JATKOSODAN PAASIKIVI

Kevään 1944 neuvottelut

Kremlissä tilanne oli jo marraskuussa 1943 katsottu kypsäksi rauhan­ aloitteen tekoon. Puheilleen kutsumalleen kabinettisihteeri Bohema­nille lähettiläs Kollontai luki 20.11.1943 vastikään Moskovasta saa­mansa sähkeen:

»1. Jos Suomi on halukas keskustelemaan rauhasta, ovat sen edustajat tervetulleita Moskovaan.

2. Neuvostoliiton tarkoituksena ei ole tehdä Suomesta pro­vinssia eikä rajoittaa sen itsenäisyyttä tai riippumattomuutta, el­lei Suomen tuleva politiikka siihen pakota».

Puuttumatta viimeisen kohdan tulkinnanvaraisuuteen rouva Kollontai huomautti hymyillen tämän ehdotuksen tietysti merkitsevän koko­naan muuta kuin ehdottoman antautumisen vaatimusta. Hän tahtoisi vielä ennen kuolemaansa sovittaa (försona) Suomen ja Venäjän. Bohemanin oli saatettava perille terveiset, ettei Helsingin missään ta­pauksessa pitäisi päästää Neuvostoliiton nyt avaamaa ovea sulkeutu­maan.

Moskovan ulkoministerikonferenssin jälkeen Tukholmasta kantau­tuneet tiedot merkitsivät Suomen hallitukselle valonsädettä pimey­teen. Marraskuun 29. päivänä 1943 Boheman jätti Kollontaille Helsin­gistä tulleen vastauksen. Siinä todettiin Suomessa oltavan tietoisia Neuvostoliittoon kohdistuvien hyvien ja ystävällisten suhteiden elin­tärkeästä merkityksestä ja lausuttiin toivomus edellytysten luomisesta niiden ylläpitämiselle sekä kansainvälisen oikeuden mukaisen puolu­eettomuuden noudattamiselle.

Vuoden 1939 rajat, joiden puitteissa Suomen suvereeninen valtio oli syntynyt ja vaikuttanut, voisivat hallituksen mielestä edelleenkin tarjota pohjan hyvälle naapuruudelle Suomen ja Neuvostoliiton välil­lä. Ensiksi mainittu maa oli kuitenkin valmis keskustelemaan sellai­sista muutoksista rajalinjaan, jotka saattaisivat lujittaa molempien naa­purikansojen tulevia rauhanomaisia suhteita. Myös kaikista muista rauhan aikaansaamiseen mahdollisesti liittyvistä kysymyksistä ol­taisiin valmiita vaihtamaan mielipiteitä.

Suomalaisille koitti nyt varsin pitkä odotusaika, mikä johtui siitä, et­tä Moskovan ja Helsingin tavoitteet todellisuudessa olivat perin kau­kana toisistaan. Teheranissa pidetyssä huippukokouksessa Stalin määritteli 1.12.1943 Rooseveltille ja Churchillille Neuvostoliiton rau­hanehdot Suomelle. Ne olivat:

1. Vuoden 1940 rauhansopimuksen palauttaminen voimaan.

2. Hanko tai Petsamo. Viimeksi mainittua ei vuokrattaisi, vaan se liitettäisiin pysyvästi Neuvostoliittoon.

3. Suomalaisten aiheuttamien vahinkojen 50-prosenttinen korvaaminen.

4. Välirikko Saksan kanssa.

5. Saksalaisten karkottaminen maasta.

6. Demobilisaatio.

Winston Churchill yritti vielä sotakorvausten osalta vaikuttaa Stali­niin. Kansainvälinen kokemus oli osoittanut, etteivät laajat korvaus­ vaatimukset olleet toteutettavissa. »Minua ei tosin vielä ole valittu neuvostokomissaariksi, mutta suosittelisin tästä hankkeesta luopu­mista. Sitäpaitsi meillä on paljon tärkeämpiä asioita harkittavanam­me». Viimeksi mainitusta seikasta kaikki kolme suurta olivat täysin yhtä mieltä. Stalinin tehtyä ehdottoman selväksi päätöksensä vaatia osittaisen miehityksen uhalla sotakorvauksia keskustelu kääntyi Sak­san kysymykseen liittyviin ongelmiin. Suomeen ei enää palattu.

Itse asiassa pohjoisen tasavallan kohtalo oli Teheranin konferenssin päättyessä olennaisilta osiltaan jo ratkaistu. Jäljelle jäi vain suo­malaisten vakuuttaminen siitä. ¹

Joulukuun 20. päivänä 1943 lähettiläs Kollontai vihdoin saattoi Tukholmassa ilmoittaa kabinettisihteeri Bohemanille Moskovan viral­lisen kannan. Neuvostohallitus ei voinut pitää ulkoministeri Ramsayn tiedotusta tyydyttävänä, koska tulevien rajojen oli joka tapauksessa noudatettava Moskovan rauhan linjoja. Muista kysymykseen tulevista asioista voitaisiin mahdollisesti keskustella.

Kollontai yhtä vähän kuin Bohemankaan ei pystynyt salaamaan saadun vastauksen herättämää pettymystä. Kuitenkin lähettiläs toivoi, ettei Suomi ryhtyisi mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotka voi­sivat vaikeuttaa tulevia neuvotteluja. On syytä panna merkille neu­vostoministerin puhuneen ainoastaan vuoden 1940 rajoista yksilöi­mättä lainkaan muita Teheranissa sovittuja ehtoja.

Helsingissä pettymys tunnettiin niinikään kipeänä, sillä kuukautta aikaisemmin vastaanotetun tarjouksen varaan oli jo ehditty rakentaa melkoisia toiveita. Vuoden viimeisinä päivinä käymissään neuvotte­luissa hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätti, ettei rauhaa voitu Kremlin tiedottamalta pohjalta tehdä, mutta että keskusteluja oli jat­kettava. Neuvottelukosketuksen katkeamista pelkäävän ja hallituksen linjaa liian jyrkkänä pitävän Mannerheimin mielestä olisi parasta lä­hettää edustaja suoraan Moskovaan, koska Tukholman kautta välite­tyistä kontakteista ei ajan mittaan olisi hyötyä.

Hallitus taas katsoi liian aikaisen ilmitulon vaaran Moskovan-mat­kan yhteydessä olennaisesti suuremmaksi. Siksi oli syytä ensin kai­kessa rauhassa neuvotella ehdoista Tukholmassa. Saksan kysymys täytyi myös ottaa huomioon, mutta jos rauhaan muuten päästäisiin, se ei saanut olla esteenä.

Erityisesti pelättiin tulevissa neuvotteluissa esitettävän sellaisia uusia vaatimuksia, joita olisi mahdotonta hyväksyä. Tällöin taistelu siis jatkuisi, mutta mihin vastarintaan pystyisi rauhan tekoa kauan ki­vääri jalalla odottanut armeija? Neuvottelujen aloittamiseksi hallituk­sen oli varmistauduttava siitä, että eduskunta hyväksyisi niissä esitet­tävät vaatimukset – edellyttäen tietenkin, että se itse katsoi voivansa suostua niihin. Eduskunnan informoimisesta taas olisi väistämättömä­nä seurauksena vaatimusten vuotaminen julkisuuteen, jolloin ne saat­toivat aiheuttaa hankalasti hoidettavan reaktion kotimaassa tai saksa­laisten ryhtymisen toimintaan. Päänvaivaa oli siten aivan riittävästi.

Uudenvuodenpäivänä 1944 lähetetyssä vastauksessa Helsinki il­maisi kiitollisuutensa rouva Kollontaille tämän ponnistelujen johdos­ta ja toivoi yhteyden säilyttämistä neuvostohallitukseen. Kuitenkaan Suomi ei voinut ajatella rauhaa, joka jättäisi rajan toiselle puolelle kaupunkeja ja muita maan talouselämälle tärkeitä alueita. Lisäksi Suo­mi olisi kiitollinen saadessaan tietää, mitä Neuvostoliitto ajatteli muis­ta rauhaan liittyvistä kysymyksistä.

Helsingin vastaus herätti rouva Kollontaissa syvää tyytymättömyyttä, ja hän kieltäytyi sähköttämästä sitä sellaisenaan Moskovaan. Ulkomi­nisteri Güntherille lähettiläs kuitenkin totesi saattavansa raportoida suomalaisten olevan huolissaan Viipurin kohtalosta. Muuten keskuste­lut oli syytä siirtää mahdollisimman pian Tukholmasta Moskovaan, koska siellä ja vain siellä voitiin päästä eteenpäin ja saavuttaa tuloksia.

Toisaalta Kollontai myönsi ymmärtävänsä Suomen hallituksen on­gelman; sen koskematon armeija oli kaukana Neuvostoliiton alueella ja maassa oli saksalaisia joukkoja. Kuitenkin täytyi pitää äärimmäisen tärkeänä edustajan lähettämistä kiireimmiten Moskovaan. Hallitus saattoi aivan hyvin ilmoittaa, että vaikka se ei katsonut voivansa hy­väksyä Neuvostoliiton periaatteellista lähtökohtaa, ts. vuoden 1940 ra­joja, se halusi kuitenkin valita edustajan, joka yrittäisi löytää ratkaisuun johtavan tien käymällä keskusteluja Neuvostoliiton pääkaupungissa.

Tässä kohdin Kollontai mainitsi Paasikiven nimen. Stalin piti häntä suuressa arvossa ja suhtautui häneen myötämielisesti. Stalin oli sano­nut, että oli aina mielenkiintoista väitellä Paasikiven kanssa; suoma­lainen valtiomies käyttäytyi miellyttävästi ja hänellä oli huumorinta­jua. Helsingin hallituksen viivyttelystä olisi seurauksena rauhanehto­jen koveneminen.

Kokonaisuutena katsoen on todettava Kollontain luonnehtineen Neuvostoliiton myönnytysvalmiutta huomattavasti suuremmaksi ver­rattuna Stalinin itsensä Teheranissa esittämiin ehtoihin. Toisaalta lä­hettilään raportti suomalaisten kannasta ei Moskovassa antanut aihet­ta jatkotoimenpiteisiin. Kreml vaikeni osoittaen siten tyytymättömyyt­tään. Neuvottelut näyttivät ajautuneen kuolleeseen pisteeseen.²

Tammikuun 24. päivänä 1944 Kollontai otti Suomen rauhankysy­myksen jälleen esille keskustelussaan Bohemanin kanssa. Moskovan vaikeneminen tuntui hänestä pahaenteiseltä. Ilmeisesti Suomi voisi saada rauhan vain lähettämällä neuvottelijan – esimerkiksi Paasiki­ven – Moskovaan. Kuultuaan Gripenbergin välityksellä keskustelus­ta Ramsay katsoi ajan tulleen ottaa jo yhteyttä Paasikiveen kertomal­la hänelle Tukholman kautta tapahtuneista rauhankontakteista.

Lisäsyyn ulkoministerin menettelyyn tarjosi Waldenin antama tieto³ valtioneuvoksen loukkaantuneisuudesta tämän jäätyä vaille informaa­tiota Tukholman tapahtumista. Myöhemmin Paasikivi sai vielä kopiot Gripenbergin tärkeimmistä asiaa koskevista raporteista Ramsaylle. Valtioneuvoksen mieliala ei kuitenkaan sanottavasti parantunut hä­nen leimatessaan »naiveiksi» sekä Kollontain että Bohemanin olettamukset mahdollisuudesta saada Moskovan rauhan rajaa paremmat ehdot.⁴

Helsingissä presidentti ja hallituksen ulkoasiainvaliokunta olivat Kollontain pyytämän salaisuusvakuutuksen mukaisesti pitäneet tiu­kasti omana tietonaan Tukholman kautta tapahtuneet kosketukset, joista oli informoitu vain Mannerheimia ja nyt Paasikiveä. Koko halli­tukselle asiasta kerrottiin vasta 4.2.1944 pidetyssä epävirallisessa is­tunnossa, jossa viisi ministeriä (Kaasalainen, Reinikka, Osara, Ellilä ja Lehtonen) asettui ainakin toistaiseksi vastustamaan neuvotteluja. Muut kabinetin jäsenet vaikenivat.⁵

Huolestuneena suomalaisten viivyttelystä ja sen Moskovassa mah­dollisesti aiheuttamista negatiivisista reaktioista Kollontai koetti löytää uusia vaikutuskeinoja. Lähetystöön lounaalle kutsumalleen pankin­johtaja Marcus Wallenbergille hän luonnehti Suomen vaaranalaista asemaa. Jollei Helsingissä osattu ajoissa tehdä oikeita johtopäätöksiä Neuvostoliiton hyökkäysvoimasta ja sen voiton väistämättömyydestä, pelastus saattoi pian olla liian myöhäistä. Kollontain mukaan Wallen­berg tarjoutui nyt matkustamaan Helsinkiin vaikuttaakseen vanhoihin tuttaviinsa ja liikekumppaneihinsa presidentti Rytiin ja ulkoministeri Ramsayhin.

Marxilaisittain yksioikoisesti Kollontai tulkitsi »Ruotsin todellisen kuninkaan», finanssimagnaatti Wallenbergin huolestuneen lähinnä Suomeen sijoittamiensa pääomien kohtalosta. Todellisuudessa pan­kinjohtaja lähti Helsinkiin yhteisymmärryksessä ulkoministeri Güntherin kanssa edistääkseen Ruotsin etujen mukaisena pidettyä erillisrauha -asiaa.⁶

NKVD-kenraali Pavel Sudoplatovin muistelmien mukaan varsinai­sen perussuunnittelun Wallenbergin matkan järjestämiseksi olisi kui­tenkin tehnyt NKVD:n Tukholman residentti, rouva Zoja Jartseva (Rybkina), joka 1930-luvulla oli yhdessä miehensä Boriksen kanssa useita vuosia toiminut tiedustelutehtävissä Helsingissä.⁷ Molempien Neuvostoliittoa Tukholmassa edustaneiden daamien ja heidän taus­tainstanssiensa välillä näyttääkin vallinneen selvä kilpailusuhde. Hel­la Wuolijoki viestitti 6.2.1944 Väinö Tannerille rouva Jartsevan ter­veiset, joiden mukaan erillisrauhakontaktit oli syytä käynnistää hänen (Jartsevan) kauttaan. Rouva Kollontai ei olisi tehtävään sove­lias.

Tottumattomana vasta myöhemmin tunnetuksi tulleeseen ulkomi­nisteriön ja puoluelinjan eroon vanha »shovinisti» Tanner suhtautui tarjoukseen torjuvasti: »Kuuntelin epäuskoisena näitä neuvoja, joissa meitä kehotettiin hametietä hoitamaan vaikeata rauhanteon ongel­maa. Käsitin, ettei näistä neuvoista olisi mitään apua». ⁸

Olipa matkasuunnitelman alkuperäinen käynnistäjä sitten kuka ta­hansa, Wallenberg joka tapauksessa saapui helmikuun alussa Suo­meen ja joutui henkilökohtaisesti kokemaan 6.2.1944 tapahtuneen Helsingin ensimmäisen suurpommituksen. Molotovin toivoman »peh­mityksen» sijasta lentohyökkäys näyttää vaikuttaneen Suomen poliitti­seen johtoon päinvastaisella tavalla Ramsayn ja Tannerin korostaessa pommituksen »hillinneen neuvotteluhalua». Nähtävästi haluttiin osoit­taa, ettei tämä ollut oikea psykologinen keino Suomen kansan taivut­tamiseksi myöntyvyyteen.

Wallenbergin kanssa käymissään keskusteluissa Ryti ja Ramsay esittivät epäilynsä ajankohdan sopivuudesta rauhanneuvotteluille. Myöhemmin, länsivaltojen noustua maihin Länsi-Euroopan mante­reelle saataisiin peliin mukaan tasapainottava tekijä. Suomelle olisi parempi odottaa yleistä rauhanjärjestelyä kuin ottaa riski joutua eril­lisrauhan jälkeen voimattomana ja aseettomana vastakkain saman neuvostopolitiikan kanssa kuin kesällä 1940.

