PUHE EDUSKUNNAN 40-VUOTISJUHLASSA TOUKOKUUN 23 PÄIVÄNÄ 1947
Herra Puhemies!
Kunnioitettavat juhlavieraat!
Suomen nykyinen yksikamarinen kansaneduskunta, jonka 40-vuotisjuhlaa vietämme, aloitti toimintansa keskellä ristiriitaa, joka vallitsi muodollisesti Suomen ja sen hallitsijan, suuriruhtinaan, mutta todellisuudessa Suomen ja Venäjän keisarikunnan välillä. Tämän ristiriidan aiheuttamassa, edellisen vuosisadan lopulla alkaneessa Tsaari-Venäjän sortopolitiikassa tapahtui syksyllä 1905 lyhyt keskeytys: Japania vastaan käydyn hävityn sodan jälkeen Venäjällä syntyneiden vallankumouksellisten liikkeiden johdosta, jotka ulottuivat meidänkin maahamme ja joiden huippukohdaksi muodostui suurlakko, keisari-suuriruhtinas katsoi olevansa pakotettu palauttamaan lailliset olot marraskuun julistuskirjalla 1905. Saimme levähdysajan. Pysyvä tulos tältä hengähdysajalta on eduskuntauudistus.
Historian merkillisten käänteiden johdosta täällä Suomessa elettiin aina itsenäisyyteemme asti Kustaa III:n perustuslakien nojassa. Vieläpä vuoden 1863 valtiopäivillä jouduimme noudattamaan vanhaa Kustaa Aadolfin valtiopäiväjärjestystä vuodelta 1617. Askel Ruotsin aikaisesta, joskin vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksellä uudistetusta säätyeduskunnasta yksikamariseen eduskuntaan oli todella pitkä. Eräs tutkija on lausunut meidän eduskuntauudistuksemme olleen jyrkemmän kuin mikään yhdellä kertaa tapahtunut eduskuntalaitoksen uudistus missään muussa maassa milloinkaan on ollut. Siitä huolimatta tämä radikaalinen muutos ei kohdannut kovempaa vastustusta, mikä johtui osaksi siitä, että uudistus oli Suomen kehityksen kannalta kypsä, osaksi siitä, että olosuhteet pitkälle menevälle uudistukselle olivat otolliset.
Uudistus oli kypsä, sillä vanha nelijakoinen eduskunta oli aikansa elänyt. Säätyeduskunta oli kauan sairastanut vanhuuden heikkoutta. Sen loistoaika oli ollut 1860- ja 1870-luvuilla, vieläpä 1880-luvulla, jolloin se oli suorittanut suuret järjestelytyöt, joiden johtavat periaatteet olivat yleisessä mielipiteessä vakaantuneet ja jotka eivät sanottavasti herättäneet etujen ristiriitoja. Eikä säätyeduskunnan kunnia vähene siitä, että tämä uudistustyö oli ollut kiitollinen sen johdosta, että lainsäädäntö oli puolen vuosisataa ollut seisahduksissa. Mutta yhä enemmän ja enemmän sen toiminta rajoittui niin sanoakseni »neutraalisiin» asioihin. Milloin kysymys aiheutti suurempia ristiriitoja, silloin säätyeduskunnan voimat loppuivat. Suomenkielen asia, eduskuntalaitoksen ja siihen liittyvän valtiollisen äänioikeuden uudistaminen, kunnallinen äänioikeus, verotusolot ja etenkin maaolojen järjestäminen olivat kysymyksiä, jotka kauan olivat olleet vireillä, mutta joista ei ollut syntynyt sanottavaa tulosta. Se onkin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon säätyeduskunnan kokoonpanon: toiselta puolen kaksi säätyä kahta vastaan, ja toiselta puolen se seikka, että edustusta puuttui suurilta kansanluokilta, joiden hyväksi pitemmälle menevä lainsäädäntö ja muut toimenpiteet olivat tarpeen. Säätyeduskunnassa ulottui edustuksen alaraja talonpoikaiseen maanomistajaluokkaan, ja tärkeimpiä tuloksia säätyeduskunnan työstä onkin tämän kansanluokan nostaminen yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan. Ne maanviljelyksessä työskentelevät suurilukuiset kansankerrokset, jotka olivat maanomistajien alapuolella, olivat vailla edustusta. Sama oli myös teollisuustyöväestön laita, jonka lukumäärä kuitenkin vuokramiehiin ja maataloustyöväestöön verrattuna oli viime vuosisadalla pienempi.
