 saakka. Mutta nyt sitä kahdessa kohdassa lievennettiin sen mukaan mitä hallituksen puolesta oli eduskunnan perustuslakivaliokunnalle ilmoitettu, ja senvuoksi katsottiin mukavammaksi ja sopivammaksi, että annettiin lyhyt asetus nyt uudestaan. Siihen tuli myös 7 §, joka on kyllä aika ruma, ja sen perusteella on nyt katsottu ikäänkuin olisi kysymyksessä uusi asia. Siinä on kuitenkin uutta vain se, että kun aikaisemmin asia oli sisäasiainministeriön ratkaistava, niin nyt se on ratkaistava valtioneuvostossa, ja joku pieni muodollinen muutos vielä, mutta muuten se oli vanha asetus, niin että ei siitä olisi ollut syytä tehdä sellaista suurta asiaa kuin siitä maan lehdistössä on tehty. Sitten vielä ikävä kyllä näiden kotimaisten lehtien kirjoitusten johdosta on ulkomaillekin, tietysti Ruotsiin ja Skandinavian maihin, mutta jopa Turkkia myöten, sähkötetty täältä, kuinka nyt on pantu toimeen sellainen asetus, että voidaan kuka tahansa ottaa kiinni jne. Se on vahingoittanut meitä paljon.
Olen jo selittänyt, minkävuoksi täällä esittämäni ajatuskokeen tahdoin tehdä tämän ainoan kerran, sillä vastakkainen ajatuskoe on tehty monta monituista kertaa myöskin lehdissä ja yksityisesti. Minä olen historicus oikeastaan ja paljon lukenut historiaa. Sanotaan kyllä, että ollaan liian lähellä tapauksia ja että täytyy saada perspektiiviä jne. Onhan kyllä niinkin, että kun on sata tai kaksisataa vuotta kulunut, niin sitten voidaan katsoa oikealla tavalla. Olen nyt hankkinut itselleni uuden ruotsinnoksen Thukydideen tunnetusta teoksesta, jossa hän kirjoittaa peloponnesolaissodan historiaa ja hyvin paljon refleksionia siitä. Se oli juuri sota, jonka aikana hän eli, ja hän ei ehtinyt sitä loppuun kirjoittaa, koska hän kuoli, ennenkuin sota loppui. Kuitenkin Thukydidesta minun tietääkseni pidetään yhtenä maailman suurimmista historioitsijoista, niin että kyllä voi kirjoittaa historiaa myös aikaisemmin kuin sadan, kahdensadan ja kolmensadan vuoden kuluttua. Historian tuomio on kyllä tietysti myöhempikin historiankirjoitus, mutta ei siitä: niin paljon hyötyä enää sitten ole, mutta hyötyä on siitä, että tarkastelemme juuri äskeisiä asioita, viime vuosien asioita ja viime vuosikymmenen asioita, tuumimme ja mietimme niitä ja otamme niistä oppia. Ja kun nyt sanotaan julkisesti, että tässä on menetelty oikein, niin minä sanon hyvin pitkän miettimisen jälkeen, että se oli erehdys, että vuonna 1920 Tartossa tai ainakin vuonna 1939 pidettiin kiinni historiallisista rajoista ja sanottiin, että ei tuumaakaan, sensijaan että olisi sanottu, että me hyväksymme enemmän kuin mitä Stalin vaati, nimittäin Neuvostoliiton sotilaiden minimirajan, Suvannon ja Summan linjan. On kyllä mahdollista, että asiat olisivat silloin menneet toisella tavalla, mutta meissä ei ollut sitä valtiomiehen kaukonäköisyyttä eikä sitä ollut minussakaan. Senvuoksi minä tahdon sanoa, että minä en pidä itseäni ollenkaan niin erehtymättömänä kuin monet muut ja kuin nähtävästi herrat sanomalehtimiehetkin, jotka tässä ovat esiintyneet, pitävät itseään erehtymättöminä. Emme me ole niin erehtymättömiä.
(Päätoimittaja Kosonen tiedusteli Pääministerin mielipidettä siitä, milloin rauha olisi pitänyt solmia. Hän kysyi myös, eikö asianomaisten määräysten nojalla ollut voitu laajentaa sotasyyllisten piiriä, niin että se olisi käsittänyt myös eräät muut sodanaikaisten hallitusten jäsenet ja»päärikolliset» eli Lapuanliikkeen johdon. Lopuksi puhuja pyysi vastausta kysymykseen, missä määrin sanomalehdistö voisi käyttää arvostelu oikeutta nykyisissä oloissa.)