Maassa ja hallituksen omassakin piirissä esiintyneistä mielipide­ eroista ei motsalaisvieraalle nähtävästi lähemmin puhuttu. Wallen­berg puolestaan teki parhaansa hälventääkseen suomalaisten epäluu­loja ja kiirehtiäkseen heitä etenemään neuvottelulinjalla. Nyt alka­neesta määrätietoisesta toiminnasta päätellen voidaan katsoa motsa­laisen pankinjohtajan vierailun merkinneen huomattavaa – kenties ratkaisevaa – sysäystä suomalaisten jo aikaisemmin harkitsemaan päätökseen luopua wait and see – kannalta.⁹

Wallenbergin kanssa neuvoteltuaan Ramsay kävi jo 7.2.1944 Es­poonkadulla Paasikiven kotona pyytäen tätä valmistautumaan läh­töön Tukholmaan Kollontain tapaamista varten. Kysymys keskustelu­jen jatkamisesta Moskovassa olisi myöhemmän ajan murhe. Valtio­neuvos suostuikin miettimään asiaa.

Ulkoministerin mukaan Suomi koettaisi siirtyä puolueettomaksi joutumatta sotaan Saksaa vastaan. Herrat olivat tästä tavoitteesta yhtä mieltä Paasikiven huomauttaessa kuitenkin hallituksen joutuvan hy­väksymään Moskovan rauhan lähtökohdaksi. Siitä ei Stalin luopuisi, vaikka ehdoista tietenkin pitäisi koettaa tinkiä Hangon ja Viipurin kohdalla.¹⁰

Paasikiven annettua lopullisen suostumuksensa ja Mannerheimin hyväksyttyä »sisärenkaan» suunnitelman hallituksen ulkoasiainvalio­kunta teki 9.2.1944 »virallisen» päätöksen valtioneuvoksen lähettämi­sestä Tukholmaan. Reinikan hyväksymisen Linkomies hankki etukä­teen käydyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa, jossa pääministeri huomautti »itsestäänselvyytenä» kysymyksen olevan vain »tietojen hankinnasta», ei suinkaan neuvotteluista. Saksalaiselle luottomiehelleen Hans Metzgerille Reinikka myöhemmin valitti menneensä pahaa aavistamatta »Linkomiehen koukkuun». Vastedes hän ei kyllä tällai­seen enää antautuisi ilman Saksan suostumusta.

Koko valtioneuvoston käsittelyyn asia tuli vielä samana päivänä kokoontuneessa »iltakoulussa», jossa Linkomies saattoi nyt todeta ul­koasiainvaliokunnan tehneen päätöksensä yksimielisesti. Reinikan esimerkki veti mukaansa toisetkin erillisrauhaa vastustaneet ministe­rit. »Taipumattomien» reaktiota varoen tyydyttiin silti vain yleisluon­toiseen keskusteluun mainitsematta lainkaan Paasikiven nimeä. Lopputuloksena laajasta pohdiskelusta oli, ettei kukaan vastustanut »lisä­tietojen hankkimista». Asia tuli hoitaa täysin salaisesti.¹¹

Seuraavana päivänä (10.2.1944) Ramsay ilmaantui jälleen Espoon­ kadulle mukanaan valtioneuvokselle tarkoitetut ohjeet. Ne pysytteli­vät hyvin yleisellä tasolla. Pääasiana täytyi pitää informaation saamis­ta tulevan rauhan ääriviivoista. Suomen kannalta olennaisia näkö­kohtia olivat ehdottoman suvereniteetin säilyminen sekä puolueetto­muusasema sodan jäljellä olevaksi ajaksi. Maassa ei siten saanut olla vieraan valtion tukikohtia. Oikeus kaikenmuotoiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön tuli taata.

Ennen Paasikiven matkaa Ramsay vielä väljensi valtuuksia korosta­malla, ettei ohjeissa mainittuja seikkoja saanut käsittää sitoviksi en­nakkoehdoiksi, joiden täyttämisen jälkeen vasta varsinaisiin neuvot­teluihin voitaisiin siirtyä. Tämä koski lähinnä tukikohtia koskevaa asi­aa, jonka esiinvetäminen saattoi osoittautua taktisesti epäedulliseksi. Niinpä Paasikivellä olikin täydet valtuudet olosuhteiden mukaan se­kä yhteisymmärryksessä ministeri Gripenbergin ja »UD:n ystävien» kanssa muuttaa ja varioida annettuja ohjeita. Tärkeintä oli ylläpitää kontaktia ja päästä selventävissä keskusteluissa mahdollisimman pit­källe.¹² Rytillä, jonka luona Paasikivi ennen lähtöään kävi, ei ollut oleellisesti lisättävää ohjeisiin.

Tietämättä vielä matkasuunnitelmasta Saksan lähettiläs von Blücher tarjosi 9.2.1944 lounaan Paasikivelle, jota hän aikaisemmin oli tavannut vain satunnaisesti. Epäluuloisuutta Hitlerin edustajassa herätti tietenkin ensimmäisen maailmansodan saksalaisystävän muut­tuminen nyt erillisrauhan kannattajaksi ja »Stalinin ystäväksi». Valtio­neuvoksen henkilökohtaista viehätysvoimaa lähettiläs ei silti halun­nut muistelmissaan kiistää: »Herra Paasikivi oli niitä suomalaisia poliitikkoja, joita kaikkein vähimmin tunsin. Tosin kyllä olin häntä muutamia kertoja tavan­nut jossakin kolmannessa paikassa ja oli hänkin ollut vieraana luonani. Mutta läheistä suhdetta ei siitä ollut kehittynyt.

Ensimmäinen vaikutelma, jonka herra Paasikivestä sain, oli sellainen, että hänellä on hämmästyttävän laaja ja syvällinen tie­tomäärä, että hän on varhaisemman maanmiehensä Porthanin lailla suorastaan polyhistori, monitietäjä, joka liikkui yhtä pereh­tyneesti kaikilla henkisen elämän aloilla.

Tämä suuri oppineisuus oli hänessä hauskalla, huvittavalla ta­valla yhtyneenä terveeseen leikillisyyteen ja lisäksi eräänlaiseen tiettyyn ukkomaisuuteen, joka vielä entisestäänkin lisäsi oppi­neisuuden vaikutusta».

Lähettilään lounaan yhteydessä esittämä teennäisen optimistinen kat­saus tilanteeseen Saksan rintamilla ei kyennyt vaikuttamaan valtio­neuvokseen, joka merkitsi päiväkirjaansa: »Tämä on samaa, mitä ko­koomuspuolueen lehdet kirjoittavat». Matkastaan hän ei tietenkään puhunut mitään.¹³

Paasikivi lensi Tukholmaan puolisonsa seurassa 12.2.1944. »Viralli­sena» syynä käyntiin oli Alli-rouvan konsultointi tukholmalaisen sil­mälääkärinsä kanssa. Majoituspaikassaan Grand Hotellissa valtioneu­vos lisäksi selitti ahdisteleville lehtimiehille tulleensa hankkimaan lähdekirjallisuutta muistelmien laatimista varten.

Harva silti suostui uskomaan antikvariaatteja vieraan ensisijaisen mielenkiinnon kohteiksi. Lehdistö päästi mielikuvituksensa valloil­leen ja Mälarin kaupunki oli välittömästi täynnä mitä eriskummalli­simpia huhuja, jotka vasta 14. päivän iltana alkoivat osoittaa heiken­tymisen merkkejä. Ansio tästä kuului Bohemanille, joka 13.2.1944 oli kutsunut huomattavimpien lehtien päätoimittajat luokseen ja kauno­puheisesti kehottanut heitä julkaisemaan Paasikivestä ja tämän olete­tusta tehtävästä niin vähän kuin suinkin mahdollista. Suomalaista val­tiomiestä koskevat kirjoittelut saattoivat vain »vaikeuttaa Ruotsin int­ressien mukaisten pyrkimysten toteuttamista ». ¹⁴

Välttääkseen herättämästä huomiota Gripenberg ei ollut saapunut Paasikiveä vastaan Bromman lentokentälle. Reippaalta vaikuttanut matkalainen ilmaantui sen sijaan tulopäivän iltana maansa edustus­toon neuvottelemaan. Lähettiläs sai nyt kuulla Rytin lopullisesti va­kuuttuneen Karjalan menetyksen väistämättömyydestä. Presidentti elätti kuitenkin vielä toivoa länsivaltojen joutumisesta selkkaukseen Venäjän kanssa. Siinä sodassa Suomi kuitenkin koettaisi pysyä puo­lueettomana. Käydessään yhdessä Paasikiven kanssa lävitse tämän ohjeet Gripenberg suositteli poistettavaksi pohjoismaista yhteistyötä koskevan kohdan, koska se saattoi herättää nukkuvan karhun. Paasikivi ei vastustanut.¹⁵

Lähipäivinä Gripenbergin, Güntherin, ja Bohemanin kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen Paasikivi muotoili ohjeistaan uuden ruotsinkielisen version »lunttilapuksi» Kollontain kanssa käytävää kes­kustelua varten. Kuultuaan vuorineuvos Berndt Grönblomilta saksa­laisten Grand Hotellissa toimivan, myös paperikorit tutkivan tieduste­lupalvelun tehokkuudesta valtioneuvos päätti pitää tärkeimmän ar­kistonsa jatkuvasti povitaskussaan. ¹⁶

Yhteys Neuvostoliiton lähettilääseen järjestyi Wallenbergin välityk­sellä. Jo 13.2. ruotsalainen pankinjohtaja saapui suomalaisystävänsä luo hotelliin välittämään tietojaan. Rouva Kollontai oli vastikään iloi­sena kertonut hänelle lukeneensa lehdistä »hyviä uutisia» Paasikiven saapumisesta. Tyytyväinen valtioneuvos merkitsi päiväkirjaansa: »Hän oli sanonut rakastavansa minua ja myös Stalinin pitävän minusta ja il­moittanut olevansa valmis ottamaan minut milloin tahansa vastaan».¹⁷

Salaisuuden säilyttämiseksi tapaamisen organisointi vaati omat ku­vionsa. Syksyllä 1942 kokemansa vakavan halvauskohtauksen jäl­keen Kollontai virkaan palattuaankin hoiti ajoittain terveyttään Salt­sjöbadenin Badhotelletissa, missä hän oleskeli myös helmikuussa 1944. Helsingin toisen suurpommituksen ollessa parhaillaan käynnis­sä 16.2.1944 Wallenberg ja Paasikivi nauttivat ensin päivällisen ensik­simainitun kotona, ajoivat sitten illalla Saltsjöbadeniin ja puikahtivat sisään hotellin takaovesta. Ajankohdan suhteellisen myöhäisyyden (klo 22) vuoksi oli aihetta toivoa niin hotellivieraiden kuin natsien urkkijoidenkin jo menneen levolle. Varmuuden vuoksi Wallenberg, joka oli vuokrannut Kollontain viereisen huoneen, saattoi Paasikiven neuvostolähettilään ovelle saakka jääden itse ulkopuolelle »varti­oon».¹⁸

Kohtaamista leimasi vanhojen tuttujen sydämellisyys. Ennen eroa­mista Kollontai työnsi Paasikiven kainaloon pöydällä olleen sikaari­laatikon. Valtioneuvoksen muistiinpanojen mukaan

»Rouva istui nojatuolissa. Hän on vasemmalta puolelta halvautu­nut, mutta oikea käsi toimi. Sillä hän teki muistiinpanoja pape­rille. Hänen ajatuksenjuoksunsa kulki, mutta tuntui siltä, että hän ei tahtonut löytää sanoja. Aloin puhua hänelle venäjänkielellä ja pyysin häntä käyttämään venäjää, mutta hän yhä uudestaan käytti ruotsinkieltä, jota olimme tottuneet keskenämme puhu­maan. Minä puhuin paljon venäjää, mutta myös ruotsin kieltä».

Ilmoitettuaan saapuneensa ulkoministeri Ramsayn toimeksiannosta ja olevansa selvillä Madamen keskusteluista Güntherin, Bohemanin ja Wallenbergin kanssa Paasikivi ryhtyi seikkaperäisesti selvittämään ohjeisiinsa sisältyviä näkökohtia. Muistelmissaan Kollontai luonnehtikin keskustelukumppaniaan »viisaaksi mutta hitaanlaiseksi valtiomie­heksi».

Vastaukseksi neuvostolähettiläs totesi, ettei Moskovaan voitu men­nä vain hankkimaan informaatiota olematta selvillä tietyistä perus­ asioista. Näihin kuuluivat ennen muuta vuoden 1940 rajat, joista Neu­vostoliitto tulisi pitämään kiinni. Paasikiven »alleviivatessa» Hangon, Viipurin ja Saimaan kanavan merkitystä Kollontai suositteli, ettei alue­ kysymyksiin nyt puututtaisi, mutta lupasi lopulta esittää Moskovalle kysymyksen Hangosta ja Viipurista.

Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Neuvostoliitto kunnioit­taisi sikäli kuin Suomen tuleva politiikka ei pakottaisi sitä (Kremliä – P.) muuttamaan kantaansa. Tässä siis Kollontai asiallisesti toisti sa­man, minkä hän oli esittänyt Bohemanille jo 20.11.1943.¹⁹ Lähettiläs lausui myös ymmärtävänsä Suomen halun jäädä puolueettomana so­dan ulkopuolelle ilman vieraita tukikohtia. Hän lupasi tiedustella asi­aa Moskovasta.

Ehdoton antautuminen ei Kollontain mukaan tullut kysymykseen, eikä Neuvostoliitto ollut sellaista Helsingiltä koskaan vaatinutkaan. Niinikään jäisi keskustelun ulkopuolelle kysymys maan miehittämi­sestä, ellei sitten jouduttaisi käyttämään Suomen aluetta saksalaisten joukkojen poisajamiseksi sieltä. Viimeksi mainitun kysymyksen lähet­tiläs totesi suuresti kiinnostavan Moskovaa. Mitä suomalaiset aikoivat tehdä Hitlerin joukkojen poistamiseksi? Saataisiinko ne vetäytymään pohjoiseen tai Baltiaan katkaisemalla huolto?

Näihin kysymyksiin ei Paasikivi voinut vastata muuta kuin että asi­aa oli Helsingissä kyllä harkittu, mutta ratkaisuun tarvittiin aikaa. Tärkeätä oli, ettei Venäjä esittäisi mitään Suomen suvereenisuuden kans­sa ristiriidassa olevia vaatimuksia maanpuolustuksen alalla. »Tämän Mme hyväksyi».²⁰

Verrattaessa keskustelun sisältöä niihin vaatimuksiin, jotka Stalin oli vakavia vastaväitteitä kohtaamatta esittänyt länsivalloille Tehera­nissa²¹, voidaan todeta kaikkien kohtien jääneen avoimiksi. Petsa­mosta, sotakorvauksista, demobilisaatiosta ja suhteiden katkaisemi­sesta Saksaan ei Paasikivelle puhuttu mitään. Kollontain kannattaessa näkökohtia, jotka todellisuudessa selvästi poikkesivat hänen hallituk­sensa linjasta, (esimerkkinä »Suomen suvereenisuuden kanssa ristirii­dassa olevat vaatimukset» maanpuolustuksen alalla = demobilisaatio) kysymys ei ollut vain lähettilään halusta taivutella suomalaisia rau­ haan, vaan samalla myös siitä, että hän – kuten talvisodankin aika­ na – ei ollut perillä ehdoista kokonaisuudessaan.

Öisen neuvottelun päätteeksi Kollontai lupasi tiedottaa sen sisäl­löstä Moskovaan. Paasikivi siirtyi viereiseen Wallenbergin huoneeseen ja palasi sitten pankinjohtajan kanssa tämän autolla takaisin Tukholmaan. Bohemanille madame saattoikin sittemmin hymyssä suin todeta: »Paasikivi käy luonani myöhään yöllä ja salaa niinkuin minun rakastajani».²²

Tultuaan seuraavana aamuna Gripenbergin luo lähettämään ra­porttiaan Helsinkiin Paasikivi ei salannut pessimismiään. Osoittamas­taan henkilökohtaisesta ystävällisyydestä huolimatta rouva Kollontai ei näyttänyt olevan lähemmin selvillä neuvostohallituksen todellisista aikeista Suomeen nähden. Ne tulisivat vielä ilmenemään hyvin pit­källe menevinä vaatimuksina, joiden valtioneuvos erityisesti pelkäsi kohdistuvan Suomeen perustettaviin tukikohtiin. »Kuka tahansa voi solmia huonon rauhan, mutta ei ole totisesti helppoa päästä lähi­mainkaan tyydyttävään sopimukseen».

