Rauhansopimuksen täytäntöönpano
Talvisodan päättyessä Suomen ulkopolitiikan vaihtoehdot näyttivät supistuvan vähiin. Länsivaltojen tehokkaaseen apuun kohdistuneet toiveet olivat osoittautuneet pettäviksi. Saksa puolestaan noudatti johdonmukaisesti elokuun 1939 sopimukseen pemstuvaa neuvostoystävällistä linjaa, johon Suomen tukeminen ei sopinut. Helsingin kannalta taas ratkaisevaksi kysymykseksi muodostui se, katsoiko Kreml Moskovan rauhan riittävän Suomen suunnalla täyttämään Saksan kanssa solmitun sopimuksen mahdollistamat tavoitteet. Varmaa vastausta ei toistaiseksi kukaan pystynyt antamaan.
Suursodan tapahtumakehitys, jossa saattoi tapahtua äkillisiäkin muutoksia, vaikuttaisi myös Suomen asemaan. Maan turvallisuuden varmistamiseksi oli nyt ensi sijassa voitettava aikaa jälleenrakennusta varten samalla hyvin tietäen, ettei pelkkä omiin oloihin eristäytyminen voinut edes taloudellisistakaan syistä onnistua. Ulkomaankauppa lähinnä Petsamon kautta oli riippuvainen länsivalloista. Tappion katkemudesta huolimatta Neuvostoliittoon tuli pyrkiä rakentamaan ystävälliset naapumussuhteet. Jäätymispisteeseen kohmettuneita välejä Itämeren alueen toiseen suurvaltaan, Saksaan, piti niinikään koettaa lämmittää. Ainoana reaalisena avunlähteenä nähtiin toistaiseksi Ruotsi, jonka kanssa solmittavaa puolustusliittoa koskeneet tunnustelut viritettiin jo sodan aikana.1
Rytin hallitus oli muodostettu 1.12.1939 solmimaan rauha Suomen ja Neuvostoliiton välille. Maaliskuun 20. päivänä 1940 vaihdettiin rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjat Moskovassa. Samana päivänä pitämässään epävirallisessa istunnossa hallitus totesi tehtävänsä tulleen suoritetuksi ja päätti yksimielisesti jättää paikkansa presidentin käytettäväksi. Lopullinen ero myönnettiin tosin vasta pääsiäispyhien jälkeen 27.3.1940, jolloin väliaika saatettiin hyödyntää jatkosta sopimiseksi. Ennen sodan päättymistä presidentti oli katsonut, ettei kellään ollut oikeutta lähteä ja jättää vaikeaa tilannetta muiden selvitettäväksi. Niukkasen ja Hannulan ilmoitettua joka tapauksessa eroavansa Kallio joutui taipumaan hallituksen paikkaamiseen muiltakin osin. Poikkeuksellisten olojen vuoksi remontti tuli kuitenkin viedä läpi nopeasti ja mahdollisimman pienin muutoksin. Avointa hallituspulaa ei saisi päästää syntymään.
Pääministerin virkaa Kallio tarjosi Rytille, joka Mannerheimin ylipuhumana suostui tehtävään ehdolla, että hän voisi, kuten joulukuussakin, melko vapaasti valita jäsenet ministeristöönsä. Tarkoituksena olisi »voimakkaan ja tehokkaan» yhteistyöryhmän aikaansaaminen. Puolue-elimet jäivät nimeämisprosessissa toisarvoiseen asemaan, mikä mm. maalaisliitossa herätti tyytymättömyyttä. Presidentin asettuminen pääministeriehdokkaan taakse varmisti kuitenkin tämän haluaman menettelyn läpimenon.
Valtaosa talvisodan hallituksen jäsenistä jatkoi Rytin uudessakin kabinetissa. Opetusministeriksi Hannulan tilalle tuli hänen puoluetoverinsa, pastori Antti Kukkonen. Niukkasen paikan puolustusministerinä peri ylipäällikkönä jatkamaan suostuneen Mannerheimin luottamusmies, kenraali Walden. Kun huomattava osa puolustusministeriön valtuuksista siirrettiin vielä kesällä 1940 pääesikunnalle, sotilasjohdon asema oli siten huomattavasti lujittunut. P. V. Heikkisen ja Juho Koiviston pysyessä entisissä tehtävissään maalaisliiton osuus ministeristössä supistui neljästä kolmeen. Tämän seikan Voionmaa pelkäsi kasvattavan sodanhaluista oppositiota (Niukkanen, Kekkonen, Hannula) »tuossa rippikoulunkäymättömässä puolueessa».
Toisaalta, vaikka Paasikiven salkuttoman ministerin paikka jäikin täyttämättä, kansanedustaja Oskari Lehtosen nousu J. O. Söderhjelmin tilalle oikeusministeriksi merkitsi yhdessä Waldenin nimityksen kanssa kokoomuspuolueen panoksen vahvistumista Rytin ensimmäiseen hallitukseen verrattuna. IKL pidettiin edelleenkin kabinetin ulkopuolella.
Erityisen tärkeänä nähtiin Tannerin rooli talvisodan jälkeisessäkin hallituksessa työväestön luottamusmiehenä. Tämän tehtävän rinnalla suhteellisen toisarvoiseksi osoittautui kysymys siitä, minkä ministeriön johtoon hän asettuisi. Paikaksi löytyi kansanhuoltoministeriön päällikkyys. Haluttaessa parantaa välejä Neuvostoliittoon Moskovan avoimien syytösten kohteeksi joutuneen Tannerin jatkaminen tasavallan ulkoasiain johdossa katsottiin mahdottomaksi. Sama koski – joskin vähemmässä määrin – suhteita Saksaan. Sosiaalidemokraattien johtaja ei ollut käyttökelpoinen kumpaankaan suuntaan.
Vaikeimmaksi ongelmaksi hallituksen uusimisessa muodostui juuri ulkoministerin vakanssin täyttäminen. Kallion, Rytin ja Mannerheimin ensisijaisena ehdokkaana virkaan oli G. A. Gripenberg, joka kutsuttiin tätä varten Lontoosta Helsinkiin. Ankarasta painostuksesta huolimatta lähettiläs torjui tarjouksen. Oman käsityksensä mukaan häneltä puuttui lähes täysin maan sisäisten olojen ja etenkin eduskuntapiirien tuntemus.
Suomen tuli Gripenberginkin mielestä ylläpitää mahdollisimman hyviä välejä kaikkiin suurvaltoihin ja erityisesti oli kiristyneitä suhteita Saksaan parannettava. Suoraan Lontoosta tullen hän ei pystyisi tuota tehtävää uskottavasti täyttämään. Seurauksena olisi vain epäluotettavuuden leiman lyöminen koko Suomeen ja sen politiikkaan – ei vähiten juuri Englannissa. Toisaalta Berliinissä häntä luultavasti epäiltäisiin »brittien agentiksi». Nyt ei pitäisi tehdä mitään sellaista, joka vaikeuttaisi hänen mahdollista tulevaa käyttämistään lännessä. Nämä argumentit Kallion, Rytin ja Mannerheimin oli pakko tunnustaa päteviksi.
Luovuttuaan Gripenbergistä Rytin oli silti vaikea löytää toista ulkoministerikandidaattia. Antti Hackzellia hän piti sisäpoliittisesti »mahdottomana» ja Henrik Ramsayta liian touhukkaana. Procope taas, vaikka kuuluikin hallituksen muodostajan vanhoihin ystäviin, tuntui »suuressa määrin epäluotettavalta». Berliinin-lähettilään Aarne Wuorimaan Ryti leimasi liian passiiviseksi, kun taas Moskovasta talvisodan puhjettua kotiutunut Aarno Yrjö-Koskinen oli »täysin lopussa».
Carl Enckell puolestaan soveltuisi ulkoministeriksi »melko hyvin, vaikka hän puhuukin valtavasti, yhtä paljon kuin Paasikivi». Entisen ministerivaltiosihteerin miinuspuolena oli Rytin mielestä lisäksi korkea ikä, 64 vuotta. – Todettakoon silti, ettei viimeksi mainittu seikka estänyt Enckellin nimittämistä ulkoministeriön johtoon neljä vuotta myöhemmin.
Paasikivellä Ryti katsoi olevan monia hyviä puolia, mutta loputtomilla ja aikaa vievillä monologeillaan hän oli saanut hallitustoverinsa perusteellisesti kyllästymään. Kansliapäällikkö Pakaslahti taas epäili häntä kestävyyden puutteesta venäläisiin nähden. Lisäksi valtioneuvos Rytin mielestä joutui helposti kiihtymyksen valtaan, »erityisesti kun kyse tuli Erkosta, jota hän mitä suurimmassa määrin paheksui (sen teki myös Walden)». Gripenbergin tavatessaan Mannerheim yhtyi Erkon »kevytmieliseen politiikkaan» kohdistettuun kritiikkiin. Paasikivi taas oli marsalkan mielestä »lahjakas, taitava ja mielenkiintoinen mies, vaikka hän ei osaa ilmaista itseään millään kielellä».2 Tästä huolimatta valtioneuvosta kaavailtiin jälleen keskeiseen tehtävään ulkomaanedustuksessa.
Ulkoministerinimityksen lopulta saanut pankinjohtaja ja entinen professori Rolf Witting, jonka erikoisalana oli syvänmerentutkimus, tuli siten kuvaan melko myöhäisessä vaiheessa poliitikkoihin ja ammattidiplomaatteihin kohdistuneen »uloslyöntikilpailun» päätyttyä pätevien henkilöresurssien puutetta osoittaneella tavalla. Ulkopoliittisesti Witting oli kirjoittamaton lehti, vaikka hän 1930-luvulla olikin toiminut jonkin aikaa Kivimäen kabinetin apulaisulkoministerinä. Rytin toinen hallitus nimitettiin 27.3.1940.
Ritarikadun uuden isännän suhteellinen kokemattomuus ja välittömän parlamentaarisen tuen (motsalaisen kansanpuolueen taholta) kapeapohjaisuus siirsivät valtaa kiinteässä yhteistyössä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan ja sotilasjohdon kanssa toimivan pääministeri Rytin käsiin. Toisaalta taas ulkoministeriön johtavan virkamiehen, teknokraattina asioissa jo hyvin »sisällä» olleen ja kunnianhimoisen osastopäällikkö Pakaslahden rooli käytännön toiminnan muotoilijana vahvistui Tannerin aikaiseen tilanteeseen verrattuna.3
Hallitusneuvotteluihin ei Paasikivi enää osallistunut. Rytin ja Waldenin jäädessä ymmärrettävistä syistä Helsinkiin hän oli jo 18.3.1940 lähtenyt Voionmaan kanssa lentoteitse Tukholman kautta takaisin Moskovaan huolehtimaan rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjojen vaihdosta ja muista suhteiden solmimiseen välittömästi liittyvistä tehtävistä. Avustajina seurasivat tälläkin kertaa Nykopp, Hakkarainen ja Polvinen. Majoittuminen tapahtui samaan Ostrovskij pereulokilla sijaitsevaan »osobnjakiin», jossa valtuuskunta oli asunut rauhanneuvottelujenkin aikana.
Maaliskuun 20. päivän iltana tapahtui ratifiointiasiakirjojen vaihto Kremlissä, jolloin Paasikivelle tarjoutui tilaisuus ottaa Molotovin kanssa puheeksi myös muita sopimukseen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Rajaviivan määrittelyä ja maastoon merkitsemistä varten päätettiin asettaa erityinen komissio, johon kummaltakin puolelta tulisi neljä jäsentä. Neuvostoliittolaisena puheenjohtajana toimisi prikaatinkomentaja A. M. Vasiljevski sekä suomalaisena professori Ilmari Bonsdorff. Rajan merkitsemisurakka tuli Molotovin mielestä saada valmiiksi lähikuukausien aikana ennen syksyn tuloa. Näin myös tapahtui.
