Voittoisa Saksa
Paasikiven ottaessa jäähyväisiä Moskovassa touko-kesäkuussa 1941 lopulliset ratkaisut kypsyivät kotimaassa. Hitlerin erityisvaltuutettu, lähettiläs Karl Schnurre saapui 20.5.1941 Rytin puheille selvittämään yhteistyön poliittisia edellytyksiä. Saksaan tulisi lähettää upseerivaltuuskunta keskustelemaan sotilaallisten toimenpiteiden koordinoinnista siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Neuvoteltuaan hallituksen sisärenkaan ja Mannerheimin kanssa Ryti ilmoitti suostuvansa esitykseen.
Kenraali Heinrichsin valtuuskunnan 25. ja 26.5.1941 Salzburgissa sekä Berliinissä Saksan sodanjohdon edustajien kanssa käymissä neuvotteluissa kävi ilmi, ettei kysymys ollut lainkaan yhteisen puolustuksen, vaan hyökkäyssodan valmisteluista – tosin »kaiken varalta» niinkuin suomalaisille sanottiin. Neuvotteluja päätettiin jatkaa Helsingissä 3.6.1941, jolloin Saksa saisi Suomen vastauksen.
Heinrichs toi siten mukanaan kotimaahan selväpiirteisen ehdotuksen hyökkäyssotaan osallistumisesta. Saatujen tietojen valossa Hitlerin offensiivin alkaminen vaikutti todennäköiseltä, mutta täysin varmaa se ei vieläkään ollut. Mikäli sota syttyisi Saksan ja Neuvostoliiton välillä, sen ulkopuolelle jäämistä ei Suomen kannalta pidetty reaalisena vaihtoehtona. »Sisärengas» katsoi, että Suomen kieltäytyessä saksalaiset tulisivat väkisin. Kuten Olli Vehviläinen toteaa, tämä ei kuitenkaan ollut ratkaiseva näkökohta, sillä ehdotusten torjumista ei muutenkaan ajateltu. Päinvastoin nyt hahmoutuvaa tilannetta oli odotettu ja toivottukin.
Saksan uskottiin pystyvän lyömään Neuvostoliiton, ja Suomi saisi siinä yhteydessä hyvitystä kärsimistään vääryyksistä sekä samalla pysyvän turvan itää vastaan. Avoimeen hyökkäyssotaan ei kuitenkaan oltu valmiita lähtemään. Siltä varalta, että Saksan ja Neuvostoliiton välille syntyisi neuvotteluratkaisu, Helsinki esitti Berliinille oman toivomuslistansa. Siihen kuuluivat ennen muuta Saksan takuu Suomen itsenäisyydelle, elintarviketuonnin varmistaminen, vuoden 1939 rajojen palauttaminen sekä – tilanteen niin salliessa – lisäalueiden saaminen Neuvosto-Karjalasta.
Sotilaallinen yhteisymmärrys saavutettiin kesäkuun alussa Helsingissä käydyissä neuvotteluissa. Suomi oli nyt lopullisesti sitoutunut, ja saksalaisten joukkojen keskitykset tasavallan alueelle alkoivat muutama päivä myöhemmin. Joutuminen sotaan riippµi tämän jälkeen enää Adolf Hitlerin lopullisesta käskystä armeijalleen aloittaa Barbarossa-hyökkäys.
Suomen osalta sotaan johtaneet ratkaisut tehtiin pienessä piirissä, johon presidentti Rytin lisäksi kuuluivat lähinnä sotamarsalkka Mannerheim, pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting ja puolustusministeri Walden. Muille hallituksen jäsenille ja eduskuntaryhmille tietoa jaettiin hyvin valikoiden. Ryti informoi koko hallitusta 9.6.1941 suursodan vaarasta ja suojajoukkojen liikekannallepanosta mutta vaikeni saksalaisten kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksista. Neljä päivää myöhemmin Witting selosti asiaa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle jonkin verran avomielisemmin mutta myös tosiasioita säästellen.
Hallituksessa sosiaalidemokraattiset ministerit Pekkala ja Fagerholm arvostelivat liikekannallepanoa, kun taas muut ministerit asettuivat varauksitta Rytin taakse. Kritiikkiä tuotiin esiin myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa, mutta täällä kuten hallituksessakin arvostelijoilta puuttuivat sekä keinot vaikuttaa politiikan suuntaan että vaihtoehtoiset ratkaisut.1
Saapuessaan 10.6.1941 Tukholman kautta lentoteitse kotimaahan Paasikivi tapasi ohimennen Malmin kentällä vanhan ystävänsä kenraali Paavo Talvelan, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Sinä pääsit Moskovasta pois oikealla ajalla». Kaksi päivää myöhemmin tarjoamallaan lounaalla Witting myönsi Paasikivelle poliittisen ratkaisun tapahtuneeksi tosiasiaksi. Tähän voitiin luottaa. Saksa tukisi Suomea silloinkin, jos sota Neuvostoliittoa vastaan jäisi puhkeamatta.2
Tarkemmat tiedot tapahtumien kehityksestä aina Schnurren toukokuisesta vierailusta saakka valtioneuvos sai 13.6.1941 suoraan presidentti Rytiltä. Heinrichsin matkan tuloksena oli sovittu Saksan kanssa yhteistyöstä, ja Suomi tulisi liittymään mukaan sotaan. Jos vain Saksa pysyisi pystyssä, se tulisi suojelemaan ja auttamaan Suomea, jolle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin valitsemansa linja.
Presidentin vakaumuksen mukaan Neuvostoliitto ei jättäisi Suomea rauhaan vaan käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta hyökätäkseen sen kimppuun. Myös Paasikivi piti »yhteistoimintaa Saksan kanssa hyvänä ja jatkuvan ystävyyden ylläpitämistä sinne päin oikeana politiikkana». Herrat totesivatkin ajatustensa kulkeneen nyt päättyneenä lähettiläskautena samaan suuntaan. Oleellisia erimielisyyksiä oli esiintynyt vain Petsamon nikkelikysymyksessä.
Erityisen vaikutuksen Paasikiveen teki Rytin Schnurrelta saama tieto Molotovin edellisenä syksynä Berliinissä vaatimista vapaista käsistä Suomeen nähden maan likvidoimiseksi. Järkyttyneen valtioneuvoksen mielestä »jos tämä on totta, niin se tosiaan osoittaa, että Neuvostoliiton herroihin ei voi yhtään luottaa». Mikäli Hitler epäonnistuisi hyökkäyksessään, Suomen asema muodostuisi Rytin ja Paasikiven arvion mukaan »pahaksi». Saksan selvitessä toivottavasti voittajana koko sodasta, eikä vain Neuvostoliitosta, Suomi tulisi kuulumaan sen etupiiriin, mikä toisi mukanaan muutoksia myös maan sisäisissä oloissa, mutta »sen me kyllä järjestämme».