Pääministeri:
Mitä tulee ensiksikin tuohon, milloinka olisi rauha ollut tehtävä minun mielestäni, niin luulen, että tokkohan nyt on siihen asiaan syytä ryhtyä. Lyhyesti voin sanoa, että ainakin talvella 1944, ainakin huhtikuussa olisi rauha pitänyt tehdä. Silloin olisimme kyllä minun vakaumukseni mukaan saaneet jotenkin samat ehdot kuin mitä nyt on, paitsi että myöskin Porkkala olisi meidän hallussamme, ja se on erinomaisen tärkeä, paljon tärkeämpi poliittisesti kuin mitä se on taloudellisesti. Se on kyllä taloudellisestikin tärkeä. Mutta tokkohan siitä on syytä ruveta tässä nyt puhumaan.
Mitä sitten tulee siihen, kuten herra Kosonen katsoi, että sotasyyllisten piiriä olisi pitänyt laajentaa, siis asettaa enemmän syytteeseen, niin minä olen vähän toista mieltä. Mielestäni on paras rajoittaa se niin vähään kuin mahdollista ja päästä tästä asiasta niin vähällä kuin mahdollista. Mitä syytä meillä on ruveta sitä vielä tekemään suuremmaksi kuin meidän on aivan välttämätöntä tehdä.
Mitä tulee sanomalehdistön esiintymiseen, niin ei kukaan pyydä eikä ehdota, että esiinnyttäisiin matelevasti ja nöyrämielisesti ja nöyräselkäisesti. Se kuuluu kyllä olevan sellainen terminus tecnicus, jota käytetään, en tiedä, tokko lehdissä, mutta ainakin yksityisissä puheissa. Ei se ole hallituksen tarkoitus. Jokaisen sanomalehtimiehen pitää itse kyetä ymmärtämään, mitenkä pitkälle asiat on esitettävä, jotta ne eivät vahingoittaisi maata, ymmärtämään tämän nykyisen poliittisen aseman ja sen, että olemme välirauhan alaisia. Välirauhansopimus rajoittaa meidän suvereenisuuttamme aika paljon. Sitten vasta, kun välirauhansopimuksesta päästään ja tulee lopullinen rauha, sitten vasta tulevat säännölliset diplomaattiset suhteet ja valvontakomissio silloin poistuu maasta, minun ymmärtääkseni. Arvosteluvapautta on jokaisella oikeus käyttää, siitä ei ole puhetta. Ja kun herra Kosonen sanoi, että ei ole tarkoitettu vahingoittaa maata, niin sepä nyt vielä puuttuisi, että joku vielä tarkoittaisi vahingoittaa maata. Sanomalehtimiehen pitää ymmärtää, että hän ei tuottamuksellakaan, ei ymmärtämättömyydessä eikä tahtomattaan, vahingoita maata. Se on oikean sanomalehtimiehen taito ja kyky ja sitä häneltä täytyy vaatia.
(Päätoimittaja Oikelmus kysyi, eivätkö myös ne SKDL:n edustajat, jotka ovat väärinkäyttäneet valvontakomission oikeuksia, olleet esiintyneet lainvastaisesti ja rangaistavasti, sekä huomautti, että »johtava puolue» SKDL suhtautui toisiin puolueihin ärsyttävällä tavalla.)
Pääministeri:
Ensimmäiseen kysymykseen ei tarvitse vastata. Jos joku tekee vastoin lakia, niin tietysti hän on samassa asemassa kuin toinenkin. Mitä toiseen asiaan tulee, niin ensiksikin tahtoisin sanoa, että vaikka SKDL:lla on kyllä huomattava asema, niin ei se ole johtava puolue. Sillä ei ole eduskunnassa kuin 50 edustajaa, niin että nykyään ei ole mitään johtavaa puoluetta Suomessa, vaan on jotenkin tasaväkisiä puolueita. Ja nykyinen hallitus on hyvin laaja kokoomushallitus, joka tällä hetkellä ja tämän viidentoista kuukauden aikana nähdäkseni on ollut olojen vaatima. Tähän asti se on toiminut jotenkin hyvässä yhteistyössä. Tietysti erimielisyyksiä on tullut ja äänestyksiä on tietysti ollut, mutta ei voi sanoa, että nykyään olisi maassa joku puolue, joka olisi johtava, sillä kellään ei ole sitä asemaa.