Hangon osalta Paasikivi ehdotti rauhansopimuksen määräämällä tavalla suomalaisten joukkojen poistumista luovutettavalta alueelta 22.3.1940 klo 24 mennessä. Venäläisten halutessa lähettää jo sitä ennen paikalle komennuskunnan valmistelemaan varuskunnan saapumista suomalaiset asettuivat Mannerheimilta saamansa evästyksen mukaisesti vastahankaan. Marsalkan mielestä neuvostoliittolaisten upseerien tulo saattaisi haitata evakuointitoimenpiteitä. Kun Hangosta puuttui lentokenttä, Paasikivi korosti Molotoville siellä jouduttavan auraamaan komennuskunnan konetta varten tilapäinen laskeutumisalue meren jäälle. Tätä varten taas suomalaisten spesialistien piti mm. mitata lumen syvyys. »Kuinka kauan he tutkivat lumen syvyyttä?», tiedusteli epäluuloinen Molotov. Lopulta sovittiin komennuskunnan voivan saapua 22.3.1940 klo 12, puoli vuorokautta ennen lopullista määräaikaa, jolloin myös kaupungin sähkö- ja vesijohtolaitokset tuli luovuttaa täydessä toimintakunnossa. Hangosta tehtäisiin erikseen vuokrasopimus.
Paasikiven ehdotus kahden kilometrin levyisen, »ei kenenkään maan» jättämisestä Karjalassa suomalaisten ja venäläisten joukkojen väliin, kunnes raja olisi saatu merkityksi, ei saavuttanut Molotovin hyväksyntää. Mistä rajaviivasta kilometri kumpaankin suuntaan olisi laskettava? Paikalliset erimielisyydet voitaisiin ulkoasiainkomissaarin mielestä jättää jo sovitun rajakomission ratkaistaviksi. »Ei kenenkään maa» osoittautuisi hyödyttömäksi, eikä sellaista ollut tarvittu neuvostoliittolaisten ja saksalaistenkaan joukkojen välillä Puolassa.
»Tyhjän» vyöhykkeen aikaansaamista Helsingin hallitus piti tärkeänä ennen muuta Enson kysymyksen vuoksi, koska neuvostojoukot tällä suunnalla olivat suomalaisten mielestä selvästi ylittäneet demarkaatiolinjan. Paasikiven sitkeästä inttämisestä huolimatta Molotov kieltäytyi puuttumasta asiaan, joka jäisi rajakomission selvitettäväksi. Hyödyttömänä Molotov piti niinikään Paasikiven ehdottamaa, luovutettavalle alueelle jäävän siviiliväestön asioiden hoitoa varten perustettavaa suomalais-neuvostoliittolaista komiteaa. Kaikki olivat sieltä lähteneet, joten mitään erillistä komiteaakaan ei tarvittu.4
Rajakomission työlle aiheutti ongelmia se, että rauhansopimukseen liittyvän kartan pienen mittakaavan vuoksi sille piirretty paksu rajaviiva peitti alleen noin kahden kilometrin levyisen vyöhykkeen. Vaikein kiista syntyi Enson tehtaista, jotka suomalaisten tulkinnan mukaan jäisivät heidän puolelleen rajaa. Vaikka Vasiljevskin valtuuskunnan taholta aluksi osoitettiinkin ymmärtämystä, Moskova asettui toiselle kannalle. Ajoittain uhkaavasti esiintyneen Molotovin mukaan Enson tehdasalue kuului ehdottomasti Neuvostoliitolle. Korkeintaan voitiin suostua erään mäen ja tilan jäämiseen Suomelle.
Ensosta käytyjen sitkeiden neuvottelujen yksityiskohtia, joita Paasikivi on muistelmissaan selostanut, ei tässä yhteydessä enää toisteta. Ulkoasiainkansankomissariaatissa laadittujen keskustelumuistioiden mukaan Paasikivi »kerran toisensa jälkeen ja itsepintaisesti» koetti taivuttaa Molotovia myöntymään Enson asiassa, jolla oli Suomelle suuri taloudellinen merkitys. Jo aikanaan rauhanneuvotteluissa Molotov oli itse korostanut maansa intressien lähinnä sotilaallista luonnetta. Suomalaisen valtiomiehen ponnistelut jäivät kuitenkin tuloksettomiksi. »Toveri Molotov hylkäsi kategorisesti Paasikiven pyynnön korostaen Neuvostoliitolla olevan ensisijaisten sotilaallisten tavoitteiden rinnalla myös taloudellisia intressejä, koska Suomen sota oli aiheuttanut Neuvostoliiton teollisuudelle suuria menetyksiä».5
Molotov ei aiheetta puhunut kiistan kohteen taloudellisesta merkityksestä. NKVD:n vankileirijärjestelmän (Gulagin) apulaispäällikkö G. Orlov korosti ministerineuvoston puheenjohtajalle N. A. Bulganinille Enson uudenaikaisen »kombinaatin» ainutlaatuista luonnetta maailman selluloosatuotannossa, koska samalla paikkakunnalla toimi sekä sulfiitti- sulfaatti- paperi- kartonki- että selluloosan valkaisuun tarvittava klooritehdas. Näiden ja rakenteilla olleen, 100 000 kilowatin vahvuiseksi tarkoitetun Enson voimalaitoksen kokonaisarvo (lukuunottamatta alueella niinikään sijaitsevia lasi- ja väkijuomatehtaita) oli Gulagin arvion mukaan laskettava puoleksi miljardiksi ruplaksi. Enson kartonkituotanto merkitsi jo yksinään noin puolta koko Neuvostoliiton vastaavasta tuotannosta v.1939.6 Suomen luovuttamien Karjalan teollisuuslaitteiden ansiosta Neuvostoliitto nousikin v. 1940 maailman kolmanneksi suurimmaksi sulfaattiselluloosan tuottajaksi oltuaan ennen sotaa seitsemännellä sijalla.7
Orlovin mielestä kysymys ei silti ollut vain keskeisen tärkeän Enson tehdasalueen liittämisestä Neuvostoliittoon vaan myös rajan vetämisestä turvallisuussyistä riittävän kauas kauppalan pohjoispuolelle. Ainakaan eivät suomalaiset saisi päästä tähystämään tehdasalueelle ja seuraamaan siellä tapahtuvaa toimintaa. Molotov esittikin toukokuussa Paasikivelle »elimellisesti Enson yhdyskuntaan· kuuluvan», pintaalaltaan 3,5 neliökilometrin laajuisen Pelkolan vyöhykkeen luovuttamista Neuvostoliitolle Nuijamaan kirkon ja Konnun kylän väliltä saatavaa aluekorvausta vastaan. Kompensaation yksityiskohdista käytyjen pitkien neuvottelujen jälkeen sopimus saatiin aikaan.8
Neuvostoliittolaiset asiakirjat vahvistavat Paasikiven muistelmissaan esittämän käsityksen siitä, että Kreml oli jo etukäteen ratkaissut kantansa ja päättänyt vaatia Enson teollisuuslaitokset. Presidentti Kallion rajakomission suomalaiseen osapuoleen kohdistamia moitteita ei näissä oloissa voida pitää perusteltuina. Suomalaisilta puuttuivat jyrkän kiellon edellyttämät voimakeinot. Vastaavasti Paasikiven Molotovin kanssa käymät väittelyt, jotka eräiden vähäisempien, paikallisten rajakiistojen kohdalla johtivat tuloksiin, olivat Enson osalta tuomittuja epäonnistumaan.
Lohdutus kuitenkin löytyi: »Enso meni meiltä. Surkea asiakirja…, joka kuitenkin oli ainoastaan johtopäätös rauhansopimuksesta ja onnettomasta sodasta, mikä taas oli seuraus huonosta ulkopolitiikasta». »Kevytmielisyyttä» oli osoitettu jo 1930-luvulla investoimalla näin paljon varoja Vuoksenlaaksoon liian lähelle itärajaa, mistä Paasikivi muisteli jo tuolloin varoittaneensa Enso-Gutzeitin pääjohtajaa,vuorineuvos Kotilaista.9
Tehdasalueeseen liittyen Enso-Gutzeitille kuului myös Vuoksessa noin kilometrin päässä Ensosta ylöspäin sijaitseva Vallinkosken putous, joka Moskovan rauhassa jäi Suomen puolelle rajaa. Jo ennen talvisotaa laaditun suunnitelman mukaan putoukset yhdistettäisiin rakentamalla Ensoon pato, jonka avulla hyödynnettäisiin myös Vallinkosken vesivoima.
Toukokuussa 1940 Molotov ilmoitti Paasikivelle Neuvostoliiton aikovan toteuttaa suunnitelman ja sopia siitä Suomen kanssa maksamatta kuitenkaan mitään koivausta Vuoksen yläjuoksulla tapahtuvasta veden korkeuden nousemisesta, mikä mm. tekisi mahdottomaksi Vallinkosken putouksen hyödyntämisen suomalaisten itsensä toimesta. Kansainväliseen oikeuteen vedoten Helsinki katsoi, ettei sillä ollut mitään velvoitetta luopua ilman hyvitystä tästä omaisuudestaan. Antaessaan vesivoimaa Suomen pitäisi saada vastikkeeksi osa voimalan tuottamasta sähköstä.
Molotov ei kuitenkaan halunnut kuulla puhuttavankaan mistään korvauksesta. Kyseessähän oli Enso-Gutzeitin itsensä ennen sotaa laatima suunnitelma! Kreml ei siis tahtonut ottaa huomioon Vuoksen osien joutuneen nyt kahdelle eri valtiolle, jolloin yhden asianosaisen tilalle oli tullut kaksi ja rakennussuunnitelman edellyttäessä kummankin osapuolen suostumusta. Ennen jatkosodan puhkeamista asiaa ei ehditty saada päätökseen. Muistelmissaan Paasikivi asetti kysymyksen:
»Jos Neuvostoliitto olisi kaikesta huolimatta rakentanut patolaitteet ja nostanut veden – mitä olisimme voineet tehdä? Teoreettisesti ja laillisesti tietysti rakentaa padon Vallinkoskeen, käyttää sen koskivoiman ja siten leikata pois suurimman osan putouskorkeutta Ensossa olevilta venäläisten voimalaitoksilta. Mutta millaisia rettelöitä ja vaaroja siitä olisi aiheutunut? Vallinkoski oli vain noin yhden kilometrin päässä Ensosta. Vaikeata olisi uskaltaa sijoittaa niin arkaan yritykseen 200 miljoonaa markkaa pääomaa. – Tällainen on kansainvälisen oikeuden antama tuiva nykyisenä aikana. Jos olisimme olleet suuivalta, olisi asia ollut toinen».10
Paasikiven luottamus juridiikkaan rauhansopimuksen tulkinnassa osoittautui siten varsin rajalliseksi. Vielä selvemmin hänen katsomuksensa tuli näkyviin Enson eteläpuolella sijaitsevan, yksiselitteisesti Neuvostoliitolle siirtyvän Rouhialan voimalaitoksen luovutuksen kohdalla.
Jo viikon kuluttua rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjojen vaihdosta Molotovin apulainen V. G. Dekanozov pyysi 29.3.1940 Paasikiven välityksellä Suomen hallitusta lähettämään viipymättä voimalaitoksen piirustukset ja muun teknisen dokumentaation venäläisten insinöörien käyttöön. Helsingin ulkoministeriöstä Paasikivi sai ohjeet huomauttaa kysymyksen olevan yksityisen yrityksen omaisuudesta. Omistajat suostuisivat kuitenkin neuvottelemaan sekä asiakirjojen luovuttamisesta että venäläisille toistaiseksi tarpeettoman sähkövoiman toimittamisesta Suomeen. Seurauksena oli Voionmaan todistama raivokohtaus Paasikiven ilmoittaessa kieltäytyvänsä palvelemasta »niin tyhmää hallitusta, joka lähettää tällaisia tyhmiä sähkeitä». Herrojen yhteinen viesti UM:lle ei selkeydessään jättänyt tulkinnanvaraa:
»Huomautamme, että Rouhiala ei ole enää suomalaisten yksityisten omaisuutta vaan kuuluu rauhansopimuksen nojalla Sovjetille. Riippuu Sovjetista, suostuuko se nykyisenä omistajana luovuttamaan tarpeettoman voiman Suomeen. Huomautamme myös, että dokumentit on jo luvattu. Paasikivi, Voionmaa».
Nyt Helsingistä ilmoitettiin asiakirjojen luovutuksen voivan tapahtua heti kun Rouhialan voimalan henkilökunta, joka Molotovin nimenomaisesta pyynnöstä oli tilapäisesti jäänyt työpaikalleen hoitamaan laitosta, pääsisi irtaimistoineen palaamaan Suomeen. Näin myös tapahtui.
