Petsamon nikkeli
Saksan kiinnostuksen kohteena Suomessa nousi puutavaran ja kuparin edelle nikkeli. Tuon mm. panssariteräksen tuotannon kannalta ratkaisevan tärkeän metallin kohdalla Hitlerin valtakunnan omavaraisuusaste jäi noin viiteen prosenttiin. Sodan laajentuessa ja pitkittyessä Saksa kiinnitti yhä enemmän huomiota Euroopan rikkaimpaan nikkeliesiintymään Petsamossa, jossa kaivostyöt tosin pääsivät alkuun vasta syksyllä 1940.
Petsamon nikkeliä koskeneet neuvottelut on Esko Vuorisjärvi väitöskirjassaan1 yksityiskohtaisesti selvittänyt, minkä vuoksi niiden kaikkien mutkien kiertäminen uudestaan ei ole enää tarkoituksenmukaista. Seuraavassa rajoitutaan Vuorisjärven teosta yleisenä taustana käyttäen tarkastelemaan nimenomaan Paasikiven roolia nikkeliasiassa, joka viime kädessä johti hänen eroonsa lähettiläänvirasta.
Kesäkuussa 1940 Berliinissä käydyissä neuvotteluissa Saksa varmisti itselleen nikkelitoimitukset Petsamosta, vaikka asiaa koskeva muodollinen sopimus I. G. Farbenindustrien ja Petsamon Nikkeli Oy:n välillä allekirjoitettiinkin vasta 23.7.1940. Saksan ja Suomen viranomaiset takasivat toimitusten pysyvyyden vielä salaisella valtiollisella kirjeenvaihdolla (Staatlicher Briefwechsel), joka velvoitti Suomen toimittamaan malmia Saksaan siinäkin tapauksessa, että yhtiöiden välinen sopimus olisi sanottu irti. Staatlicher Briefwechsel toteutettiin lähinnä Neuvostoliiton vaatimusten varalta, ja sillä oli myöhemmin Helsingin kannalta huomattava merkitys Moskovan ryhtyessä harjoittamaan painostusta.
Neuvostoliiton reaktiota ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jo ennen virallisen saksalais-suomalaisen sopimuksen valmistumista Molotov kutsui 23.6.1940 Paasikiven puheilleen ilmaisten kiinnostuksensa Petsamon nikkelikaivokseen. Suostuisiko Helsinki myöntämään Moskovalle siihen toimiluvan, muodostamaan suomalais-venäläisen sekayhtiön tai järjestämään asian jollakin muulla tavalla?
Taustana ei ollut pelkästään Saksan taloudellinen tunkeutuminen Neuvostoliiton etupiiriin. Moskovassa epäilemättä oivallettiin myös se poliittinen rohkaisu, jota Saksan osoittama kiinnostus merkitsi suomalaisille heidän etsiessään tukea Berliinistä. Toisaalta määräysvallan hankkiminen kaivosalueella tarjoaisi onnistuessaan Neuvostoliitolle käyttökelpoisen valttikortin sen poliittis-taloudellisissa suhteissa nikkelintuonnista riippuvaiseen Saksaan.
Sotilaalliselta kannalta taas Hitlerin joukkojen ilmaantuminen Ruijaan, Neuvostoliiton ainoan jäättömän valtamerisataman, Murmanskin etumaastoon merkitsi jo sinänsä epämieluisaa tosiasiaa. Petsamon joutuminen Saksan valvontaan supistaisi Murmanskin turvavyöhykettä vielä kymmenillä kilometreillä.
Paasikivelle Molotov saattoi luonnollisesti puhua vain Neuvostoliiton taloudellisista intresseistä Petsamossa sekä pyrkimyksestä lopettaa Englannin vaikutusvalta tuossa maankolkassa. Viimeksi mainittu viittaus koski tietenkin Suomen v. 1934 myöntämää Petsamon kaivoksen toimilupaa englantilaiselle The Mond Nickel Companylle, jonka osakkeet omisti kanadalainen lnco-trusti. Kaivostöistä huolehti Mondin omistama Petsamon Nikkeli Oy; sen johtokunnan jäsenistä kaksi kolmannesta oli maan lakien edellyttämällä tavalla suomalaisia.
Molotovin esittämät vaihtelevat perusteet- hän puhui joskus Neuvostoliiton taloudellisista eduista, toisinaan taas itse Petsamon alueesta sekä brittien karkottamisesta sieltä – herättivät suomalaisissa levottomuutta ja epäluuloa. Asenteita voimisti talvisodan ikävien kokemusten lisäksi kesän 1940 yleispoliittinen kehitys monine muine hankaline kiistakysymyksineen, joiden yhteydessä Neuvostoliiton lopulliset tavoitteet pysyivät epäselvinä.
Petsamon ongelmasta Paasikivi saattoi tässä vaiheessa vain ilmoittaa Molotoville sinänsä myönteisesti suhtautuvan hallituksensa joutuvan neuvottelemaan trustin kanssa, joka tuskin suostuisi sopimuksen purkamiseen. Helsinkiin hän kuitenkin sähkötti toivovansa kysymyksen ratkaisua Neuvostoliiton toivomaan suuntaan; asiaahan ei Suomen kannalta voitu pitää elintärkeänä.2
Sotatilalain nojalla Suomen hallitus oli määrännyt nikkeliyhtiön myymään tuotteensa kauppaministeriön osoittamalle ostajalle, minkä perusteella edellä mainittu sopimus saksalaisten kanssa tehtiin. Farbenindustrien osuus tuotannosta olisi 60 % ja loput 40 % varattiin Neuvostoliitolle. Nikkeliyhtiö sai Moskovasta kutsun lähettää edustajansa sopimaan Neuvostoliiton osuuden järjestämisestä. Asia näytti olevan kunnossa, ja Helsingissä toivottiin toimilupaongelman jääneen sivuun.
Saksan aseman lujittuessa Euroopan mantereella Stalin katsoi elokuun lopussa ajan tulleen ratkaista Petsamon kysymys niin kauan kun se ylipäänsä oli mahdollista. Paasikiven käydessä 30.8.1940 muissa asioissa Molotovin luona hän sai yhtäkkisesti vastattavakseen kysymyksen, milloin Suomi antaisi vastauksen nikkelikonsessioasiassa. Lähettiläs huomautti malmikysymyksen tulleen jo järjestetyksi, minkä perusteella hänen hallituksensa oli tullut siihen käsitykseen, ettei Neuvostoliitto enää ollut kiinnostunut konsessiosta.
Molotov kiisti väitteen; toimilupa kiinnosti heitä yhtä paljon kuin ennenkin. Lisäksi yhtiössä saisivat olla mukana vain Suomi ja Neuvostoliitto. Ulkoasiainkansankomissaarin sanoma oli selvä. Moskova ei enää halunnut Berliininkään mukanaoloa edes yksityisen toiminimen välityksellä.3
Syyskuun 13. päivänä Paasikivellä oli Molotovin kanssa jälleen »hyvin ikävä keskustelu». Hän kertoi trustin pitäneen neuvotteluissa kiinni toimiluvastaan, eikä Suomen hallituksella ollut oikeutta pakottaa sitä mihinkään. Helsinki saattoi ainoastaan määrätä kaivoksen tuotannon käyttämisestä. Saksakin olisi mielellään ottanut toimiluvan, mutta sille oli annettu sama vastaus. Taka-alalle siirtyneen konsessioasian sijasta tuli nyt vain sopia nikkelimalmin jakamisesta Neuvostoliiton ja Saksan kesken.
Hiukkaakaan tinkimättä Molotov toisti aikaisemmat toimilupavaatimuksensa korostaen, ettei hänen hallitustaan kiinnostanut niinkään nikkeli kuin itse alue, jossa saisivat olla läsnä vain Suomi ja Neuvostoliitto. Antamatta mitään arvoa juridisille argumenteille hän tähdensi Helsingin menettelyn todistavan vain sen epäystävällistä asennetta itäistä naapuriaan kohtaan.
Paasikiven muistiinpanojen mukaan »Molotov oli vihaisen näköinen ja puhui kiivaasti eikä antanut ollenkaan periksi… Saa nähdä, mitä tästä sopasta tulee». Ulkoministeriölle sähköttäessään lähettiläs luonnehti tilannetta vakavaksi, eikä Neuvostoliiton turvautumista väkivaltaisiin toimenpiteisiin voitu hänen mielestään sulkea mahdollisuuksien ulkopuolelle.
Molotovin uhkailujen vuoksi Kivimäki pyysi Berliinissä apua Neuvostoliiton painostusta vastaan. Valtiosihteeri v. Weizsäcker ei kuitenkaan voinut luvata tukea edes siinäkään tapauksessa, että Suomi joutuisi luovuttamaan konsession. Berliinin linja oli näin vakiintunut. Varoen riskeeraamasta suhteita Moskovaan suomalaisia neuvottiin pitkittämään asian käsittelyä ja olemaan suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Vastuu jäisi kuitenkin Helsingille. Saksalaisten ristiriitainen, joskin heidän kannaltaan taktisesti oikeaoppinen suositus sai, kuten Vuorisjärvi on todennut, »monen suomalaisen näkemään painajaisia». Näiden »uhrien» joukkoon kuului etulinjataistelua käymään joutunut Paasikivi.
