PRESIDENTTIKAUDEN ALKU

Paasikivi ja Pariisin rauha

Moskovan ulkoministerikonferenssissa joulukuussa 1945 oli sovittu siitä, että Italian, Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Suomen sopimusluonnoksia tarkastava rauhankonferenssi kokoontuisi Pariisissa viimeistään 1.5.1946. Ulkoministerineuvoston tehtäväksi taas tuli huolehtia sopimusluonnosten valmistamisesta kyseessä olevaan päivämäärään mennessä.

Edellä mainittua tarkoitusta varten kokoontui 18.1.1946 Lontoon Lancaster Housessa »neljän suuren» varaulkoministerien muodostama kollegio, jossa Yhdysvaltoja edusti James Dunn, Englantia Gladwyn Jebb, Neuvostoliittoa A. J. Vyšinski (sijaisenaan suurlähettiläs F. T. Gusev) sekä Ranskaa Maurice Couve de Murville.

Italiasta ja Balkanin entisistä vihollismaista keskusteltaessa havaittiin pian syksyn 1945 Lontoon konferenssin aikaisten erimielisyyksien säilyneen kaikkien pääkysymysten osalta ennallaan.

Toissijaisina pidetyissä yksityiskohdissa sen sijaan voitiin havaita lähentymistä. Niinpä varaulkoministerit olivat yhtä mieltä siitä, että jo välirauhanehtoihin sisältyneet artiklat fascististen organisaatioiden kieltämisestä, YK-maita vastaan suuntautuvan propagandan estämisestä, poliittisten vankien vapauttamisesta sekä diskriminatorisen lainsäädännön kumoamisesta tuli ottaa mukaan myös lopullisiin rauhansopimuksiin. Sama koski inhimilliset perusoikeudet takaavaa »human rights» -artiklaa. Näiltä osin ei varaulkoministerien kesken ollut periaatteellista erimielisyyttä, vaikka säännösten lopullinen muotoilu osittain jäikin myöhempään ajankohtaan. Artiklojen tuli muutettavat muuttaen olla samat kaikissa nyt laadittavissa viidessä rauhansopimuksessa.

Vähäpätöisimpänä ja ongelmattomimpana pidetty Suomen kysymys tuli kokonaisuutena ensi kerran esiin 5.4.1946 järjestetyssä Neuvostoliiton ja Britannian valtuuskuntien yhteiskokouksessa. Käsittelyn pohjana oli 31.3.1946 päivätty neuvostoliittolainen luonnos, joka pääasiallisesti koostui jo välirauhansopimukseen sisältyneistä pysyväluontoisista artikloista. Huhtikuun aikana (5.4.-20.4.) käydyissä neuvotteluissa Suomen asevoimien rajoitukset jäivät edelleen auki, koska niiden katsottiin olevan yhteydessä muiden valmistettavien rauhansopimusten vastaaviin määräyksiin.

Sen sijaan Neuvostoliiton ehdottamat artiklat, jotka koskivat välirauhansopimuksen mukaista vuoden 1940 Moskovan rauhan palauttamista voimaan, Petsamon luovuttamista Neuvostoliitolle, Porkkalan vuokrausta sekä Hangon palauttamista Suomelle, eivät herättäneet periaatteellista erimielisyyttä keskustelun koskiessa vain ao. artiklojen sanamuotoja. 300 miljoonan dollarin sotakorvauksen Jebbin valtuuskunta hyväksyi vastaväitteittä sellaisenaan.

Ainoan varsinaisen poliittisen ongelman muodosti Ahvenanmaa, jonka aseman määrittelyyn britit halusivat säilyttää ainakin muodollisen osallistumisoikeuden. Siksi rauhansopimuksessa tuli mainita vuoden 1921 kansainvälinen, Ahvenanmaata koskeva konventio. Kun Neuvostoliitto ei kuulunut tuon sopimuksen allekirjoittajiin, Gusevin valtuuskunta piti sen mainintaa turhana. Viittaus vuoden 1940 suomalais-neuvostoliittolaiseen Ahvenanmaan sopimukseen riitti.

Lukuunottamatta Suomen asevoimien rajoittamista, Ahvenanmaan ongelmaa sekä sopimuksen johdannon muotoilua Neuvostoliiton ja Britannian varaulkoministerit olivat näin päätyneet pohjoisen tasavallan osalta käytännöllisesti katsoen täydelliseen yksimielisyyteen. Neljän suurvallan ulkoministerien saapuessa 25.4.1946 Pariisiin tarkastamaan alaistensa aikaansaannoksia päätyö »vähäpätöisimmän» sopimuksen valmistelussa oli jo tehty.¹

Moskovassa sovitun aikarajan (1.5.1946) lähestyessä umpeutumistaan voitiin ulkoministerien kokoontuessa huhtikuun lopussa pitää jo itsestään selvänä, että toiveet vappuna käynnistyvästä varsinaisesta rauhankonferenssista saatiin haudata. Tilannetta ei parantanut ulkoministerineuvoston juuttuminen Italian ja Balkanin maiden rauhansopimuksia koskeviin vanhoihin kiistakysymyksiin. Sanamuodoltaan – muutettavat muuttaen – kaikille sopimuksille yhteisistä johdantolausekkeista päästiin kuitenkin yksimielisyyteen.²

Ainoan varsinaisen valopilkun tarjosi Suomi. Raportissaan 7.5.1946 varaulkoministerit saattoivat yhteisesti todeta, ettei Suomen sopimusluonnoksessa ollut enää mitään sellaisia avoimia yksityiskohtia, joilla esimiehiä kannattaisi vaivata. Toukokuun 8. päivänä, keskusteltaessa konferenssin esityslistasta Britannian ulkoministeri Ernest Bevin totesikin pohjoisen tasavallan kohdalla ainoaksi kiistakysymykseksi sen, pitäisikö Ahvenanmaa-artiklassa mainita vuoden 1921 konventio vaiko ei. Suomen kysymys voitaisiin edelleenkin jättää kokonaisuudessaan kakkosmiesten hoitoon.

Molotov oli samaa mieltä. Asian käsittely ulkoministeritasolla rajoittui toistaiseksi tähän. Viikkoa myöhemmin Italiaa ja Balkanin maita koskevaan hedelmättömään kiistelyyn kyllästyneet valtuuskuntien johtajat päättivät poistua Pariisista kuukauden ajaksi.

Uutteraa työskentelyä jatkaneet apulaiset pääsivät silti vähitellen tuloksiin. Niinpä Suomen kohdalla britit ja neuvostoliittolaiset saivat keskenään sovituksi Ahvenanmaata koskevan artiklan sanamuodon. Kun Moskova ei ollut mukana vuoden 1921 konventiossa eikä Lontoo puolestaan vuoden 1940 sopimuksessa, päätettiin kompromissiratkaisuna jättää näitä koskevat viittaukset kokonaan pois rauhansopimustekstistä ja tyytyä vain yleisesti toteamaan Ahvenanmaan saarten jäävän demilitarisoiduiksi »nykyisin vallitsevan tilanteen mukaisesti».

Italian asevoimien rajoittamista koskeneen kiistelyn johdettua lopulta periaatteelliseen yksimielisyyteen varaulkoministereille oli avautunut tie myös Balkanin maiden ja Suomen sopimusten sotilaallisten artiklojen muotoiluun. Eri aselajien vahvuuksien ylärajat suhteutettiin luonnollisesti kunkin entisen »satelliitin» väkilukuun ja maantieteelliseen asemaan. Muuten sotilaallisten artiklain laadinta tapahtui nippuratkaisuna niiden hahmottuessa mutatis mutandis samoiksi kaikissa rauhansopimuksissa.

Suomen kohdalla miesvahvuuksien maksimiluvut olisivat maavoimissa (ilmatorjunta- ja rajavartiojoukot mukaan lukien) 34 400, laivastossa 4 500 sekä ilmavoimissa 2200 miestä. Viimeksi mainitun aselajin osalta katto tosin sittemmin nostettiin 3 000 mieheen. Lisäksi rajoitettiin laivaston tonnisto 10 000 tonniin sekä ilmavoimien lentokoneiden lukumäärä 60:een. Erikseen kiellettiin pommituskoneet, ohjukset, sukellusveneet, sekä »kosketuksetta räjähtävät, herkkyysmekanismin avulla sytytettävät merimiinat».

Omien puolustusvoimien tarpeen ylittävän sotamateriaalin hankkimista ja valmistamista ei sallittaisi, kun taas liittoutuneista maista ja Saksasta peräisin oleva liikamäärä oli luovutettava voittajavalloille vuoden kuluessa sopimuksen voimaantulosta. Sama aikaraja koski muun ylimääräisen materiaalin tuhoamista. (Kylmän sodan kiristymisen ja YYA-sopimuksen vuoksi Neuvostoliitto sittemin luopui »ylijäämäaseiden» luovutus- tai tuhoamisvaatimuksesta. Ne saivat kaikki jäädä Suomen armeijan varikoihin.) Ulkoministerien palatessa Pariisiin kesäkuun puolivälissä 1946 sotilaallisten artiklojen muotoilu oli käytännöllisesti katsoen viety päätökseen, mikä sinänsä merkitsi huomattavaa edistysaskelta sopimusten valmistumista ajatellen.

Ulkoministerineuvoston kokoontuessa jälleen 15.6.1946 Molotov kieltäytyi suostumasta amerikkalaisille arvovaltasyistä tärkeään »21 maan rauhankonferenssin» koollekutsumiseen ennen kuin neljän suurvallan ulkoministerit olivat keskenään päässeet yhteisymmärrykseen myös Italian ja Balkanin maiden sopimusten pääsisällöstä. Näin pitkällä oltiin vihdoin monivaiheisen kiistan jälkeen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Rauhankonferenssi kokoontuisi 29.7.1946.

Kestettyään vielä viisi raskasta päivää vaatineen, täysin tuloksettomaksi jääneen »alustavan» väittelyn Saksan ja Itävallan kysymyksistä puheenjohtajavuorossa ollut Ernest Bevin saattoi vihdoin 12.7.1946 pidetyn iltaistunnon päätteeksi todeta nääntyneille kollegoilleen: »Hyvät herrat, tapaamme rauhankonferenssissa.»³

»Satelliittien» rauhansopimusten valmistelun käynnistyessä Lontoossa tammikuussa 1946 suomalaisia kiinnosti luonnollisesti kysymys siitä, miten heitä kuultaisiin tämän prosessin yhteydessä. Ratkaisevan sananvallan tiedettiin olevan Neuvostoliitolla. Käytyään 16.1.1946 Foreign Officessa Wuori vahvisti raportissaan tiedon Suomelle tarjottavasta tilaisuudesta sanoa sanottavansa rauhanehdoista. Ajankohtaa ja forumia ei kuitenkaan toistaiseksi vielä tiedetty. »Ehdotan kaiken varalta primo ottamaan Helsingissäkin selvää keskustelun paikasta, secundo valmistamaan aineistoa lopulliseen muotoon ja tertio pitämään varalla miehet, joiden tehtävänä olisi Suomen mielipiteen esittäminen.»

Neuvostoliiton Lontoon-suurlähettiläs Gusev puolestaan mainitsi 4.2.1946 Wuorelle tätä kiinnostavan sopimusluonnoksen laadinnan jäävän luultavasti viimeiseksi varaulkoministerien esityslistalla. »Gusev kysyi, onko Suomella täsmällisiä ehdotuksia. Vastasin, ettei minulla ole tämän hetken tietoja. Viittasin rajantarkistustoiveisiin ja siihen, ettei Suomi ole esittänyt Englannille mitään.»⁴

Samanaikaisesti suomalaiset pysyttelivät yhteydessä myös Moskovan viranomaisiin. Lähettiläs Sundströmin tiedusteluun varaulkoministeri Dekanozov vastasi Helsingin saavan aikanaan tilaisuuden esittää näkökohtansa ja lisäsi: »Miksi kysytte tätä? Aikooko hallitus tehdä vastaehdotuksen? Aikooko se vaatia Karjalan takaisin?» Lähettiläs tote­ si kysymyksensä koskeneen vain asian periaatteellista puolta.⁵

Sundströmin toiminnan todellisia ulottuvuuksia ei Helsingissä kuitenkaan tunnettu. Vaikka lähettiläsnimityksen tarkoituksenmukaisuutta oli aikaisemmin luonnehditulla tavalla jo elokuussa 1945 epäilty,⁶ asianomaisen epälojaalisuuden aste jäi kuitenkin paljastumatta aina venäläisten arkistojen avautumiseen saakka. Moskovan ulkoministeriölle tämä SKDL:n ehdokkaana lähetystöpäälliköksi kohonnut odontologian kandidaatti suositteli tammikuussa 1946 rauhansopimuksen lykkäämistä, koska »Suomen taantumus unelmoi ajasta, jolloin komissio lähtee maasta». Siksi oli suotavaa, että lopullinenkin rauhansopimus jättäisi mahdollisuuden Neuvostoliiton taholta tapahtuvaan käytännön valvontaan Suomessa.⁷

Jo ennen Wuoren nimenomaisen ehdotuksen saapumista Helsingissä oli ryhdytty rauhansopimusta koskeviin valmisteleviin toimenpiteisiin. Suunnittelutehtävän sai disponibiliteetissa oleva entinen Tokion-lähettiläs, ministeri K. G. Idman, joka ryhtyi kokoamaan materiaalia sekä taloudellisista artikloista että rajakysymyksestä. Näistä olisi keskusteltava Neuvostoliiton kanssa ennen rauhankonferenssia, koska myönnytysten saaminen siellä tulisi olemaan vaikeata ellei mahdotonta. Asialla olisi tietty yhteys myös suunniteltuun puolustusliittoon. Paasikivelle Idman raportoi kääntyneensä aluekysymyksessä kenraali Oskar Enckellin puoleen. Mitä rajanmuutoksia Suomi voisi pyytää Neuvostoliitolta?

Kenraali oli kuitenkin vastannut luovutetun alueen muodostavan strategisen kokonaisuuden, jota Venäjän kannalta katsoen ei voisi vähentää tai muuttaa. Kun yritys siis olisi toivoton, hän ei katsonut aiheelliseksi tehdä mitään ehdotusta. – Paasikiven mielestä Oskar Enckellin olisi pitänyt esittää samat mielipiteet karjalaisille!⁸

Enckellin kieltäydyttyä Idman kääntyi Erik Heinrichsin puoleen. Kenraalin 25.1.1946 valmistunutta muistiota, joka selvästi teki vaikutuksen Paasikiveen, onkin syytä tarkastella suhteellisen yksityiskohtaisesti. Heinrichs lähti siitä jo v. 1945 puolustusrevisiolle esittämästään ajatuksesta, että Suomen tyydytettyä Neuvostoliiton luoteiset turvallisuusintressit puolustusliiton (jolla nimellä myöhemmin YYA-sopimuksena toteutunut pakti tuolloin kulki) avulla, näiden maiden välisen rajan suuntaa koskeva kysymys menettäisi huomattavalta osin sotilaspoliittisen merkityksensä.

Heinrichsin mukaan asiaa ei kuitenkaan pitänyt ymmärtää niin, että Suomen olisi aihetta tavoitella laajoja tarkistuksia, puhumattakaan Tarton rauhan rajojen palauttamisesta.

»Entinen rajamme Karjalan Kannaksella ei ollut mikään kahden suvereenisen valtion rajaksi sopiva rajalinja, vaan saman valtakunnan pääosan ja siihen liitetyn suuriruhtinaskunnan väliraja. Että tuo raja (Kannaksella) Tarton rauhansopimuksen kautta vahvistettiin Suomen Tasavallan rajaksi Neuvostoliittoa vastaan, on Suomen itsenäistymistä lähinnä edeltäneiden kahden vuosisadan historian taustaa vastaan sekä kahden viimeisen sodan opetusten perusteella epäröimättä tunnustettava meille kohtalokkaaksi ‘menestykseksi’.»

Tosiasiana oli pidettävä, kenraali jatkoi, että » edellytyksemme saada elää rauhassa ja itsenäisenä valtiona Idän suurvallan rinnalla pienenevät samassa suhteessa kuin kaakkoinen rajamme lähenee Pietaria» (Harv. Heinrichsin). – On syytä panna merkille pääministeri Paasikiven käyttäneen lähes sanatarkasti kenraalin argumentteja pari viikkoa myöhemmin pitämässään lehdistötilaisuudessa. Nimeltä mainitsematta Paasikivi puhui tässä yhteydessä Heinrichsistä »eräänä sangen viisaana miehenä».⁹

Laatokan pohjoispuolisesta itä-länsisuuntaisesta maayhteydestä Neuvostoliitto ei Heinrichsin käsityksen mukaan varmaankaan luopuisi.

»Jos edellä esitettyjä näkökohtia huomioon ottaen yrittäisi hahmotella Venäjän vastaisen rajamme tarkistusta, ei voida tulla muuhun tulokseen kuin että kaakkoinen rajamme on omassa intressissämme ja riippumatta ehkä vaihtelevista konjunktuureista pysytettävä tarpeeksi kaukana Pietarin kaupungista (Harv. Heinrichsin). Lisäksi emme saa toiveajattelussammekaan lähestyä Laatokan rantoja, ei ainakaan ennen kuin tarpeellinen psykologinen pohja todella luottamuksellisille suhteille Neuvostoliiton ja Suomen välillä on määrätietoisella ja paljon aikaa vaativalla työllä luotu.»

Toisaalta Heinrichs katsoi, ettei Moskovan rauhan raja edistä,nyt Suomen ja Neuvostoliiton positiivisten naapuruussuhteiden kehitystä. Viipurin kaupungin menetys oli iskenyt suomalaisiin vaikeasti umpeutuvan haavan, kun taas Viipurinlahden luoteisrannan merkitys Neuvostoliiton sotilaallisena sillanpääasemana oli Heinrichsin käsityksen mukaan vähäinen. Saimaan kanavan katkeaminen tuotti Suomelle taloudellista vahinkoa hyödyttämättä silti Neuvostoliittoa.

Jos Moskovan rauhan rajojen tarkistus voisi lopullisessa rauhansopimuksessa tulla esille, olisi kenraalin mielestä syytä ajatella vain ja korkeintaan Viipurin kaupungin palauttamista lähiympäristöineen Suomen yhteyteen. Varsinaiselle Kannakselle ei pitäisi pyrkiä ja Koiviston saaret oli ehdottomasti jätettävä tarkistusohjelman ulkopuolelle. Raja voitaisiin vetää Immolanjärven eteläpäästä etelälounaaseen Vuokseen ja sieltä Viipurin kaupungin etelästä kiertäen Viipurinlahteen esimerkiksi Rokkalanjoen korkeudella. Lahden luoteisranta palautettaisiin Suomelle.

»Tämä tai tämän tapainen rajajärjestely loisi kokonaan uudet edellytykset Suomen ja Venäjän suhteiden positiiviselle kehitykselle ja tarjoaisi välttämättömän psykologisen perustan molemmille osapuolille hyödylliselle luottamukselliselle yhteistoiminnalle.»

Porkkalaa Heinrichs ei pitänyt Neuvostoliitolle tarpeellisena, jos sotilassopimus saataisiin aikaan. »Mutta luottamus ei kasva yhtä nopeasti kuin ruoho haudoilla», ja siksi oli myös venäläisten näkökohtia ymmärrettävä. Erinomainen saavutus olisi jo vuokra-alueen pohjoisrajan siirtäminen sen verran etelään, että Helsingin – Turun suora rauta – ja maantieyhteys palautuisi. Ainoana ajateltavissa olevana vastatarjouksena rajantarkistuksille voisi Suomen taholta tulla kysymykseen ehdotus puolustusliiton solmimisesta. – Carl Enckellin kerrottua Heinrichsin suunnitelmasta Mannerheimille tämä ei enää hyväksynyt vuotta aikaisemmin kannattamiaan entisen yleisesikuntapäällikkönsä kaavailuja. Ne olisivat turhia, koska Suomen bolsevisointiin tähtäävä Neuvostoliitto ei koskaan antaisi suostumustaan. Paasikiven hallitus kuitenkin jatkoi ponnistelujaan.¹⁰

Heinrichsin ja Idmanin valmistelutöiden pohjalla ulkoministeri Enckell laati 8.2.1946 päiväämänsä muistion, jossa hän erityisesti korosti Suomen rauhansopimuksen koskevan lähinnä vain Neuvostoliittoa, minkä vuoksi Helsingin oli hyvissä ajoin esitettävä toivomuksensa suoraan Moskovalle. Tällöin olisi vedottava yhtäältä Suomen vaikeuksiin välirauhanehtojen täyttämisessä ja toisaalta voittajan jalomielisyyteen pientä kansaa kohtaan. Pääministerin mielestä tosin jälkimmäinen perustelu oli kuitenkin heikko.¹¹

Paasikivi otti nyt johdon käsiinsä kutsuen 19.2.1946 »Smolnassa» pidettävään kokoukseen ulkoministerit Enckellin ja Sventon, lähettiläät Gripenbergin ja Hynnisen sekä ministeri Idmanin pohtimaan rauhansopimuksen solmimiseen liittyviä näkökohtia. Kokouksen yksimielisen suosituksen mukaan Paasikiven olisi lähdettävä asiaankuuluva valtuuskunta mukanaan Moskovaan, koska pääministeri siellä todennäköisesti saisi tilaisuuden tavata generalissimus Stalinin ja keskustella hänen kanssaan muutoksista välirauhansopimukseen. Idmanin ja Enckellin muistioiden mukaisesti katsottiin, että Neuvostoliitto virallisessa rauhankonferenssissa tuskin enää tekisi myönnytyksiä, ja Suomen aktiivisuus siellä saattoi päinvastoin haitata suhteita itäiseen naapuriin. Siksi oli pyrittävä hyvissä ajoin kahdenkeskisiin neuvotteluihin.

Englantia ei liioin pitänyt loukata. Moskovan matkaa koskevan päätöksen tultua tehdyksi siitä olisi ilmoitettava Lontoolle sekä tarjouduttava keskustelemaan myöhemmin brittien kanssa erikseen rauhansopimuksen Englantia koskevista osista. Vastaavasti Neuvostoliittoa oli informoitava aikomuksesta esittää toivomuksia myös englantilaisille. Suhteiden heikentämistä kumpaankaan suurvaltaan oli huolellisesti vältettävä. Kuitenkaan ei pidetty taktisesti viisaana tiedustella etukäteen, mistä rauhansopimuksen kohdista suurvallat kenties olivat jo lopullisesti päättäneet.

Vaikka Neuvostoliiton suostumisesta aluemuutoksiin ei katsottukaan olevan suuria toiveita, Smolnan kokous hyväksyi kuitenkin Heinrichsin rajaehdotukset sekä Viipurin että Porkkalan kohdalta. Kompensaatioksi voitaisiin tarjota Neuvostoliitolle Petsamon voimansaannin kannalta tärkeätä Jäniskosken aluetta Lapista. Eriävän mielipiteensä ilmoitti ministeri Svento todeten – mahdollisesti neuvostokontaktiensa perusteella – aloitteet hyödyttömiksi ja jopa vahingollisiksi. Välirauhansopimuksen alueellisiin määräyksiin oli turha esittää muutoksia. Niinpä Kremlin tuskin voitiin odottaa suostuvan siirtoväen edustajien syksyllä 1945 ministeri Orloville tekemään, luovutettua Karjalaa koskevaan ehdotukseen. Vaikka Smolnassa pidettiinkin sisäpoliittisista syistä tärkeänä asian ottamista puheeksi Moskovassa, lopullista päätöstä menettelytavasta ei kuitenkaan toistaiseksi tehty.

Jos taas Neuvostoliitto torjuisi kaikki aluemuutokset, sitä olisi ainakin pyydettävä myöntämään Suomelle käyttöoikeus Saimaan kanavaan sen koko pituudelta ja sallimaan kauttakulkuliikenne Helsingin-Karjaan rataosalla Porkkalan alueen halki. Sotakorvauksiin olisi koetettava saada vähennyksiä. Paasikivi korosti erityisesti, että jos tulevassa rauhankonferenssissa vastoin odotuksia esitettäisiin Suomen suvereniteettiin nähden ristiriitaisia vaatimuksia, niihin ei ollut suostuttava.

Paasikiven työryhmä kokoontui 1.3.1946 jatkoneuvotteluun, jossa Gripenbergin sijasta oli läsnä lähettiläs Wuori. Valvontakomission brittijäsen, eversti Magill oli maininnut Enckellille liittoutuneiden suunnittelevan entisten satelliittien asevoimien supistamista ja ehdottanut Suomen oma-aloitteisia toimenpiteitä asiassa. Kokous asettui kuitenkin kielteiselle kannalle. Aloitetta ei pitäisi tehdä ja ulkopuolelta tulevia vaatimuksia oli vastustettava. Jos ne koskisivat kaikkia muitakin Saksan puolella taistelleita maita, Suomi joutuisi ehkä antamaan periksi. Kokonaan eri asia olisi sitten yleinen, YK:n puitteissa tapahtuva asevoimien rajoittaminen, jota ei tietenkään vastustettaisi. Mikäli taas kaikkia jäsenvaltioita koskemattomat rajoitukset asetettaisiin ehdoksi Suomen pääsylle YK:n jäseneksi, uuteen organisaation liittymisen tarkoituksenmukaisuus oli asetettava kyseenalaiseksi. Vallitsevassa kireässä kansainvälisessä tilanteessa YK:n jäsenyys saattoi etujen ohella tuottaa Suomelle myös vaikeuksia.