Myöhemmin sähkön ostosta käynnistetyt neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin Neuvostoliiton ilmoitettua tarvitsevansa voimalan tuotannon kokonaan itse. Taustana oli se tosiasia, että valtakunnan luoteisosan tärkeintä sotateollisuuskeskusta, Leningradia, oli jo kauan koetellut sähköenergian puute. Rouhialasta tuli toiminnan käynnistyttyä uudelleen ja Leningradiin johtavan suurjännitejohtolinjan valmistuttua syyskuussa 1940 silloisen Neuvostoliiton kolmanneksi tehokkain vesivoimalaitos11
Helsingin hallituksen valtuutettuina Moskovaan saapuneiden Paasikiven ja Voionmaan ensimmäisiin tehtäviin kuului sotavankeja koskevan vaihtosopimuksen aikaansaaminen. Tietoisena joidenkin neuvostoliittolaisten halusta jäädä länteen Helsinki tahtoi rajalle kansainvälistä komissiota toteamaan kunkin sotavangin paluun vapaaehtoisuuden ja yleensäkin valvomaan vaihdon toteuttamista asianmukaisella tavalla.
Kreml kuitenkin torjui jyrkästi suomalaisten ehdotuksen. Vangit oli vaihdettava ilman mitään yksilökohtaisia tutkimuksia. Varovaisuutta korostavien Paasikiven ja Voionmaan suosituksesta Helsinki taipui hyväksymään tämän ratkaisun. Tehdyn sopimuksen perusteella operaatio vietiin loppuun 7.6.1940 mennessä, jolloin Suomeen oli palautettu 847 ja Neuvostoliittoon vastaavasti 5 468 sotavankia. Silmiinpistävänä voidaan pitää vankien suhteellisen pientä lukumäärää kummallakin puolella kaatuneisiin ja haavoittuneisiin verrattuna.12
Kun neuvostoliittolaisten sotavankien luku näin osoittautui monin verroin suuremmaksi, suomalaiset pyrkivät samassa yhteydessä tarjoamaan tilaisuuden pulavuosina Neuvostoliittoon laittomasti siirtyneille »loikkareille» tulla nyt – niin halutessaan – takaisin kotimaahan. Illuusionsa menettäneiden »paluumuuttajien» lukumäärä arvioitiin useiksi tuhansiksi. Kreml ei kuitenkaan hyväksynyt hanketta, josta jo ennen talvisotaa oli pitkään käyty tuloksetonta kirjeenvaihtoa. Molotov huomautti Paasikivelle lukuisten maahanmuuttajien saaneen Neuvostoliiton kansalaisoikeudet, eikä asialla ollut mitään tekemistä sotavankikysymyksen hoitamisen kanssa. Neuvostokansalaisten emigraation ratkaisi maan lakien mukaan korkeimman neuvoston puhemiehistö kussakin tapauksessa erikseen. Maailman ainoan sosialistisen valtakunnan rajat olivat pitkät ja järjestyksen noudattamiseksi niiden luvattomia ylittäjiä tuli kohdella ankarasti. Molotovia ärsyttäneestä Paasikiven inttämisestä huolimatta »loikkariasiassa» ei päästy eteenpäin.13
Moskovan rauhan jälkeisten viikkojen rajanloukkaukset tulivat ongelmaksi toisella tavalla. Niin kauan kun uutta linjaa ei vielä ollut selvästi merkitty maastoon ja sen kulusta esiintyi eriäviä käsityksiä, seudulla partioivat sotilaat sekä asioillaan liikkuvat paikalliset siviilihenkilöt saattoivat tahtomattaan joutua Neuvostoliiton puolelle ja tulla pidätetyiksi. Stalinistiseen järjestelmään kuuluneen kroonisen vakoilupelon ilmapiirissä kiinnitettiin tuossa vaiheessa vielä lähes kauttaaltaan »viattomiin» rajanylityksiin mnsaasti huomiota. Raimo Heiskasen tutkimusten mukaan suomalaisten varsinainen tiedustelutoiminta Moskovan rauhan rajan takana käynnistyi vasta kesällä 1940. Huhtikuun 17. päivänä Paasikivi joutui ulkoasiainkansankomissaarin tiukkaan puhutteluun:
»Molotov on tuskin missään keskustelussa ollut niin ikävä ja tyly kuin eilen – tuskin edes rauhanneuvottelujen ensimmäisessä keskustelussa viime maaliskuun 8. pnä. Hän puhui kiivaasti ja jyrkästi, vieläpä uhkaavasti rajaselkkauksista ja useamman kerran lausui Neuvostoliiton hallituksen ottavan ne hyvin vakavalta kannalta. Hän viittasi siihen, että pitävät nämät selkkaukset provokatioina ja vakoiluna… Neuvostoliitto jyrkästi vaatii, että viipymättä on rajaloukkauksista tehtävä loppu, sillä muuten ne voivat johtaa onnettomiin seurauksiin. Hän alleviivasi puhuvansa minulle Suomen lähettiläänä ja Suomen hallituksen virallisena edustajana».
Neuvostoliittolaisten muistiinpanojen mukaan Paasikivi »kauan mutisi» (dolgo bormotal) kysymyksen olevan väärinkäsityksistä, mutta lupasi kuitenkin ilmoittaa asiasta hallitukselleen toimenpiteisiin ryhtymistä varten. Myöhemmässä virallisessa vastauksessaan hän huomautti suomalaisten olevan yhtä kiinnostuneita selkkausten lopettamiseen kuin neuvostoliittolaisetkin. Osoituksena tästä oli jo päätetty ryhtyä vetämään joukkoja kilometrin päähän rajalinjasta, jonka epäselvyys oli aiheuttanut erehdyksiin perustuvat ylitykset. Periksi antamatta Molotov leimasi kiinniotetut suomalaissotilaat vakoilijoiksi, jotka tuomittaisiin »säälimättä» Neuvostoliiton lakien mukaan. Paasikiven perusteluja vahvistaa myöhemmin ilmennyt tosiasia, että rajalinjan tultua merkityksi maastoon sen ylityksiin liittyneet selkkauksetkin käytännöllisesti katsoen kokonaan loppuivat. Vaikka joitakin rajan ylittäneitä palautettiinkin, noin 30-40 suomalaissotilasta jäi Paasikiven ponnisteluista huolimatta sille tielleen.14
Sotavankien vaihtosopimus koski nimenomaisesti kahden asianosaisen maan kansalaisia. Tämä Neuvostoliiton tahdosta omaksuttu järjestely sulki siis ulkopuolelle Suomen armeijassa taistelleet, sotavangeiksi joutuneet ruotsalaiset vapaaehtoiset, joita löytyi vankileireiltä kaikkiaan viisi henkilöä. Nämä Molotov halusi vaihtaa Suomen vankiloissa istuviin »Kuusisen ystäviin», jollaiseksi ulkoasiainkansankomissaari nimesi jo rauhanneuvotteluissa mainitun Toivo Antikaisen lisäksi Riihimäellä rangaistustaan kärsivän Adolf Taimen. Rytin Moskovassa esittämän maininnan: »On katsottava, mitä voidaan tehdä», Molotov tulkitsi lupaukseksi puoltaa presidentille asianomaisten armahtamista ja palauttamista Neuvostoliittoon.
Asia oli selvästikin Kremlille tärkeä, sillä Paasikiven ja Voionmaan saavuttua Moskovaan Molotov useita kertoja tiukkasi heiltä hankkeen edistymistä. Helsinkiin lähetettyyn sähketiedusteluun tuli ulkoministeriöstä vastaus, jonka mukaan asia todennäköisesti järjestyisi. Seuraus oli odotettu. Voionmaan päiväkirjan mukaan »Paasikivi raivosi manaten Pakaslahden alimpaan helvettiin ja julistaen hänet yhdeksi onnettoman sodan pääsyylliseksi, koska oli lietsonut tyhmän Erkon sotapolitiikkaa eikä jarruttanut sitä». Helsinkiin lähti tyyliltään keisarillinen sähke:
»Järjestäkää Antikaisen ja Taimen asia lopullisesti eikä todennäköisesti. Meidän mahdoton saada täällä mitään aikaan, ellei tällaisia pikku juttuja selvitetä. Paasikivi, Voionmaa». Vastaus tuli vielä saman vuorokauden kuluessa. »Voitte ilmoittaa. Järjestetään lopullisesti». Epävirallisesti Paasikiven olisi pyydettävä Molotovilta suullista ilmoitusta, etteivät Antikainen ja Taimi saisi asettua luovutetulle alueelle. Molotov piti tosin vaikeana tehdä kahden henkilön kohdalla poikkeusta Neuvostoliiton yleisestä laista mutta katsoi kuitenkin voivansa luvata, etteivät asianosaiset »tulisi tuottamaan teille ikävyyksiä». Antikaisen ja Taimen kuljettaminen itärajalle avasi sitten sopimuksen mukaisesti myös motsinmaalaisille sotavangeille paluutien kotimaahansa.15
Moskovan rauhanneuvottelujen aikana Rytin valtuuskunta ja Helsingin hallitus eivät sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että osa luovutettavan alueen väestöä haluaisi vapaaehtoisesti jäädä asuinsijoilleen. Heille olisi taattava itsehallinto, omistusoikeus, uskonnonvapaus jne. Samalla tavoin kuin Tarton rauhankin yhteydessä asianomaisille halukkaille tuli varata tilaisuus siirtyä tietyn määräajan kuluessa Suomeen. Vielä maaliskuun lopussa 1940 Paasikivi ja Voionmaa koettivat Moskovassa pitää hanketta vireillä. Molotov kuitenkin jyrkästi määritteli asian maansa sisäiseksi kysymykseksi, joka ratkaistaisiin pelkästään Neuvostoliiton lainsäädännön mukaisesti. Sitäpaitsi alueelle ei ollut jäänyt juuri ketään, ja suomalaisten aloitetta täytyi niin muodoin pitää lähinnä teoreettisena.
Sama oli lopputulos Hangon kohdalla. Vaikka vuokra-alueen kansainvälisoikeudellinen asema poikkesi luovutetun Karjalan statuksesta, siellä käyttäisivät valtaa yksinomaan neuvostoliittolaiset sotilasviranomaiset, joten mitään suomalaisen siviiliväestön oikeuksia turvaavia sopimuksia ei Molotovin mielestä Hangossakaan tarvittu. »Eihän sinne sitäpaitsi jäänyt kuin suomalainen yhdysupseeri ja pari, kolme vanhaa akkaa». Vuokrasopimuksessa riittivät määräykset alueen rajoista sekä vuokran suumudesta ja maksutavasta. Tähän oli Paasikiven ja Voionmaan tyydyttävä.16
Kieltäytyessään neuvottelemasta optio-oikeuden myöntämisestä luovutetun Karjalan väestölle Molotov suostui kuitenkin siihen, että sodan puhjetessa neuvostojoukkojen hyökkäyksen yllättämät rajakylien asukkaat pääsisivät määräajan kuluessa (kesäkuun alkuun mennessä) niin halutessaan muuttamaan takaisin Suomeen. Tällaista väestöä oli jäänyt mm. Suojärvelle, ennen muuta ns. Hyrsylän mutkaan, Kalastajasaarennolle sekä Lavansaarelle ja Seiskariin kaikkiaan noin parituhatta henkilöä. Ilmoittaen noudattavansa Saksan kanssa solmitun vastaavan sopimuksen periaatteita neuvostohallitus antoi tarkan luettelon omaisuudesta, jonka kukin Suomeen lähtijä voi ottaa matkaansa. Paasikiven saaman vaikutelman mukaan »luovutettujen alueiden väestön Suomeen siirtyminen lienee herättänyt Kremlissä vähemmän miellyttävää kummastusta». Sanat »vähemmän miellyttävää» hän kuitenkin katsoi aiheelliseksi jättää pois muistelmiensa painetusta versiosta.17
Rauhanteon hetkellä pääosa luovutettavaa Karjalaa oli vielä suomalaisten hallussa. Väestön evakuointi jouduttiin siten suorittamaan muutaman vuorokauden kuluessa suuressa kiireessä, jota neuvostojoukkojen paikoittainen eteneminen sovittua aikataulua nopeammin vielä lisäsi. Tämä johti siihen, etteivät asukkaat voineet viedä pois läheskään kaikkea yksityistä omaisuuttaan kuten viljaa, rehua, maanviljelyskoneita jne. Paasikivi ja Voionmaa esittivätkin nyt, että suomalaiset saisivat Neuvostoliiton sotilasviranomaisten valvonnan alaisina käydä noutamassa varastonsa etenkin teiden varsilla olevista kohteista, esimerkiksi 30 kilometrin säteellä uudesta valtakunnanrajasta käsin. Lähinnä ajateltiin tällöin Sortavalan aluetta. Paasikivi vetosi erityisesti siihen Neuvostoliiton taholta usein esitettyyn näkökohtaan, että tavoitteet Suomen suunnalla olivat luonteeltaan sotilaallisia eivätkä taloudellisia.
