Paasikiven ero
Raportoidessaan UM:lle Vyšinskin kanssa tapahtuneesta yhteenotosta Paasikivi ei pyytänyt enää mitään toimintaohjeita. Selkeästi hän kuitenkin totesi kiistan olevan umpikujassa. »Edellytän olette hankkineet Saksalta varmuuden muustakin riittävästä avusta kuin diplomaattisesta siltä varalta että sitä tarvitaan». Vastaukseksi tuli Helsingistä tyly ohje: »Pysykää nikkeliasian eri kohdissa täältä annettujen ohjeiden puitteissa». Sitäpaitsi v. Fieandtin piti vastedes omalla nimellään vahvistaa lähettämänsä sähkeet.1 – Suorasukaisemmin tuskin voitiin osoittaa oman maan diplomaattiedustajaan kohdistuvaa epäluottamusta.
Paasikivelle tämä riitti. Olihan hän, kuten Vuorisjärvi aivan oikein toteaa, kuukausimääriä neuvottelemalla ja sovittelemalla sekä pistämällä henkilökohtaisen arvovaltansa peliin onnistunut säilyttämään nikkelikysymyksen avoimena ilman että jouduttiin konfliktiin.2 Nyt oli lähettilään vuoro käyttää järeintä asettaan. Helsinkiin lähti sanamuodoltaan selkeä kannanotto, johon liittyi eroilmoitus.
»Sähkeenne 88 johdosta (nikkeliasiassa annettujen ohjeiden noudattamisesta – T. P.) katson velvollisuudekseni vakavasti uudistaa edelleen pysyväni usein esittämissäni mielipiteissä pitäen silmällä Suomen Nliiton yleisiä suhteita kuin myös nikkeliasian ratkaisua. Vain jos riittävä ulkomainen sotilaallinen apu kaikkien mahdollisuuksien varalta mahdollisesti tiedossa, mistä minulle valitettavasti ei tiedotettu, katson voitavan noudattaa teidän politiikkaanne (kurs. -T. P.). Lisään kun huomaan että teidän ja minun mielipiteet maamme ulkopolitiikasta nähdäkseni eivät mene riittävästi yhteen ja kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä uuteen ja lopulliseen katastrofiin, lähetän ensi kuriirilla Wittingille kirjeen eroamisestani, missä suhteessa en kuitenkaan tahdo aiheuttaa tarpeettomia vaikeuksia hallitukselle. Sähkeenne 89 (v. Fieandtin allekirjoituksista – T. P.) pidän aiheettomana ja minua kohtaan vähemmän sopivana, koska sisältää epäilyn korrektiudestani».3
Huomattakoon kuitenkin, kuten kursivoitu kohta osoittaa, ettei kysymys ollut Paasikivellä myöntyvyyspolitiikasta sinänsä vaan lujan asenteen edellyttämästä ulkomaisesta tuesta. Jos se oli taattu, hän hyväksyisi hallituksen politiikan. Tässä olikin asian ydin. Tietämättä Helsingin ja Berliinin välisistä salaisista yhteyksistä lähettiläs epäili hallituksensa ajautuvan taas syksyn 1939 tavoin konfliktiin ilman riittävää ulkomaista selkänojaa.
Käydessään sähkeen lähettämistä seuranneena päivänä Suomen lähetystössä Assarsson havaitsi kollegansa mielialan kurjimmaksi mahdolliseksi, »mikä ei suinkaan ollut vähän». Presidentti, ulkoministeri ja »koko joukkio» (hela bandet) saivat lujasti takkiinsa jätettyään noudattamatta lähettilään neuvoja nikkeliasiassa. Tietenkin he aikanaan joutuisivat antamaan periksi, »koska olen aina ollut oikeassa». Joka tapauksessa hän (Paasikivi) oli nyt päättänyt pyytää eroa. Ruotsalaisen virkaveljen korostettua äkillisen lähdön vahingoittavan Suomen etua Paasikivi laajan keskustelun jälkeen vähitellen rauhoittui luvaten pysytellä paikallaan, »kunnes säätila paranisi».4
Keskustelun jälkeen laatimassaan sähkeluonnoksessa Wittingille valtioneuvos maltillisin sanakääntein totesi ehdottamansa kompromissin poliittisesti paremmaksi menettelyksi hallituksen esitykseen verrattuna. »Eri asia jos Saksa valmis vakuuttamaan ja sitoutumaan takaamaan itsenäisyytemme, jolloin puolestani vanhana Saksan ystävänä heti valmis silläkin uhalla, että Saksa kentiesi ei sotaa voita». Tällaisesta Berliinin valmiudesta Helsingin tukemiseen lähettiläs ei kuitenkaan tiennyt mitään, eikä siihen »nykyoloissa» uskonut. Eropäätös pysyi edelleen voimassa.5
Tarkemmin harkittuaan valtioneuvos jätti sähkeen lähettämättä laatien sen sijaan Wittingille henkilökohtaisen kirjeen. Moskovasta lähettiläs ilmoitti haluavansa lähteä pois niin pian kuin mahdollista. Muuton ollessa talvisydännä hankalaa ajankohdaksi sopisi toukokuun loppu. Näin vältettäisiin samalla antamasta erolle ostentatiivista luonnetta.
»Pahimmassa tapauksessa voin olla kesäkuun loppuun, jos sitä haluatte. Mutta edellytän teidänkin Helsingissä mielellänne haluavan päästä tällaisesta hankalasta miehestä kuin minä, joka en suostu olemaan vain käskyläisenä. Näin ollen asia järjestyy molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Wirallisen erohakemuksen lähetän hyvissä ajoin esim. pari kuukautta ennen eroani».6
Jo ennen lähettilään eroilmoitusta presidentti Ryti katsoi aiheelliseksi laajan henkilökohtaisen kirjeen muodossa tasoitella vähitellen syntynyttä vastakohtaisuutta. Paasikiven käsityksiä valtakunnan päämies myötäili sikäli, että Suomen edelleenkin tuli noudattaa varovaista ulkopolitiikkaa kohdistamalla ensisijainen huomionsa Ruotsiin, Saksaan ja Venäjään. Muiden kanssa oli käytävä kauppaa sekä ylläpidettävä tavanomaisia »hyviä suhteita». Tämä koski myös Englantia huoli matta siitä, että saarivaltakunnan taistelu Saksaa vastaan tosiasiassa edisti Euroopan tuhoutumista ja bolsevisointia.
Ruotsin kanssa oli yhteistoimintaa Rytin mukaan sitkeästi jatkettava, vaikka Tukholman saattaminen Helsingin kannalta »selville linjoille» tuntui kovin vaikealta. Silti saattoi käydä niinkin, että Ruotsi viime kädessä jäisi Suomen ainoaksi avunlähteeksi.
Saksaan oli onnistuttu rakentamaan »aika hyvätkin suhteet», luonnollisesti koska sen edut »nykyään» kävivät Pohjolassa yksiin Suomen etujen kanssa. Niin kauan kuin saksalaisten asema pysyi vahvana, heidän sanansa voi presidentin mielestä huomattavasti auttaa suomalaisia. »Mutta jos he häviävät sodan, ennen kuin Venäjä on lyöty, tai jos sota rupeaa pitkistymään yli talven 1941–42 tuottaen saksalaisillekin tappioita ja vastoinkäymisiä ja he joutuvat entistä enemmän riippuvaisiksi Venäjän tuesta ja leveransseista, saattaa meidän asemamme tulla hyvin kriitilliseksi».
Venäläisten tarkoituksesta tuhota Suomen itsenäisyys Baltian maiden kohtalon tapaan ei Rytin mielestä ollut mitään epäilystä. Toisaalta konfliktin välttämiseen tähtäävä myönnyttely ja »kiemurtelu» merkitsivät sodan heikentämälle ja yksin jääneelle Suomelle ainoata mahdollista taktiikkaa. Tilanne oli kuitenkin muuttumassa positiiviseen suuntaan. Maan puolustuskyky vahvistui päivä päivältä, ja Saksa oli lausunut Venäjälle vakavan toivomuksen »välttää suurempia selkkauksia Pohjolassa».