Vielä vähemmän voitiin tukea odottaa Englannista. Vaikka Mond Nickel Company pitikin kiinni oikeuksistaan, Neuvostoliiton suosiota tavoitteleva suurlähettiläs Cripps oli jo heinäkuussa 1940 omin valtuuksin ilmoittanut venäläisille hallituksensa voivan harkita konsession väliaikaista siirtoa Neuvostoliitolle. Tuntematta tietenkään yksityiskohtaisia faktoja Paasikivi kuitenkin vaistosi asetelman epäillessään Britannian suurlähettilästä »intrigoinnista». Lokakuussa Cripps sai Lontoosta virallisetkin ohjeet rohkaista Kremliä vaatimaan koko Petsamon tuotantoa. Toimiluvan siirto kuitenkin edellytti Neuvostoliiton takuuta, ettei nikkeliä viety lainkaan Saksaan.
Kolmen suurvallan taholta puristukseen joutunut Suomi oli nyt todella ahtaalla. Wittingille lähettämässään yksityiskirjeessä Paasikivi kaavaili jo 19.9.1940 »ylen vaikeaksi» menneen tilanteen ratkaisemista siten, että Molotov itse hankkisi tmstin suostumuksen. Jos ulkoasiainkansankomissaari epäonnistuisi, suomalaiset vapautuisivat hankkeesta. Päinvastaisessa tapauksessa taas Helsingille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin aloittaa Moskovan kanssa neuvottelut konsession siirrosta.
Parhaana ratkaisuna Paasikivi tietenkin piti saksalaisten tulemista mukaan kolmantena osapuolena tai toimiluvan myöntämistä kokonaan heille. Hän ei vain ainakaan toistaiseksi nähnyt tähän mitään käytännön mahdollisuuksia, koska sen enempää Neuvostoliitto kuin trustikaan eivät siihen suostuisi. Tärkeintä olisi näissä oloissa varovaisuus ja ajan voittaminen. Riskien ottaminen saattoi johtaa samoihin seurauksiin kuin edellisenä syksynä, mistä lähettiläs tahtoi varoittaa. »Helppoa olisi sanoa ei, mutta täytyy olla voimaa takana ».4
Helsingissä pyrittiin tietenkin myös voittamaan aikaa, mutta lujemmin ottein kuin mihin lähettiläs oli valmis. Jos Molotov sanoisi koettavansa järjestää asian trustin kanssa, Paasikiven tulisi vain pysyä entisellä kannallaan toteamalla trustin osoittautuneen täysin taipumattomaksi. Nimenomaista suostumusta asian järjestämiseen Molotovin ja konsession haltijain kesken ei siis pitänyt antaa.5
Molotovin ja Hitlerin tapaamisen lähestyessä Moskova lisäsi painostustaan nikkeliasiassa. Suomalaisilta koetettiin puristaa myönnytyksiä, jotka voitaisiin Berliinissä esittää jo tapahtuneina tosiasioina Molotovin neuvotteluasemien vahvistamiseksi. Paasikivi sai lokamarraskuun vaihteessa kestää useita Vysinskin ja Molotovin »kovin epämiellyttäviä» puhutteluja, joissa ei kaihdettu kovasanaisia vihjauksia.
Kremlin mielestä suomalaiset olivat nyt riittävän kauan koetelleet neuvostohallituksen kärsivällisyyttä. Heidän tuli lopettaa jaarittelunsa »pohjoismaisesta oikeuskäsityksestä» ja ottaa toimilupa pois briteiltä juridisista pykälistä piittaamatta. Lopullinen vastaus piti saada nopeasti ja vemkkeitta; muuten Neuvostoliitto ryhtyisi »asian vaatimiin toimenpiteisiin», minkä Paasikivi tulkitsi väkivallan käyttöä koskevaksi uhkaukseksi.
Saksan ja Englannin tukea vaille jäätyään Helsinki peräytyi nyt askeleen. Lähettiläs Zotoville pääministeri Ryti ilmoitti 31.10.1940 Suomen pitävän oikeusvaltiona kiinni sopimuksistaan. Toimiluvan siirto suomalais-venäläiselle sekayhtiölle kävisi kuitenkin päinsä siinä tapauksessa, että Moskova hankkisi Englannin ja trustin suostumuksen sekä Saksan luopumisen jo ennen Neuvostoliittoa esittämästään konsessiopyynnöstä. – Saamansa tehtävän mukaisesti Paasikivi teki saman ilmoituksen myös Kremlissä. Helsinki oli näin siirtynyt linjalle, jota lähettiläs jo pitemmän aikaa oli suositellut.6
Suomen hallitus pyrki siis irtautumaan paineesta koettamalla saada suurvallat selvittämään välinsä suoraan keskenään. Umpikuja ei kuitenkaan avautunut. Tietäen etukäteen yrityksen näköalattomuuden Moskova kieltäytyi aloittamasta keskusteluja sen enempää Berliinin kuin Lontoonkaan kanssa. Saksa pitäisi joka tapauksessa kiinni nikkelitoimituksista, ja Englanti taas asetti niiden katkaisemisen ehdoksi Mondin konsession purkamiselle. Näin ollen Moskovassa katsottiin parhaaksi jatkaa Suomen puristamista.
Auswärtiges Amtissa laadituissa pöytäkirjoissa ei mainita nikkelikonsession olleen esillä Molotovin Berliinissä käymissä neuvotteluissa. Äskettäin julkaistuihin neuvostoliittolaisiin muistiinpanoihin sisältyy kuitenkin selonteko ulkoasiainkansankomissaarin keskustelusta suurlähettiläs von der Schulenburgin kanssa 13.11.1940 muutamaa tuntia ennen Molotovin ja Hitlerin viimeistä tapaamista. v. Ribbentropin ohjeita noudattaen von der Schulenburg oli varta vasten saapunut informoimaan korkeata neuvostovierasta tätä askarruttaneesta Suomen kysymyksestä, jotta »säästettäisiin aikaa» pian alkavassa Molotovin neuvottelussa Führerin kanssa.
Toistaen Hitlerin aikaisemman vakuutuksen Schulenburg totesi vuoden 1939 salaisen lisäpöytäkirjan pysyvän voimassa, eikä saksalaisilla ollut alueellisia päämääriä Suomessa. Tämän mukaisesti he olivat valmiita luopumaan aikaisemmin tavoittelemastaan Petsamon toimiluvasta. Sen sijaan Saksa piti edelleenkin kiinni 60 %:n osuudestaan sieltä louhittavaan nikkeliin, minkä varmistamiseksi rauhan tuli säilyä Suomessa.7
Kuten aikaisemmassa yhteydessä on todettu,8 Molotovin yhteentörmäys Hitlerin kanssa Suomen kysymyksestä tapahtui kaikesta huolimatta vielä samana päivänä muutamaa tuntia myöhemmin. Saksalaisten viimeinen yritys »välttää riitaa» asiasta oli näin epäonnistunut. Heidän luopumisensa Petsamon konsessiotavoitteestaan ei syöttinä selvästikään riittänyt Neuvostoliitolle, joka halusi vapaat kädet Suomen koko alueella.
Palattuaan Berliinistä Moskovaan Molotov kutsui 19.11.1940 Paasikiven puheilleen. Lähettiläs sai nyt kuulla saksalaisten luopuneen toimiluvasta ja tyytyvän malmin saantiin. Führerin kanssa käymästään sanaharkasta kansankomissaari ei tietenkään puhunut mitään. Kun englantilaiset puolestaan olivat suostuneet toimiluvan väliaikaiseen siirtoon, mikä käytännössä merkitsi pysyvyyttä(!), Suomen hallitus voisi siis heti päättää asian. Crippsin samana päivänä Vyšinskille toistamasta varoituksesta, jonka mukaan malmia ei missään tapauksessa saanut viedä Saksaan, Molotov vaikeni.
Hallituksensa ohjeista sitkeästi kiinni pitäen Paasikivi korosti, että tarvittiin trustin ehdoton luopuminen, minkä lisäksi täytyi ottaa huomioon brittien jyrkästi vaatima nikkelin myyntikielto Saksaan. Molotov suositteli nyt nikkelin myyntiä kokonaan Neuvostoliitolle, »joka hoitaisi asian». Lähettilään saaman käsityksen mukaan Saksan osuus arvatenkin toimitettaisiin tätä kautta. Paasikiven pysyessä kannallaan seurasivat jälleen tavanmukaiset uhkaukset kärsivällisyyden loppumisesta.9
Vietettyään unettaman yön ja neuvoteltuaan apulaisensa P. J. Hynnisen kanssa Paasikivi – tietämättä Hitlerin sateenvarjosta – oli valmis suosittelemaan hallitukselleen Molotovin vaatimuksen hyväksymistä. Jo useasti toistettujen uhkausten huomiotta jättäminen merkitsi liian suurta riskiä, etenkin kun Saksa ja Neuvostoliitto nyt olivat päässeet nikkelistä keskenään yhteisymmärrykseen. 10
Jo ennen Molotovin paluuta Berliinistä Paasikivi luonnehti Helsinkiin lähettämässään sähkeessä suurvaltojen paineen raskautta. »Mutta kun joku kolmesta suuresta on eliminoitava, on se mielestäni valitettavasti Englanti, joka on kaukana ja meille poliittisesti vähimmän tärkeä. Kysymyksessä on poliittinen ratkaisu, mutta sitä emme voi välttää, koska passiivisuutemme tietää ehkä vieläkin tärkeämpää ratkaisua». Ystävälleen Assarssonille Paasikivi muotoili saman asian: »Vi sitta mellan tre stolar och en av dem måste vi kasta bort». (»Istumme kolmen tuolin välissä ja yksi niistä meidän on heitettävä pois».)11
Helsinki otti nyt jälleen askeleen taaksepäin. Vaikka Englannin suostumus puuttuikin, Paasikivi sai 26.11.1940 ohjeet ehdottaa Kremlille ajan voittamiseksi neuvottelijoiden nimeämistä valmistamaan sopimusta suomalais-neuvostoliittolaisesta sekayhtiöstä ja toimiluvan siirrosta. Lähettilään mielestä tämä merkitsi periaatteellista ratkaisua. Jos nyt alkavissa neuvotteluissa päästäisiin tulokseen, se ei voinut enää raueta siinä tapauksessa, että Englanti loppujen lopuksi kuitenkin kieltäisi suostumuksensa.