Myös edellytykset uudistuksen toimeenpanemiselle olivat otolliset. Vuosisadan vaihteessa oli sosiaalidemokraattinen puolue järjestäytynyt ja ajoi tarmokkaasti valtiollista edustusta vailla olevien kansankerrosten asiaa. Tsaari-Venäjän Suomea kohtaan harjoittama sortopolitiikka oli luonut maassamme mielialan uudistukselle. Huolimatta kaikista vastakohdista tuli se ajatus yhä yleisemmäksi, että kansan kokoaminen, kaikkien kansankerrosten saattaminen toimintaan yhteisten asiain hyväksi oli meidän tuskallisessa asemassamme välttämätön. Vallankumoukselliset liikkeet Venäjällä ja niiden meillä aiheuttamat tapaukset olivat omiaan vaikuttamaan radikaalisen suuntauksen voimistumiseen samalla kun omien valtiollisten olojemme odottamaton muutos täytti mielet ilolla ja rohkeudella.
Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaate oli lyöty kiinni marraskuun julistuskirjassa 1905. Muut uudistuksen pääkohdat: naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus – joka ensimmäisenä Euroopassa toteutettiin meidän maassamme – yksikamarijärjestelmä – sekin radikaalinen muutos – ynnä suhteellinen vaalitapa eivät kohdanneet kovempaa vastustusta suuressa komiteassa, joka valmisti ehdotuksen valtiopäiväjärjestykseksi, eikä myöskään asian käsittelyssä senaatissa ja säätyeduskunnassa.
Kansanedustuslaitos oli siten uudenaikaistettu täysin demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Mutta hallitusvalta jäi ennalleen. Jo Ruotsin aikaisten perustuslakien mukaan hallitsijan valta oli vahva. Mutta reaalisten olojen johdosta se oli vielä vahvempi. Emme olleet tekemisissä vain Suomen suuriruhtinaan kanssa – jos niin olisi ollut asia, olisi se ollut helppo hoitaa – vaan Venäjän keisarin kanssa, jonka takana oli keisarikunnan mahtikeinot. Tässä suhteessa ei Venäjän vallan aikana tapahtunut muutosta. Tsaari-Venäjän Suomen oikeudellisen aseman tuhoamiseen tähtäävä politiikka, joka lyhyen tauon jälkeen vuonna 1909 uudella voimalla alkoi ja jota vastaan taistellessamme meillä oli vapaamielisen Venäjän ja ulkomaiden myötätunto puolellamme, johti useamman kerran eduskunnan hajottamiseen ja sen päätösten vahvistamatta jättämiseen, mikä lamautti eduskunnan toimintaa ja teki sen työn suurelta osalta tuloksettomaksi. Yhä selvemmäksi alkoi käydä, miten vaikeata oli Suomen valtiollisen aseman säilyttäminen Tsaari-Venäjän yhteydessä, joskaan ei ollut nähtävissä, millä tavalla perusteellinen muutos olisi saavutettavissa.
Uutta eduskuntaa arvosteltiin sen ensi vuosina sangen ankarasti.
»Jos tyynesti asioita arvostellaan» – näin kirjoitin vuonna 1913 – »näyttää minusta, että, mitä heikkoutta uuden eduskunnan työssä onkin, se kuitenkin, lukuunottamatta mahdollisesti vuoden 1907 valtiopäiviä, on selviytynyt miltei paremmin kuin eduskuntamuutosta toimeenpantaessa monella taholla uskallettiin toivoa. – – – Työ viime valtiopäivillä osoittaa koko hyviä tuloksia.» Sen jälkeen luettelin kirjoituksessani suuren joukon lainsäädäntö- ym. asioita, joiden käsittely mielestäni kesti vertailun säätyeduskunnan kanssa.