Tietämättä Hitlerin lokakuussa 1943 Mikkeliin lähettämän kenraali Alfred Jodlin Suomen irtautumismahdollisuuksia koskevista epämää­räisistä lausunnoista, joille Mannerheim ja Walden antoivat suuren painon, Gripenberg ei ymmärtänyt, miten Helsingin hallitus aikoi rat­kaista Dietlin joukkoja koskevan ongelman. Ramsay näytti uskovan, että saadessaan aikaa noin kolme kuukautta hän onnistuisi toteutta­maan saksalaisten vapaaehtoisen vetäytymisen Lapista.²³

Odottaessaan reaktiota Moskovasta Paasikivi otti 18.2.1944 hotelli­ huoneessaan vastaan puheilleen pyrkineen amerikkalaisen journalis­tin (Timen, Lifen ja lisäksi myös USA:n tiedustelupalvelun, OSS:n edustajan) John Scottin, joka aikaisemmin oli palvellut useita vuosia kirjeenvaihtajana Neuvostoliitossa. Valtioneuvoksen puutteellisen englanninkielentaidon vuoksi keskustelu kääntyi pian venäjäksi. Scott raportoi maansa Tukholman-lähettiläälle:

»Paasikivi on 74-vuotias. Hän on saanut koulutuksensa Ruotsissa ja Venäjällä. Noiden kielten lisäksi hän puhuu englantia ja sak­saa – luultavasti myös omaa äidinkieltään suomea – hermos­tuneesti ja epävarmasti kuin mies, jonka tekohampaat eivät oi­kein istu, jonka hermosto ei ole enää entisensä, ja joka ei ole lainkaan varma siitä, mitä haluaa sanoa».

Scottin tiedustellessa Suomen rauhanasian ajankohtaista tilaa Paasiki­ vi »raaputti kaljua päätään», joka oli »sikäli eriskummallinen, että vii­meinen hiustupsu otsalla oli leikattu lyhyeksi saksalaismalliseksi pys­tytukaksi eikä kasvatettu pitkäksi peittämään kaljua, niinkuin yleensä tehdään». Yksityiskohtaisia vastauksia kysymyksiinsä amerikkalais­ journalisti ei tietenkään saanut valtioneuvoksen kysellessä hänen omia yhteyksiään neuvostolähetystöön ja ryhtyessä sitten laajasanaisesti pohtimaan suunnitelmatalouden näköaloja sodanjälkeisessä maailmassa. Mitä ajankohtaiseen tilanteeseen tuli, suomalaiset eivät hyväksyisi ehdotonta antautumista vaan taistelisivat mieluummin vii­ meiseen mieheen.

Kiistettyään olleensa Kollontain puheilla Paasikivi onnistui vihdoin johtamaan kyselijän täysin harhaan selittämällä odottavansa Tukhol­massa vain ystävänsä lähettiläs Assarssonin paluuta Moskovasta Ve­näjän asennoitumista koskevine uutisineen. »Tämä on nähdäkseni ai­noa asia, joka pidättelee Paasikiveä täällä. Hän on koko viikon ajan tavoitellut venäläisiä mutta saanut heidän taholtaan osakseen vain jäistä torjuntaa». ²⁴

Ehtojen tultua Moskovasta Kollontai selosti 19.2.1944 niiden pää­piirteet Saltsjöbadeniin entiseen tapaan Wallenbergin avustuksella saapuneelle Paasikivelle. Kremlin luvalla hän kaksi vuorokautta myö­hemmin luki suomalaiselle neuvottelukumppanilleen Molotovin säh­keen kokonaisuudessaan. Sen mukaan ehdot jakautuivat kahteen osaan:

»I. Heti hyväksyttävä, ennen Moskovaan menoa:

a.)Neuvostoliitto ei vaadi Suomea ryhtymään sotaan Saksaa vas­taan, mutta suhteet on katkaistava. Jos Suomi haluaa olla neut­raali, se ei voi sallia vieraiden sotavoimien oleskelua maassa. Ne on ainakin internoitava. Jos se on Suomelle ylivoimainen tehtä­vä, on Neuvostoliitto valmis antamaan välttämätöntä apua maa­ ja ilmavoimien muodossa.

b.)Vuoden 1940 rauhansopimus on kaikilta osiltaan palautet­tava voimaan. Suomalaiset joukot on vedettävä takaisin vuoden 1940 rajalle. Jos Suomen hallitus vastaväitteittä hyväksyy väli­rauhan ehdot, voidaan Moskovassa palata kysymykseen Han­gosta, mutta tässä tapauksessa kompensaatiota vastaan.

c.) Sotavangit sekä keskitysleireissä olevat ja työvelvolliset on luovutettava.

II. Moskovassa voi neuvotella kysymyksistä, jotka koskevat:

a.) osittaista tai täydellistä demobilisaatiota

b.) sotatoimien tai Neuvostoliiton alueen miehityksen yhtey­dessä aiheutettujen vahinkojen korvaamista

c.) Petsamon piiriä.»

Kollontain kanssa yösydännä 19.-20. ja 21.-22.2.1944 käymissään keskusteluissa Paasikivi ei saanut kaipaamiaan täsmennyksiä ehtoihin sen enempää saksalaisten joukkojen poistumisen, sotavankien kuin demobilisaationkaan osalta. Madame saattoi vain esittää yleisiä otaksumia. Asiat tuli selvittää lähemmin Moskovassa, jonne Paasikivi oli tervetullut. Sotakorvauksista valtioneuvos huomautti Viipurin läänin olevan »nykyään» paremmassa kunnossa kuin sodan alkaessa v. 1941. Lähettilään otaksumaa yhteisestä vahingonkorvauskomiteasta hän ei hyväksynyt. »Tällaisista komiteoista meillä on huonot kokemukset. Sitäpaitsi en voi olla huomauttamatta Teille, Madame, että me emme syksyllä 1939 alkaneet sotaa».

Kollontai puolestaan viittasi välttämättömyyteen valmistautua tuolloin saksalaisten hyökkäyksen varalta. Nyt oli kiinnitettävä erityistä huomiota Hankoa koskevaan kohtaan, joka merkitsi suomalaisille suurta voittoa. Aikaisemminhan Moskovassa oli tiukasti pidetty kiinni vuoden 1940 sopimuksesta. Muuten lähettiläs kehotti pitämään kiirettä. »Me tulemme pian Tallinnaan, ja tämän asian pitäisi minun mielestäni olla sitä ennen valmis».

Paasikivi lupasi palata Helsinkiin 23.2.1944. Parlamentaarisen järjestelmän puitteissa rauhanasian ratkaisu riippui kuitenkin eduskunnasta, minkä vuoksi käsittely vaati oman aikansa. Vastauksen valmistumisen päivämäärää hän ei katsonut voivansa ennustaa. ²⁵

Gripenbergille Paasikivi selitti, ettei hän voinut pitää Kremlin ehtoja yllättävinä. Ne olivat niin »huonot, hirmuiset ja kuohuttavat» kuin voitiin odottaakin Suomen edellisinä vuosina noudattaman »absurdin ja järjettömän» politiikan perusteella. Valtioneuvos tietenkin visusti vältti tunnustamasta olleensa aikanaan mukana kannattamassa kyseistä politiikkaa.

Nyt täytyi hänen mielestään kuitenkin pitää lähtökohtana sitä, että Saksa häviäisi sodan. Kun Suomi ei yksinään pitkällä tähtäyksellä kykenisi pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, jäi jäljelle vain neuvottelujen tie. Optimistisesti valtioneuvos uskoi niin saksalaisten poistamisen, demobilisaation kuin sotakorvaustenkin osalta päästävän Moskovassa tyydyttävään ratkaisuun. Hanko voitaisiin vaihtaa Petsamoon. Joka tapauksessa neuvottelujen lykkääminen merkitsi vain ehtojen huononemista.

Käyttämistään voimakkaista ilmaisuista huolimatta anekdootteja ja vitsejä kertoileva valtioneuvos vaikutti Gripenbergistä hyväntuuliselta. »Paasikivi on lausunnoissaan hyvin rauhallinen ja puhuu laajasti käyttäen monia turhia pikkusanoja. Hänellä on huumorintajua ja omituinen tapa nykäistä (knycka) päätään vinosti ylhäältä alaspäin».

Vieraansa suoraan kysymykseen Gripenberg vastasi olevansa tulevaisuuden näköaloista tämän kanssa samaa mieltä. Neuvotteluihin tuli siis ryhtyä. Näin voitettaisiin ainakin aikaa silmällä pitäen muuten edessä olevia uusia terroripommituksia ja lopputulokseltaan selvää suurhyökkäystä rintamalla. Venäläisten kannalta Pohjois-Suomen saksalaisten joukkojen likvidointi oli tavoitteena tietenkin luonnollinen, mutta lähettiläästä tuntui vaikealta käsittää, miten Helsingin hallitus voisi päätyä ratkaisuun, joka helposti tekisi maasta suurvaltojen taistelutantereen. Erillisrauhan mahdollisia sisäpoliittisia esteitä hän ei liioin katsonut pystyvänsä arvioimaan.

Paasikivi myönsi vaikeuden saada kaukana vastustajan alueella seisova, voittamaton armeija ymmärtämään näin huono rauha. Koko kansalle se merkitsisi niin ankaraa iskua, että hän, Paasikivi, oli itsekseen harkinnut mahdollisuutta välttyä hänelle nyt kaavaillusta tehtävästä. »Toisaalta», Gripenberg jatkaa, »hän on kuitenkin – tämä ilmeni täysin selvästi ja on ilmennyt aikaisemminkin – halukas matkustamaan Moskovaan ja on itse asiassa sangen kiinnostunut tästä ajatuksesta».

Päiväkirjalleen Tukholman-lähettiläs tunnusti tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut tehdä päätöstä, jonka edessä kotimaan johtomiehet nyt väistämättä olivat.

Paasikiveä ja Gripenbergiä Suomen lähetystössä »haastattelemassa» käyneille ulkoministeri Güntherille ja kabinettisihteeri Bohemanille tilanne oli sikäli helpompi, ettei heidän tarvinnut ottaa huomioon naapurimaan sisäpoliittista asetelmaa. Molemmat suosittelivat ehtojen hyväksymistä niiden kovuudesta huolimatta. Lykkäyksestä tilanne vain pahenisi.²⁶

Kotimaahan palattuaan Paasikivi selosti 24.2.1944 matkansa tuloksia Tamminiemessä presidentti Rytin johdolla kokoontuneelle hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle. Myöntäen ehtojen »hirmuisuuden» hän ei kuitenkaan salannut odottavansa viivyttelyn johtavan sotatilanteen vaikeutumisen myötä vain entistä kovempiin vaatimuksiin.

Valtioneuvoksen mielestä Suomella oli valittavanaan ainoastaan huonoja alternatiiveja, joista tämä kaikesta huolimatta oli paras. Neuvotteluista kieltäytyminen ei siksi tullut kysymykseen. Samaa mieltä olivat olleet Gripenberg, Günther ja Boheman. Ennen Moskovaan lähtöä täytyi löytyä valmius tyytyä vuoden 1940 statukseen, joskin Viipurin vaihtamista Petsamoon voitiin yrittää. Voittoisa Neuvostoliitto arvatenkin piti sotaaedeltäneiden rajojen palauttamista kohtuullisena vähimmäisvaatimuksena. Saksalaisten joukkojen internoimisesta tai aseistariisunnasta hän ei ollut puhunut Kollontaille mitään. Demobilisaatiota ja sotakorvauksia koskeneet pykälät tuli koettaa tinkiä pois.

Tamminiemen kokouksessa ehdot otettiin vastaan syvän pettymyksen tuntein. Linkomiehen mukaan vaatimukset, joihin ei voitu suostua, merkitsivät kokonaisuudessaan alkua Suomen hävittämiselle ja erityisesti demobilisaatio peiteltyä ehdotonta antautumista. Tannerkritikoi ehtoja yksityiskohtaisesti lausunnosssaan, jonka Paasikivi leimasi »steriliksi». Ramsay katsoi saksalaisten joukkojen internoimisen »fyysilliseksi ja moraaliseksi mahdottomuudeksi», kun taas Walden kenraali Jodlin lausuntoon viitaten ei pitänyt täysin mahdottomana saksalaisten saamista pois.

Ryti näyttää pysytelleen keskustelussa passiivisena. Puolustusministerin taholta saamaansa tukea lukuunottamatta Paasikivi jäi yksin. Päiväkirjassaan valtioneuvos ei salannutkaan tyytymättömyyttään:

»Tämä keskustelu teki minuun ikävän vaikutuksen. Se oli sterili eikä esiintynyt mitään konstruktiivisia ajatuksia. Näkyvät vielä elävän illusioiden vallassa, joilla koetetaan löytää ulospääsy ja ratkaisu vaikeuksissa. Ainoastaan Waldenin lausunto oli toisenlainen. Se sisälsi positiivista ja konstruktiivista. Walden on hallituksen viisain mies. Epäilen, tokko nykyinen hallitus kykenee johtamaan maamme ulos tästä katastrofista».²⁷

Tamminiemestä Paasikivi siirtyi grogille Kämpiin saaden siellä lehtimiehet kimppuunsa. Näitä ei suurestikaan innostanut selonteko Alli-rouvan sappikivistä, jotka leikattaisiin naapurimaan pääkaupungissa. Muuten oli kevät edistynyt Tukholmassa huomattavasti pitemmälle kuin Helsingissä!²⁸

Waldenin Tamminiemessä esittämän kannanoton taustalta kantautui jälleen »His Master’s Voice», mikä voitiin todeta Helsinkiin saapuneen ylipäällikön erikoisjunassaan 27.2.1944 Waldenille, Ramsaylle ja Paasikivelle tarjoamalla lounaalla. Sodan jatkamisen näköaloista marsalkka oli valtioneuvoksen kanssa samaa mieltä. Rauha piti koettaa tavoittaa nyt tarjolla olevien raskaiden ehtojen pohjalta alistuen Viipurin läänin menetykseen. Demobilisaatiovaatimus merkitsi kuitenkin vasalliasemaan joutumista, minkä vuoksi siitä tulisi päästä.

Marsalkka toivoi, että Lapin divisioonien poistamisesta kävisi päinsä neuvotella Saksan sotilasjohdon kanssa, kun taas ulkoministeri von Ribbentrop oli »mahdoton mies». v. Blücherille viimeksi mainittu oli antanut tehtäväksi ilmoittaa suomalaisille näiden mahdollista erillisrauhaa pidettävän Berliinissä »selvänä petoksena» (glatter Verrat). Muuten marsalkka katsoi, että Suomessa valitettavasti tarkasteltiin asioita ensi sijassa sisäpolitiikan kannalta ymmärtämättä ulkopolitiikan kulkevan kaiken muun edellä. Paasikivi tietenkin oli samaa mieltä todeten – liioittelua kaihtamatta – maan politiikan »intrigoinniksi, juonittelemiseksi eduskunnan käytävillä, kuloareissa». Mannerheim yhtyi tähän. Sen sijaan marsalkka ei suostunut valtioneuvoksen pyytämään julkiseen esiintymiseen rauhan puolesta. Vakiintuneen kantansa mukaisesti hän katsoi asian kuuluvan poliitikoille eikä puolustusvoimain johdolle. ²⁹

Seuraavana päivänä Paasikivi lähti vielä Rytin luokse Tamminiemeen. Presidentin tulisi käyttää arvovaltaansa koettamalla taivuttaa johtavia maalaisliiton ja kokoomuksen edustajia rauhan kannalle. Valtionpäämiehen tämänsuuntaiset yritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi. Paasikivi puolestaan todisteli päiväkirjassaan tehneensä nyt voitavansa: »Olen puhunut usean kerran ja laajasti Ramsaylle. Olen esittänyt mielipiteeni hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa. Olen puhunut Mannerheimin kanssa ja nyt Rytin kanssa. Myös Waldenin kanssa olen puhunut».³⁰

Ensi järkytyksestä toivuttuaan ja kuultuaan Mannerheimin mielipiteen Linkomies ja Ramsay palasivat kuitenkin takaisin neuvottelulinjalle saaden tukea Tannerin johtamilta sosiaalidemokraateilta. Maalaisliitto pysyi silti jyrkällä kannalla Reinikan ilmoittaessa puolueensa ministerien lähtevän hallituksesta, mikäli Karjala aiottiin jälleen luovuttaa. Samanlainen henki vallitsi myös kokoomuksessa, jossa Linkomies jäi käytännöllisesti katsoen yksin. IKL:n kielteinen kanta oli tietysti itsestään selvä.