Paasikiven käsitystä lujitti Moskovassa kauppaneuvotteluja käyvältä lähettiläs Schnurrelta (ei siis Helsingistä!) tiedoksi saatu kesän 1940 saksalais-suomalainen »Staatlicher Briefwechsel», jolla vahvistettiin Saksalle ajallisesti rajoittamaton oikeus 60 prosenttiin Petsamon nikkelituotannosta.
Kirjeenvaihtoa voitaisiin Paasikiven mielestä käyttää aseena Neuvostoliittoa vastaan, kun taas Englanti oli jo syytä pudottaa kokonaan laskuista. Tasapainoilu ei enää onnistuisi Rytin hallituksen vain yrittäessä soveltaa Hynnisen siteeraamaa entisen venakon periaatetta: »Polutsit dengi i sohranit nevinnost» (Saada rahat ja säilyttää koskemattomuus).
Kun tärkeä meriliikenne Petsamon kautta oli riippuvainen Britannian myöntämistä luvista (navycerts), Helsingissä yritettiin yhä välttyä tekemästä lopullisia johtopäätöksiä, mistä taas seurasi sähkevaihtoa Moskovan lähetystön kanssa.
Kaiken keskelle osui vielä 27.11.1940 Paasikiven 70-vuotispäivä, jota hän kieltäytyi viettämästä. Lähetystössä pistäytynyt nikkelineuvottelija J. 0. Söderhjelm kertoo »syntymäpäivälapsen ärtyneen pahoin» ja katkaisseen heti alkuunsa hänen koko Suomen kansan nimissä virittämänsä onnittelupuheen. Samoin kävi Alli-rouvan yritykselle juhlistaa tilaisuutta edes kahvitarjoilulla. Päivänsankari linnoittautui sen sijaan työhuoneeseensa esitelmöimään Söderhjelmille vastikään lukemansa laajan valtio-opillisen teoksen sisällöstä. 12 Pian siirryttiin kuitenkin yhdessä Hynnisen kanssa Petsamon nikkeliongelman pohdintaan.
Joulukuun 3. päivänä saamastaan sähkeestä Paasikivi vihdoin havaitsi Helsingin antavan vähitellen periksi. Lontoon jättäminen keskustelujen ulkopuolelle katkaisisi »jotenkin varmasti» Petsamon kautta tapahtuvan tuonnin. ,Jos lopulta niin kävisi», suomalaisilla täytyi olla varmuus saada samoja tavaroita Neuvostoliitosta. Saksan kanssa tehtyä sopimusta piti niinikään noudattaa. 13
Varaumat riittivät lähettiläälle, joka samana päivänä ilmoitti Molotoville hallituksensa valmiuden sekakomitean asettamiseen. Syntyneessä »ikävässä keskustelussa» ulkoasiainkomissaari totesi suomalaisten sopineen saksalaisten kanssa jo heinäkuussa; Neuvostoliiton ehdotuksen käsittelyssä sen sijaan oli vitkuteltu viisi kuukautta, eikä asia vieläkään näyttänyt olevan selvä. Paasikiven selitys käsite-erosta malmileveranssien ja omistusoikeuden välillä kaikui kuuroille korville. Lähettilästä harmitti erityisesti, ettei Molotov uskaltanut moittia Farbenindustrien sopimuksesta saksalaisia vaan purki sen sijaan tyytymättömyyttään heikompaan osapuoleen, suomalaisiin.
Vastauksena viittaukseensa Petsamon meriliikenteeseen ja sen korvaamiseen Paasikivi sai kuulla Neuvostoliiton jo kahdesti 0920 ja 1940) »hyvän hyvyyttään» luovuttaneen Petsamon suomalaisille, jotka kiitokseksi nyt vain rettelöivät asiasta. Kaikesta huolimatta Molotov ilmoitti suostuvansa Helsingin ehdottamaan sekakomiteaan, jonka tuli nopeasti ryhtyä työhön.14
Kreml ei hukannut aikaa. Jo seuraavana päivänä (4.12.) Vyšinski ilmoitti puheilleen kutsumalleen Paasikivelle Neuvostoliiton nimeneen edustajikseen sekakomiteaan ulkomaankaupan kansankomissaarin ensimmäisen sijaisen A. D. Krutikovin sekä NKID:n Skandinavian osaston päällikön L. M. Kuroptevin.15
Suomen osalta vaikeuksia syntyi Paasikiven ryhtyessä vastustamaan liian jyrkkänä neuvottelijana pitämänsä Vuoksenniska Oy:n toimitusjohtajan vuorineuvos Berndt Grönblomin ehdokkuutta. Valtioneuvoksen saaman käsityksen mukaan asianomainen, jota ulkomaiset erikoisteräksen ja koboltin ostajat olivat liiaksi »hemmotelleet», ei nauttinut saksalaistenkaan suosiota. Liikemiehet yleensä ja Grönblomin erityisesti Paasikivi luki halveksimiensa »poliittisten analfabeettien» taajaan joukkoon.
Paremmin hän tuli toimeen toisen ehdokkaan, pankinjohtaja Rainer von Fieandtin kanssa. Lähettiläs Schnurre oli todennut Paasikivelle saksalaisten suuresti arvostavan Berliinissä kesällä 1940 käytyjen nikkelineuvottelujen suomalaisen valtuuskunnan johtajaa. Hänen asiantuntemustaan oli Paasikivenkin mielestä käytettävä hyväksi. Lisäksi (sattuneesta syystä) KOP:n entinen pääjohtaja katsoi pankkimiehillä olevan »laajemman näkemyksen asioista» kuin muilla liike-elämän edustajilla.
Harkittuaan myös vuorineuvos Åke Gartzin ehdokkuutta Rytin hallitus nimesi vihdoin 14.12.1940 sekakomitean suomalaisiksi jäseniksi von Fieandtin ja Grönblomin. Lisäksi kokouksiin osallistuisi huomioitsijana ministeri Hynninen. Paasikivi pysyi näin kesän 1940 kauppaneuvottelujen tapaan virallisesti ulkopuolella.16
Saapuessaan 19.12.1940 Moskovaan sekakomitean kokoukseen von Fieandt ja Grönblom toivat mukanaan hallituksensa ehdotuksen. Tavoitteena oli puhtaasti kaupallinen yhtiö, jonka osake-enemmistö olisi suomalaisilla. Viisijäseniseen johtokuntaan kuuluisi kaksi neuvostoliittolaista puheenjohtajan ollessa suomalainen. Petsamon Nikkeli Oy, jonka osakkeet säilyisivät Mondilla, huolehtisi edelleen kaivostoiminnasta mutta myisi kaiken tuotantonsa sekayhtiölle, joka ottaisi haltuunsa toimitussopimukset ja huolehtisi niiden täyttämisestä. Konsession luovutuksen edellytyksenä olisi Mondin suostumus, jonka hankkimiseksi Suomen ja Neuvostoliiton tuli sitoutua yhteistoimintaan.
Kuten Paasikivi muistelmissaan toteaa, sopimusluonnos edellytti Neuvostoliiton tavoitteiden rajoittumista pelkästään taloudellisiin näkökohtiin. Kun näin ei ollut, Kreml luonnollisesti asettui torjuvalle kannalle. Muutaman päivän kestäneen neuvottelukierroksen päätteeksi Krutikov esitti vastaehdotuksen.
Suomalaisten oli itse huolehdittava konsessio-oikeuden hankinnasta riistämällä toimilupa Mondilta. Petsamon Nikkeli Oy:n kaikki oikeudet tuli siirtää sekayhtiölle, joka huolehtisi myös tuotannosta. Yhtiön osake-enemmistön piti olla suhteessa 51/49 venäläisillä, joille kuuluisi kuudesta johtokuntapaikasta kolme, kuitenkin niin, että toimitusjohtajan ja kaivospäällikön määräisi neuvostohallitus. 17
Suomalaiset totesivat suoraan, ettei tällainen ehdotus ollut hyväksyttävissä. Niinpä neuvottelut keskeytettiin tilaisuuden tarjoamiseksi Helsingin hallitukselle määritellä kantansa asiaan. Nautittuaan jouluaattoillallisen Paasikivien residenssissä von Fieandt ja Grönblom puoliyön seutuvilla lähtivät junalla kotimatkalle.