Petsamoon liittyi tärkeitä suurvaltaetuja, joiden väkivaltainen loukkaaminen aiheuttaisi Neuvostoliiton kannalta epäsuotavia komplikaatioita. »Pitäisin sen vuoksi Petsamon asiassa kovasti kiinni siitä, etteivät ryssät pääse sellaiseen asemaan, jossa voivat määräillä asioista välittömästi meidän alueellamme». Muutenkin tuli pyrkiä palauttamaan Suomen asema todella suvereenina valtiona, sillä jatkuva alistuminen eri kiistakysymyksissä johtaisi viimein siihen, ettei enää voitaisi antaa periksi joutumatta kokemaan Baltian maiden kohtaloa.
Lopuksi Ryti totesi pitävänsä Moskovan ja Berliinin välistä sovintoa Suomenkin etujen mukaisena edellyttäen että Saksa pysyi mahtavana. Silti ei konfliktin mahdollisuuttakaan voitu sulkea pois. Sodan lännessä pitkittyessä ja Englantiin kohdistuvan maihinnousun riskien tuntuessa suurilta saksalaiset saattoivat katsoa Venäjän käyvän yhä vaateliaammaksi ja huonommaksi leverantööriksi. Muistaen myös ideologisen vastakohtaisasetelman Hitler kukaties sopivassa tilaisuudessa suuntaisi vapaina olevat maavoimansa Venäjälle tuon valtakunnan lyömiseksi hajalle sekä Ukrainan, Mustanmeren seudun, Donin laakion ja Kaukasian kaltaisten tärkeiden tuotantoalueiden varmistamiseksi Saksalle. Näin tapahtuva Turkin liukuminen entistä enemmän Hitlerin valtapiiriin avaisi hänelle uusia mahdollisuuksia myös itäisellä Välimerellä.
Mikäli Saksa hyökkäisi, Ryti toivoi sen tapahtuvan mahdollisimman pian niin kauan kuin Neuvostoliitto vielä oli lyötävissä. Voitto innostaisi saksalaisia, tekisi vaikutuksen muuhun maailmaan ja varmistaisi tarvikkeiden saannin sodan jatkamiseen Englantia vastaan.
Kaikki tämä saattoi Rytin mielestä olla »fantasiaa», mutta hänen luonaan edellisenä kesänä käynyt v. Ribbentropin kanslian virkamies, tri Ludwig Weissauer oli lausunut ulkopolitiikassa jouduttavan tutkimaan ja selvittämään menettelytavat sellaisenkin vaihtoehdon varalta, jonka toteutumismahdollisuudet rajoittuivat vaikkapa yhteen prosenttiin.7
Pantakoon merkille, ettei presidentti puhunut lähettiläälleen mitään sotilastietä saaduista tiedoista, jotka antoivat huomattavasti konkreettisemman pohjan Saksan aikeita koskeneille johtopäätöksille.
Paasikiveä ei Rytin »resoneeraus» yhden prosentin todennäköisyyksineen voinut tyydyttää. Pari viikkoa myöhemmin presidentti sai luettavakseen Moskovasta saapuneen 22-sivuisen »tutkielman». Peruslähtökohta tosin oli yhteinen:
»Olen iloinen siitä, mitä sanot suhteistamme Saksaan. Omasta puolestani panen, vanhana Saksan ystävänä, juuri suhteillemme Saksaan nyt, kuten olen koko itsenäisyytemme ajan tehnyt, – ei vain ensiluokkaisen, vaan – suorastaan ratkaisevan painon. Tämän teen ja olen tehnyt siitä yksinkertaisesta syystä, että Saksa on suurvalloista ainoa, joka maantieteellisen asemansa vuoksi kykenee meitä riittävästi auttamaan – nota bene, jos, kuten 1918, tahtoo sen tehdä. Englanti ja Ranska, puhumattakaan USA:sta, ei siihen kykene, kuten viime sotamme osotti. Tämä oli pääsyy m.m. Svinhufvudin – silloisen valtionhoitajan ja itseoikeutetun presidentin – ja minun toimintaamme m.m. monarkkia-asiassa 1918. Tosin pidän edelleen monarkiaa tasavaltaa parempana (Euroopan tasavaltojen kohtalo 1918 jälkeen on vain vahvistanut mielipidettäni), mutta kysymys valtiomuodosta ei ole kuitenkaan niin tärkeä, että siitä olisi kannattanut suurta riitaa nostaa. Mutta saksalainen orienteraus oli mielestäni tärkeä, koska Saksan tuki on meille Neuvostoliittoa vastaan välttämätön. Sen vuoksi olin miltei ostentatiivisesti Saksan mielinen silloinkin kun Saksa oli suurimmassa alennuksen tilassa – olin siihen aikaan monta vuotta suomalais-saksalaisen yhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Jos olisimme johdonmukaisesti hoitaneet suhteitamme Saksaan itsenäisyyden aikana emmekä syöksyneet ententelinjalle, olisi luultavaa, että Saksa ei olisi elok. 1939 meitä luovuttanut Nliiton intressipiiriin, niinkuin näyttää tapahtuneen, vaikka saksalaiset sitä meille ei tahdo suoraan sanoa. Schulenburg on lausunut minulle, että Suomesta ei silloin nimenomaan puhuttu, mutta Molotovin menettely osoittaa, että venäläiset ovat asian niin käsittäneet. Meidän tärkein poliittinen tehtävämme on koettaa päästä Saksan siipien suojaan – Saksan »elintilaan» yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, on se tuhat kertaa parempi kuin kuulua Nliiton alle, mikä olisi meille kuolema.
2. Sitä vastoin katson, että spekulatio Saksan ja Nliiton välisestä mahdollisesta sodasta on asia, joka on jätettävä pois laskuista sinä aikana, minkä nyt voi ottaa huomioon. Sinäkin pidät sen »fantastisena». – Minun mielestäni ei sitä voi ottaa lukuun – ainakaan niin kauvan kuin nykyinen sota kestää… Saksa on nyt niin kiinni kaulaan asti sodassa Englantia vastaan, että se ei voi rikkoa välejään Nliiton kanssa ja hankkia itselleen uutta suurvaltavihollista ja sotaa kahdella rintamalla. Saksan ja Nliiton välit ovat nyt yhtä hyvät kuin ne ovat olleet ja äsken tehdyt suuret sopimukset leveransseista ovat Saksalle tärkeät. Ylipäänsä on Suomi ja vielä enemmän Petsamon nikkeli »in diesem grossen Spiele» – kuten Schulenburg viime syksyllä sanoi – liian pieni asia, jotta Saksa voisi riskeerata koko politiikkansa niiden vuoksi.Toiseksi on Ukrainan ym. valloittaminen, josta kirjoitat, tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa perspektiivi, joka mielestäni ei kuulu realiteettien maailmaan. Ukrainan (n.40 milj. asukasta) kysymyksestä puhuttiin paljon aikoinaan lähtien siitä, että Ukraina eroaisi Wenäjästä ja tulisi jossakin muodossa itsenäiseksi valtioksi. Nyt on asia toinen. Ukrainan itsenäisyysmiehet on kokonaan tuhottu, niitä lienee vain kourallinen ulkomailla. Itse Ukrainassa on johdossa kommunistit, jotka eivät ajattele eroamista Nliitosta. Ukrainan ja vielä enemmän Etelä-Wenäjän ja Kaukasian valloittaminen ja hallitseminen olisi niin hirmuinen asia, että se menisi vahvan Saksankin voimain yli. Nämät seudut ovat taajaan asuttuja. Saksalaisille, joilla jo on 10 milj. tshekkiä ja 15 milj. puolalaisia valtakunnassaan, olisi se ylivoimainen tehtävä. Täällä kuuluu kyllä olevan sellaisia, jotka pelkäävät Saksan ajattelevan hyökkäystä Nliittoa vastaan, mutta Saksan ambassadia lähellä olevissa piireissä8 vakuutetaan, että mikään sellainen ei voi tulla kysymykseen. Hitler kirjassaan »Mein Kampf» (kirj.1924) puhuu kyllä tällaisia ajatuksia, mutta hän edellytti silloin pääsemistä sovintoon Englannin kanssa. Asiat ovat kuitenkin menneet toisin. Jäisi ainoastaan sodan aiheeksi ideologinen vastakohta Saksan ja Nliiton välillä. Tähän on sanottava ensiksi, että nykyään ei käydä suuria sotia ideologisista syistä. Toiseksi: Ideologinen vastakohta on Englannin + USA:n välillä toiselta puolen ja Nliiton välillä toiselta puolen suurempi kuin ideologinen vastakohta Saksan ja Nliiton välillä. Eri asia olisi, jos Europan keskivallat ja länsivallat ynnä USA yhdessä ryhtyisivät toimenpiteisiin Nliittoa vastaan, mutta siitä ei nyt ole kysymys, kiitos Churchillin & Consortes, jotka, kuten Sinäkin sanot, kaivavat hautaa koko länsimaiselle sivistykselle… Kuten sanottu: Ajatukseni on, että sota lähitulevaisuudessa Saksan ja Nliiton välillä on jätettävä pois laskuista. Mitä mahdollisesti kaukaisemmassa tulevaisuudessa tapahtuu, se on eri asia.