Vastaus tuli kaikesta huolimatta negatiivisena. Ei edes pyyntöihin saada noutaa pois kaatuneiden suomalaissotilaiden ruumiit paikoista, joissa niitä tiedettiin olevan, suostuttu. Vaikka virallisena perusteluna viitattiinkin selkkausten välttämiseen, sotilasviranomaisten kielteiseen kantaan perustuvan ratkaisun taustana oli epäilemättä jälleen asianomaisten noutajien harjoittamaan »vakoiluun» kohdistunut pelko. Hanke jäi niinmuodoin sikseen.18
Asiaintilan ollessa tällainen ei Paasikiven ja Voionmaan ehdotuksella Saimaan kanavan käyttöoikeuden myöntämisestä suomalaisille kauppa-aluksille ja lastauspaikan vuokraamisesta Uuraassa ollut mitään toteutumisen mahdollisuuksia. Molotov ilmoitti Neuvostoliiton sotilasviranomaisten vastustavan tällaista järjestelyä, koska Viipurinlahdella ja Saimaan kanavalla ryhdyttäisiin heti varustelutöihin, joita ulkomaalaiset eivät saisi päästä näkemään.
Paasikivi ehdotti nyt ko. oikeuden myöntämistä tilapäisratkaisuna edes yhden vuoden ajaksi, koska ennen muuta puutavaran vientiä ei yhtäkkiä voitu toteuttaa toisella tavalla. Molotov puolestaan arveli suomalaisten liioittelevan vaikeuksiaan eikä uskonut heidän puutavaranvientinsä muutenkaan nousevan tulevana vuonna kovin suureksi, koska »teilläkin on ollut viime aikoina muuta tehtävää kuin metsän hakkuu». Puolustusnäkökohdat eivät sallineet suostumista ehdotukseen.19
Paasikiven ja Voionmaan ottaessa – Tarton rauhansopimuksen esimerkkiä seuraten – esille kysymyksen kalastusoikeuden järjestämisestä Suomenlahdella ja Pohjoisella Jäämerellä Molotov katsoi parhaaksi menetelmäksi kummankin valtakunnan kalastajien pysyttelyn omilla aluevesillään. Paasikiven tehdessä selkoa suomalaisten ikivanhoista ajoista saakka Suomenlahdella harjoittamasta kalastuksesta Molotov huomautti sotilasviranomaisten vastedes tulevan toimimaan näillä vesillä, »eikä kalastajilla ole siellä mitään tekemistä». Sotilaalliset syyt estivät niinikään Paasikiven ehdottaman, uutta rajaa koskevan uitto- ja lauttaussopimuksen solmimisen. Periaatteessa myönteisesti Molotov suhtautui rajaliikennettä ja aluevesiä määrittelevien sopimusten valmisteluun sekä historioitsija Voionmaan erityisesti ajamaan, luovutetulle alueelle jääneiden arkistojen palauttamiseen. Käytännön vastauksia kysymyksiinsä suomalaiset eivät silti näissäkään asioissa saaneet.20
Rauhansopimuksessa edellytettiin siirtoväen saavan viedä mukanaan irtaimiston. Kiinteistöjen osalta hallitus oli Moskovan neuvottelujen aikana harkinnut hävityskäskyn antamista, mutta siitä oli pidättäydytty, ja rauhansopimuksen määräysten tultua tietoon hävittäminen kiellettiin. Katkeruuden ilmapiirissä polttamista kuitenkin jonkin verran tapahtui. 21
Moskovan rauhansopimukseen liittyvän erillisen pöytäkirjan 6. kohdassa määrättiin, että siirrettäessä joukkoja valtakunnanrajan toiselle puolelle kummankin maan sotilasjohdon tuli sitoutua »ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta kaupunkeja, paikkakuntia, puolustus- ja taloudellisia laitoksia (siltoja, patoja, lentokenttiä, kasarmeja, varastoja, rautatiesolmukohtia, teollisuuslaitoksia, lennätintä, sähköasemia) varjeltaisiin vahingolta ja hävitykseltä».
Suomalaiset katsoivat tämän voivan tarkoittaa vain niitä laitoksia, jotka sotatoimien lakatessa 13.3.1940 klo 11 toimivat luovutettavalla alueella. Erimielisyyttä saattoi olla korkeintaan siitä, mitä sisältyi sanontaan »taloudellisia laitoksia», ts. oliko oikeus siirtää vihollisuuksien lopettamisen jälkeen pois irrallisia koneita yms. vaiko ei. Maansa oikeustieteessä esiintyvään irtaimen omaisuuden määritelmään nojautuen suomalaiset halusivat vastata em. kysymykseen myönteisesti.
Paasikivi epäili kuitenkin tämän tulkinnan asianmukaisuutta, koska tarkoituksena nähtävästi oli laitosten luovuttaminen siinä kunnossa, missä ne olivat vihollisuuksien lakkaamisen hetkellä. Molotovin puhuttua asiasta huhtikuussa 1940 »kiivaassa ja uhkaavassa äänensävyssä» Paasikivi oli valmis suosittelemaan Helsingille myöntyvyyttä. Wittingiä hän opasti:
»Tämäkin on ikävä asia, ja nykyisessä suuressa konkurssissa joidenkin miljonien tai kymmenien miljonien arvot ovat toisarvoiset».
Hallitus päättikin palauttaa rauhanteon jälkeen poisviedyt koneet ja koneenosat sekä antoi Paasikivelle vastaavat ohjeet Moskovan informoimiseksi. Valtaosa Neuvostoliiton jättämässä listassa mainituista teollisuuslaitoksista oli kuitenkin evakuoitu jo ennen sodan päättymistä tai ne olivat olleet vasta rakenteilla, minkä vuoksi kaikkia laitteita ei alun perinkään vielä ollut asennettu paikoilleen.
Painostus jatkui nyt toisin muodoin. Pravda julkaisi 7.5.1940 laajan ja jyrkkäsanaisen, kuvilla varustetun kirjoituksen, jossa väitettiin suomalaisten vastoin rauhansopimusta julkeasti ja barbaarimaisesti turmelleen lukuisia Viipurin läänin teollisuuslaitoksia. Raivostunut Paasikivi tempaisi kynän käteensä luonnostellen saman tien Pravdan päätoimittajalle vastineen, jossa hän ilmoitti jo saattaneensa Molotovin tietoon Suomen hallituksen lupauksen palauttaa tai korvata sopimuksen vastaisesti poisviedyt esineet.
Kirjoituksen lähdettyä taipaleelleen Moskovan tavat tunteva Nykopp ennusti, ettei lehti julkaisisi sitä. Seuraavana päivänä Paasikiven vastine kuitenkin ilmestyi Pravdassa näkyvälle paikalle sijoitettuna. Molotov silti vielä myöhemminkin mielellään korosti, miten hyvässä kunnossa Petsamon alue oli luovutettu takaisin suomalaisille. Myhäillen Paasikivi kertoi lähetystössä alaisilleen KOP:n Petsamon konttorin johtajan raportoineen löytäneensä palattuaan virkahuoneensa seinältä Paasikiven kuvan samalta paikalta, missä se oli ollut ennen sotaa.
Palautukset ja korvaukset eivät kuitenkaan sellaisenaan riittäneet Moskovalle. Pian kävi selville neuvostoliittolaisten tulkitsevan rauhansopimusta niin, että heille kuului oikeus saada Karjala kaikkineen sellaisena kuin se oli ollut ennen sodan puhkeamista. Toisin sanoen myös sodan aikana evakuoidut koneet ja laitteet oli palautettava tai korvattava. Hangon kohdalla tuli menetellä samalla tavoin. Neuvostoliiton itsensä aiheuttamat pommitusvauriot apulaisulkoasiainkansankomissaari Dekanozov kuitenkin suostui erottamaan pois korvausvaatimusten piiristä niin hyvin Karjalan kuin Hangonkin osalta.
Asia paisui nyt sellaisiin mittoihin, ettei sen hoito diplomaattiteitse enää osoittautunut mahdolliseksi. Suomalaisten ehdotuksesta perustettiin tarkoitusta varten erityinen sekakomitea, jossa Helsingin hallitusta edustivat vuorineuvos Valter Gräsbeck ja everstiluutnantti Torsten Aminoff. Paasikivi varoitti Helsinkiä:
»Pyydän huolehtimaan, että asia meidän puoleltamme käsitellään ilman advokatyyriä, jotta venäläiset ei voi tehdä aiheellisia muistutuksia».
Komitean työn varrella kuitenkin neuvostovaltuutetut esittivät yhä uusia palautus- ja korvausvaatimuksia katsoen käsitteeseen »taloudelliset laitokset» kuuluvan myös pienet kotitarvesahat, sairaalat, elokuvateatterit, hotellit jne. Suomalaisten pitkälle menneestä ja kalliiksi osoittautuneesta myöntyvyydestä huolimatta riitoja yksittäistapauksista setvittiin jatkosodan puhkeamiseen saakka.
Muistelmissaan Paasikivi moitti Moskovan päätöksentekijöitä joustamattomuudesta:
»Neuvostoliiton menettelystä on … sanottava, että se ei osoittanut suurpiirteisyyttä, jota olisi voitu odottaa suurvallalta, vieläpä suurvallalta, joka sodan avulla oli saanut niin huomattavia ja arvokkaita alueita. Sen olisi pitänyt riittää. Neuvostoliitolle ei olisi merkinnyt mitään luovutetuilla alueilla olevien laitosten kuntoon paneminen. Neuvostoliittolaiset eivät käsittäneet eivätkä nähtävästi yrittäneet käsittää suomalaisten kantaa ja asemaa kaiken tapahtuneen jälkeen. He olivat huonoja psykologeja tai eivät välittäneet Suomen kansan mielialasta. Toisenlainen menettely heidän puoleltaan olisi vaikuttanut hyvästi Suomessa. Entiseen aikaan puhuttiin venäläisten »leveästä luonteesta», »sirokaja naturasta». Tässä asiassa – niin kuin eräissä muissakin – »sirokaja natura» bolsevikeilta puuttui».22
Todellisuudessa kysymys ei kuitenkaan ensisijaisesti ollut psykologiasta tai kadonneesta širokaja naturasta, vaan taloudellisesti takapajuisen ja modernin teknologian puutteesta kärsivän Neuvostoliiton halusta saada »valmiina» käyttöönsä mahdollisimman paljon erilaisia laitoksia, joita tietyiltä osin, kuten esimerkiksi Enson tehtaiden kohdalla, pidettiin vieläpä ainutlaatuisina. Jo 16.4.1940 sisäasiainkansankomissaari Lavrenti Berija antoi käskyn Suomelta vallatun alueen selluloosa-ja paperituotannon järjestämisestä vankileirihallinnon, Gulagin johdolla. Työt käynnistettiin 10 000 vangin voimin toukokuun alussa.
