PUHE ITSENÄISYYDENPÄIVÄN JUHLASSA MESSUHALLISSA 1947
Kansalaiset!
Tasan kolme vuosikymmentä on kulunut siitä joulukuun päivästä, jolloin Suomen eduskunta hallituksen esityksestä julisti maamme itsenäiseksi, suvereeniseksi valtakunnaksi.
Ollessaan vuosisadan ajan Venäjän vallan yhteydessä sisäisesti itsenäisenä valtiona kansamme oli itsetietoisuudessa niin kasvanut ja maamme valtiolliset laitokset olivat niin kehittyneet, että valtiollisen itsenäisyyden sisäiset edellytykset olivat olemassa. Niin kauan kuin Venäjän vallanpitäjät kunnioittivat perustuslakejamme ja kansallisia oikeuksiamme, oli suhteemme Venäjään hyvä. Mutta sittenkun Tsaari-Venäjän virkavalta viime vuosisadan lopulla, sortovuosina, alkoi hyökkäyksensä oikeuksiamme vastaan, kasvoi kansamme keskuudessa pelko maamme laillisen aseman hävittämisestä, ja valtiollisen itsenäisyyden kaipuu sekä käsitys, että elämämme Venäjän valtakunnan yhteydessä tietäisi tuhoamme, juurtui yhä syvemmälle suomalaisten sydämeen. Mutta ulkonaiset edellytykset itsenäisyyden saavuttamiseen puuttuivat, ennenkuin lokakuun suurivallankumous löi murskaksi vanhan Tsaari-Venäjän. Pian sen jälkeen Venäjän vallankumouksellinen hallitus, Leninin ja Stalinin johdolla, noudattaen kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta, tunnusti maamme itsenäisyyden ja eron Venäjän valtakunnasta. Tätä valtiotekoa me emme unohda.
Meillä suomalaisilla on viime vuosina ollut aihetta miettien katsella kuluneiden kolmen vuosikymmenen taivalta. Historia tulee antamaan siitä lopullisen arvosanansa. Mutta voinee jo nyt katsoa, että aika vuodesta 1919, jolloin itsenäisyyden synnytysvaikeudet oli voitettu, vuoteen 1939 muodostaa historiassamme oman ajanjakson, jolloin edistys oli useimmilla aloilla suuri ja joka oli merkittävä sen vuoksi, että Suomen kansa oli silloin, päästyään valtiollisesti riippumattomaksi, onnen ja valtiollisen vapauden tunnon vallassa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen useimmat Euroopan kansat elivät jonkinlaisessa epätodellisuuden maailmassa. Ei ole ihme, että näin oli meidänkin kansamme laita. Niinkuin useimpien pienten kansojen olivat meidänkin kansamme keskuudessa 19:nnen vuosisadan liberalismin valtiolliset aatteet: kansojen itsemääräämisoikeuden ja vapauden, kansainvälisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden ihanteet syvälle juurtuneet ihmisten mieliin. Kansainliiton aikana tämä toiveajattelu yhä vahvistui. – Me pienet kansat emme voi luopua toivomasta näiden valtiollisten ihanteiden kerran toteutuvan, koska ne meidän syvän vakaumuksemme mukaan vastaavat ei vain pienten vaan suurtenkin kansojen, koko ihmiskunnan, todellisia etuja ja koska vain niiden toteutuminen voi luoda edellytykset ihmisten onnelliselle elämälle. Toistaiseksi toiveet nämät päämäärät turvaavan kansainvälisen oikeusjärjestyksen luomisesta eivät kuitenkaan ole vastanneet kovaa todellisuutta. – Ei meillä myöskään itsenäisyytemme ensi jaksona huomattu eikä otettu lukuun tosiasiaa, että lokakuun vallankumousta seuranneet ensi vuosikymmenet olivat itäisen naapurimme historiassa satunnaisen heikkouden aikaa, joka oli ohimenevä, niinkuin Neuvostoliitto nyttemmin onkin entistä mahtavampana ja kansainvälisesti mitä merkitsevimpänä tekijänä astunut maailman suurvaltojen joukkoon. – Kaikki tämä ei ollut omiaan johtamaan maamme asemaan vaikuttavien reaalisten seikkojen oikein arvioimiseen.