Muuten kokouksessa vallitsi yksimielisyys Neuvostoliiton ensisijaisuudesta neuvottelukumppanina rauhansopimusta koskevissa asioissa. Wuoren kysymykseen Enckell vastasi Englannin kanssa neuvoteltavan vasta myöhemmin UM:n antamien ohjeiden mukaan. Sisäpoliittisista syistä olisi vaikeata välttää Karjalan kysymyksen koskettelua Moskovassa. Wuoren kannattama Svento toisti aikaisemman kielteisen kantansa. Asiaa ei pitäisi ottaa esiin delegaation nimissä. Sen sijaan pääministeri Paasikivi voisi kylläkin keskustella siitä generalissimus Stalinin kanssa.¹²

Presidentti Mannerheimin 4.3.1946 tapahtunut ero ja sitä seurannut hallituksen vaihdos toivat mukanaan muutoksen Moskovaan kohdistuvissa matkasuunnitelmissa. Kevään 1946 kuluessa UM koetti turhaan eri lähetystöjensä välityksellä hankkia tietoja suurvaltojen valmisteleman rauhansopimusluonnoksen sisällöstä. Ministeri Wuori tosin raportoi 5.4.1946 kuulleensa suurlähettiläs Gusevilta tämän jättäneen briteille Neuvostoliiton luonnoksen, jonka käsittely siten oli alkanut. Rajojen ja sotakorvausten osalta tilanne säilyisi sen mukaan ennallaan. Jäljennöstä Moskovan ehdotuksesta ei Gusev sen enempää kuin Foreign Officekaan suostunut Wuorelle antamaan. Varaulkoministerien siitä käymät keskustelut ilmoitettiin niinikään salaisiksi. Voidakseen vaikuttaa kohtaloonsa suomalaisten oli nyt syytä panna toimeksi.

Uuden presidentin johdolla 9.4.1946 kokoontuneessa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa vallitsi vielä epäselvyys siitä, pitäisikö Neuvostoliitto erillisiä, etukäteen käytäviä rauhankeskusteluja suotavina. Yksimielisesti kuitenkin päätettiin, edellyttäen että ministeri Orlovilta saataisiin myönteinen vastaus, lähettää Moskovaan pääministeri Mauno Pekkalan johtama hallitusvaltuuskunta esittämään Suomen näkökohtia. Paasikiven mukaan »maan ja sen tulevaisuuden edessä» ei mitään mahdollisuuksia saanut laiminlyödä.

Pekkalan mielestä neuvottelut olisi käynnistettävä puhumalla Suomen ajankohtaisista vaikeuksista, mitä tietä keskustelu voisi vaivatta siirtyä eri kysymyksiin. Presidentti puolestaan katsoi, että myös alueongelmiin oli puututtava vähäisistä menestymisen toiveista huolimatta. Pariisin rauhankonferenssissa ei saataisi enää mitään aikaan, minkä vuoksi keskustelu oli käytävä etukäteen Moskovassa. »Jollakin tavoin on asiassa saatava selvyys, ettei voitaisi väittää hallituksen jättäytyneen toimettomaksi.» Sanojen asettelu oli harkittava tarkoin ja pyrittävä jatkuvasti löytämään uusia ehdotuksia. ¹³

Huhtikuun 13. päivänä Pekkala saattoi ilmoittaa valiokunnalle ministeri Orlovin kertoneen delegaation olevan tervetullut Moskovaan, jossa sen ottaisi vastaan ulkoministeri Molotov, mahdollisesti myös generalissimus Stalin. Matka olisi syytä toteuttaa mahdollisimman pian, koska Molotov osallistuisi Pariisissa 25.4.1946 alkavaan suurvaltojen ulkoministerikonferenssiin.

Paasikiven esityksestä Moskovaan lähtevään valtuuskuntaan valittiin pääministeri Pekkalan lisäksi ministerit Törngren, Leino, Svento, Takki ja Vesterinen, mikä tavallaan merkitsi kaikkien hallituspuolueiden vetämistä jo tässä vaiheessa mukaan vastuuseen. Neuvostoliiton pääkaupungissa tehtävä esitys oli Pekkalan mielestä laadittava Helsingissä kevään aikana kaavailtujen näkökohtien pohjalle jättäen kuitenkin valtuuskunnalle riittävä harkinnanvara. Ehkä voitaisiin tuoda esiin, mitä Karjalan siirtoväki ajatteli.

Paasikivi oli samaa mieltä ja viittasi Saimaan kanavan, Viipurin sekä Porkkalan ongelmiin. Kompensaatioksi kävisi päinsä ehdottaa Jäniskoskea. Sotakorvaus oli koetettava alentaa 200 miljoonaan dollariin. Pekkala sai tehtäväkseen laatia muistion asioista, jotka hän Moskovassa esittelisi. Tämä varsin yksityiskohtainen dokumentti tarkastettiin vielä hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa kaikkien ollessa yksimielisiä.

Aluekysymyksen osalta Pekkala päätyi esittämään Viipurin kaupungin palauttamista lähiympäristöineen Suomelle, kun taas Koiviston saaret jäisivät »kaikenlaisen tarkistuksen ulkopuolelle». Uuraan satama ja sen käyttö »kiinnosti myös suuresti suomalaisia». Lisäksi toi­vottiin Porkkalasta rautatien pohjoispuolisen alueen palauttamista lii­kenneyhteyksien parantamiseksi. Suomi puolestaan voisi luovuttaa kompensaationa Lapista Jäniskosken voima-aseman maa-alueineen.

Muistiossaan Pekkala huomautti karjalaisen siirtoväen sijoittamisen kuuluvan maan vaikeimpiin ongelmiin. »Karjalaisten keskuudessa elää voimakkaana toivo päästä takaisin entisille asuinsijoilleen, ja he kuvittelevat, että se voisi tavalla tai toisella tapahtua. Optimistisimmat heistä luulevat, että suuri osa Karjalasta, lähinnä Pohjois-Karjala aina Vuoksea myöten saataisiin takaisin ja että he voisivat muuttaa jälleen sinne.» Ulkoasiainvaliokunnan käsitellessä asiaa presidentti Paasikivi erityisesti huomautti kenraalieversti Ždanovin edellisenä vuonna Mannerheimin ja hänen itsensä kanssa käymistä, puolustusliittoa koskeneista keskusteluista. Tätä kysymystä ei kuitenkaan ollut syytä herättää nyt, vaan siihen voitaisiin palata lopullisen rauhanteon jälkeen, ellei sitten Neuvostoliitto ryhtyisi kiirehtimään hanketta.

Valtuuskunta lähti Moskovaan 17.4.1946. Sitä ennen hallitus oli antanut asiasta virallisen tiedotteen ja pääministeri Pekkala pitänyt radiopuheen, jossa hän varoitti yleisöä liiallisesta optimismista. Viitaten rauhankysymyksen esilleoton mahdollisuuteen Pekkala korosti Suomen voivan hävinneenä maana esittää vain toivomuksia.¹⁴

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tekemän päätöksen mukaisesti Enckell aiheettomien epäluulojen välttämiseksi informoi valtuuskunnan matkasta etukäteen myös Britannian ja Yhdysvaltain Helsingissä toimivia diplomaattiedustajia. Kysymys oli suomalaisten oma-aloitteisesta yrityksestä päästä selville ja vaikuttaa rauhanehtoihin ennen niiden lopullista lukkoonlyömistä. Keskustelut käytiin Moskovassa siksi, että Suomen rauhansopimus koski ensisijaisesti Neuvostoliittoa. Myös viljantuonnista neuvoteltaisiin, eikä sotilassopimus ollut ajankohtainen.

Länsidiplomaatit jäivät kuitenkin epäilemään, sisälsivätkö Enckellin lausunnot »koko totuuden». Kukaties Moskova kiristäisi Helsingiltä sotilassopimuksen tai tekisi sen kanssa jopa erillisrauhan? USA:n lähettilään Hamiltonin mielestä suomalaisten »innokkuus» rauhansopimusasiassa heikensi heidän pelinvaraansa Neuvostoliittoon nähden. Kreml tuskin jättäisi käyttämättä hyväksi tilaisuutta uusien, lähinnä taloudellisten vaatimusten esittämiseen. Helsingin olisi pikemminkin kannattanut antaa rauhankysymyksen edetä omia vakiintuneita ratojaan Pariisissa.¹⁵

Hyvissä ajoin ennen Pekkalan valtuuskunnan saapumista Moskovaan neuvostojohto pääsi jo selville vieraiden aikeista. Auliina tiedonantajina toimivat jälleen Leino ja Sundström. Huhtikuun 11. päivänä 1946 – siis kaksi vuorokautta Paasikiven johdolla pidetyn ulkoasiainvaliokunnan kokouksen jälkeen – Leino raportoi Savonenkoville presidentin jättäneen »liittosopimusta» koskevan asian Neuvostoliiton aloitteellisuuden varaan.

Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt pääministeri Pekkalaa, joka oli maininnut Leinolle harkitsevansa »poliittista yhteistyötä Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä siinä yhteydessä solmittavaa ystävyys- ja yhteistyösopimusta». Moskovan aikeista tietoinen Leino oli kuitenkin viilentänyt Pekkalan intoa huomauttaen rauhansopimuksen kulkevan edellä, vaikka »alustaviin toimenpiteisiin» voitiinkin ryhtyä sitä ennen.¹⁶

Leinon ja Sundströmin toimittama informaatio ei rajoittunut ainoastaan paktikysymykseen, vaan he tekivät yksityiskohtaisesti selkoa kaikista niistä asioista, jotka Pekkalan delegaatio aikoi ottaa esille Moskovassa. Näin saadun aineiston muokkauksen ja arvioinnin sai tehtäväkseen Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinavian ja Suomen asioita käsittelevän 5. osaston päällikkö, entinen leningradilaishistorioitsija ja – kuten Korobots kin toteaa – ulkopoliittisesti »kovaa linjaa» edustanut A. N. Abramov.

Viimeksi mainitulle Sundström suorastaan ehdotti Stalinin puuttumista Pekkalan valtuuskunnan kanssa käytävissä keskusteluissa Suomen lehdistön »fascistimielisiin» kirjoituksiin. Hämmästyneen neuvostodiplomaatin tiedusteltua, mistä lähettiläs oikein puhui, Sundström vastasi painokkaasti: »En tarkoita pelkästään muutamia henkilöitä, vaan Suomen koko taantumusta, joka ei ole oppinut kahdesta sodasta vaan katsoo länteen.» Voi todella yhtyä Jukka Nevakiven luonnehdintaan Sundströmin lähettilääntoimesta »lyhyesti sanoen katastrofina».¹⁷

Laatimassaan muistiossa Abramov kiinnitti erityistä huomiota ehdotuksiin Saimaan kanavan, Viipurin kaupungin ja Porkkalan rautatien palauttamisesta sekä sotakorvauksen vähentämisestä. Pyydetyissä lausunnoissaan Neuvostoliiton jokiliikenneministeriö ja metsäteollisuusministeriö ammatilliselta kannalta katsoen ja toivoen väylästä koituvan taloudellista hyötyä Neuvostoliitolle suhtautuivat suopeasti Saimaan kanavan palauttamiseen Suomelle. Kuten aikaisemmin on todettu, sama ajatus oli ollut esillä jo syksyllä 1945.¹⁸ Sen sijaan ulkomaankauppaministeriötä edustanut, Suomen sotakorvausneuvotteluihin keskeisellä tavalla osallistunut toveri Sergei Borisov ei innostunut kanavaehdotuksesta, joka toteutuessaan vahvistaisi Suomen kilpailukykyä ja lisäisi sen omavaraisuutta, »mikä ei ole meille edullista».

Viipurin kohdalla hälytyskelloja soitti voimakkaimmin yleisesikunnan päällikkö, marsalkka A. M. Vasiljevski, joka aikanaan maaliskuussa 1940 oli osallistunut talvisodan rauhanneuvotteluihin. ¹⁹ Tuolloin hankittua kaupunkia ei nyt saanut luovuttaa. Sama piti paikkansa Saimaan kanavan kohdalla: »Jos antaisimme suomalaisten käyttää kanavaa, meidän olisi sijoitettava kaksinkertaiset rajavartiostot 32 km:n pituisen kanavan molemmille rannoille, mikä käytännössä tekisi tyhjäksi puolustustoimenpiteemme kaikilla lähialueilla, Viipurin satama ja kaupunki mukaan luettuina.» Sotilaallisista syistä ei luopuminen Porkkalan rautatiestä liioin tullut kysymykseen. ²⁰

Abramov yhtyi täysin Vasiljevskin kantaan.

»Pidän tarpeellisena, että Suomen delegaation pyyntö Saimaan kanavan ja Viipurin kaupungin palauttamisesta Suomelle kategorisesti hylätään ja että toistaiseksi pidätytään kanavan kunnostamisesta.»

Porkkalan vuokra-alueesta ei liioin ollut syytä luovuttaa mitään osaa. Mitä taas karjalaisten toiveisiin tuli, tämä väestö voitaisiin palauttaa entisille asuma-alueilleen, mutta siinä tapauksessa asianomaisten piti luopua Suomen kansalaisuudesta. Pekkalan Leinolle mainitsemiin liittosopimusneuvotteluihin voitaisiin Abramovin mielestä hyvinkin jo periaatteessa suostua.²¹

Jatkokehitys osoitti pian länsivaltojen edustajien ulkoministeriöilleen raportoimat pahat aavistelut aiheettomiksi. Huhtikuun 17. päivänä 1946 pääministeri Mauno Pekkalan johtama valtuuskunta sai Moskovassa ystävällisen vastaanoton ulkoministeri Molotovin ja hänen apulaisensa Dekanozovin taholta. Generalissimus Stalin tapasi vieraat seuraavana päivänä.

Helsingissä laadittujen kaavailujen mukaisesti Pekkala esitteli tällöin Suomen »voittamattomilta näyttäviä» vaikeuksia, jotka ennen muuta johtuivat karjalaisesta siirtoväestä.

»Lähiaikoina solmittavaa rauhaa ajatellen herää itsestään, selostettuja ainutlaatuisia vaikeuksia ajatellen, kysymys, olisiko ehkä mahdollisuus, Suomen sodanaikaisten vallanpitäjien kaikin puolin tuomittavasta politiikasta huolimatta, vielä saada aikaan huojennuksia Suomen lopullisissa rauhanehdoissa. Tämän jälkeen Stalin vastasi, että peruspohja on välirauhansopimuksessa, asettaen sanansa niin, että välirauhansopimuksen rajat ovat lopulliset, mutta että mahdolliset eräät pienemmät helpotukset muuten saattavat tulla kysymykseen. Asiaa vielä lähemmin tiedusteltaessa, eivätkö rajojen tarkistukset sittenkin voisi tulla kysymykseen, oli vastaus jyrkästi kieltävä.» (kurs. -T.P.)

Generalissimuksen suorasanaisen kannanoton jälkeen Pekkala luopui sovinnolla rajanmuutosehdotuksista, joiden yksityiskohtiin ei näin ollen lainkaan puututtu. Kun keskustelusta laaditussa neuvostoliittolaisessa pöytäkirjassa ei aluekysymystä edes mainittu, venäläinen tutkija Aleksei Filitov on tehnyt tästä sen liioitellun johtopäätöksen, että Pekkala olisi sivuuttanut asian kokonaan. Kuten edellä siteeratusta suomalaisesta keskustelumuistiosta ilmenee, Seppo Hentilä on aivan oikeassa todetessaan suomalaisten kyllä puhuneen Karjalasta mutta »kuiskaamalla». Äänekkäisiin vaatimuksiin ei katsottu olevan resursseja.²² Missä määrin sitten aluekysymyksistä väittelemään tottuneen Paasikiven läsnäolo olisi saattanut muuttaa asiaa, jää avoimeksi.

Varovaisuuteen antoi aihetta myös se, että ystävällissävyisessä alustavassa vastauksessaan Stalin korosti sotakorvausten vähentämisen vaikeutta, mutta asiaa voitaisiin harkita ja palata siihen myöhemmin. Neuvostoliiton johtaja kehotti kuitenkin »herroja suomalaisia» ajattelemaan, ettei heidän maataan ollut miehitetty, mikä jo sellaisenaan merkitsi huomattavaa taloudellista etua. Läsnä olleen Sventon kuvauksen mukaan diktaattori jatkoi »kuivan humoristisesti» saaneensa kuulla, »ettei miehitettynä oleminen ole muutenkaan kovin miellyttävä asia».

Talouskysymyksiä koskevan keskustelun yhteydessä generalissimus viittasi lupaaviin tulevaisuuden näköaloihin suomalaisten teollisuuslaitosten voidessa laskea Neuvostoliiton markkinoiden varaan. Esimerkkitapauksena hän mainitsi mahdollisuuden, että Suomen telakat ryhtyisivät rakentamaan 3000:n tonnin hävittäjiä Neuvostoliiton laivastolle. Asia vaatisi luonnollisesti pitkän tähtäyksen valmistelua.

Molotovin seuraavana päivänä valtuuskunnalle luovuttamassa Stalinin virallisessa vastauksessa suostuttiin periaatteessa kauttakulkuliikenteen järjestämiseen Saimaan kanavalla ja Porkkalan rautatiellä, joista kummastakin oli tehtävä eri sopimus. Julkisuuteen tulevassa kommunikeassa puhuttiin toistaiseksi vain Neuvostoliiton myönteisestä suhtautumisesta »Suomen liikenneolojen parantamiseen».

Taloudellisesti keskustelut osoittautuivat Helsingin hallitukselle hyödyllisiksi Molotovin antaessa luvan lopettaa sotasaaliin palautukset 1.5.1946 lukien. Sen sijaan varsinaisten sotakorvausten alentaminen tai niiden määräaikojen pidentäminen ei olisi mahdollista. Huhtikuun 30. päivänä allekirjoitettiin 30 miljoonan dollarin tavaranvaihtosopimus. Suomi sai sen perusteella Neuvostoliitosta 100 000 tonnia viljaa, jonka vastikkeeksi toimitettiin puutaloja, parakkeja, selluloosaa ym. Samalla ilmaistiin periaatteellinen valmius myöntää Neuvostoliitolle Petsamon nikkelikaivosten tarvetta varten konsessio Jäniskosken voimalaitokseen.²³

Pekkalan Molotoville varovaisesti vielä toistama viittaus rajantarkistusten mahdollisuuteen sai kuitenkin kielteisen vastauksen. Muuten Moskovan neuvottelut osoittivat selvästi Kremlin pyrkivän jatkamaan yhteistyölinjaansa suomalaisin nähden, vaikka näiden toivomat välittömät helpotukset välirauhanehtoihin olivatkin jääneet toteutumatta. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Pekkalan valtuuskunnan saapuessa Moskovaan Neuvostoliiton ja Britannian varaulkoministerit olivat Lontoossa jo ehtineet käytännössä sopia Suomen rauhansopimuksen keskeisistä artikloista. Niistä tinkiminen olisi tuossa vaiheessa merkinnyt Neuvostoliiton kannalta hankalasti selitettävää peräytymistä suostumuksensa jo antaneiden englantilaistenkin edessä. Helsingissä tätä ei kuitenkaan tiedetty.

Ennen matkaa uhoamastaan aloitteesta avunantosopimuksen solmimiseksi ei Pekkala rohjennut puhua Moskovassa mitään. Stalinin kysyessä, mitä pääministeri oli tarkoittanut avajaispuheenvuorossaan ohimennen mainitsemallaan poliittisten suhteiden laajentamisella tämä vastasi ajatelleensa esimerkiksi yhteistyötä erilaisissa kansainvälisissä kongresseissa ja konferensseissa. Abramovin suosituksesta huolimatta Stalinkin pidättyi ottamasta »puolustusliittoa» esille. Näin generalissimus selvästikin varoi riskeeraamasta läntisten suurvaltojen kanssa käytäviä, »satelliittien» rauhansopimuksia koskevia neuvotteluja.

Vaikka Pekkalalle järjestettiin erikseen vielä henkilökohtainen tapaaminen Stalinin kanssa, Suomen pääministeri käytti näin tarjoutuneen tilaisuuden tiedustelemalla isäntänsä vaikutelmia Suomen-matkoiltaan vuosina 1905 ja 1907. Sikaria poltteleva generalissimus ilmoitti oppineensa tavan Churchillilta Teheranin konferenssissa, mikä taas antoi aiheen mielipiteiden vaihtoon Britannian siirtomaavallan ja erityisesti Intian tulevaisuudesta. Suomen ajankohtaisiin ongelmiin ei Pekkala rohjennut keskustelua enää siirtää.²⁴

Päiväkirjamerkintänsä mukaan Paasikivi oli tyytyväinen Moskovan neuvottelujen tuloksiin, vaikka »toiveajatteluun perustuvia» rajantarkistuksia ei saatukaan aikaan. Stalinin suostumista kauttakulkuliikenteeseen Porkkalan halki, Saimaan kanavan käyttöön ja palautustavaroista luopumiseen täytyi pitää huomattavina myönnytyksinä, joihin hänellä ei ollut mitään pakkoa.

Yksityiskohtaisen selonteon Moskovan vierailusta presidentti sai Pekkalalta ja Enckelliltä valtuuskunnan palattua kotiin. Sotakorvauksen alentamista Stalin oli Pekkalan saaman vaikutelman mukaan ensin suostunut harkitsemaan mutta päätynyt sitten kuitenkin kielteiselle kannalle. Suomalaiset olivat siis panevinaan merkille tässä asiassa tiettyä horjuvuutta.

Selkeän kielteinen asenne sen sijaan oli kohdattu rajakysymyksessä. Paasikiven tyydytykseksi Pekkala kuitenkin katsoi, että alueongelmasta oli kaikesta huolimatta puhuttava myös Pariisin rauhankonferenssissa. Enckellille Paasikivi totesi nyt kaavailevansa häntä (ulkoministeriä) Ranskan pääkaupunkiin matkaavan valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Hyväksymättä suoralta kädeltä ajatusta Enckell katsoi, ettei oleellisia tuloksia ollut Pariisissa enää saavutettavissa, ja huono rauha luettaisiin kotimaassa helposti oikeistopainotteisen valtuuskunnan syyksi, etenkin sen jälkeen kun vasemmistolainen Pekkala oli saavuttanut Moskovassa suhteellisen hyväksyttäviä tuloksia. Paasikivi piti kuitenkin jyrkästi kiinni kannastaan. Kun Enckell oli aikanaan Moskovassa allekirjoittanut välirauhansopimuksen, hänen olisi nyt hoidettava asia loppuun saakka.²⁵

Enckellin luonnehdittua presidentin pyynnöstä Moskovan matkan tuloksia Shepherdille tämä raportoi Lontooseen Suomessa tunnettavan taloudellisesti merkittävistä saavutuksista huolimatta pettymystä alueellisten määräysten jäämisestä ennalleen. Stalinin Moskovassa ilmaisemasta jyrkän kielteisestä kannasta ulkoministeri viestitti Britannian edustajalle »venäläisten» todenneen karjalaisten kyllä voivan palata entisille asuinsijoilleen otettuaan ensin vastaan Neuvostoliiton kansalaisuuden, mikä kannanotto tuntui Enckellistä oudolta.

Pessimismiään, jota vapunseudun tapahtumat Helsingissä olivat ilmeisesti lisänneet, Suomen ulkoministeri osoitti myös korostamalla Shepherdille maansa aseman vaikeutta tulevaa Pariisin konferenssia ajatellen. Suomen rauhanehtoja koskeva päätösvalta siellä olisi Neuvostoliiton käsissä, eikä ulkopuolisille jäänyt mainittavaa sanansijaa. Britanniaa kiinnostavista yksityiskohdista voitaisiin keskustella myöhemmin. Tämän tosiasian tajuaminen oli, ulkoministeri tähdensi, taustana myös päätökselle Pekkalan valtuuskunnan lähettämisestä Moskovaan.²⁶

Merkille pantavaa on, että todellisen huolestuneisuuden ohella Suomen poliittisen johdon kannalta oli tarkoituksenmukaista korostaa tilanteen vaikeutta Moskovassa käydyistä neuvotteluista syrjäytetyille briteille, joiden loukkaamista haluttiin välttää. Sotatapahtumiin perustuvaa Neuvostoliiton päätösvaltaa alleviivaamalla voitiin jo etukäteen perustella suomalaisten varovaista linjaa rauhankysymyksen käsittelyn myöhemmissä vaiheissa.