Tätä taustaa vasten tarkasteltuna Paasikiven ylpeys vastineensa julkaisemisesta Pravdassa vaiktlttaa selvästi ylimitoitetulta. Loppujen lopuksihan hän vain julkisesti vahvisti sen, mihin neuvostoviranomaiset nimenomaisesti pyrkivät, ts. tuhotun tai poisviedyn omaisuuden korvaamiseen. Petroskoilainen tutkija Kilin katsoo raja-alueelle jääneen suomalaisväestön palauttamispäätöksen lykkäytymisen toukokuuhun 1940 johtuneen Moskovan halusta varmistautua ensin teollisuus- ja muita laitoksia koskeneen kiistan ratkeamisesta sitä tyydyttävällä tavalla.23
Periaatteessa Paasikivi lähti siitä, että rauhansopimukseen välittömästi liittyvät kysymykset piti mahdollisimman pian saada pois päiväjärjestyksestä Molotovin ja Dekanozovin usein kohtuuttomilta tuntuneista tulkinnoista huolimatta. Yleispoliittinen tilanne pysyi huonona ja täysin eristetyn Suomen kustannuksella tapahtuva saksalaisneuvostoliittolainen uudistuva kaupanhieronta säilyi jatkuvasti uhkaavana vaarana. Suomelle oli siten elintärkeätä pystyä osoittamaan, että rauhansopimuksen määräykset oli olennaisilta kohdin pantu täytäntöön niin pian kuin se käytännössä suinkin osoittautuisi mahdolliseksi. Tästä tavoiteasettelusta ei hallituksen ja Paasikiven välillä ollut erimielisyyttä.24
Hoidellessaan Paasikiven kanssa Moskovassa rauhansopimuksen täytäntöönpanoon liittyneitä asioita Voionmaassa vakiintui käsitys, jonka mukaan maan edut eivät vielä sallineet vanhan valtioneuvoksen siirtymistä eläkkeelle. Päinvastoin hänen palveluksiaan oli käytettävä vastedeskin hyväksi. Erään mahdollisuuden tarjosi jatkaminen salkuttomana ministerinä myös Rytin toisessa hallituksessa, lähinnä Venäjän kysymysten erikoistuntijana. Voionmaan viitattua pitkien iltapuhteiden keskusteluissa tähän ajatukseen Paasikivi suhtautui siihen torjuvasti mainiten monien ministerikollegojen toivoneen hänen eroaan, koska hän oli puhunut asiat suoraan. Yksityisessä päiväkirjassaan Voionmaa kommentoi Paasikiven väitettä huomauttaen kysymyksen olleen pikemminkin liiallisesta laajasanaisuudesta, »mikä on virhe Suomessa, mutta ansio täällä».25
Voionmaan päätavoitteeksi hahmoutuikin vähitellen ystävänsä Juho Kustin taivuttelu ryhtymään vakinaiseksi lähettilääksi Moskovaan. Ikäänsä (69 vuotta) vetoavan valtioneuvoksen kieltäytyminen ei ollut niin jyrkkä, että professori olisi suoralta kädeltä luopunut leikistä. Toisena pääsiäispäivänä puoluetoverilleen ja tuolloin vielä muodollisesti ulkoministerin tehtäviä hoitaneelle Väinö Tannerille lähettämässään kirjeessä Voionmaa kertoi »päivät päästään» jauhaneensa Paasikiven kanssa Suomen ja Venäjän välisiä kysymyksiä ja päätyneensä lähtökohtien eroavuudesta huolimatta yhteisymmärrykseen ajankohdan vaatimuksista.
»Meistä on nyt sopivan miehen löytäminen Moskovan lähettilääksemme kaikkein tärkeimpiä hetken tehtäviä. Hänen kandidaattinsa on Hackzell, minun taas – Paasikivi itse. Hän on täällä persona grata (olen sen omin silmin nähnyt ja ymmärrän myöskin ne osittain aivan ulkonaisetkin syyt, miksi niin on). Hän osaa ainakin välttävästi venäjää ja tahtoo sitä puhua, hänen mielipiteensä tästä maasta ja sen kansasta ovat mielestäni sillä tavoin myötämieliset kuin pitääkin olla, ja kaikkein tärkeinnä hänen käsityksensä siitä, mitä asemamme tällä hetkellä vaatii, on vakaumukseni mukaan täysin oikea. Meidän täytyy nyt hillitä itseämme ja olla äärimmäisen varovaisia. Yleinen mielipide, sanomalehdet ja nuoriso ensi sijassa on saatava käsittämään mitä hetki vaatii, ellemme halua entistä kauheampaa ryöppyä tältä taholta. Tätä opinion hillitsemistä ja oikeaan ohjautumista minä pitäisin tärkeimpänä. Pkivi taas perustaa kaikki sopiviin, kykeneviin johtajiin. Se on minustakin mitä tärkeintä ja juuri sen vuoksi uskallan esittää Paasikiven lähettilääksi, sillä ei meillä ole montaakaan hänen veroistaan poliitikkoa eikä ketään hänen rinnalleen asetettavaa Venäjän asiain tuntijaa. Tämän sanon hyvin tuntien hänen monet heikkoutensakin ja hänen vastarintansa vaihtaa mukava Helsingin elämä tähän … kolkkoon elämään. Melkein uskoisin kuitenkin hänen suostuvan joksikin ajaksi asettumaan tänne… Suo anteeksi tämä vuodatus, joka saattaa tuntua tyrkyttelyltä, mutta ei sitä ole». 26
Moskovan tarkkaan valvottuun »ylelliseen vankeuteen» Voionmaa kyllästyi pian. Hänen mielialaansa ei kohentanut »luonnoton» päiväjärjestys. Iltamyöhään alkaneet neuvottelut Kremlissä päättyivät useimmiten vasta pikkutunneilla, ja »vapaapäivinäkin» Paasikivi käytti yöt lukemiseen vuoteessa ilmaantuen aamuteelle vasta puolen päivän aikoihin hädin tuskin ennen klo 13 tarjottua lounasta. Iltapäivällä käytiin virkatehtävien niin salliessa pitkillä kävelyretkillä tai autoajeluilla tutustumassa Moskovan nähtävyyksiin. Historioitsija Voionmaata kiinnosti neiti Polvisen opastama käynti Lenin-museossa, jossa huomiota herätti yksityiskohtaisuus. Nähtiin mm. Leninin käyttämät »pahanpäiväiset palttoot», jotka myöhemmin vaihtuivat turkiskauluksella varustettuun päällystakkiin. »Ei ole maailmanhistoriassa palvottu suuremmin kenenkään ihmisen muistoa».
Majapaikassa kello 18 nautitun upean päivällisen jälkeen alkoi usein, mikäli Kremliin ei ollut sovittu kokousta, Voionmaan korkealle arvostama kulttuuriohjelma teatteri- ja konserttikäynteineen. Erityisen vaikutuksen professoriin teki Bolsoissa nähty Pjotr Tsaikovskin loistelias »Patarouva», jonka esitys suomalaisin voimin Helsingissä kalpeni Voionmaan sosialistisissa silmissä »muonamiesten oopperaksi tämän todella keisarillisen oopperan rinnalla». Paasikivi ei tosin aina hennonnut ilta-aterian jälkeen luopua mielisikaaristaan jääden mieluummin »asiakirjavahdiksi» määrätyn Nykoppin kanssa kotiin. Joskus valtioneuvos toki antoi periksi lähtien mukaan. Erityisesti hän ihastui Bolsoissa Mihail Glinkan oopperaan »Ivan Susanin» (alkuperäiseltänimeltään »Elämä tsaarin puolesta»). Voionmaa jakoi innostuksen:
»Kuinka opettavaista tämä kaikki. Näin bolshevismi alussa ilkkuen isänmaallisuudelle ja kieltäen tämänkin kappaleen näyttelemisen, nyt jo alkaa etsiä isänmaallisia muistoja, kasvattaa kansassa isänmaallista innostusta (teatteri oli täynnä riemuitsevaa yleisöä), yhdistää entisyyden perinnön nykyaikaan ja siten muuttaa toimeenpanemaansa suurta revoluutiota evoluutioksi – juuri niinkuin Ranskan vallankumouskin kaikkine uutuuksineen vähitellen liittyi elimellisesti entisyyteen. Tämä ei ole omiaan vahvistamaan uskoa täkäläisen nykyisen järjestelmän nopeaan kukistumiseen. Ei ole näköpiirissä sitä voimaa, joka tämän maailmanvallan kukistaisi. Eikä se näytä ulkonaisesti eikä sisällisesti taantuvankaan, pikemmin päinvastoin».
Moskovassa maansa tulevaisuutta pohtivan kahden vanhan herran johtopäätökseksi muodostui, että itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttääkseen Suomen oli äärimmäistä harkintaa ja varovaisuutta noudattaen opittava tulemaan toimeen suurvaltanaapuriensa kanssa. Voionmaa tunnusti päiväkitjassaan Suomen historian virran saavuttaneen taas kerran käännekohdan. Nyt oli jälleen koittanut suomettarelaisten ja saksalaisystävien aika. »Hyvä on, jos vältymme diktatuurilta».
Välistä tosin valtioneuvoksen lounas- ja päivällispöydässä esittämät pitkät yksinpuhelut saivat professorin kyllästymään: »Milloinkaan ei kuulijoita jätetä epätietoisiksi hänen suuresta etevyydestään, suurista töistä ja merkittävistä tuttavuuksista. Saksalaismielisyys tulee esille, vaikka sitä peitelläänkin». Perussyyn talvisodassa koettuihin »suunnattomiin menetyksiin» Paasikivi näki sortovuosien passiivisen vastarinnan miehissä ja aktivisteissa, jotka olivat synnyttäneet »pingoitetun itsenäisyyshengen» ja rakentaneet maan tulevaisuuden »oikeuksien» varaan ottamatta huomioon niiden yläpuolelle sijoittuvaa suurvaltojen mahtia.
Väärä linja pohjautui Paasikiven mielestä osaltaan demokraattiseen järjestelmään, joka ei ollut kyennyt kehittämään riittävän voimakkaita ja kaukonäköisiä johtajia. Tässä piili suuri ja kenties kohtalokas vaara. Olihan demokratia kaikkialla maailmassa kokenut viime aikoina pahoja takaiskuja. Voionmaan odottamaa ylistyspuhetta monarkialle ei väitteestä nyt kuitenkaan seurannut. »Viisaamman» ulkopolitiikan toimintamalleja hakiessaan Paasikivi ja Voionmaa päätyivät sodan vaatimat uhrit välttäneisiin Viroon, Latviaan ja Liettuaan, »jotka eivät nyt ole sen enempää ‘ryssän armoilla’ kuin mekään». 27 – Kolme kuukautta myöhemmin herrojen oli pakko löytää itselleen uudet esikuvat.
Yksityiskeskusteluissa Voionmaan kanssa syyllisiä hakeva Paasikivi pystytti kerran toisensa jälkeen rivin hirsipuita, joihin hän ripusti pahimmat syntiset, Erkon tietenkin ensimmäisenä. Samaan seuraan kuuluivat mm. Kallio ja Pakaslahti, joiden »tyhmyys» ei kelvannut armahtamisen perusteeksi. Arvostelu kohdistui nyt myös aikaisemmin rauhaan jääneille tahoille. Kunniansa kuuli Risto Rytikin, joka vielä marraskuussa oli maininnut Paasikivelle kieltäytyvänsä uskomasta sodan puhkeamisen mahdollisuuteen. Suomen Pankissa hän niinikään oli tehnyt »suuria tyhmyyksiä».
Väinö Tanner puolestaan oli osoittanut horjuvuutta ottamalla syksyllä 1939 liikaa huomioon yleisen mielipiteen vaatimukset. Sodan aikana hän oli kerran jopa tokaissut Paasikivelle, »että Jumala tiesi, eikö Erkko sittenkin ole ollut oikeassa», mikä kauhistutti valtioneuvosta. Voionmaan ihmetellessä, kuka kumma oikeastaan oli ehdottanut Tanneria ulkoministeriksi, Paasikivi poikkeuksellisesti myönsi syyllistyneensä tässä kohdin erehdykseen. Talvisodan ajan hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa Tanner ei ollut riittävästi informoinut Paasikiveä asioiden kehityksestä sekä osoittanut tammikuussa liian suurta joustamattomuutta Neuvostoliiton silloisten ehtojen hyväksymisessä.28
Mannerheiminkin auktoriteetti oli valtioneuvoksen silmissä rapistunut. Marsalkka ei ollut mikään nero tai suuri sotapäällikkö, »olipahan vain diiva, vaikka kyllä muuten viisas mies». Todella poikkeuksellisena kykynä hän kyllä olisi jo ensimmäisessä maailmansodassa pystynyt nousemaan esiin Ludendorffin, Fochin tai muiden suurten kenraalien tavoin. Ennen talvisotaa hän kyllä edusti »järkevää ja pessimististä» kantaa mutta sortui sitten Suomussalmen ym. voittojen vuoksi turmiollisen optimistiseksi yliarvioiden sekä oman maan kestokykyä että Skandinavian ja länsivaltojen avustusmahdollisuuksia.29 – Muita johtoportaan jäseniä arvostellessaan valtioneuvos ei luonnollisestikaan halunnut muistaa omaa »horjuntaansa» harkittaessa avunsaannin mahdollisuuksia talvisodan eri vaiheissa.