Moskovan diplomaattipiireistä omaksumansa käsityksen mukaisesti Paasikivi viittasi vaaraan, että Neuvostoliiton sotilaallista voimaa aliarvioitiin. Stalin saattoi puolustussodassa hyvinkin koota kansan ympärilleen ja kohota sen suureksi isänmaalliseksi johtajaksi. Hänellä on runsaasti takamaastoa vetäytyäkseen tarvittaessa kauaskin itään ja jatkaakseen sieltä käsin taistelua. Ryti ei tätä mahdollisuutta kiistänyt.3
Paasikiven yhteisymmärrys hallituksen kanssa politiikan suuntaviivoista oli näin todettu. Jo ennen tapaamisiaan Rytin ja Wittingin kanssa hän oli 11.6.1941 varoittanut ystäväänsä ja kannattajaansa Mauno Pekkalaa kärjistämästä asioita. Vallitsevassa kriisitilanteessa Pekkalan ei pitäisi ajatella eroamista hallituksesta. 4 Pääministeri Rangellin 16.6. ja presidentti Rytin 18.6. Paasikiven kunniaksi tarjoamilla päivällisillä vallitsi niinikään hyvä mieliala tasavallan johdon antaessa varauksettoman tunnustuksensa valtioneuvokselle tämän Moskovassa suorittamasta työstä.5
Jälkimmäisessä tilaisuudessa läsnä ollut Mannerheim ei vieläkään ollut sataprosenttisen varma sodan syttymisestä, vaikkakin tapahtuneet suuret joukkojenkeskitykset tuskin merkitsivät muuta kuin edessä olevaa yhteentörmäystä. Sotilaalliselta ammattitaidoltaan huomattavasti korkeatasoisemmat saksalaiset tulisivat varmasti lyömään venäläiset vastustajansa.6
Luonnoksessaan vastauspuheeksi Rangellille Paasikivi totesi pyrkineensä Moskovassa – tuloksetta – modus vivendin luomiseen Suomen ja maantieteellisesti lähimmän suurvallan, Neuvostoliiton välille. Saksan tuen ansiosta Suomi ilmeisesti välttyi nyt jäämästä enää yksin, mikä antoi turvallisuuden tunnetta. Muistaa kuitenkin täytyi, että pienten valtioiden suvereenisuus ja itsenäisyys olivat yhä edelleen suurvaltojen keskinäisten suhteiden varassa.7
Päiväkirjaansa Paasikivi tiivisti Snellmania kritikoiden:
»Kansan pitää luottaa ainoastaan itseensä (nykyään paljon siteerattu). Tämä koskee ainoastaan suurta kansaa. Pienelle se ei riitä, esimerkiksi Suomen kansalle. Tietysti pienenkin, esimerkiksi Suomen kansan pitää tehdä kaikki, mitä voi puolustaakseen itseään ja taistellakseen elämänsä puolesta. Mutta kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, ei Suomen omat voimat riitä, vaan Suomen täytyy saada apua muualta, s.o. Saksasta».8
Eduskunnan puhemiehelle Väinö Hakkilalle Paasikivi korosti, ettei talvisota ollut herättänyt Neuvostoliitossa suomalaisten otaksumaa kunnioitusta. Vasta Berliinin ryhdyttyä antamaan tukea Helsingille Moskova oli alentanut ääntään.9
Aamuvarhaisella 22.6.1941 alkoi Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon. Hitlerin julistusta täydentäneessä v. Ribbentropin selonteossa mainittiin myös Molotovin marraskuussa 1940 esittämät Suomea koskeneet vaatimukset. Käydessään sodan puhkeamista seuranneena päivänä Rytin luona Tamminiemessä Paasikivi sai presidentiltä kuulla Suomen lähtevän mukaan 3.7.1941, koska silloin olisivat saksalaiset Pohjois-Suomessa valmiit.
Yhdessä herrat tarkastelivat kartalta Suomen tulevaa itärajaa, jonka kulku riippuisi sodan lopputuloksesta ja Neuvostoliiton kohtalosta. Lähinnä oli kysymys Itä-Karjalasta. Erityisen tyytyväinen Paasikivi oli Hitlerin Rytille lähettämään käsikirjeeseen, jossa Suur-Saksan johtaja nimenomaisesti vakuutti, ettei hänen valtakuntansa tulisi jättämään Suomea pulaan (im Stich lassen).
Periaatteellisia esteitä Suomen hyökkäykselle ei Paasikivi nähnyt. Päiväkirjaansa hän merkitsi: »Molotovin ilmoitus marraskuussa 1940 Hitlerille Neuvostoliiton aikeista meitä kohtaan päästää meidät vapaaksi kaikista moraalisista näkökohdista. Se antaa meille täydellisen moraalisen oikeuden ryhtyä mihin toimenpiteisiin tahansa Neuvostoliittoa kohtaan».
Puolueettomuushalusta, jonka puutteesta valtioneuvos myöhemmin syytti hallitusta, ei hänen omalta kohdaltaankaan voida jatkosodan alussa puhua. Päinvastoin: »Jos Suomi olisi syksyllä 1939 noudattanut Saksan (Göringin) neuvoa ja tehnyt Neuvostoliiton kanssa sopimuksen, niin olisimme nyt vahvempia ja voisimme yhtä hyvin olla mukana». 10
Valtioneuvoksen käydessä kolme viikkoa myöhemmin (14.7.1941) jälleen Tamminiemessä presidentti kertoi saksalaisten aikovan pitää Pietarin, josta muodostettaisiin kansainvälinen kauppakaupunki. Paasikivestä tämä oli »hyvä ja turvallinen asia», joka toteutuessaan huomattavasti parantaisi Suomen asemaa. »Silloin Saksa on intressoitu siitä, että Venäjä ei hyökkää meidän päällemme. Pääasia on, että Saksa saadaan lujasti intressoiduksi Suomesta ja Suomen tulevaisuudesta».
Tällöin voitaisiin Paasikiven mielestä myös ottaa taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeä Itä-Karjala tarvitsematta juurikaan pelätä revanssia Neuvostoliiton puolelta. Edullisena täytyi pitää myös sitä, että Saksa irrottaisi Neuvostoliitosta mm. Ukrainan, Bakun öljyalueet ja Kaukasian. Voimistuttuaan Venäjä luultavasti kiinnittäisi ainakin aluksi päähuomionsa näille suunnille.11
Paasikiven laskelmoidessa suurpoliittisiin intresseihin pohjautuvan Saksan tuen varaan hänen vanha ystävänsä P. E. Svinhufvud antoi vapaan vallan tunteilleen:
»Niinhän me kaikki vuoden 1918 miehet olemme innossamme Saksan ylösnousemuksesta ja nyt aivan erikoisesti siitä, että aseveljeys Saksan kanssa uudistetaan ja saamme olla mukana bolschevismiryssää likvidoimassa. Jonkinlaiselta rehabilitatiolta tuntuu myös, ettei luottamuksemme Saksaan lopultakaan pettänyt. Saksa meille itsenäisyyden hankki (etupäässä murskaamalla tsaarivallan armeijat ja sen kautta tsaarivallan) ja nyt Saksa pelastaa meitä ryssien pahimmista aikeista» 12
Seuratessaan sotatapahtumien kehitystä kesällä ja syksyllä 1941 Paasikivi varmistui yhä enemmän käsityksessään, että Neuvostoliiton resursseja oli aliarvioitu, vaikka Saksan lopullista voittoa itärintamalla ei sinänsä vielä ollutkaan aihetta epäillä. 13 Joka tapauksessa Suomen kohtalo tulisi riippumaan suurvaltojen voimainmittelyn tuloksesta. Hakkilan lausuttua Tampereella pitämässään puheessa: »Taas on vapautemme ja isänmaamme suojana Suomen mies», tyytymätön Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Ei ole, vaan Saksan mies. Siitä riippuu kaikki».14
Elokuun puoliväliin tultaessa valtioneuvos alkoi päiväkirjassaan jo pohtia erilaisia vaihtoehtoja sodan lopputulokseen nähden. Hitlerin joukot pystyisivät toivottavasti valloittamaan Moskovan, Pietarin ja Kievin, mutta tämän vaikutus kokonaisratkaisuun pysyi yhä avoimena.
Jos Saksa häviäisi taistelunsa Englantia ja Yhdysvaltoja vastaan, Suomen asema muodostuisi vaikeaksi – näin etenkin siinä tapauksessa, että asiat järjestettäisiin lopullisesti yleisessä rauhankonferenssissa, johon Venäjäkin osallistuisi. »On toivottava, että Saksa selviää tästä sodasta (sekä Venäjän sodasta, että sodasta Englantia vastaan). Silloin meillä on suhteellisen hyvä olla. Sillä luuloni on, että saks alaisten kanssa tulemme kyllä toimeen». (Edellä siteeratun päiväkirjansa kohdan Paasikivi on myöhemmin moneen kertaan viivannut yli.)15
Lohdullisena seikkana valtioneuvos kuitenkin noteerasi anglosaksisten suurvaltojen osoittaman sotilaallisen heikkouden. »En osannut arvioida Englantia (ja USA:ta) niin heikoksi ja mitättömäksi, kuin mitä ovat olleet. Eivät ole voineet tehdä juuri mitään Neuvostoliiton auttamiseksi». Syyksi hän arvioi Englannin ja USA:n yhteiskuntajärjestelmän. Demokraattis-parlamentaarinen systeemi kelpasi liberalismin soveltamiseen sekä rauhanomaiseen taloudelliseen toimintaan. »Mutta suuriin sotilaallisiin ratkaisuihin se ei pysty». Tilannetta ei parantanut Paasikiven radiosta kuuntelemien brittiläisten propagandalähetysten »tylsyys». Kehottaessaan suomalaisia rauhaan Lontoo ei vähimmässäkään määrin ottanut huomioon, miten nämä voisivat siihen päästä turvaamalla samalla tulevaisuutensa Venäjään nähden.16
Itä-Karjalan kohdalla Paasikivi oli sodan alusta pitäen katsonut alueen saamisen edellyttävän Saksan täydellistä voittoa. Vaikka itäraja lyhenisikin, Suomen voimat eivät yksinään riittäisi sen puolustamiseen. Kuten von der Goltz jo aikanaan oli hänelle todennut, Venäjä, olipa se sitten punainen tai valkoinen, ei pitkällä tähtäyksellä luopuisi pyrkimyksestään ainoaan jäättömään valtamerisatamaansa Muurmannilla.17
Ryti puolestaan suhtautui Itä-Karjalaan samalla tavoin varauksellisesti. Alli ja Juho Kusti Paasikiven käydessä 2.9.1941 päiväkahvilla Tamminiemessä herroille tarjoutui tilaisuus lähes kaksi tuntia kestäneeseen keskusteluun. Presidentti kertoi tällöin saksalaisten pitävän edelleen kiinni suunnitelmastaan ottaa haltuunsa suurin osa Euroopan-puoleista Venäjää. Tämä koski myös Pietaria.
