PUHE UUDENVUODENPÄIVÄNÄ 1947
Kansalaiset!
Jälleen on vaiherikas vuosi päättynyt ja olemme uuden vuoden kynnyksellä. Ajatuksemme kääntyvät kuluneen vuoden tapahtumiin samalla kun koetamme tähystellä, mitä merkkejä taivaan rannalla häämöttää.
Mennyt vuosi on ollut meille suurten vaikeuksien ja tärkeiden tapahtumien vuosi. Ulkopoliittisesti liittyy siihen sellainen tapahtuma kuin lopullisen rauhansopimuksemme valmistelu voittajavaltojen kesken. Välirauhansopimuksen täyttäminen on meiltä itseltämme vaatinut ponnistuksia ja edelleen raskaita ratkaisuja. Nyttemmin on välirauhansopimus täytetty ja tunnollisuus, jolla tämä on suoritettu, on saavuttanut kansainvälistä tunnustusta. Olimme toivoneet lopulliseen rauhaan päästävän jo menneenä vuonna, mutta tunnetuista syistä asia on siirtynyt. Viimeisten tietojen mukaan on rauhan allekirjoittaminen lähikuukausien aikana odotettavissa. On toivottava, että sen jälkeen olot ja elämä maassamme yhä enemmän ja enemmän vakiintuvat.
Vielä on jälellä eräitä sota-ajan jälkimaininkeja. Tarkoitan asekätköjuttua jamuita siihen liittyviä, välirauhan ja sitä välittömästi seuranneeseen epävarmuuden aikaan, syksyyn 1944 ja vuoden 1945 ensi kuukausiin, keskittyneitä tekoja. Kun nämä asiat saadaan oikeudellisesti käsitellyiksi, päästään tästä säännöllistä elämän kulkua häiritsevästä, edesvastuuntunnon ja hämmästyttävää poliittisen arvostelukyvyn puutetta osoittavasta sekä maalle vahingollisesta asiasta. Pikainen lopullinen selvitys ja syyllisten nopea rankaiseminen on näiden surullisten ilmiöiden saattamiseksi unhotukseen ja näiden tapausten aiheuttaman rauhattomuuden lopulliseksi poistamiseksi välttämätön.
Suurten käänteentekevien tapausten johdosta esiintyy tavallisesti oikean suunnan löytämisessä epäröintiä ja hapuilemista. Historiasta tiedämme, kuinka viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä, vuosien 1808–09 mullistavien tapausten jälkeen, tulevaisuuden pelko oli maassamme yleinen luonteenpiirre ihmisissä ja kuinka tämä pelko vähitellen hävisi, sittenkun Venäjän puolelta pelätty uhka kansamme laillista vapautta vastaan osoittautui aiheettomaksi. Historiasta tiedämme myös, että Suomi, sittenkun kansan keskuudessa vallinnut epäluottamus oli haihtunut ja tulevaisuuden usko lujittunut, oli, niin kauan kuin sen oikeuksia kunnioitettiin, Venäjän valtakunnalle mitä luotettavin ja myös teoilla osoitti järkähtämätöntä lojaalisuuttaan.
Historian tutkimus on luullakseni toteava, että huoli Tsaari-Venäjän väkivaltapolitiikan jälkeen sodan ja vallankumouksen keskellä saavuttamastamme valtiollisesta vapaudesta painoi leimansa maailmansotien väliseen ulkopolitiikkaamme. Mutta erityisesti pelko tulevaisuudesta – siihen verrattava, mikä esiintyi toista sataa vuotta sitten, 1808–09 vuosien tapausten johdosta – on välirauhan aikana ja sen jälkeen ollut havaittavissa, ja se selittää kansamme keskuudessa ilmaantuneen mielialan, joka vielä nytkään ei ole kokonaan kadonnut. Kun luottamus valtiolliseen suvereenisuuteen, kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja perustuslaillisen järjestyksen vakavuuteen sekä tulevaisuuden usko täydellisesti palautuu ja epävarmuus hälvenee, on kansamme kerääntyvä yksimielisesti kannattamaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä lujaa ystävyyden politiikkaa. Silloin on tämä politiikka lujasti ankkuroitu ja silloin Suomen ja suuren itäisen naapurimme välit tulevat pysyvästi olemaan sellaiset kuin niiden tulee olla: molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on vallitseva ja vanha epäluulo on oleva vain ikävä muisto.
Suurten ja pienten kansojen oikeuksien tasa-arvoisuus ja itsemääräämisoikeus on uuden rauhanjärjestön, »Yhdistyneiden Kansakuntien», perustuksia. Suurvaltojen hyväksymän rauhansopimuksen teksti edellyttää Suomen liittyvän jäsenenä tähän uuteen maailmanjärjestöön, jonka rauhaa turvaavan tehtävän hyväksi Neuvostoliitto toimii tunnustettavalla tarmolla. Ei ole epäilystä, että Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys ja hyvä naapuruus on näiden periaatteiden pohjalla menestyvä. Suomen kansan valtava enemmistö on tietoinen siitä, että pysyvän ystävyyden politiikka Suomen ja Neuvostoliiton välillä on Suomen valtakunnan itsenäisyyden ja Suomen kansan menestyksen edellytys. Tämän käsityksen olen omasta puolestani aina esiintuonut ja tämä vakaumus on levinnyt yhä laajemmalle yleiseen tietoisuuteen, varsinkin sittenkun maamme vapauden ja suvereenisuuden kunnioittaminen on sodan jälkeen Neuvostoliiton hallituksen jasen suuren johtajan Generalissimus Stalinin puolelta painokkaasti esiintuotu.