Tuntien ajautuneensa umpikujaan pääministeri katsoi nyt, ettei hänen sen enempää kuin presidentinkään arvovalta riittänyt ajamaan läpi raskasta rauhaa. Vain Mannerheim saattaisi sen tehdä. Hänet pitäisi siksi valita Rytin tilalle valtakunnan päämieheksi. Ehdotus raukesi, kun sekä Tanner että Mannerheim itse torjuivat sen. ³¹

Viedessään asiaa näissä oloissa eduskuntaan hallituksen ongelmana oli yhtäältä välttämättömänä pidetyn yksimielisyyden säilyttäminen sekä toisaalta sellaisen vastauksen laatiminen, ettei kontakti ainakaan heti katkeaisi. Neuvostoliitto puolestaan lisäsi löylyä julkistamalla 25.2.1944 tukholmalaislehti Dagens Nyheterin palstoilla Suomelle annettujen ehtojen pääsisällön. Muutamaa päivää myöhemmin ne vuodatettiin kokonaisuudessaan maailman tietoon. Kremlin taktiikka muistutti siis syksyn 1939 neuvottelujen yhteydessä sovellettua menettelytapaa. Helsinkiä koetettiin taaskin kiirehtiä saamalla se uskomaan, ettei arvovaltansa näin sitoneen Neuvostoliiton vaatimuksissa ollut oleellista tinkimisvaraa.

Linkomiehen tiedonanto eduskunnan suljetussa istunnossa 29.2. 1944 tähtäsi yhtäältä »taipumattomien» rauhoittamiseen korostamalla, ettei Moskovan vaatimuksiin voitu suostua, mutta samalla hän pyysi hallitukselle valtuuksia jatkaa ponnisteluja rauhan saavuttamiseksi mahdollisimman edullisin ehdoin.

Mielipiteet parlamentissa jakautuivat jo aikaisemmin vakiintuneiden linjojen mukaisesti. Eduskuntaryhmistä asettuivat selvästi hallituksen taakse sosiaalidemokraatit, ruotsalaiset ja edistys. Maalaisliitto esitti oman päiväjärjestykseen siirtymisehdotuksensa, jonka mukaan se vastusti neuvotteluihin ryhtymistä nyt esitettyjen ehtojen pohjalta. Tähän liittyi kokoomus ja sanamuotoa arvostellen myös IKL. Äänestyksessä maalaisliiton Kekkonen, Hannula ja Schildt kannattivat hallituksen esitystä, joka sai taakseen 105 ääntä ja maalaisliiton ponsi 80. Vaikka Linkomies kabinetteineen näin suoriutuikin voittajana, opposition voimakkuudesta ja vaikutusvaltaisuudesta voitiin päätellä ehtojen läpiajamisen muodostavan eduskunnassa vaikean ongelman.

Parlamenttikäsittelyn jälkeen Paasikivi suositteli 1.3.1944 Ramsaylle ja Tannerille vastausta, jossa Suomen hallitus ilmoittaisi yhtyvänsä neuvostohallituksen kantaan siitä, ettei neutraalin valtakunnan alueella voinut olla vieraan maan asevoimia, minkä vuoksi Suomi ryhtyisi toimenpiteisiin saksalaisten joukkojen poistamiseksi. Hangosta saatettiin mainita, mutta muuten Kremlin kolme ensimmäistä vaatimusta tulisi hyväksyä, kun taas muista keskusteltaisiin Moskovassa. Samansuuntaisen ehdotuksen teki Mannerheim.

Peläten hallituksen hajoamista Linkomies, Ramsay ja Tanner asettuivat kuitenkin toiselle kannalle. Neuvotteluja vastustava voimakas oppositio ei saisi päästä esittämään syytöksiä valmiudesta luovuttaa laajoja alueita ilman selvyyttä rauhaan pääsystä. Siksi haluttiin keskustella kaikista Neuvostoliiton vaatimuksista ja vastaus muotoiltiin sen mukaisesti. Näin ollen Suomen hallitus »pyrkien vakavasti rauhantilan palauttamiseen» ei kuitenkaan katsonut voivansa hyväksyä Neuvostoliiton ehtoja »sellaisinaan» vaan halusi jatkaa keskustelua niistä.

Antamatta ratkaisevaa merkitystä sisäpoliittisille näkökohdille Paasikivi pelkäsi Kremlin tulkitsevan vastauksen kielteiseksi. Hän ilmoitti Ramsaylle ainoan toivon olevan siinä, että Bohemanin esitettyä asian Kollontaille tämä kieltäytyisi toimittamasta sitä Moskovaan ja teksti siten palautuisi vielä Suomen hallituksen harkittavaksi.

Juuri näin tapahtuikin, kuitenkin sillä erolla, että Günther ja Boheman kieltäytyivät edes välittämästä vastausta Kollontaille. Kabinettisihteeri huomautti Gripenbergille joutuneensa tilanteeseen, jossa häntä pyydettiin »avustamaan parasta ystäväänsä tekemään itsemurha». Gripenbergin kerrottua Ramsayn hänelle ilmoittamasta Paasikiven kannasta molemmat ruotsalaiset tarttuivat heti asiaan ja laativat yhdessä Gripenbergin kanssa tältä pohjalta uuden vastausluonnoksen, joka lähetettiin Helsinkiin harkittavaksi. Lisäksi Ruotsin vanha kuningas henkilökohtaisesti vetosi Rytiin ja Mannerheimiin.³² Hanssonin hallituksen ja sitä tukevan Kustaa V:n menettely alkoi yhä selvemmin muistuttaa helmikuun 1940 asetelmaa.

Kotimaassa taas Paasikivi koetti taivutella iäkästä marsalkkaa heittämään arvovaltansa vaakakuppiin ja pakottamaan poliitikot tunnustamaan tilanteen vaatimukset.

»… Käsitykseni mukaan on olemassa suunnaton vaara, että poliittinen johto – eduskunta mukaan luettuna – kykenemättä oikein käsittämään sotilaallisia mahdollisuuksia ei pysty tekemään päätöksiä, jotka ovat välttämättömiä maan suojelemiseksi katastrofilta.

Ainoa mies, johon Suomen kansa luottaa, olet Sinä. Etkö Sinä tahtoisi ottaa vastaan muutamia kansanedustajia keskustelemaan näistä kysymyksistä?…

Sikäli kuin minä näen, kysymys on jälleen ehdoista, jotka Venäjä meille sanelee. Pakkorauha! Meidän osaltamme kyseessä on: Onko maan pelastamiseksi parasta kulkea kovaa tietä nyt vai hyväksyä nähtävästi vieläkin hirveämmät ehdot myöhemmin? Neuvottelujen kautta voimme mahdollisesti saada aikaan lievennyksiä ja helpotuksia kohdissa, jotka ovat venäläisille epäolennaisia mutta meille tärkeitä (esim. Hanko).

Tämä on julmaa ja brutaalia. Mutta todellinen elämä on brutaalia. Sen olemme saaneet kylliksi kokea.

Analogia: Syksyllä 1939 emme hyväksyneet Stalinin ehtoja, jotka tuolloin olivat kutakuinkin kohtuulliset. Seurauksina olivat talvisota ja Moskovan rauha, joka oli Uudenkaupungin rauha merkittävin kovennuksin…»³³

Mannerheim pysyi kuitenkin – aluksi epäröityään – entisellä kannallaan ja vastasi Paasikiven pyyntöön kielteisesti. Normina säilyi, että ylipäällikkö vaadittaessa lausui päättäjille kantansa sotilaallisista kysymyksistä, mutta poliittiset ratkaisut kuuluivat eduskunnalle, hallitukselle ja presidentille. Walden kuitenkin arveli Paasikivelle marsalkan pyrkivän säästämään arvovaltaansa vielä kriittisempiä hetkiä varten. Jo nyt oli hänen varsin tunnetuksi tullut rauhaa koskeva mielipiteensä herättänyt tyytymättömyyttä eräissä korkeissa upseereissa.34 Talvisodan edellä liikkuneisiin puheisiin »vanhasta ja arasta miehestä» ei ylipäällikkö tulevia koettelemuksia silmällä pitäen halunnut enää antaa aihetta.

Lopulta ei Mannerheimin »painostusta» kuitenkaan tarvittu, sillä Güntherin ja Bohemanin kanta riitti vakuuttamaan Helsingin hallituksen Paasikiven alun pitäen suositteleman »positiivisen» muotoilun tarkoituksenmukaisuudesta. Niinpä Kollontaille ilmoitettiin 7.3.1944 rauhallisten suhteiden pikaiseen palauttamiseen vakavasti pyrkivän hallituksen tarkoin harkinneen ehtoja.

»Hallitus on selvillä siitä, että edellytyksenä Suomen puolueettomuudelle välirauhan jälkeen on, että sotaa käyvän vieraan vallan joukkoja ei ole sen alueella. Tämä kysymys on kuitenkin niin monimutkainen, että se vaatii tarkempaa harkintaa. Suomen hallitus tahtoo siitä syystä ehdottaa neuvottelujen aloittamista, joiden yhteydessä se saisi tilaisuuden esittää käsityksensä tästä ja muistakin kysymyksistä, jotka koskevat Neuvostoliiton esittämiä välirauhanehtoja».

Ulkoministeri Günther ja kabinettisihteeri Boheman olivat tyytyväisiä lausuntoon, jonka muotoiluun he olivat itse läheisesti osallistuneet, ja toivoivat positiivisia tuloksia.

Kreml antoi vastauksensa jo muutamaa päivää myöhemmin (10.3.1944) todeten Suomen tiedonannon täysin epätyydyttäväksi, koska Paasikivelle jätetyt ehdot merkitsivät Neuvostoliiton »vähimmäis- ja perusvaatimuksia»; ainoastaan niiden hyväksymisen jälkeen voitaisiin keskustella vihollisuuksien lopettamisesta. Positiivista vastausta odotettaisiin kuluvan maaliskuun 18. päivään saakka.³⁵ Suomi oli saanut selkeäsanaisen ultimaatumin. Tilanteen kiristymistä osoittavalla tavalla ei tehty enää eroa »heti hyväksyttävien» ja »Moskovassa neuvoteltavien» ehtojen välillä.

Helsingin hallituksen oli nyt joka tapauksessa ratkaistava kantansa ennen Neuvostoliiton asettaman määräajan loppuunkulumista. Vieläkin puuttui silti varmuus Kremlin ehtojen todellisesta sisällöstä. Rouva Kollontain lausunnot eivät näyttäneet käyvän yksiin Moskovan kannan kanssa.

Maaliskuun 11. päivänä 1944 Boheman lähetti Gripenbergille yhteenvetomuistion Kollontain ja hänen apulaisensa lähetystöneuvos Semjonovin kanssa käymistään lukuisista keskusteluista. Vaikka nyt välirauhan yhteydessä vaadittiinkin vuoden 1940 rajaa, sitä voitaisiin tarkistaa lopullisen rauhanteon yhteydessä myöhemmin. Missään tapauksessa Suomen armeijaa ei vaadittaisi vetäytymään vuoden 1940 rajalle, ennenkuin lopullinen järjestely Suomen ja Venäjän välillä saataisiin aikaan.

Saksalaisten joukkojen internoimisen kohdalla sekä Kollontai että Semjonov tähdensivät kysymyksen olevan vain suomalaisten periaatteellisesta suostumuksesta siihen. Käytännössä Dietlin divisioonat »eristettäisiin» tietyn, tarkemmin sovittavan linjan pohjoispuolelle, josta ne eivät saisi tunkeutua etelään. Asiasta voitaisiin keskustella lähemmin Moskovassa. Saksalaisille näytti olevan tärkeätä lähinnä Petsamon nikkelikaivosten pysyminen heidän hallussaan, mikä helpottaisi ratkaisua.

Hangon kysymyksestä Semjonov oli vastikään jälleen vakuuttanut, että se voitaisiin ratkaista suomalaisten toiveiden mukaisesti sopivaa korvausta vastaan. (Boheman otaksui tällä tarkoitettavan Petsamoa.) Kollontai oli tosin viittaillut muissakin rajaongelmissa tiettyyn »hyväntahtoisuuteen», joka paljastuisi aikanaan Moskovassa. Suomessa olevien virolaisten ja inkeriläisten asian olivat Helsingin lehdet valitettavalla tavalla nostaneet esille, mistä ne saisivat syyttää itseään.

Kaikkien ehtojen asiasisällöstä voitiin siis Kollontain ja Semjonovin mukaan neuvotella Moskovassa. Näihin kohtiin kuului myös demobilisaatio, jonka osalta Suomi olisi täysin vapaa. Sotakorvauksen suumudesta ei Kollontailla ja Semjonovilla ollut tietoja. Ruotsin UD:n poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom uskoi omasta puolestaan Suomen saavan pitää Viipurin ja Saimaan kanavan.³⁶

Ehtojen lieventämisestä ei puhunut ainoastaan Ruotsin ulkoministeriö, vaan samalla linjalla liikkui myös kuningaskunnan lehdistön valtaosa. Julkinen sana oli tässä tapauksessa linjassa läntisten suurvaltojen lehdistön ja radion Suomeen suuntaamien rauhankehotusten kanssa, joita tehosti Washingtonin Helsinkiin kohdistama, pääosin julkinen diplomaattinen painostus. Paasikivi kommentoi:

»Moskovan rauhan jälkeen Englanti ja USA tuomitsivat Moskovan rauhan ja katsoivat ehtoja koviksi. Nyt Englanti ja USA, s.o. niiden lehdet katsovat, että Neuvostoliiton ehdot ovat lievät ja kohtuulliset.

Moskovan rauhan jälkeen Saksan lehdet pitivät Neuvostohallituksen ehtoja kohtuullisina ja lievinä.

Nyt Saksan lehdet pitävät Neuvostohallituksen ehtoja hirmuisen kovina ja katsovat niiden tarkoituksena olevan tuhota Suomi.

Tämä osoittaa, millaista suurvallan politiikka todella on». ³⁷

Suomen poliittiseen johtoon valoisat ennakkolupaukset tehosivat yhtä huonosti. Moskova vaati saksalaisten joukkojen internointia, mutta Kollontai selitti tällä tarkoitettavan vain niiden »eristämistä» tietyn linjan pohjoispuolelle. Gripenberg jatkaa: »Jos suostuisimme siihen etukäteen, tulisi kantamme tietysti heti saksalaisten tietoon. Nämä voisivat ryhtyä välittömästi vastatoimenpiteisiin, jotka saattaisivat aiheuttaa meille mitä vakavimpia vaikeuksia ja vaaroja. Meidän olisi siksi päästävä selville, mitä kyseiset ehdot Moskovan mielestä tarkoittivat, ennenkuin voisimme hyväksyä ne».

Ramsay puolestaan kommentoi: »Ruotsalaisten ja Kollontain taholta esitetään monia lieventäviä tulkintoja, mutta Kreml on sanonut internointi ja tarkoittaa internointia, ts. ainakin meidän periaatteellista suostumustamme siihen ».³⁸

Kokonaisuutena tarkastellen voidaan todeta Kremlin politiikan johdonmukaisesti tähdänneen Suomen taivuttamiseen hyväksymään sille Teheranissa määrätyt ehdot. Epäluuloisuus Helsingin hallitusta kohtaan oli kuitenkin suuri. Epäonnistunut yritys hyödyttäisi vain Saksaa ja sodan jatkamisen kannattajia Suomessa. Tähän seikkaan Stalin oli Teheranissa suoraan viitannutkin. Siksi oli saatava etukäteen jonkinlaiset takeet siitä, että Helsinki todella suostuisi Kremlin kaavailemaan rauhaan. Sellaiseksi sopi hyvin vaatimus saksalaisten internoimisesta. Tämänsuuntainen yritys merkitsisi auttamatonta välirikkoa Berliiniin, ja silloin ei Rytillä enää olisi paluuta entiseen.

Samaiseen epäluuloon pohjautuu nähtävästi vaatimusten vähitellen ja tipoittain tapahtunut toimittaminen suomalaisten tietoon. Mahdollista on, etteivät täydelliset ehdot alun pitäen olleet rouva Kollontainkaan tiedossa. Suomen rauhankysymyksen sydämenasiakseen ottanut lähettiläs ei siinä tapauksessa olisi tietoisesti johtanut rnotsalaisia ja suomalaisia harhaan herättämällä näissä perättömiä toiveita, vaan todella uskonut myönnytyksiä olevan aikaansaatavissa Moskovassa käytävillä keskusteluilla. Asia pysyy ratkaisemattomana, kunnes Kollontain ja ulkoasiainkansankomissariaatin välinen sähkevaihto on vapautettu tutkimuksen käyttöön. ³⁹

Helsinki pysyi kannallaan. Hankittuaan eduskunnan hyväksymisen hallitus valitti Ruotsin UD:n välityksellä 17.3.1944 jättämässään vastauksessa, ettei neuvostohallitus katsonut voivansa antaa vastapuolelle tilaisuutta näkökohtiensa esittämiseen ilman tiettyjen ennakkoehtojen hyväksymistä. »Suomen Hallitus, joka edelleenkin vakavasti pyrkii rauhanomaisten suhteiden palauttamiseen ja toivoo neuvottelujen alkamista, ei kuitenkaan voi selittää hyväksyvänsä kyseisiä kansakunnan olemassaoloon vaikuttavia ehtoja saamatta edes varmuutta niiden tulkinnasta ja sisällöstä».