Suomalaiset taas valtaisivat nyt Itä-Karjalan, mutta tuon tavoitteen saavuttamisen jälkeen sotaa ei enää jatkettaisi. Suomen osalta taistelu saattoi siis käytännössä päättyä kolmen tai neljän viikon kuluttua. Itä-Karjalan lopullinen kohtalo ratkaistaisiin vasta suursodan päättymisen jälkeen.
Ruotsalaiset oli Rytin mielestä koetettava saada ymmärtämään Itä-Karjalan merkitys Suomelle, ja heidän kanssaan pitäisi myöhemmin Saksan suostumuksella – solmia puolustusliitto. Suursodan lopputuloksesta presidentti oli kahden vaiheilla epäillen kuitenkin Englannin kykyä lyödä Saksa. Paljon riippui Hitlerin valtakunnan sisäisestä kestävyydestä. Führeriin ja Saksan sotilasjohtoon suomalaisilla oli hyvät suhteet, mutta natsipuolueen vaikutusta Ryti pelkäsi. Erityisesti Himmler oli »ikävä mies ».18
Syys-lokakuussa 1941 Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, odotettiin lähes päivittäin uutista Leningradin kukistumisesta. Suurta tapahtumaa silmällä pitäen Yleisradio valmisti etukäteen ohjelman, joka voitaisiin viipymättä lähettää kaupungin valloitusta koskevan tiedon saavuttua. Tähän liittyi Paasikiveltä pyydetty puhe, jota ymmärrettävistä syistä ei koskaan esitetty. Teksti on kuitenkin säilynyt hänen arkistossaan.19
Laajassa historiallisessa katsauksessaan Paasikivi totesi Pietarin merkinneen suomalaisille »pahan onnen aiheuttajaa», jonka vuosisatojen varrella tuottamia kärsimyksiä hän selosti. Erityistä huomiota valtioneuvos kiinnitti Neuvostoliiton syksyllä 1939 esittämiin aluevaatimuksiin, joita oli perusteltu Suomen rajan läheisyyden Leninin kaupungille aiheuttamalla vaaralla. Itse asiassa tapahtumien kulku oli osoittanut tällaisen ajattelun pätemättömyyden. Viipurin läänin, Hangon ja Baltian maiden anastaminen ei suinkaan tuonut turvaa Pietarille ja pelastanut sitä sortumiselta.
Päinvastoin, valtioneuvoksen mielestä kokemus osoitti Neuvostoliiton Suomen-politiikan olleen syksyllä 1939 ja sen jälkeen »yhtä ainoata erehdystä», jonka seuraukset »meistä riippumattomien suurten maailmantapausten vuoksi» tulivat päivänvaloon odotettua nopeammin. Palaten kevään 1917 puoluekokouksessa esittämäänsä ajatuskulkuun20 hän totesi »Historian Kostottaren» taas kohottaneen miekkansa ja iskeneen Suomen puolesta.
Keskittäessään huomionsa imperialistisiin laajentumispyrkimyksiin eri suunnilla Venäjä oli laiminlyönyt kansanså elämään liittyneiden huutavien epäkohtien korjaamisen. Yhteiskunnallinen, sivistyksellinen ja taloudellinen kehitys ei jaksanut pysytellä ulkoisen laajenemisen rinnalla valtakunnan ajautuessa mnsaista luonnonrikkauksistaan huolimatta umpikujaan ja onnettomuuteen.
Kansan elintason parantamiseen tarvittavat varat oli valtaosaltaan käytetty kohtuuttoman suuren sotilaallisen koneiston luomiseen, jonka tuottama hyöty jäi kyseenalaiseksi. Resurssit tosin riittivät Baltian ja Bessarabian valtaamiseen sekä hyökkäyssotaan pientä Suomea vastaan, mutta siihen menestys rajoittuikin. (Saksan kannalta arkaluontoiseen Puolan jakoon Paasikivi vältti puuttumasta.)
»Nyt on Neuvostoliitto ensi kerran joutunut suurvallan kanssa taisteluun. Ja siinä sen voimat, suuresta lukumäärästään ja hyvistä vamstuksistaan huolimatta, eivät ole koetta kestäneet. Valtakunta ei ole kyennyt suurta aluettaan ja pitkiä rajojaan puolustamaan. Lukumäärä ja vamsteet, vieläpä mieskohtainen urhoollisuus, ovat olleet huomattavat. Mutta Neuvostoliiton sotilaat ovat kohdanneet parempia sotilaita ja vamstuksia. Ja ennen kaikkea: Neuvostoliitolla on nyt vastassaan korkeampi henkinen kyky ja voima. Se on syynä taistelujen menettämiseen … Venäjän valtakunnan ja kansan tulevaisuus on nykyään hämärän peitossa. Suomen kansan toivo ja pyrkimys on se yksi ja ainoa, mikä meidän taholta on viime aikana useasti esiintuotu: saada vihdoinkin rauhassa ja turvallisuuden tunnossa elää ja tehdä työtämme täällä karussa Pohjolassa. Että rikkaan Venäjän maan ihmiset eivät kykene meidän kovaa työtä vaativaa maata asumaan ja viljelemään, siitä on viime aikana nähty riittävästi todistuksia. Vain me suomalaiset pystymme tätä Euroopan osaa rakentamaan ja inhimillistä sivistystä täällä luomaan ja kehittämään. Me tahdomme myös tätä maata ase kädessä puolustaa».
Puheessaan Paasikivi luonnollisesti kiinnitti runsaasti huomiota Nevan kaupungin vaikutukseen Suomeen. Silti hän Dostojevskiin vedoten piti Pietari Suuren länteen avaamaa »ikkunaa» Venäjän itsensäkin kannalta onnettomuutena ja toivoi tuon maan vastaisuudessa suuntautuvan kohti Aasiaa, jossa se pystyisi esiintymään antavana sivistystekijänä. Pietarin kaupungin tulevaisuutta koskevista konkreettisista suunnitelmista hän vaikeni, koska ei itsekään ollut niistä lähemmin perillä. Selvästikään hän ei katsonut asian kuuluvan Suomelle.
Valtioneuvokselle ominainen tasapainotteleva varovaisuus tulee näkyviin tunnustuksessa, jonka hän antaa yhtäältä venäläisen sotilaan urhoollisuudelle ja toisaalta saksalaiselle kulttuurille. Kansallissosialismista ja Hitleristä hän ei puhu mitään. Suursodan lopputulos oli yhä hämärän peitossa, minkä vuoksi näytti aiheelliselta välttää sanomasta enempää kuin mikä tuossa vaiheessa tuntui ajankohtaisen tarpeen vaatimalta.
Moskovasta palattuaan Paasikivi ei päässyt keskittymään pelkästään muistelmien kirjoittamiseen ja maailman tapahtumien seuraamiseen. Jo 21.7.1941 toinen valtiovarainministeri Juho Koivisto pyysi häntä suunnitteilla olevan, verotusjärjestelmän uudistamista valmistelevan komitean puheenjohtajaksi. Taustana oli poikkeusolojen kasvattama valtion rahantarve, jonka tyydyttämiseksi jouduttaisiin korottamaan niin välittömiä kuin välillisiäkin veroja. Rasituksen lisääntyessä tuli harkita myös uusia verotusmuotoja sekä pohtia aihepiiriin liittyviä teknisiä kysymyksiä. – Kaksi päivää mietittyään Paasikivi antoi myönteisen vastauksen.21
Verokomitea tarttui aluksi niihin kohteisiin, joilla voitiin nopeasti lisätä valtion tuloja. Jo 9.10.1941 valmistui ehdotus liikevaihtoverolaiksi. Myös tuloveron kiristämisestä laadittiin suosituksia. Oleellisena uudistuksena pidettiin valtion verojen ennakkoperintää »pitkin vuotta», vaikka järjestelmän soveltaminen käytäntöön saattoikin tuottaa hankaluuksia. Näin valtio voisi mahdollisimman nopeasti laskea hyväkseen verotulonsa ja niiden ostovoiman, mikä edistäisi inflaation torjuntaa. Tehokkuus lisääntyisi, ja verotuksen tapahtuminen vähitellen sekä pienissä erissä hyödyttäisi myös maksajia. Komitea laati tästä yksityiskohtaisen ehdotuksen.