3. Mitä Ruotsiin tulee, olen samalla kannalla kuin esitin raportissani v. 1937 vuoden alkupuolella. Nimittäin: Ruotsi katsoo, että Suomen itsenäisyys on Ruotsin intressi, mutta ei niin vitaalinen intressi, että Ruotsi meidän vuoksemme tulisi sotaan mukaan. Sentähden Ruotsi tulee auttamaan meitä taloudellisesti minkä voi, mutta ei osallistu sotaan meidän rinnallamme. Tämä analysini vlta 1937 osottautui 1939-40 oikeaksi. Luulen, että Ruotsi on edelleen samalla kannalla… Tämä Ruotsin kanta on luullakseni Kremlin herroilla hyvin tiedossa. Wiime ajan yritykset Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikan »koordinoimiseksi», mitkä Kreml on tehnyt tyhjiksi, on siitä todistuksena. Siitä huolimatta, että Ruotsista voi kuulua sellaisiakin ääniä, että Ruotsi tulee meitä auttamaan, jos Wenäjä hyökkäisi päällemme… olen edelleen sitä mieltä, että ulkopolitiikassamme meidän ei pidä odottaa Ruotsista suurempaa apua kuin korkeintaan sitä, minkä saimme viime sodassa.
4. Sanot niin, että…’puolustuksemme on suuresti voimistunut’ jne. Luuletteko siis tosiaan meidän maamme nyt voivan ajatella uutta sotaa? Tosiasiahan on, että maamme on suureksi osaksi taloudellisesti ruineerattu ja ottaa vuosia, ennenkuin pääsemme edes jotenkuten jaloillemme. Strateginen asemamme on uusien rajojen vuoksi tullut paljon vaikeammaksi. Wenäjän sotalaitos on vahvistunut ja jos uusi sota alkaisi, ei Nliitto lykkäisi yksinäisiä divisioneja hankeen Suomussalmelle y.m. vaan keskittäisi alusta alkaen sotajoukkonsa niin, että voisi heti alkaa samantapaisen hyökkäyksen kuin helmikuussa 1940 Karjalan kannaksella, joka (!) kahdessa viikossa mursi Summan linjan. Tiedän kyllä, mitä sotavarusteita olemme saaneet ulkomaalta, mutta se ei voi korvata minuspuolia. Pääasiallinen tukemme on se apu, mitä Saksasta voimme saada… Mutta edellä esittämistäni syistä en pidä mahdollisena, että Saksa tätä nykyä voi rikkoa välejään Nliiton kanssa.
5. Sanot, että meidän pitäisi ‘pyrkiä palauttamaan asemamme todella suvereenisen valtion asemaksi’. Tähänkin on minulla huomauttamista. Käsitykseni on, että pienten valtioiden suvereenisuus entisessä merkityksessä on ollut ja mennyt… Tosiasiassa jo ennen viime maailmansotaa oli kahdenlaista suvereniteettia: suurvaltojen suvereenisuus ja pienvaltojen suvereenisuus. Mikäli pienet ei joutuneet suurten välikappaleiksi, oli niiden ulkopolitiikka ‘hiiren politiikkaa’. Ei tarvitse muuta kuin lukea Ruotsin historiaa alkaen esim. 1870-luvun alusta, ja Ruotsi oli pienvalloista paraita… Sen jälkeen on kehitys kulkenut yhä enemmän samaan suuntaan. Jos on kysymys vähämerkityksellisistä, toisen, kolmannen tai neljännen luokan asioista (posti- tai rautatiekonferenssit, teollinen ja kirjallinen omistusoikeus yms) voi pienvaltio esiintyä neuvotteluissa tasa-arvoisena suurten kanssa. Mutta kun on kysymys ensi luokan asioista ja varsinkin sellaisista, joita suuret katsovat elinkysymyksikseen, silloin suvereniteetti voidaan toteuttaa ainoastaan jos on riittävästi panna valtakeinoja suvereenisuuden taakse. – Nazi-juristit ovat viime vuosina valmistelleet uutta kansainvälistä oikeutta. Luin Tukholmassa siitä pari kirjaa. Tämän uuden oikeuden pääperiaatteita on, että ‘suvereenisuus’ kuuluu ainoastaan muutamalle harvalle suurelle ja pienet liittyvät suurten vanaveteen jonkinlaisina satelliitteina. Tämä näkyy myös olevan Hitlerin ajatus. Meidän täytyy, kuten edellä sanoin, koettaa päästä Saksan siipien suojaan, johon, jos Saksa voittaa, kuten sydämestäni toivon, tulee kuulumaan kaikki pohjoismaat, tahtoi ne sitä tai ei. Siinä suuressa ‘elintilassa’ me pohjoismaat muodostaisimme ‘pohjoismaisen blokin’ ja hoitaisimme hiljakseen kaalimaitamme ja sikojamme. Millainen suhteemme Saksaan tulisi olemaan, sen näyttää tulevaisuus. Joka tapauksessa tämä olisi meille ainoa pelastus, koska Nliiton alle jääminen olisi meille kuolema. Mutta että me tulisimme olemaan tosiasiallisesti ‘suvereeneja’, kuten Saksa yms. suurvallat, niin kuin nykyinen juridiikka opettaa, se ei näytä otaksuttavalta. Itse asiassa on tässä kysymys sanoista eikä tosiasioista. Muuten: meillä ei ole valittavana muuta kuin Saksan tai Nliiton intressipiiriin kuuluminen ja valinta ei ole vaikea. Mutta turhat toiveet pois, ja totuutta katsottava suoraan silmiin!»9
Tärkeytensä ja havainnollisuutensa vuoksi edellä suhteellisen laajasti siteerattu kirje Rytille merkitsi Paasikivelle eräänlaista lähettiläskauden kokemusten yhteenvetoa ja samalla poliittista testamenttia odotettujen eläkevuosien nyt alkaessa. Täysin varma lopullisista jäähyväisistään Moskovalle valtioneuvos ei kuitenkaan vielä ollut. Ulkoministeriön 5.3.1941 sähköttämään kutsuun saapua mahdollisimman pian Helsinkiin mm. eroasiaa koskevia neuvotteluja varten lähti seuraavana päivänä majesteettinen vastaus: »Ilmoitan myöhemmin harkittuani asiaa voinko tulla ja milloin. Jos tämä vastaus ei teitä tyydytä, pyydän heti eroa».10
Vuorokautta myöhemmin Paasikivi ilmoitti harkintansa tuloksena lähtevänsä 11.3. lentoteitse Tukholman kautta, koska rautatiematka (ilmeisesti rasittavuutensa vuoksi – T. P.) ei tullut kysymykseen 11 Ruotsalaiselle kollegalleen Assarssonille lähettiläs kertoi tulevansa takaisin, jos hallitus asettuisi hänen kannalleen. Kielteisessä tapauksessa paluu tapahtuisi myös mutta silloin ainoastaan matkalaukkujen pakkausta varten. »Hän näyttää kuitenkin laskevan pystyvänsä ‘saattamaan järkiinsä’ hallituksen, jota hän kohtelisi palkollissäännön (tjänstehjonsstadgan) mukaisella tavalla». Molempien oikeuksien tohtori Paasikivi epäilemättä tiesi vanhan palkollissäännön taanneen isännälle kotikuritusoikeuden!12
Todellisuudessa ratkaisu oli Helsingissä jo tehty. Pääministeri Rangell paljasti 7.3.1941 eduskuntaryhmien puheenjohtajille Paasikiven ilmaisseen vastapuolelle myöntyvyyskantansa ja tahtovan jättää virkansa. Hallitus oli Petsamon kysymyksestä eri mieltä, ja lähettiläs saisi niin muodoin nilla pois Moskovasta.13
Ennen Paasikiven lähtöä kotimaankäynnille Molotov kutsui hänet 4.3.1941 puheilleen kerraten Neuvostoliiton vaatimukset Petsamon nikkeliasiassa. Määrätietoisesti ja lujasti esiintyneen kansankomissaarin sävy oli kuitenkin huomattavasti kohteliaampi verrattuna Vyšinskin aikaisemmin Paasikivelle pitämiin puhutteluihin. Berliinin Helsingille antaman tuen paljastuttua Kremlille oli käynyt selväksi Suomeen kohdistuvien uhkausten tarkoituksettomuus. Kun toisaalta Petsamon hankkeesta ei vielä haluttu kokonaan luopua, katsottiin aiheelliseksi Paasikiven välityksellä hillityssä muodossa muistuttaa Helsinkiä asian olemisesta edelleen auki.