Saman informaation Enckell välitti myös Yhdysvaltain lähettiläälle Maxwell Hamiltonille. Huolestuneelle amerikkalaiselle hän vakuutti sotilassopimuksen puuttuneen Moskovan keskustelujen asialistalta. Sen aika tulisi vasta myöhemmin. Valvontakomissiosta vapautumiseksi ja Suomen täydellisen suvereniteetin palauttamiseksi oli nyt tärkeintä päästä mahdollisimman pian lopulliseen rauhaan. Sopimuksen sisällöstä yhtä vähän kuin sen laadinnan aikataulustakaan suurvallat eivät toistaiseksi olleet informoineet Suomea, joka niinikään oli edelleen täysin tietämätön, missä määrin ja milloin sitä valmisteluprosessin varrella kuultaisiin.

USA:lta Enckell ei silti etsinyt tukea. Päinvastoin hän totesi kiertelemättä Hamiltonille Kremlin ilmeisesti pitävän tämäntapaista Helsingin aloitteellisuutta epäystävällisenä tekona, josta olisi seurauksena vain Suomen oman aseman huononeminen.

Yhdysvaltain lähettiläs oli täysin samaa mieltä. Raportissaan Washingtoniin hän korosti, ettei USA:n pitänyt rohkaista niitä suomalaisia piirejä, jotka vastustivat hallituksen yhteistyölinjaa Neuvostoliiton kanssa. Tuki olisi vahingollista Suomen etujen ja ylipäänsä »sellaisen Suomen kannalta, jonka me haluaisimme edelleen säilyvän».

Yllytyspolitiikka seurauksineen ei luultavasti kylläkään johtaisi laajamittaiseen intressien yhteentörmäykseen USA:n ja Neuvostoliiton välillä, mutta aiheuttaisi sen sijaan Moskovan taholta Helsinkiin kohdistuvaa painostusta, jonka tulokset saattoivat rajoittaa amerikkalaisten paikallisia yhteyksiä ja vaikutusvaltaa. Yhdysvaltain etujen mukaista olisi siis noudattaa Suomessa entistä varovaista ja jyrkkiä toimenpiteitä kaihtavaa linjaa.²⁷

Pariisin rauhankonferenssin aattona Suomen ainutlaatuinen asema »entisten satelliittien» joukossa oli näin edelleen vakiintunut siinä mielessä, että molemmat superoallat (Neuvostoliitto tosin huhti-toukokuussa 1946 esille tullein varauksin) pitivät täällä vallitsevaa status quota ainakin toistaiseksi omien etujensa kannalta hyväksyttävänä ratkaisuna.

Pekkalan valtuuskunnan Moskovassa saaman kielteisen vastauksen jälkeenkin Paasikivi piti kiinni aluekysymyksen ottamisesta esille Pariisin rauhankonferenssissa, vaikka tuloksista ei juuri ollutkaan toiveita. Samalle kannalle asettui hänen neuvonantajansa K. J. Ståhlberg.²⁸ Paasikiven mielestä Karjalan luovuttaminen merkitsi Suomelle taloudellisestikin raskasta menetystä, joka teki elämän entistä vaikeammaksi. Tästä asiasta vaikenemista ei oma kansa ymmärtäisi, ja ihmettelyä syntyisi myös maan rajojen ulkopuolella. Hallitusta syytettäisiin jälkikäteen toimettomuudesta ja puuttuvasta halusta tehdä kaikki mahdollinen tilanteen korjaamiseksi.

»Venäläisetkin voivat sanoa ja luultavasti sanovatkin, että me emme ole esittäneet näkökantaamme ja ehdotuksiamme … Kaikki suurvallat ajavat nykyään alastonta valtapolitiikkaa. Neuvostoliitto voisi kylmästi jälkeenpäin sanoa, että suomalaiset eivät puhuneet mitään rauhankonferenssissa Karjalasta».²⁹

Nämä perustelut Paasikivi esitti 7.5.1946 Pekkalalle, Enckellille ja Sventolle sekä muutamaa viikkoa myöhemmin hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle.

Kevään ja kesän 1946 kuluessa Helsingin ulkoministeriö yritti sitkeästi lähetystöjensä välityksellä päästä selville siitä, mitä Pariisin ulkoministerikonferenssissa oli tapahtumassa. Koska Suomen rauhansopimusluonnos saataisiin tiedoksi sekä missä ja milloin sitä voitaisiin kommentoida? Tulokset jäivät vaatimattomiksi. Lähettiläs Helo raportoi toukokuussa Suomen kysymystä pidettävän Pariisissa suhteellisen selvänä, minkä vuoksi sitä kohtaan ei tunnettu erityistä kiinnostusta. Viivytys johtui ulkoministerikonferenssin yleistilanteesta. »Kaikilla on myötätuntoa Suomea kohtaan ja toivovat sille parasta, mutta katsovat, että asian ratkaisu kuuluu Neuvostoliitolle ja että Suomella ei sen vuoksi ole syytä hermostua ja ryhtyä kehittämään asiaa laajemmalle.»³⁰

Ulkoministeriö halusi kuitenkin tietää, pitäisikö oma-aloitteisesti lähettää valtuuskunta Pariisiin Balkanin »entisten satelliittien» jo toteuttamalla tavalla, vaiko jäädä odottamaan virallista kutsua. Helo kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ranskan ulkoministeriössä ei katsottu suopein silmin kuluaaripolitiikkaa, jota ei Suomellekaan suositeltu.

Samaa mieltä oli Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuuluva varaulkoministeri Dekanozov. Helon kanssa käymästään keskustelusta laatimassaan muistiossa hän mainitsi huomauttaneensa suomalaisdiplomaatille, että jollei avoimia kiistakysymyksiä ollut, valtuuskunnan saapuminen Pariisiin voisi osoittautua kokonaan aiheettomaksi. Ilmaisten olevansa samaa mieltä Helo luisteli tilanteesta toteamalla, ettei hän tiennyt Helsingin aikeita.³¹

Ajankohtaiseksi rauhanasian teki Helsingissä eräiden karjalaisten kansanedustajien Paasikivelle kesäkuussa jättämä kirjelmä, jossa presidenttiä pyydettiin matkustamaan Moskovaan neuvottelemaan Stalinin kanssa aluekysymyksestä. Pekkalan delegaatioon kuulunut Svento suositteli kuitenkin hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle varovaisuutta. Presidentin matka todennäköisesti epäonnistuisi; olihan suomalaisille moneen kertaan sanottu – viimeksi Stalinin itsensä suulla rajakysymystä pidettävän lopullisesti ratkaistuna.³²

Valiokunnan lykättyä asian presidentin Moskovan-matkaa koskeva lopullinen ratkaisu tehtiin Kultarannassa 12.7.1946 pidetyssä hallituksen istunnossa. Pekkalan ja Leinon tukeman Sventon toistettua kielteisen kantansa heihin yhtyi Moskovassa mukana ollut Ralf Törngren. Kuultuaan kahdesti omin korvin Stalinin kielteisen vastauksen rajan muutostoiveisiin hän ei voinut suositella presidentin matkaa. Toteutettuna se voisi antaa aihetta epäilyksiin ja syytöksiin revanssihengestä. Pariisissa sen sijaan Suomen valtuuskunnalle tarjoutuisi tilaisuus tähdentää Karjalan menetystä ankarana iskuna Suomelle, missä yhteydessä voitiin kiinnittää huomiota myös sotakorvauskysymykseen. Näin myös päätettiin kenenkään asettumatta suoranaisesti tukemaan karjalaisten aloitetta.³³

Yhtä tuloksettomaksi jäi Carl Enckellin erikseen tekemä ehdotus presidentin vierailun toteuttamisesta incognito. Paasikivi hylkäsi aloitteen suoralta kädeltä. Mitä intressiä Stalinilla voisi olla konspiratiivisiin keskusteluihin, joita hän varmasti oudoksuisi? Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun rauhan asiaan intensiivisesti osallistunut Molotov oli parhaillaan Pariisissa. Muutenkaan hanke, josta aivan liian monet henkilöt tietäisivät, ei varmasti pysyisi salassa sen enempää Venäjällä kuin Suomessakaan.

Stalinin mahdollinen asettuminen kielteiselle kannalle tekisi ikävän ja vahingollisen vaikutuksen. Parhaassakin tapauksessa keskustelun toteutuminen toisi mukanaan sen, ettei asiaa enää voitaisi ottaa esille Pariisissa. Kun kysymys ensi sijassa oli suomalaisten toiveiden dokumentoimisesta yleistä mielipidettä, ulkomaita ja jälkimaailmaa varten, parhaan forumin siihen tarjosi Pariisin rauhankonferenssi.

Sitäpaitsi keskustelu Stalinin kanssa nostattaisi Paasikiven mielestä luultavasti esille myös puolustusliittokysymyksen, joka ilman eduskunnan hyväksyntää ei ollut lainkaan kypsä vakavien neuvottelujen kohteeksi. Neuvostoliiton ja länsivaltojen välien ajankohtaisen tilan sekä Suomen länsisuhteiden kannalta liittosopimuksen esille ottamnen saattoi muutenkin olla epäedullista. Onneksi Stalin ei ollut puuttunut asiaan Pekkalan vierailun yhteydessä.³⁴

Forum tulisi siis olemaan Pariisin rauhankonferenssi. Siellä pitäisi avoimesti tuoda esiin, kuten Paasikivi tähdensi Kultarannassa käyneelle G. A. Gripenbergille, etteivät suomalaiset tyytyisi järjestelyyn, joka riistäisi heiltä Viipurin läänin. Lähettiläs oli sama mieltä. »Valtuutettujemme olisi kysyttävä – kohteliaasti mutta päättäväisesti – oliko meillä oikeus esittää mielipiteemme. Jos se kiellettäisiin, emme tietenkään voisi sanoa mitään, mutta myönteisessä tapauksessa meidän olisi lausuttava kantamme.»³⁵

Heinäkuun loppupuolelle tultaessa suomalaiset eivät vieläkään – lukuisista yrityksistään huolimatta – olleet saaneet tietoonsa rauhansopimusluonnoksen tekstiä.³⁶ Virallinen kutsu ja informaatio osallistumistavasta puuttuivat niinikään. Konferenssin yleisluonteesta ei valtakunnan poliittisella johdolla silti ollut illuusioita. Heinäkuun 11. päivänä 1946 pidetyssä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa Enckell koetti laimentaa parlamentaarikkojen liiallista toiveikkuutta. Kysymys ei ollut rauhankonferenssista sanan perinnäisessä merkityksessä vaan taktisista syistä tarpeellisena pidetystä välivaiheesta suurvaltojen voitetuille maille sanelemien rauhansopimusten laadinnassa. »Tällä menettelyllä pyritään ilmeisesti antamaan rauhansopimuksille yleisesti hyväksyttyjen ja sikäli oikeudenmukaisten sopimusten luonne.» Samaa tarkoitusta palveli voitettujen kutsuminen kuultaviksi. Se ei merkinnyt osallistumista varsinaisiin neuvotteluihin vaan lähinnä informaation antamista voittajamaiden niin halutessa.³⁷

Kauan kaivattu rauhansopimusluonnos saatiin vihdoin Suomeen erikoislaatuisella tavalla. Lähettiläs Helon residenssin naapurina asuva Kiinan suurlähetystön neuvos antoi 23.7.1946 suomalaisen diplomaattikollegan lukea läpi hallussaan olleen sopimusluonnoksen kopion ja tehdä siitä muistiinpanot. Samana päivänä Ranskan Helsinginlähettiläs Daniel Levi tarjosi »yksityisesti» ulkoministeri Enckellille tilaisuuden tutustua rauhansopimukseen ja otattaa siitä jäljennöksen. Näin se myös tuli 24.7.1946 Kultarannasta palanneen presidentin tietoon. Vasta viikkoa myöhemmin Helo sai virallisesti tekstin Ranskan ulkoministeriöstä.³⁸

Vaikka myöhemmin kävikin ilmi sopimusluonnoksen ns. poliittisten artiklain (6-9) olevan samoja kaikkien viiden »satelliitin» kohdalla, ne herättivät Paasikivessä silti voimakkaita epäilyksiä. Rajoittaessaan maan suvereniteettia artiklat voisivat tulevaisuudessa osoittautua Neuvostoliiton käsissä vaarallisiksi painostuskeinoiksi. Käytyään purkamassa huoliaan Ståhlbergille Paasikivi sai kuitenkin lohdutusta. Artikloista kuudes (ihmisoikeudet) ja seitsemäs (poliittisten vankien vapauttaminen sekä diskriminatorisen lainsäädännön kieltäminen) olivat »vähemmän vaarallisia»; sisältyiväthän 6. artiklan luettelemat oikeudet tavallaan jo maan hallitusmuotoon. Suomessa ei ollut diskriminatorista lainsäädäntöä. Ikävämpiä olivat tulkinnanvaraisuudessaan artiklat kahdeksan ja yhdeksän (fascististen sekä muiden Neuvostoliittoa tai toisia Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan suuntautuvaa propagandaa harjoittavien järjestöjen kieltäminen sekä sotarikollisten pidättäminen ja tuomittavaksi luovuttaminen).

Ståhlbergin mielestä kaikki nämä artiklat eivät oikeastaan kuuluneet rauhansopimukseen, minkä vuoksi ne olisi hyvä poistaa ja korvata jollakin yleisellä sanonnalla. Mutta vaikka tässä ei onnistuttaisikaan, lopullinen rauha olisi joka tapauksessa parempi kuin »nykyinen välitila». Paasikiven tyytymättömyys ei silti kaikonnut hänen pitäessään monia sopimusluonnoksen artikloja epätäsmällisinä ja tulkinnanvaraisina. »Suomalainen juristiylioppilas, joka kirjoittaisi tämmöistä lakitekstiä, saisi reput», valtion päämies pauhasi ministereilleen. ³⁹

Odotettaessa virallista kutsua Pariisiin Suomessa ryhdyttiin kaavailemaan sinne matkustavan valtuuskunnan kokoonpanoa. Ensisijaiseksi ongelmaksi muodostui delegaation puheenjohtajuus sekä sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaan jäsenyys. Jo keväästä saakka Paasikivi oli kaavaillut puheenjohtajaksi ulkoministeri Carl Enckelliä, kun taas kommunistien mielestä tämä piti pudottaa kokonaan pois valtuuskunnasta, jota johtaisi pääministeri Mauno Pekkala. Myös Leinon tuli ehdottomasti lähteä mukaan, sillä Neuvostoliitto tekisi myönnytyksiä vain vasemmistojohtoiselle delegaatiolle.

Kuultuaan syrjäyttämishankkeesta loukkaantunut Enckell pyysi sekä kirjallisesti että suullisesti Paasikiveltä eroa, mihin presidentti ei kuitenkaan suostunut pitäen ulkoministeriä »korvaamattomana», koska kommunistit myöntyisivät Pariisissa »kaikkeen». Paasikiven niinikään kannattaman Tarton rauhanneuvottelujen veteraanin ja vuoden 1940 Moskovan matkakumppanin Voionmaan synniksi äärivasemmisto luki tämän v. 1941 eduskunnassa pitämän, Itä-Karjalan Suomeen liittämistä kannattaneen puheen, mikä taas Paasikiven mielestä joistakin Voionmaan epäonnistuneista sanakäänteistä huolimatta ei kelvannut esteeksi rauhanvaltuuskunnan jäsenyydelle.⁴⁰

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä presidentin »hienotunteinen» kielenkäyttö 19.7.1946 Kesärantaan kokoontuneen valtioneuvoston keskustelun siirtyessä Leinon ja Pekkalan ehdokkuuteen. Eikö herroilla ollut lainkaan itsekritiikkiä? Mitä poliisiministerillä oli tekemistä Pariisissa? Kyseessä oli ulkopoliittinen asia. Vielä vähemmän armoa valtionpäämiehen silmissä saavutti ehdotus pääministerin asettamisesta delegaation johtoon: »Ei Mauno Pekkalasta ole rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi… meillähän on ulkoministeri, joka osaa ranskaa ja pystyy edustamaan maataan.»

Läsnä ollut Leino kertoo: »Manu nousi kiivaasti pöydästä ja poistui sivuhuoneeseen. Vähän ajan kuluttua – nähtävästi hän oli käynyt ottamassa vahvistusta takataskussa aina pitämästään ‘pluntasta’ – hän tuli takaisin ja sanoi lujasti: ‘No miksei herra tasavallan presidentti sitten valinnut Enckelliä pääministeriksi, kun hän kerta on niiri passeli mies.’» Toivo Heikkilän muistiinpanojen mukaan Pekkala olisi kävellyt Kesärannan laiturille saakka. »Hän oli poissa suunniltaan. Kun hän kumarteli kaiteen yli veteen, ei sivullinen voinut tietää, arvosteliko hän kuvansa sopivuutta Pariisiin, vai aikoiko hän hukuttautua kärsimänsä loukkauksen aiheuttamassa masennustilassa.»

Sanailu jäi tuloksettomaksi, mutta loppujen lopuksi kompromissi löytyi seuraavana päivänä siten, että Mauno Pekkala kuitenkin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi ja Enckelliä puolestaan hyvitettiin varapuheenjohtajan tehtävällä. Erimielisyyttä aiheutti myös kysymys Cay Sundströmin ja Eero A. Wuoren ehdokkuudesta, mikä ratkaistiin määräämällä heidät yhdessä Johan Helon kanssa delegaation »poliittisiksi asiantuntijoiksi». Varsinaisiksi jäseniksi valtuuskuntaan tulivat Pekkalan ja Enckellin lisäksi kommunistien Yrjö Leino, sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa, maalaisliiton Lennart Heljas sekä myöhemmin vielä ruotsalaisten John Österholm. Kaikkiaan Suomen valtuuskuntaan kuului eri alojen asiantuntijat mukaan lukien n. 30 henkilöä. Pääsihteerinä toimi lakitieteen tohtori Tauno Suontausta. ⁴¹

Lopullisesti rauhanvaltuuskunnan edellä esitetyn mukainen kokoonpano vahvistettiin presidentinesittelyssä 2.8.1946. Edellisenä päivänä Paasikivi oli säälimättä arvostellut Pekkalaa kommunisteja myötäilevästä radiopuheesta, joka oli pidetty presidentin tietämättä.

»Sanoin, että hänen olisi myös pitänyt, jos puhui, jollakin tavoin mainita siitä, että eräillä tahoilla (kommunistien) kiitetään rauhanehtoja meille kohtuullisiksi ja hyviksi. Sanoin mm. että Pekkala antaa Leinon liiaksi vaikuttaa itseensä. Sanoin myös, että hän, Pekkala, ei ole vahva mies.»

Henkisesti pahoinpidellyn pääministerin tarjoutuessa jättämään paikkansa presidentti ei suostunut tähänkään. Rauhanneuvottelujen aattona ero ei käynyt päinsä, mutta asiaan voitaisiin palata myöhemmin. Päiväkirjaan tuli vielä »refleksio»: »Pekkala on heikko mies, hän kulkee liiaksi kommunistien nauhassa.»⁴²

Seuraavana päivänä pidetyssä presidentinesittelyssä, jolloin valtuuskunta lopullisesti nimitettiin, vanha valtionpäämies katsoi aiheelliseksi antaa satikutia koko hallitukselle. SKDL:n lehdet Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana olivat kirjoittaneet kohtuullisista ja oikeudenmukaisista rauhanehdoista, jollaisiksi suomalaisten pitäisi ne tunnustaa. Nämä lehdet puhuivat vain Suomen hyökkäyksestä v. 1941 Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

»Mutta he unohtavat, että meillä on ollut Neuvostoliiton kanssa ei yksi, vaan kaksi sotaa. Ensimmäinen sota alkoi 30.11.39, ja silloin me emme hyökänneet. Että meidän politiikkamme silloin oli typerää, kun emme antaneet perään ja tehneet sovintoa Neuvostoliiton kanssa, on eri asia, mutta laillinen oikeus oli meidän puolellamme.

On ymmärrettävää, että Neuvostoliitto haluaa unohtaa talvisodan, mutta että suomalaiset sen unohtavat, on omituista.

Ottaen huomioon molemmat sodat täytyisi minun mielestäni tulla siihen johtopäätökseen, että kohtuullinen rauha, venäläisten kannaltakin katsoen, pitäisi olla lievempi kuin maaliskuussa 1940 tehty ja syyskuussa 1944 ja nyt meille saneltu.

Eri asia on, että me poliittisista syistä emme voi julkisesti puhua talvisodasta. Kansainvälisessä politiikassa ei nykyaikana oikeus eikä totuus ole kunniassa, vaan siinä eletään useasti valheellisuuden ilmapiirissä.»⁴³

Yrjö Leino oli saanut jälleen raportoitavaa.

Kauan odotettu ja kiistelty »21 kansakunnan konferenssi» kokoontui vihdoin 29.7.1946 Pariisin Luxembourg-palatsissa tarkastamaan ulkoministerineuvoston laatimia luonnoksia Italian, Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Suomen rauhansopimuksiksi. Konferenssin yleisistunnot käynnistyivät toista viikkoa kestäneenä, sinänsä välttämättömänä pidettynä »poliittisena paraatina» osanottajamaiden valtuuskuntien esittäessä vuoron perään enemmän tai vähemmän fraseologiset alkupuheenvuoronsa.

Asiallinen painopiste oli samaan aikaan kokoontuneessa menettelytapavaliokunnassa. »Pienten maiden» valtuuskuntien johtoasemaa tavoitteleva Australian ulkoministeri Herbert Evatt vaati konferenssin päätökset tehtäviksi »demokratian periaatteiden mukaisesti» yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Molotov, jota jo tässä vaiheessa selvästi muotoutuneen »itäblokin» (Neuvostoliiton lisäksi Ukraina, Valko-Venäjä, Puola, Tsekkoslovakia ja Jugoslavia) edustajat kannattivat, ei voinut hyväksyä ehdotusta, vaan piti kiinni ulkoministerineuvoston antamasta 2/3 ääntenenemmistöä edellyttävästä suosituksesta, mitä taas Yhdysvaltain ulkoministeri Byrnes ei pitänyt ehdottoman sitovana. Englanti esitti nyt kompromissiratkaisua, jonka mukaan rauhankonferenssi voisi esittää suurvaltojen ulkoministerineuvostolle sekä 2/3:n että yksinkertaisella ääntenenemmistöllä hyväksyttyjä suosituksia.

Toista viikkoa kestäneen kiistelyn jälkeen konferenssin yleisistunto vihdoin 9.8.1946 hyväksyi komission tämänsisältöisen ehdotuksen 15 äänellä itäblokin 6 ääntä vastaan. Byrnes piti äänestysmenetelmästä käytyä julkista riitaa »moraalisena voittona» pienten kansojen voidessa tuoda vapaasti esiin mielipiteensä konferenssissa, joka samalla ilmentäisi »maailman omaatuntoa». Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan »epädemokraattisuus» oli paljastettava mahdollisimman selvästi. Tosiasiassa kuitenkin äänestysmenetelmäkiista osoitti jo sellaisenaan kummankin osapuolen menettäneen toivonsa konsensukselle rakentuviin päätöksiin pääsemisestä.

Pyrkiessään mobilisoimaan maailman yleisen mielipiteen Neuvostoliittoa vastaan Byrnes vaati täydellisen julkisuusperiaatteen noudattamista ei vain yleisistunnoissa vaan myös komissioiden kokouksissa, joihin tiedotusvälineiden edustajille tuli olla vapaa pääsy. Mitään ei saanut jäädä salaan. Amerikkalaisten virallista ja julkista ehdotusta eivät toiset delegaatiot katsoneet voivansa ryhtyä avoimesti vastustamaan. Varsinaiset vakavat neuvottelut tehtiin näin mahdottomiksi. Tietäessään puheensa tulevan välitetyksi saman tien koko maailman korviin kukin valtuutettu tietenkin kohdisti sanansa, ei niinkään toisille valtuutetuille, kuin tiedotusvälineille ja suurelle yleisölle.

Sitkeähenkisen proseduuririidan saatua ratkaisunsa 9.8.1946 konferenssi päätti seuraavaksi kuulla yleisistunnossaan entisiä vihollismaita, joiden esitettyä näkökohtansa sopimusluonnosten yksityiskohtainen käsittely komissioissa alkaisi. Sihteeristön työskentelyä voidaan silti tuskin luonnehtia kovin kiihkeätempoiseksi. Elokuun 9. päivän päätökseen perustuva virallinen osallistumiskutsu tuli perille Suomen Pariisin-lähetystöön vasta viisi vuorokautta myöhemmin, 14.8.1946.

Paasikiven 9.8.1946 allekirjoittamien yleisohjeiden mukaan konferenssiin lähtevän valtuuskunnan oli kaikissa neuvotteluvaiheissa muistettava, että »pysyväisten hyvien ystävyyssuhteiden aikaansaaminen ja säilyttäminen Neuvostoliiton kanssa on Suomen ulkopolitiikan pääperiaate». Sanat oli siksi asetettava mahdollisimman varovaisesti ja kaikkea kärkevyyttä karttaen. »On myös vältettävä antamasta sitä käsitystä, että me juonittelemme, intrigoimme, venäläisten selän takana Neuvostoliittoa vastaan.»