Pulmallisempana entinen pankinjohtaja näki omaisuusverotuksen. Saadakseen tukea käsityksilleen hän matkusti vuodenvaihteessa 1941-1942 Tukholmaan keskustelemaan jo ennestään tuntemiensa arvovaltaisten motsalaisten ekonomistien ja pankkimiesten kanssa. Professorit Eli F. Heckscher ja Arthur Montgomery sekä keskuspankin pääjohtaja Ivar Rooth korostivat tällöin, että verot olisi aina maksettava tuloilla eikä omaisuudella. Verotus ja takavarikointi (konfiskaatio) olivat kaksi eri asiaa. Omaisuusvero ei saisi nousta korkeammaksi kuin omaisuuden tuottama tulo. Yhden kerran voitaisiin omaisuutta takavarikoida, kun taas omaisuuden jatkuva väheneminen muodostuisi ajan mittaan tuhoisaksi koko kansantaloudelle kansallisomaisuuden pienentyessä.
Ennakkokäsityksilleen Paasikivi sai motsalaisilta tukea siinäkin mielessä, ettei suuria valtion menoja voitu kattaa vain veroilla, vaan tarvittiin myös lainoja laskemalla liikkeelle valtion obligaatioita. Vanha totuushan oli, että lainoihin hankittiin varat sieltä, missä niitä oli, kun taas verotus otti rahat sieltäkin, mistä niitä ei liikenisi. Näin ollen veroihin verrattuna lainat häiritsivät huomattavasti vähemmän tuotantoelämää.22
Ongelma tietenkin keskittyi siihen, missä määrin valtion kasvaneet sotamenot olisivat katettavissa lainoin. Ruotsalaisiin auktoriteetteihin nojautuen Paasikivi ajoi komiteansa kokouksessa 27.2.1942 voimakkaasti lainanoton lisäystä. Verotuksen kiristämislinjalla ei enää päästäisi eteenpäin, joitakin vähäisiä »justeerauksia» kenties lukuunottamatta, koska kansalaisten kulutusmenot »ylemmissäkin piireissä» olivat jo supistuneet minimiin. Valtion omaisuuden myyntiä taas ei kannattanut ajatella siinäkään mielessä, että se merkitsi vain omaisuuden siirtoa Suomen sisällä. Niinpä täytyi turvautua valtion velan kasvattamiseen.
»Pessimismiähän ei saa levittää, mutta tietysti tämmöisessä suppeassa piirissä, jonka pitää juuri koettaa näitä asioita hoitaa, voi puhua avoimesti, ja kyllähän se niin on, että jos sota vielä yli ensi talven ja yli ensi vuoden kestää, sekä valtiontaloudellisessa että kaikessa muussakin taloudellisessa suhteessa tulevaisuuden perspektiivi meille ei ole valoisa, vaikka me kuinka yrittäisimme».23
Pessimistisen tilanteenarviointinsa pohjalta Paasikivi kääntyi jo pari viikkoa myöhemmin (11.3.1942) valtiovarainministeriön puoleen pyytäen eroa komitean puheenjohtajuudesta. Ulkonaisena perusteluna hän viittasi ajan puutteeseen sekä siihen, että kiireellisimmät uudistusehdotukset oli jo tehty. Taivutteluyritysten jäätyä tuloksettomiksi ministeriö vapautti valtioneuvoksen 21.5.1942 tehtävästään määräten hänen oman ehdotuksensa mukaisesti uudeksi puheenjohtajaksi hallintoneuvos Aarne Rekolan. Työtä jatkettaessa ei omaisuusveron lisäyksiltä voitu enää välttyä.24
Tulevaisuuteen kohdistuvat Paasikiven epäilyt ulottuivat vähitellen myös poliittiselle alalle. Jo lokakuussa 1941 hän päiväkirjassaan ilmaisi huolestuksensa Saksan asemasta sodan kehittyessä ennakoitua hitaammin. Jollei Moskovaa, Pietaria ja Ukrainaa saataisi vallatuksi ennen talven tuloa, Hitler voisi hävitä sodan. Vaikeuksia lisäsi Länsi- ja Itä-Euroopan miehitettyjen maiden yhä rohkaistuva vastarintaliike, joka sitoi Saksan voimia. Yleistilanteen huonontuessa Suomi oli joutumassa kahden tulen väliin. Solmiessaan rauhan se saisi kimppuunsa Saksan ja jatkaessaan sotaa taas vastaavasti Englannin.25
Vallitsevissa oloissa pienten maiden suvereenisuus oli valtioneuvoksen mielestä rajallinen niiden joutuessa etsimään tukea jonkin suurvallan taholta. Päiväkävelyllä 1.10.1941 Paasikivi löysi kiitollisen kuulijan sattumalta tapaamastaan kirjailija Eino Railosta, joka asetti kysymyksen, kuka Suomessa oli ensimmäisenä tuonut julki tällaisia ajatuksia. Paasikiyen ilmaistua tietämättömyytensä hän sai mieluisaksi yllätyksekseen kuulla olevansa itse kyseinen henkilö Uudessa Suomettaressa kesällä (todellisuudessa jo vappuna – T. P.) 1918 julkaisemansa artikkelin perusteella. 26 Valtioneuvoksen muistista asia oli jo kadonnut.
Tasavallan päämies osoitti kuitenkin vielä optimismia. Keskustellessaan linnassa 28.10.1941 Paasikiven kanssa kahden tunnin ajan presidentti katsoi saksalaisten etenemisen hitauden johtuvan lähinnä Venäjän teiden huonosta kunnosta. Saksalaiset ottaisivat kyllä Moskovan ja tunkeutuisivat Arkangelin -Astrakanin linjalle estäen siten venäläisiä saamasta apua etelästä. Pietari kukistettaisiin saarrostuksen keinoin. Yhtä mieltä herrat olivat siitä, etteivät britit kyenneet mihinkään. Saavutettuaan kolmen kannaksen linjan suomalaiset lopettaisivat taistelun ja kotiuttaisivat huomattavan osan joukoistaan. Miehitetyn Itä-Karjalan lopullinen kohtalo jäisi sodan päätyttyä käytävien rauhanneuvottelujen varaan.27
Rytin rohkaisevat tiedot eivät kuitenkaan taivuttaneet Paasikiveä suostumaan Wittingin välittämään, Berliinistä tulleeseen pyyntöön lähteä esitelmämatkalle miehitettyyn Hollantiin. Lähinnä oli kysymys valtioneuvoksen Venäjän-kokemuksia hyödyntäen vaikuttaa Hollannin mielialoihin saksalaisten hyväksi. Tuloksettomaksi jäi niinikään puolustusministeri Waldenin samansuuntainen matkakehotus. Vedoten terveydentilaansa ja verokomitean töihin Paasikivi kieltäytyi lähtemästä.28 Tilalle ehdotettuja Edwin Linkomiestä ja Emil Öhmannia v. Blücher ei huolinut, koska kyseiset professorit eivät olleet Venäjän tuntijoita. Asia näyttää jääneen tähän.
Sivusta käsin Paasikivi seurasi myös Suomen ja länsivaltojen välien vähittäistä kiristymistä kesällä ja syksyllä 1941. Kehitys huipentui viimein Englannin sodanjulistukseen 6.12.1941.29 Hänen informaattorinaan näissä asioissa toimi ennen muuta valtiovarainministeri Mauno Pekkala, joka suhteiden katkettua Britanniaan piti omin päin yllä yhteyksiä Yhdysvaltain lähetystöön ja suositteli kollegoilleen alistumista länsivaltojen tahtoon.
Valtioneuvos oli puolestaan eri mieltä korostaen, etteivät suomalaiset voisi noin vain lopettaa operaatioitaan ja päästä sodasta eroon. Sitäpaitsi Saksan häviötä täytyi epäillä. Marraskuussa tapahtunut Suomen liittyminen Antikomintern-sopimukseen oli Paasikiven mielestä ikävä asia, mutta sitä ei nähtävästi voitu välttää.