Moskovan neuvottelujen aikana molemmat herrat olivat pitäneet kaupunkiin kauppaneuvotteluja varten saapuneen lähettiläs Schnurren hyvin informoituna tilanteesta. Saksalaisdiplomaatin mielestä venäläisten ehdotuksen hyväksyminen merkitsisi »uuden kommunistipesän» syntymistä Suomen rajojen sisäpuolelle. Lupaamatta mitään tukea hän kuitenkin jälleen suositteli viivyttävää (dilatorisch) menettelyä. Suomalaisten tulisi nyt pysytellä Helsingissä ainakin niin kauan kun käynnissä olevat saksalais-venäläiset kauppaneuvottelut olisi saatu päätökseen.18
Paasikivi suhtautui Krutikovin ehdotukseen yhtä kielteisesti kuin neuvottelijatkin. »Tämä tietäisi, että me menetämme koko nikkelikaivoksen». Ainoa pelastuskeino olisi saksalaisten puuttuminen asiaan antamalla venäläisten ymmärtää, että he olivat menneet liian pitkälle esittämällä vaatimuksia, jotka saattoivat tulevaisuudessa vaarantaa saksalaisten malmikuljetukset Petsamosta. Näin siitäkin huolimatta, että Berliini toistaiseksi tuskin tahtoisi riskeerata suhteitaan Moskovaan. Tässä mielessä Paasikivi piti von Fieandtin ja Grönblomin ennakko-odotuksia liian optimistisina. 19
Vielä vähemmän voitiin toivoa apua Ruotsista unionihankkeen epäonnistumisen jälkeen. Assarssonille Paasikivi totesi tammikuussa 1941 avoimesti, etteivät suomalais-ruotsalaiset yhteistyösuunnitelmat enää olleet ajankohtaisia. »Sen sijaan hänen ajatuksensa näyttivät nyt risteilevän Saksan ja sen voitonmahdollisuuksien ympärillä. Saksan voitto oli hänen mielestään ainoa, joka voisi pelastaa Euroopan bolsevistisesta katastrofista». Samalla ratkeaisi Suomenkin kohtalo. 20
Toistaiseksi tuli keskittyä »varovaiseen ja väistelevään» politiikkaan sekä sisäisen kommunisminvastaisen rintaman pitämiseen lujana ja yhtenäisenä, koska Neuvostoliitto saattoi sopivana ajankohtana käyttää eripuraisuuden merkkejä hyväkseen Baltian tapaisen ratkaisun aikaansaamiseksi. Helsingin päättäjille Paasikivi korosti:
»Me emme ole tällä hetkellä entisessä merkityksessä enää vapaa valtakunta. Molotovin minulle 6.12. antamat paperit ovat siitä kouraan tuntuvana todistuksena. Kuinka monta prosenttia vapaudestamme on mennyt, se jääköön laskematta. Nyt on tehtävänä koettaa säilyttää se jäännös vapautta mikä meillä vielä on, ja jos maailman konstellaatio tulevaisuudessa sen sallii, koettaa saada takaisin se osa vapauttamme, mikä nyt on menetetty. Tämä on minun ohjelmani ».21
Herkäksi arvioimassaan tilanteessa lähettiläs kiukustui heti havaitessaan kotimaassa »varomattomuutta» tai »tyhmyyttä». Suomen Sosialidemokraatissa »onneton» Reinhold Svento oli mennyt kirjoittamaan itsenäisen valtion sisäiseen elämään kuuluvasta maailmankatsomusten ja ideologisten suuntien vapaasta arvostelusta, johon ulkopuolisella ei ollut oikeutta sekaantua. Kiihtynyt Paasikivi merkitsi reunaan: »Mutta kun nyt sekaantuu. Tämä Sventon kirjoitus on lorua».
Artikkelin laatija katsoi myös, ettei puolueettoman valtion johto saanut kysellä kansalaisilta, kumman kahdesta pahasta he mieluummin valitsisivat. Tuollainen asennoituminen merkitsi alennustilaa. Paasikivessä Sventon moralisointi ei saavuttanut vähintäkään ymmärtämystä:
»Tämä on todella loma. Meidän on päin vastoin valittava pienempi paha… Suomen kansa ja valtio ovat siinä asemassa, että niiden täytyy saada apua, koska ne yksin eivät voi puolustaa itseään. ‘Neutraalisuus, puolueettomuus’. Onhan nähty, mihin se on meidän maamme ja kansamme vienyt. Svento ei ymmärrä. Hän on lapsellinen ». 22
Tällaiset »kovina poikina» esiintyvät tyypit, jotka »eivät välittäneet, mitä maailmassa tapahtui», olivat kirjoituksineen Paasikivelle »sinänsä yhdentekeviä». Oleellisena täytyi pitää, että he suuren yleisön taholla saattoivat häiritä realistisen käsityksen omaksumista pienten kansojen todellisesta asemasta.
Kesän ja syksyn ahdistavien päivien jälkeen mieliala Helsingin poliittisen johdon piirissä oli kuitenkin vähitellen paranemassa. Molotovin vierailusta saadut, eri lähteisiin perustuvat saksalaistiedot olivat yleissävyltään rauhoittavia, eikä suomalaisilla Veltjensin jo marraskuun lopussa 1940 Mannerheimille välittämän Göringin viestin mukaan ollut syytä »aiheettomaan» myöntyvyyteen Neuvostoliittoon päin. Venäläiset tiesivät Saksan pitävän uusia komplikaatioita Pohjolassa epätoivottavina. »Suomen tulisi pysyä neuvotteluissaan rauhallisena ja lujana, eikä hermostua, muttei myöskään härnätä eikä ruveta hävyttömäksi».23 Rohkaisevia kehotuksia nimenomaan Petsamon nikkeliasiassa noudatettavasta lujuudesta Kivimäki sai myös HeinrichHimmlerin esikuntapäälliköltä, SS-kenraali Karl Wolffilta. 24
Joulukuun 18. päivänä 1940 Hitler allekirjoitti Neuvostoliittoon suuntautuvaa hyökkäystä koskevan ns. Barbarossa-suunnitelman. Vaikka suomalaisia ei sen yksityiskohdista informoitukaan, Berliinissä joulukuussa vieraillut kenraali Talvela saattoi kuitenkin maavoimien yleisesikunnan (OKH:n) päällikön kenraali Franz Halderin ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin kanssa käymistään keskusteluista tehdä johtopäätöksiä kehityksen yleissuunnasta. Saksan suunnitelmista hyökätä itään ja sen sotilaallisesta intressistä Suomeen nähden ei enää ollut epäilystä.
Göring puuttui myös suoranaisesti Petsamon ongelmaan vakuuttamalla »aivan kategorisesti», ettei Venäjä tulisi hyökkäämään sinne. Silti Suomen piti osoittaa joustavuutta idänpolitiikassaan ja välttää kaikin keinoin rettelöitä Venäjän kanssa. Joka tapauksessa tuli koettaa estää sodan syttyminen talvikuukausina. Vähäiset myönnytykset ja menetykset eivät nyt merkinneet mitään, sillä tulevaisuus oli joka tapauksessa selvä. ,Jos Suomi tahtoo elää, sen täytyy kulkea yhdessä Saksan kanssa johdonmukaisesti ja empimättä. Jos Saksa häviää, myös Suomi häviää joka tapauksessa. Mutta Saksa ei häviä. Saksa ei voi hävitä, ja kun se voittaa, myös Suomi voittaa».
Selvänä osoituksena Saksan politiikan kaksinaisuudesta on, että vaikka vastikään Neuvostoliitolle oli luvattu luopua konsessiovaatimuksista sekayhtiön hyväksi, Göring vakuutti nyt Talvelalle päinvastaista. »Luonnollisesti me tahdomme toimiluvan ja tulemme sen myös saamaan ja käyttämään sitä yhteisvoimin hyväksi Suomen kanssa». Seuraavana päivänä (19.12.1940) valtakunnanmarsalkka kutsui suomalaisen kenraalin uudelleen luokseen ja kertoi tavanneensa vielä der Führerin, joka oli täysin vahvistanut hänen (Göringin) edellispäiväisen lausuntonsa. Saamistaan tiedoista Talvela raportoi 20.12.1940 heti kotiin palattuaan Mannerheimille ja Rytille.25
Göringin rohkaisevasta asennoitumisesta huolimatta suomalaiset eivät vieläkään voineet täysin varmasti laskea Saksan avun varaan äkillisessä kriisitilanteessa. Siksi pidettiin yhä edelleen avoimena myös mahdollisuutta Saksan suostumuksella toteutuvan Ruotsin sotilaallisen tuen saamiseen. Tämän hankkeen, jonka Ohto Manninen on yksityiskohtaisesti selvittänyt, näköalattomuus varmistui vihdoin tammikuun kuluessa 1941.26 Vaihtoehtona jäi nyt jäljelle vain Saksa. Ruotsin ongelman selvittelyä ja Göringiltä saatujen tietojen käsittelyä varten lähettiläät Kivimäki, Wasastjerna ja Paasikivi kutsuttiin tammikuun alussa Helsinkiin yhteiseen neuvotteluun. Vedoten terveydellisiin syihin ja keskitalven vaikeisiin matkustusolosuhteisiin Paasikivi katsoi kuitenkin parhaaksi pysytellä Moskovassa ja lähettää edustajakseen P. J. Hynnisen. Viimeksi mainitun viipyessä kotimaassa tammikuun puoliväliin saakka, ja kun arkaluontoisimpia viestejä ei koodin varmuutta epäillen uskallettu toimittaa perille sähkeitse tai edes kuriiripostissa, Paasikivi jäi tammikuun alkuviikkoina jossakin määrin syrjään tapahtumien kehityksestä.
Petsamon kysymyksessä Helsingin tilanteenarvioksi muodostui Göringin kannanoton jälkeen se, että pyrkimistä kompromissin löytämiseksi oli saksalaisten neuvon mukaan edelleen jatkettava. Toisaalta tilannetta ei pidetty niin hälyttävänä, että se olisi pakottanut suin päin tapahtuviin, harkitsemattomiin myönnytyksiin. Ajan voittamisen taktiikka, jota oli sovellettu kesästä 1940 saakka, näytti edelleenkin käyttökelpoiselta.