Kreml reagoi jälleen erittäin nopeasti. Vajaan kahden vuorokauden kuluttua Kollontaille saapui Moskovasta Tukholmaan viesti, jossa todettiin Suomen pyytäneen ehtojen tulkitsemista. Neuvostohallituksella ei puolestaan ollut mitään ehdotetun tulkinnan esittämistä vastaan yhdelle tai kahdelle valtuutetulle Moskovassa. Näin oli kierretty suomalaisten näkökulmasta ylikäymättömältä tuntunut este: vaatimus ennakkoehtoihin suostumisesta ilman tarkkaa tietoa lopullisista ehdoista. Suullisesti rouva Kollontai ilmoitti Bohemanille suomalaisten tulevan hämmästymään Moskovassa vallitsevasta »hyvästä asenteesta», joka ilmenisi myönnytyksinä. ⁴⁰

Annettuaan jo 7.3.1944 Ramsaylle alustavan suostumuksensa lähteä tarvittaessa yhdessä Waldenin kanssa neuvottelumatkalle Moskovaan Paasikivi siirtyi seuraavana päivänä yhdessä Alli-rouvan kanssa maatilalleen Keravalle, »kun Helsingissä jokailtaiset hälyytykset tekevät elämän huonoksi».⁴¹

Toimiessaan lähettiläänä Tukholmassa ja Moskovassa 1936-1941 valtioneuvos ei ymmärrettävistä syistä ehtinyt omistaa montakaan ajatusta Jukolalle ja sen ongelmille. ⁴² Tilan tuottamattomuuden vuoksi hän 1930-luvun lopulla jo vakavasti harkitsi sen myyntiä. Lapset asettuivat tuolloin kuitenkin vastarintaan. Annikki-tytär kiinnitti keväällä 1939 isänsä huomiota maatilaan ainoana omaisuutena, jolla sodan sattuessa olisi reaaliarvoa. »Siellä voimme kaikki tehdä työtä, emmekä kuole nälkään». Jos jotakin piti myydä, eikö silloin olisi parempi luopua »täysin kuollutta pääomaa» merkitsevästä Espoonkadun talosta. Sen ylläpito tuli kalliiksi, ja sodan aikana tarvittiin vain yksi pommi tuhoamaan kaiken.⁴³

Kun Paasikiven kohdalla kysymys ei ollut käteisen rahan puutteesta tai valmiiksi kiteytyneistä sijoitussuunnitelmista, myyntiajatukset jäivät toteutumatta niin kaupunkitalon kuin Jukolankin pysyessä hänen omistuksessaan. Pehtori Otto Rannströmin avustamana tilanhoitoa Keravalla valvoi aluksi JKP:n nuorempi poika, Nikkilän sairaalan apulaislääkärinä toimiva lääketieteen kandidaatti Varma Paasikivi. Hänen kuoltuaan tuberkuloosiin juhannuksena 1941⁴⁴ ohjakset otti käsiinsä valtioneuvoksen nuorekkaan tarmokas puoliso.

Rannströmiä ja »pehtoorskaa» Paasikivi kehottikin sopimaan tilanhoitoon liittyvistä käytännön yksityiskohdista Alli-rouvan kanssa. Espoonkadulle tuli toimittaa mokatavaraa, »mikä tilan omistajalla on oikeus saada». Eritoten tämä koski lihaa, jonka jakelu kaupungissa oli nyttemmin täysin pysähtynyt.45

Kun maatila, jossa valtioneuvos jatkosodan kesinä oleskeli vain tilapäisesti, merkitsi hänen perhekunnalleen lähinnä elintarvikehuollon turvaajaa, siitä muodostui kevään 1944 pommitusten alettua myös turvapaikka, josta käsin oli hyvä seurata poliittisen ja sotilaallisen tilanteen kehitystä. Jukolaan siirtymistä ei estänyt 9.3.1944 pidetty P. E. Svinhufvudin hautaustilaisuus, johon Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto mieslukuisasti osallistui. Pitkäaikaisesta ystävyydestä huolimatta vuoden 1918 senaatin varapuheenjohtaja ei lähtenyt Luumäelle saattamaan entistä esimiestään tämän viimeisellä matkalla. Tilaisuudesta muodostuikin juhlapuheineen sodan jatkamisen välttämättömyyden voimakas manifestaatio.

Kuunnellessaan Keravalla radiosta suoraa lähetystä hautajaisista Paasikivi totesi Suomessa yhä elettävän »illusioiden maailmassa», min­kä seurauksena P. E. Svinhufvudinkin elämäntyö saattoi ajautua täydelliseen katastrofiin. Tsaarinaikaista passiivista vastarintaa helpotti silloisen sortopolitiikan tehottomuus ja »inhimillisyys»; itse asiassa se oli »lasten leikkiä» verrattuna toisen maailmansodan kokemuksiin. Paasikiven kritiikki ei tietenkään kohdistunut vuosisadan vaihteen ihmisiin, jotka eivät voineet tietää, mitä tulevaisuus toisi mukanaan, vaan menneisyyden ajatusmalleihin kiinnittyneisiin oman ajan kansalaisiin.

Päinvastoin kuin Svinhufvudin johtaman itsenäisyystaistelun vuosina 1917-1918 Venäjän heikkoudentila oli nyt ohi itäisen suurvallan ryhtyessä ottamaan takaisin tuolloin kärsimiään menetyksiä. »Mutta tätä olojen muutosta ei oteta huomioon, ja se on kuitenkin ratkaisevan tärkeä». Pelkkä vetoaminen oikeuteen ei riittänyt, kun tuli kyetä näkemään ja tunnustamaan suurvaltapolitiikan luonne. Mitä siinä merkitsi »oikeus»? Tästä kyvyttömyydestä Paasikivi syytti myös Suomen historiantutkijoita, jotka hänen mielestään olivat Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin jälkeen olleet »heikkoja». ⁴⁶

Hyväksyessään 15.3.1944 Neuvostoliitolle annettavan, sen ennakkoehtoja koskevan torjuvan vastauksen Suomen hallitus päätti samalla lehdissä julkaistavasta tiedonannosta, jossa tehtäisiin mahdollisimman tyhjentävästi selkoa käydyistä neuvotteluista ja niiden raukeamisesta. Kun sitten Neuvostoliitto 19.3. yllättäen kutsui kaksi Suomen edustajaa neuvottelemaan Moskovaan, jo valmiiksi muotoiltu selonteko katsottiin yhtäkaikki aiheelliseksi julkaista muuttamattomassa asussaan.

Helsingissä menettelyä pidettiin tarkoituksenmukaisena rauhaa vastustavan yleisen mielipiteen ja Saksan hämäämiseksi. Sisärenkaalle tarjoutui näin talvisodan tapaan tilaisuus kehitellä rauhanhanketta mahdollisimman pitkälle pienessä piirissä, mikä helpottaisi asian hoitoa. Samalla kuitenkin Gripenberg sai ennen selonteon julkaisemista tehtäväkseen informoida rouva Kollontaita todellisesta tilanteesta.

Neuvostohallitus totesi myös omasta puolestaan pitävänsä edullisena sitä, että tilanteen rauhoittamiseksi annettaisiin ulospäin kuva Suomen ja Neuvostoliiton välisen kontaktin katkeamisesta. Varmuuden vuoksi vielä Moskova julkaisi samansisältöisen kommunikean, jossa vastuu tapahtuneesta sysättiin kokonaan suomalaisten niskoille. Sitä ennen Kollontai oli tunnollisesti viestittänyt motsalaisten välityksellä Gripenbergille hallituksensa kommunikean tähtäävän samaan päämäärään kuin suomalaistenkin tiedonanto. Sitä ei siis tarvinnut ottaa vakavasti (au serieux).⁴⁷

Hämäys onnistui täydellisesti. Sen uhriksi joutui myös taustasta tietämätön, Keravalla lehtiään lueskeleva Paasikivi. Havaittuaan Uudesta Suomesta hallituksensa kommunikeatekstin hän uskoi kaiken jo menetetyksi. »Tämä on idioottinen toimenpide… Nykyinen hallitus ja presidentti eivät kykene hoitamaan asioita. Näyttää siltä, että he hoitavat asioita, ei päällä, vaan takapuolella … Tavaton typeryys».⁴⁸

Ilmoittaessaan 19.3.1944 Güntherille Kremlin suostumuksesta esittää Moskovassa kahdelle suomalaisvaltuutetulle rauhanehtojen tulkinta Kollontai mainitsi erityisesti Paasikiven ja Waldenin nimet. Jälkimmäisen puolesta puhui hänen läheinen suhteensa marsalkkaan. Samaan suuntaan kävivät delegaation kokoonpanoa koskevat ajatukset, kuten aikaisemmin on jo todettu, myös Helsingissä.⁴⁹ Hankkeen tielle kohosi kuitenkin esteitä.

Harkittuaan tarkemmin asiaa Walden kieltäytyi jyrkästi lähtemästä Moskovaan. Siellä häntä pidettäisiin Mannerheimin edustajana, mikä ei käynyt päinsä. Neuvottelemalla salaa vihollismaan pääkaupungissa Suomen puolustusministeri joutuisi mahdottomaan asemaan myös saksalaisiin sekä omaan taistelevaan armeijaan nähden. Vaikka Paasikivi pyrkikin kumoamaan nämä argumentit, Mannerheimin tukema Walden ei antanut periksi.⁵⁰

Valtioneuvoksen omakin lähtö pysyi kauan epävarmana. Ramsayn luona 20.3.1944 pidetyssä neuvottelussa, johon kutsuttiin Linkomies, Tanner, Paasikivi ja Hynninen, ulkoministeri selosti ajatuksiaan Moskovan keskusteluille asetettavista tavoitteista. Petsamosta voitaisiin luovuttaa osa hyvitystä vastaan. Sotakorvauksista olisi päästävä; armeijan demobilisointipykälä tuli jättää pois eikä inkeriläisiä saanut luovuttaa. Näin pitkälle yksimielisyys säilyi.

Keskustelun siirtyessä sitten rajakysymyksiin mielipiteet hajaantuivat pahoin Linkomiehen ja Tannerin katsoessa, ettei hallitus pystyisi taivuttamaan eduskuntaa ja kansaa luopumaan Viipurin läänistä. Ramsayn ehdottaessa Koiviston – Suvannon rajaa Paasikivi alkoi Tannerin muistiinpanojen mukaan »kiivailla». Suomella oli aina ollut »huono johto», joka ei pystynyt ajoissa tekemään välttämättömiä myönnytyksiä.

Valtioneuvos korosti venäläisten pitävän Karjalaa omanaan nojautumalla vuoden 1940 sopimukseen, joka heidän mielestään oli jo arvovaltasyistäkin palautettava voimaan. Tästä täytyi reaalipoliittisesti ajatellen lähteä. Korkeintaan Kreml saattaisi eri sopimuksella luovuttaa jotakin suomalaisille kompensaatiota vastaan. Viipuria voitaisiin tavoitella takaisin vaihtokaupan avulla, mutta tässä tuskin onnistuttaisiin, koska venäläiset pitivät kaupunkia sotilaallisesti tärkeänä. Sopimuksen jääminen ulottumattomiin syksyn 1939 tavoin merkitsisi Suomen ajautumista lopulta katastrofiin.

Harmistuneiden läsnäolijain kehotettua valtioneuvosta itse tekemään rauhan sitä varten muodostettavan uuden ministeristön avulla Paasikivi vastasi asian kuuluvan Mannerheimille, Linkomiehen kabinetille ja presidentti Rytille. Jos rauhan solmisi uusi hallitus, se saisi ikiajoiksi maanpetturin nimen. – Tarton valtuuskunnan puheenjohtaja ei selvästikään ollut unohtanut »tuomiota», joka hänen niskoilleen oli aikanaan langetettu vuoden 1944 perspektiiveihin nähden vielä monin verroin edullisemman »häpeärauhan» allekirjoittamisesta.

Linkomiehen ehdottaessa jälleen Mannerheimia hallituksen johtoon Tanner oli tällä kertaa jo valmis tukemaan häntä. Paasikivi puolestaan katsoi riittäväksi, jos marsalkka saataisiin selvästi julkistamaan mielipiteensä.

Valtioneuvoksen käsityksen mukaan kieltäytyminen valtuuskunnan lähettämisestä Moskovaan ei voinut tulla kysymykseen, koska suomalaiset itse olivat pyytäneet ehtojen tulkintaa. Hallituksen rajakysymyksessä omaksuma linja merkitsi kuitenkin riskiä, joka vaarantaisi positiivisen tuloksen. Päinvastoin tilanne saattoi entisestään huonontua. »Sen takia sanoin harkitsevani, tokko minun on syytä mennä Moskovaan». Ulkoministeri vetosi nyt valtioneuvokseen huomauttaen tämän poisjääntiä pidettävän huonona merkkinä, minkä vuoksi hänen velvollisuutensa olisi osallistua matkaan. Puolittain imarreltuna Paasikivi myönsi väitteen saattavan pitää paikkansa. Lopullista suostumustaan hän ei kuitenkaan vielä antanut.

Kesken istuntoa saatiin tieto Saksan salamaoperaatiosta, jolla se oli miehittänyt rauhan tavoitteluun ryhtyneen Unkarin. Viesti antoi lisää painoa käsitykselle sovintoratkaisusta ainoana keinona vapautua Suomeen sijoitetuista Hitlerin divisioonista. Niiden vetäytyminen pois kestäisi vähintään kolme kuukautta; tuohon arvioon tuli vielä lisätä kelirikon aiheuttama viivytys.

Paasikivi puolestaan huomautti suomalaisten aina tähdentäneen sotansa erillistä luonnetta, mikä edellytti myös mahdollisuutta rauhantekoon valtakunnan edun määräämänä ajankohtana. Jos ja kun saksalaisille valmistettiin tilaisuus poistumiseen, maan kunnian kannalta ei voitu enempää vaatia. Mikäli he tuolloin kieltäytyisivät lähtemästä, »isoleeraus» oli pantava toimeen.⁵¹

Hallituksen »joustamattomuus» rajakysymyksessä ei ollut ainoa syy Paasikiven vitkasteluun suostumuksen antamisessa. Selvästi häntä ärsyttivät myös kommunikeajupakka sekä Waldenin kieltäytyminen liittymästä matkaseuraan. Lisätekijän muodosti valtioneuvoksen sairastuminen 21.3.1944 influenssaan. Tauti tarjosi aiheen viivytykseen, jonka kuluessa Ramsay onnistui hankkimaan Carl Enckelliltä lupauksen olla »reservissä» idänmatkaa varten.

Lähipäivät kuluivat Paasikiven sairauden vuoksi hänen kotonaan käydyissä, tuntikausia kestäneissä neuvotteluissa, joihin saapuivat Ramsay, Walden, Carl Enckell ja Erik Heinrichs. Näissä palavereissa taivuteltiin niin hyvin Paasikivi kuin Enckellkin antamaan sitova lupaus Moskovaan lähdöstä.

Ohjeet jäivät pakostakin epävirallisiksi ja ylimalkaisiksi. »Taipumattomien» (ennen muuta Reinikan) lähinnä Karjalan kysymyksessä omaksuman jyrkän asenteen vuoksi ohjeita ei voitu ottaa esille ulkoasiainvaliokunnassa koko hallituksesta puhumattakaan. Espoonkadun kokouksissa pidettiin mahdottomana suomalaisten joukkojen käyttämistä saksalaisten karkottamiseen. Neuvostoarmeijan kutsuminen maahan tuota tehtävää varten taas merkitsi täysin poissuljettua vaihtoehtoa. Sitäpaitsi Lapin saksalaiset, jotka eivät enää kyenneet etenemään itään, joutuisivat eristyksiin ja osoittautuisivat siten Neuvostoliiton kannalta vaarattomiksi. Jodliin viitaten Walden ja Heinrichs pitivät yhä mahdollisena Saksan suostumista divisioonien vapaaehtoiseen evakuoimiseen Norjaan. Olihan Berliini jo edellisenä vuonna myöntynyt Ruotsin kautta tapahtuvan kauttakulkuliikenteen katkaisemiseen.

