PUHE RAUHANJUHLASSA MESSUHALLISSA SYYSKUUN 18 PÄIVÄNÄ 1947
Kansalaiset!
Olemme kokoontuneet viettämään juhlaa lopullisen rauhansopimuksen voimaanastumisen johdosta, minkä kautta miltei tasan kolme vuotta kestänyt välitila on maassamme päättynyt.
Siirtyminen välirauhasta rauhaan on Suomen kansan elämässä suuri historiallinen tapahtuma, sillä voimaanastunut sopimus on loppupylväs viimeiset kahdeksan vuotta kulkemallamme onnettomuuksien tiellä. Nyt on välirauha muutettu todelliseksi ja pysyväiseksi rauhaksi, joka määritellyn sopimuksen kautta sitoo Suomen, Neuvostoliiton ja Ison-Britannian toimimaan ja esiintymään kansainvälisen rauhan asettamien normien puitteissa.
Tämä odotettu päivä on nyt tullut. Koko Suomen kansa ottaa ilolla vastaan vapauttavan rauhanviestin, joka takaa ja vahvistaa Suomen kansalle valtiollisen suvereenisuuden ja kansan itsemääräämisoikeuden. Puheessani eduskunnan 40-vuotisjuhlassa lausuin, että maamme valtiovalta, rauhallisista päämääristään huolimatta, ei ollut itsenäisyyden aikana onnistunut löytämään oikeata asennetta tärkeimmässä ulkopoliittisessa ongelmassamme: suhteissamme Neuvostoliittoon. Maailmanpolitiikan sivulla olevalle pienelle kansalle on usein vaikeata seurata ja asettaa elämänsä suurvaltojen valtapolitiikan käänteissä. Erehdyksiä ja harha-askeleita esiintyy. Me olemme käyneet kovaa koulua ja meidän on käytettävä hyväksi kokemuksemme löytääksemme tulevaisuudessa oikeat ratkaisut. – Me pienet kansat olemme erityisesti tietoisia siitä, että lopulta kuitenkin vain kansainvälinen oikeusjärjestys, jota ihmiskunnan ylevät henget ovat etsineet ja toivoneet, pystyy luomaan ihmiskunnalle, kansoille ja valtioille säännöllisen ja rauhallisen yhteistoiminnan sekä yleisen edistyksen mahdollisuudet. Pettymyksistä huolimatta ihmiskunta ei voi luopua toivosta, että se ennemmin tai myöhemmin tämän oikeuden ja oikeudenmukaisuuden tilan onnistuu luomaan.
Vaikka rauhan astuttua voimaan maamme kansainvälinen asema onkin oleellisesti muuttunut, vaikka monet eiliset rajoitukset eivät sido enää tänä paivana, vaikka liittymällä Yhdistyneet Kansakunnat-järjestöön astummekin itsenäisenä valtiona kansojen perheeseen, niin kaikki tämä ei merkitse, että haluaisimme muuttaa sitä ulkopoliittista suuntausta, joka onnellisesti on vienyt meidät sodasta pysyväiseen rauhaan ja luonut uuden lähtökohdan nykyisissä ja tulevissa suhteissamme mahtavaan Neuvostoliittoon. Olkoon meistä sen vuoksi kaukana kaikki, mikä voisi heikentää tai asettaa epäilyn alaiseksi ne siteet ja ystävälliset suhteet, joita olemme saaneet rehellisessä mielessä aikaan verrattain pitkän välirauhan kestäessä. Olemmekin vakuuttuneet siitä, ettei kestä kovin kauan, kunnes Neuvostohallitus ja monivivahteinen neuvostokansa tulevat huomaamaan, että yhteisymmärrys ja yhteistoiminta vapaan Suomen kanssa on helposti saavutettavissa molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen pohjalla.