Joulukuun viimeisenä päivänä 1940 valtioneuvosto asetti vastikään Moskovasta palanneen Rainer von Fieandtin johtaman toimikunnan »erinäisten Petsamon nikkeliä koskevien asioiden selvittämiseksi». Lisäksi Petsamon Nikkeli Oy:n johtokunnan jäsen, toimitusjohtaja Henrik Ramsay lähetettiin samanaikaisesti Lontooseen selvittämään niitä ehtoja, joilla Mond olisi valmis luopumaan toimiluvastaan. Berliinin ja Lissabonin kautta suuntautunut matka vaati maailmansodan olosuhteissa useita viikkoja.
Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään Moskovan kanssa käytävien nikkelineuvottelujen vitkuttelusta. Ramsayn matkan ansiosta suomalaisille kävi nyt kiistattoman selväksi, ettei briteiltä kannattanut odottaa apua. Paasikiven käsitys Englannin sivuuttamisen välttämättömyydestä oli näin osoittautunut oikeaksi. Tämä ei tietenkään estänyt sitä, että myöhemmissä konsessioneuvotteluissa Moskovassa suomalaiset taktisista syistä edelleenkin vetosivat brittien suostumuksen välttämättömyyteen.27
Helsingin ehdittyä tuskin päästä selvittelyjensä alkuun Vyšinski kiirehti jo asiaa tiedustelemalla 30.12.1940 Paasikiveltä, milloin von Fieandt ja Grönblom palaisivat Moskovaan. Viitaten joulunpyhiin ja Helsingissä parhaillaan tapahtuvaan hallituksenvaihdokseen lähettiläs vastasi neuvottelijoiden saapuvan pian vuoden vaihteen jäkeen.
Viikkoa myöhemmin NL:n nikkelivaltuuskunnan jäsen Kuroptev tahtoi tietää Nykoppilta, aikoiko suomalainen delegaatio ylipäänsä palata. Samanlaisen kyselyn teki Zotov Wittingille. Molemmille vastattiin asiaan liittyviä juridisia kysymyksiä selvitettävän parhaillaan Helsingissä, minkä lisäksi odotettiin toimitusjohtaja Ramsayn paluuta Lontoosta.28
Tammikuun puolivälissä (14.1.941) Vysinski ilmoitti Paasikivelle neuvostohallituksen kärsivällisyyden loppuneen. Jollei tuloksiin päästäisi sovinnossa, Kreml »löytäisi keinoja asian järjestämiseksi». Suomi kulutti aikaa kaikenlaisin verukkein. Selvyys piti saada heti.
Paasikivi kiisti tahallisen viivytyksen vedoten hankkeen vaatimiin tutkimuksiin sekä Ramsayn matkaan. Lähettiläs muistutti keskustelukumppaniaan myös siitä, että von Fieandt ja Grönblom olivat jo joulukuussa tehneet valmiin ehdotuksen, jota Neuvostoliitto kieltäytyi hyväksymästä. Hallituksenvaihdoksen vuoksi ei kulunutta aikaa voitu pitää pitkänä. Hän, Paasikivi, oli jo kuukausia sitten tehnyt monia »neutraaleja» asioita (esimerkiksi arkistojen siirtoa) koskevia ehdotuksia saamatta vieläkään vastausta. Vyšinskin mielestä taas asiat olivat erilaisia. Jos nikkeliongelma saataisiin järjestykseen, silloin ratkeaisivat kaikki muutkin avoimet kysymykset. Suomalaisten joulukuinen ehdotus rajoittui pelkästään nikkelin myyntiin, minkä vuoksi sitä ei voitu hyväksyä.
Tiedottaessaan keskustelusta Helsinkiin Paasikivi huolestustaan salaamatta suositteli neuvottelujen viipymätöntä jatkamista. Ellei Saksasta saatu riittävää apua, suomalaisten piti yksinään kantaa seuraukset, joiden laatua oli mahdotonta etukäteen varmasti määritellä. »Luulen, ettei Neuvostoliitto jätä asiaa sikseen». – Helsinki kuitenkin pysyi entisellä kannallaan luvaten vastauksen Ramsayn kotiuduttua Lontoosta.29
Hetkellisesti lähettilään mielialaa kohottivat Helsingistä 17.1.1941 saapuneen Hynnisen mukanaan tuomat tiedot. Varovaisuussyistä ei matkalaisen salkussa ollut arkaluontoisimmista asioista mitään paperia, vaan hän toimitti viestin muistinvaraisesti. Paasikiven päiväkirja osoittaa kuitenkin valtioneuvoksen saaneen varsin täydellisen selonteon Göringin Talvelalle esittämistä näkökohdista, jotka Hitler oli vahvistanut. Paasikivi kommentoi: »Tämä on hyvin ilahuttava asia».
Berliinista kantautunut rohkaiseva uutinen jätti varjoonsa sen harmillisen seikan, etteivät kotimaan päättäjät Hynnisen kertoman mukaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota Paasikiven 4.1.1941 lähettämään, varovaisuutta tähdentävään muistioon.30 Päinvastoin, Mannerheim oli katsonut jatkuvien ulko- ja sisäpoliittisten myönnytysten johtavan Suomen Baltian maiden tuhoisalle tielle. Petsamossa Neuvostoliitolle riittäisi 10 % osakkeista. Pitkällä tähtäyksellä Mannerheim ei kuitenkaan ollut varma siitä, pystyisikö Saksa voittamaan käynnissä olleen maailmansodan.
Huomattavasti varauksettomammin oli esiintynyt Ryti korostaen Hakkilalle, Kivimäelle ja Hynniselle Suomen vastedes elävän ja kuolevan yhdessä Saksan kanssa. Ruotsin sotilaalliseen apuun ei enää voitu uskoa. Englanti taas joutuisi Rytin arvion mukaan kokemaan sodan jälkeen suuria yhteiskunnallisia muutoksia, missä yhteydessä Etonin ja Cambridgen piirit tulisivat häviämään pois.31
Seuraavana päivänä Hynninen kävi kertomassa »äärimmäisen luottamuksellisesti» Helsingin kuulumisensa myös Ruotsin lähettiläs Assarssonille. Epäselvää on toistaiseksi, tapahtuiko tämä Paasikiven toimeksiannosta. Varmana voidaan silti pitää, ettei mahdollinen valtuutus koskenut Hynnisen nyt antamaa informaatiota kokonaisuudessaan. Hän nimittäin valisti ruotsalaisdiplomaattia tiedolla, että Helsingin helpottunut mieliala kuvastui myös suhtautumisessa Paasikiveen, jota oli alettu pitää liian myöntyväisena niin hyvin Petsamon nikkelin kuin muidenkin asiain kohdalla.32 Suomen johtavissa piireissä alkoi siis levitä sama käsitys, josta Assarsson aikaisemmin oli kuullut saksalaisdiplomaateilta.
Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään Paasikivestä henkilönä. Hitlerin tulkkina Molotovin kanssa käydyissä neuvotteluissa toiminut lähetystöneuvos Gustav Hilger tunnusti tammikuussa 1941 Assarssonille kannattaneensa aikanaan myöntyvyyttä Stalinin syksyllä 1939 Suomelle esittämiin vaatimuksiin. Tämän mielipiteen hän katsoi nyt erehdykseksi, sillä bolsevikeissa kunnioitusta herättäneellä taistelullaan suomalaiset olivat pelastuneet Baltian kohtalosta.
Hilgerin henkilökohtaista »kunnioitusta» lienee lisännyt hänen Führerin omasta suusta kuulemansa toteamus, jonka mukaan »diese männliche Rasse nicht zugrunde gehen darf» (tämä miehekäs rotu ei saa tuhoutua). Assarssonin kysymykseen, mitä Saksa oli valmis tekemään tuon kohtalon estämiseksi, Hilger ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan.33
Göringin viestin rohkaisevasta luonteesta huolimatta Paasikivi ei ollut valmis tekemään siitä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Olihan valtakunnanmarsalkka itsekin liian varhain tapahtuvan yhteentörmäyksen välttämiseksi kehottanut suomalaisia varovaisuuteen venäläisten kanssa käymissään neuvotteluissa. Wittingille 20.1.1941 lähettämässään kirjeessä Paasikivi piti huonona merkkinä Zotovin jatkuvaa »rettelöintiä» erilaisissa, usein varsin pienissä asioissa. Uhkaavana täytyi pitää myös nikkelikysymystä, jossa Neuvostoliitto hyvinkin saattoi esittää samanlaisen ultimatiivisen määräajan kuin Ahvenanmaan kohdalla edellisenä syksynä.
Näissä oloissa ei Helsingin pitäisi Paasikiven mielestä enää jatkaa viivyttelyä. Joka tapauksessa tuli selvittää Saksan mahdollinen apu. Sen jäädessä saamatta tai pelkän diplomaattisen tuen osoittautuessa riittämättömäksi suomalaisten olisi tehtävä tilanteesta johtopäätöksensä. »Edellytän, että olette asettuneet Saksan kanssa asiasta yhteyteen».34
Paasikiven aavistus asemamaan menettelystä osui oikeaan. Jo heti seuraavana päivänä Vyšinski kutsui hänet puheilleen esiintyen »hyvin jyrkästi ja vihaisesti». Kieltäytyen kuuntelemasta lähettilään selityksiä Helsingissä työskentelevästä toimikunnasta ja englantilaisten kanssa käytävistä neuvotteluista apulaiskansankomissaari totesi saaneensa kyllikseen verukkeista. »Kenties lähetätte tohtori Ramsayn maailman ympäri Amerikkaan asti».