Tyydytyksellä voidaan tässä vuoden vaihteessa todeta, että kuluneenakin vuonna ovat hyvät välit kehittyneet javahvistuneet. Erityisesti on kaupallisten suhteiden lisääntyminen ilahuttavana merkittävä. Mielihyvällä on myös huomioon pantava, että huolimatta sattuneesta epäedullisesta sadosta Neuvostoliitto on myynyt meille mm. kipeästi tarvitsemaamme viljaa, joskin vähemmän kuin olisimme halunneet.
Mielihyvällä olemme voineet myös todeta, että useat sekä suuremmat että pienemmät maat ovat ilmaisseet halunsa uudelleen solmia olosuhteiden pakosta katkenneet kauppasuhteet maamme kanssa sekä samalla ilmaisseet olevansa valmiit avustamaan meitä taloudellisissa vaikeuksissamme. Sopimuksia kauppavaihdosta, useasti myöntämällä meille tavaraluottoa pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, on tehty. Osallistumme myös kansainväliseen yhteistyöhön maailman vapaiden kansojen kesken kulttuurielämän eri aloilla. Tämä yhteistyö on toivottavasti edelleen kehittyvä, sittenkun Suomi on tullut Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi.
Puheen ollessa kansainvälisistä suhteista sallittakoon minun huomauttaa niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, joita vapaan maan sanomalehdistöllä on. Suhteiden suotuisalle kehittymiselle on tärkeätä, että sanomalehdet välttävät kaikkea sellaista, mikä loukkaa muita kansoja. Sillä kansat ovat arempia kuin toisinaan luullaankaan ja niiden tunteita voidaan helposti loukata.
Kansalaisten jokapäiväisessä elämässä nykyhetkellä ehkä enimmin tuntuvat vaikeudet ovat taloudellista laatua. Niitä kasaantuu eteemme toinen toisensa päälle ja kovia ponnistuksia niiden voittamiseksi vaaditaan. Ihmeteltävä ei ole, että elämämme taloudellisessa suhteessa ei ole helppoa. Muistakaamme, mikä on ollut lähtökohta. Meillä on takanamme kaksi hävittyä sotaa, joissa olemme saaneet ankarasti ponnistella. Laajoja ja tärkeitä alueita, niiden joukossa vanha kallisarvoinen Suomen Karjala, on menetetty ja tuotantomahdollisuutemme ovat sen kautta supistuneet; raskas sotakorvaus ja muita taloudellisia suorituksia on kannettavanamme; väkilukuun verraten suurilukuiselle siirtoväelle on uudet kodit hankittava; Pohjois-Suomen hävitetyt seudut on jälleen kuntoon pantava ja muut jälleenrakennustyöt suoritettava; maatalous on taantunut ja on entiselleen kohotettava; asuntopula on huutava; sodissa on toistasataatuhatta nuorta miestä kaatunut tai menettänyt työkykynsä, minkä kautta työvoima on vähentynyt; valtion talous ja raha-asiat ovat, ankarasta verotuksesta huolimatta, joutuneet vaikeuksiin. Ei ole ihmeteltävä, että edessämme oleva taakka voi toisinaan näyttää ylivoimaiselta.
Puheessani itsenäisyydenpäivänä v. 1944 lausuin, korostaen edessämme olevia vaikeuksia, laskelmien osoittavan kahden ensimmäisen vuoden, 1945 ja 1946, olevan vaivalloisia, mutta että – jos tuotanto saadaan käyntiin ja ulkomaista luottoa tulee olemaan edellytetyssä määrässä käytettävissämme – kolmas vuosi 1947 olisi helpompi ja että tilanne vuodesta 1948 alkaen edelleen paranisi. Myöhemmissä puheissani olen pääasiassa toistanut nämä arvioinnit. Tarkistetut laskelmat ovat osoittaneet tämän arvioinnin suurin piirtein paikkansa pitäväksi, joskaan meidänkin oloihimme vaikuttavan maailmantalouden vakiintuminen ei kuluneena vuonna ole tapahtunut sillä ripeydellä kuin oli toivottu. Olemme jotenkuten selvinneet elintarvikkeiden puutteesta ja tuotannon käyntiin saamisesta johtuvista vaikeuksistamme vuonna 1945 Ruotsista ja vuonna 1946 Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista sekä osittain Brasiliasta saamallamme luotolla. Olemme vanhalle veljesmaallemme Ruotsille ja lännen suurelle demokratialle samoinkuin Brasilialle kiitollisia tästä meille tähdellisestä avusta. Alkavana vuonna tarvitsemme edelleen ulkomaista apua voidaksemme saada tuotantokoneistomme täydellä teholla käyntiin, mutta luoton saamisesta ei vielä ole varmuutta.
Ennen kaikkea riippuu taloudellinenkin tulevaisuutemme kuitenkin itsestämme: sitkeästä ja tarmokkaasta työstämme. Vain kova työ ja lujat otteet voivat taloutemme pelastaa. Siihen perustuu elämämme ja tulevaisuutemme. Siitä samoinkuin laillisen järjestyksen ja lainalaisen kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme säännöllisestä toiminnasta riippuu myös meidän arvonantomme ja meidän luottokelpoisuutemme kaikkien kansojen silmissä. Pitäkäämme tämä mielessämme ja muistakaamme sanoja Kiven Seitsemästä Veljeksestä: »Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä.» Kovasti ponnistellen ja Kaitselmuksen avulla voitamme vaikeutemme ja turvaamme kansamme tulevaisuuden. Siinä vakaumuksessa toivotan, vanhan tavan mukaan, kuulijoilleni ja koko Suomen kansalle onnellista uutta vuotta.