Aluekysymyksessä oli selostettava Karjalan ja Porkkalan taloudellinen ja historiallinen merkitys. Sen tärkeyden vuoksi »ei Suomen hallitus, Suomen kansan etujen vaalijana, katso voivansa olla tässä viimeisessä tilaisuudessa esittämättä Suomen näkökantoja ja toivomuksia». Ministeri Leinon epäillessä luovutettuihin alueisiin viittaamisen tarpeellisuutta Paasikivi lausui kysymyksen olevan toteavasta selostuksesta. Pääministeri Pekkala säesti presidenttiä huomauttamalla »sen asian kuitenkin olevan meidän kaikkien mielissä».

Suomen taloudellisen tilan ja sotakorvausten osalta oli ohjeiden mukaan verrattava maalle sälytettyä rasitusta muihin toisen maailmansodan jälkeen määrättyihin sotakorvauksiin ja koetettava vaikuttaa summan vähentämiseksi. »Tärkeimpiä päämääriä neuvotteluissa on saada Suomen suvereeninen itsenäisyys ja vanha pohjoismainen demokraattinen järjestys säilytetyksi.» Tässä yhteydessä Paasikiveä huolestutti artiklojen 6-9 lisäksi artikla 33, jonka mukaan rauhansopimuksen tulkintaa koskevat erimielisyydet ratkaisisivat Neuvostoliiton ja Iso-Britannian Helsingin-lähettiläät yhdessä. Valtuuskunta saikin mukaansa sopimusluonnoksen eri artikloita koskevat seikkaperäiset ohjeet.⁴⁴

Valtionpäämiehen mieliala ei parantunut valtuuskunnan 11.8.1946 Helsingissä pitämässä kokouksessa, jossa Mauno Pekkala luki ehdotuksen delegaation nimissä Pariisissa pidettäväksi puheeksi. Siinä pääministeri teki kansainväliselle kuulijakunnalle tiettäväksi maansa joutuneen huonoon seuraan, natsi-Saksan satelliittien joukkoon, mihin nyttemmin tuomitut »sotapoliitikot» olivat syypäitä. Heidän rikkomuksensa Suomen kansa halusi nyt sovittaa.

Kommunistien kantaa noudatteleva tekstiluonnos ärsytti suuresti Paasikiveä ja lukuisia muita hallituksen jäseniä. Omaan kansaan kohdistuva yksipuolinen syyttely »koko maailman edessä» oli presidentin mielestä »arvotonta puhetta» sitäkin suuremmalla syyllä, kun ei voitu lausua suoraa käsitystä talvisodasta ja sen alkamiseen liittyvistä seikoista.

Presidentin vaatimuksesta Enckell ja Voionmaa kirjoittivat Pekkalan puheen kokonaan uudestaan poistaen siitä Saksan kanssa liittoutumista ja »sotapolitiikkaa» koskevat kohdat. Valtuuskunta hyväksyi korjatun version, jolle myös pääministeri Pekkala antoi kannatuksensa, viimeisessä ennen lähtöään pitämässään kokouksessa 12.8.1946. Jäähyväispuhuttelussaan presidentti painokkaasti kielsi lähtijöiltä kaiken eriseuraisuuden. Valtuuskunnan oli Pariisissa esiinnyttävä yksimielisenä.⁴⁵

Helsingin hallitus oli alun pitäen selvillä siitä, ettei hyödyttänyt vedota länsivaltoihin Moskovassa laadittujen rauhanehtojen muuttamiseksi. Paasikiven antamiin ohjeisiin sisältynyt varoitus juonittelun välttämisestä oli vakavasti tarkoitettu. Samalla presidentti kuitenkin pyrki pitämään avoinna mahdollisuuksia ehtojen tarkistamiseen Suomen hyväksi joskus myöhemmin suorissa neuvotteluissa Moskovan kanssa. Siksi oli etukäteen varmistettava edellytykset sen argumentin torjumiseksi, että Suomi oli aikanaan vastaväitteittä ja omia näkökohtiaan esittämättä hyväksynyt rauhanehdot. Olihan Kreml vuoden 1944 keväälläkin jyrkästä kielenkäytöstään huolimatta ilmaissut ihmetyksensä siitä, etteivät suomalaiset tehneet perusteltua vastaehdotusta Paasikivelle ja Enckellille tuolloin jätettyihin ehtoihin.

Toisaalta hallituksen oli otettava huomioon suuren yleisön tunteet. Laajoissa piireissä – ei suinkaan vain luovutetulta alueelta kotoisin olevien karjalaisten keskuudessa – kuviteltiin yhä Pariisin konferenssia jonkinlaiseksi kansainväliseksi korkeimmaksi oikeudeksi, joka korjaisi sodanjälkeisessä maailmassa vallitsevat vääryydet. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Paasikivi totesi myöhemmin olevansa kyllä reaalipoliitikko, mutta oli olemassa myös toinen realiteetti: Suomen kansan ajattelutapa. »Kun meidät kerran on kutsuttu Pariisiin ja pyydetty ilmaisemaan mielemme, on vaikea mennä sanomaan vain, että olemme tyytyväisiä.»

Paasikiven tiheät viittaukset »vastuuseemme kansan ja historian edessä» eivät myöskään ole irrotettavissa presidentin henkilökohtaisesta taustasta ja siitä ryöpytyksestä, jonka hän aikanaan sai kestää ns. »Tarton häpeärauhan» solmijana. Vaikka tilanteet eivät sinänsä olleetkaan verrannollisia, hallituksen oli silti pystyttävä osoittamaan yleiselle mielipiteelle tekevänsä parhaansa sen taakan keventämiseksi, joka sodan seurauksena oli pantu Suomen kannettavaksi. Yhdentekevää ei liioin ollut, minkälainen kuva annettaisiin sotavuosina kauan eristettynä olleesta etäisestä maasta sen asioita ja poliittista asemaa huonosti tuntevalle muulle maailmalle. Kuten Max Jakobson on todennut, »vaihtoehtoina olivat karkeasti sanoen yhtäältä esiintyminen parannuksen tehneenä rikollisena, joka tunnustaa syntinsä ja alistuu ansaitsemaansa rangaistukseen, ja toisaalta Suomen kannan esittäminen tavalla, joka pyytämättä anteeksi menneisyyttä määrittäisi maan uuden ulkopoliittisen suuntauksen ja samalla toisi julki Suomen demokraattisen perinteen jatkuvuuden». Paasikivi valitsi jälkimmäisen tien.⁴⁶

Lähettiläs Helon sähkötettyä 9.8.1946 Italian esiintyvän rauhankonferenssin yleisistunnossa seuraavana päivänä voitiin Helsingissä odottaa Suomenkin vuoron pian tulevan. Vaikka virallinen kutsu yhä edelleen viipyi, valtuuskunta lähti vihdoin 13.8.1946 matkalle lentoteitse Tukholman kautta Pariisiin, jossa majoituspaikka, Hotelli Louvois, otti vieraansa vastaan vielä samana iltana.⁴⁷

Leinon ja Sundströmin avulla Moskova pysyi koko ajan hyvin informoituna suomalaisten aikeista. Helsingistä edellisenä päivänä palannut lähettiläs ilmaantui 27.7.1946 Dekanozovin puheille kertomaan Suomen hallituksen sisällä syntyneestä oppositiosta, jonka muodostivat Paasikivi ja Enckell. Tämä oppositio halusi muuttaa maan ulkopoliittista suuntausta ja sai tässä pyrkimyksessään tukea konservatiiveilta, kun taas hallituksen enemmistö asettui toiselle kannalle. Sundström kertoi edelleen tavanneensa Helsingissä ulkoministeri Enckellin, joka oli ilmoittanut valtuuskunnan ottavan Pariisissa esille rajakysymyksen ja sotakorvauksen vähentämisen 100 miljoonalla dollarilla. Omasta puolestaan Sundström vakuutti Dekanozville vastustavansa moisia aloitteita.⁴⁸ – Merkille pantavaa tässä yhteydessä on, että neuvostojohto näin pääsi etukäteen perille siitä, mitä suomalaiset aikoivat Pariisissa esittää.

Samaan aikaan Moskovassa vieraili myös Yrjö Leino yhdessä Hertta Kuusisen kanssa. Neuvostojohdon edustajista he tapasivat ainakin O. W. Kuusisen. Vaikka käydyistä keskusteluista ei ainakaan toistaiseksi ole käytettävissä suoranaisia lähteitä, voidaan jatkokehityksestä päätellä Pariisiin lähdössä olleen sisäministerin saaneen tuolloin ohjeet pitää yhteyttä rauhankonferenssiin osallistuvaan Neuvostoliiton valtuuskuntaan.⁴⁹

Pariisin konferenssin toinen vaihe alkoi 10.8.1946 hävinneiden maiden esittäessä lähipäivien yleisistunnoissa vuoron perään omat näkökohtansa. Puheenvuoron päätyttyä asianomainen valtuuskunta ohjattiin aina saman tien ulos kokoussalista tarjoamatta sille tilaisuutta jäädä kuuntelemaan lausuntonsa mahdollisesti synnyttämää keskustelua. Voitettujen kannanotot kiristivät selvästi konferenssin mielialoja erityisesti USA:n Byrnesin ja NL:n Molotovin iskiessä voimakkaasti yhteen.⁵⁰

Puheenjohtajana toimivan Ranskan ulkoministeri Georges Bidaultin avatessa iltapäiväistunnon 15.8.1946 klo 16 kutsumalla sisään viimeisenä vuoroaan odottaneen Suomen valtuuskunnan ilmapiiri konferenssisalissa yleensä ja supervaltojen välillä erityisesti oli kaikkea muuta kuin paras mahdollinen.

Pariisiin illalla 13.8.1946 oma-aloitteisesti saapunut Suomen valtuuskunta tuli perille lähes viime hetkellä. Seuraavana päivänä saatiin kauan odotetun virallisen kutsun myötä ilmoitus Suomelle vuorokautta myöhemmin tarjottavasta tilaisuudesta esittää näkökohtansa rauhankonferenssin yleisistunnossa. Hotellissaan 14.8. pitämässään ensimmäisessä kokouksessa delegaatio ryhtyi nyt hiomaan taktiikkaansa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan pääministeri Pekkala pitäisi yleisistunnossa suomenkielisen puheen, joka jaettaisiin käännöksenä konferenssin osanottajille. Näin meneteltäisiin siksi, että pääministerin ainoan vieraan kielen, saksan, käyttäminen voitaisiin kuulijoiden taholla tulkita provokaatioksi.

Valtuuskunnan »poliittiset asiantuntijat» Helo, Sundström ja Wuori antoivat kuitenkin ymmärtää, ettei Helsingissä Paasikiven ohjeiden mukaan laadittu ja hyväksytyksi tullut puheteksti tyydyttäisi Neuvostoliittoa. Aluekysymyksiä koskevat kohdat oli pyyhittävä kokonaan pois ja vanha politiikka tuomittava. Leino luonnollisesti asettui samalle kannalle ja koetti »pelastaa» Pekkalan väittäen hänen joutuneen »painostuksen alaisena» suostumaan puheen pitämiseen. Pelästynyt pääministeri olikin nyt valmis lykkäämään tehtävän ulkoministeri Enckellille, mihin taas epäluuloinen Leino ei suostunut.⁵¹

Varmemmaksi vakuudeksi Leino ja Sundström veivät vielä samana iltana – muun valtuuskunnan tietämättä – Pekkalan Neuvostoliiton suurlähetystöön ulkoministeri Molotovin puheille. Suomen pääministeri teki tällöin selkoa seuraavana päivänä pidettävästä puheesta, jonka sisältö vastasi ulkopolitiikasta määräävän presidentin ja hallituksen enemmistön kantaa. Hän, Pekkala, yhtä vähän kuin Leino ja Sundströmkään, ei sitä hyväksynyt.

Paljastamatta olevansa Sundströmin aikaisemman tiedotustoiminnan ansiosta jo selvillä suomalaisten aikeista Molotov totesi hallituksensa pysyvän entiseen tapaan välirauhansopimuksen kannalla niin hyvin sotakorvauksissa kuin rajakysymyksessäkin. Tunnustamatta molemmista asioista aikaisemmin käytyjä keskusteluja Molotov tiedusteli, miksi suomalaiset nyt esittivät uusia, odottamattomia vaatimuksia työntäen näin tervaisen lusikan ystävyyden hunajapurkkiin. Tästä ei hyvä seuraisi. Heihin ilmeisesti yritettiin vaikuttaa ulkomailta käsin niiden piirien taholta, jotka olivat tyytymättömiä suomalaisneuvostoliittolaisten suhteiden suotuisaan kehitykseen.

Pekkala myönsi auliisti herra Molotovin olevan aivan oikeassa ja lupasi yhdessä Leinon ja Sundströmin kanssa voimiensa mukaan taistella Paasikiven ohjeisiin nojautuvaa valtuuskunnan enemmistöä vastaan, missä kamppailussa Molotov toivotti heille menestystä.

Neuvostoliittolaisten muistiinpanojen valossa Molotovin taktiikka on varsin selvästi havaittavissa. Vieraillessaan edellisessä huhtikuussa Moskovassa Pekkalan delegaatio ei rohjennut yksilöidä Suomen aluetoivomuksia. Nyt Neuvostoliiton etujen mukaista oli peloitella asianomaiset mahdollisimman passiivisiksi myös Pariisissa. Tilannetta ei Helsingin valtuuskunnan kannalta parantanut säikähtäneen Pekkalan asettuminen neuvostoliittolaiselle kannalle hänen hyväksyessään Molotovin perusteettoman väitteen ulkopuolisten Suomeen kohdistamasta painostuksesta. Leino ilmoittikin lopuksi, ettei Pekkala seuraavan päivän yleiskokouksessa käyttäisi Suomen valtuuskunnan puheenvuoroa, joka annettaisiin Enckellin esitettäväksi.⁵²

Puhuttelu teki toivotun vaikutuksen. Seuraavana, esiintymispäivän aamuna järjestetyssä valtuuskunnan uudessa kokouksessa pääministeri ilmoitti lopullisesti, ettei hän enää halunnut vastata puheesta. Kuultuaan vasta nyt Pekkalan ja tämän avustajien vierailusta, jota hän – täydellä syyllä – piti kommunistien epälojaalina välistävetona, Enckell katsoi, että tämän jälkeen puheen pitäminen sovitussa muodossaan merkitsi protestia. Tekstiä oli joko muutettava tai sitten pyydettävä konferenssilta lykkäystä.

Österholmin, Voionmaan ja Heljaksen lausuttua julki tyytymättömyytensä presidentin vaatimaa yksimielisyyttä rikkovasta ja neuvotteluasemia heikentävästä pääministerin menettelystä valtuuskunta päätti valita Enckellin mainitsemista vaihtoehdoista ensimmäisen. Vaikka Leino Molotovin tahdon mukaisesti edelleen vaati aluekysymyksen jättämistä kokonaan pois, hän ei silti saanut tahtoaan täydellisesti läpi. Wuoren laatimassa »kompromissiesityksessä» tekstiä tosin muovailtiin ja lyhennettiin. Viittaukset talvisotaan sekä vuosisatojen aikana historiallisesti ja kansallisesti Suomeen kuuluneeseen Karjalaan jätettiin pois. Sen sijaan luonnehdittiin aluemenetysten – erityisesti Viipurin – aiheuttamia taloudellisia vaikeuksia ja todettiin:

»On ymmärrettävää, että luovutettavaksi määrättävien alueiden suuri merkitys on ylläpitänyt toivoa, että alueellisissa suhteissa lopullisessa rauhansopimuksessa saataisiin lievennyksiä.»

Sotakorvauksia ehdotettiin vähennettäviksi »esimerkiksi» 100 miljoonalla dollarilla, jotta »Suomi voisi varmemmin suoriutua sitoumuksistaan». Vaikka maailmansodan tapahtumat olivatkin johtaneet maan hävinneelle puolelle, korostettiin samalla sen uranuurtaja-asemaa valtiollisen demokratian toteuttamisessa, mikä merkitsi jyrkkää vastakohtaa natsismille. Havaittuaan sotapolitiikan turmiollisuuden Suomen kansa teki siitä lopun ja kulki nyt uusia linjoja »osallistuakseen pysyvään yhteistyöhön suuren itäisen naapurin kanssa rauhan ja hyvän naapurisovun ylläpitämiseksi tässä osassa Eurooppaa».

Valtuuskunnan pöytäkirjaan tehdyn merkinnän mukaan puheen esittäisi vastuusta irtisanoutuneen Pekkalan sijasta ulkoministeri Enckell. Lopullisen tekstin valmistuessa viime hetkellä ennen valtuuskunnan lähtöä Luxembourg-palatsiin se voitiin toimittaa Helsingin ulkoministeriön tietoon vasta jälkikäteen.⁵³

Enckellin luettua ranskankielisen puheensa lounastauon jälkeen vielä puolityhjässä konferenssisalissa ja Suomen delegaation tultua ohjatuksi ulos yleiskeskustelu jatkui. Sen kuluessa Molotov katsoi aiheelliseksi toistaa länsivaltoihin kohdistuneet syytöksensä sekä Italian että Balkanin maiden sopimusten osalta. Suomen kohdalla hänen lausuntonsa osoitti, ettei Helsingissä laadittuun puhetekstiin viime hetkellä tehtyjä muutoksia arvioitu riittäviksi.

»Unohtaen» aikaisemmat kontaktit hän toisti nyt Suomen esittäneen uusia ehdotuksia, joita ei aikanaan ollut saatettu ulkoministerineuvoston tietoon. Molotov edellytti rauhansopimuksen pohjaksi välirauhanehtoja, jotka Neuvostoliiton lisäksi olivat allekirjoittaneet sekä Iso-Britannia että Suomi itse. Leningradin turvallisuuden ja Suomen aikaisemman aggressiivisen politiikan vuoksi alueellisiin tarkistuksiin sankarikaupungin suunnalla ei voitu suostua. »Muita aluekysymyksiä en pysähdy tarkastelemaan.»

Sotakorvausvelvoitteen osalta, jota Suomi rehellisesti täytti, oli huomattava Neuvostoliiton jo myöntäneen tuntuvia helpotuksia, minkä lisäksi miehityskuluilta välttyminen (ainoana vihollismaista) jo sellaisenaan oleellisesti kevensi Suomen taakkaa.

»Neuvostoliitto… tulee harjoittamaan Suomeen nähden… hyvän naapuruuden politiikkaa, mikäli Suomi itse harjoittaa samanlaista politiikka Neuvostoliittoon nähden eikä taas muutu aseeksi kenenkään käsissä Neuvostoliittoa vastaan. Voi löytyä sellaisiakin, jotka haluaisivat keinotella suurvaltojen kesken eräissä kohdin ilmenevillä erimielisyyksillä. Emme neuvoisi naapuriamme Suomea liittymään tämänkaltaisiin suunnitelmiin ja alistumaan tämänluontoiseen painostukseen. Kokeilu, jossa Suomea käytettiin aseena suurvaltojen käsissä, osoittautui sangen ikäväksi Suomelle. Sitä ei pidä unohtaa.»

Suurvaltojen välisten ristiriitojen kyllästämässä ilmapiirissä suomalaiset olivat saaneet selkeäsanaisen varoituksen.⁵⁴

Saatuaan kuulla Helsingissä sovittuun puhetekstiin Pariisissa tehdyistä muutoksista Paasikiven ensireaktio oli epäröivä. »En ole vakuutettu, oliko tarpeen tehdä noita retusheerauksia». Molotovin puheesta sen sijaan presidentti purki raivostumistaan päiväkirjaansa:

»On niin vaikea elää tässä valheellisuuden atmosfäärissä. Molotov puhuu, että me emme ole aikaisemmin mitään toivomuksia ilmoittaneet. Olemme 9 kertaa ainakin puhuneet venäläisten kanssa välirauhansopimuksen ehdoista, erityisesti rajoista – Karjalasta. Ždanov sanoi minulle vihoissaan, että me siis emme tahdo täyttää välirauhansopimusta, kun puhuin karjalaisten toivomuksista. Hirmuista valhetta.»⁵⁵

Toisaalta Molotovin »karkealla» jyrkkyydellä oli Paasikiven mielestä kuitenkin se hyvä puoli, että näin todistettiin Suomen kansalle ja jälkipolville presidentin ja hallituksen tehneen parhaansa. Ennen 16.8.1946 pidetyn presidentinesittelyn alkua ministereille pitämässään »saarnassa» Paasikivi niinikään kiisti Molotovin väitteen siitä, ettei venäläisille ollut aikaisemmin puhuttu aluekysymyksestä. Suurvaltojen ulkoministerineuvosto taas ei pyynnöistä huolimatta ollut suostunut toimittamaan Helsinkiin edes rauhansopimuksen luonnosta. Mitä taas Pariisin rauhankonferenssiin tuli, suomalaisia oli sekä ranskalaisten järjestäjien että Dekanozovin taholta nimenomaan kehotettu välttämään valtuuskunnan lähettämistä ennen kutsun saapumista. Osansa saivat myös kotimaan kommunistit presidentin todetessa, että Molotov tuskin olisi päätynyt käsitykseen suomalaisten tyytyväisyydestä, ellei täältä käsin olisi esitetty sellaista.

Svento puolestaan myönsi nyt Paasikiven olleen »profeetallisen» ennustaessaan jo kauan sitten vaikenemisen Pariisissa johtavan venäläiset sanomaan, etteivät suomalaiset esittäneet mitään. Ulkoministeri saikin nyt presidentin ohjeet kehottaa Pariisin valtuuskuntaa julkisesti reagoimaan Molotovin puheeseen. Ellei se käynyt enää päinsä suullisesti konferenssin yleisistunnossa, oli levitettävä muistioita »mahdollisille ja mahdottomille henkilöille».⁵⁶

Pariisissa taistelutahto oli Molotovin puheen jälkeen kuitenkin jo murtunut. Omana käsityksenään valtuuskunta sähkötti Helsinkiin katsovansa aluekysymyksen saaneen ilmeisesti lopullisen ratkaisunsa. Paasikiven suosittelemaa menettelyä delegaatio ei siksi pitänyt tarkoituksenmukaisena.⁵⁷

Yleiskeskustelun ja hävinneiden maiden kuulemisen päätyttyä 15.8.1946 Pariisin rauhankonferenssi jakautui viiteen poliittis-alueelliseen komissioon (yksi kutakin voitettua maata kohti), kaikille yhteisiin sotilaskomissioon ja juridiseen komissioon sekä kahteen talouskomissioon, joista toinen käsitteli Italian sekä toinen Balkanin maiden ja Suomen rauhansopimusluonnoksiin kuuluvia taloudellisia artikloita.

Elokuun 16. päivänä 1946 kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa Suomen poliittinen ja aluekomissio, jonka oli määrä tarkistaa rauhansopimusluonnoksen johdanto sekä artiklat 1-12 ja 32-34. Komissioon kuului 12 maata: Australia, Valko-Venäjä, Kanada, Ranska, IsoBritannia, Intia, Uusi-Seelanti, Ukraina, Etelä-Afrikka, Tsekkoslovakia, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat.

Neuvostoliiton valtuuskunta ilmoitti heti aluksi suostuvansa välirauhansopimuksen allekirjoittajiin kuulumattomien amerikkalaisten ja ranskalaisten osallistumiseen keskusteluun mutta ei äänestyksiin. USA:n delegaatio katsoi silti aiheelliseksi – sisäpoliittisesti hankalasta vastuusta välttyäkseen – jättäytyä kokonaan pois komission työskentelystä. Puheenjohtajaksi valittiin Australian John Beasley, varapuheenjohtajaksi tsekki Peregrin Fisa sekä raportööriksi Britannian lordi Samuel Hood.

Toisessa kokouksessaan, 19.8.1946, komissio jatkoi menettelytapaongelmien käsittelyä. Kysymys oli lähinnä siitä, millä tavoin Suomen edustajia olisi kuultava. Tässä vaiheessa Ukrainan edustaja Tarasenko huomautti Suomen valtuuskunnan jäseniä (pääministeri Pekkala heidän joukossaan) jo istuvan kokoussalissa lehtimiehille varatuilla paikoilla. Puheenjohtaja Beasley yhtyi ukrainalaisvaltuutetun käsitykseen suomalaisten läsnäolon sopimattomuudesta heidän kuulemismenetelmäänsä koskevan keskustelun aikana.