Demobilisaatiosta Walden totesi, ettei Suomi tietenkään tulisi ylläpitämään tarpeettoman suurta armeijaa. Suvereenille valtiolle olisi kuitenkin mahdotonta ryhtyä keskustelemaan ulkopuolisten kanssa tällaisesta asiasta. Enckell taas huomautti välttämättömyydestä luoda edellytykset hyville suhteille Suomen ja Venäjän välillä. Niihin kuului oikeus »puolustusjoukkojen» ylläpitämiseen. Tämä ehto tuli siis saada pois.

Vankienvaihdossa piti edellyttää vastavuoroisuutta. Ketään ei saanut pakottaa palaamaan. Esimerkiksi puolalaisille sotavangeille, jotka olivat ilmaisseet halunsa jäädä, tuli taata tämä oikeus. Sama koski luonnollisesti Suomen armeijassa palvelevia heimokansojen vapaaehtoisia sekä maahan siirrettyä inkeriläisväestöä.

Sotakorvausvaatimusta pidettiin aiheettomana, koska suomalaiset eivät olleet pommittaneet Leningradia. Pykälä tuli siksi saada pois. Argumenttina voisi käyttää mahdottomuutta saada Suomen kansa mukaan alentaviksi koettuihin kontribuutioihin. Sitäpaitsi kokemus oli osoittanut kaikenlaisten vahingonkorvausneuvottelujen ja -komiteoiden myrkyttävän vaikutuksen kansainvälisiin suhteisiin.

Rajakysymyksestä Heinrichs huomautti Laatokan pohjoispuolisen vyöhykkeen palvelevan kapeutensa vuoksi huonosti Neuvostoliiton puolustusta. Petsamo oli alaltaan niin suuri, että se hyvin vastasi Suvannon pohjoispuolista osaa Viipurin lääniä. Mikäli nyt neuvoteltaisiin vain välirauhasta, optimistinen Heinrichs piti tärkeänä suomalaisten joukkojen pysymistä silloisissa, hyvin linnoitetuissa asemissaan lopulliseen rauhantekoon saakka. Kompromissiratkaisuna Paasikivi suostui ehdottamaan Moskovassa mielestään Suomelle vain painolastia merkitsevän Petsamon vaihtamista Hankoon sekä Viipurin Sortavalan alueeseen.

Valtioneuvoksen nauttiman luottamuksen rajallisuutta todistavat osaltaan Espoonkadun neuvottelukumppanien kokoontumiset 23.3. ja 24.3.1944 varta vasten myös ilman häntä Helsingin Seurahuoneella. Kokoomuspuolueessa esitettyjen epäilysten mukaisesti Walden korosti Enckellille, että tämän tuli Moskovassa katsoa tehtäväkseen valvoa Paasikiveä, jotta valtioneuvos ei tekisi liian pitkälle meneviä myönnytyksiä.

Enckellin luonnehtiessa toimeksiantoa mahdottomaksi puolustusministeri kehotti häntä etukäteen tarkoin suunnittelemaan matkakumppanin kanssa yhteiset esiintymiset ja velvoittamaan sitten Paasikiven pitämään kiinni sovitusta.⁵²

Kun Walden tässäkään asiassa tuskin esiintyi ilman Mannerheimin evästystä, voidaan menettelyn taustana nähdä muistuma tyytymättömyydestä, jonka Paasikiven »omavaltaiset» myönnytykset vuoden 1941 Petsamon kysymyksessä olivat sotilasjohdon piirissä herättäneet. Samaan suuntaan viittaa ylipäällikön vaatimus valtuuskunnan sihteerin tehtävien uskomisesta Päämajan ulkomaanosastossa palvelevalle kapteeni, varatuomari Georg Enckellille (toisen neuvottelijan täydellisesti venäjää hallitsevalle veljenpojalle).

Paasikiven ehdokkaan, yleisesti pätevänä tunnenm lähetystöneuvos Johan Nykoppin nauttiessa myös Mannerheimin luottamusta marsalkan Georg Enckelliin kohdistunut tahdonilmaisu on tulkittava pyrkimykseksi pysytellä alaisensa upseerin avulla mahdollisimman läheisessä tuntumassa Moskovassa käytäviin neuvotteluihin sitomatta silti omaa arvovaltaansa niihin.

Viimeisinä ohjeinaan Ryti korosti Paasikivelle ja Enckellille aluekysymyksen merkitystä. Se oli suomalaisille tärkein asia, jolle voitiin toivoa ymmärtämystä myös Atlantin julistusta propagoivassa lännessä. Sen sijaan rauhaa ei saanut päästää raukeamaan saksalaisten joukkojen evakuoimiseen liittyvien vaikeuksien vuoksi. Niille oli turha odottaa maailman tunnustusta. Jos Suomi tahtoi tulla neutraaliksi, se ei voinut pitää alueellaan vieraita sotavoimia.⁵³

Helsingin päättäjien neuvotellessa keskenään valmistauduttiin Tukholmassa matkan tekniseen toteuttamiseen, josta motsalaiset olivat – puolueettomuutta korostavan pääministeri Hanssonin epäilyksistä huolimatta – ottaneet vastatakseen. Kun talvisodan aikana oli voitu käyttää puolueettoman Latvian kautta kulkevaa reittiä, tilannetta mut­kisti nyt rintaman ylitys.

Ruotsin ulkoministeriössä 23.3.1944 järjestettyyn suunnittelutilaisuuteen osallistuivat Güntherin, Bohemanin ja Gripenbergin lisäksi Neuvostoliiton asiainhoitaja Vladimir Semjonov, ABA:n (SAS:n edeltäjän) pääjohtaja Carl Florman sekä matkakoneen lentäjä, kapteeni Marshall Lindholm. Kun Gripenberg ja Semjonov sotaakäyvien osapuolten edustajina eivät voineet istua saman pöydän ääressä, viimeksi mainittu sijoitettiin viereiseen huoneeseen, jossa ruotsalaiset herrat tarvittaessa »risteilivät» häntä konsultoimassa. »Ette varmaan ole koskaan olleet niin lähellä toisianne kuin tänään», totesi Boheman Gripenbergille.

Vaikka Suomen sotilasviranomaisia tietenkin jouduttiin informoimaan tasavallan ilmatilassa liikkuvasta ruotsalaiskoneesta, päätettiin turhan huomion välttämiseksi startata Tukholmasta, jonne suomalaisten neuvottelijoiden oli siis ensin saavtittava. Moskovaan lennettäisiin ABA:n kirkkaan oranssinväriseksi maalatulla DC-3-koneella, jonka kylkiin oli suurin, mustin kirjaimin maalattu »Sweden» ja »Schweden». Reitti suuntautuisi Etelä-Suomen halki, Viipurin länsipuolitse Kiviniemeen ja sieltä Raasulin rataa seuraten etelään. Rintama ylitettäisiin Vaskelovon kohdalla. Leningradista jatkettaisiin rautatien suunnassa Moskovaan.

Tieto Paasikiven sairastumisesta Helsingissä sai rouva Kollontain huolestumaan. Vaikka Kremlissä tietysti mielellään neuvoteltaisiin tutun suomalaisvaltiomiehen kanssa, matkan viivästyminen saattoi toisaalta herättää epäluuloja tahallisesta ajanpeluusta. Siksi oli syytä pitää kiirettä. Jollei Paasikivi voinut matkustaa, hänen tilalleen pitäisi määrätä joku toinen. Valtioneuvoksen toipuminen poisti kuitenkin päiväjärjestyksestä tämän vaihtoehdon. Valitettavaa oli Kollontain mielestä Waldenin jääminen pois, koska Moskovassa haluttaisiin keskustella myös jonkun sotilashenkilön kanssa.⁵⁴ Valtuuskunnan sihteeri, kapteeni Georg Enckell ei vaatimattoman statuksensa vuoksi voinut tietenkään täyttää aukkoa.

Iltapäivällä 25.3.1944 Oy Aero Ab:n auto haki kotoa valtioneuvos ja rouva J. K. Paasikiven sekä ministeri Carl Enckellin. Nuori kapteeni Enckell sai tyytyä matkustamaan Turkuun junalla. Paasikivet yöpyivät Alli-rouvan sisaren ja tämän puolison pankinjohtaja Jaakko Suomalaisen luona, kun taas Enckellit majoittuivat läheiseen Hospiz Betheliin. Varhain aamulla herrat (rouva Paasikivi jäi Turkuun) lensivät Aeron koneella Brommaan, jossa siirryttiin miehistöineen valmiina odottavaan ABA:n DC-3:een. Mukana seurasivat pääjohtaja Florman ja Aeroflotin Tukholman-edustaja Klimov.

Välittömästi startanneessa koneessa oli matkustajien mukavuudeksi varattu oivallinen ruotsalainen aamiainen. Epämukavana vanhat herrat kokivat kuitenkin sen, että rintamalinjaa lähestyttäessä kummankin selkään kiinnitettiin varmuuden vuoksi laskuvarjopakkaus. Kaikki sujui silti onnellisesti koneen saadessa rintaman kohdalla sopimuksen mukaisesti saattueekseen kolme venäläistä hävittäjää. Loppumatkaa haittasi yllättäen puhjennut ankara lumipyry, joka Flormanin kertoman mukaan oli saanut Moskovan Aeroflotin edustajat jo huolestumaan valtuuskunnan kohtalosta. ABA:n »taitavin pilootti» Lindholm ohjasi kuitenkin pahasti heittelehtivän koneensa kuuden tunnin matkan jälkeen turvallisesti Vnukovon lentokentälle.

Vastaanottajana oli paikalla delegaation avustajaksi määrätty ulkoministeriön virkamies Sumilov, joka aikanaan oli palvellut lähetystösihteerinä Neuvostoliiton Helsingin-edustustossa. Majoituspaikaksi osoittautui vanha tuttu Ostrovskij pereulokin »osobnjak», jossa Paasikivi oli asunut jo vuoden 1940 rauhanneuvottelujen ja ensimmäisten sodanjälkeisten viikkojen aikana. Huolenpito oli yhtä hyvää kuin ennenkin; valtioneuvos tosin totesi moan tason laskeneen, »mutta sota-aikaan nähden se oli aivan tyydyttävää ». ⁵⁵

Helsingissä Paasikivi ja Enckell eivät matkan kiireellisyyden vuoksi ehtineet sopia Waldenin toivomasta yksityiskohtaisesta menettelyohjelmasta. Automatkalla Turkuun Enckell katsoi luottamuksellisen keskustelun mahdottomaksi rouva Paasikiven läsnäolon vuoksi. Moskovaan lennettäessä taas itsesensuuriin pakotti Aeroflotin virkailija Klimov, joka motsin lisäksi kukaties hallitsi myös suomea.

Strategian suunnitteluun päästiin näin ollen vasta Ostrovskij pereulokin vierastalossa, jossa seinillä oli korvat. Georg Enckellin muistelmien mukaan vanhat herrat näyttivät olevan keskusteluissaan varsin eri linjoilla kaihtamatta kärkeviäkään repliikkejä. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään Waldenin evästyksistä, vaan myös siitä että neuvostokontakteista 1920-luvulta lähtien syrjässä olleelle Enckellille tuotti ajoittain vaikeuksia ymmärtää Paasikiven menettelytapoja vastapuoleen nähden.

Sitäpaitsi valtioneuvoksen käsityksen mukaan sota oli auttamattomasti hävitty, ja Suomen tuli nyt koettaa irtautua selkkauksesta raskaitakaan uhreja kaihtamatta. Vanhan koulun diplomaatti Enckell puolestaan puhui maan arvon mukaisista ehdoista arvioiden samalla matkakumppaniinsa verrattuna tilannetta selvästi optimistisemmin.

Enckellin valtioneuvokselle venäjäksi kirjoittaman laajahkon alkupuheenvuoron vakuutuksineen Suomen kansan rakkaudesta vapauteen ja riippumattomuuteen, jonka neuvostohallitus jo neljännesvuosisata sitten oli tunnustanut, Paasikivi hylkäsi. Bolsevikeille ei kannattanut puhua idealistiseen tyyliin, koska sellainen vain vaikeuttaisi neuvotteluja. Hän suostuisi ainoastaan muutamin sanoin kiittämään kutsusta ja toivomaan neuvottelujen muodostavan vankan pohjan tuleville, molemminpuoliseen luottamukseen ja kunnioitukseen perustuville naapuruussuhteille. ⁵⁶

Keskustelujen alkaessa 27.3.1944 Molotovin tutussa työhuoneessa Kremlissä Stalin ei Paasikiven pettymykseksi ollut paikalla. Ulkoasiainkansankomissaarin lisäksi suomalaisia odottivat hänen apulaisensa Dekanozov sekä sihteeri ja tulkki. Kun vuoropuhelu alun alkaen käytiin yksinomaan venäjäksi, viimeksimainittu sai pian luvan poistua.

Paasikiven mielestä Molotov oli lihonut mutta pysynyt muuten entisellään. Päinvastoin kuin uuteen virkaunivormuun sonnustautunut Dekanozov hän esiintyi siviilipuvussa. Ensikertalaisen uteliaisuudella Georg Enckell havainnoi kansankomissaaria tarkemmin:

»Hän ajatteli ja puhui hyvin nopeasti. Laukaistessaan jonkin erityisen myrkyllisen repliikin hän tosin hieman änkytti polttaen muuten ketjussa savukkeen toisensa jälkeen. Hän kuunteli tarkasti suomalaisia valtuutettuja ja osoitti hämmästyttävän hyvää muistia. Hän oli tapansa mukaan irooninen ja kyyninen mutta aina – Venäjän kannalta katsoen – looginen; kertaakaan neuvottelujen aikana hän ei jäänyt vastausta vaille. Mies teki totaalisen tunteettoman ja häikäilemättömän vaikutuksen… Vastatessaan Paasikiven julistuksiin hän oli usein sarkastinen».

Suomalaisten kannalta tilannetta ei parantanut Paasikiven venäjänkielentaidon mostuneisuus, minkä vuoksi oikeiden ilmaisujen löytäminen tuotti hänelle ajoittain vaikeuksia. Toisaalta valtioneuvos selvästi halusi pitää ohjakset omissa käsissään sallien sujuvasti venäjää puhuvan Enckellin vain suhteellisen harvoin tulla mukaan keskusteluun. Dekanozov vaikeni lähes kokonaan. Suomalaisten jääminen teknisesti alakynteen ei kuitenkaan käytännössä merkinnyt näille kovin paljon. »Päättävän tahdon», Stalinin, puuttuminen joukosta viittasi jo sinällään oleellisten myönnytysten saannin vaikeuteen.⁵⁷

Georg Enckellin laatimat keskustelupöytäkirjat on painettu in extenso Thede Palmin teoksessa sekä alkuperäisenä suomenkielisenä versiona Edwin Linkomiehen muistelmien liitteenä. Joitakin täydennyksiä tarjoavat Molotovin sihteerin Boris Podtserobin muistiinpanot, joita säilytetään Venäjän ulkoministeriön arkistossa.⁵⁸ Vaikka neuvottelujen yksityiskohtainen referointi ei enää olekaan tarkoituksenmukaista, eräisiin keskeisiin näkökohtiin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota.

Puolin ja toisin minimiin supistettujen avajaissanojen jälkeen siirryttiin käsittelemään Suomen ja Saksan välisten suhteiden katkaisemista, joka selvästi oli Molotoville tärkein asia. Pian kävi selville Kollontain ja Semjonovin antaneen täysin harhaanjohtavia tietoja hallituksensa aikeista. Kysymys ei ollut lainkaan Pohjois-Suomen saksalaisten eristämisestä, vaan Dietlin joukot oli todella internoitava Moskovan alkuperäisen vaatimuksen mukaisesti. Vaikka Suomen ryhtymistä sotaan Saksaa vastaan ei muodollisesti vaadittukaan, käytännön lopputulos olisi kuitenkin ollut sama. Poliittiset ja kaupalliset suhteet Berliiniin tuli myös katkaista. Suomalaiset joutuisivat näin sanomaan jäähyväiset haaveilleen puolueettomuuteen siirtymisestä.

Periksi antamatta Paasikivi ja Enckell pitivät sitkeästi puoliaan väitellen tästä kysymyksestä suurimman osan ensimmäisen päivän neuvotteluihin varatusta ajasta. Heidän asemaansa hankaloitti välttämättömänä pidetty pyrkimys olla desavuoimatta rouva Kollontaita. Ensisijaisena argumenttina käytettiin jo Helsingissä konstruoitua väitettä Lapin saksalaisjoukkojen eristämisen hyödyllisyydestä myös Neuvostoliitolle. Sitäpaitsi suomalaisten voimat eivät riittäneet niiden internoimiseen, kun taas puna-armeijan osallistuminen yritykseen vain vaikeuttaisi tilannetta. Dietlin divisioonat voitaisiin poistaa maasta Berliinin kanssa tehtävän sopimuksen perusteella samalla tavoin kuin Ruotsikin oli katkaissut saksalaisten kauttakulkuliikenteen.