Diplomaattisuhteiden solmiminen Moskovan ja Helsingin välille tuli käytännössä ajankohtaiseksi 26.3.1940 Dekanozovin tiedustellessa Paasikiveltä, miten Suomen hallitus suhtautuisi Vladimir Derevjanskin paluuseen lähettilääksi Helsinkiin. Vakiintuneeseen diplomaattiseen perinnäistapaan ei tosin kuulunut sotaaedeltäneen ajan lähettiläiden palauttaminen rauhanteon jälkeen entisiin tehtäviinsä, mutta Paasikivi mainitsi Kremlistä kotiuduttuaan Voionmaalle odottavansa Rytin hallituksen soveltavan »samaa mittaa» lähettämällä Moskovaan, ainakin aluksi, Aarno Yrjö-Koskisen. 30
Helsingissä kuitenkin ajateltiin toisin. Paasikivi sai ohjeet »antamatta lausunnolleen virallisen vastauksen luonnetta» viitata kansainväliseen tapaan, jota noudattaen Suomi ei nimittäisi Yrjö-Koskista uudelleen Moskovaan. Neuvostoliitolta toivottiin siksi vastavuoroista menettelyä. Lisäksi Paasikiven tuli todeta »olevan aihetta luulla», ettei ministeri Derevjanskia pidetty Helsingissä persona gratana.
Purkaen Voionmaalle kiukkuaan Suomen politiikan »mitättömyydestä» valtioneuvos katsoi nyt pelattavan »jonninjoutavan asian» vuoksi uhkapeliä, koska venäläiset voisivat halutessaan kaikesta huolimatta lähettää Derevjanskin Suomeen tai vaihtoehtoisesti nimittää hänen tilalleen jonkun toisen, »vielä pahemman».
Paasikivi noudatti ohjeita informoimalla 29.3.1940 ulkoasiainkansankomissariaattia mainitsematta kuitenkaan suoranaisesti Derevjanskia persona non gratana. Uutinen ei ehkä ollut Moskovalle täysin odottamaton, koska Molotov vielä samana päivänä pyysi agrementtia siihen saakka Riiassa lähettiläänä toimineelle Ivan Stepanovitš Zotoville. Tiedusteluun, kuka tulisi Suomen edustajaksi Moskovaan, Paasikivi ei toistaiseksi pystynyt vastaamaan. 31
Helsingillä oli muitakin syitä pidättyä lähettämästä »loppuun palaneeksi» katsottua Yrjö-Koskista Neuvostoliiton pääkaupunkiin. »Pessimismissään» ja laajasanaisuudessaan ärtymystä herättäneen mutta Venäjän tuntijana arvostetun Paasikiven jäätyä hallituksen ulkopuolelle hän oli nyt »vapaa» ja Voionmaan Tannerille lähettämän kirjeen 32 mukaan ei ehkä täysin haluton ottamaan vastaan Moskovan lähetystön päällikkyyttä. Helsingin poliittisissa piireissä ja ammattidiplomaattien keskuudessa taas tuohon raskaaseen ja epäkiitolliseen tehtävään ei talvisodan jälkeen todellakaan ollut tungosta.
Niinpä valtuuskunta sai 29.3.1940 luettavakseen sähkeen: »Hallitus pyytää hartaasti, että Paasikivi sopivimpana miehenä joksikin aikaa ottaisi vastaan lähettilään toimen Moskovassa». Vastaus lähti vielä samana päivänä: »Olemme täällä Voionmaan kanssa erikoistehtävässä, en mission speciale, kunnes nykyään vireillä olevat asiat selvät, mutta en voi ottaa vastaan vakinaista lähettilääntointa».
Lähes kirjaimellisesti langeten polvilleen Helsinki parin päivän kuluttua jatkoi aneluaan: »Erittäin hartaasti toivomme, että sittenkin suostuisitte joksikin aikaa lähettilääksi Moskovaan. Nykyisessä kriitillisessä tilanteessa erittäin vaikea löytää toista henkilöä tai ratkaisua, joka olisi niin sopiva kuin esittämämme».
Voionmaa ja Nykopp tekivät paikan päällä parhaansa vedoten valtioneuvoksen isänmaallisuuteen kansallisen hätätilan oloissa. Paasikiven muristessa eri asioissa Helsingistä tulleista tyhmistä sähkeistä Voionmaa taitavasti sanansa valiten huomautti moisten kokemusten juuri todistavan, miten isänmaa tarvitsi hänen palveluksiaan. Nyt Paasikivi jo heltyi sähköttämään: »Minkä ajan katsotte lyhyimmäksi, jonka haluatte minun täällä olevan? Viimeisen puolen vuoden rasitusten johdosta olen sangen väsynyt, ja täkäläinen toimi on vaikea ja raskas». 33
Helsingin ilmoitettua tyytyvänsä kolmeen kuukauteen ja järjestävänsä milloin tahansa rouva Paasikiven matkan Moskovaan valtioneuvos ei enää vastustanut. Hän jopa suostui lähtemään mukaan katsastamaan sodan alkupäivistä saakka autiona ollutta lähetystörakennusta, jossa Voionmaan kuvauksen mukaan vallitsi , erusalemin hävitys». Juho Kusti arvioi tarvittavan ainakin kolme viikkoa, ennenkuin hänen järjestyksen ja puhtauden ihmisenä tunnettu puolisonsa saisi siellä siivoa aikaan. Alli-rouva pääsi vihdoin perille Moskovaan 12.4.1940. Välilaskun aikana Tukholmassa lähettiläs Kollontai toi hänelle komean kukkalaitteen ja punaviinipullon kertoen »Stalinin kovin mieltyneen valtioneuvos Paasikiveen». 34
Haluamatta käyttää liian kauan hyväksi neuvostohallituksen sinänsä upeaa kestiystävyyttä uusi lähettiläs ryhtyi henkilökuntineen etsimään väliaikaismajoitusta Moskovan hotelleista. »Jättiläismäisen» Moskvan ja »ummehtuneen» Natsionalin sijasta Paasikiven valinta kohdistui häntä miellyttäneeseen Metropol-hotelliin. Suunnitelmista kuultuaan onneton vierastalon hoitaja ilmoitti saaneensa käskyn huolehtia valtuuskunnasta lähetystötalon valmistumiseen saakka ja tiedusteli, oliko mukavuuteen tai kohteluun nähden jotakin muistuttamista. Paasikiven kiellettyä tämän asianomainen pyysi hartaasti hotellihankkeesta luopumista, koska hän muussa tapauksessa joutuisi koko henkilökuntineen – aina kokkeja myöten – seuraamaan mukana. Majoitukseen ja venäläisen keittiön huippua edustaneeseen ruokaan tyytyväinen valtioneuvos antoikin mielellään suostumuksensa. Omaan lähetystötaloon päästiin vihdoin siirtymään huhtikuun loppupuolella.35
Toiminnan käynnistyessä Alli-rouva pian palasi jo Tukholmassa omaksumaansa rooliin miehensä avustajana ja samalla eräänlaisena ylimääräisenä sihteerinä. Säästäessään Juhoa mielestään toisarvoisilta tai ikäviltä tehtäviltä hän saattoi jopa tulla kansliaan tarkastamaan sähkeitä todetakseen, oliko ne vietävä ministerille heti vai voisivatko ne odottaa mielialan kannalta sopivampaa esittelyajankohtaa. Lähetystön taloudesta entinen pankkivirkailija vastasi suvereenilla tavalla pitäen pienissäkin yksityiskohdissa ohjakset tiukasti käsissään. Edustusrouvan rooli ei silti estänyt häntä osallistumasta tarvittaessa myös siivoustöihin vauhdilla, joka sai talon valtiatarta vielä tuntemattoman ja rauhallisempaan tahtiin tottuneen moskovalaissiivoojan kysäisemään: »Oletteko Siperiasta »?36
Arjen rutiineista vapaana Juho Kosti saattoi keskittyä kokonaan »suurten asioiden» pohdintaan ja hoitamiseen. Fyysistä kuntoaan hän entiseen tapaan hoiti kävelemällä. Tilaisuuden siihen tarjosi Moskovan lähetystön »komentosilta», ulkoterassi, jolla hän pyrki kävelemään 5-6 kilometriä päivässä. Ministeri oli askelin mitannut, montako kertaa terassi piti kiertää, jotta normi tulisi täyteen.37 Lähetystön pihalla sijainneesta pienestä uima-altaasta Paasikivi ei piitannut mutta seurasi mielellään Alli-rouvan »pulahtelua» siellä niin viileinä kuin kuuminakin kesäpäivinä.38
Virkaanastumismuodollisuudet hoidettiin pian. Helsingistä tulleen, Paasikiveä koskeneen agrementtipyynnön Voionmaa toimitti Kremliin jo 5.4.1940. Kaksi päivää myöhemmin pidetyn neuvottelutilaisuuden Molotov avasi ilmoittaen SNTL:n hallituksen »mielihyvin» myöntäneen ministeri J. K. Paasikivelle agrementin Suomen Moskovan-lähettilään virkaan. Asianomainen vastasi tulevansa »voimiensa mukaan toimimaan hyvien suhteiden aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille». Ulkoasiainkansankomissaarin poikkeuksellista ystävällisyyttä on Paasikivi perustellut muistelmissaan:
»Vaikka olen »kapitalisti» ja »porvari», olin Kremlissä persona grata. Se johtui arvatenkin heidän oikeasta käsityksestään, että pyrkimykseni oli, kuten aina on ollut, välttää ristiriitoja ja vilpittömästi työskennellä hyvien ja ystävällisten naapuruussuhteiden aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille ja että jo syksyn 1939 neuvottelujen aikana olin sitä päämäärää tavoitellut».39
Paasikiven lähtö Moskovaan merkitsi hänen Tukholman-postinsa lopullista vapautumista. Talvisodan alusta lähtien väliaikaisena asiainhoitajana toimineen Eljas Erkon närkästykseksi viran vakinaiseksi haltijaksi nimitettiin huhtikuussa 1940 ulkoministeri Wittingin henkilökohtainen ystävä, pankinjohtaja Jarl Wasastjerna. Kolmannessa painopistesuunnassa, Berliinissä, taas Aarne Wuorimaa sai tehdä tilaa arvovaltaisempana ja luonteeltaan aktiivisempana pidetylle entiselle pääministerille T. M. Kivimäelle. Sivuraiteelle siirtyivät Yrjö-Koskinen Ankaraan ja Wuorimaa Budapestiin.