Komission yksimielisestä kehotuksesta Pekkala avustajineen ohjattiin ulos lehdistön edustajien jäädessä edelleen seuraamaan istunnon kulkua. Tilaisuus oli kuitenkin periaatteessa julkinen ja suomalaiset saapuneet sinne konferenssin sihteeristön jakamien pääsylippujen nojalla. Tämän »opetuksen» jälkeen Pekkalan delegaatio ei Pariisinmatkansa aikana enää rohjennut pyrkiä kuuntelemaan maansa kohtalosta käytävää keskustelua.⁵⁸

Komissiokäsittelyn alkuvaiheessa Suomelle, kuten muillekin voitetuille maille, tarjottiin tilaisuus esittää kirjalliset huomautuksensa »omasta» rauhansopimusluonnoksestaan. Neuvostovaltuuskunta näki tässä etenkin aluekysymyksen osalta tiettyjä vaaroja. Suurvaltojen välien kiristyessä Moskova ei halunnut Suomea koskevan keskustelun valavan lisää öljyä tuleen. Neuvostoliiton vastaisista mielialoista lännen taholla oli saatu riittäviä näyttöjä. Toisaalta tiedettiin Suomensamalla suunnalla vanhastaan nauttimat sympatiat. Länsi saattoi käyttää hyväksi tuota seikkaa propagandassaan ja enemmistö komissioissa asettua kannattamaan Helsingin tekemiä muutosehdotuksia, mitä ei voitu pitää Neuvostoliiton etujen mukaisena.

Niinpä pelattiin »varman päälle» haluamatta tyytyä Molotovin yleisistunnossa Enckellin puheen jälkeen esittämään varoitukseen. Leinon käytyä useita puhelinkeskusteluja neuvostolähetystön kanssa Mauno Pekkala alkoi 19.8.1946 puhua valtuuskuntansa piirissä siihen suuntaan, että hänen pitäisi yhdessä Enckellin kanssa käydä Molotovin luona »tiedustelemassa Suomen mahdollisuuksia». Delegaatio antoi suostumuksensa. Voionmaan ja Enckellin mielestä vielä samana iltana toteutunut aloite ei selvästikään ollut Suomen pääministerin.⁵⁹

Vieraat Molotovin puolesta vastaanottanut varaulkoministeri Vyšinski ilmaisi avoimesti tyytymättömyytensä Suomen hänen mielestään tekemästä yrityksestä tavoitella lännen tukea Neuvostoliittoa vastaan. Helsinki näytti jatkavan vanhaa politiikkaansa. Takoen nyrkkiä pöytään kalvenneen Enckellin edessä Vyšinski raivosi: »Koettakaa vain saada raja siirretyksi lähemmäksi Leningradia vieraalla avulla, koettakaa myös tehdä sama muihin toivomuksiin nähden, niin saatte nähdä mihin se johtaa!» Suomalaisten esiintyminen oli Vysinskin mukaan saattanut vaaraan myös hänen hallituksensa aikomuksen suhtautua myönteisesti toivomuksiin Saimaan kanavan liikenteen järjestämisestä.

Enckellin huomautukseen, että neuvostovaltuuskunta tuomitsi kovin ankarasti Suomen menettelyn, Vyšinski vastasi: »En tuomitse, vaan ainoastaan varoitan… Jalomielisyyttä ei voi osoittaa oman turvallisuutensa kustannuksella.» Päin vastoin kuin Pekkala viisi päivää aikaisemmin Enckell puolestaan korosti Suomen johdonmukaisesti väittäneen ja myös tulevaisuudessa välttävän vieraan avun etsimistä, koska se tiesi rauhanehtojen kokonaan riippuvan Neuvostoliitosta. Mitään mahdollisuuksia toivomusten esittämiseen neljän suuren ulkoministerineuvostolle ei Suomelle aikanaan tarjottu. Aluekysymysten mainitseminen oli Suomen velvollisuus vaikeissa oloissa eläviä karjalaisia kohtaan ja kansalleen vastuullisena hallitus oli nyt ottanut ne vaatimattomassa muodossa esiin, kun kerran tilaisuus siihen oli tarjottu. Lopuksi Pekkala ja Enckell yhteisesti totesivat, että neuvostovaltuuskunnan kanta oli nyt saatu tiedoksi »ja tulemme ottamaan sen huomioon».⁶⁰

Kovasanaisesta kielenkäytöstään Moskovassakin hyvin tunnettu Vysinski ⁶¹ oli selvästi valittu varmistamaan Suomen delegaation pysyminen ruodussa, missä tehtävässä myös onnistuttiin. Voionmaan kuvauksen mukaan kertomus käynnistä Vyšinskin luona vaikutti valtuuskuntaan »pommin tavoin».

Helsinkiin päätettiin viipymättä lähettää sähke, jossa pyydettiin uusia ohjeita komissioille annettavista vastauksista niin hyvin sotakorvausten, aluekysymysten kuin poliittisten (6-9. ja 33.) artiklojenkin osalta. Sähkeeseen ei tullut mitään konkreettista ehdotusta alueista, vaikka Voionmaa halusikin suosittaa Helsingille valtuuksien antamista Saimaan kanavaa ja Porkkalan rautatietä (molemmat alueineen) koskevien ehdotusten tekoa varten. Pojalleen, Suomen Bernin-lähettiläälle Tapio Voionmaalle pettynyt professori kirjoitti:

»Käsittämätöntä on, että Suomen maa pannaan tanssimaan kansainvälisessä elämässä Leinon ja Sundströmin pillin mukaan. Enckell on liian heikko, Österholm ehkä liian naivi ja Heljas laskelmoiva yhtyäkseen lujaan vastarintaan kommunistista koalitiota vastaan, joka pitää käsissään omaa asemaansa ensi sijassa valvovaa Pekkalaa. Sorgligt men sant.»⁶²

Sisäpoliittisia näkökohtia etusijalla pitävä Voionmaa arvioi kuitenkin delegaation pessimismin syitä liian yksioikoisesti. Pekkalan esiintymisen osaltaan harhaanjohtamien Molotovin ja Vyšinskin varoitusten jälkeen aluekysymyksen esilleotto olisi näiden taholla tulkittu demonstraatioksi, jonka negatiivisia vaikutuksia Suomen ja Neuvostoliiton poliittisiin suhteisiin on vaikea kiistää. Näin vaarannettaisiin – kuten Vyšinski oli jo uhannutkin – Moskovassa keväällä saavutetut taloudelliset helpotukset. Niiden rooli taas kasvoi sitä suuremmaksi, kun mahdollisuudet lisäluoton saantiin Yhdysvalloista näyttivät heikoilta. Suurvaltojen sovittua keskenään Suomen rajoista komissioenemmistön asettumista Helsingin ehdotusten kannalle täytyi pitää varsin epävarmana, tällaisen asetelman käytännöllisestä merkityksestä puhumattakaan.

Pariisissa Suomen delegaatio oli koko ajan huolellisesti välttänyt pelaamasta lännen kortilla. Yhteydenotot rajoitettiin muodollisiin tervehdyskäynteihin. Englannin tiedettiin jättäneen Suomen rauhansopimuksen ensi sijassa Neuvostoliiton ratkaisuvallan piiriin. Ulkoministeri Bevinin kanssa Enckell ja Wuori keskustelivat 4.9.1946 neljännestunnin ajan Suomen kivihiilentarpeesta ja Britannian toimitusvaikeuksista. Raportin mukaan Bevin lopuksi totesi hymyillen: »Kyllä tunnen Teidän vaikeutenne ja sen, että ette voi niistä puhua.»

Amerikkalaisiin suomalaiset eivät ottaneet lainkaan yhteyttä, mitä voitiin muodollisestikin perustella sillä, ettei USA ollut osallinen Suomen rauhansopimuksessa. Konferenssin päätyttyä varaulkoministeri Dunn raportoi Pariisista Washingtoniin Suomen delegaation »vältelleen» amerikkalaisia.

Enckellin Helsinkiin lähettämän selonteon mukaan »suurvaltojen suhtautuminen… ilmenee Yhdysvalloissa usein ilmaistusta mielipiteestä, että Suomen pitää sopia Neuvostoliiton kanssa ilman vierasta apua. Ellei siis sellaista sopimusta saada aikaan, eikä Suomi pysty torjumaan valtausta ja muita maailmantapahtumiin liittyviä toimenpiteitä, on sen jakaminen Baltian maiden kohtalo, mitä Yhdysvallat eivät näytä pystyvän estämään.» Suomen oli Enckellin mielestä kaikessa vaatimattomuudessaan säilytettävä arvokkuutensa ja tahallista ärsyttämistä varoen samanaikaisesti vältettävä antamasta maailmalle kuvaa serviliteetistä Neuvostoliittoon nähden.⁶³

Pekkalan valtuuskunnan raportoitua käynnistä Vyšinskin luona Paasikivi esitteli hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle ja myöhemmin koko ministeristölle Pariisiin lähetettäväksi laatimansa ohjesähkeluonnoksen:

»Kun meidän on esitettävä toivomuksiamme, niinkuin Enckellin lukemassa lausunnossa jo tehtiin, niin emme voi esiintuoda muuta kuin mikä vastaa Suomen Eduskunnan ja kansan ajatuksia. Uudet ohjeet eivät välttämättömiä, mutta valtuuskunnalle, joka paikan päällä parhaiten osaa arvostella tilannetta, annetaan sen sijaan tarpeellinen liikkumavapaus.»

Muiden hallituksenjäsenten hyväksyessä Paasikiven kannan kommunistiset ministerit tahtoivat nimenomaisia ohjeita valtuuskunnalle olla enää puuttumatta aluekysymykseen. Asetelman toistuttua 20.8.1946 pidetyssä ulkoasiainvaliokunnan ja eduskunnan luottamusmiesten yhteisessä kokouksessa Pariisiin lähetettiin edellä mainittu, Paasikiven muotoilema ja enemmistön kannattama sähke.⁶⁴ – Pysyen periaatteessa entisellä, hallituksen ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan aikanaan yksimielisesti hyväksymällä kannallaan presidentti avasi samalla näin valtuuskunnalle sen kaipaaman peräytymistien.

Rauhankonferenssin pääsihteerin kehotettua Suomen valtuuskuntaa lähettämään komissiokäsittelyä varten 22.8.1946 mennessä kirjalliset huomautuksensa sopimusluonnoksesta delegaatio joutui määrittelemään menettelytapalinjansa. Pääministeri Pekkala, sisäministeri Leino sekä »poliittiset asiantuntijat» Helo, Sundström ja Wuori korostivat tällöin, että muutosehdotuksia oli tehtävä mahdollisimman vähän. Aluekysymyksessä ulkoministeri Enckell oli samaa mieltä. Ei kannattanut kuvitella Neuvostoliiton enää muuttavan linjaansa komissiokäsittelyssä. Suomen valtuuskunta oli jo täyttänyt velvollisuutensa kotimaan yleistä mielipidettä kohtaan yleisistunnossa pidetyllä puheella. Aluekysymyksen ottaminen vielä kerran esille merkitsisi vain mielenosoitusta, joka heikentäisi suhteita Neuvostoliittoon.

»Englanti ja Yhdysvallat eivät tule esittämään helpotuksia. Jos muut tekevät jotakin, tapahtuu se muussa kuin Suomen intressissä. Meidän päätehtävämme täällä on osoittaa, että kansainvälinen asemamme on stabiili. Emme saa vaarantaa asemaamme otteilla, jotka voivat viedä miehitykseen.»

Voionmaan mielestä taas Suomi oli kutsuttu kansainväliseen kokoukseen, jolle se jo yleispuheenvuorossaan oli esittänyt toivomuksensa. Tekisi oudon vaikutuksen kesken kaiken luopua asiansa ajamisesta. Kysymyshän oli vain toivomuksista eikä tyytymättömyyden ilmaisemisesta konferenssin päätöksiin. Ainakin voitaisiin kirjallisten huomautusten yhteydessä viitata Enckellin puheessaan mainitsemiin aluetoivomuksiin. Voionmaa, jota Heljas ja Österholm kannattivat, ei kuitenkaan saanut tahtoaan läpi.

Keskustelun katkeruutta osoittaa, että ratkaisevassa kokouksessa 22.8.1946 syytösten sinkoillessa puolin ja toisin »poliittisiksi asiantuntijoiksi» määrätyt kolme lähettilästä poistuivat mielenosoituksellisesti kesken istuntoa. Pekkalan asettuessa puheenjohtajana Leinon ja Enckellin kannalle aluekysymys oli valtuuskunnan osalta nyt loppuunkäsitelty. Asiasta ei puhuttaisi komissiokäsittelyyn menevissä kirjallisissa huomautuksissa mitään. Tämän ratkaisun jälkeen ministeri Leino katsoi puolestaan voivansa suostua sotakorvausten vähentämistä 100 miljoonalla dollarilla koskevaan esitykseen, minkä valtuuskunta päättikin tehdä.

Varovaisuutta pidettiin aiheellisena noudattaa myös ns. poliittisten artiklain käsittelyssä. Tekemättä yksilöityjä muutosehdotuksia valtuuskunta tyytyi 6-8 artiklojen kohdalla huomauttamaan kyseisten oikeuksien jo sisältyvän Suomen lainsäädäntöön, joten niiden noudattamisesta oli vain annettava vastaisuuden varalta takeet. Näin pystyttiin osoittamaan kotimaiselle mielipiteelle, että oli ainakin yritetty viitata Suomen lainsäädäntöön.

Seuraavasta, tuolloin vaarallisena pidetystä sotarikoksia koskevasta 9. artiklasta delegaatio totesi maansa jo ryhtyneen »kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin yhtä hyvin varsinaisten sotarikollisten kuin ns. sotasyyllisten rankaisemiseksi». Suomi oli tältä osin tunnontarkasti täyttänyt välirauhansopimuksen määräykset ja »kysymys sotasyyllisten rankaisemisesta on erityisen oikeudenkäynnin kautta tullut lopullisesti selvitetyksi liittoutuneita valtoja tyydyttävällä tavalla».

Delegaatio kiinnitti huomiota myös siihen, ettei syytettyjä Suomen kansalaisia voitu hallitusmuodossa julkilausuttua periaatetta rikkomatta tuomita ulkomaisissa tuomioistuimissa. »Valtuuskunta edellyttääkin, että kysymys on syytettyjen luovuttamisesta tuomittaviksi suomalaisissa tuomioistuimissa.» Jo haudatuksi tulleen sotasyyllisyysasian uudelleen ajankohtaiseksi tuloa peläten suomalaiset ajattelivat tässä yhteydessä myös vuoden 1945 »Leinon vankien» luovuttamisen kaltaisten ilmiöiden mahdollista toistumista. Ns. »61 nimen listan» perusteella syksyllä 1944 pidätettyjen »Miehikkälän vankien» kohtalo oli niinikään toistaiseksi epäselvä.

Presidentti Paasikiveä erityisesti huolestuttaneessa rauhansopimuksen tulkintakysymyksessä (33. artikla, lopullisessa rauhansopimuksessa 35. artikla) valtuuskunta Enckellin vaatimuksesta pysytteli Helsingissä omaksumallaan kannalla. Erimielisyydet olisi ensi sijassa pyrittävä sopimaan diplomaattiteitse. Jos tässä ei onnistuttaisi, asia olisi siirrettävä, elleivät osapuolet keskenään sopisi muusta menettelystä, vuoden 1907 Haagin konvention mukaiseen välitysoikeuteen.

Sotilasartiklojen osalta valtuuskunta esitti, että laivaston ja ilmavoimien sopimusluonnoksessa mainitut enimmäismäärät – 10 000 tonnia ja 60 lentokonetta – voitaisiin kaksinkertaistaa. Neuvostoliitolle luovutettava sotamateriaalin ylijäämä olisi katsottava sotakorvauksen lyhentämiseksi ja Englannille luovutettava vastaavasti Suomen sikäläisen sotavelan lyhennykseksi. Tuhottavaksi tulevasta materiaalista olisi siviilikäyttöön sopiva tai sovitettava osa voitava luovuttaa yleiseen kulutukseen. ⁶⁵

Moskovassa epäluulo Helsinkiä ja sen tarkoitusperiä kohtaan oli kuitenkin siinä määrin voimakas, ettei siellä tyydytty Molotovin ja Vyšinskin esittämiin varoituksiin. Suomen julkinen sana oli alun perin puoluerajoista riippumatta suhtautunut Enckellin puheeseen myönteisesti. Hertta Kuusisen oleskellessa parhaillaan Moskovassa ja Yrjö Leinon Pariisissa kotimaahan jääneet kommunistien johtomiehet sallivat lehtiensä puoltaa Enckellin puhetta, joka epäilemättä heijasti suomalaisten lähes yksimielisiä tunteita.

Vapaan Sanan mukaan »valtuuskunnan esitys pohjautui niihin asiallisiin seikkoihin, jotka ovat oleelliset rauhan kysymystä käsiteltäessä». Samoilla linjoilla oli SKP:n pää-äänenkannattaja Työkansan Sanomat. Lehden mielestä »valtuuskuntamme on osannut harkita asiat ja tilanteen ilmeisesti oikein ja esittänyt maamme näkökannan kansamme demokraattista osaa täysin tyydyttävällä tavalla».

Neuvostoliiton ilmaistua paheksuntansa ja Hertta Kuusisen palattua ohjeet mukanaan Moskovasta Helsinkiin SKP:n oli jyrkästi muutettava linjaansa ja tuomittava venäläisten kannan mukaisesti Enckellin puhe maanpetosta hipovaksi, taantumuksellisten innoittamaksi hyökkäykseksi. Näin käynnistettiin sittemmin »rauhankriisin» nimellä tunnettu SKP:n kampanja lehtikirjoituksineen, työmaa- ja torikokouksineen sekä julkilausumineen. Isälleen Hertta Kuusinen valitti, ettei hänelle pystytty Moskovassa kyllin nopeasti järjestämään lentokonetta. Saapumalla pari päivää aikaisemmin Helsinkiin hän olisi estänyt paikallisten kommunistilehtien »munaukset». . . »Paasikivi on omakätisesti johtanut taistelua taantumuksen puolesta alusta loppuun saakka.»⁶⁶

Edellisen kevään kokemusten pohjalla kampanja hermostutti ja ärsytti Paasikiveä, joka 27.8.1946 merkitsi päiväkirjaansa: »Tämä on hirmuista. Mikä on tässä kommunisteilla takana?» Samana päivänä presidentiltä pyydettiin adjutantin välityksellä keskustelua työmaakokousten 7-jäsenisen lähetystön kanssa. Paasikivi lupasi ottaa asianomaiset vastaan seuraavana päivänä.

Sovittuna aikana Linnan pihalle ilmaantui kuitenkin 34:n hengen »porukka», josta adjutantti Paasikiven käskystä päästi sisälle vain 6 henkeä kirjelmineen. Muut saivat jäädä ulos odottamaan. Alkuvälikohtaus tuskin paransi tilaisuuden ilmapiiriä. Omasta mielestään tosin presidentti kohteli vieraitaan ystävällisesti kutsumalla heidät istumaan pyöreän pöydän ympärille, minkä jälkeen käytiin kaksi tuntia kestänyt keskustelu.

»Kävin kohta kohdalta heidän pontensa läpi ja selitin, miten asiat ovat ja miten heidän tietonsa esim. 6-8 artikloihin nähden olivat erheellisiä. He sanoivat saaneensa tietonsa sanomalehdistä. Luin edessäni olevista papereista, mitä meidän valtuuskuntamme oli 6-8 artikloihin nähden esittänyt.»

Paasikivi teki myös selväksi, ettei kysymys ollut vasemmiston väittämällä tavalla Enckellin vaan valtuuskunnan puheesta, jonka ulkoministeri luki. Sen sijaan presidentti totesi ilahtuneena johonkin ponteen sisältyneen moitteen eduskunnan liian vähäisestä informoinnista. Oli erinomainen asia, että läsnäolijat ymmärsivät lopullisen ratkaisuvallan kuuluvan eduskunnalle. Siitä oli pidettävä kiinni.

Vieraiden jälkikäteen omille taustaryhmilleen antamat raportit olivat silti varsin kaukana isännän tulkitsemasta »ystävällisestä vastaanotosta». Kysymys ei rajoittunut vain alkutilanteen »puisevuuteen» sisäänpääsyrajoituksineen. Presidentin käyttäytyminen oli ollut paheksuvassa ynseydessään ja jyrkässä kielteisyydessään »täysin sopimatonta». Sananvaihdossa hän oli takertunut yksityiskohtiin ja »vatkannut niitä edestakaisin».

Syntilistaan kuuluivat myös »ylimielisyys» ja »Neuvostoliiton parjaaminen». Viimeksi mainittu syytös ilmeisesti tarkoitti Paasikiven toteamusta, jonka mukaan »Neuvostoliiton diplomatia ei ole viisasta vaan nojautuu miljooniin pistimiin. Jos hän olisi niiden (NL:n) asemassa, niin hän antaisi Karjalan Suvantoa myöten Suomelle ja voittaisi kansan suosion.»

Presidentin »pahasisuisen» esiintymisen ohella lähetystöä närkästytti ajatus poliittisten artiklain poistamisesta sopimuksesta. 1930-luvun kokemusten jälkeen kommunistit katsoivat niitä tarvittavan. Lisäksi Pariisin valtuuskunta oli suuresti laiminlyönyt yhteyksien ylläpitämisen Neuvostoliiton delegaatioon. Näin ollen työläisten tuli jatkossakin valppaasti torjua taantumuksen juonet. Kannanottojen päästyä julkisuuteen äärivasemmiston lehdissä Paasikivi raivostui:

»Ihmeekseni luin 29.8. lehdistä hävyttömän päätöksen, jossa mm. käytiin minun kimppuuni. Tämä on tavatonta epärehellisyyttä ja kieroutta, mutta sellaisia näkyvät kommunistit olevan. Niihin ei voi luottaa. Tämä on aivan kuulumatonta. Minä, valtion päämies, keskustelin kaksi tuntia heidän kanssaan, mitä tuskin missään muussa maassa olisi tapahtunut, ja sitten he sättivät minua. Mutta he olivat sangen kehittymättömiä ja sivistymättömiä.»

Luottamuspula presidentin ja kommunistien välillä alkoi todellakin olla täydellinen. Toisaalta »rauhankriisi» oli pahoin rikkonut äärivasemmiston välit kaikkiin muihin puolueisiin, vaikka kolmen suuren »blokki» muodollisesti vielä säilyikin. Kommunistit tekivät tilanteesta myös käytännön johtopäätöksensä antaen »rauhankriisin» vähitellen kaikessa hiljaisuudessa kuivua kokoon. ⁶⁷ Epäselvää toistaiseksi on, missä määrin tämä tapahtui Pariisin tilanteen vähittäisestä tasaantumisesta tyytyväisen Moskovan kehotuksesta.

Vanhalle tuttavalleen, nyttemmin sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen kuuluvalle Ensio Hiitoselle Paasikivi korosti Neuvostoliiton tahtovan unohtaa talvisodan, mutta Suomen kansa ei sitä unohtanut. Nuo sodat kuuluivat yhteen, vaikka Neuvostoliitto ei halunnutkaan tästä kuulla.

»Mutta kun emme voi puhua totuutta talvisodasta ja siitä, kuka oli siihen syypää, niin meidän ei pidä räikeästi syyttää omaa kansaamme kevään 1941 tapausten vuoksi, vaan on paras myös niihin nähden olla varovaisia. Me ‘tuhoamme kansamme sydämen’ ja saamme aikaan masennusta sekä pessimismiä tulevaisuuteen nähden.»

Pariisin konferenssin kulusta raivostunut Paasikivi totesi Hiitoselle koko myöntyvyyspolitiikan olleen turhaa, jollei edes sotakorvausasiassa saataisi helpotuksia. Siinä tapauksessa hän, Paasikivi, ehkä kieltäytyisi allekirjoittamasta rauhansopimusta. Mutta kuka tulisi hänen seuraajakseen Ståhlbergin ollessa jo liian vanhan ja sairaalloisen? Jos rauhankysymys veisi SKP:n takia hallituskriisiin, Paasikivi kertoi siinä tapauksessa harkitsevansa eduskunnan hajoittamista. Eivätkö kommunistit menettäisi vaaleissa?

Porkkala taas ei presidentin mielestä ollut sotilaallisesti tarpeen Neuvostoliitolle, minkä osoitti Hangon hyödyttömyys äskeisessä sodassa. Mutta kukaties Kreml halusikin sieltä käsin sopivassa tilaisuudessa miehittää »Helsingin ja Suomen »?⁶⁸

Kommunistien kampanjoidessa Helsingissä Suomen poliittinen ja aluekomissio ryhtyi Pariisissa tarkastamaan tehtäväpiiriinsä kuuluvia sopimusluonnoksen artikloita. Sitä ennen rauhankonferenssin sihteeristö oli omaksunut kannan, jonka mukaan entisten vihollismaiden kuultavaksi kutsuminen edellytti asianomaisen komission erityistä päätöstä. Tätä suositusta sovellettiin nyt myös Suomeen. Komission kokouksessa 29.8.1946 Neuvostoliiton edustaja Novikov totesi, ettei Suomen valtuuskunta ollut jättämissään kirjallisissa huomautuksissa lainkaan puuttunut 1. artiklaan (rajakysymykseen).