Paasikiven perusteltua viivytystä mm. sillä, että asiakirjat täytyi ensin kääntää suomesta venäjäksi, tämä ei Vysinskin mielestä ollut mikään argumentti. Jos kääntäminen tuotti suomalaisille vaikeuksia, he voisivat lähettää asiakirjat ulkoasiainkansankomissariaattiin, jossa tehtävästä kyllä suoriuduttaisiin. Vitkastelu oli nyt kerta kaikkiaan lopetettava. Vyšinskin muistion mukaan »Paasikivi oli erittäin levoton ja pyysi kaksi vuorokautta aikaa hankkiakseen vastauksen Helsingistä». Lupauksensa mukaisesti lähettiläs sähkötti Helsinkiin: »Vähin, mitä voimme tehdä: ylihuomenna on ilmoitettava olevamme valmiit heti jatkamaan neuvotteluja joko täällä tai Helsingissä».35
Vyšinskin uhkavaatimus ei jäänyt erilliseksi ilmiöksi. Petroskoin radion Suomeen kohdistunut propaganda kiihtyi vuoden alkuviikkoina selvästi, ja lähettiläs Zotov poistui 16.1.1941 Helsingistä ilman, että asemamaan viranomaisille ilmoitettiin mitään. Tammikuun puolivälissä Moskova katkaisi kauppasopimuksen mukaisen vientinsä luoteiseen naapurimaahan todeten syyksi, ettei Suomi ollut omasta puolestaan toimittanut riittävästi tavaroita Neuvostoliittoon. Helsingin vedotessa maksutaseessa vallitsevaan tasapainoon Moskova antoi ymmärtää pitävänsä tätä riittämättömänä. Myös kauppataseen oli oltava balanssissa.
Vaikka Paasikivi ei kokonaan halunnutkaan kieltää argumentin oikeutusta, hän arvioi UM:lle lähettämässään sähkeessä todellisen syyn Kremlin menettelyyn löytyvän nikkelikriisiin liittyvästä maiden välisten suhteiden yleisestä huononemisesta. »Täkäläiset tuntien oli tällainen seuraus odotettavissa. Jos sillä pääsemme, on kestettävä». Kauppasodan näköaloihin lähettiläs suhtautuikin varsin rauhallisesti. Kysymys oli Neuvostoliiton tavallisesta menettelytavasta, jota se aikaisemmin oli soveltanut myös Saksan kohdalla.36
Vakavammin Suomessa otettiin neuvostojoukkojen liikehdintä Karjalan kannaksella ja Kalastajasaarennon edustalla. Näitä koskevien tiedusteluraporttien hälyttämänä Mannerheim tahtoi 23.1.1941 suorittaa osittaisen liikekannallepanon. Presidentti Rytin ja pääministeri Rangellin asetuttua vastustamaan sillä perusteella, että tällainen toimenpide saattoi provosoida Neuvostoliiton hyökkäyksen, marsalkka luopui aloitteestaan. Rytiä ilmeisesti rohkaisi Paasikiven Moskovasta 26.1.1941 lähettämä kirje, jossa hän ilmaisi epäilevänsä – eversti Lyytisen tutkimusten perusteella – Neuvostoliiton välittömiä hyökkäysaikeita.37 Toisaalta päätös poliittisen ratkaisun etsimisestä oli Helsingissä tuolloin jo tehty.
Tammikuun 22.päivänä Paasikivi sai hallitukseltaan ohjeet ilmoittaa Suomen hyväksyvän nikkelineuvottelujen käynnistämisen odottamatta enää Ramsayn paluuta Lontoosta. Kiukkuinen lähettiläs tulkitsi kiireisen toimeksiannon »hätääntymisen» merkiksi. Toisaalta kuitenkin suomalaiset olivat tietoisesti ottaneet riskin tahallisella viivyttelyllään, jolla ajan voittamisen lisäksi pyrittiin noudattamaan myös saksalaisten toivomusta.
Kertoessaan asiasta lähettiläs von Blücherille 25.1.1941 ulkoministeri Witting korosti suomalaisten antaneen viivytystaktiikallaan saksalaisille tilaisuuden viedä Neuvostoliiton kanssa käydyt kauppaneuvottelut päätökseen ilman Petsamon kysymyksen muodostamaa häiriötekijää. Nyt ei venyttelyä kuitenkaan voitu enää jatkaa, vaan v. Fieandtin neuvottelukumppaneineen täytyi palata Moskovaan.
Berliinissä oltiin silti viimeiseen saakka valmiita istumaan suomalaisten housuilla tuleen v. Ribbentropin suositellessa vielä 24.1.1941 – ilman mitään avunlupauksia – viivyttelyn jatkamista edelleen. Olihan Saksalla, mitä ei tietenkään kerrottu Wittingille, valmis suunnitelma, »Operaatio Renntier», Petsamon kaappaamiseksi Neuvostoliiton ryhtyessä väkivaltaisiin toimenpiteisiin Suomea vastaan. Helsinki ei kuitenkaan enää seurannut Berliinin neuvoa.38
Moskovaan 29.1.1941 saapuneet v. Fieandt ja Grönblom toivat mukanaan Helsingissä laaditut selvitykset, joissa pääasiallisesti pysyttiin entisellä kannalla. Itse neuvottelujen aikana tehtiin vielä joitakin lisämyönnytyksiä. Suomalaiset suostuisivat ottamaan väliaikaisesti kaivoksen haltuunsa ja luovuttamaan sen perustettavalle sekayhtiölle. Samalla ryhdyttäisiin toimenpiteisiin konsession lopulliseksi hankkimiseksi joko Mondin suostumuksella tai lainsäädäntöteitse. Ulkomainen pääoma poistuisi Petsamosta Mondille maksettavan korvauksen myötä. Määräämisvalta uudessa yhtiössä ja sitä tietä Petsamossa pysyisi kuitenkin tiukasti suomalaisten käsissä.39
Sekakomitean neuvostoliittolainen osapuoli kieltäytyi hyväksymästä v. Fieandtin esittelemää kantaa ja teki vastaehdotuksen: osakkeet tasan, johtokunnan jäsenyyksistä kummallekin puolelle yhtä monta, toimitusjohtajan tuli olla venäläisten nimittämä ja insinööreistä, mestareista sekä muusta henkilökunnasta piti viidenneksen olla neuvostoliittolaisia. Paatsjoen voimalaitoksen täytyi kuulua sekayhtiölle, joka ei saanut olla velkasuhteessa sen enempää britteihin kuin saksalaisiinkaan nähden.
Monivaiheisissa neuvotteluissa suomalaiset myöntyivät vielä osakkeiden ja johtokunnan jäsenyyksien kahtiajakoon edellyttäen, että puheenjohtaja olisi suomalainen. Vahingoniloinen Paasikivi totesi päiväkirjassaan aikaisemmin jyrkkinä esiintyneiden v. Fieandtin ja Grönblomin omaksuneen nyt »oikean» suomettarelaisen kannan. »On hyvä, että tänne on nikkeliasiassa tullut eri neuvottelijat. Jos minä olisin tämän asian yksin hoitanut, olisi minua syytetty, että minä vain annoin perään. Nyt näkevät, mitä täällä voi saada aikaan».40
Venäläisten kieltäytyessä antamasta periksi kaivoksen johtoa koskeneessa kiistassa sekakomitean työskentely ajautui umpikujaan. Neuvottelujen päättyessä 11.2.1941 tunnelma oli v. Fieandtin mielestä niin kireä, että hän kertoi von der Schulenburgille pelkäävänsä venäläisten kohdistavan Suomeen joitakin kostotoimia. Tuona päivänä sekakomitea totesi jatkuvat keskustelut hyödyttömiksi, minkä vuoksi asian käsittelyä tulisi jatkaa »diplomaattista tietä». Kaikesta huolimattasuomalaiset neuvottelijat jäivät toistaiseksi Moskovaan odottamaan. 41
Tilanteen kiristyessä saksalaiset heräsivät vihdoin huomaamaan, että jotakin oli pakko tehdä sittenkin epäedullisena pidetyn konfliktin estämiseksi. v. Blücherin raportoitua edellä mainitusta, 25.1.1941 Wittingin kanssa käymästään keskustelusta Berliini sai nyt tietää v. Fieandtin valtuuskunnan lähdöstä vastoin v. Ribbentropin neuvoa Moskovaan. Suomen ulkoministeri ei liioin salannut delegaation todennäköisesti joutuvan antamaan neuvotteluissa periksi, jollei se saanut Saksalta tukea.42
Päätös tehtiin korkeimmalla tasolla Hitlerin Berghofissa 26.1.1941 pidetyssä kokouksessa, jossa Führerin lisäksi olivat paikalla ulkoministeri von Ribbentrop sekä asiantuntijana ministeri Schnurre. Tapaamisen varsinaisena aiheena oli kuitenkin valtakunnankanslerin informoiminen Moskovassa vastikään solmitusta kauppasopimuksesta. von der Schulenburg sai nyt ohjeet korostaa venäläisille Saksan voivan suostua uusiin toimilupajärjestelyihin Petsamossa vain sillä nimenomaisella ehdolla, että sen toimitussopimukset Suomen kanssa pidettäisiin voimassa. Vaikka tässä ei sinänsä ollut ratkaisevasti uutta, Fiihrerin henkilökohtainen puuttuminen asiaan selvästi »ryhdisti» saksalaisia viranomaisia, joilta saatujen tietojen pohjalta Kivimäki saattoi 30.1.1941 sähköttää kotiin:
»Schnurre ilmoittanut, nikkeliasia oikealla tolalla. Weizsäcker Kivimäelle, ettei hänellä sen johdosta enää huolia».