Lähettiläs puolestaan totesi voivansa uusien ohjeiden puuttuessa vain raportoida Molotovin näkökohdat hallituksensa tietoon. Luottamatta Saksan tukeen Paasikivi silti edelleen suositteli Helsingille myöntyvyyttä, koska Neuvostoliitto muussa tapauksessa saattoi turvautua väkivaltaisiin toimenpiteisiin.14
Todellisuudessa kriisi oli tuolloin kuitenkin jo selvästi ohittanut huippukohtansa suomalaisten onnistuttua sitkeällä viivytystaistelullaan kuluttamaan niin paljon aikaa, että Saksa vihdoinkin suostui ottamaan päävastuun, minkä seurauksena taas Neuvostoliitto menetti uskonsa pyrkimystensä onnistumiseen. Paasikiven Assarssonille ilmaisema optimismi hallituksen pakottamisesta myönnytyslinjalle osoittautui pian katteettomaksi. Hänen esittäessään heti kotimaahan saavuttuaan (12.3.1941) Rytille, Rangellille, Wittingille ja Kivimäelle samoja näkökohtia, jotka presidentti oli jo kirjeitse saanut tietää, vastaanotto muodostui selkeän torjuvaksi. Kuten Berliinikin oli suositellut, nikkeliasiassa ei annettaisi enää periksi. Lisäksi Ryti ennusti Hitlerin ja Stalinin joutuvan ennen pitkää konfliktiin keskenään.
Tietämättä Saksan ja Suomen välisistä sotilasyhteyksistä Paasikivi luokitteli Kivimäen viestittämät lupaukset liian epämääräisiksi. Riskien välttämiseksi tuli myönnytyspolitiikkaa idän suunnalla edelleen jatkaa, »kunnes Saksa mahdollisesti alkaa meitä riittävästi tukea». Hitlerin divisioonien saamisesta maahan täytyi olla varmuus, mitä hän sydämestään toivoi. Jos taas Saksan ja Neuvostoliiton välillä todella puhkeaisi sota, johon Suomikin sekaantuisi, Petsamoa koskenut sopimus mitätöityisi automaattisesti. Rytiin valtioneuvoksen harjoittama taivuttelu ei kuitenkaan tehonnut presidentin katsoessa Mannerheimin kannan mukaisesti myönnytysten johtavan vain uusiin vaatimuksiin.
Törmätessään myöhemmin illalla Kämpin mokasalista poistuvaan Kivimäkeen Paasikivi kaikuvalla äänellä moitti tätä isänmaan kohtalon vaarantamisesta, mistä hänen (Kivimäen) olisi kannettava myös vastuu. Berliinin lähettiläs puolestaan ei pitänyt uteliaiden kuuntelijain kansoittamaa hotellin porraskäytävää sopivana paikkana keskustelun jatkamiseen.15
Välikohtaus tietenkin osaltaan kasvatti Helsingin päättäjien haluttomuutta vihkiä temperamenttista valtioneuvosta Saksasta sotilastietä saatuihin, äärimmäisen arkaluontoisina pidettyihin tietoihin. Hänen palveluksiaanhan ei muutenkaan enää katsottu tarvittavan. Vaikka asiaa ei tietenkään suoraan sanottu, omavaltainen diplomaattiedustaja, jota epäiltiin valmiudesta syöstä maa »tarpeettomiin» myönnytyksiin, oli muuttuneissa oloissa syytä saada pois Moskovasta.
Katkemuttaan salaamatta tappion kärsinyt Paasikivi soitti aamulla 13.3.1941 Wittingille ilmoittaen eroavansa virastaan niin pian kuin mahdollista. Käytännön syistä se tuskin kuitenkaan voisi tapahtua ennen huhtikuun loppua. Missään tapauksessa hän ei lähtisi jättämään Molotoville kieltävää vastausta nikkeliasiassa.16 Petsamon kysymyksessä aikaa pelaavalle hallitukselle viivytys soveltui hyvin. Berliinin ja Moskovan välisten suhteiden ratkaisua odotettaessa wait and see – asenne tuntui kaikin puolin tarkoituksenmukaiselta.
Nauttiessaan 13.3.1941 päivällistä Savoyssa Mannerheimin ja Waldenin kanssa Paasikivi vakuuttui marsalkan tuesta hallituksen tiukalle linjalle. Sen enempää ylipäällikkö kuin puolustusministerikään eivät halunneet edes puhua uusista myönnytyksistä Moskovalle. Neuvostoliitto antaisi nikkeliasiassa periksi tietäessään Saksan tukevan Suomea, mihin taas Paasikivi ei uskonut. Vaikka läsnä olevat kolme herraa olivatkin yksimielisiä Saksaan orientoitumisen välttämättömyydestä, käsitykset välittömän avun mahdollisuudesta poikkesivat ratkaisevasti toisistaan. Keskustelu Savoyn päivällispöydän ääressä kääntyi siinä määrin »ikäväksi», että sotamarsalkka ja valtioneuvos hakeutuivat toistensa seuraan uudelleen vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. – Kirjallisen eroanomuksensa lähettiläs jätti ulkoministerille 18.3.1941.17
Witting puolestaan ei salannut sen enempää v. Blücheriltä kuin Yhdysvaltain ministeri Schoenfeldiltäkään Paasikiveen kohdistuvaa tyytymättömyyttään. Asennoitumisellaan Moskovan lähettiläs oli herättänyt »joissakin hätäisissä henkilöissä» hermostuneisuutta ja tappiomielialaa. Nimiä mainitsematta ulkoministerin viittaus kohdistui ennen muuta tiettyihin, puolueettomuuspolitiikkaa korostaviin sosiaalidemokraattisen puolueen edustajiin (lähinnä Mauno Pekkalaan, Reinhold Sventoon ja Väinö Voionmaahan), jotka halusivat Paasikiven jatkavan Moskovassa.
Mihinkään käytännön tuloksiin asianomaisten pyrkimykset eivät kuitenkaan johtaneet valtioneuvoksen itsensäkin tahtoessa palata kotimaahan. Kysymys ei ollut ainoastaan Petsamosta, vaan myös hallituksen osoittamasta epäluottamuksesta, mitä lähettiläs piti loukkaavana. Tilannetta hankaloitti osaltaan Neuvostoliiton Helsingin-edustuston harjoittama, Paasikiven virassapysymistä suositteleva propaganda. Tavatessaan ensi kerran valtioneuvoksen 25.4.1941 Neuvostoliiton uusi Helsingin-lähettiläs Pavel Orlov korosti myös hänelle itselleen Moskovassa oltavan pahoillaan (ogortseny), jos siellä suuresti arvostetun ministeri Paasikiven ero toteutuisi. Vastaukseksi tämä viittasi ikäänsä ja vakuutti seuraajansa, kuka hän sitten olikin, noudattavan samaa politiikkaa. 18
Toisaalta Paasikiveä huolestutti maassa kulovalkean tavoin keväällä 1941 levinnyt saksalaismielinen innostus ja spekulointi pian puhkeavasta sodasta. Kysymys ei hänen arvostelussaan tietenkään ollut tavoitteesta sinänsä, ts. Saksan tuen etsimisestä, vaan pelosta, että Neuvostoliitto saattaisi »ennenaikaisesti» provosoitua vastatoimenpiteisiin, jotka suomalaiset kenties joutuisivat yksin torjumaan. 19 Tässä mielessä Paasikiven ajattelu ei ollut kaukana hallituksen linjasta presidentti Rytin kutsuessa maaliskuun lopussa puheilleen edeltäjänsä E. Svinhufvudin pyytäen häntä hillitsemään saksalaisystävien intoa.20
Tavatessaan 27.3.1941 Kivimäen sijaisen va. asiainhoitaja Lundströmin Schnurre ja Wiehl onnittelivat Suomea sen nikkeliasiassa omaksuman rauhallisen asenteen johdosta. Saksalaisten herrojen mielestä kaikki suomalaiset johtomiehet – ministeri Paasikiveä lukuunottamatta – olivat hallinneet hermonsa hyvin. Asianomaista lähettilästäkin voi silti ymmärtää, koska hän asemansa vuoksi oli jatkuvasti saanut olla ensimmäisenä tulilinjalla. 21
Kivimäen palattua maaliskuun lopussa Berliiniin hän saamiensa ohjeiden mukaisesti tunnusteli varmuuden vuoksi vielä Saksan ulkoministeriön kantaa nikkelikysymyksessä. v. Blücher viestitti nyt suomalaisille tiedoksi, ettei heillä ollut syytä pelkoon, vaikka nikkelineuvottelut keskeytyisivät kokonaan. Huhtikuun alussa valtiosihteeri v. Weizsäcker toisti vakuutuksen korostaen Moskovan hyvin tietävän, ettei Berliini sallinut sodan syttymistä Pohjolassa. Hyvän (ts. sodankäynnille sopivan) vuodenajan lähestyminen tarjosi jo sellaisenaan riittävän takeen siitä, ettei Neuvostoliitto ottaisi riskiä välien rikkoutumisesta Saksaan.22
Helsingin kannalta Petsamon tilanne oli nyt varmistunut. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan 7.4.1941 pitämässä kokouksessa, johon myös Paasikivi osallistui, käsiteltiin Kremlille nikkelikysymyksessä annettavaa vastausta. Siihen sisältyi kaksi vaihtoehtoa. Jos Neuvostoliitto luopuisi toimilupavaatimuksestaan ja tyytyisi sopimukseen kaivosten tuotannon jakamisesta Saksan kanssa, ratkaisu parantaisi huomattavasti suhteita Suomeen.