Sen sijaan valtiopäivillä käyty keskustelu, jossa kaikki eduskuntaryhmät- motsalaisten Ragnar Fumhjelmia lukuun ottamatta – asettuivat kannattamaan Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, oli Paasikivestä turha ja vahingollinen. Asiasta olisi pitänyt vaieta ja keskittyä pelkästään luovutetun Karjalan palauttamiseen valtakunnan yhteyteen. – Ennen joulua valtioneuvos sai vielä presidentti Rytiltä laajan selonteon sotatapahtumista sekä Suomen ja länsivaltojen suhteiden kehityksestä, minkä avulla hän pysyi ajan tasalla valtakunnan poliittisen johdon tilanteenarviointiin nähden. 30 Oleellisia erimielisyyksiä ei näytä esiintyneen.
»Länsiystävyydestään» huolimatta Mauno Pekkala ei saavuttanut anglosaksidiplomaattien taholla arvonantoa. Lontoon Foreign Officessa laaditussa muistiossa todettiin: »Pekkala on useita kertoja ilmoittanut uhanneensa erota hallituksesta ja tehnyt aina suuren numeron salaisesta kontaktistaan meihin. Varmaa on, että hän on kevytsarjalainen, ja vaikka hän asennoituukin ystävällisesti Britanniaan, hänestä ei ole vaikutusvaltaisen suomalaisen opinion edustajaksi». Pääpiirteissään sama käsitys oli myös amerikkalaisilla.31
Tukholmassa joulun jälkipäivinä 1941 käymissään keskusteluissa Paasikivi ei tyytynyt ainoastaan matkan virallisena aiheena olleisiin verotusasioihin. Häntä erityisesti kiinnostaneista maailmanpolitiikan näköaloista motsalaisilla pankkimiehillä oli erisuuntaisia käsityksiä. Enemmistö katsoi Euroopan orjuuttamiseen pyrkivän Saksan häviävän sodan, jolloin sen puolella olosuhteiden pakosta taistellut Suomikin joutuisi vaikeuksiin. Siksi sen pitäisi irtautua mahdollisimman pian. Toiset taas arvioivat Hitlerillä yhä olevan mahdollisuuksia ainakin kompromissirauhan saavuttamiseen. Yhtä mieltä sen sijaan oltiin Suomen edelleenkin nauttimasta good willista Ruotsin yleisen mielipiteen keskuudessa.
Paasikivi puolestaan korosti maansa joutuneen valitsemaan Saksan tai Neuvostoliiton välillä. »Neuvosto-Wenäjä on sata kertaa pahempi kuin Saksa». Viimeksi mainittua ei Suomessa pelätty. Maantieteellisistä ja muistakin syistä Saksan kanssa tultaisiin kyllä toimeen, ja tuon maan voittaessa sodan Suomi saavuttaisi »kunnollisen ja turvatun aseman». Englannin tai USA:n takuihin ei Helsingissä luotettu. Niistä oli takavuosina saatu kylliksi huonoja esimerkkejä. Ruotsalaisten viittaukset Saksan miehityshallintoon Norjassa eivät liioin tehonneet Paasikiveen. Bolsevikkien tihutyöt esimerkiksi Baltiassa ylittivät moninkertaisesti sen, mitä saksalaiset olivat saaneet Norjassa aikaan.32
Todellisen uutisen Paasikivi kuuli vasta vuoden viimeisenä päivänä pankinjohtaja Marcus Wallenbergin saapuessa hänen luokseen hotelliin. Lähettiläs, rouva Kollontai oli tiedustellut mahdollisuuksia avata yhteys suomalaisiin.33 Mistä sitten oli kysymys?
Aloitteen taustaan kuului Britannian ulkoministerin Anthony Edenin neuvottelumatka Moskovaan joulukuussa 1941. Stalin teki tällöin selväksi pitävänsä kiinni Hitlerin hyökätessä voimassa olleista rajoista, mikä siis edellytti Englannin antamaa tunnustusta mm. Baltian maiden ja Kaakkois-Suomen kuulumisesta Neuvostoliittoon. Lisäksi aluevaatimukset käsittivät osia ltä-Preussista, Petsamon sekä tukikohtia Romaniassa ja Suomessa. Viimeksi mainittujen maiden kanssa solmittaisiin erilliset sotilassopimukset.
Vastapalvelukseksi Neuvostoliitto suostuisi siihen, että britit oman turvallisuutensa varmistamiseksi hankkisivat itselleen tukikohtia Länsi-Euroopasta, esimerkiksi Ranskasta, Belgiasta, Hollannista, Tanskasta ja Norjasta. Kuitenkin Neuvostoliitolle oli annettava takeet siitä, että se saisi vapaasti käyttää Itämeren ja Pohjanmeren välisiä kulkuväyliä. Lisäksi »Saksan ja sen satelliittien» pitäisi maksaa sotakorvauksia, joiden suuruudesta voitaisiin sopia myöhemmin.
Rajaongelmaa lukuun ottamatta Suomen kysymys kuitattiin neuvotteluissa varsin vähällä. Stalinin mukaan Neuvostoliitto ei halunnut riistää kyseisen maan itsenäisyyttä. Sen sijaan sikäläisen hallituksen oli vaihduttava. Epäluuloisen Edenin tiedusteltua, mitä tämä merkitsi, hän sai kuulla esimerkiksi Paasikiven kaltaisten miesten ehkä soveltuvan hallitsemaan Suomea. Britannian ulkoministeri totesi apulaisilleen myöhemmin, ettei Neuvostoliitto siis vaatinut koko Suomea. Paasikivi ei ollut kommunisti, ja toisaalta oli pidettävä täysin luonnollisena Stalinin haluttomuutta olla tekemisissä hallituksen kanssa, jota vastaan hän oli käynyt sotaa. – Eden lupasi palata asiaan-hallituksensa ehdittyä ottaa siihen kantaa.34
Britannian ulkoministerin lähdettyä pitkälle paluumatkalleen – junalla Murmanskiin ja sieltä edelleen laivalla kotimaahan – rouva Kollontai ilmaantui jouluaattona Tukholmassa kabinettisihteeri Bohemanin puheille. Lähettiläs korosti, ettei Moskovasta ollut saapunut asiaa koskevia ohjeita, mutta tietyistä sieltä tulleista sähkeistä ja tiedusteluista hän oli muodostanut henkilökohtaisen käsityksen, jonka mukaan Kreml ei olisi täysin haluton Suomen kanssa solmittavaan sopimukseen. Katkemus tuota maata kohtaan tosin oli suuri, mutta toisaalta Neuvostoliitolla ei ollut intressiä alistaa suomalaisia valtaansa; nämä olivat aivan liian hankalia (besvärliga).
Rouva Kollontai mainitsi uskovansa Suomen riippumattomuuden sekä Saksaan että Neuvostoliittoon nähden olevan tärkeätä myös Ruotsille. Sovinto Neuvostoliiton kanssa ei kuitenkaan saisi johtaa Suomen joutumiseen Saksan miehittämäksi. Vaikka Kollontai puhuikin vain omissa nimissään, viimeksi mainittua kohtaa on pidettävä varsin merkittävänä. Ajankohtainen tilanne oli lähettilään mielestä sovintoa ajatellen epäedullinen, mutta myöhemmin Saksan heikentyessä edellytykset paranisivat.
Ruotsalaisten toimimista virallisina välittäjinä Kollontai ei edellyttänyt, koska se olisi näille Saksan reaktioita ajatellen liian vaarallista. Hyvät neuvot silloin tällöin riittäisivät. Tanner olisi mies, jonka kanssa voitaisiin keskustella, kenties myös Fagerholm, jota Kollontai kuitenkin piti »heikkona». Witting sen sijaan ei tullut kysymykseen »avosuisuutensa ja puuttuvan harjaantuneisuutensa vuoksi».