Suurvaltojen konsertissa pienten valtojen ääni ei nykyisin usein kuulu. Vain suurvallat esiintyvät ratkaisevina maailmannäyttämöllä. Suurvaltojen tehtävät ja vaikutus maailmanpolitiikassa ovat reaalisten olojen johdosta toiset kuin pienten, joiden, tajuamalla mittasuhteet, tulee ymmärtää pidättyväisyyden välttämättömyys. Mutta silti pienenkin valtion asia on antaa oman henkensä ja oman luonteensa mukaan osansa kansojenkin välisessä yhteistoiminnassa. Tässä yhteistyössä on pienilläkin kansoilla omat velvollisuutensa, joita täyttämään pyrkii omalta vaatimattomalta osaltaan myöskin Suomen kansa.
Kun puhutaan maamme kansainvälisestä asemasta ja valtakuntamme ulkopoliittisesta tehtävästä, ei saa, varsinkaan nykyisenä ylimenokautena, unohtaa, että myöskin sisäpolitiikalla on vaikutusta kansainväliseen menestykseen. Sillä kaikukoon virallinen ulkopoliittinen ohjelma miten kauniilta tahansa, naapurien silmät seuraavat, mitä tapahtuu kansainvälisen yhteistoiminnan rinnalla kunkin eri valtion omassa kodissa. Tämän varoituksen tahtoisin tehdä keskellä meidän rauhanjuhlaamme kaikille niille piireille, jotka eivät ehkä tähän asti ole vielä kiinnittäneet tähän tärkeään seikkaan vakavampaa huomiota. On myös – varsinkin aikana, jolloin maamme, voidakseen täyttää velvollisuutensa, on ulkomaisen tuen tarpeessa – muistettava, että silloin kun kansojen elämässä on kysymys toisen auttamisesta, mieluimmin ja ensi vuorossa autetaan sisäisesti elinvoimaisia kansoja. Järjestyksen ja itsekurin puute vaikuttavat aina kielteisesti ulospäin.
Kuten jo viittasin, on meidän seuraava askeleemme liittyminen Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyyteen. Emme ole tässä asiassa kiirehtineet edelle tapahtumia, mutta nyt, jolloin sopimuksessa oleva Neuvostoliiton ja Ison-Britannian lupaus tätä koskevasta tuesta on tullut soveltuvaksi, emme enää epäile sanotun askeleen onnistumista. – Tunne, että muuttuneissa olosuhteissa voimme lähestyä Neuvostoliittoa ja Isoa-Britanniaa samoin kuin koko demokraattista maailmaa tasa-arvoisena ystävänä, muodostaa kohokohdan tämän vaatimattoman rauhanjuhlan vietossa.
Olen aikaisemmissa puheissani – silloin kun poliittinen taivaanranta oli vielä epämääräisten pilvien peittämänä – kehottanut kansaamme luottamaan siihen, että voimamme kestävät kantamaan onnettomien sotiemme seurauksena hartioillemme asetetun taakan. Olemme tähän asti selvinneet vaikeuksistamme – vieläpä paremmin kuin kolme vuotta sitten pelkäsimme. Todettakoon tässä tilaisuudessa, että Neuvostoliiton hallitus ja sen edustajat ovat vilpittömästi noudattaneet välirauhansopimuksen määräyksiä. Mutta vaikeutemme eivät ole vielä voitetut. Ponnistellessamme meidän on muistettava, että yhteishenki ja yhteinen käsitys kansan ja valtakunnan elinkysymyksistä on jokaisen kansan itsenäisen kansallisen ja valtiollisen elämän ja menestyksen välttämätön edellytys. Näitä kansan ja maan elämän perusedellytyksiä ovat ennen kaikkea perustuslakien säätämä parlamentaarinen kansanvalta sekä jokaiselle Suomen kansalaiselle laissa turvatut oikeudet ja lainalainen vapaus. Vain, näihin peruskysymyksiin verrattuna, toisarvoisissa asioissa – olivatpa ne eri piirien ja ryhmien mielestä miten painavia tahansa voivat mielipiteet törmätä yhteen. Luotan lujasti siihen, että rakkaus yhteiseen kalliiseen isänmaahamme ja huoli sen tulevaisuudesta on aina luova yhteisen pohjan – sen kallion, jota sen ympärillä hyrskyävät korkeatkaan aallot eivät kykene horjuttamaan.