Johtopäätöksenään Novikov lausui pitävänsä näin ollen tarpeettomana kutsua Helsingin edustajia enää kuultaviksi. Äänestystä asiasta ei syntynyt komission ollessa yksimielinen. Ensimmäinen artikla hyväksyttiin sellaisenaan. Saman tien hyväksyttiin keskustelutta sopimusluonnoksen artiklat 2, 3, 4 ja 5. Suomalaisia syvästi askarruttaneista rajakysymyksistä suoriuduttiin näin muutamassa hetkessä. Enemmän aikaa vaativat Australian valtuuskunnan tekemät lukuisat julistuksenomaiset muutos- ja lisäysehdotukset ihmisoikeuksia koskevaan 6. artiklaan. Asia päätettiin lykätä seuraavaan istuntoon.

Seitsemännen, kahdeksannen ja yhdeksännen artiklan kohdalla puheenjohtaja viittasi suomalaisten tekemiin kirjallisiin huomautuksiin, jotka eivät kuitenkaan kiinnostaneet ketään. Artiklat hyväksyttiin sellaisenaan keskustelutta. Saman tien hyväksyttiin vielä artiklat 10, 11 ja 12. Kaikki nämä olivat mutatis mutandis samanlaisia muiden voitettujen maiden sopimusluonnosten kanssa. Tässä vaiheessa puheenjohtaja Beasley lopetti pikavauhtia edenneen istunnon.

Parissa tunnissa, josta ajasta sitäpaitsi valtaosa oli kulunut Australian perifeeristen ehdotusten käsittelyyn, komissio oli lyönyt lukkoon pääosan Suomen rauhansopimuksen keskeisistä artikloista. Paikalla olleen New York Timesin kirjeenvaihtajan kuvauksen mukaan valtuutettujen enemmistö ei silti pystynyt salaamaan ikävystymistään heille perin etäisten ja yhdentekevien ongelmien parissa. Aikaa käytettiin hyväksi sanomalehtien lukuun ja kynsien kiillotukseen.⁶⁹

Pienten kansojen johtoasemaa tavoitteleva ja »wilsonilaisen» idealismin elähdyttämä Australian delegaatio jatkoi silti seuraavissa istunnoissa hyvää tarkoittavaa häirikön rooliaan Suomen poliittisessa ja aluekomissiossa samalla tavoin kuin muidenkin entisten vihollismaiden komissioissa. Monivaiheisen käsittelyn jälkeen Australian ehdotukset hylättiin kuitenkin kauttaaltaan kaikille sopimuksille yhteisen johdantolausekkeen pientä fraseologista täydennystä lukuun ottamatta.⁷⁰

Ensimmäisenä kaikista Suomen poliittinen ja aluekomissio sai urakkansa päätökseen 12.9.1946. Ilman »häirikkönä» esiintynyttä Australiaa tästä alun alkaen varsin yksinkertaiseksi arvioidusta tehtävästä olisi suoriuduttu vielä paljon lyhyemmässäkin ajassa.

Suomen kannalta merkittäviä olivat edellisen rinnalla kaikkien entisten vihollismaiden sopimusluonnosten sotilaallisia artikloita tarkastava sotilaskomissio sekä Balkanin maiden ja Suomen talouskomissio. Näissä molemmissa vähäpätöisimpinä pidetyt Suomea koskevat artiklat oli jätetty esityslistan loppuun, eikä niiden käsittelyä ollut syyskuun puoliväliin tultaessa ehditty vielä edes aloittaa.⁷¹

Kirjallisten huomautusten tultua tehdyksi ja valtuuskunnan osallistumisen komissiotyöskentelyyn osoittauduttua mahdottomaksi Pariisin mieslukuinen suomalaisjoukko alkoi turhautua toimettomuuteensa delegaation tiettyjen jäsenten puolestaan keskittyessä hotellissaan ranskalaisen konjakin naukkailuun.

Ragnar Numelinin kertoman mukaan Charles Simple (Carl Enckell) oli tosin suositellut kollegoilleen tuon jalon juoman välttämistä aamupäivisin mutta ei ollut huomannut puhua mitään shampanjasta! Öisin taas valtuuskunnan sihteeri Tauno Sutinen joutui hanurinsoitollaan viihdyttämään sängyissään loikovia pääministeri Pekkalaa ja sisäministeri Leinoa. Pariisissa käynyt vuorineuvos Walter Gräsbeck yritti turhaan päästä Pekkalan puheille, mutta tapaaminen osoittautui mahdottomaksi pääministerin kolme vuorokautta kestäneen yhtäjaksoisen juopumustilan vuoksi.⁷²

Kotimaassa syntyneen »rauhankriisin» vuoksi valtuuskunta sai Pekkalan ehdotuksesta luvan palata Suomeen antamaan tilanneselostuksen presidentille, hallitukselle, eduskunnalle ja puolueille. Samalla käynnistettiin hyödyttömäksi osoittautuneen laajan asiantuntijakaartin kotiuttaminen.

Delegaatio viipyi Suomessa 31.8.-20.9.1946 välisen ajan, jolloin sitä Pariisissa edustivat vain Enckell, Österholm ja osa asiantuntijoista. Ennen lähtöä kotimaahan valtuuskunta Enckellin esityksestä päätyi yksimielisesti luonnehtimaan konferenssia lähinnä vain kulissiksi, minkä vuoksi sen merkitystä täytyi pitää varsin suhteellisena.

»Pyrkiessämme toteuttamaan toivomuksiamme on meidän käännyttävä, ei konferenssin, vaan suoraan Neuvostoliiton puoleen… Me emme voi luottaa – se on nyt ilmeistä – länsivaltoihin, vaan asioissamme meidän on oma-aloitteisesti käännyttävä Neuvostoliiton puoleen. Mitä mielialaan Suomessa tulee, on sitä rauhoitettava; kaikki kirjoittelu näyttää johtuvan siitä, että valtuuskunnan esitykset on väärin ymmärretty.»

Pekkala ja Leino aikoivat ensin matkustaa Suomeen kahdestaan. Yksipuolisen informaation levittämistä pelkäävän delegaation vaatimuksesta mukaan lähtivät kuitenkin myös Heljas ja Voionmaa.

Ennen poistumista Pariisista Pekkala ja Leino kävivät 26.8.1946 kaikessa hiljaisuudessa Molotovin luona suoranaisesti pyytämässä matkalupaa. Neuvostoliiton ulkoministeri katsoikin voivansa antaa suostumuksensa, vaikka häntä epäilyttikin »taantumuksellisen» Enckellin jääminen Pariisiin. Pekkalalle tarjoutui nyt tilaisuus kehaista vastustaneensa alun perin Enckellin valitsemista valtuuskuntaan. Tämä oli tullut mukaan laajoja ulkopoliittisia valtaoikeuksia käyttävän presidentin vaatimuksesta. Muutenkin Paasikivi oli viime aikoina tullut »mahdottomaksi» ja hänen kanssaan täytyi tapella jokaisesta asiasta. Valtuuskunta oli kuitenkin »demokraattisten jäsentensä» ansiosta pystynyt monissa kohdin poikkeamaan presidentin alkuperäisistä ohjeista.

Molotov rohkaisi pääministeriä suosittelemalla demokraattisten voimien yhteistyön tiivistämistä. Hallitukselle kuuluvia tehtäviä ei pitänyt luovuttaa Paasikivelle, jonka voimat eivät siihen muutenkaan riittäneet. Tärkeintä oli torjua taantumuksen yritykset hallituksen kaatamiseksi ja maan ulkopoliittisen suuntauksen muuttamiseksi.⁷³

Valtuuskunnan pääosan palattua Helsinkiin pääministeri ei pitänyt kiirettä presidentin informoimisella. Ärtynyt Paasikivi kutsui nyt puheilleen Voionmaan ja sai tältä kuvauksen venäläisiin jatkuvasti yhteydessä olleen Leinon ja hänen talutusnuorassaan kulkeneen Pekkalan epälojaalisuudesta ja eristäytymisestä muusta valtuuskunnasta. Kaikki oli nyt menetetty, ellei sitten taloudellisissa asioissa saataisi vielä jotakin pientä aikaan.

Niinpä Voionmaan mielestä Pariisissa ei oikeastaan tarvittu enää mitään valtuuskuntaa. Ainakin Mauno Pekkalan pitäisi jäädä kotimaahan, koska hän täällä valvonnan alaisena tuottaisi vähemmän vahinkoa.

Paasikivi oli kuitenkin toista mieltä. Kotimaassa oli kaikki haluttu panna Enckellin syyksi. Jos Pekkala jäisi Suomeen, näin tapahtuisi vielä suuremmassa määrin. Voionmaa myönsi näkökohdan oikeutuksen luonnehtien samalla Leinoa »aivan kielteiseksi mieheksi». Vietäessä tuomittu mestauslavalle hänelle yleensä jätettiin vaatteet, kun taas Leino olisi tahtonut ottaa Suomelta kaikki vaatteet pois.

Yleisnäkemyksenään Paasikiven vanha kollega Tarton ja Moskovan rauhanneuvotteluista katsoi – huolimatta kuulumisestaan sosiaalidemokraattien vasempaan siipeen – että kun kommunistit eivät pysyneet parlamentaarisella linjalla, heitä pitäisi ryhtyä vastustamaan entistä tiukemmin. Neuvostoliittokin luultavasti antaisi enemmän painoa Suomen kansan suurelle enemmistölle kuin pienelle kommunistijoukolle.

Vastaukseksi hän sai presidentiltä – Voionmaahan oli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja – parlamentille suunnatun kehoituksen seurata entistä enemmän asioiden kulkua, »koska eduskunnasta riippuu, tuleeko kansamme elämään».⁷⁴

Linnaan 1.9.1946 kutsutulle valtuuskunnalle Paasikivi huomautti Molotovin ja Novikovin lausunnoista, joiden mukaan Suomi ei ollut tuonut esiin toivomuksiaan aluekysymyksestä. Tämä saattoi presidentin ja hallituksen ikävään asemaan. Toisaalta asiaan ei ilmeisesti nyt enää kannattanut palata. Mitä taas tuli artikloihin 6-9, niin täytyi muistaa niitä koskevien huomautusten olleen Ståhlbergin formuloimia, ja tämän veroista asiantuntijaa ei löytynyt koko Pariisin konferenssista.

Nyt pitäisi huolehtia siitä, etteivät sopimuksen tulkintaa koskevan 33. artiklan johdosta tehdyt huomautukset jäisi samalla tavalla unohduksiin kuin 6-9 artiklojen osalta oli jo tapahtunut. Paasikivi lähettikin tämän johdosta saman tien Enckellille Pariisiin salasähkeen kehoittaen ulkoministeriä tekemään asiassa parhaansa komissioon vaikuttamiseksi.⁷⁵

Helsingin näkökulmasta tilannetta tarkasteleva presidentti ei kuitenkaan ottanut riittävästi huomioon 33:n artiklan kuuluneen sopimusluonnoksessa kaikille »satelliiteille» yhteisiin velvoituksiin, jotka menivät myös Suomen poliittisessa ja aluekomissiossa sellaisenaan lävitse ilman, että kukaan olisi vaivautunut erikseen kiinnittämään huomiota Helsingin huomautuksiin.

Suomeen saapuneelle valtuuskunnan osalle presidentti purki niinikään kiukkuaan kommunistien organisoimasta »rauhankriisistä». Erityisesti häntä oli loukannut Linnassa käynyt lähetystö:

»Sanoin, että minulle itselleni on aivan yhdentekevää, mitä kommunistit minusta ajattelevat – sodan aikana en välittänyt vanhojen ystävieni mielipiteistä – mutta tasavallan presidenttiä kohtaan kommunistien menettely oli aivan puolustamattoman törkeää.»

Heidän lähetystöjään hän ei vastedes enää suostuisi tapaamaan. Leinoon päin kääntyen raivostunut Paasikivi ärjyi: »Sinun vaimosi on järjestänyt nämä mielenosoitukset».⁷⁶

Käveltyään samana päivänä puolitoista tuntia Hietaniemen hautausmaalla, jossa tuntui kuin tervehtisi vanhoja ystäviä ja tuttavia, iäkäs presidentti pysähtyi J. R. Danielson-Kalmarin haudan ääreen:

»Ajattelin, että Danielson-Kalmari kääntyy haudassaan nähdessään, millaisessa patasuomettarelaisuudessa minä, hänen vanha ystävänsä, olen saanut olla ja edelleen olen pakotettu olemaan mukana.»⁷⁷

Taakkansa raskautta vanhus valitti myös elävälle kuulijalle, kaukaiselle edeltäjälleen K. J. Ståhlbergille, jonka luokse Kulosaareen presidentti etsiytyi jälleen 4.9.1946. Lohdutuksen sanana hän kuuli tällöin vakuutuksen asemansa lujittumisesta viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Kommunistien menettely vähentäisi varmasti heidän kannatustaan.⁷⁸

Kotimaahan palattuaan antamassaan informaatiossa Pekkalan valtuuskunta noudatti Pariisissa sovittuja linjoja. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa puun ja kuoren väliin joutunut pääministeri tosin 4.9.1946 moitti syntyneistä vaikeuksista valtuuskuntansa kokoonpanoa. Lisäksi hän huomautti – sinänsä perustellusti – ettei Pariisiin ollut »kriitillisessä tilanteessa» saatu Helsingistä muuta ohjetta kuin toimia oman harkinnan mukaan. Näin oli myös menetelty.

Myöhemmässä radiopuheessaan Pekkala leimasi valtuuskunnan työn »jokseenkin turhaksi», koska Neuvostoliitto ja Britannia joka tapauksessa sanelivat sopimuksen sisällön. Pääministeri totesi delegaation puuttuneen yleispuheenvuorossaan myös alueongelmaan ja saaneen siihen Molotovilta selkeän vastauksen.⁷⁹

Pekkalan selonteko esitettiin lisäksi kirjallisena kaikille eduskuntaryhmille. Vaikka pääministerin ja kommunistien menettely rauhankonferenssin yhteydessä nostattikin ankaraa arvostelua, enemmistö kaikissa ryhmissä katsoi kuitenkin, ettei asiaa ollut enää syytä käsitellä parlamentin täysistunnossa. Taustana oli odotus tällaisen menettelyn johtamisesta hallitukselle annettavaan epäluottamuslauseeseen, mitä tuossa vaiheessa ei pidetty tarkoituksenmukaisena. Näin samalla myönnettiin ratkaisun Pariisissa jo käytännössä tapahtuneen.⁸⁰

Voionmaan raportti Paasikivelle valtuuskunnan Pariisissa kokemasta »henkisestä painostuksesta, poliittisesta terrorista ja paniikkimielialasta», johon äärivasemmiston lisäksi oli vaikuttanut myös kommunistien puolelle asettautunut Wuori, näyttää herättäneen presidentissä tiettyä ärtymystä Lontoon-lähettilästä kohtaan. Helon, Sundströmin ja Wuoren silmissä ei Paasikiven hyväksymä puheluonnos ollut Voionmaan mukaan »löytänyt pienintäkään armoa».⁸¹

Presidentin tyytymättömyyden kantauduttua ilmeisesti jotakin tietä Wuoren korviin tämä katsoi aiheelliseksi yksityiskirjeessä Paasikivelle puolustaa menettelyään. Luottamuksellisten suhteiden ja Pekkalan Neuvostoliitossa nauttiman suopeuden säilyttäminen oli tärkeätä, eikä siinä saanut ottaa riskejä. Lisäksi hän (Wuori) oli halunnut muotoilla Suomen puheenvuoron sellaiseksi, että se olisi kelvannut myös vastuusta kieltäytyneelle ja jopa erollaan sekä pikaisella kotiinlähdöllään uhanneelle pääministerille. Onnistumalla vetämään Pekkala puheen taakse lievennettiin Wuoren mielestä samalla kommunistien ulkoministeriin ja hänen kauttaan myös presidenttiin kohdistamaa arvostelua. Osittainenkin hallituskriisi olisi tuossa tilanteessa koitunut maalle hyvin vahingolliseksi.⁸²

Vastauksessaan presidentti totesi voivansa asiallisesti hyväksyä valtuuskunnan puheen konferenssissa, vaikka »sopiva viittaus» talvisotaan olisikin vaaratta voitu tehdä. »Vyšinskin purkaukset oli arvatenkin arrangeerattu». Pekkalan, joka oli »kadottanut kannatuksensa 3/4 osassa Suomen kansaa», puolustamista Paasikivi sen sijaan piti turhana. Olihan pääministeri itse jo Helsingissä laatimassaan puheen alkuperäisessä versiossa kannattanut aluekysymyksen esilleottoa myös komissiossa. Mitä hän nyt siis oikein tarkoitti?

Retorisella kysymyksellään presidentti tietenkään ei voinut tähdätä muuhun kuin Pekkalan (ja myös Wuoren!) pelästykseen Pariisissa venäläisten jyrkkyyden vuoksi.

»Sanon lopuksi, että ellei minun politiikkani venäläisille riitä, ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin ruveta pistimillä ja terrorilla hallitsemaan maata.

Suomen kansan valtava enemmistö ei mene pitemmälle kuin minä, suuri osa kansasta ei niinkään pitkälle.

Mieleeni tulee tavan takaa kysymys: olenko mennyt politiikassani liian pitkälle myöntyväisyydessä?

Ja vielä lopuksi: minä olen vanhasuomalainen (‘suomettarelainen’), ja niin olen toiminut ja niin tulen toimimaan. Mutta kommunistit ja heidän kannattajansa ovat ‘bobrikoffilaisia’, mitä minä en ole koskaan hyväksynyt enkä nytkään hyväksy. Siinä ero …

Epäselvyyden välttämiseksi lisään, että en ole missään suhteessa muuttanut kantaani, mikäli koskee politiikkaamme Neuvostoliittoon. Suomessa ei ole ketään, joka vilpittömämmin ja lujemmin kannattaa ja ajaa pysyvää ystävyyden politiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Mutta minun edellytykseni on, että kansamme ja maamme tulee pitää kiinni omista elämänehdoistaan ja omasta pohjoismaisesta ‘elämäntyylistään’ sekä länsimaisesta parlamenttaarisesta demokratiastaan. Ellei venäläisillä ole tarkoitus meitä tuhota, ei ole esteitä tällä pohjalla luoda ei vain modus vivendi, vaan hyvät suhteet, jossa Neuvostoliiton legitimiset intressit tällä taholla tyydytetään. Mutta vapaudestamme ja kansallisesta olemuksestamme sekä suvereenisuudestamme emme voi luopua.

Juuri tämä politiikka luo edellytykset pysyvän ystävyyden politiikalle Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mikä on minun toimintani päämäärä. Muu politiikka vie vihaan ja kaaokseen.»⁸³

Paasikivelle tarjoutui tilaisuus periaatteidensa soveltamiseen käytäntöön ottaessaan kolme vuorokautta myöhemmin vastaan Neuvostoliiton uuden Helsingin-lähettilään A. N. Abramovin. Valtion päämies tähdensi tällöin suomalaisten tietoisuutta siitä, että välirauhanehtojen tarkistus – myös Pariisissa – riippui yksinomaan Neuvostoliitosta. Siksi asiasta ei ollut puhuttu briteille tai amerikkalaisille yhtä vähän kuin neljän suurvallan ulkoministerineuvostollekaan. Kun sitten kutsu Pariisiin tuli, ja suomalaisia kehotettiin siellä esittämään toivomuksensa, tätä ei voitu olla noudattamatta.

»Emme voineet sanoa, että meillä ei ole mitään toivomuksia, vaan olemme tyytyväisiä. Jokainen ymmärtää, että maa, joka on menettänyt niin paljon alueita ja saa maksaa sotakorvausta, mielellään haluaisi helpotuksia.»

Sen sijaan Paasikivi – päinvastoin kuin Pekkala – jyrkästi torjui syytökset suomalaisten halusta vedota ulkopuolisten apuun Neuvostoliittoa vastaan. Jollei muutosehdotuksia esitetty, mitä merkitystä valtuuskunnan oleskelulla Pariisissa sitten olisi?

Abramov puolestaan teki selväksi, ettei Neuvostoliitto missään tapauksessa suostuisi Pariisissa muuttamaan alueellisia artikloita sen enempää kuin sotakorvauksiakaan. Vaatimuksista kiinnipitäminen vain pilaisi suhteet. Myöhemmin Suomi ehkä voisi bilateraalisissa neuvotteluissa saada aikaan taloudellisia helpotuksia. Samalla kuitenkin täytyi huomattavana etuna muistaa maan välttyminen miehitykseltä.

Paasikivi ei tähän tyytynyt korostaen aluemenetysten ja sotakorvausten päinvastoin sälyttäneen suomalaisten niskoille Italiaan ja Balkanin maihin verrattuna raskaamman taakan, jota Abramov puolestaan perusteli Suomen käymällä kahdella neuvostovastaisella sodalla. Presidentistäkin talvisota oli tärkeä, mihin taas lähettiläs huomautti Suomen aloittaneen sen.

»Siihen minä: ‘Asia ei ole niin, sillä me emme aloittaneet sitä sotaa… Meidän politiikkamme oli kyllä v.1939 tyhmää, kun emme tehneet sovintoa Stalinin kanssa, mutta meidän hallituksellamme oli silloin puolustuksekseen se tosiasia, että meillä oli 3-kertaiset sopimukset teidän kanssanne. Te olette historikus ja minä myös tunnen historiaa. Suurvaltojen politiikassa sopimukset eivät merkitse, vaan suurvalta ottaa sen, mitä pitää välttämättömänä, pahalla, ellei saa hyvällä.’ (Nyt julkaistut salaiset pöytäkirjat 23.8.1939.) – Kehoitin Abramovia tutkimaan talvisodan alkua syksyllä 1939. Tähän ei Abramov sanonut mitään.»

Lähettilään epäsuorasti tekemään ehdotukseen, että Suomi vetäisi takaisin sotakorvausten alentamista koskevan ehdotuksensa, presidentti ei suostunut. Sen sijaan herrat olivat samaa mieltä maittensa Pariisissa toimivien valtuuskuntien keskinäisten kontaktien suotavuudesta. Vierailuun silmin nähden tyytyväisen Abramovin pyynnön saada vastedeskin käydä presidentin luona keskustelemassa Paasikivi mielihyvin hyväksyi huomauttaen puhuneensa uudelle lähettiläälle »avonaisesti ja suorasti kuten minun tapani on».⁸⁴ – Kieltämättä presidentin käyttäytyminen poikkesikin selvästi edukseen Pariisin valtuuskunnan »paniikkimielialasta».

Toisaalta Neuvostoliiton johto – havaittuaan SKP:n käynnistämän »rauhankriisin» ajautumisen alkukesän mielenosoituskampanjan tavoin umpikujaan – palasi jälleen sille linjalle, että pääpaino Suomen-suhteissa oli sikäläisten kommunistien heikkouden vuoksi sittenkin asetettava Paasikiven varaan.

Ulkoministeri Sventon sähkötettyä Paasikiven ja Abramovin tapaamisesta Pariisiin palanneelle Suomen valtuuskunnalle rohkaistunut delegaatio otti ohjeitten mukaisesti yhteyden venäläisiin kollegoihinsa. Pekkalan ja Enckellin neuvottelut Vyšinskin kanssa vahvistivat yhtäältä sen ennakkokäsityksen, ettei pieniäkään asioita koskevia myönnytyksiä kannattanut Pariisissa odottaa. Toisaalta ovi jäi auki tulevaisuudessa käytäviä bilateraalisia keskusteluja varten. ⁸⁵

Vähemmistöasemassa operoivan Neuvostoliiton kannalta Pariisin konferenssi oli kokonaisuudessaan ohjautumassa suhteellisen tyydyttäviin uomiin, mikä lievensi suurvaltasuhteiden kireydestä johtuvaa jännitystä. Yllätyksiä tuskin oli enää odotettavissa. Suomen erityisongelman kohdalla taas Moskova vakuuttui Paasikiven esiintymisen jälkeen siitä, että ehtojen lieventämistä koettanut Helsinki oli ollut liikkeellä itsenäisesti yrittämättä Pekkalan myöntämällä tavalla konspiroida lännen kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Uusi tilannearvio kuvastui selkeästi Molotovin Suomen delegaation kunniaksi 30.9.1946 tarjoamalla lounaalla, jossa ilmapiiri osoittautui poikkeuksellisen ystävälliseksi. Vyšinskin tässä tilaisuudessa Enckellille pitämä kaunis puhe olikin selvässä ristiriidassa hänen aikaisemman esiintymisensä samoin kuin kotimaan kommunistien ulkoministeriä vastaan suuntaamien hyökkäysten kanssa.⁸⁶

Aluekysymyksen ratkettua Suomen valtuuskuntaa kiinnosti Pariisin rauhankonferenssin sotilaskomissio, jossa puheenjohtajana toimi puolalainen prikaatikenraali Stefan Mossor. Suomen artiklat tarkastettiin pikapikaa 30.9. ja 1.10.1946 sen jälkeen kun niiden pääsisältö oli muiden entisten vihollismaiden sopimusten käsittelyssä jo muotoutunut. Täydennykseksi varaulkoministerien keväällä laatimaan luonnokseen päätettiin nyt Belgian ehdotuksesta kieltää »satelliiteilta» myös atomiaseet, kun taas länsivaltojen ajama moottoritorpedovenekielto soveltui Neuvostoliiton mielestä vain Italiaan muttei Balkanin maihin eikä Suomeen.