Valtuuskirjeensä Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle, korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle Mihail lvanovits Kalininille Paasikivi jätti Kremlissä 15.4.1940 apulaisulkoasiainkansankomissaari Dekanozovin läsnäollessa. Lyhyt, asiasisällöltään mitätön keskustelu päättyi Kalininin toivomukseen Paasikiven kauan jatkuvasta toiminnasta Neuvostoliitossa. Lähettiläs puolestaan tyytyi toteamaan, että hänen iässään oli syytä olla varovainen lupauksissa.40
Harteilleen langenneen tehtävän vaikeuden ja arkaluontoisuuden Paasikivi näki selvästi. Sodan voittanut asemamaa edusti tavallisen suurvaltaimperialismin lisäksi »omaa kommunistis-bolsevistista ideologiaansa, (jota se pyrki levittämään muihin kansoihin»). Sulkuihin sijoitetun relatiivilauseen valtioneuvos tosin pyyhki yli ennen muistelmiensa painattamista. Tappion kärsinyt pikkuvaltio Suomi taas yksin jääneenä ja vailla avunsaantimahdollisuuksia miltään suunnalta joutui ankaraan rauhaan pakotettuna sekä sotilaallisesti ja taloudellisesti pahoin heikentyneenä ottamaan kaikessa huomioon voimien epäsuhteen itäiseen naapuriinsa nähden. »Kreml epäili meitä, ja kaiken koetun jälkeen oli ymmärrettävää, että me korva herkkänä jä silmä tarkkana tähystimme ja seurasimme tuulen ja sään merkkejä».41
Ainoan mahdollisuuden Paasikivi näki, kuten hän Voionmaallekin oli todennut, pyrkimyksessä elää tarkoin Moskovan rauhan pohjalla koettaen »suomettarelaisen hengen mukaisesti» luoda toimivat suhteet maantieteellisesti lähimmän suurvallan, Neuvostoliiton, kanssa. Toiselle tilalle sijoittui tärkeysjärjestyksessä Saksa riippumatta siitä, vallitsiko siellä keisarikunta, Weimarin tasavalta vaiko Hitlerin diktatuuri.»Se on ollut minun, ‘vanhan saksalaisystävän’, käsitys». Edellä siteeratun lauseen Paasikivi tosin poisti muistelmiensa käsikirjoituksesta. Neuvostoliittoon ja Saksaan verrattuina maantieteellisesti etäiset Ranska, Englanti sekä vielä suuremmassa määrin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat jäivät toissijaiseen asemaan.42
Viitaten Stalinin syksyllä 1939 hänelle esittämään lausuntoon: »Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään» Paasikivi korosti Wittingille Suomen joutuvan aina elämään Venäjän naapurina ja sodan heikentämässä asemassaan sen oli nyt pidettävä huolta, ettei vuotta 1721 seurannut 1741-1743 tai peräti 1808-1809. Tämä merkitsi käytännössä, kuten hän muistelmissaan tähdensi, ettei pelkkä modus vivendin rakentaminen riittänyt, vaan maiden välille tuli saada aikaan mahdollisimman hyvät ja ystävälliset suhteet, joita kumpikin osapuoli voisi pitää, ei ainoastaan siedettävinä, vaan myös hyödyllisinä. Samalla kuitenkin pienemmän osapuolen oli oman tulevaisuutensa vuoksi huolellisesti vältettävä kaikkea nöyristelyä.43
Voisiko periaate kunkin tulemisesta omalla uskollaan autuaaksi toteutua stalinistisen suurvaltaimperialismin dominoimissa oloissa oli kysymys, johon Paasikivi ei pystynyt vastaamaan. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa lähtökohdaksi positiivinen hypoteesi ja ryhtyä sen pohjalta rakentamaan suhteita. Sodanjälkeistä »atmosfääriä» Moskovassa myrkytti Suomeen kohdistuva voimakas epäluulo, joka piti koettaa saada hälvenemään.
Samalla kuitenkin kysymys oli totalitaariseen järjestelmään kuuluvasta tarkoituksellisesta propagandasta liioitteluineen ja suoranaisine vaiheineen, mistä Paasikivi piti esimerkkinä Molotovin 29.3.1940 korkeimmassa neuvostossa pitämää, suurelta osin Suomea vastaan suunnattua syytöspuhetta. »Mitä tästä tulee, kun jo pelkistä tosiasioista kummallakin puolella on täysin vastakkaiset käsitykset», valtioneuvos huokaili.44
Yrittäen parhaansa mukaan olla objektiivinen myös vastapuoleen nähden ja kääntää asiat parhain päin Paasikivi löysi nytkin selityksen. Kysymyksessä oli sodan aiheuttama yleinen kansainvälisen moraalin rappeutuminen, joka tietysti tuli räikeimpänä esiin totalitaarisissa maissa. Jesuiittaperiaate »tarkoitus pyhittää keinot» ei kuitenkaan soveltunut ainoastaan Neuvostoliiton menettelytapoihin, vaan siihen turvautuivat enemmän t,
ai vähemmän myös muut valtiot tavoitteitaan ajaessaan. »Kun ihmiset valtiollisessa eikä vähimmin kansainvälisessä elämässä tätä sääntöä noudattavat, näyttävät he jonkinlaisen psykologisen lain vaikutuksesta useasti itsekin uskovan mitä sanovat. Eivät ainakaan myönnä totuudesta poikkeavansa. Tämä tosiasia on kauhistuttava, mutta kun kerran asia on näin, täytyy se ottaa lukuun».45
Välittömiä merkkejä Neuvostoliiton uusista hyökkäysaikeista Suomen suuntaan Paasikivi ei kuitenkaan havainnut näköpiirissä. Silti Kreml oli selvästikin päättänyt ulosmitata kaikki Moskovan rauhansopimuksen voittajalle tarjoamat edut. Neuvostoliiton sotavoimia ei pitänyt aliarvioida, vaikka niiltä ilmeisesti vielä puuttuikin valmius taisteluun suurvaltaa vastaan. Tällaiseen seikkailuun ei varovainen Stalin antautuisi. Suomen kaltaista pientä maata vastaan lähdettäessä sen sijaan riski pysyisi pienenä, joten suurvalta saattoi etukäteen laskea lujittavansa »pikkusodan» avulla asemiaan. Mitään merkkejä sisäisestä hajoamisesta tai kapinayrityksistä ei Stalinin valtakunnassa ollut havaittavissa. Pikemminkin kehitys näytti kulkevan päinvastaiseen suuntaan.
Näin ollen, vaikka tilanne toistaiseksi vaikuttikin rauhalliselta, Kreml ei häikäilisi ryhtymästä jälleen väkivaltaisiin toimenpiteisiin Suomea vastaan, jos esiin tulevien kiistanaiheiden sovinnollinen selvittely epäonnistuisi. Suurvaltaylpeys oli Neuvostoliitossa määrätietoisen kasvatuksen ja elokuun 1939 sopimuksesta alkaneiden ulkopoliittisten menestysten johdosta korkealla. Suomen kaltaiselle pienelle maalle kohtalokkainta olisi edellisen syksyn kaltainen heittäytyminen luottamaan oikeuteen ja tehtyihin sopimuksiin. 46
Paasikiven hieman yli vuoden kestänyt diplomaattiura Moskovassa jäi liian lyhyeksi tarjotakseen riittävää tilaisuutta hänen viehättävänä pitämäänsä tehtävään, idän salaperäisen jättiläisvaltakunnan olojen monipuoliseen tutkimiseen. Lehdistön ja kirjallisuuden avulla hän teki parhaansa selvittääkseen kehityksen suuntaa. »Olipa kirjastossani Leninin kootut teokset, 30 paksua, raskaasti luettavaa osaa, joihin tu-
tustumiseni kuitenkin oli jäänyt pintapuoliseksi». Näyttää kuitenkin siltä, että Paasikiven tyytymättömyys ensi sijassa kohdistui 1920- ja 1930-luvun suhteellisen rauhallisina vuosina toimineisiin edeltäjiin, jotka eivät olleet hänen mielestään riittävästi analysoineet käynnissä ollutta valtavaa yhteiskunnallista kokeilua ja sen onnistumismahdollisuuksia.47
Kerrottuaan Molotoville lukuharrastuksistaan, jotka kohdistuivat mm. »NKP:n historian lyhyeen oppikurssiin» (ns. Kratkij kursiin) sekä Stalinin teokseen »Leninismin kysymyksiä», lähettiläs sai vastaukseksi hyväntuulisen toteamuksen: »Teistä, herra Paasikivi, on tulossa marxisti». Tämä poikkeuksellisen intiimi keskustelu, joka käytiin Kremlissä 11.10.1940 odotettaessa sinettien valmistumista vasta allekirjoitettuun Ahvenanmaan sopimukseen, jäi siinä määrin Molotovin mieleen että hän muisteli sitä haastattelulausunnossaan vielä 1970-luvulla.48
Valtaosaltaan lähettilään aika ja energia kuluivat kuitenkin päällekaatuvien käytännön asioiden hoitoon. Kun korkein päätöksentekijä, Stalin, ei juuri ottanut vastaan ulkomaisia diplomaatteja, Paasikivi joutui sinänsä luonnollisella tavalla hoitamaan asiansa ensi sijassa ulkoasiainkansankomissaarin kanssa käydyissä monilukuisissa keskusteluissa. Niiden tapahtuessa ilman tulkkia venäjäksi – Molotov ei tiettävästi puhunut mitään muuta kieltä – ajatuksia ehdittiin vaihtaa suhteellisen paljon. Kielitaitonsa rajoitukset tuntien lähettiläs valmistautui keskusteluihin huolellisesti kitjoittaen – mikäli mahdollista – tärkeimmät ja monimutkaisimmat repliikkinsä jo etukäteen valmiiksipaperille. Sanakirjoihin turvautuen hän varmistautui tällöin erityisesti keskeisten termien oikeasta merkityssisällöstä.
Monien diplomaattikollegojensa tavoin Paasikivi muistelmissaan luonnehti useimmiten jyrkästi ja kiivaasti esiintynyttä Molotovia »kauheaksi neuvottelijaksi – un negociateur terrible». Taustana luonnollisesti oli myös se, mitä lähettiläs tosin ei tuo esiin, että kaikessa olennaisessa Molotovilta puuttuivat valtuudet itsenäisiin ratkaisuihin. Mieskohtaisesti hän oli Paasikiven mukaan kohtelias ja ystävällinen tiukkojenkin väittelyjen päättyessä usein »tasoittavaan leikkisanaan».49
Toisaalta Moskovassa käynyt vanha ystävä Aleksandra Kollontai kertoi Paasikivelle Kremlissä arvostettavan Suomen lähettilästä, joka oli »klok och öppen» (viisas ja avoin).50 Toukokuusta 1940 lähtien Paasikiven keskustelut Molotovin kanssa harvenivat kiireisen ulkoasiainkansankomissaarin delegoidessa asioita apulaiselleen V. G. Dekanozoville. Tämän siirryttyä kesällä Kaunasiin sovjetisoimaan Liettuaa ja myöhemmin suurlähettilääksi Berliiniin hänen tehtävänsä peri A. J. Vysinski.
Raporteissaan ja myöhemmin muistelmissaan Paasikivi korosti Moskovan diplomaattikunnalle luonteenomaista eristyneisyyttä. Kontaktit viranomaisiin rajoittuivat lähes yksinomaan kulloinkin käsiteltävinä olleisiin konkreettisiin kysymyksiin. Romanian lähettilään Davidescun rikkoessa tätä kirjoittamatonta sääntöä yrittämällä virittää apulaisulkoasiainkansankomissaari Potjomkinin kanssa yleispoliittista keskustelua hän sai vastauksen: »Lukekaa Pravdaa ja Izvestijaa. Niistä saatte tietää kaiken, mikä voidaan antaa». Yhtä tehokkaasti stalinistinen terrori tukki länsimaissa normaaleina pidetyt yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan. Moskovasta puuttuivat »seurapiirit», joista diplomaatit saattoivat epävirallisesti saada tietoja ajankohtaisista kysymyksistä ja niiden taustoista.51
Diplomaattikunta muodosti siten oman suljetun maailmansa, jonka piirissä käydyt keskustelut jäivät Paasikiven mielestä »jotenkin ylimalkaisiksi ja ennakkoluulojen värittämiksi». Kun näissäkin oloissa silti kilvan metsästettiin raportinaiheita, niiksi kelpasivat usein diplomaattikollegojen levittämät huhut ja spekulaatiot. Tilanteen havaittuaan Paasikivi ryhtyi päättäväisesti rajoittamaan osallistumistaan aikaavieviin ja rasittaviin edustustilaisuuksiin. Etualalle hän asetti – virkatehtävien niin salliessa – neuvostoyhteiskuntaan perehtymisen lehdistön ja kirjallisuuden avulla unohtamatta myöskään Moskovan korkeatasoista taide-elämää teattereineen, konsertteineen ja museoineen.52
Omasta puolestaan valtioneuvos katsoi olevansa päätä pitempi useimpia diplomaattikollegojaan, mitä hän, kuten Ruotsin lähettiläs Assarsson toteaa muistelmissaan, »epäilemättä olikin».53 Tanskalainen virkaveli L. B. Bolt-Jörgensen taas luonnehti Suomen edustajaa – huolimatta hänen ainakin ruotsinkielisessä keskustelussa tietyllä tavoin haparoivasta puhetavastaan – »vahvaksi ja merkittäväksi persoonallisuudeksi, jolla on selvä poliittinen linja». Se taas pohjautui kokonaisen ihmisiän kuluessa hankittuun suomalais-venäläisten suhteiden yksityiskohtaiseen tuntemukseen. Kremlissä hän Bolt-Jörgenseninkin mielestä oli persona grata, mitä seikkaa ei tosin pitänyt yliarvioida, koska herra Paasikivi oli siellä joutunut kokemaan myös raskaita koettelemuksia. 54
Diplomaattikunnan vanhimpana toimi jo vuodesta 1934 virkaansa hoitanut Saksan suurlähettiläs, kreivi Werner von der Schulenburg, joka tuolloin eli uransa huippuhetkiä. Saksan ja Neuvostoliiton yhteisymmärrys, jonka puolesta hän oli »bismarckilaisessa» hengessä kauan työskennellyt, näytti vihdoinkin toteutuneen. Ottaessaan 24.4.1940 vastaan Suomen lähettilään vanha herra ilmaisi myötätuntonsa mutta osoittautui samalla puheissaan äärimmäisen varovaksi ja pidättyväiseksi.55
Selvästikään von der Schulenburg ei ollut valmis sallimaan Suomen kysymyksen pääsyä häiritsemään Saksan ja Neuvostoliiton välisiä hyviä suhteita, joita hän piti elämäntyönään. Mahdollisesti myös luonteiden eroavuus haittasi läheisen yhteistoimintasuhteen muodostumista ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan hienostuneen aristokraatin ja suorasukaisen suomalaisdiplomaatin välillä. Berliinin suurlähettilään varjoon jäivät pitkälti akselivaltojen muut edustajat: Italian Rosso ja Japanin Togo.