Tärkeimpiä uuden eduskunnan tekoja jo ennen itsenäisyyden aikaa oli torpparikysymyksen ratkaisun alullepano. Torppariolojen parantamisen välttämättömyys tunnustettiin yleisesti. Ohjelmaksi muodostui: pysyttää torpparit viljelmillään ja korjata vuokrasuhteessa esiintyvät epäkohdat sekä sen jälkeen nostaa heidät itsenäisiksi maanomistajiksi. Eduskunnassa hyväksyttiin vuonna 1908 maanvuokralaki, joka vahvistettiin maaliskuussa 1909. Yhtä tärkeä oli samalla hyväksytty taannehtiva laki, jolla vuokrasopimukset pidennettiin ja torpparien häädöt kiellettiin seitsemän vuoden aikana. Edellytettiin tämän ajan kuluessa, siis vuoteen 1916 mennessä, torpparien vapauttamista koskeva lainsäädäntö voitavan saada aikaan. Kysymystä valmisti erikoiskomitea, joka keväällä 1914 antoi mietintönsä. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi asian järjestelyä ei kuitenkaan saatu suoritetuksi, minkä johdosta keisari-suuriruhtinas omalla vallallaan syksyllä 1915 pidensi taannehtivan lain voimassaolon. Tämän toimenpiteen oikeudellista pätevyyttä ei silloisissa oloissa ruvettu tutkimaan, vaan vuokrasuhteet pysytettiin entisellään. Itsenäisyyden ajan ensi toimenpiteitä oli torppariasian ratkaiseminen lailla 15 päivältä lokakuuta 1918. Tämän lain nojalla lunastettiin 123 000 vuokra-aluetta itsenäisiksi. Se oli maassamme suoritettuja suurimpia yhteiskunnallisia reformeja.
Ensimmäisen maailmansodan mullistavat tapaukset johtivat Tsaari-Venäjän sortumiseen ja loivat edellytykset Suomen kansan syvinten toiveiden toteutumiselle, täydellisen itsenäisyyden saavuttamiselle. Suomen kansan puolesta eduskunta yhdessä hallituksen kanssa julisti itsenäisyyden, jonka Leninin johtama Neuvosto-Venäjän hallitus, noudattaen kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta, ensimmäisenä tunnusti. Tapausten johto liukui kuitenkin pois eduskunnan käsistä, ja Suomen kansa joutui käymään läpi ankarat ja traagilliset itsenäisyyden synnytystuskat.
Mitä maassamme on itsenäisyyden aikana viimeisiin sotiin asti eduskunnan johdolla aikaansaatu, ei ole tarpeen tässä selvittää. Maamme kehitys on ollut – voi sanoa – suurenmoinen. Uusi hallitusmuoto vuodelta 1919, joka takaa kansalaisoikeudet sekä vähemmistöjen yhdenarvoisuuden ja joka on valtioelämämme perustus, laaja lainsäädäntö valtio- ja yhteiskuntaelämän eri aloilla, taloudellisen elämän edistäminen, kansansivistyksen kaikissa muodoissaan kehittäminen, monet tärkeät sosiaaliset toimenpiteet, verotusolojen uudistaminen, työväenluokan elintason yleinen kohoaminen, kulkuneuvojen kehitys ynnä lukuisat muut maan ja kansan olojen parantamista tarkoittavat toimenpiteet ovat siitä todistuksena.
Mainittakoon kuitenkin vielä eräästä tärkeästä tosiasiasta. Uuden eduskuntalaitoksen mukanaan tuomia seurauksia on ollut suomenkielisen kansanosan ja sen mukana suomenkielen nouseminen hallitsevaan merkitykseen ja vaikutukseen valtioelämässä. Muutos alkoi jo ennen itsenäisyyden aikaa ja sen jälkeen on kehitys jatkunut ja vakiintunut. Tämän kehityksen mukana on noussut esille uusi tehtävä, ruotsinkielisen kansanosan aseman turvaaminen. Tätä ongelmaa ei eduskunnassa valitettavasti ole onnistuttu saattamaan onnelliseen ratkaisuun. Näyttää unohdetun, että suomalaisuuden menestys nyttemmin riippuu rakentavasta työstä, mutta että sitä ei edistä ruotsinkielisen väestön aseman ja kielellisten oikeuksien turvaamatta jättäminen. Ne ajat, jolloin oli taisteltava suomenkielen oikeuksien puolesta, ovat kauan sitten olleet ja menneet. Korkealle kehittyneen ruotsinkielisen sivistysmuodon olemassaolo maassamme ei ole haitaksi, vaan minun vakaumukseni mukaan eduksi suomenkieliselle sivistykselle, niinkuin tyytyväinen ruotsinkielinen väestö on Suomen asemassa olevalle valtakunnalle hyödyksi. Nyttemmin onkin, onnellista kyllä, katsantotapa näissä asioissa alkanut muuttua. Sen ilmaisuna on ruotsinkielisen opetuksen järjestämistä Helsingin yliopistossa koskevan, paljon riitaa herättäneen kysymyksen eduskunnassa äsken tapahtunut yksimielinen ratkaisu. On toivottava, että muutkin tähän kuuluvat asiat saadaan eduskunnan myötävaikutuksella tyydyttävään päätökseen.