Mutta jos Moskova yhä piti kiinni vaatimuksestaan sekayhtiön perustamisesta, silloin täytyi Helsingin vuorostaan vaatia yhtiön hallinnon pysymistä suomalaisten käsissä; johtokunnan ja kaivoksen henkilökunnan tuli nimenomaan olla suomalaisia. Sekakomitea voisi tältä pohjalta jatkaa neuvotteluja Helsingissä, mutta ei Moskovassa. Kuten Upton toteaa, vastaus siis muotoiltiin, ikäänkuin sen antaja olisi ollut vahvempi puoli. Neuvostoliittoa kehotettiin joko tekemään myönnytyksiä tai jättämään asia sikseen.23
Valiokunnan kokouksessa kävi ilmi Paasikiven mielialan jo huomattavasti lientyneen. Jos Suomella olisi riittävä ulkopuolinen tuki (Saksa), hän olisi valmis hyväksymään jyrkän kannan. Täysin varma Saksan avusta hän ei silti vieläkään ollut. Wittingin vakuuttaessa Neuvostoliiton pidättyvän voimakeinojen käytöstä nikkeliasiassa valtioneuvos kuitenkin varoi ryhtymästä enää väittelyyn.24
Saatuaan tietoja Suomessa esiintyneestä epäröinnistä Schnurre otti vielä 10.4.1941 asian puheeksi Kivimäen kanssa. Huolet olivat täysin aiheettomia, ja Suomi voisi pysyä lujana, »kun lopullinen välien selvittely Venäjän kanssa kuitenkin tapahtuu kahden kuukauden kuluessa».25 Ts. suomalaisten annettiin ymmärtää Saksan harkitsevan aseisiin turvautumista, mutta diplomaattistakin ratkaisua pidettiin vielä mahdollisena.
Rauhoittamistarkoituksessa viesti saatettiin myös Paasikiven tietoon. Varmuuden vuoksi Ryti teki 29.4.1941 hänelle lisäksi selkoa Heinrichsin ja Halderin Berliinissä tammikuussa käymistä keskusteluista, joista huojentunut valtioneuvos saattoi päätellä kaipaamansa Saksan tuen huomattavasti oletettua reaalisemmaksi. Kokonaistilanteen helpottuminen kuvastuu taas siinä, että Ryti nyt katsoi voivansa kertoa Paasikivelle asiasta, josta hän vielä helmi-maaliskuussa oli visusti vaiennut.26
Vaikka presidentti pitikin sotaa todennäköisenä, sen alkamisajankohtaa hän ei kuitenkaan osannut arvioida. Joka tapauksessa Suomen liittyminen mukaan oli lykättävä niin pitkälle kuin mahdollista. Toisen vaihtoehdon tarjosi Stalinin alistuminen Hitlerin esittämiin alue- ym. vaatimuksiin, jolloin selvittäisiin ilman sotaa. Yhtä mieltä Paasikivi ja Ryti olivat siitä, että »meidän tulee aina olla Saksan puolella, koska Saksa on suurvalloista meitä lähinnä». Tietysti Ruotsinkin kanssa tarvittiin hyvät ja läheiset suhteet.27
Keskustellessaan 5.5.1941 Orlovin kanssa Witting avoimesti kertoi »koko surullisen tarinan» Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista edellisenä vuonna. Suomalaisiin näillä kokemuksilla oli ollut tuhoisa psykologinen vaikutus. Nikkelikysymyksessä Helsingin hallitus ei enää tahtonut tehdä myönnytyksiä, koska »emme tiedä, mikä on Neuvostoliiton seuraava vaatimus nikkelin jälkeen». Jos taas Moskova hyväksyisi sinne lähitulevaisuudessa lähetettävät ehdotukset, vaikutus olisi »erittäin suotuisa».28
Suomen nikkelinootin, jonka pääsisältö on jo aikaisemmin luonnehdittu 29, asiainhoitaja Hynninen jätti Vyšinskille 10.5.1941. Apulaisulkoasiainkansankomissaari totesi tällöin, ettei hänen hallituksensa hyväksynyt neuvotteluja Suomen ehdottamalta pohjalta; koko kysymyshän näytti jääneen samaan pisteeseen, missä oltiin jo kolme kuukautta aikaisemmin. Silti Vyšinski esiintyi rauhallisesti kaihtaen uhkauksia. Myöhemmin ei asiaan liioin enää palattu.
Hautaamalla nikkelikysymyksen Kreml selvästikin laski Suomen saavan nyt siinä määrin tukea Saksalta, ettei hankkeen kehittelyä enää kannattanut jatkaa. Sitkeällä viivytystaistelullaan Ryti hallituskumppaneineen oli lopulta sittenkin vetänyt pitemmän korren, kun taas Neuvostoliiton väkivaltatoimenpiteistä varoitelleen Paasikiven katsottiin suositelleen »aiheettomiksi» osoittautuneita myönnytyksiä. Noloon asemaan joutuneen valtioneuvoksen kieltäydyttyä viemästä Petsamoa koskevaa Suomen vastausta Kremliin hän joutui pidentämään oleskeluaan Helsingissä, kunnes Hynninen ehtisi hoitaa tehtävän.
Nikkeliasiassa saamastaan tuesta huolimatta Suomen päättäjillä ei toukokuun alkupuolella vielä ollut varmaa tietoa Saksan kokonaisohjelmasta ja aikataulusta Neuvostoliittoon nähden. Hyökkäyksen naamiointitarkoituksessa Berliini oli huhti-toukokuussa 1941 käynnistänyt maailmalla laajan propagandakampanjan, joka kiisti kaikki spekulaatiot Saksan ja Neuvostoliiton välisestä sodasta.
Saamiensa ohjeiden mukaisesti lähettiläs v. Blücher korosti lukuisissa Wittingin kanssa käymissään keskusteluissa rauhanomaisen ratkaisun todennäköisyyttä. Samanlaisia väitteitä levitti myös toukokuun alussa Helsinkiin saapunut v. Ribbentropin kanslian (Dienststelle Ribbentrop) virkamies, tri Ludwig Weissauer. Rytille hän selitti Saksan ja Neuvostoliiton sodan siirtyvän kevääseen 1942 tai ehkä vieläkin myöhäisempään ajankohtaan. Weissauerin tietoa sodan lykkäytymisestä vahvistivat Kivimäen 3.5.1941 Berliinistä sähköttämät huhut Saksan ja Neuvostoliiton välisistä keskusteluista, jotka koskivat Ukrainan vuokraamista Hitlerin valtakunnalle.30
Tilanteen epävarmuuden kannalta on ymmärrettävää, että Moskovaan palaava Paasikivi jäi vaille yksityiskohtaisia ohjeita. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun kysymys oli lähinnä diplomaattisten muodollisuuksien edellyttämästä jäähyväismatkasta. Valtioneuvosta huolestuttanutta Petsamon kysymystä ei Kreml ottanut enää esille.