Pantakoon merkille, että politiikasta sivuun siirtynyt Paasikivi, jonka Tukholmassa olosta Kollontai ei jouluaattona vielä tiennyt, jäi tässä vaiheessa keskustelun ulkopuolelle. Pyhien välipäivinä valtioneuvoksen saapuminen kaupunkiin tuli kuitenkin neuvostolähetystön tietoon.35
Muuten tämäntapaiset kontaktit voitiin Kollontain mielestä hoitaa vain Tukholmassa, jossa – kuten kokemus oli osoittanut (Talvisodan rauhanneuvottelut. T. P.) – salaisuus osattiin säilyttää. Amerikkalaiset ja englantilaiset olivat aivan liian kömpelöitä voidakseen tulla vedetyiksi mukaan. Hanko oli vastikään joutunut taas suomalaisten käsiin, eikä Neuvostoliitto puolestaan enää pyrkinyt hankkimaan senkaltaisia eteentyönnettyjä tukikohtia. Näin avautuisi tie siedettäville (drägliga) suhteille Suomen kanssa. Tulevaisuudessa tuon maan politiikan oli kuitenkin muututtava enemmän Ruotsin noudattaman linjan kaltaiseksi. – Boheman, joka keskustelun aikana pidättyi omista kannanotoista, lupasi ottaa kuulemansa näkökohdat harkittavaksi.36
Suomeen tunnepohjaisesti suhtautuvan lähettilään oma-aloitteisuuden astetta verrattuna Moskovasta mahdollisesti tulleisiin ohjeisiin on nykyisen lähdetilanteen vallitessa vaikea määritellä. Esimerkiksi »eteentyönnetyistä tukikohdista» luopumista koskeva maininta ei ilman muuta sovellu yhteen Stalinin joitakin päiviä aikaisemmin Edenille esittämien vaatimusten kanssa.
Ruotsiin nähden sen sijaan Kollontain ennakko-odotukset pitivät paikkansa. Peläten hankkeen tulevan saksalaisten tietoon ulkoministeri Christian Günther katsoi, ettei hän voinut siihen virallisesti puuttua. Informaatio päätettiin toimittaa yksityistä tietä (pankinjohtaja Wallenberg) Tukholmassa oleskelevalle Paasikivelle.
Kaikkea ei suomalaiselle valtioneuvokselle kuitenkaan oikopäätä kerrottu Wallenbergin tyytyessä vain yleisin sanakääntein luonnehtimaan Kollontain osoittamaa periaatteellista kiinnostusta. Paasikivi voisi yksityishenkilönä ottaa suoran yhteyden madameen. Neuvostolähettilään kannan mukaisesti Wallenberg tähdensi, ettei asiasta saanut puhua mitään Wittingille. Paasikivi taas piti vaikeana ryhtyä mihinkään toimiin ilman presidentti Rytin suostumusta.37
Seuraavana päivänä valtioneuvos pohti tilannetta päiväkirjassaan. Oliko rouva Kollontailla mielessään mitään konkreettisia ehdotuksia? Niiden selville saaminen voisi olla hyödyllistä, mutta neuvostolähettiläs tuskin uskaltaisi mitään tällaista esittää vaan tyytyisi todennäköisesti vain tunnustelemaan suomalaisten kantaa. Kontaktin solmimiseen tarvittiin joka tapauksessa Rytin lupa. Presidentin asettuessa kielteiselle kannalle hänen, Paasikiven, käynnistä Kollontain luona ei olisi hyötyä, »vaan se voisi” olla minus». Venäläiset saattoivat sitäpaitsi julkistaa hankkeen.38
Wallenbergin saavuttua vuorokautta myöhemmin jälleen hotelliin ja kuultua Paasikiven näkökohdat päätökseksi tuli, että valtioneuvos Helsinkiin palattuaan viipymättä informoisi Rytiä. Mikäli Kollontai sitä ennen tekisi ruotsalaisille tiedusteluja, hänelle vastattaisiin, ettei yhteyksiä suomalaisiin ollut vielä saatu solmituksi. Tarvittaessa hän, Wallenberg, voisi itsekin tulla Helsinkiin neuvottelemaan Rytin kanssa.
Pankinjohtaja kertoi nyt Paasikivelle myös Kollontain viittauksesta länsivaltojen kyvyttömyyteen toimia välittäjinä, mistä oli saatu todisteita Englannin sodanjulistushankkeen yhteydessä edellisenä syksynä. Samoin valtioneuvos sai tietää neuvostolähettilään maininneen mahdollisena keskustelukumppanina Tannerin »tai jonkun muun». Wallenbergilta Paasikivi kuuli niinikään Stalinin Edenille esittämistä Suomea koskeneista vaatimuksista (Moskovan rauhan rajat, Petsamo, hallituksen vaihdos ja siihen liittyvä »Paasikiven kaltaisten miesten» paluu valtaan). Ruotsalaiset olivat saaneet nämä – sinänsä täysin paikkansa pitäneet – tiedot brittiläisistä diplomaattilähteistä.39
Kotiin palattuaan Paasikivi lupauksensa mukaisesti välitti tiedot Rytille. »Olimme yhtä mieltä siitä, että Tukholman asiaan nähden on oltava hyvin varovaisia, sillä me emme saa panna vaaraan Saksan luottamusta».40 Samalle kannalle asettuivat Rangell, Witting, Walden ja Mannerheim. Aloitteen taustaksi epäiltiin pyrkimystä kompromettoida Suomen poliittinen johto Saksan silmissä ja usuttaa siten Berliini Helsingin kimppuun. Suomeen kantautuneet tiedot Stalinin Edenille mainitsemista aluevaatimuksista eivät liioin rohkaisseet neuvotteluhalua. Rouva Kollontaille päätettiin olla vastaamatta.41
Kollontai ei kuitenkaan katsonut asiaa loppuunkäsitellyksi. Huolimatta Bohemanille mainitsemistaan epäilyksistä hän tarjosi maaliskuussa 1942 myös brittiläiselle lähettiläskollegalleen Tukholmassa Victor Malletille yhteistoimintaa Suomen irrottamiseksi sodasta. Tämäkään aloite ei ottanut tulta.
Malletin mielestä hankkeen tiellä oli kaksi suurta estettä: yhtäältä suomalaisten päättäväisyys olla enää luopumatta Viipurista sekä toisaalta kysymys Suomen huoltamisesta maan katkaistua välinsä Saksaan. Mikään Suomen hallitus ei voisi tehdä päätöstä, jonka seurauksena olisi kansan kuoleminen nälkään. Rouva Kollontai puolestaan Malletin mukaan ymmärsi nämä vaikeudet. Hänellä ei ollut varmoja tietoja hallituksensa rauhanehdoista. Todennäköisesti lähdettäisiin liikkeelle vuoden 1940 rajoista. Silti hän (Kollontai) uskoi, että Viipurin ongelma olisi selvitettävissä. Kuitenkaan neuvostohallitus ei tarjoaisi vuoden 1939 rajoja. Huoltokysymys olisi ehkä järjestettävissä Ruotsin välityksellä.
Englannin ulkoministeriössä Kollontain argumentit saivat yhtä viileän vastaanoton kuin Malletinkin taholla. Keskustelu Viipurista ja muista tulevien rajojen yksityiskohdista pysyi Lontoon mielestä täysin akateemisena niin kauan kun huolto-ongelmaa ei ollut ratkaistu. Saksaa pelkäävä Ruotsi ei voinut tulla kysymykseen elintarvikkeiden ja raaka-aineiden välittäjänä Suomeen. Sitäpaitsi ruotsalaisten ainoa valtameriyhteys länteen (Göteborgin satamasta) oli aluevesirajalta lähtien Saksan laivaston valvonnassa. Ruotsin oman kulutuksen selvästi ylittäviä kuljetuksia ei Berliini sallisi. Murmanskin väylä tuli yhtä vähän kyseeseen; sinnehän ei pystytty toimittamaan riittävästi edes Neuvostoliiton tarvitsemia apulähetyksiä. Toistaiseksi ei Suomea näin ollen voitu auttaa.
Periaatteelliseltakin kannalta asia oli mahdoton, koska länsivallat kieltäytyivät lähettämästä elintarvikkeita edes omiin liittolaismaihinsa näiden jouduttua Saksan miehittämiksi. Foreign Officessa katsottiin Hänen Majesteettinsa hallituksen etujen mukaiseksi pysytellä irti rouva Kollontain ehdotuksista siitäkin syystä, että lähteminen tällaisiin hankkeisiin saattoi herättää Moskovassa epäluuloja Englannin »flirtistä» Suomen kanssa Neuvostoliiton kustannuksella. Soveliain tapa oli vetäytyä hienotunteisesti syrjään sekä jättää Suomi ja Neuvostoliitto kahden kesken selvittämään välinsä. Lisäksi Eden ei uskonut suomalaisten olevan taipuvaisia sovintoon, ennenkuin he näkisivät miten Saksan keväthyökkäyksen kävi.