Sähke, joka liittyi Saksan aikaisempiin, sitoutumista välttäviin »rauhoittaviin vakuutuksiin», toimitettiin myös Moskovaan Paasikiven tietoon.43
Kivimäen optimismia lisäsi toinen, huomattavasti tärkeämpi informaatio, joka ei kantautunut Paasikivelle saakka. Samana päivänä (30.1.1941), jolloin edellä mainittu sähke lähti Berliinistä, kaupunkiin saapui Suomen yleisesikunnan päällikkö, kenraali Heinrichs. Neuvottelussa saksalaisen virkaveljen kenraalieversti Halderin kanssa suomalaisvieras perehdytettiin luottamuksellisesti Barbarossa-suunnitelman yleisiin suuntaviivoihin. Samalla kävi selville myös Mannerheimin armeijalle siinä ajateltu rooli. Tasavallan Berliinin-lähetystössä tajuttiin luonnollisesti heti nyt saatujen tietojen kauaskantoinen merkitys. Sotilasasiamies, eversti Horn on kiteyttänyt päiväkirjaansa:
»30.1.1941. Merkittävä päivä Suomen historiassa. Nyt en voi uskoa tälle paperille koko salaisuutta, mutta ehkä joskus myöhemmin… Kenraali Heinrichs voi todellakin olla tyytyväinen, sillä hänen vierailunsa Berliinissä oli enemmän kuin merkittävä».
Heinrichs lähti lentoteitse kotimatkalle 3.2., joten hänen tuomansa viesti on ollut Mannerheimin tiedossa viimeistään 4.2.1941.44
Tilanteen kiristyessä Moskovan neuvotteluissa Paasikivi ryhtyi helmikuun alkupäivinä etsimään ulospääsytietä. Pahimmassa tapauksessa Petsamo voitaisiin hänen mielestään vaihtaa johonkin toiseen alueeseen. Näin vapauduttaisiin koko ongelmasta. Kuultuaan ajatuksesta Grönblom Paasikiven päiväkirjan mukaan »tarrautui kiinni» ehdotukseen, jonka nikkelineuvottelijat sähköttivät edelleen Helsinkiin. Samalla he pyysivät ministeriötä informoimaan Berliiniä.45 Venäläisille ei toistaiseksi vielä puhuttu mitään. Vaihtoehtona Paasikivi suositteli hallitukselleen toimiluvan luovuttamista kokonaan Neuvostoliitolle säilyttämällä itse alue Suomella.
Tyrmäys tuli nopeasti. Kuultuaan viimeistään 8.2.1941 aluevaihtohankkeesta Kivimäeltä Auswärtiges Amtin valtiosihteeri v. Weizsäcker ja kauppapoliittisen osaston päällikkö Emil Wiehl »kieltäytyivät ottamasta sitä vakavasti». Todellisuudessa suhtautuminen oli kuitenkin toinen. Hitler itse puuttui asiaan lähettämällä suomalaisille »jyrkät ohjeet» olla myöntymättä aluevaihtoihin Petsamossa. Berliinin ilmoitettua von der Schulenburgille »eräiden suomalaisten» aikovan luopua nikkelikaivoksesta muualta saatavaa korvausta vastaan suurlähettiläs leimasi koko ajatuksen »mielipuoliseksi». Siitä olisi seurauksena vain, että Saksa kadottaisi kaiken mielenkiintonsa Suomea kohtaan.46
Saksasta sotilasteitse saadut tiedot – vaikka ne eivät sisältäneetkään mitään välittömiä avunlupauksia – vahvistivat Mannerheimin käsitystä jatkuvan, Neuvostoliittoon kohdistuvan myönnyttelypolitiikan epätarkoituksenmukaisuudesta. Erityisesti Petsamon nikkeli merkitsi niin arvokasta valttikorttia, ettei sitä saanut päästää käsistä. Kun marsalkka Hynnisen todistuksen mukaan oli jo tammikuussa päillyt Paasikiven kestokykyä, Moskovan lähettilään aloite nikkelialueen luovuttamisesta sai nyt maljan vuotamaan yli.
Kuten Mauno Jokipii on osoittanut, vuoden 1941 ns. helmikuun kriisi, joka huipentui Mannerheimin eronpyyntöön 10.2.1941, kytkeytyi suoranaisesti juuri Petsamon kysymystä koskeneisiin erimielisyyksiin, vaikka kuviosta ei puuttunut arvovaltataistelunkaan piirteitä. Perusteluksi erolleen ylipäällikkö esitti Suomen politiikan ajautumisen yhä suurempiin myönnytyksiin, joilla vaarannettiin maan sotilaallisenkin puolustuksen edellytykset. Paasikiven ja nikkelineuvottelijain ehdotus aluevaihdosta oli saavuttanut kannatusta myös eräiden hallituksen jäsenten taholla. Presidentti Rytin lähdettyä seuraavana päivänä tapaamaan kotonaan influenssaa sairastavaa marsalkkaa tämä suostui pemuttamaan erohakemuksensa.
Kysymys ei tuolloin tietenkään ollut pelkistä kohteliaista hyvittelyistä vaan marsalkan riittävän vakuuttaviksi katsomista reaalisista lupauksista tiukentaa linjaa Neuvostoliittoon päin sekä Petsamon kysymyksessä että yleensäkin. Saksan tukea jo muutenkin etsivälle presidentille ja hallituksen keskeisille jäsenille ratkaisu ei tässä vaiheessa tuottanut erityisiä vaikeuksia.
Vuorokautta myöhemmin (12.2.1941) on Ryti merkinnyt päiväkirjaansa:
»Keskustelin Mannerheimin, Rangellin ja Wittingin kanssa nikkelineuvotteluista venäläisten kanssa. Sovittiin, että pidämme kiinni seuraavasta: toimitusjohtaja, teknillinen johto ja koko henkilökunta sekä työväestö suomalaisia; johtokunnassa yhtä monta suomalaista ja venäläistä, mutta suomalainen aina puheenjohtajana. Venäläiset saisivat asettaa paikalle kaksi kontrollanttia, jotka saisivat seurata yhtiön kaupallista ja teknillistä toimintaa..»47
Suomalaisten liiallista myöntyvyyttä peläten Berliini alkoi tiukentaa otettaan myös Moskovassa. Helmikuun 10. päivänä 1941 von der Schulenburg kävi saamiensa ohjeiden mukaisesti Molotovin puheilla. Asiana oli neljä ilmoitusta: 1) Nikkeliä koskevat maksut oli edelleenkin hoidettava suomalais-saksalaisen clearing-tilin kautta. 2) Saksalle tuli taata 60 % kaivoksen tuotannosta ilman aikarajaa. (Aikaisemmin oli puhuttu sodan päättymiseen ulottuvasta jaksosta). 3) Neuvostoliiton oli taattava tuotannon kasvaminen siihen mittaan, että 60 % siitä riittäisi tyydyttämään Saksan sotateollisuuden tarpeet. 4) Kremlin tuli ottaa huomioon saksalais-suomalaisen nikkeliyhteistyön alkaminen jo keväällä 1940, jolloin Neuvostoliitto ei ollut vielä osoittanut mitään mielenkiintoa asiaa kohtaan.
Molotoville uutiset olivat ikäviä. Kysymys ei ollut enää vain suomalaisten itsepäisestä vitkuttelusta, vaan nyt alkoivat myös saksalaiset asettaa ehtoja, joista aikarajoituksen poistaminen 60 %:n tuotantosopimuksesta tuntui ehkä hankalimmalta. Vastoin tosiasioita kansankomissaari kiisti tuntevansa suomalaisten hänelle jo joulukuussa tiedoksi antamaa Staatlicher Briefwechseliä.
Ylipäänsä Saksan asenteen kiristyminen näytti Neuvostoliiton kannalta nostavan uhkaavantuntuisia esteitä Petsamo-hankkeen tielle. Tässä tilanteessa Kreml otti aikalisän antamalla jo aikaisemmin maintulla tavalla v. Fieandtin valtuuskunnan kanssa käytyjen nikkelineuvottelujen ajautua umpikujaan jo seuraavana päivänä (11.2.1941) von der Schulenburgin tekemän ilmoituksen jälkeen.48
Pari päivää myöhemmin Berliini vielä tiukensi linjaansa. von der Schulenburgille lähetetyssä ohjesähkeessä ihmeteltiin, ettei Molotov ollut tuntevinaan Staatlicher Briefwechseliä, joka muodosti saksalaissuomalaisen nikkeliyhteistyön perustan. Ensimmäinen ehto Berliinin ja Moskovan keskinäiselle sopimukselle olisi Neuvostoliiton kirjallinen tunnustus kaikkien saksalais-suomalaisten välipuheiden pysyvyydestä.
Kremlille taas oli ilmeisen mahdotonta antaa Saksalle vastausta, joka olisi yhtäältä tyydyttänyt sen omat Petsamon alueen valvontaan tähtäävät pyrkimykset sekä toisaalta sisältänyt lupauksen toimittaa ikuisiksi ajoiksi kaivoksilta malmia Saksalle Berliinin tulkitseman 60%:n tarpeen mukaan. Huomioon täytyi ottaa myös Petsamon teillä marssivat Hitlerin sotilaat. Yli kaksi viikkoa kestäneen harkinnan jälkeen Vyšinski vihdoin 28.2.1941 jätti von der Schulenburgille sovinnollisen ja kauniisti muotoillun kirjallisen vastauksen, jossa toistaiseksi vältettiin sitoutumista mihinkään. Saksalaiset olivat näin saaneet Kremlin vakuuttuneeksi siitä, että nikkelikysymys oli heille todella tärkeä. 49
von der Schulenburgin avustajat eivät laiminlyöneet informoimasta suomalaista nikkelivaltuuskuntaa Berliinistä tulleista ohjeista, joista neuvottelijat osasivat tehdä oikeaan suuntaan viittaavia johtopäätöksiä. Niinpä v. Fieandt saattoi laatimassaan muistiossa helpottuneena todeta asian saaneen »suuremman perspektiivin» kiistan muututtua Saksan ja Neuvostoliiton väliseksi ongelmaksi. Näin päädyttiin asetelmaan, johon Helsinki itse asiassa oli koko ajan pyrkinyt, ts. »rintamavastuun» siirtymiseen pääosin Saksalle ja Suomelle tarjoutuvaan mahdollisuuteen vetäytyä hieman sivummalle.