Molotov piti tiukasti kiinni julkilausumattomasta kannastaan, jonka mukaan Suomi oli saatava yksinäiseksi ja eristetyksi, ennenkuin sen kanssa voitaisiin tehdä välirauha. Ulkoasiainkansankomissaari totesi, ettei Ruotsi alkuunkaan kelvannut vertauskohdaksi, koska kysymyksessä oli sodan ulkopuolella pysytellyt maa, joka tästä syystä saattoi vastedeskin pitää yllä poliittisia ja taloudellisia suhteita Saksaan. Suomen kohdalla se olisi mahdotonta. Mikään sopimus Pohjois-Suomen saksalaisjoukkojen poistumisesta ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen, vaan ne oli internoitava tarvittaessa neuvostoarmeijan avulla. Jolleivat suomalaiset tähän suostuneet, keskusteluja olisi turha jatkaa.

Lukuisten väittely-yritysten jälkeen seinää vasten työnnettynä Paasikivi joutui vihdoin »henkilökohtaisena mielipiteenään» myöntämään, että mikäli sopimuksen muista kohdista päästäisiin yksimielisyyteen, hän olisi valmis välttämättömyystilanteessa vaikkapa asevoimin viemään läpi Neuvostoliiton saksalaisiin nähden edellyttämän ratkaisun. Kysyttäessä Enckell vahvisti olevansa periaatteessa samaa mieltä.

Tie oli nyt avattu muiden ehtojen käsittelylle. Paasikiven mittavat pemstelut luovutetun Karjalan elimellisestä kuulumisesta Suomeen jäivät tuloksettomiksi. Tilannetta ei muuttanut Enckellin kaunopuheinen vetoomus väkivalloin riistetyn Karjalan keskeisestä sijasta jokaisen isänmaataan rakastavan ja sen jakamattomuudesta kiinni pitävän suomalaisen sydämessä. Tunnesyytkin täytyi ottaa huomioon.

Kansankomissaari hylkäsi esitykset turvallisuuspoliittisin perustein, koska Suomi kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kolme kertaa hyökännyt Neuvostoliiton kimppuun. Tällaista ei voitu vastaisuudessa enää sallia. Nyt virinneessä laajassa väittelyssä eri sotien syntyhistoriasta Paasikivi kiisti Suomen hyökänneen v. 1939. Molotov luopui tällöin hetkeksi NL:n virallisesta talvisodan aloittajaa koskevasta kannasta toteamalla: »Suomi ei silloin tahtonut sopia kanssamme muutamista vähäpätöisistä kysymyksistä».

Tunnesyistä kyseen ollen kansankomissaari kehotti muistamaan suomalaisten pohjoisesta saartaman Leningradin valtavat ihmisuhrit. Paasikiven mielestä taas Suomi ei ilman talvisotaa olisi koskaan osallistunut – paitsi ehkä NL:n liittolaisena – käynnissä olevaan sotaan. »Mutta mitäpä näistä vanhoista asioista»! »Aivan niin», näpäytti Molotov, »ei puhuta enää tunnesyistä».

Laukaistakseen tunnelman Paasikivi kertoi humoristiseen sävyyn toimineensa 20 vuotta pankinjohtajana, minkä vuoksi hän suosi keskusteluissa asialinjaa. Valtioneuvos kaivoi nyt esiin kartan ja esitteli Helsingissä valmistellun ehdotuksen Viipurin alueen sekä Laatokan pohjoisrannan vaihtamisesta Petsamoon. »Ottakaa Petsamo ja taistelkaa siellä saksalaisten kanssa». (Georg Enckellin laatima pöytäkirja toteaa tällä kohdin: »Molotov ja Dekanozov nauravat».) Vakavoiduttuaan kansankomissaari katkaisi tämänkin kiertotien. Vuoden 1940 raja merkitsi ehdotonta minimivaatimusta, josta tinkiminen oli täysin mahdotonta, poissuljettua. Hangosta sen sijaan ehkä voitaisiin keskustella Molotovin pitäessä jopa mahdollisena tyytymistä Stalinin v. 1939 mainitsemiin saariin. Petsamon Neuvostoliitto vaatisi sen sijaan – vastoin Kollontain viittauksia – ilman mitään kompensaatiota.

Suomalaisten joukkojen tuli joka tapauksessa vetäytyä vuoden 1940 rajalle riippumatta siitä, solmittiinko nyt lopullinen rauha vai ainoastaan välirauha. Neuvostoliitto oli periaatteessa valmis kumpaan vaihtoehtoon tahansa. Näin eliminoitiin samalla Paasikiven Moskovassa mainitsema mahdollisuus armeijan jäämiseen asemiinsa lopulliseen rauhantekoon saakka.

Sotavankeihin nähden suomalaisten korostama vastavuoroisuusperiaate toteutuisi vain lopullisessa rauhanteossa. Välirauha edellyttäisi kaikkien neuvostoliittolaisten sotavankien ja keskitysleiriläisten luovuttamista näiden tahdosta riippumatta. Pantakoon merkille, että tätä seikkaa korosti – eräässä harvoista puheenvuoroistaan – sisäasiainkansankomissaari Berijan apulaisena uransa luonut Dekanozov. Inkeriläisistä ei puhuttu mitään.

Demobilisaatiopykälän Paasikivi leimasi nöyryyttäväksi (unizitelno) itsenäiselle maalle. Miksi haluttiin asettaa samanlaisia turmiollisiksi osoittautuneita rajoituksia kuin aikanaan Saksalle Versaillesin rauhassa? Molotov huomautti tähän, ettei ehdoissa ollut kysymys Suomen armeijan rajoittamisesta yleensä, vaan ainoastaan sota-ajasta. Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta olisi »luonnotonta», jos Suomi rauhanteon jälkeen yhä pitäisi vahvoja asevoimia. Yksikään puna-armeijalainen ei ymmärtäisi sitä.

Sotakorvausvaatimus, jota ei vielä täsmennetty, tarkoitti suomalaisten Neuvostoliiton alueella aiheuttamia vahinkoja. Enckellin viittausta mm. Helsingin pommitusten tuottamiin menetyksiin Molotov ei ottanut kuuleviin korviinsa. Hän kuitenkin suostui vielä uuteen tapaamiseen valtuuskunnan ehdittyä perehtyä ehtoihin.

Seuraavana päivänä (28.3.1944) Ostrovskij pereulokin vierastaloon ilmaantui ulkoasiainkansankomissariaatin luvalla Ruotsin asiainhoitaja Ingemar Hägglöf järjestämään valtuuskunnan yhteyksiä Tukholman kautta Helsinkiin ja kuulemaan uutisia. Valtuutettujen mielialan hän havaitsi masentuneeksi. Mistään Kollontain ja hänen avustajiensa lupaamista kevennyksistä ehtoihin ei ollut havaittu merkkiäkään. Erityisen pettynyt ja samalla loukkaantunut delegaation saamasta kohtelusta oli motsalaisdiplomaatin mielestä vanha Enckell. Hän piti matkaa näissä oloissa tarkoituksettomana ellei suorastaan vaarallisena. »Meidät on petetty». Enckell katsoi jopa Suomen itsenäisyyden olevan vaakalaudalla.

Paasikivi puolestaan koetti rauhoittaa ystäväänsä. Epäilemättä Kollontai oli luvannut liikoja. »Eukolla on sellainen lukkarinrakkaus Suomea kohtaan, ja hän tahtoo niin mielellään saada meidät irti sodasta». Silti matka ei ollut hyödytön, koska nyt ainakin tiedettiin ehdot, joiden mahdollisesta sisällöstä oli kuukausien ajan turhaan spekuloitu. Molotovin kieltämättä tylystä käytöksestä taas hänellä, Paasikivellä, oli menneiltä vuosilta vieläkin huonompia kokemuksia. Pienelle kansalle elämä oli »kirotun vaikeata».

Erityisesti Enckelliä ärsyttivät Ruotsin lehtien, mm. Dagens Nyhete­rin kirjoittelut, jotka olivat tarjonneet Molotoville tilaisuuden perustel­la ehtojen »lievyyttä» Ruotsin opinion samansuuntaisella käsityksellä. Paasikiven huomautettua Dagens Nyheterin artikkelien osaltaan tasa­ painottaneen Suomen lehdistön liiallista optimismia vanhojen herro­jen välille kehittyi kärjekäs sananvaihto, jota Hägglöf ja nuori Enckell vaieten kuuntelivat.

Lähtiessään Ruotsin asiainhoitaja vei mukanaan Helsinkiin menevän informaatiosähkeen:

»Sammanträde 27 cirka 3 timmar med Molotov Dekanozov. Inga förbättringar. Fordra hela Petsamo utan kompensation. Nytt sam­ manträde i morgon.

Paasikivi Enckell.

Muistelmissaan Hägglöf luonnehtii kaikkiaan 19 sanaa sisältänyttä viestiä kuin kiveen hakatuksi. »Olen sittemmin usein ajatellut tätä sähkettä nähtyäni myöhempien diplomaattien lähettävän kotimaahan metrin mittaisia telexsanomia mitä turhanpäiväisimmistä asioista. Tässähän oli kuitenkin kyse Suomen olemassaolosta. Mutta kaikki keskeinen oli mukana».⁵⁹

Keskusteluja Hägglöfin kanssa Paasikivi käytti myös hyväksi rakentaakseen itselleen kuvaa ajankohtaisesta tilanteesta Venäjällä. Ruotsalaisdiplomaatti kumosi suoralta kädeltä saksalaisten levittämät tiedot maassa vallitsevasta nälänhädästä. Moskovan osalta valtuutetut saattoivat vakuuttua asiasta myös omin silmin päästyään pariin otteeseen – tietysti tarkoin vartioituina – kävelemään kaupungilla. Rappion merkkejä näkyi katujen ja rakennusten kunnossa, mutta väestö näytti hyvin ravitulta sekä lämpimästi, joskin vaatimattomasti pukeutuneelta.

Hägglöfin mukaan valtakunnassa vallitsi sodan lopputulokseen nähden yleinen voitonvarmuus, jonka käsityksen diplomaattikuntakin jakoi. Paasikiven ja Enckellin neuvottelumatkan aikana Moskovassa juhlittiin ilta illan jälkeen Ukrainan rintamalla saavutettuja voittoja Stalinin päiväkäskyin, tykistön kunnialaukauksin sekä ilotulituksin, mikä kaikki näyttää selvästi tehneen vaikutuksen suomalaisiin delegaatteihin.⁶⁰

Valmistautuessaan viimeiseen neuvottelutilaisuuteen Enckell laati venäjänkielisen lausuntoluonnoksen Karjalan kysymyksen historiasta ja kansojen itsemääräämisoikeudesta. Esitettyään aamulla 29.3.1944 paperin Paasikivelle laatija sai kuitenkin niskoilleen kiivaan moiteryöpyn. Hänellä (Enckellillä) ei ollut mitään tajua siitä, kuinka bolsevikkeja oli käsiteltävä. »Tänne on lähetettävä Svento, koska hän on Suomessa ainoa, joka ymmärtää asian. Suomen johtomiehistä on 50 ammuttava sen vahingon vuoksi, jonka he ovat politiikallaan maalle aiheuttaneet. Mannerheimia on suunnattomasti yliarvioitu ja hänen koko työnsä on romahtanut». Ylipäänsä maasta ei löytynyt konstruktiiviseen hallitustyöskentelyyn pystyviä miehiä. Tullessaan hallituksen jäseneksi suomalainen muuttui automaattisesti heti 50 % tyhmemmäksi.

Hieman rauhoituttuaan Paasikivi totesi aseman niin huonoksi, ettei mikään pystyisi sitä enää pahentamaan; Enckell saisi siksi puhua mitä tahansa. Asianomainen tyytyi rauhallisesti huomauttamaan, ettei hän tietenkään esittäisi mitään vastoin Paasikiven tahtoa. Valtioneuvos hyväksyikin hetken kuluttua uuden, korjatun version.⁶¹

Iltapäivällä 29.3.1944 Kremlissä jatkuneissa neuvotteluissa Enckellin huomautus NL:n ehtojen tuhoisuudesta Suomen itsenäisyydelle antoi Molotoville aiheen uuteen myrkylliseen kehotukseen asianomaiselle perehtyä motsalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen lehdistöön, jossa ehdot todettiin lieviksi ja suomalaisille edullisiksi. Enckellin laajasanaiset selonteot Karjalan historiasta ja kansainvälisen oikeuden merkityksestä herättivät – kuten Paasikivi oli ennakoinutkin – kansankomissaarissa lähinnä ärtymystä, minkä myös sihteeri Podtserob pani merkille.

Paasikiven ja Enckellin yhteinen sitkeä yritys vuoden 1940 rajan tarkistamiseksi Viipurin ja Laatokan Karjalan suunnilla osoittautui yhtä tuloksettomaksi kuin ennenkin Molotovin pysyessä hievahtamatta kannallaan. Olisi »mieletöntä», jos Suomi sodallaan pakottaisi Neuvostoliiton muuttamaan rajojaan. Hangon kohdalla hän sen sijaan osoitti tinkimisvalmiutta antamatta kuitenkaan mitään sitovia lupauksia.

Paasikiven valitettua Neuvostoliiton kieltäytyneen kaikista myönnytyksistä vastaus ei jättänyt tulkinnanvaraa. »En ymmärrä, miksi meidän pitäisi tehdä teille myönnytyksiä. Saksa on jo hävinnyt tämän sodan, ja te olette Saksan liittolaisia, joten saatte luvan olla voitetulle maalle kuuluvassa asemassa».

Paasikivelle Tukholmassa annetut ehdot merkitsivät Neuvostoliiton ehdottomia minimivaatimuksia, joista ei kannattanut keskustella. Jokainen puolueeton henkilö pitäisi niitä poikkeuksellisen lievinä. »Te ette ole tulleet tänne saamaan myönnytyksiä vaan tulkinnan. Olemme valmiit antamaan teille kaikki pyytämänne selvitykset, mutta ei mitään muuta. Tämä olisi pitänyt olla selvää jo silloin kun valtuuskunta lähti matkalle».

Muuten Molotov keskittyi prässäämään suomalaisia saksalaisten internoimisasiassa, johon Paasikivi ja Enckell jo olivat antaneet ehdollisesti periaatteellisen suostumuksensa. Kielivaikeuksista aiheutuneet eräät Paasikiven epätäsmälliset ilmaisut saattoivat kuitenkin antaa vaikutelman, että hän puhui lähettiläskautenaan 1940-41 omaksumallaan tavalla hallituksensa nimissä.

Enckell tuli nyt kollegansa avuksi. »Koska ystävälläni Paasikivellä on toisinaan vaikeuksia löytää täysin merkitystään vastaavia sanoja venäjän kielellä, voidaan muutamista hänen lausunnoistaan ehkä saada sellainen käsitys, että hän puhuisi jonkun puolesta». Todellisuudessa valtuuskunta edusti vain yleisesti ottaen »Suomen arvovaltaisia piirejä». – Loppuun saakka sovellettu piiloleikki pohjautui epäluuloon Moskovan aikomuksesta toitottaa koko maailmalle (ja siis myös Saksalle) suomalaisen hallitusvaltuuskunnan saapumisesta rauhaa anoen Neuvostoliiton pääkaupunkiin.

Kiista ratkaistiin Paasikiven ja Enckellin luvattua – edellyttäen, että sopimusluonnoksen muissa kohdissa päästäisiin yksimielisyyteen – suositella hallitukselleen sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä saksalaisia vastaan. Kaikkien suhteiden katkaiseminen Hitlerin valtakuntaan vahvistettiin vielä kerran huolimatta mm. kauppapoliittisista syistä puolueettomuuteen pyrkivien suomalaisten vastaväitteistä. Sotavangeista, demobilisaatiosta, vahingonkorvauksista ja Petsamosta kannat pysyivät monivaiheisten väittelyjen jälkeen ennallaan.⁶²

Runsaan kahden tunnin kuluttua istunto keskeytettiin Molotovin halutessa selostaa neuvotteluja »hallitukselleen», ts. Stalinille. Kokoonnuttaessa myöhemmin illalla vielä puoleksi tunniksi kansankomissaari ilmoitti kahdesta myönnytyksestä. Vaihtoehtoisesti internoimisen kanssa suomalaiset voisivat karkottaa saksalaiset huhtikuun kuluessa. Paasikiven todetessa määräajan liian lyhyeksi Molotov julisti sen pidentämisen mahdottomaksi. Puna-armeija olisi internoimisvaihtoehdon tapaan edelleenkin tarvittaessa valmis auttamaan asiassa. Suomalaisten joukkojen tuli niinikään vetäytyä vuoden 1940 rajan taakse huhtikuun kuluessa.