Ainoana komissiona sotilaat tarjosivat myös suomalaisille tilaisuuden esittää suullisesti näkökohtansa. Aamulla 30.9.1946 istunnon alkamisen jälkeen puhelimitse paikalle hälytetty kenraali Aarne Sihvo joutui kuitenkin avustajineen odottamaan eteishuoneessa komission hyväksyessä Suomen sopimuksen sotilaalliset artiklat moottoritorpedoveneasian mennessä läpi lännen äänin yksinkertaisella enemmistöllä.

Kokouksen lopussa sisään pyydettynä Sihvo saattoi vain kiittää kutsusta ja todeta, ettei hänellä ollut lisättävää Suomen valtuuskunnan aikanaan jättämiin kirjallisiin huomautuksiin. Kysyttävää ei ollut kenelläkään. Lounaalle valmistautuvan komission tyydytykseksi suomalaisten »vierailunäytös» rajoittui näin pariin minuuttiin. Muodollisesti artiklat vahvistettiin komission osalta seuraavana päivänä (1.10.) keskustelutta. Suomalaisten kirjallisiin huomautuksiin ei missään vaiheessa kiinnitetty huomiota. ⁸⁷

Vielä ankarampi kiire ahdisti Balkanin maiden ja Suomen talouskomissiota. Sen viimeisessä kokouksessa 4.10.1946 USA – vastoin sovittua työjärjestystä – ehdotti Unkarin ja Suomen sotakorvauksen alentamista kummankin maan osalta 100 miljoonalla dollarilla. Käsittelyn venyessä pikkutunneille istunnon esityslistasta tietoinen Pekkalan valtuuskunta pysytteli hereillä hotellissaan odottaen kutsua, jota ei koskaan tullut.

Äänestykseen päästiin vihdoin klo 3.30, jolloin Yhdysvaltain ehdotus kaatui numeroin 9-4. Sotakorvaus säilyi ennallaan. USA ilmoitti nyt joutuvansa yleisistunnossa äänestämään koko artiklaa vastaan. Suomen muut taloudelliset artiklat saatiin läpikäydyiksi aamukuuteen mennessä, minkä jälkeen komissio otti kohteekseen Bulgarian. Urakka päättyi vihdoin klo 14.35 seuraavana päivänä sovitun määräajan (5.10.1946) puitteissa.⁸⁸

Vaikka USA:n valtuuskunta saattoikin muodollisena perusteena viitata Suomen itsensä esittämään sotakorvausten alentamispyyntöön (Unkarin kohdalla tällaista ei ollut), herää kysymys menettelyn motiiveista. Delegaatio tiesi olevansa liikkeellä liian myöhään työjärjestyksen vastaisella tavalla. Neuvostovaltuutetut viittasivat- täydellä syyllä – amerikkalaisille kuluneiden vuosien aikana useaan otteeseen tarjottuun tilaisuuteen lausua mielipiteensä Suomen rauhanehdoista. Washington oli kuitenkin pysynyt hiljaa. Miksi se puhui nyt?

Vastaus tuskin löytyy suomalaisten otaksumasta amerikkalaisten viime hetkellä heränneestä omastatunnosta. Pikemminkin ongelma on yhdistettävä Pariisin konferenssin päätarkoitukseen amerikkalaisten silmissä käyttökelpoisena propagandaforumina maailman yleisen mielipiteen suuntaamiseksi Neuvostoliittoa vastaan. Esiintymällä – vastuuseen joutumisen kannalta riittävän myöhäisessä vaiheessa – Unkarin ja Suomen kaltaisten pikkukansojen puolustajana Neuvostoliiton »kohtuuttomia vaatimuksia» vastaan tarjoutui USA:n etujen kannalta tilaisuus jälleen muutaman tervetulleen irtopisteen keräämiseen.

Muistettava on myös hankkeen taustavoima, asiasta myöhemmin yleisistunnossa USA:n puheenvuoron käyttänyt Michiganin senaattori Arthur Vandenberg, joka pitkän ulkomaillaolonsa vuoksi vaalitaistelusta syrjään joutuneena oli syvästi huolissaan kohtalostaan marraskuun kongressivaaleissa. Vandenbergin elämäkerran kirjoittaja toteaa senaattorin jo vuosien 1939-40 talvisodan aikana panneen merkille suomalaissyntyisen väestön huomionarvoisen osuuden Michiganin äänestäjäkunnassa. Olisiko Vandenbergilla nyt epävarmuudentilassaan ollut syytä halveksia tuota tosiasiaa?

Amerikansuomalaisten merkityksestä huomautti senaattorille myös hänen vanha ystävänsä sotavuosilta, entinen lähettiläs Hjalmar J. Procope, joka virallisesta valtuuskunnasta riippumattomana henkilönä oli hankkiutunut Pariisissa Vandenbergin puheille lobbaamaan maansa puolesta.⁸⁹

Toisaalta Byrnesin valtuuskunta piti epätarkoituksenmukaisena tarjota maailmalle kuvaa USA:n pelkästä halusta aiheuttaa konferenssille vaikeuksia, minkä vuoksi oli syytä vakavasti harkita mahdollisuuksia taloudellisen avun antamiseen Helsingin hallitukselle. Suomalaisten lainapyyntöjä siihen saakka ympäröinyt nihkeä ilmapiiri paranikin nyt huomattavasti.⁹⁰

Suomen rauhankysymyksen käsittely 14.10.1946 konferenssin yleisistunnossa, jossa puheenjohtajana toimi Kiinan Quo Tai-Chi, ei enää tuonut mukanaan yllätyksiä. Korkeintaan voidaan sellaisena pitää Valko-Venäjän K. V. Kiseljovin laajaa selontekoa useita divisioonia ja kymmeniätuhansia miehiä käsittäneiden suomalaisjoukkojen tihutöistä sodan aikana Valko-Venäjällä!! Saksalais-suomalaiset miehittäjät olivat niinikään tuhonneet ja anastaneet suuria määriä arvoesineitä Leningradin alueella sijaitsevista tsaarien palatseista Puškinossa, Pavlovskissa ja Hatšinassa. Perehdyttyään puheeseen Moskovan suomenkielisen radiokatsauksen avulla raivostunut Paasikivi on merkinnyt monisteen reunaan: »Mitä rivoa lorua!»

Presidentin mieliala ei parantunut hänen saatuaan luettavakseen virallisen puhetekstin in extenso.

»On tosiaan kurjaa, että suurvallat eivät uskalla puhua totta, vaan turvautuvat tällaisiin valheisiin pientä kansaa kohtaan. Miten kauan me voimme tällaista valhetta sietää, ilman että esitämme, miten asian todellinen laita oli?… Kiseljov puhui myös hirmuista valetta siitä, miten muka Suomen sotajoukot olivat yhdessä saksalaisten kanssa hävittäneet ja murhanneet Valko-Venäjällä ym., vieläpä pommittaneet Moskovaa. Ja meidän on pitänyt olla aivan ääneti ja kuunnella tällaista valhetta.»⁹¹

Vandenbergin kaunopuheiseen, Suomen sotakorvauksen vähentämistä koskevaan puheenvuoroon Molotov vastasi väittäen länsivaltojen pyrkivän Suomeen kohdistuvalla »liehakoinnillaan» tekemään siitä itselleen entiseen tapaan neuvostovastaisen tukikohdan. Yritys ei kuitenkaan onnistuisi.

Molotovin puheenvuoroon päättyneen yleiskeskustelun jälkeen ryhdyttiin äänestämään, jolloin aikaa sitten sovitut Suomea koskevat keskeiset artiklat hyväksyttiin muuttamattomina. Viimeiseen saakka kiistaa herättänyt sotakorvausartikla säilyi ennallaan numeroin 11-5, siis yksinkertaisella enemmistöllä. Puolesta äänestivät Valko-Venäjä, Kiina, Tsekkoslovakia, Etiopia, Ranska, Intia, Puola, Ukraina, Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Jugoslavia sekä vastaan Kanada, Hollanti, Uusi Seelanti, Etelä-Afrikka ja Yhdysvallat. Äänestyksestä pidättyivät Australia, Belgia, Brasilia, Kreikka ja Norja.

Pariisin rauhankonferenssin (vuoden 1919 Versaillesin parodian, kuten amerikkalainen tutkija Daniel Yergin sitä kutsuu) lopettaessa työnsä 15.10.1946 se oli kaikesta huolimatta hyväksynyt 53 suositusta 2/3 enemmistöllä ja 41 vastaavasti yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Marraskuun 4. päivänä New Yorkissa kokoontuvan suurvaltojen ulkoministerineuvoston oli määrä ottaa suositukset tarkastettavakseen rauhansopimusten hiomiseksi lopulliseen muotoonsa.

Pariisin konferenssin aikaansaaminen oli ollut ensisijaisesti amerikkalaisten ja lähinnä ulkoministeri Byrnesin ponnistelujen tulos. Alkuperäinen ajatus »kansojen rauhasta» toteutui kuitenkin huomattavasti vaatimattomammassa muodossa 21 kansakunnan neuvoa-antavana konferenssina. Silti Byrnes oli omassa elementissään Pariisin tarjoamissa, kotoista senaattia hieman muistuttavissa parlamentintapaisissa kehyksissä, joissa voitiin pelata äänillä ja puhua lehtereille. Julkistamalla Neuvostoliiton vähemmistöaseman ja tähdentämällä pienten kansojen roolia rauhanteossa Byrnes samalla pohjusti lähtökohtiaan tulevaa ulkoministerineuvoston kokousta varten.

Asiaa yksityiskohtaisesti tutkinut Patricia Ward arvioi:

»Epäilemättä hän onnistui nostattamaan yleisen mielipiteen Neuvostoliittoa vastaan oivaltamatta kuitenkaan täysin menettelynsä hintaa. Se, mitä USA:n ulkoministeri piti maailman omantunnon ilmaisuna, näyttäytyi taas Molotovin silmissä Amerikan organisoimana oppositiona Neuvostoliittoa vastaan. Aluksi Molotov muistutti Byrnesiä yksimielisyyden periaatteesta ulkoministerineuvoston jäsenmaiden välillä, mutta kun tämä ei auttanut, hänkin turvautui Byrnesin tavoin lehdistön käyttämiseen. Tuloksena oli amerikkalais-neuvostoliittolaisten suhteiden siihenastinen aallonpohja.»

Sytyttävä retoriikka oli osoittautunut huonoksi korvikkeeksi diplomatialle.

Helsingissä tilannetta tarkasteleva J. K. Paasikivi ei puolestaan löytänyt Pariisin konferenssista mitään sellaista periaatetta, jolle tuleva rauha voisi rakentua. Wienin kongressissa v. 1815 perusteemana oli ollut legitimiteetti ja Pariisissa v. 1919 taas erityisesti presidentti Wilsonin ajama kansojen itsemääräämisoikeus sekä oikeudenmukaisuus. »Nyt ei Pariisin herroilla ole mitään aatteellista ja periaatteellista johtotähteä ja tarkoitusta. Misere (Voi surkeutta – T.P.).»⁹²

Suomalaisten kannalta Pariisin konferenssi jäi vaille varsinaisia tuloksia. Lokakuussa oltiin käytännöllisesti katsoen samoissa asemissa, mistä elokuussa lähdettiin liikkeelle. Vaikka mahdollisuudet sopimusluonnoksen muuttamiseen alun perinkin olivat vähäiset, Enckell totesi kotimaahan palattuaan lähettiläs Hamiltonille Suomen noudattaneen sille tarjottua kutsua ja esittäneen Pariisiin lähetetyn valtuuskunnan välityksellä varovasti ja vaatimattomasti näkökohtansa maailman tietoon. Missään vaiheessa ei ollut turvauduttu muihin valtioihin. Enckellin käsityksen mukaan Suomen ja Neuvostoliiton delegaatioiden myöhemmät kontaktit osoittivat, ettei näiden maiden välisiin suhteisiin aluksi tapahtuneista väärinkäsityksistä huolimatta ollut tullut säröjä. Tärkeätä olisi nyt saada rauhansopimus päätökseen mahdollisimman pian.

Pääministeri Pekkala oli samaa mieltä. Ilmapiiri Pariisissa oli konferenssin loppupuolella selvästi parantunut, ja Suomi saattoi myöhemmin saada helpotuksia suorissa keskusteluissa. Kokonaisuutena katsoen hän oli tyytyväinen matkaan. Vaikka näkyviä tuloksia ei saavutettukaan, Helsingissä lohduttauduttiin sillä, että yhtäältä ovet olivat pysyneet avoimina ja toisaalta kuitenkin Suomen erillisasema sekä Italiaan että Balkanin maihin nähden oli lähinnä avauspuheenvuorossa tullut esitetyksi. Jättäytyminen kokonaan pois Pariisin konferenssista olisi saattanut johtaa maailmalla Suomen asemaa koskeviin epäedullisiin tulkintoihin.⁹³

Vanhalle tuttavalleen, amerikkalaiselle journalistille John Scottille Paasikivi valitti marraskuussa 1946 Karjalan menetystä, joka vaikeutti pahasti kestävien ystävyyssuhteiden rakentamista Neuvostoliittoon. Muuten presidentti ylisti Ždanovia »pystyvänä, sivistyneenä ja järkevänä miehenä». Jonkun muun kanssa eivät asiat olisi sujuneet yhtä hyvin. Samalla Paasikivi kuitenkin muistutti kenraalieverstin koko ajan noudattaneen Moskovasta tulleita määräyksiä. Todellinen politiikantekijä oli Stalin.⁹⁴

Pariisin konferenssin suositukset otettiin tarkastettaviksi neljän suuren ulkoministerineuvoston 4.11.1946 New Yorkissa alkaneessa kokouksessa. Suurimmat vaikeudet aiheutuivat tällöin Italian rauhansopimukseen liittyneistä erimielisyyksistä. Hyvin tietoisina »satelliittisopimuksien» valmisteluun jo uhratusta ajasta ja vaivasta kaikki suurvallat olivat kuitenkin halukkaita viemään urakan lopulliseen päätökseen. Näin löytyi kompromissi loppuun saakka hiertäneissä Triesten kysymyksessä, Italian sotakorvauksissa ja Tonavan kauttakulkuongelmassa.⁹⁵

Suurten ongelmien selvittyä pikkukysymykset ratkesivat itsestään. Molotov ihmetteli moottoritorpedoveneasian kaltaisen mitättömyyden nostattamia pitkällisiä kiistoja. Jotta päästäisiin eteenpäin, kiellettäköön siis tuo aselaji kaikilta entisiltä satelliiteilta. Suomen sotakorvaus taas vahvistettiin 11.11.1946 lopullisesti Neuvostoliiton ja Englannin yhteisellä päätöksellä 300 miljoonaksi dollariksi Byrnesin liittäessä pöytäkirjaan sopimuksen allekirjoittajiin kuulumattoman USA:n kielteisen kannan.

Neuvostoliiton vastustettua vielä Pariisissa rauhansopimuksien soveltamista koskevien erimielisyyksien alistamista tarvittaessa kansainväliseen tuomioistuimeen Molotov myöntyi nyt siihen, että diplomaattisten neuvottelujen epäonnistuessa sovittelijan määräisi viime kädessä YK:n pääsihteeri. Länsivalloilla ei tähän ollut huomauttamista. Suomen rauhansopimuksen viimeisetkin avoimet kohdat olivat nyt saaneet ratkaisunsa.⁹⁶

Tammikuun 16. päivänä 1947 New Yorkin konferenssin pääsihteeri Warren Kelchner saattoi rauhansopimuksen virallisesti lähettiläs Jutilan tietoon. (Annettuaan virka-apua tekstin kääntämisessä suomenkielelle lähetystö oli sen sisällöstä jo etukäteen selvillä.) Allekirjoittaminen tapahtuisi Kelchnerin ilmoituksen mukaan Pariisissa 10.2.1947. Kun suurvaltojen ulkoministerejä ei voitaisi vaivata matkustamaan tätä varten Ranskan pääkaupunkiin, he valtuuttaisivat tehtävään edustajansa. Hävinneiden maiden tuli ilmoittaa omien allekirjoittajiensa nimet suoraan Ranskan hallitukselle niin pian kuin mahdollista.

Helsinkiin saapuneessa rauhansopimustekstissä Paasikiveä ärsytti erityisesti johdantoon sisältynyt maininta »oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesta ratkaisusta». Presidentin mielestä lisäys oli tehty »ilkeämielisessä tarkoituksessa Suomen pakottamiseksi tunnustamaan rauhansopimuksen määräysten oikeudenmukaisuus». Enckell totesi nyt kohdan tulleen mukaan vasta Pariisin konferenssissa Australian ehdotuksesta ja esiintyvän samanlaisena kaikissa viidessä rauhansopimuksessa. Selitys ei kuitenkaan tyydyttänyt presidenttiä, jonka mielestä »meidän olisi jollakin tavoin reagoitava sitä vastaan, että tunnustaisimme, että rauha on oikeudenmukainen». Venäläisille »ja muille» ei saanut antaa kuvaa suomalaisten tyytyväisyydestä rauhaan.⁹⁷

Paasikivi antoikin Enckellille tehtäväksi huomauttaa asiasta eduskunnalle annettavan, rauhansopimuksen hyväksymistä koskevan lain perusteluissa. Viitattuaan Suomen aikanaan tekemiin esityksiin ehtojen lieventämisestä ulkoministeri kirjoitti: »Kun näin ei ole kuitenkaan tapahtunut, ei Hallitus katso aiheelliseksi lausua mitään siitä, missä määrin tehtävän sopimuksen määräykset ovat sopusoinnussa sen johdannossa mainittujen oikeudenmukaisuuden periaatteiden kanssa.» SKDL:n ministerien Pekkalan, Sventon, Kilven ja Leinon kieltäydyttyä ulkoasiainvaliokunnassa hyväksymästä ko. lausetta Paasikivi muotoili sen uudestaan todeten pyydettyjen helpotusten jääneen saamatta, »minkä vuoksi hallitus rajoittuu toteamaan, että ei ole mahdollisuuksia saada muutoksia esitetyn rauhansopimuksen johdantoon eikä sen muuhun sanamuotoon». Tässä muodossa teksti hyväksyttiin valtioneuvostossa yksimielisesti presidentin silti edelleen kieltäytyessä tunnustamasta rauhansopimusta oikeudenmukaiseksi, vaikka asiaa ei ollutkaan syytä ottaa enempää esille.⁹⁸

Jäljelle jäi kuitenkin katkeruus, jota vahvisti asian eduskuntakäsittelyssä kommunistien puolelle »luistelleen» pääministeri Pekkalan menettely. Suomen Pankin pääjohtajalle Sakari Tuomiojalle Paasikivi purki mieltään 25.1.1947. »Minä en saa apua. Saan yksin puolustaa. Hallitus on heikko. Ei kukaan minua kiitä.»⁹⁹

Ehtoja sinänsä ankarina pitävä, tulevia korjausmahdollisuuksia ajatteleva ja australialaisten »moralisoinnista» raivostunut Paasikivi oli toisaalta luonnollisesti hyvin tietoinen lopullisen rauhan positiivisesta merkityksestä Suomen kansainvälisen aseman lujittajana ja vakiinnuttajana. Hänen tässä mielessä myöhemmin esittämiensä lausuntojen sisältöä ei siksi ole syytä asettaa kyseenalaiseksi.¹⁰⁰

Eduskunnan kiisteltyä hyvään suomalaiseen tapaan aikansa siitä, mitä puoluetta oli pidettävä eniten tai vähiten syyllisenä vuosien 1939-1944 tapahtumiin parlamentti hyväksyi 27.1.1947 päättyvien valtiopäivien viimeisessä istunnossa rauhansopimusta koskevan lakiesityksen. Asiaankuuluvien sisäpoliittisten kiemuroiden jälkeen valittiin Pariisiin allekirjoitusta varten matkaavan valtuuskunnan johtoon ulkoministeri Enckell ja jäseniksi ministeri Vihtori Vesterinen sekä virka-asemansa vuoksi jo valmiina paikalla oleva lähettiläs Johan Helo. Muista ehdolla olleista sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa jäi pois terveydellisistä syistä (Hän menehtyi sydänkohtaukseen muutamaa kuukautta myöhemmin.), kun taas kokoomuksen Arvo Salminen kieltäytyi osallistumasta sillä perusteella, ettei hänen puolueensa edustajaa ollut kelpuutettu Pariisin rauhankonferenssiinkaan edellisenä kesänä. »Viiden satelliitin» rauhansopimukset allekirjoitettiin Pariisissa asiaankuuluvin juhlallisin seremonioin suunnitelmanmukaisesti 10.2.1947.¹⁰¹

Länsimaiset tarkkailijat näkivät puolestaan »vaarana», että Pariisin allekirjoitustilaisuus tulkittaisiin Helsingissä jo riittäväksi lähtömerkiksi vapaaseen keskinäiseen kahinointiin. Hallituksen vaihdosta puuhaavien ja yhä enemmän sisäpolitiikkaan keskittyvien suomalaisten »lyhytnäköisyyttä» oudoksuen USA:n lähettiläs Hamilton piti jo 3.2.1947 aiheellisena esittää ulkoministeri Enckellin välityksellä varoituksensa. »Huomautin, että meillä on englanninkielessä sanonta ‘keeping the boat steady’ – pitää vene vakaana. Suomen oli yhä maksettava sotakorvauksensa ja vuotta 1947 pidettiin yhtenä erityisen kovista vuosista. Suomi halusi myös YK:n jäseneksi. Kaiken huomioon ottaen minusta näytti, että oli hyvä pitää vene vakaana.»¹⁰² Enckell oli täysin samaa mieltä.

Huolestuneisuutta tunnettiin myös Neuvostoliitossa, jossa epäiltiin suomalaisten tähtäävän uuden ulkopoliittisen linjansa tarkistamiseen. Käyttäen hyväksi Helsingissä rauhansopimuksen allekirjoittamisen kunniaksi helmikuussa 1947 järjestettäviä juhlia kenraalieversti Ždanov palasi (ensi kerran sitten joulukuun 1945) Suomen pääkaupunkiin.

Heti saapumispäivänään, 7.2.1947, kenraalieversti suoritti presidentti Paasikiven luokse »protokollavierailun», johon tämä puolitoista tuntia myöhemmin vastasi käymällä tervehtimässä Ždanovia LVK:ssa. Keskustelu pysytteli yleisellä tasolla Paasikiven esiintyessä kenraalieverstin mielestä silti »hyvin hermostuneesti ja varautuneesti» peläten nähtävästi vieraan ottavan esille vakavia, poliittisia _{puheenaiheita.} ¹⁰³

Tavatessaan samana päivänä pääministeri Pekkalan ja ulkoministeri Sventon Ždanov ilmoitti matkansa tarkoitukseksi juhlamenojen ohella valvontakomission tulosten kokonaistarkastelun ja samalla jäähyväisten jättämisen Suomen hallitukselle. Vaikka LVK:n toiminta jatkuikin vielä jonkin aikaa (rauhansopimuksen ratifiointiin saakka – T.P.) hän, Ždanov, ei Helsinkiin enää palaisi. Yhteenvetona välirauhanehtojen täyttämisestä kenraalieversti saattoi Savonenkovilta saamansa raportin nojalla todeta, ettei yhdenkään artiklan kohdalla ollut enää aihetta vakaviin keskusteluihin.

Katseet olikin nyt suunnattava tulevaisuuteen. Tässä yhteydessä Ždanov ilmaisi huolestuksensa Suomen lehdistössä esiintyneistä viittauksista hallituksen vaihtamiseen. »Meidän suhteemme Suomeen riippuvat siitä, kuka hallitsee Suomea.» Epävarmuuden lietsominen ei ollut hyväksi. Pekkalan mielestä kirjoittelun taustalta löytyi salainen klikki, joka ennen muuta pyrki hallituspulan avulla syrjäyttämään kansandemokraatteihin lukeutuvan pääministerin sekä sisäministeri Leinon. Sosiaalidemokraatit ja maalaisliittolaiset kritikoivat niinikään tavan takaa Pekkalan kabinettia. Presidentti Paasikivikin oli pääministerin kertoman mukaan antanut ymmärtää hallituksen joutuvan eroamaan lopullisen rauhan solmimisen jälkeen.¹⁰⁴

SKP:n johdon (Hertta Kuusinen, Pessi, Leino, Malmberg ja Mäkinen) Ždanov tapasi 7.-8.2.1947 kaksi kertaa. Vaikka puolueessa Pessin mukaan olikin jo 35 200 jäsentä, »demokraattisten voimien» vahvistuminen maassa tapahtui silti pääsihteerin mukaan kovin hitaasti. Osasyynä tähän oli kommunistien johdon heikkous, mihin Pessi oikeaoppista itsekritiikkiä soveltaen luki myös itsensä. Kenties tulisi harkita pääsihteerin vaihtamista. Aaro Uusitalon valinta puheenjohtajaksi oli osoittautunut epäonnistuneeksi ratkaisuksi. Heikosti työskentelivät myös Mauri Ryömä, Kaisu-Mirjami Rydberg, Gösta Rosenberg ja Kauko Heikkilä. »Lähes skandaalimaista» tilannetta osoitti Pessin mielestä se, että ajoittain oli jopa vaikeata saada puolueen politbyroota koolle toyereiden vedotessa muihin kiireisiinsä.