Jo 12.2.1941 Kivimäki sähkötti Helsinkiin (ja edelleen Paasikivelle) Auswärtiges Amtin kehotuksen välttää uusien Petsamoa koskevien ehdotusten tekoa Moskovassa, kunnes Saksa olisi saanut pyytämänsä kirjallisen vastauksen Molotoville jätettyihin ilmoituksiin. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun Neuvostoliiton nikkelivaltuuskunnan puheenjohtaja Kmtikov oli 11.2.1941 itse todennut suomalaisille neuvottelujen katkenneen.50
Paasikivi ei kuitenkaan luottanut v. Fieandtin ja Kivimäen välittämiin saksalaistietoihin. Vielä 19.2.1941 hän merkitsi päiväkirjaansa:
»Nikkeliasia. Saksan taholta intressoidut henkilöt yllyttävät meitä panemaan vastaan, mutta olen jotenkin vakuutettu siitä, että Saksa ei tällaisen asian vuoksi nykyisissä poliittisissa olosuhteissa Euroopassa, ollen kiinni suuressa sodassa, jonka loppuminen on epätietoinen, voi rikkoa välejään Venäjän kanssa, mihin asia menisi, jos Saksa ryhtyisi meitä lujasti auttamaan Neuvostoliittoa vastaan. Kivimäki ei arvostele tilannetta Berlinissä oikein, hän ei ota huomioon että ne henkilöt, joiden kanssa hän on keskusteluissa, eivät asiata ajattele loppuun asti… Fieandt on joka päivä käynyt Hilgerin luona, joka myös kehotti, ettemme anna perään, mutta Saksan suurlähetystö ei tee mitään…»51
Tilanteen paradoksaalisuutta korosti se tosiasia, ettei Hitler ollut hiiskunut hyökkäysaikeistaan sanaakaan »bismarckilaista» Venäjän-politiikkaa elämäntyönään toteuttavalle von der Schulenburgille, joka näin tuli tahtomattaan johtaneeksi harhaan myös suomalaista kollegaansa. Berliinin aktivoitumista Petsamon nikkeliasiassa ei Saksan suurlähetystössä välttämättä pidetty merkkinä tulevasta hyökkäyksestä itään. Vielä huhtikuun lopussa 1941 kotimaassa käynyt von der Schulenburg tapasi (viimeisen kerran) Fi.ihrerinsä, jolloin valtakunnankansleri avoimesti valehteli vanhalle aristokraatti-diplomaatille korostaen, ettei hänellä ollut vähintäkään aikomusta ryhtyä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Suurlähettilään epäluulot alkoivat silti aikaa myöten lujittua. 52
Tuntematta Saksan yleisiä tavoitteita ja niistä Helsingissä ennen muuta sotilastietä saadun informaation varassa tehtyjä johtopäätöksiä Paasikivi vastaavasti arvioi väärin myös nikkelikysymyksessä Berliinistä saadut tuenilmaisut, joita hän perusteetta luonnehti »aivan minimaalisiksi».53 Todellisuudessa Saksa ei enää katsonut voivansa sallia Petsamon sen enempää kuin koko Suomenkaan joutumista Neuvostoliiton haltuun. Lähettilään paha erehdys, joka suurelta osin pohjautui Helsingin hallituksen piirissä vähitellen kasvaneen luottamuspulan aiheuttamaan huonoon informaatioon, romahdutti nopeasti Paasikiven toimintaedellytykset Moskovassa.
Berliinin tien sulkeuduttua Kreml saattoi vielä pyrkiä nikkeliasiassa eteenpäin vaikuttamalla suoraan suomalaisiin joko porkkanan tai kepin avulla. Ainakin voitaisiin Petsamon ongelmaa hyväksikäyttäen yrittää selvittää, voittaisiko Helsingissä Saksan vaiko Neuvostoliiton vaikutusvalta. Ensimmäisenä turvauduttiin porkkanaan.
Helmikuun 12. päivän iltana puheilleen kutsumalleen Paasikivelle Vyšinski, joka tällä kertaa esiintyi poikkeuksellisen ystävällisesti, valitti nikkelineuvottelujen katkeamista ja pyysi lähettilästä käyttämään arvovaltaansa Helsingin hallituksen taivuttamiseksi. Pahoitteluun yhtynyt lähettiläs totesi kuitenkin, ettei hänellä ollut sen laajempia valtuuksia kuin varsinaisilla neuvottelijoillakaan. Niinpä Vyšinski, joka tällä kertaa korosti Neuvostoliiton tavoitteiden pelkästään taloudellista laatua, ehdotti yksityisluontoista (litšno) mielipiteiden vaihtoa.
Sovintoon pyrkivä Paasikivi lupasi keskustelun tuloksena suositella »mieskohtaisesti» hallitukselleen Neuvostoliiton vaatimusten hyväksymistä toimitusjohtajan vakanssia lukuun ottamatta. Lähinnä oli kysymys yhtiön hallituspaikkojen tasajaosta sekä venäläisille myönnettävästä oikeudesta nimittää viidennes teknisestä henkilökunnasta. Hallituksen puheenjohtajuus voisi vuorotella vuosittain. Molotoville laatimassaan muistiossa Vyšinski uskoi Paasikiven arvovallan riittävän NL:lle mieluisan ratkaisun aikaansaamiseen. Silti voidaan havaita, ettei Vysinski nytkään täysin pidättynyt uhkauksista »muihin keinoihin» turvautumisesta suomalaisten pysyessä itse päisinä. 54
Vyšinskin kanssa neuvotellessaaan Paasikivi ei voinut tietää Helsingin hallituksen omaksuneen samana päivänä55 kannan, joka ei ollut yhteensovitettavissa hänen »mieskohtaisten» mielipiteittensä kanssa.
Kaksi vuorokautta myöhemmin lähettiläs sähkötti ulkoministerille olevansa tarvittaessa valmis antamaan jo toimitusjohtajan paikankin venäläisille. Ellei Vyšinski siihenkään suostuisi, täytyisi palata aluevaihtoon tai koko konsession luovuttamiseen Neuvostoliitolle. »Yleinen kantani on: Ellei Saksa nykyoloissa voi meitä riittävästi auttaa, on meidän konfliktin välttämiseksi väistettävä nikkeliasiassa, joka, kuten aikaisemmin olen esiintuonut, ei mielestäni ole meille elinkysymys». 56
Vaikka sekakomitean venäläinen puheenjohtaja Krutikov aikaisemmin olikin todennut työn joutuneen umpikujaan, hän 15.2.1941 yllättäen kutsui komitean uudelleen koolle. Tällöin venäläiset edellyttivät kaikkien kiistanalaisten kysymysten – toimitusjohtajan paikkaa lukuun ottamatta – ratkeavan Paasikiven ja Vyšinskin keskenään sopimalla tavalla.57 Moskova pyrki selvästikin mahdollisimman pian korjaamaan katon alle Suomen lähettilään indikoimat myönnytykset.
Tiukan kannan ottaneissa suomalaisissa nikkelineuvottelijoissa Paasikiven menettely herätti närkästystä. Ulkoministeri Wittingille 17.2.1941 lähettämässään kirjeessä v. Fieandt valitti lähettilään ajavan kiusallisella tavalla kokonaan omaa linjaansa, mikä häiritsi neuvottelijoiden asemaa. Suomalaisten pitäisi toki pystyä esiintymään yhtenäisenä rintamana kieltäytymällä saksalaisten antamien neuvojen mukaisesti lisämyönnytyksistä. Samaa kantaa edusti 14.2.1941 Helsinkiin lähtenyt Grönblom kotimaan päättäjien kanssa käymissään keskusteluissa, joissa hän kertoi Moskovan-lähettilään joutuneen »täyden paniikin valtaan». Ärtynyt Ryti totesikin päiväkirjassaan valtioneuvoksen menetelleen ohjeittensa vastaisesti ja ylittäneen valtuutensa tekemällä ehdotuksiaan Vyšinskille. 58
Näissä oloissa Paasikivellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada ajetuksi linjaansa läpi oman hallituksen taholla. Päinvastoin lähettilään saamat laajat ohjeet Vyšinskille annettavasta vastauksesta sisälsivät lähinnä jo moneen kertaan esitettyjen näkökohtien toistoa.59
Tulos oli odotettu. Vyšinski tarttui porkkanan sijasta keppiin Paasikiven joutuessa todella pahaan löylytykseen. Moskovalle täytyi nyt olla selvää suomalaisten löytäneen riittävän mahtavana pitämänsä selkänojan, minkä vuoksi apulaiskansankomissaarin ei enää tarvinnut pidätellä raivoaan. Neuvostoliitto oli suurvalta, jonka ehdotuksia ei torjuttu. Hän ilmoittaisi vastauksen hallitukselleen, ja asia kehittyisi nyt edelleen »kaikkine seuraamuksineen». Lähettilään selitykset jäivät hyödyttömiksi. »Vyšinski lopetti keskustelun töykeästi. Hän oli vihaisempi kuin koskaan ennen». 60