Nyt on historian lehti kääntynyt. Lopullinen rauha on Suomen kohdalta astunut voimaan.
Rauhansopimus sisältää meidän velvoituksemme, jotka tulemme täyttämään, mutta se vahvistaa myös meidän oikeutemme. Sotien aika on ohi, peruuttamattomasti ohi. Rauhan politiikka ja molemminpuolinen syventynyt ystävyys ja luottamus on rauhallisen yhteistyön kautta rakennettava ja on määräävä suhteemme suureen naapuriimme.
Sanoin, että politiikkamme on oleva rauhan politiikkaa.
Rauhan välttämättömyyttä tällä taholla ovat Neuvostoliiton johtajat meille yli kymmenen viime vuoden aikana korostaneet. Valtakunnan turvallisuutta ja mahdollisuuden poistamista hyökkäykseen Suomen kautta he ovat ehdotuksissaan ja vaatimuksissaan esiintuoneet. Myös historia osoittaa, että valtakunnan turvallisuusnäkökohdat ovat Suomen maantieteellisen aseman johdosta vuosisatojen kuluessa määränneet Venäjän tämänpuoleisen politiikan.
Rauha on meidänkin yksinomainen päämäärämme ja pyrkimyksemme. Rauha on kansamme elinehto. Olemme riittävästi kokeneet, mihin sota vie ja mitä se tuo mukanaan. Rauhansopimuksen mukaan, joka tässä kohden on samansisältöinen kuin talvisodan lopettanut rauhansopimus maaliskuulta 1940, olemme sitoutuneet sekä pidättymään kaikesta hyökkäyksestä että myös olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitioyhtymiin, jotka ovat suunnatut Neuvostoliittoa vastaan.
Pienten kansojen osallistuminen maailman suureen politiikkaan on ollut ja mennyt, mikäli ne eivät onnettomuudekseen joudu suurpolitiikan kohteiksi. Niiden itsenäisyyden perustus ovat kansan korkeat moraaliset ominaisuudet ja luja vapauden tahto. Suomen kansan niinkuin muidenkin pienten kansojen tehtävät ovat sisäisen elämän, henkisen ja aineellisen kulttuurin alalla. Kulttuurin saavutuksilla pienet kansat voivat kantaa kortensa kansojen yhteiseen kekoon. Tässä, ihmiskunnan jaloimmassa työssä, on meidänkin kansallamme riittävästi tehtävää ja päämääriä. Meidän tulee oman henkemme, omien ihanteidemme, oman elämänkatsomuksemme ja omien valtiollisten periaatteidemme pohjalla ja mukaisesti kehittää olojamme ja tehdä työtä nostaaksemme kansamme yhä korkeampaan siveelliseen, henkiseen ja aineelliseen kukoistukseen. – Näemme, miten monet pienet kansat, niiden joukossa pohjoiset naapurimme, joiden elämä perustuu samalle vanhalle pohjalle kuin meidän, elävät onnellisina nauttien korkeasta sivistyksestä ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Niin voimme mekin tehdä ja niin tulee meidän tehdä.
Omista ponnistuksistamme riippuu, miten korkealle voimme kohota. Sata vuotta sitten kansamme eli verrattomasti ahtaammissa ja köyhemmissä oloissa. Silloin esiintyi meillä samaan aikaan suuria miehiä: Runeberg, Lönnrot, Snellman, Kivi, Topelius. Isänmaallinen mieli, isänmaanrakkaus ja isänmaan menestys oli johtotähtenä näillä ja muilla miehillä ja naisilla, jotka noissa köyhissä ja kehittymättömissä oloissa ja elämän edellytyksissä tekivät suurenmoisin tuloksin työtä maansa ja kansansa hyväksi.