Näkökohtansa Foreign Office saattoi myös Yhdysvaltain ulkoministeriön (State Departmentin) tietoon. Mihinkään aktiivisiin toimenpiteisiin erillisrauhan aikaansaamiseksi ei ollut mahdollisuuksia. Britannian hallitus tulisi niin muodoin noudattamaan entistä linjaansa, ts. kylvämään propagandan avulla eripuraisuutta (dissension) suomalaisten keskuuteen heikentääkseen siten heidän sotapanostaan. Ulkoministeri Cordell Hull oli samaa mieltä. USA:n hallitus ei liioin toistaiseksi nähnyt edellytyksiä aloitteiden teolle rauhan asiassa.
Brittien tiedusteltua, oliko Yhdysvalloissa tutkittu mahdollisuutta elintarvike- ym. toimituksin vähentää Suomen riippuvuutta Saksasta, USA:n sotatalousviranomaiset (Board of Economic Warfare) laativat kesällä 1942 arviolaskelman Suomen tarpeista. Kuitenkin, kuten State Departmentin taloudellinen alivaltiosihteeri Dean Acheson totesi, niin kauan kun kysymys kuljetusväylistä ja tonnistosta pysyi ratkaisemattomana, laadittu tutkimus oli tuomittu jäämään sinänsä mielenkiintoiseksi »aritmeettiseksi harjoitelmaksi». Sotaministeriö (War Department) oli samaa mieltä. Vallitsevissa oloissa USA katsoi Suomen-politiikassaan parhaaksi jatkaa jo syksystä 1941 periytyvää linjaansa tyytymällä varoitusten ja uhkausten esittämiseen.42
Olematta tietenkään selvillä länsivaltojen politiikan yksityiskohdista Paasikivi kokeneena tarkkailijana pystyi aivan oikein arvioimaan kokonaisasetelman, jonka puitteissa toiveilla Suomen irtautumisesta sodasta ei vielä ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Tässä mielessä hän joutui hillitsemään luonaan käyneitä yli-innokkaita rauhanystäviä Mauno Pekkalaa ja Yrjö Ruutua. Mitään ei ollut toistaiseksi tehtävissä. Välien rikkoutuminen Saksan kanssa merkitsisi joutumista Venäjän käsiin. Sitäpaitsi sodan lopputulos oli vielä epävarma. Nyt oli syytä katsoa, miten Saksan kesäksi 1942 suunnittelema suurhyökkäys onnistuisi. Suomalaisella Klubilla tapaamalleen Saksan lähetystön lehdistöavustajalle Hans Metzgerille Paasikivi korosti 3.2.1942 »varmojen rajojen» saavuttamista jokaisen rauhantunnustelun edellytyksenä.43
Käsityksensä Englannin heikkoudesta Paasikivi ilmaisi myös maaliskuussa 1942 luonaan käyneelle vanhalle anglofiilille G. A. Gripenbergille. Vieraansa päiväkirjamerkinnän mukaan valtioneuvos oli kaksituntisen keskustelun aikana lähes yksin äänessä. Ulkonäöltään hän ei ollut Gripenbergin mielestä sanottavasti muuttunut lukuunottamatta perin rumia uusia tekohampaita. 44
Suurpolitiikassa vallitsevan »välivaiheen» aikana tuli huolehtia kansan mielialan ylläpidosta. Tähän antoi myös Paasikivi panoksensa esiintymällä puhujana Messuhallissa Moskovan rauhan 2-vuotispäivänä 13.3.1942 järjestetyssä »Suomen nousun juhlassa», jonka organisoivat Aseveliliitto, Helsingin ammatillinen paikallisjärjestö sekä Helsingin suojeluskuntapiiri. Toisen juhlapuheen piti ministeri Väinö Tanner ja tervehdyssanat lausui luutnantti Väinö Leskinen. Ohjelmaan kuului lisäksi Ella Erosen lausuntaa sekä Jorma Huttusen, sotilaspoikakuoron sekä varuskuntasoittokunnan musiikkinumeroita. Tasavallan presidentti kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan.
Puheensa Paasikivi rakensi sikäli edellisenä syksynä pitämättä jääneen radioesitelmän pohjalle, että hän keskittyi nyt luonnehtimaan Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa syksystä 1939 alkaen. Löytämättä siitä tarkoituksenmukaisuutta Moskovan omienkaan intressien kannalta hän oli taipuvainen näkemään Kremlin menettelyn »yhtämittaisena erehdyksenä».
Virheiden sarja alkoi Paasikiven mielestä Suomelle lokakuussa 1939 esitetyistä aluevaatimuksista. »Nykyinen sota on osoittanut, missä Saksan mahtavan armeijan luonnollinen tie Neuvosto-Venäjälle kulkee ja missä Saksan ja Neuvosto-Venäjän välit ratkaistaan. Ja niin voi kysyä: Mitä hyötyä on Neuvosto-Venäjällä ollut Hangon tukikohdasta? Nykyinen sota on antanut siihen kysymykseen kielteisen vastauksen: Ei mitään hyötyä». Aina tsaarinaikaan pohjautuva tukikohtaidea ei ollut vastannut todellisten olojen vaatimuksia. Silti bolsevikkien aloittama talvisota johti Suomen silpomiseen ja runtelemiseen.
Toisena Kremlin suurena erehdyksenä Paasikivi näki juuri Moskovan »huonossa rauhassa» pakolla vedetyn »keinotekoisen ja mielivaltaisen» rajan, jonka myöhempien tapausten valossa voitiin havaita muodostuneen Neuvostoliitolle itselleen sekä hyödyttömäksi että suorastaan vahingolliseksi.
Kolmas erehdys sisältyi Moskovan rauhaa seuranneiden viidentoista kuukauden aikana harjoitettuun painostuspolitiikkaan, jonka Paasikivi lähettiläskautenaan oli monin tavoin saanut itse kokea. Pahinta aikaa merkitsi kesä 1940, jolloin »surullisen kuuluisa» Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seura oli harjoittanut »metelöivää toimintaansa». Vasta syksyllä 1940 ja talvella 1941 alkoi asema helpottua. »Kiitollisin mielin olemme viime kesäkuun 23 pnä Saksan valtakunnankanslerin Adolf Hitlerin julistuksesta lukeneet, mitä marraskuussa 1940 oli Suomen asiassa tapahtunut ulkoasiainkomissaari Molotovin käydessä Berliinissä, ja mitä valtakunnankansleri silloin oli meidän puolestamme tehnyt».
Neljännen erehdyksen Paasikivi paikallisti sitten kesäkuuhun 1941, jolloin Neuvostoliitto »jälleen hyökkäsi meidän päällemme». Sitä edeltäneistä saksalaisten joukkojenkeskityksistä Suomeen valtioneuvos ei puheessaan tietenkään maininnut. Armeijan loistavien saavutusten ansiosta oli luovutetut alueet voitu virallisesti julistaa jälleen yhdistetyiksi valtakuntaan, minkä jälkeen Moskovan rauha säilyi enää vain »synkkänä lehtenä Suomen historiassa». – Yleisarviointina tilaisuudesta tyytyväinen Paasikivi totesi päiväkirjassaan: »Onnistunut juhla»45
Jälkikäteen Paasikivi tosin kuuli Moskovan radiota kuunnelleelta kälyltään Olga Valveelta siellä useasti »moititun ja parjatun» häntä Messuhallissa pidetyn puheen johdosta. Valtioneuvos ei kuitenkaan halunnut antaa periksi. »Tämä on kuvaavaa venäläisille. Minä kuitenkin puhuin objektiivisesti. Mutta he ovat edelleen ylpeitä ja kunniastaan arkoja. Mindervärdeskomplex».46
Noudattaessaan Messuhallin puhujalavalla lojaalisti hallituksen linjaa, jonka hän epäilemättä myös hyväksyi, Paasikivi yksityisessä päiväkirjassaan korosti suljetussa seurassa tapahtuvan pohdinnan ja »resoneerauksen» merkitystä. »Rytin, Tannerin ja Carl Enckellin kanssa saa hedelmällisen ja hyödyllisen keskustelun aikaan». Näin voitiin tarkastella eri vaihtoehtoja sekä mahdollisuuksia ottamalla asioiden eri puolet huomioon. Hyödytöntä sen sijaan oli seurustelu esimerkiksi KOP:n ja Teollisuuspankin miesten kanssa, jotka »huusivat vain yhteen suuntaan».47
Esitelmöidessään jo traditioksi muuttuneella tavalla kokoomuspuolueen säätiön vuosikokouksessa 30.3.1942 Paasikivi viittasi 1930- luvulla keskustelun tason parantamiseksi perustamaansa ulkopoliittiseen klubiin, joka sittemmin oli nukahtanut. Ajatus ottikin nyt sikäli tulta, että säätiön hallitus nimesi Paasikiven johtaman työryhmän suunnittelemaan klubin perustamista uudelleen.