Suomen kansa on viime vuosina läpikäynyt raskaat koettelemukset, joiden seurauksia vielä monia vuosia saamme kantaa. Jokaiselle Suomen kansalaiselle on käynyt entistä selvemmäksi ulkopolitiikan merkitys. Tuskin voi kieltää, että maamme valtiovalta, rauhallisista päämääristään huolimatta, ei ole itsenäisyyden aikana onnistunut löytämään oikeata asennetta tärkeimmässä ulkopoliittisessa ongelmassamme: suhteessamme Neuvostoliittoon. Nykyään ollaan selvillä, että vain molemminpuolinen sovinnon ja ystävyyden politiikka, jonka kansamme on omaksunut, on takaava hyvät naapurisuhteet Suomen ja mahtavan itäisen suurvallan välillä. Tämä ei tietenkään ole esteenä ystävällisten suhteiden ylläpitämiseen rauhallisen kansainvälisen yhteistyön kaikilla aloilla muiden kansojen ja varsinkin meille läheisten pohjoismaisten naapuriemme kanssa. – Hallitusmuodon mukaan Suomen suhteista ulkovaltoihin tosin määrää tasavallan presidentti, kuitenkin niin, että sodasta ja rauhasta samoinkuin eduskunnan hyväksymistä vaativia säännöksiä sisältävistä sopimuksista on päätettävä eduskunnan suostumuksella. Ulkopolitiikassa ei voi välttää asioiden hoidon jättämistä laajassa mitassa hallituselimille. Mutta ulkopolitiikka on kansan ja valtakunnan menestymiselle niin elintärkeä, että tälläkin alalla yleiset periaatteet, päämäärät ja tarkoitukset on kansaneduskunnan yhdessä presidentin kanssa sovittava ja päätettävä ja eduskunnan, Suomen kansan edustajana, kannettava oma vastuunsa.
Vasta itsenäisyyden aikana on valtiollinen demokratia maassamme tullut toteutetuksi. Silloin eduskunta sai sille kansanvaltaisessa valtiojärjestyksessä kuuluvan ratkaisevan merkityksen, sittenkun parlamentaarinen hallitusjärjestelmä, so. hallituksen vastuunalaisuus eduskunnalle, josta säännös vuoden 1917 lopulla otettiin perustuslakeihin, saatettiin voimaan. – Rinnan tämän kehityksen kanssa on yhteiskunnassamme tapahtunut valtava muutos, joka onkin sen edellytys: työväenluokan kohoaminen vaikuttavana tekijänä osalliseksi maan valtiolliseen elämään. On tapahtunut todellinen vallankumous rauhallisessa ja laillisessa muodossa. Kaikkialla näemme ympärillämme valtio- ja yhteiskuntaelämän ylemmissä ja alemmissa johtopaikoissa kansan keskuudesta kohonneita miehiä ja naisia. Tämä uusien voimien nousu yhteiseen työhön on kaikista tärkeimpiä ja ilahuttavimpia saavutuksia ja sekin pohjautuu neljä vuosikymmentä sitten toimeenpantuun eduskuntauudistukseen.
Parlamentaarisen järjestyksen tarkoitus on, että valtioasioita ei hoideta vastoin vakaantunutta kansan tahtoa. – Kysytään: Mikä on kansan tahto, jonka tulee olla valtion asioissa määräävä. Mikä on ns. »yleinen mielipide»? – Meillä siitä ei voi olla epäilyksiä. Vapaat eduskuntavaalit ovat ratkaisevat. Vaaleissa on jokaisella Suomen kansalaisella oikeus antaa äänensä, joka painaa yhtä paljon kuin kenenkään toisen kansalaisen ääni.