Käydessään Wittingin luona 8.5.1941 (lähtöään edeltäneenä päivänä) Paasikivi sai kuulla v. Blücherin vakuutuksista sodan puhkeamisen epätodennäköisyydestä. Sen sijaan Saksa kyllä pyrkisi varmistamaan taloudelliset etunsa Neuvostoliitossa. Suomi taas noudatti Wittingin mukaan edelleen puolueettomuutta. Revanssia ei saksalaisintoilijoiden puheista huolimatta tavoiteltu vaan pysyteltiin Moskovan rauhan kannalla. Paasikivi puolestaan piti ensisijaisen tärkeänä sitä, ettei sotaan jouduttu yksin. Vaaran uhatessa oli Saksasta saatava apua, mihin Witting suhtautui optimistisesti.
Seuraajaa Paasikivelle ei vielä ollut nimetty sekä Henrik Ramsayn että Väinö Kotilaisen kieltäydyttyä lähtemästä Moskovaan. Jyrkimmin oli reagoinut Wittingin sitkeästi taivuttelema Åke Gartz: »Om Du tjatar om det här längre, så skjuter jag Dig». (Jos Sinä vielä jankutat tästä, niin minä ammun Sinut.) Toistaiseksi asia oli päätetty hoitaa määräämällä P. J. Hynninen – vastalauseistaan huolimatta – toimimaan Paasikiven lähdön jälkeen väliaikaisena asiainhoitajana Moskovassa.31
Odotettuaan Tukholmassa muutaman päivän, jona aikana Hynninen edellä esitetyllä tavalla toimitti perille Suomen vastauksen nikkeliasiassa, Paasikivi lensi 14.5.1941 Neuvostoliiton pääkaupunkiin. Siellä hän ensi töikseen otti yhteyttä ystäväänsä Assarssoniin päästäkseen perille yleistilanteesta. Ruotsalaiskollegan mukaan Moskovan diplomaattikunnan keskuudessa ei uskottu Saksan ja Neuvostoliiton väliseen sotaan. Sen aloittaminen saattoi merkitä Hitlerille perikatoa. Hyökkäys todennäköisesti nostattaisi Venäjällä vuoden 1812 kaltaisen patrioottisen innostuksen, mikä lujittaisi Stalinin asemaa kohottamalla hänet Neuvostoliiton kansojen suureksi isänmaalliseksi johtajaksi. Hän tulisi tarvittaessa vetäytymään vaikka Uralille saakka ja jatkamaan taistelua sieltä käsin.
Paasikivelle, joka maaliskuussa ennen lähtöään Helsinkiin oli uhonnut Assarssonille kohtelevansa hallitustaan palkollissäännön mukaisesti, keskustelu oli nyt sikäli hankala, että hän joutui tunnustamaan jääneensä kompromissiehdotuksineen tappiolle. Kotikurituksesta ei ollut tullut mitään. Jos Molotov ottaisi nikkeliasian vielä puheeksi, hän (Paasikivi) ei enää ryhtyisi keskusteluun vaan tyytyisi vain viittaamaan seuraajaansa.32
Neljä päivää myöhemmin Assarsson kuuli suomalaiskollegaltaan tämän pohtivan sitä, pitäisikö hänen koettaa päästä jäähyväisvierailulle Stalinin luo. Valtioneuvosta viehätti ajatus – ei vähiten muistelmien takia – tavata jälleen »tuo suuri mies», johon hän oli tutustunut syksyn 1939 neuvottelujen aikana. Toisaalta olisi tietysti epämieluisaa, jos audienssipyyntöön tulisi kielteinen vastaus. Väheksyen viimeksi mainitun näkökohdan merkitystä Assarsson koetti rohkaista ystäväänsä pyrkimään Stalinin puheille voidakseen esitellä Suomen politiikkaa suoraan Neuvostoliiton korkeimmalle päättäjälle.
Muuten Paasikivi Wittingiltä saamiensa ohjeiden mukaisesti ilmoitti Assarssonille maansa edelleenkin noudattavan puolueettomuuspolitiikkaa. Jos kuitenkin sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä vastoin odotuksia puhkeaisi, mille tahansa Suomen hallitukselle tuottaisi vaikeuksia pitää revanssinhaluinen kansa aloillaan.
Sotatapauksessa nousisi automaattisesti esiin myös kysymys Norjaan sijoitettujen saksalaisjoukkojen läpimarssista Pohjois-Ruotsin ja Suomen halki Venäjää vastaan. Tällaista vaatimusta ei kumpikaan maa Paasikiven mielestä voisi vastustaa niiden nähtävästi tyytyessä vain jonkinlaisen protestin esittämiseen. »Onhan Stalin sentään sata kertaa pahempi kuin Hitler». Mobilisoimalla armeijansa Suomi sitoisi noin 50 neuvostodivisioonaa, ja kukaties Saksa ei Helsingiltä muuta vaatisikaan.
Assarsson katsoi Paasikiven lausuntojen usein kuvastavan asianomaisen henkilökohtaisia tunnetiloja, joihin mm. kuului »yksityinen viha» Erkkoa ja hänen kaltaisiaan kohtaan. »Sisimmässään (i själ och hjärta) Paasikivi kuulunee silti niihin, jotka näkevät Suomen pelastuksen vain läheisessä yhteistyössä Saksan kanssa».33
Punaiseksi langaksi niissä keskusteluissa, joita Paasikivi »jäähyväiskierroksellaan» diplomaattikollegojen kanssa kävi, osoittautui tietenkin kysymys siitä, puhkeaisiko Saksan ja Neuvostoliiton välillä sota vaiko ei. Pian hän saattoi todeta Assarssonin ennakkotietojen paikkansapitävyyden edustustopäälliköiden »veikatessa» lähes poikkeuksetta rauhan säilymisen puolesta. Riski olisi liian suuri, jotta Hitler uskaltaisi sitä ottaa.
Saksan suurlähettilään von der Schulenburgin perustelu luonnollisesti oli toinen. Der Führer oli hänelle itselleen jyrkästi vakuuttanut, ettei mitään sotaa ollut näköpiirissä. Päinvastoin suhteet tärkeitä hyödykkeitä Saksalle toimittavaan Neuvostoliittoon olivat yhtä hyvät kuin ennenkin. Paasikiven kysymys, keitä sitten olivat ne valtakunnansaksalaiset (Reichsdeutsche), jotka Suomessa olivat avoimesti puhuneet sodan puhkeamisesta, jäi vastausta vaille. 34
Diplomaattikunnan vanhimpana Paasikiven kunniaksi järjestämillään jäähyväispäivällisillä Schulenburg ei asiallisesti sisällyksettömässä puheessaan välttänyt eroavaan diplomaattikollegaan kohdistuneita kauniita fraaseja. Huipentumana oli toivomus jälleennäkemisestä jollakin uudella postilla. »Es muss wohl dann im Himmel sein», (Senhän täytyy sitten olla taivaassa), kuiskasi pöytänaapuri Assarssonin korvaan.35
Kunniavieraan poistuttua Saksan suurlähettilään äänenpainot muuttuivat kriittisiksi hänen motsalaisen virkaveljensä kanssa käymässään yksityiskeskustelussa. Suomalaiset huusivat nyttemmin aivan liian äänekkäästi julki saksalaisystävyyttään. Helsingissä pitäisi tajuta Neuvostoliiton olevan suurvalta, jota ei tulisi turhaan ärsyttää. Loukkaukset pantiin kyllä Kremlissä muistiin myöhempää käyttöä varten »und <lie Finnen werden uns vielleicht nicht immer haben» (ja suomalaisilla ei ehkä aina tule olemaan meitä), vanha »bismarckilainen» suurlähettiläs lopetti.36
Moskovasta lähtevän suomalaiskollegan jäähyväiskäynneillä edustustopäälliköt kunnioittivat häntä kohteliain ylistyspuhein onnistuneesta työstä vaikeissa oloissa. Erityisesti Paasikiveä näyttävät ilahduttaneen Italian Augusto Rosson ja Britannian Sir Stafford Crippsin tämänsuuntaiset lausunnot. Molemmat pitivät Hitlerin hyökkäystä Neuvostoliittoon epätodennäköisenä. Sir Staffordin entuudestaan perin heikkoa kuvaa Paasikiven silmissä kohensi brittidiplomaatin kertomus, jonka mukaan hän oli maaliskuussa moittinut Molotovia »tyhmästä» politiikasta Neuvostoliiton estettyä Suomen ja Ruotsin keskinäisen lähentymisen. 37
Yhdysvaltain Steinhardtia hyvästellessään Paasikivi ennusti Stalinin liittävän kohtalonsa täydellisesti Hitleriin, jos tämä näyttäisi voittavan sodan. Neuvostojohtajille arvovalta merkitsi enemmän kuin mikään muu. Heidän pysyvänä politiikkanaan oli saada mitä suinkin voivat niin vähällä kuin mahdollista ja pyytää sitten lisää. Välittömiä etujaan he eivät koskaan uhranneet tulevaisuuden tavoitteiden hyväksi.