Nyt on elämä laajempi. Kaikki kansankerrokset ovat mukana valtion ja yhteiskunnan rakentamisessa. Onko meillä nykyään kansakunnan yhteisetu ja isänmaallinen ajatus johtotähtenä? Onko kansassamme riittävästi yhteismieltä ja yhteenkuuluvaisuuden tuntoa? Katsellessa puolueiden ja ryhmien asennoitumista on suru sydämessä todettava, että kaikki merkit eivät ole hyvät.
Käytännöllisessä elämässä ja politiikassa esiintyy tietenkin eri piirien välillä erimielisyyttä monista asioista, varsinkin taloudellisista. Mutta ne eivät sittenkään ole kaikista ensimmäisiä. Niissä on kysymyksessä löytää ratkaisu, joka on tarkoituksenmukaisin vaikeuksien selvittämiseksi. – Mutta mikään kansa ei voi elää eikä valtakunta menestyä, elleivät kansalaiset ole yksimielisiä kansan ja maan perusarvoista ja perustosiasioista. Valtakunnan itsenäisyys, suvereenisuus ja kaikki mitä siihen ja sen lujittamiseen kuuluu, laillisen kansanvaltaisen, demokraattisen, valtio ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioittaminen ja lainturvan ylläpitäminen ovat valtioelämän peruskiviä, joita meidän täytyy yksimielisesti suojella. Ja yhteinen asia on myös, että maan talouselämä, josta kansalaisten toimeentulo ja sotien tuomien velvoitusten suorittaminen riippuu, ei joudu rappiolle, vaan menestyy ja kehittyy.
Elämämme on tosin mennyt paremmin kuin mitä minä puolestani pelkäsin sellaisen katastrofin jälkeen, jossa kolme vuotta sitten kahden hävityn sodan johdosta olimme. Mutta meillä on ollut ja tulee edelleen monet vuodet olemaan suuria vaikeuksia. Maa on köyhtynyt. Kulunut vuosi on kuitenkin eräissä suhteissa ollut taloudellisesti suhteellisesti edullinen. Teollisuuden tuotanto on ollut, olosuhteet huomioon ottaen, tyydyttävä ja olemme voineet myydä tavaramme ulkomaille hyviin hintoihin. Meillä on myös ollut ulkomaista luottoa käytettävänä. Taloudelliset olomme eivät ole kuitenkaan kehittyneet, niinkuin olisi ollut suotavaa. Nyt vuoden vaihteessa näköala ei ole hyvä. Meistä riippumattomat syyt ovat tosin tähän pääasiassa vaikuttaneet, mutta huomattavalta osalta johtuu nykyinen tila meistä itsestämme.
Olemme lehdistä lukeneet, millaisia valtavia ponnistuksia sellainen vanha maa kuin Englanti, joka on voittajavalta, on kansansa kannettavaksi asettanut. Näemme myös, miten tarmokkaasti varakkaassa Ruotsissa on ryhdytty toimenpiteisiin taloudellisen tasapainon saavuttamiseksi. Meidänkin on, jos tahdomme selvitä vaikeuksistamme, yhteisin voimin ja yhteismielin tartuttava lujin ottein taloudellisiin tehtäviimme. Eri eturyhmien tulee välttää muutoin ymmärrettävissä pyrkimyksissään sellaisia otteita, jotka vaarantavat, jopa lamaannuttavat taloudellisen elämän. Ei ole unohdettava, että kaikki me olemme samassa veneessä. Kaikkien meidän kohtalomme, kuulumme mihin puolueeseen tai ryhmään tahansa, riippuu siitä, miten yhteisen isänmaamme asioita hoidamme.
Luottakaamme siihen, että kansassamme on riittävästi toimintatarmoa, järkevyyttä ja kykyä sekä ennen kaikkea yhteishenkeä ja isänmaallista mieltä. »Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven», sanoo Aleksis Kivi. Ja toisessa paikassa hän lausuu: »Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi.» Mutta ennen kaikkea muistakaamme vanhaa sananlaskua: »Ei taloa riidalla raketa.»