Kansalaisilla on tietenkin kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oikeus tuoda ilmi mielipiteensä myös muulla tavalla. Toivomuksia, esityksiä ja muita mielipiteen ilmaisuja on demokratiassa jokaisella oikeus esittää – kuitenkin sillä varauksella, että niihin ei liity valtiovaltaan kohdistuvaan pakotukseen tähtääviä uhkauksia. Demokratian kannattajain taholta on esitetty, että ennenkuin jotakin yleisen mielipiteen virtausta on noudatettava, sen pitää tunnustetusti olla niin vahva, että sen edellytetään pääsevän selvään enemmistöön, jos kansa kutsuttaisiin vaaleihin. Tällainen toteamus on kuitenkin harvoin, jos koskaan, mahdollinen. Ainoastaan silloin kun kansaneduskunta ei ole yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden nojalla ja vapailla vaaleilla valittu, vaan edustaa kansan vähemmistöä, niinkuin meillä ennen nykyistä eduskuntaa, ovat julkiset mielipideilmaisut keino niiden piirien käsityksen ilmi tuomiseksi, joilla ei ole edustusta kansaneduskunnassa.
Vain vapaat vaalit ovat, kuten sanottu, luotettava menettely kansan tahdon selville saamiseksi. Eduskunnan kautta voidaan laillisessa järjestyksessä toimeenpanna muutokset, jotka kansa ja vakaantunut yleinen mielipide katsovat tarpeellisiksi ja tarkoituksenmukaisiksi. Meillä on eduskuntavaalien väliaika suhteellisen lyhyt, kolme vuotta, mutta jos vahvoja epäilyjä esiintyy, ettei eduskunta jonakin ajankohtana enää vastaa kansan tahtoa, on aina mahdollista eduskunnan hajottamisella ja uusilla vaaleilla hankkia selvitys.
Katsellessamme taaksemme kuluneita neljää vuosikymmentä voimme empimättä todeta eduskuntalaitoksen kansanvaltaisen uudistuksen olleen viisas ja tarkoitustaan vastaava valtioteko. Valtiollinen itsenäisyys avasi uudistetulle kansaneduskunnalle mahdollisuuden oikeuksiensa täydellä teholla käyttämiseen. Silloin alkanut suurenmoinen edistys osoittaa, mikä ratkaiseva merkitys valtiollisella vapaudella ja valtiollisella täysivaltaisuudella, suvereniteetilla, on kansan menestymiselle.
Lausuin äskettäin eräässä puheessani, että eduskunta on Suomen valtioelinten selkäranka. Valtio-oikeuden tutkijat määrittelevät eduskunnan aseman siten, että, joskaan eduskunta ei yksin käytä valtiovaltaa, se on Suomen valtioelinten joukossa ensi sijalla, koska se viime kädessä määrää valtion oikeusjärjestyksestä ja voi saada toteutetuksi minkä valtiosäännön muutoksen tahansa ja että valtion muut toimielimet siten ovat viime sijassa periaatteellisesti eduskunnan käytettävissä. Tämä lopullinen ratkaisuvalta asettaa eduskunnalle ja sen jäsenille vakavan edesvastuun. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan kansanedustaja on toiminnassaan velvollinen noudattamaan oikeutta ja totuutta. Näihin kahteen painavaan sanaan: oikeus ja totuus, sisältyy ylevä ohje, mutta niihin sisältyy myös korkea velvoitus, mikä kansaneduskunnalla on Suomen kansan täysivaltaisena edustajana.
Eduskunta on kuva Suomen kansasta, siinä liikkuvista aatteista, pyrkimyksistä ja toiveista. Meillä ei ole erimielisyyttä ulkopolitiikkamme päälinjasta. Sitä vastoin kansassamme ja siis myös eduskunnassa esiintyy erilaisia käsityksiä sisäisten olojemme tarkoituksenmukaisimmasta järjestämisestä ja se on omiansa tuottamaan suuria vaikeuksia. Toivokaamme, että eduskunnan, kansallisen ja valtiollisen yhteistunnon ja yhteismielen johtamana, onnistuu löytää oikeat ratkaisut, jotka parhaiten edistävät rakkaan isänmaamme, kansamme ja suvereenisen valtakuntamme menestystä.