»He eivät kiinnittäneet huomiota siihen, mitä oli sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä oli tehty; he pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärsivät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He olivat immuuneja eettisille tai humanitaarisille tai abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa».
Kuten Jukka Nevakivi on todennut, tämä Paasikiven käsitys stalinistisen diplomatian luonteesta ei myöhemminkään muuttunut.38
Suurvaltojen edustajien puhuessa Paasikiven menestyksellisestä työstä vaikeissa oloissa Neuvostoliiton rajanaapurien lähettiläät kiinnittivät ymmärrettävästi päähuomion »määritelmän» loppuosaan, jota pidettiin yhteisenä ongelmana. Romanian Grigore Gafencu luonnehti katkerin sanoin Neuvostoliittoa, joka ei rauhoittanut ketään vaan päinvastoin piti naapureitaan jatkuvassa epävarmuuden ja turvattomuuden tilassa. Kaikki pelkäsivät tuota »synkkää jättiläistä», jonka pyyteet olivat hämärän peitossa. Samaan suuntaan kävivät Unkarin, Iranin ja Afganistanin lähettiläiden arviot. Paasikivi ei ollut eri mieltä..
Bulgarian Ivan Stamenov jopa yltyi kiittämään suomalaiselle kollegalleen Jumalaa (Slava Bogu) Saksan olemassaolosta. Ilman sitä Neuvostoliiton rajanaapurit olisivat hukassa. »Sillä me pienet valtiot emme voi asein puolustaa itseämme suurta Neuvostoliittoa vastaan, vaikka olisimme miten urhoollisia tahansa. Se on aivan selvä asia». Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvaan hyökkäykseen eivät näidenkään maiden diplomaattiedustajat silti uskoneet. Stalin selviäisi tilanteesta tekemällä Hitlerille riittävän suuria taloudellisia myönnytyksiä.39
Ennen lähtöään Helsingistä Paasikivi oli sopinut Wittingin kanssa virkaeron tapahtuvan toukokuun viimeisenä päivänä. Presidentinesittelyssä asia ratkaistiin 26.5., jolloin samalla määrättiin P. J. Hynninen väliaikaiseksi asiainhoitajaksi 1.6.1941 lukien. Kolme viikkoa myöhemmin neuvostohallitus myönsi agrementin Suomen uudelle lähettiläälle K. G. Idmanille, jonka saapumisen virkapaikalleen sota esti.40
Virallisen eropäätöksen tapahduttua Paasikivi kävi 28.5. Kremlissä Molotovin luona tämän vanhassa tutussa työhuoneessa jättäen jäähyväiset ja kiittäen osakseen tulleesta henkilökohtaisesta ystävällisyydestä. Kansankomissaarin valitettua lähettilään siirtymistä pois tämä totesi ajan siihen kypsäksi; olihan hän sentään 20 vuotta keskustelukumppaniaan vanhempi. »Se ei näy päältä», replikoi kohtelias Molotov.
Lähettilään perustellessa poistumistaan myös sillä, että kaikki rauhansopimuksesta johtuneet asiat ja koko joukko muitakin ongelmia oli saatu selvitetyksi, kansankomissaari huomautti yksikantaan: »Kaikkia kysymyksiä ei ole ratkaistu». Paasikiven helpotukseksi Molotov kuitenkin vältti puuttumasta asioihin lähemmin, joten JKP:n varmuuden vuoksi etukäteen venäjäksi kirjoittamaa lyhyttä selvitystä Suomen puolueettomuuteen rakentuvasta ulkopolitiikasta ei tarvinnut esittää.
Herrojen otettua jo seisaalleen nousten jäähyväiset ja toivotettua toisilleen vsego harosago (kaikkea hyvää) Paasikivi mainitsi antavansa suuren arvon, jos kävisi mahdolliseksi sanoa hyvästit myös syksyn 1939 toiselle neuvottelukumppanille, Stalinille. Ministerineuvoston puheenjohtajan aika oli tietenkin hyvin varattu, eikä hän (Paasikivi) halunnut aiheuttaa mitään epämukavaa ennakkotapausta. (Stalin ei tunnetusti juuri ottanut vastaan ulkomaisia diplomaatteja.) Molotov totesi: » Minä kysyn».41
Paasikivi oli näin katsonut sittenkin parhaaksi pyrkiä Stalinin puheille. Epämuodollinen tapa, jolla hän pyyntönsä Molotoville esitti, vähentäisi arvovaltatappiota siinä tapauksessa, että vastaus olisi kielteinen. Käytyään seuraavana päivänä lyhyellä, asiallisesti sisällyksettömäksi jääneellä jäähyväisvierailulla Vyšinskin luona Paasikivi sai lähetystöön tiedon, jonka mukaan Stalin ottaisi hänet vastaan 30.5.1941 klo 19.42
Kremliin saapunutta lähettilästä Neuvostoliiton diktaattori tervehti sanoilla: »Mehän olemme vanhoja tuttuja, vaikka emme ole aikoihin tavanneet… Helsingissä eivät tunnu olevan tyytyväisiä Teihin». Neuvostoliiton tiedustelupalvelun tehokkuuden näin havainnut Paasikivi vastasi kaikkien hänen Moskovassa oloaikanaan käsiteltyjen kysymysten tulleen ratkaistuiksi yhteisymmärryksessä hallituksen kanssa. Helsingissä koetettiin ylläpitää maan neutraliteettia ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Tämä oli Stalininkin mielestä parasta molemmille osapuolille, ja hän mainitsi tietävänsä Paasikiven työskennelleen tuon päämäärän hyväksi. Lähettilään ilmoitukseen aikomuksesta jatkaa yksityishenkilönäkin samaan suuntaan tuli hymyilevä vastaus: »Te, herra Paasikivi, ette koskaan voi olla pelkkä yksityishenkilö».
Herrat filosofoivat tämän jälkeen hetken ikääntymisen ongelmista. Mainittuaan täyttäneensä jo 70 vuotta Paasikivi kehui keskustelukumppaninsa nuorekkaan tervettä ulkonäköä, joka täysin vastasi hänestä tehtyjä muotokuvia. Stalin huokaisi: »Ah, kuvissa ollaan aina nuoria ja kauniita, ei, kyllä minäkin alan tulla vanhaksi».
Keskustelun palattua maiden välisiin ongelmiin Paasikivi huomautti Suomessa toimivasta hallituksen asettamasta komiteasta, joka oli valmistanut ohjelman bilateraalisten kulttuuri- ja taloussuhteiden kehittämiseksi. Neuvostoliiton taholta sen sijaan ei kannatusta juurikaan ollut tullut. Yksityiskohtiin menemättä Stalin lupasi hankkeelle tukensa.
Kauppasopimuksen tulkinnassa taas oli ilmennyt vakavia erimielisyyksiä. Stalinin huomauttaessa, ettei tarkoituksena ollut antaa Suomelle luottoa, Paasikivi korosti maksutaseen tasapainon merkitystä. Esimerkkinä hän mainitsi luvatusta 70 000 tonnin viljaerästä saapuneen ainoastaan 15 000 tonnia. Ennen seuraavaan satoon pääsyä Suomi tarvitsi viljaa. Stalin: »Teen Teille henkilökohtaisesti pienen palveluksen. Annan 20 000 tonnia, joten Suomi tulee saaneeksi puolet koko kiintiömäärästä. Edellytän, että teiltä tilatut laivat toimitetaan aikanaan». Paasikiven kiitettyä ja vakuutettua laivojen tulevan sovittuina aikoina Stalin kehotti häntä ottamaan yhteyttä kansankomissaari Mikojaniin, joka hoitaisi asian käytännöllisen puolen.43
Tyytyväisen lähettilään poistuessa Kremlistä hän ei aavistanut kohdanneensa Neuvostoliiton kaikkivaltiaan diktaattorin viimeisen kerran.