Hitler-Stalin paktin merkeissä elävässä Moskovassa eivät länsivaltojen syrjityt edustajat liioin voineet ensisijaisesti kiinnostaa maantieteellistä »pemsfilosofiaansa» noudattelevaa Paasikiveä. Ranskan suurvalta-asemalta putosi pohja maan sormttua Saksan iskuihin kesällä 1940. Tarmokkaasti – joskin turhaan – Neuvostoliiton suosiota tavoitteleva Britannia lähetti kesäkuussa 1940 edustajakseen Moskovaan Labourpuolueen vasemman laidan kulkijan Sir Stafford Crippsin, joka oli joulukuussa 1939 herättänyt huomiota Otto Ville Kuusisen Terijoen hallitukselle antamallaan kannatuksella. Yhteisymmärrystä Paasikiven kanssa ei sanottavasti lisännyt Sir Staffordin hänelle esittämä viittaus Baltian esimerkin mahdolliseen toistumiseen myös Suomenlahden pohjoispuolella. Eivätkö suomalaiset todellakaan haluaisi liittyä Neuvostoliittoon? Miten kommunistit äänestäisivät?
Ärsyyntynyt lähettiläs vastasi kysymällä, mahtaisivatko brittiläiset kommunistit äänestää Saksaan liittymisen puolesta. Suomen teollisuustyöväki oli skandinaaviseen tapaan valtaosaltaan sosiaalidemokraattista, minkä aatesuunnan kannattajat brittisuurlähettiläs tosin leimasi »ajastaan jälkeenjääneiksi taantumuksellisiksi». Liioin häntä ei tyydyttänyt suomalaisen kollegan viittaus maaseudun vahvaan talonpoikaistoon, jota myös presidentti Kallio edusti. »Tiedän», totesi Sir Stafford, »hänhän on kulakki». Paasikivi katsoi vielä vaivan arvoiseksi huomauttaa valtionpäämiehensä ja tämän vaimon tehneen itse työtä tilallaan, minkä vuoksi heitä ei voitu rinnastaa venäläisiin kulakkeihin.56
Väittelyä koskeneen informaation kantauduttua Lontooseen Foreign Officen Pohjoismaiden osaston päällikkö L. Collier joutui esittämään Gripenbergille pahoittelunsa. »Toivoi, ettemme kiinnitä huomiota Crippsin sanoihin, koska ei ammattidiplomaatti, siis varomaton sanoissaan».57
Oleellista Paasikiven kannalta oli luonnollisesti se, ettei venäläisten suosiota etsivältä Sir Staffordilta sen enempää kuin hänen hallitukseltaankaan voitu odottaa mitään merkittävää tukea niiden ongelmien ratkaisussa, joiden keskellä suomalaiset Moskovassa joutuivat kamppailemaan. Yhtä harvalukuisiksi, lähes olemattomiksi, näyttävät Paasikiven kontaktit jääneen hänen »poliittiseksi analfabeetiksi» luonnehtimaansa Yhdysvaltain suurlähettilääseen Laurence Steinhardtiin. Ruotsin Assarssonin mielestä taas hänen amerikkalaisella kollegallaan oli »ihailtava kyky kätkeä tietämättömyytensä mahtaviin fraaseihin ».58
Selvästi hyväksyen Paasikivi noteerasi Unkarin lähettilään de Kristoffyn ihmettelyn Englannin ja Ranskan sotilaallisesta heikkoudesta. Nähtävästi suuren menneisyytensä sokaisemina nämä maat olivat sortuneet todelliset voimavaransa ylittävään politiikkaan, jonka seurauksista kärsivät nyt Tsekkoslovakia, Puola, Tanska, Norja, Hollanti ja Belgia. »Oli onni, etteivät englantilaiset ehtineet sekaantua teidän asioihinne. Mihin olisittekaan jo utuneet »?59 Ongelmien samankaltaisuuiden vuoksi Paasikivi pitikin yhteyttä Neuvostoliiton uhkaavassa naapuruudessa elävien pienten tai keskisuurien maiden edustajiin. Baltian lähetystöjen tultua lakkautetuiksi kesällä 1940 hänen keskustelukumppaneihinsa kuuluivat mm. Slovakian Tiso, Unkarin de Kristoffy, Romanian Davidescu ja hänen seuraajansa Gafencu, Bulgarian Stamenov, Turkin Aktay sekä Iranin Saed.
Toimivimmat kontaktit Paasikivi kuitenkin solmi motsalaiseen kollegaansa Vilhelm Assarssoniin, joka oli antanut panoksensa Suomen asioihin jo rauhanneuvotteluvaiheessa. Suhteitaan Assarssoniin Paasikivi luonnehtii »läheisiksi, luottamuksellisiksi ja miellyttäviksi». Ruotsin sekä Suomen ulkopoliittisten intressien välille ei valtioneuvoksen mielestä hevin voitu ajatella ristiriitoja toisen valtakunnan menestyksen koituessa samalla toisenkin eduksi. Tanskan Bolt-Jörgensen ja Norjan Maseng jäivät Paasikiven asteikossa jo selvästi toissijaisiksi, etenkin sen jälkeen kun heidän maansa olivat joutuneet Saksan miehittämiksi.60
Paasikiven oman »esikunnan» pystytys sujui kivuliaasti, koska venäjänkielentaitoisen virkamiehistön löytäminen Helsingistä tuotti vaikeuksia. Hakkarainen ja ulkoministeriöön kuulumaton Voionmaa palasivat kotimaahan jo huhtikuussa 1940. »Oikeaksi kädekseen» lähetystösihteerinä Paasikivi halusi ja sai Johan Nykoppin, jolle hänen aloitteestaan myönnettiin lähetystöneuvoksen arvonimi. Voionmaalle Paasikivi suureksi arvostukseksi tulkittavalla tavalla luonnehti apulaistaan »hillityksi mieheksi».
Myöhemmin liittyivät henkilökuntaan kaupallisia kysymyksiä hoitamaan lähetystösihteeri Paavo Pulkkinen sekä lähinnä sifferiasiantuntijana kunnostautunut ja talon ainoana juristina (Paasikiveä itseään lukuunottamatta) välttämätön avustaja Jorma Vanamo. Vaikka nuori varatuomari ei lähettilään harmiksi tuolloin vielä hallinnutkaan venäjää, kielitaito karttui nopeasti asianomaisen aloittaessa nyt Paasikiven johdolla merkittävän virkauransa Suomen idänsuhteiden hoidossa.61
Sotilasasiamiehet Paasikivi hankki lähetystöönsä kirjoittamalla vaatimuksistaan suoraan puolustusministeri Waldenille. Tehtävä edellytti ennakkoluulotonta, venäjänkielentaitoista everstiluutnantin tai mieluiten everstin arvoista upseeria, mikäli sellainen löytyisi.
»Mielestäni olisi tärkeätä, että täällä olisi sotilasasiamiehenä hyvin kypsynyt ja mahdollisimman kehittynyt ja lahjakas mies, sillä hänen pitäisi, sen perusteella mitä hän näkee ja saa tietoonsa, voida arvostella asioita ja tehdä johtopäätöksiä. Ei riitä, että toimeenpanee saamansa määräykset, kuten se ei riitä lähettiläällekään, vaan hänenkin täytyy koettaa saada käsitys siitä, mitä täällä tapahtuu, vieläpä siitä, mitä tulee tapahtumaan – jotta ei uudestaan jouduta onnettomuuksiin.
Sitä paitsi järkevä ja asioita ymmärtävä sotilasasiamies on tueksi lähettiläälle neuvottelemassa yleisestä poliittisestakin asemasta. Meidän pienten maiden lähettiläät ovat kovin yksinäisiä, koska meillä ei ole ambassaadineuvoksia y.m.s., niinkuin suurten valtioiden suurlähetystöissä on».
Walden puolestaan ilmoitti raportoineensa Paasikiven kirjeen sisällön sen täysin hyväksyneelle ylipäällikölle, jolle ratkaisuvalta sotilasasiamiehen valinnassa kuului. Muuten puolustusministeri ylisti valtioneuvoksen Moskovassa suorittamaa »suurenmoista asevelvollisuutta», johon tehtävään sopivampaa miestä ei »totisesti» voitu ajatella.
»Ulkopolitiikkamme a:na ja o:na tulee olla hyvien suhteiden säilyttäminen itäisen naapurimme kanssa ja niiden aikaansaaminen on Sinun suuri tehtäväsi. Opinioninkin on varmaan pakko vähitellen myöntää, ettei yltiöpäisyydelle enään ole tilaa».
Sotilasasiamieheksi Neuvostoliiton pääkaupunkiin Mannerheim valitsi toukokuussa 1940 eversti A. E. Lyytisen. Hänen apulaisekseen tuli samassa tehtävässä jo ennen talvisotaa Moskovassa palvellut kapteeni U. A. Käkönen.62
Yksinäisyyttään Waldenillekin valittaneen Paasikiven tilannetta helpotti se, että hän syksyllä 1940 sai apulaisekseen (»Conseiller Ministre Plenipotentiaire») henkilökohtaisen ystävänsä, entisen Tallinnan lähettilään P. J. Hynnisen.
»Raskainta ja vaikeinta täällä on, ettei voi neuvotella asemasta ja tärkeistä asioista kypsän miehen kanssa. Nykopp on hyvä virkamies, mutta hän ei voi mielestäni siinä tulla kysymykseen… Hynnisen olo täällä olisi myös siltä kannalta hyvä, että hän voisi tulla jälkeläisekseni… minulla ei ole mitään syytä hänen sopivaisuuttaan epäillä».63
Henkilövalinta osoittautuikin onnistuneeksi. Muistelmissaan Paasikivi ilmaisi mieltymyksensä lokakuussa 1940 Moskovaan saapuneeseen neuvokseen, jonka kanssa hän kävi jatkuvasti – vailla erimielisyyksiä! – laajoja neuvotteluja tilanteesta ja sen vaatimuksista. Lähetystön muulle henkilökunnalle ministerin uuden keskustelukumppanin ilmaantuminen merkitsi tervetullutta ukkosenjohdatinta, joka suuresti helpotti etenkin Nykoppin asemaa. »Tämä järjestely säästi minulta paljon aikaa».64
Alun perin Paasikivi oli huhtikuussa 1940 lupautunut jäämään Neuvostoliiton pääkaupunkiin vain kolmeksi kuukaudeksi. Toiminnan päästyä vauhtiin näin pikainen ero ei osoittautunut suotavaksi. Jo toukokuussa lähettiläs tiedotti Wittingille erinäisten asioiden ratkaisun vaativan hänen pitempiaikaista oleskeluaan Moskovassa. Venäläisetkin luultavasti ihmettelisivät kovin pikaista lähtöä. ,Jään siis tänne syksyyn asti ja annan myöhemmin Sinulle tiedon, milloin haluan pois».65 Tähän »manifestiin» ei UM:lla ollut huomauttamisen varaa. Myöhemmin kausi vielä piteni.