Jos Suomi hyväksyi kaikki muut kohdat, Neuvostoliitto katsoi voivansa luopua vaatimuksistaan Hankoon ilman kompensaatiota. – Pantakoon merkille Molotovin näin epäsuorasti tunnustaneen, ettei Neuvostoliitto välttämättä tarvinnut Hangon laivastotukikohtaa, jonka vuoksi talvisota viime kädessä oli puhjennut. Alueen jäämistä suomalaisten haltuun voitiin siis pitää myös Kremlin etujen mukaisena.

Lisäksi kuultiin vihdoinkin sotakorvausten määrä. Suomen aiheuttamat vahingot oli arvioitu 1 200 miljoonaksi dollariksi, josta kuitenkin vaadittaisiin vain puolet eli 600 miljoonaa dollaria viiden vuoden kuluessa tapahtuvina tavaratoimituksina. Ne käsittäisivät esimerkiksi laivoja, paperia, selluloosaa ja koneita. Paasikiven reaktio oli: »Sehän on aivan hirvittävä (ogromnaja) määrä». Valtioneuvos kuitenkin pidättyi ryhtymästä tinkimään peläten kansankomissaarin saattavan lukkiutua johonkin alhaisempaan mutta Suomen kannalta yhtä kaikki vielä täysin epätyydyttävään summaan. Enckellin tiedustellessa korvaustavaroiden arviointipemstetta Molotov vastasi: »Käyvän arvon mukaan».

Kansankomissaari luovutti sitten Paasikivelle ja Enckellille täsmennetyt ehdot, jotka olivat muotoutuneet seuraavaan asuun:

»1. Suhteiden katkaiseminen Saksaan ja Suomessa olevien saksalaisten joukkojen ja aluksien internoiminen taikka suhteiden katkaiseminen Saksaan ja saksalaisten joukkojen ja aluksien karkottaminen Suomen alueelta viimeistään huhtikuun loppuun mennessä. Kummassakin tapauksessa Neuvostohallitus voi antaa Suomelle apua asevoimillaan.

2. Vuoden 1940 neuvostoliittolais-suomalaisen sopimuksen voimaansaattaminen ja suomalaisten joukkojen vetäminen vuoden 1940 rajalle, toimeenpantuna asteittain (etapeittain) huhtikuun kuluessa.

3. Neuvostoliittolaisten ja liittolaissotavankien sekä myös siviiliväestöön kuuluvien, keskitysleireissä pidettyjen tai suomalaisten töissä käyttämien henkilöiden välitön palauttaminen; jos Neuvostoliiton ja Suomen välillä allekirjoitetaan rauhansopimus eikä välirauhansopimusta, tulee sotavankien palauttamisen olla molemminpuolinen.

4. Suomen armeijan 50-prosenttinen demobilisaatio toteutetaan toukokuun kuluessa ja koko Suomen armeija asetetaan rauhanajan kannalle kesä-heinäkuun kuluessa. (Tämä kohta on otettava sopimukseen tai siitä on laadittava erillinen neuvostoliittolais-suomalainen sopimus, joka allekirjoitetaan samalla kertaa kuin rauhan- tai välirauhansopimus.)

5. Suomen sotatoimillaan ja neuvostoalueen miehityksellä Neuvostoliitolle aiheuttamien vahinkojen korvaaminen 600 miljoonalla Amerikan dollarilla, mikä summa maksetaan viiden vuoden kuluessa tavaroissa (paperi, selluloosa, meri- ja jokialukset, erilaiset koneet ja laitteet).

6. Neuvostoliiton vapaaehtoisesti vuosien 1920 ja 1940 rauhansopimuksissa Suomelle luovuttamien Petsamon ja Petsamon alueen palauttaminen Neuvostoliitolle.

7. Mikäli Suomen taholta hyväksytään yllämainitut kuusi ehtoa, Neuvostohallitus pitää mahdollisena luopua Suomen hyväksi vuokraoikeuksistaan Hankoon ja Hangon piiriin ilman mitään vastasuoritusta».

Ehtojen lukemisen jälkeen Paasikivi humoristisuutta tavoitellen totesi viimeisen kohdan (Hangon palauttamisen) hyväksi, »kun taas muut pykälät eivät olleet niin hyviä». Molotov puolestaan vastasi mieltyneensä kaikkiin seitsemään kohtaan, koska yhteisymmärrykseen pääsy niistä johtaisi siirtymiseen sodasta rauhaan. Lyhyiden jäähyväisvuorosanojen yhteydessä Molotov kehotti suomalaisia pitämään vastauksellaan kiirettä. Viivyttelystä ei koituisi mitään hyvää.⁶³ – Tässä yhteydessä tulee muistaa, että Teheranissa oli sovittu angloamerikkalaisten suurvaltojen toukokuussa Länsi-Euroopan mantereelle suorittamasta suurmaihinnoususta, jota Neuvostoliitto tukisi kevennysoffensiivilla itärintamalla. Invaasion lykkäytymisestä kesäkuun alkuun ei Moskovassa maaliskuussa vielä tiedetty ja joka tapauksessa pidettiin tarkoituksenmukaisena Suomen kysymyksen selvittämistä ennen Valko-Venäjällä tapahtuvan oman suurhyökkäyksen käynnistymistä.

Saavuttuaan illalla 29.3.1944 Kremlin neuvottelujen päätyttyä Ostrovskij pereulokin vierastaloon keskustelemaan valtuuskunnan paluumatkasta Ingemar Hägglöf havaitsi delegaation mielialan jonkin verran parantuneen. Illallispöydän ääressä motsalaisdiplomaatti sai kuulla yksityiskohtaisen selonteon Molotovin jättämistä ehdoista. Petsamon menetyksestä huolimatta Hangon takaisinsaanti arvioitiin sitä tärkeämmäksi. Positiivisena piirteenä nähtiin myös Lapin saksalaisten internoimisen muuttuminen karkottamiseksi, joskin huhtikuun loppuun ulottuva määräaika oli aivan liian lyhyt.

Erityisen pahana pidettiin venäläisten vaatimaa »suunnatonta» 600 miljoonan dollarin sotakorvausta. Tällaisia ehtoja ei »missään tapauksessa» voitu hyväksyä. Paasikivi arveli kuitenkin Hägglöfille, että Moskovaan lähetettäisiin rauhanvaltuuskunta jatkamaan neuvotteluja saatujen ehtojen pohjalta. Nyt delegaatio halusi päästä kotiin raportoimaan niin pian kuin mahdollista. ⁶⁴

Hoidettuaan matkajärjestelyt Hägglöf saapui puolisoineen aurinkoisena pakkasaamuna 1.4.1944 Vnukovon lentokentälle saattamaan suomalaisia. Paasikiven nenä punoitti kylmyydestä hänen ottaessaan vastaan vierastalosta saadun mahtavan eväskorin täydennykseksi rouva Hägglöfin ojentaman, kotonaleivotun motsalaisen msinakakun.⁶⁵ Neljän hävittäjän suojaama paluulento noudatti jo tuttua tuloreittiä. Ennen rintamalinjan ylittämistä turvasaattue kääntyi takaisin, ja vanhat herrat saivat jälleen laskuvarjopakkaukset selkäänsä. Brommaan laskeuduttiin onnellisesti kuuden tunnin lennon jälkeen.

Matkan aikana Paasikivi ilmaisi Enckellille epäilyksensä siitä, oliko – yhteyksien hankaluuden vuoksi – sittenkään viisasta poistua Moskovasta. Eikö olisi ollut viisaampaa jäädä sinne odottamaan ohjeita neuvottelujen jatkamiseksi? Enckell piti ajatusta täysin mahdottomana, koska selvästi määritelty tehtävä rajoittui yksityiskohtaisten tietojen hankkimiseen Kremlin ehdoista, joita hallitus ja eduskunta tulisivat harkitsemaan ja sitten mahdollisesti päättämään rauhanvaltuuskunnan lähettämisestä Moskovaan.

Muuten Paasikivi lausui useaan otteeseen tyydytyksensä Enckellin mukaantulosta, koska näin saataisiin Helsinkiin toinenkin todistaja Kremlin neuvottelujen vaikeudesta. Tämä oli tärkeätä siksi, että kotimaassa ei haluttu uskoa häntä, »puoliryssänä» ja »bolsevikkiystävänä» pidettyä Paasikiveä.⁶⁶

Brommassa matkalaisia odotti lähtövalmis Aeron kone, joka oli tarkoituksellisesti sijoitettu peittämään näköala lentopaviljongilta laskeutumispaikalle. Pääjohtaja Flormanin, Aeroflotin Klimovin ja ruotsalaisen miehistön poistuttua Douglasiin nousi Ruotsin UD:n poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom kuulemaan tuoreeltaan Moskovan uutisia. Paasikiven ja Enckellin kanssa käymässään keskustelussa hän saattoi panna merkille suomalaisten herrojen välillä vallitsevan mielipide-eron Enckellin edustaessa jyrkempää linjaa. Silti Paasikivikään ei salannut pessimismiään ehtojen ankaruuden vuoksi. Erityistä huolta tuottivat Karjala, sotakorvaukset sekä demobilisaatio. Kokonaisuudessaan ei tapaaminen neuvottelijain kanssa Söderblomin mielestä millään merkittävällä tavalla täydentänyt Hägglöfin raporttien antamaa kuvaa.⁶⁷ Siirryttyään Aeron koneeseen delegaatio jatkoi viipymättä matkaansa Helsinkiin.

Valtioneuvoksen ehdittyä hädin tuskin Malmin lentokentältä kotiinsa Espoonkadulle ulkoministeri Ramsay kutsui hänet puhelimitse päivälliselle Pitäjänmäen asemalla seisovaan Mannerheimin junaan. Myös Enckell ilmaantui paikalle. Pantakoon merkille ylipäällikön tulleen näin suullisesti informoiduksi Moskovan keskustelujen yksityiskohdista vuorokautta ennen tasavallan presidenttiä ja pääministeriä.

Valtioneuvoksen kehaistessa yli seitsenkymppisten neuvottelijain päiväohjelmaa, jonka ulottuvuuksina olivat »suurus» Moskovassa, lento rintaman ylitse Tukholmaan ja sieltä edelleen Helsinkiin sekä päivällinen Pitäjänmäellä, muutamia vuosia vanhempi marsalkka tyytyi vinosti hymyillen toteamaan: »Raska pojkar» (Reippaita poikia). ⁶⁸

Selostettuaan Moskovan matkan tuloksia Paasikivi suositteli ehtojen kovuudesta huolimatta »asian viemistä positiiviseen tulokseen». Ramsay katsoi kuitenkin, ettei Linkomiehen hallitus pystyisi hankkimaan enemmistöä rauhan puolelle venäläisten tarjoamin ehdoin. Sitä varten piti saada uusi ministeristö, jos ei muuta niin virkamieshallitus. Muut läsnäolijat torjuivat jyrkästi ehdotuksen. Suomen kansan ja valtion tärkeintä suurpoliittista asiaa ei voitaisi lykätä virkamieshallituksen niskoille.

Ulospääsytien löytämiseksi Paasikivi vaati nyt jälleen Mannerheimia ottamaan ohjakset käsiinsä, koska häntä Suomen kansa uskoi. Marsalkka pysyi silti entisellä kannallaan. Hänen ikäiselleen miehelle riitti vastuu armeijan johdosta. Hallituksen oli syytä ennen lopullisen ratkaisun tekoa ottaa selvää ehtojen yksityiskohdista kuten vetäytymisen aikamääristä, saksalaisten valmiudesta poistua maasta, sotakor-vausmaksujen alentamisesta jne. Marsalkan varovaisuudesta huolimatta Paasikivi katsoi hänen periaatteessa kannattavan rauhaan pyrkimistä.⁶⁹

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan informointi tapahtui seuraavana päivänä (2.4.1944) »Smolnassa» pidetyssä kokouksessa, johon myös presidentti Ryti saapui.⁷⁰ Tilaisuuden aluksi Georg Enckell luki ääneen Moskovassa laatimansa pöytäkirjat, minkä jälkeen Ryti kiitti valtuuskuntaa »Suomen asian uskollisesta puolustamisesta».

Käyttämässään puheenvuorossa Paasikivi luonnehti Kremlin keskusteluja sävyltään yhtä »ikäviksi» kuin aikanaan talvisodan rauhanneuvottelujen alkuistuntoa. Molotov oli esiintynyt aggressiivisesti, jyrkästi ja voitonvarmasti ottamatta huomioon suomalaisten näkökohtia.

Johtopäätöksenään Paasikivi toisti vanhan väittämänsä jäljellä olevista pelkästään huonoista vaihtoehdoista. Kun Neuvostoliiton sotilaallista kukistumista ei enää voitu odottaa, lähteminen nyt rauhan tielle merkitsi pienemmän riesan valitsemista. Hangon saaminen Petsamon tilalle merkitsi kaikesta huolimatta voittoa.

Sovintoon tuli päästä ennen neuvostojoukkojen keskitysmarssin alkamista, koska sen jälkeen asiat menisivät omalla painollaan ja parhaassakin tapauksessa ehdot luultavasti kiristyisivät entisestään. Sisäisen hajaannuksen ja Saksan vastatoimenpiteiden uhka oli kieltämättä suuri, mutta yleisö piti saada tajuamaan kysymyksen olevan nyt Suomen kansan eikä Saksan kohtalosta.

Mahdollisuuksien vähäisyydestä huolimatta neuvotteluja Karjalan rajasta tuli koettaa jatkaa. Omien joukkojen vetäytymisen ja saksalaisten karkottamisen määräaikoja täytyisi yrittää saada pitenemään ja »mahdoton» 600 miljoonan sotakorvaus alenemaan. Kokonaan ilman korvauksia ei selvittäisi, koska historian kulku osoitti hävinneen aina joutuvan maksumieheksi. Kenties Ruotsista saataisiin taloudellista tukea.

Ystävästään poiketen Enckell suositteli kaikesta huolimatta neuvottelujen alkamisen viivyttämistä ajan voittamiseksi, etenkin kun osa ehdoista (saksalaisten karkottamisen määräaika ja sotakorvausten määrä) selvästi ylitti maan suorituskyvyn. Yksityisesti Enckell mainitsi Ramsaylle saaneensa Moskovassa käsityksen, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki tuhoamaan Suomen.

Huolimatta valtioneuvoksen kestävyyttä aikaisemmin epäilleen puolustusministeri Waldenin Moskovan neuvottelijoille antamasta tunnustuksesta »vaikeassa tehtävässä osoitetusta asiantuntemuksesta ja tahdikkuudesta» Paasikivi oli syvästi tyytymätön Smolnan tilaisuuden yleiseen kulkuun:

»Vaikka kokous ei paljon keskustellut, niin se vähä, mitä siinä esiintyi, teki minuun jälleen masentavan ja steriilin vaikutuksen. Oli yksinomaan kritiikkiä, mutta ei mitään konstruktiivia ajattelua esiintynyt. Aivan samoin kuin Rydin luona 24/2 palattuani Tukholmasta.

Olen pessimisti. Maan nykyinen johto on vienyt maamme tähän tukalaan asemaan, mutta epäilen, tokko tämä johto on kykeneväinen pelastamaan kansamme katastrofista, johon olemme menossa. Meillä ei ole nyt miehiä, jotka tähän hirmuisen vaikeaan tehtävään pystyisivät. Sanoin sen yksityisesti Tannerille, Reinikalle ja Waldenille ottaessani heiltä hyvästit. Hallitus ym olisivat valmiit tekemään rauhan, mutta sellaisilla ehdoilla, joihin Venäjä ei suostu. Täällä eletään jälleen illusioiden ja fatalismin vallassa. Odotetaan pelastusta, mutta ei edes osata ajatella, millä tavalla se voisi tulla.

Poistuessaan ovet paukkuen Smolnasta Paasikivi siirtyi samalla puoleksi vuodeksi »jäihin» odottamaan uutta tilannetta, jonka koittamiseen hän oli varautunut.⁷¹

Kappaleen sivut: 1 2 3 4