Varsinaisessa esitelmässään valtioneuvos totesi Suomen ulkopoliittisen aseman suhteellisen hyväksi, joskin sotaan tietenkin aina liittyivät omat epävarmuustekijänsä. Poliittinen linja näyttäytyi selvänä; sotaan oli lähdetty Saksan rinnalla Moskovan rauhan korjaamiseksi. Teki mieli sanoa oikeuden voittavan, sillä Suomen asia oli oikea. »Mutta jos olisin tsekki, puolalainen, hollantilainen, belgialainen, kreikkalainen ym. Mitä silloin sanoisin oikeudesta»?
Paasikivi katsoikin parhaaksi olla syventymättä asiaan ainakin niin kauan kuin sotaa kesti. Kaikki suurvallat olivat imperialisteja, mikä ominaisuus kuului niiden olemukseen. Toistaiseksi ei pienille kansoille valitettavasti jäänyt muuta keinoa kuin soveltaa »pelastakoon itsensä, ken voi»-politiikkaa. Pitkällä tähtäyksellä siitä kuitenkin pitäisi päästä eroon ja rakentaa tilalle jo Yrjö-Koskisen haaveilemaa pienten kansojen solidaarisuutta.48
Päiväkirjaan liittämässään pohdinnassa Paasikivi päätyi havaintoon, ettei suurvallan häviö sodassa merkinnyt sen kansallisen olemassaolon joutumista vaakalaudalle. Esimerkkeinä tästä olivat Saksa 1918 ja Ranska 1940. Sen sijaan pienen maan tappio sodassa suurvaltaa vastaan nosti esiin kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Näin oli varsinkin suurvallan kuuluessa Neuvostoliiton tavoin kokonaan eri kulttuuripiiriin. Pienvallan häviö toiselle pienvallalle sen sijaan oli eri asia, kuten vuosisadan alun Balkanin sodat osoittivat. Niinikään Norjan mahdollinen tappio, jos se v. 1905 olisi joutunut sotaan Ruotsia vastaan, ei olisi merkinnyt maan kansallisen elämän tuhoa.49
Erityistä huolestusta Paasikivi tunsi sodan mukanaan tuomasta moraalin rappeutumisesta. Tätä kuvasti kaikkien osapuolten propagandan »hirmuinen valheellisuus». Parannuksen jäädessä tulematta koko ihmiskunta vaipuisi täydelliseen barbariaan. Samaa osoitti sodan raakuus kaupunkien pommittamisineen ja hävittämisineen. »Ilahduttavina tietoina» ilmoitettiin niin ja niin monen kymmenentuhannen tonnin upottamisesta. »Ja toisella puolella ponnistellaan äärimmäisyyteen uusien tonnistojen rakentamisessa. Idiotismia, jota ei luulisi ihmisten kesken mahdolliseksi enää nykyaikana». 50
Kokoomuspuolueen säätiössä kaavailtu »ulkopoliittinen klubi» kokoontui ensimmäisen kerran 20.5.1942 Kämpissä.51 Tilaisuuden puheenjohtajaksi valittiin Hugo Suolahti. Pöytäkirjaa ei laadittu, mutta Väinö Voionmaan pojalleen lähettämän kirjeen mukaan J. K. Paasikivi piti »laajan ja hauskan, vaikkakin hajanaisen ja epämääräisen esitelmän pienten kansojen asemasta nykyisessä maailmankriisissä». Voionmaa raportoi valtioneuvoksen »briljeeranneen» suurella lukeneisuudellaan. »Hän kertoi, ettei hän todellakaan ollut tullut lukeneeksi Clausewitzia ennenkuin vasta äskettäin (sellaistakin laiminlyöntiä voi hänelle tapahtua) ». 52
Esitelmässään Paasikivi keskittyi jo tutuin sanakääntein luonnehtimaan pienten kansojen tukalaa asemaa suurvaltojen puristuksessa. Voimapolitiikkaa soveltaessaan viimeksi mainitut (Neuvostoliitto, Saksa, Englanti, USA ja Japani) olivat kaikki samanlaisia. Vailla mahdollisuutta saada pieniltä mailta apua Suomi joutui »pakosta» turvautumaan Saksaan.
Hitlerin valtakunta aikoi nyt Paasikiven mukaan luoda johtamansa suurelintilan taaten sen menestyksen ja rauhan. Kenties ei Suomikaan kokonaan hukkuisi joutuessaan sen piiriin. Täytyi vain toivoa sellaisten aikojen joskus koittavan, jolloin pienetkin kansat voisivat vapaasti elää ja edistyä. Tärkeätä oli yhteyksien ylläpitäminen muihin Pohjoismaihin, jotka oli saatava tajuamaan bolsevismin taholta uhkaava vaara.
Käydyssä keskustelussa K. R. Brothems yhtyi valtioneuvoksen ajatuksiin ihmetellen kuitenkin, miten rauha voisi pysyä, jos jäljelle jäisi useita voimapolitiikkaa soveltavia suurvaltoja. Paasikivi tiesi silti ratkaisun tähänkin ongelmaan. Berliinin mukaan vastuu rauhan ja järjestyksen ylläpitämisestä kuului Suur-Saksan Wehrmachtille, joka säilyisi mahtavimpana maailmassa.53
Paasikivelle erityisen mieluisaa tilaisuutta keskusteluun merkitsivät Yhdysvaltain lähettilään Arthur Schoenfeldin 2.6.1942 tarjoamat päivälliset. Vaikka vieraslista käsitti mm. pääministeri Rangellin, ulkoministeri Wittingin, valtiovarainministeri Tannerin ja eduskunnan puhemies Hakkilan, Schoenfeld seuraavana päivänä Washingtoniin sähköttämässään raportissa keskittyi miltei yksinomaan valtioneuvos Paasikiven mielipiteiden luonnehtimiseen. Tannerin ja Wittingin lyhyitä repliikkejä lukuun ottamatta muut vieraat54 keskittyivätkin lähinnä Schoenfeldin haastatteleman valtioneuvoksen kuunteluun.
Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ongelmalle Paasikivi ei nähnyt muuta ratkaisukeinoa kuin Saksan vallan säilyttämisen Neuvostoliiton vastapainona. Venäläisten mentaliteetti oli täysin vieras Länsi-Euroopalle, ja heidän täytyi antaa vielä kauan sivistyä ja kehittyä. Stalinin politiikka edusti ulkoisen ekspansion ja sisäisen rakentamisen yhdistelmää. Vain voima kykenisi estämään Venäjän tunkeutumisen Pohjois-Eurooppaan nyt käynnissä olevan sodan aiheuttaman uupumuksen mentyä ohi. Pitkällä tähtäyksellä Paasikivi epäili venäläisten vilpittömyyttä Atlantin julistuksen periaatteisiin nähden sekä länsivaltojen kykyä pitää heidät aloillaan, jos sota päättyisi Yhdistyneiden Kansakuntien kannalta voitollisesti.
Johtopäätöksenä Paasikiven ja muiden suomalaisten johtohenkilöiden (Tannerin ja Wittingin) lausunnoista Schoenfeld katsoi heidän yhä edelleen laskevan Saksan voiman varaan ainoana tarjona olevana resurssina Neuvostoliittoa vastaan. Jos tämä tuki pettäisi, he eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin kansallisen olemassaolonsa tuhoutumisen ja koko Euroopan mantereen joutumisen Venäjän valtaan.
Suomalaisten reseptinä oli länsivaltojen ja Saksan yhteisrintaman muodostaminen Neuvostoliittoa vastaan. Schoenfeldin huomautusta välttämättömyydestä pitää venäläiset mukana uuden maailman rakennustyössä, johon ryhdyttäisiin Saksan lyömisen jälkeen, vieraat eivät hyväksyneet. Yhteenvetona USA:n lähettiläs totesi raportissaan:»Lyhyesti sanoen nämä suomalaiset pitävät venäläisiä parantumattomina ja meidän poliittista idealismiamme mahdottomana toteuttaa».55
Suurten maailmantapahtumien kehitys teki kuitenkin vähitellen yhä selvemmin oikeutta Schoenfeldin näkökohdille Paasikiven ja Suomen poliittisen johdon käsitysten kustannuksella. Vähitellen ryhtyi myös valtioneuvos tekemään johtopäätöksiään tilanteesta.