Tavatessaan seuraavana päivänä Paasikiven Mikojan ei voinut olla ihmettelemättä, miten suomalainen oli onnistunut pääsemään Stalinin luo ja »ylipuhumaan» häneltä 20 000 tonnia huolimatta asianomaisen itsensä antamasta yleiskiellosta luovuttaa viljaa ennen uuden satokauden alkua. »Mutta mitä Stalin kerran on luvannut, sen Te saatte ja sillä siisti». Lähettiläs voi vain todeta, ettei hän ollut pyytänyt mitään, vaan Neuvostoliiton johtaja oli omasta aloitteestaan tehnyt tarjouksen. »Kuten näette, Herra Kansankomissaari, Stalinin ja minun suhteeni on varsin hyvä». Mikojan, joka Paasikiven mielestä oli »itse rakastettavuus», toimi nyt ripeästi viljaerän ehtiessä Suomeen vielä ennen Hitlerin idänoffensiivin alkua.44
Miksi sitten Stalin vakiintuneesta käytännöstä poiketen ja Moskovan diplomaattikunnan piirissä suurta huomiota herättäneellä tavalla tahtoi ottaa vastaan Paasikiven ja luovuttaa – tosin alkuperäisen kauppasopimuksen edellyttämällä tavalla – 20 000 tonnia viljaa? Motivaatiotaustaan kuuluu epäilemättä lähettilään persoonaan kohdistunut arvonanto, joskaan se ei yksinään riitä selitysperusteeksi. Ottamalla vastaan Paasikiven Stalin antoi Suomen hallitukselle tilaisuuden selostaa suoraan hänelle ulkopoliittisia tavoitteitaan ja aikeitaan. Tässä mielessä tapaamisesta ei ollut diktaattorille sanottavaa hyötyä, sillä lähettiläs – varoen toista kertaa ylittämästä valtuuksiaan – tyytyi yleisluontoisiin toteamuksiin maansa noudattamasta puolueettomuuspolitiikasta.
Laajasta perspektiivistä tarkasteltuna Stalinin menettely liittyy siihen »hymykampanjaan», jonka hän huhti-toukokuun viikkoina 1941 oli käynnistänyt estääkseen tai ainakin heikentääkseen Romanian ja Suomen liukumista täysin Saksan vanaveteen. Samaan kokonaisuuteen kuului ilmoitus, ettei Neuvostoliitto enää vastustaisi Ruotsin ja Suomen lähenemistä sekä Helsingissä vihatun lähettiläs Zotovin korvaaminen huomattavasti joustavammalla ja ystävällisiä kontakteja etsivällä Pavel Orlovilla. – Kreml oli kuitenkin jo toivottomasti myöhästynyt bussista.
Keskustelu Stalinin kanssa teki selvästi vaikutuksen valtioneuvokseen, joka tavatessaan myöhemmin Assarssonin oli »säteilevällä tuulella». Luvattu vilja merkitsi suurempaa iloa kuin jos hän olisi saanut Leninin kunniamerkin. Tavanomaisessa laajassa monologissa Paasikivi luonnehti ystävälleen välttämättömyyttä rakentaa korrektit naapuruussuhteet Neuvostoliittoon Moskovan rauhan raskaudesta huolimatta. Maantieteelle ei kukaan voinut mitään.
Tämä asennoituminen ei silti saanut merkitä bolsevismin hyväksymistä sisäpoliittisena periaatteena ja vielä vähemmän etääntymistä Saksasta, joka kaikesta päättäen muodostaisi tulevan sodanjälkeisen Euroopan johtavan mahdin.
Ajankohtaisessa tilanteessa suomalaisten ei Paasikiven mielestä kuitenkaan ollut syytä intoutua minkäänlaiseen ristiretkiuhoon luottaen Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhkeamiseen, josta ei ollut varmuutta. Saksa saattoi etujensa niin vaatiessa hyvinkin taas uhrata Suomen, kuten se oli tehnyt v. 1939. Yhtä vähän voi tulla kysymykseen Neuvostoliiton idealisointi kuvittelemalla tuon naapurin suhtautuvan Suomeen rauhanomaisin ja ystävällisin tuntein. Paasikiven mielestä heikkous ei tehnyt vaikutusta Moskovan johtomiehiin; he kunnioittivat vain voimaa. Siksipä Suomen ja Ruotsin tuli lujasti varustautuen, puolustusliiton solmien ja Saksan tuen varmistaen aina seistä vartiopaikallaan itää vastaan. Näin ne myös parhaiten pystyisivät toimimaan siltana »Euroopasta Venäjälle».
Huomautettuaan Suomessa vallitsevasta saksalaismielisyydestä Assarsson puolestaan varoitti Neuvostoliiton voimien aliarvioimisesta. Paasikivi ei tätä kiistänyt luonnehtien maansa päättäjien suurimmaksi virheeksi kaiken asettamista yhden kortin, Saksan ja Venäjän välisen sodan, varaan. Hänen käsitystään vahvistivat vastikään Helsingistä palanneen Hynnisen kertomukset kotimaan johtomiesten kanssa käymistään keskusteluista.
Syyllisenä Paasikivi näki – selvästi liioitellen -Kivimäen vaikutuksen Berliinistä käsin. »Mahdollisesti hän on oikeassa, mutta hän voi myös erehtyä, ja siinä sitä sitten ollaan». Lähettiläskollegan heikkoa arvostelukykyä osoitti valtioneuvoksen mielestä hänen täydellinen epäonnistumisensa pankkimiehenä 1930-luvulla, jolloin vain Paasikiven antama tuki oli nostanut Kivimäen taas jaloilleen. Yhteenvetona Assarsson toteaa: »Perimmältään Paasikivi näyttää katsovan, että Suomessa on vain yksi ainoa henkilö, joka kykenisi johtamaan maankohtaloita tänä vaikeana aikana, ja hänen nimensä on Paasikivi». 45
Kesäkuun 3. päivänä 1941 lähettiläs viimeisenä virkatehtävänään jätti takaisinkutsunsa (rapellikirjeen) Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle, korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle Kalininille. Käydyn keskustelun hän kuittaa päiväkirjassaan »ylimalkaiseksi ja merkityksettömäksi».46
Loppupäivinä jäi aikaa jo turistiohjelmallekin Paasikiven käydessä Alli-rouvan kanssa »hirmuisen suuressa ja laajassa» Lenin-museossa, jossa oppaat selittivät ja ohjasivat ryhmiä »oikeassa hengessä» unohtamatta myöskään »kansan vihollisten» roolia.
Maatalousnäyttelyssä seuraavana päivänä valtioneuvos yhdessä Hynnisen kanssa totesi propagandan niinikään erinomaiseksi. Jokaisessa paviljongissa selvitettiin, »miten hirmuisen suuria tuloksia» Neuvostoliitossa oli saavutettu. Samalla kuitenkin kävi selville myös maan yletön rikkaus.
Rasittavan kierroksen jälkeen nautittiin Natsionalissa maittava »suurus» kolmen NKVD:n edustajan tavanomaisessa valvonnassa. Paasikiven käydessä miestenhuoneessa yksi »tsekisteistä» lähti mukaan seuraten »koko ajan edestakaisin ».47
Lähettiläspariskunnan kotimatka Suomeen alkoi 4.6.1941 lentoteitse Tukholman kautta. Saattoväen joukossa Vnukovon kentällä nähtiin edustuston oman väen lisäksi Saksan, Italian sekä Pohjoismaiden diplomaatteja doyeninsa suurlähettiläs von der Schulenburgin johdolla.
Norjalaisia ei paikalla ollut Saksaa miellyttämään pyrkivän Neuvostoliiton katkaistua diplomaattisuhteensa Norjaan, Belgiaan ja Jugoslaviaan sillä perusteella, että nämä maat olivat menettäneet itsenäisyytensä. Tanskan edustusto säilyi vielä toistaiseksi. 48 Ulkoasiainkansankomissariaattia edusti saattajien joukossa protokollapäällikkö Barkov. Paasikivi muistelee: »Lentokoneessa seurasivat meitä uskollisesti valtiollisen poliisin edustajat viimeiselle välilaskupaikalle Riikaan, jossa vaimoni kanssa heilutimme jäähyväiset»49