Hertta Kuusinen puolestaan valitti eduskunnan yleistä tasoa. Siellä toimi lukuisia vanhan suunnan edustajia kuten esimerkiksi Juho Niukkanen, Ernst von Born, Juho Koivisto ja J. Annala, joiden oikea paikka olisi tyrmässä eikä parlamentissa. Kolmen suuren puolueen »blokki» heikentyi jatkuvasti maalaisliiton suuntautuessa yhä enemmän oikealle ja sosiaalidemokraattien vasemmiston kuihtuessa. Tilanne oli korjattavissa uusilla vaaleilla, joita voitiin perustella kansan tyytymättömyydellä.

Ždanoviin argumentointi ei tehonnut. Mitä takeita kommunisteilla oli vaalivoitosta? Ne oli ensin luotava, mikä merkitsi massojen kannatuksen hankkimista ennen muuta agraarireformin sekä teollisuuden ja pankkien sosialisointihankkeen avulla. Ei hyödyttänyt uudelleenkouluttaa Kekkosta tai Niukkasta, vaan agraareja piti painostaa joko perustamalla uusi maalaispuolue tai ainakin luomalla kommunistisia maaseutuorganisaatioita omine äänenkannattajineen porvarillisten järjestöjen vastapainoksi.

Yhteistyö »Euroopan konservatiivisimpien sosiaalidemokraattien», SDP:n, kanssa taas ei sujunut vain johtotasolla, vaan kommunistien tuli Ždanovin mielestä koko ajan turvautua massojen painostukseen esimerkiksi juuri sosialisointivaatimuksia hyväksi käyttäen. Liittolaispuolueet tuli siis hajoittaa Itä-Euroopan tapaan. Millä tavoin tämä sitten Suomessa onnistuisi, oli eri asia, jota Andrei Aleksandrovits ei pystynyt yksityiskohtaisesti neuvomaan.

Taantumuksen jo muutenkin ahdistamaa Pekkalan hallitusta vastaan kommunistien ei pitänyt kovin voimakkaasti hyökätä. »Ystävällistä» arvostelua voitaisiin toki tietyssä määrin harjoittaa, koska oikeutta »blokin» yhteisen kabinetin kritikointiin ei taktisista syistä voitu luovuttaa pelkästään maalaisliitolle ja sosiaalidemokraateille. Pekkalan »horjuvaa hallitusta» ei silti saanut päästää kaatumaan, kun parempaakaan ei toistaiseksi ollut aikaansaatavissa.

Oman ongelmansa muodosti Pessin mukaan »todelliseksi taantumukselliseksi» osoittautunut Paasikivi. Leinonkin mielestä tämä oli presidentiksi tultuaan kehittynyt yhä huonompaan suuntaan mm. lähentymällä taas kokoomuspuoluetta, jota hän hallituksen piirissä avoimesti kehui. Kuitenkaan Paasikiven syrjäyttämiseen ei toistaiseksi ollut käytännön mahdollisuuksia, vaikka tarpeellista materiaalia tulikin kerätä eri yksityistapauksista. Kampanjaluontoinen hyökkääminen valtionpäämiestä vastaan katkaisisi kommunisteilta viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa ulkopolitiikassa toki ystävällisiä neuvostosuhteita korostavaan presidenttiin.

Ždanov puolestaan luonnehti kommunisteille Paasikiveä SKDL:n ja LVK:n kummipojaksi.

»Me tuimme häntä, me autoimme syrjäyttämään Mannerheimin. Paasikiven ei pidä irtautua kummiensa vaikutuksesta. Hänen toimintaansa kohdistuvaa SKDL:n arvostelua tarvitaan. Ei häntä saa jättää kritiikin ulkopuolelle. Tuskin voidaan vaieta Paasikiven yrittäessä osoittaa julkisuudessa, että vain vuosina 1808-09 tsaarin Venäjän ja Suomen väliset suhteet olivat epänormaalit, minkä jälkeen ne olivat luonteeltaan normaalit. Hän itse asiassa selittää, että neuvostovallan aikana Venäjän ja Suomen väliset suhteet ovat nykyisin samat kuin vuosina 1808-09, toisin sanoen epänormaalit. Paasikivelle on osoitettava, että hän vastaa demokratian rakennustyön kehityksestä Suomessa. Muistakoon hän paikkansa ja ymmärtäköön, ettei hän ilman SKDL:oa pääse mihinkään. Ollessaan aikanaan pääministerinä Paasikivi sanoi presidentti Mannerheimille presidentin valtuuksien rajoittuvan eduskunnan hajoittamiseen. Miksi Paasikivi on nyt kahminut käsiinsä niin paljon perustuslain mukaan hänelle kuulumatonta valtaa? Miksi hän, esimerkiksi, on siepannut käsiinsä koko ulkopolitiikan? Tietävätkö, esimerkiksi, hallitus ja kommunistit, millaisin ehdoin Paasikivi hankki lainan Yhdysvalloista? Miksi kukaan ei tee vastarintaa Paasikivelle?»

Vastauksia kysymyksiinsä Ždanov ei kommunisteilta saanut näiden tyytyessä tapansa mukaan vain myötäilemään »valonheittimensä» Andrei Aleksandrovitsin käsityksiä. Heidänkin mielestään Paasikiven asema oli viime aikoina huomattavasti vahvistunut kaikkien – äärivasemmisto mukaan lukien – väittäessä hänen kritikoimistaan.¹⁰⁵

Raportoidessaan keskusteluistaan Stalinille ja Molotoville Ždanov pyysi lupaa kutsua puheilleen kolmen suuren puolueen johtohenkilöt sekä Paasikiven antaakseen heidän ymmärtää Neuvostoliiton vastustavan Pekkalan hallituksen korvaamista toisella.¹⁰⁶ Vaikka vastausta ei tunnetakaan, se näyttää jatkokehityksestä päätellen olleen myönteinen lukuunottamatta presidentin osuutta, joka päätettiin hoitaa toisin.

Paasikiven 9.2.1947 Linnassa tarjoamilla päivällisillä Ždanov vastasi isännän »suuresti kunnioitetulle Andrei Aleksandrovitsille» kohdistamaan juhlapuheeseen korostaen lähtevänsä Suomesta haikeuden tuntein mutta samalla tyytyväisenä siitä, että oli »vähäiseltä osaltaan» onnistunut edistämään sodan seurausten likvidointia ja Suomen siirtymistä rauhallisen kehityksen mukaisiin uusiin olosuhteisiin. Presidentille, hallitukselle sekä koko kansalle osoitettuihin auliisiin kiitoksiin välirauhanehtojen rehellisestä ja lojaalista täyttämisestä liittyi silti myös varoitus:

»Sanotaan, että Suomessa on henkilöitä, jotka aikovat käyttää hyväkseen siirtymistä välirauhasta uusiin rauhanomaisiin oloihin palauttaakseen Suomen politiikan entiselleen. Jos näillä puheilla on jotakin pohjaa, olisi se suureksi onnettomuudeksi yhteiselle asiallemme. En tahtoisi uskoa, että Suomessa olisi ihmisiä, jotka saisivat tilaisuuden kevytmielisesti leikkiä suhteittemme kohtalolla. Sallikaa minun lausua vakaumuksenani, että se poliittinen suunta, joka on vienyt Suomen rauhallisen demokraattisen kehityksen varmalle tielle, on edelleenkin jatkuva.»

Puheet voitiin julkaista Helsingissä vasta kolme päivää myöhemmin Ždanovin jouduttua ensin hankkimaan oman osuutensa painattamiselle Stalinin hyväksynnän. Samalla hän korosti generalissimukselle tekstiinsä sisältyneiden huomautusten »tulleen selvästi ymmärretyiksi». Erillistä tapaamista Paasikiven kanssa ei näin ollen enää välttämättä tarvittu.¹⁰⁷

Ohimennen Ždanov ja Paasikivi kohtasivat silti vielä seuraavana päivänä (viimeisen kerran elämässään) valtioneuvoston Messuhallissa 10.2.1047 järjestämässä rauhanjuhlassa, jossa puhujana esiintyi Mauno Pekkala. Presidenttiä ärsyttäneellä tavalla pääministeri keskittyi tällöin itsenäisen Suomen koko historiaa varjostaneen »sotapolitiikan» ja vielä välirauhankin jälkeen käynnistetyn »rikollisen asekätkennän» ja muun »myyräntyön» kovasanaiseen moitiskeluun.

Lähettiläs Gripenberg kommentoi:

»Pekkalan esitys oli, kuten odottaa saattoi, täysi skandaali. Tämä mies, joka oli jäsenenä Suomen v. 1941 sotaan johtaneessa hallituksessa, arvosteli kärkevästi ja tuomitsi Suomen koko itsenäisyysajan politiikan aina Tarton rauhasta lähtien. Tätä piti Paasikiven ja Ståhlbergin kuunnella. Olematta mikään vuoden 1941 politiikan ystävä en kuitenkaan voi ymmärtää Suomessa esiintyvää, Pekkalan puheen ilmentämää arvokkuuden ja itsetunnon puutetta… Tämän (Pekkalan – T.P.) puolustukseksi on tosin sanottava, että hän on enemmän tai vähemmän rapajuoppo (söndersupen). Sellainen on Suomen pääministeri tänä isänmaalle vaikeana hetkenä.»¹⁰⁸

Tyytyväisenä Paasikivi pani merkille kaikkien puolueiden lehtien – paitsi SKDL:n – arvostelleen Pekkalan puhetta, »joka ei ollut hauska». Vahvistusta käsitykselleen presidentti sai luonaan käyneeltä Suomen Pankin pääjohtaja Tuomiojalta, jonka mielestä Pekkalan kaikki puheet olivat »mahdottomia» ja häntä vastaan vallitsi porvarillisissa piireissä »suuri animositeetti». Kelvottomuudestaan huolimatta, ja kun mitään suuria asioita ei ollut edessä, Pekkala voisi ehkä pysytellä paikoillaan kevääseen saakka, minkä Paasikivi hyväksyi perustellen kantaansa klassisella ranskalaisella, Barrasta koskevalla määritelmällä »Meprise par tous, hai par tous, mais indispensable.» (Kaikkien halveksima, kaikkien vihaama, mutta välttämätön.)¹⁰⁹

Kuten tuonnempana käy ilmi, hallitukseen innokkaasti pyrkivän Urho Kekkosen Paasikivelle esittämät kaavailut Pekkalan ja hänen kabinettinsa kaatamisesta eivät toistaiseksi toteutuneet, vaikka Kekkonen omasta mielestään voisikin tulla taas oikeusministeriksi.¹¹⁰ Viilentävästi remonttiaikeisiin vaikutti myös Ždanovin ennen lähtöään Helsingistä Stalinille esittämän lupauksen mukainen puhuttelu hallituspuolueiden johtajille vallitsevan suuntauksen jatkamisen suotavuudesta.

»Neuvostoliittolaisena parlamentaarikkona» esiintynyt kenraalieversti korosti suomalaisille »kollegoilleen» maansa haluttomuutta sekaantua naapurin sisäisiin asioihin. Moskovalle tuotti kuitenkin vaikeuksia ymmärtää, miksi sen kanssa rauhan solmineen hallituksen pitäisi erota. Täytyikö siis rauha tulkita erehdykseksi? Kysymys ei ollut ainoastaan yleisen hallitussuunnan jatkumisesta vaan myös kansandemokraattien, sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton keskinäisistä suhteista. Havaittavissa olleiden riitaisuuksien ei tulisi antaa kehittyä niin pitkälle, että ne vaarantaisivat maan demokratisoitumisen kannalta tärkeän »blokin» olemassaolon.

Kuulijat (Hertta Kuusinen, Onni Peltonen, Juho Niukkanen ja John Österholm) vakuuttivat puolestaan yhteistyön lujuutta Peltosen ja Niukkasen huomauttaessa kuitenkin monipuoluejärjestelmään väistämättä kuuluvista erimielisyyksistä. Tässä tapauksessa ne olivat heidän mielestään silti vähäpätöisiä. Vaikka hallituksessa saattoikin tapahtua yksittäisiä henkilövaihdoksia, sen pohja ei muuttuisi ennen seuraavien vaalien kenties mukanaan tuomia uusia voimasuhteita seurauksineen. Silloinkin Mauno Pekkalan johtaman kabinetin noudattama yleinen linja pysyisi ennallaan, mikä aivan erityisesti koski suhteita Neuvostoliittoon.

Juho Niukkasen saaman vaikutelman mukaan keskustelun ilmapiiri oli etenkin loppupuolella erittäin hyvä ja vapautunut Hertta Kuusisen esiintyessä kaikkein virallisimmin.¹¹¹ Tilaisuuteen erityisen tyytyväinen Niukkanen selitti sittemmin puoluetovereilleen; lahjakkaan ja pystyvän kenraalieverstin ilmeisesti kuuluvan kommunistien »ns. indelligensiaan».¹¹²

Puhuttelulla oli kuitenkin oma jälkinäytöksensä Kekkosen ilmaannuttua Paasikiven luo kertomaan Niukkasen levittävän juttua »Ždanovin halusta tavata erityisesti juuri häntä, Niukkasta. Kekkosen venäläisten lähteiden mukaan väite oli »täysin valetta». Niukkanen vain halusi tällä tavoin, kuten myös Pekkalaa kiittelemällä, varmistaa oman pääsynsä hallitukseen. Vastaavaa tavoitetta omalta kohdaltaan ajavan Kekkosen mielestä oli pelkästään hyvä, että Pekkala oli 10.2.1947 pitänyt Messuhallissa »kauhean puheensa». Se oli herättänyt kansassa kovan vastavaikutuksen. Presidentti katsoikin nyt aiheelliseksi varoittaa pelaamisesta:

»Minä sanoin… Kekkoselle… , että meidän oman kansamme henkisistä ja moraalisista voimista riippuu meidän tulevaisuutemme. Sentähden kansan moraalia ei saa heikentää. Me emme saa henkisesti lähestyä venäläisiä ja venäläisyyttä. Me voimme tunnustaa Neuvostoliitolla olevan meidän maahamme nähden ainoastaan sotilaallista intressiä. Kaikki muu on meidän omaamme, johon venäläiset eivät saa sekaantua.

Minä en voi suostua siihen, että en sanoisi suoraan venäläisille, kuten sanoimme Nikolai II:lle , esim erohakemuksessamme 19.10.1909.¹¹³ Olen kyllä vaiti, mutta jos kommunistit ja venäläiset jatkavat samalla tavalla kuin ovat tehneet vielä viime aikoinakin, niin ei voi välttää, että me vastaamme ja sanomme totuuden.

Kommunistit olisi saatava solidarisiksi Suomen muiden kansalaisten kanssa isänmaan yhteisissä asioissa. Heidät pitäisi saada inlemmade (mukautetuiksi – T.P.) yhteiskuntaan ja valtakuntaan. Se on tulevaisuuden tehtävä.»¹¹⁴ Viimeksi mainitun asian Kekkonen epäilemättä painoi mieleensä.

Ždanovin poistumista seuranneena päivänä (12.2.1947) Paasikivelle tarjoutui vielä tilaisuus vastata kenraalieverstin varoitukseen ja vahvistaa valtakunnan ulkopoliittista linjaa sekä samalla tietysti myös omia asemiaan. Rauhan kunniaksi julkaistuun SNS-lehden juhlanumeroon antamassaan, tuonnempana tarkasteltavan YYA-sopimuksen esihistorian kannalta tärkeässä haastattelussa presidentti totesi:

»Jos joku tulevaisuudessa pyrkii Neuvostoliiton kimppuun meidän alueemme läpi, niin meidän on yhdessä Neuvostoliiton kanssa tapeltava hyökkääjää vastaan niin paljon ja niin kauan kuin jaksamme.»¹¹⁵

Aivan ilmeisenä tarkoituksena oli Ždanovinkin mainitsemat epäluulot torjuen vielä kerran vakuuttaa itäistä naapuria siitä, ettei Suomen ulkopoliittisessa linjassa rauhan voimaantulon jälkeenkään tapahtuisi muutoksia. Mitään erillistä puolustussopimusta ei siis tarvittaisi Paasikiven toistaessa itse asiassa saman vakuutuksen Suomen lojaalista puolustustahdosta, jonka hän oli esittänyt Stalinille jo syksyllä 1939.

Presidentin ajatusten suuntaa osoittaa myös hänen pari viikkoa aikaisemmin Gripenbergille esittämänsä toteamus Suomen asettumisesta sodan puhjetessa Venäjän rinnalle. Länsivaltojen voitto tarjoaisi silloinkin kaikki mahdollisuudet selviytyä, kun taas Venäjän voitto ei antaisi länttä sympatisoineelle Suomelle mitään pelastusmahdollisuuksia.¹¹⁶

Merkkinä Ždanovin vierailun onnistumisesta on pidettävä Helsingin-lähettiläs Abramovin viikkoa myöhemmin presidentti Paasikivelle välittämää kenraalieverstin kutsua saapua Alli-rouvan seurassa sopivaksi katsomanaan ajankohtana virkistysmatkalle (dlja otdyha) Krimille. Mukanaan lähettiläs toi laatikollisen Gruusian viiniä. Presidentti luonnollisesti kiitti kauniisti molemmista ystävyydenosoituksista.¹¹⁷

Moskovassa tilannearviota ei muuttanut kotimaastaan palanneen Sundströmin raportti Molotoville Helsingissä vahvistuvasta taantumuksesta ja Paasikiven lännestä etsimästä tuesta. Hänen avullaan »vanhat poliitikot» voisivat jälleen palata hallitukseen siitä aiheutuvine negatiivisine seurauksineen. Molotovin ilmoittama Neuvostoliiton suostumus Saimaan kanavaa ja Porkkalan liikennettä koskevien neuvottelujen aloittamiseen saattoi lähettilään mielestä tarpeettomasti vahvistaa Paasikiven asemaa. Niinpä Sundström pyysi nyt lupaa saada raportoida Helsinkiin Molotovin kiinnittäneen huomiota taantumuksen vahvistumiseen Suomessa.

Ulkoministeri antoi kuitenkin suostumuksensa vain siihen, että lähettiläs raportoisi neuvostohallituksen haluavan molempien maiden välisten suhteiden kehittyvän kumpaakin hyödyttävällä tavalla toisen maailmansodan jälkeen noudatettuun suuntaan. Neuvostohallitus luonnollisesti tahtoi olla vakuuttunut Suomen hallituksen halusta tehdä kaikki tarpeellinen tämän linjan jatkamiseksi, vaikka taantumuksellisten voimien levottomuudesta olikin havaittavissa merkkejä. Suomen lähettilään käytöstä ihmettelevä Molotov merkitsi muistioonsa:

»Katson tarpeelliseksi lisätä, ettei Sundström esiintynyt keskustelussa täysin johdonmukaisesti vaan jonkinlaisin taka-ajatuksin (kakimi – to zadnimi tseljami). Hän yritti herättää minussa epäluottamusta Suomen nykyisiin virallisiin piireihin kärjistämällä asiaa henkilökohtaisesti Paasikiven kohdalla, missä yhteydessä hän koetti yllyttää minua joihinkin räikeisiin lausuntoihin näitä ylisummaan taantumuksellisiksi kuvaamiaan virallisia piirejä vastaan… Näin ollen Sundströmin käyttäytyminen oli jotenkin vilpillistä (fals) ja osoitti riittämätöntä tukea nykyiselle Suomen hallitukselle, jota kohtaan hän sanoissa tuntee suurempaa myötätuntoa kuin presidenttiin nähden. »¹¹⁸

Neuvostoliiton ulkoministeriössä helmi-maaliskuun vaihteessa 1947 kokoontunut erityinen neuvottelukunta, joka kaavaili mahdollisuuksia valvontakomission kaltaisen järjestelmän säilyttämiseen Suomessa jollakin tavoin rauhansopimuksen jälkeenkin, lopetti työnsä tuloksettomana. Tavoitteen periaatteellisesta suotavuudesta huolimatta yrityksestä päätettiin luopua, koska siinä tapauksessa länsivaltojen voitiin odottaa asettavan vastaavia lisäehtoja Romanian, Unkarin ja Bulgarian rauhansopimusten soveltamiseen.¹¹⁹

Pariisissa 10.2.1947 allekirjoitettujen entisten »satelliittien» rauhansopimuksissa määrättiin, että ne oli ratifioitava asianomaisten voittajavaltojen toimesta. Myös hävinneiden oli kohdaltaan meneteltävä näin. Kunkin sopimuksen voimaantulo edellytti kuitenkin lopullista vahvistamista vain allekirjoittajasuurvaltojen taholta ja sen jälkeen tapahtuvaa ratifiointiasiakirjojen tallettamista Italian osalta Ranskan hallituksen huostaan sekä Balkanin maiden ja Suomen kohdalta vastaavasti Neuvostoliiton haltuun.

Prosessi kuitenkin viivästyi Yhdysvaltain kongressissa syntyneiden, Italian rauhansopimusta koskeneiden erimielisyyksien vuoksi.¹²⁰ Positiiviseen ratkaisuun päädyttiin Washingtonissa vasta kesäkuun alussa 1947. USA:n tilannetta seuratessaan muut suurvallat ennen muuta Neuvostoliitto – halusivat puolestaan välttää kiirehtimistä tapahtumien edelle.

Keväällä 1947 Britannia ei silti ajan mittaan voinut peittää huolestumistaan. Voittajavaltojen tuli tallettaa sopimukset yhtäaikaisesti, koska muuten voitaisiin joutua niiden keskinäisten suhteiden kannalta haitalliseen taktikointiin.

Hankalalta tuntui briteistä myös se, että Italian hallitus katsoi maassa vallitsevan tyytymättömyyden vuoksi taktisesti edullisemmaksi kääntyä kansanedustuslaitoksen puoleen vasta sitten, kun suurvallat ja erityisesti USA olisivat peruuttamattomasti ratifioineet rauhansopimuksen. Samantapaista ajattelua esiintyi mahdollisesti muidenkin entisten vihollismaiden taholla. Voitetut saattoivat jopa jättää sopimukset kokonaan vahvistamatta.

Vaikka ratifiointimenettely ei hävinneiden osalta ollutkaan edellytyksenä lopulliselle voimaantulolle, myönteistä ratkaisua oli Lontoon mielestä kuitenkin pidettävä erittäin tärkeänä. Vältyttyään ratifioinnilta voitetut saattoivat myöhemmin leimata rauhansopimukset ulkoapäin sanelluiksi diktaateiksi, joita kansa ei ollut hyväksynyt, ja joita ei niinmuodoin myöskään tarvinnut noudattaa. Moisten vaarojen välttämiseksi neljän suuren olisi tehtävä hävinneille selväksi edellyttävänsä näiltä sopimusten ratifiointia ennen niiden lopullista voimaantuloa suurvaltojen yhtäaikaisena talletustoimenpiteenä.

Menettelyjärjestystä koskevan käsityksensä Britannia ilmaisi suurvaltaliittolaistensa lisäksi myös entisille »satelliiteille» itselleen. USA:n senaatilta tuolloin vielä apua toivoneen Italian kohdalla vetoomus jäi tietenkin tuloksettomaksi. Balkanin maat puolestaan katsoivat Neuvostoliiton odottavan linjan mukaisesti parhaaksi pidättyä toistaiseksi toimenpiteistä. Poikkeuksen muodosti tässäkin tapauksessa Suomi.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 21.3.1947 Pekkala ja Leino asettuivat vastustamaan Suomen ratifiointia, jonka tulisi tapahtua vasta Neuvostoliiton vastaavan päätöksen jälkeen. Enckell taas luonnehti moista menettelyä arvottomaksi Suomen suvereniteetin kannalta. Hänen julkilausumattomana ajatuksenaan oli, että SKDL pyrki viivyttämään ratifiointia haluten pitää LVK:n tukenaan maassa niin kauan kuin mahdollista. Hallituksen päätökseksi tuli ottaa ennen lopullisen ratkaisun tekoa selvää Neuvostoliiton aikeista.¹²¹

Helsingistä saamiensa ohjeiden nojalla ministeri Sundström tiedusteli jo 23.3.1947 Moskovassa ulkoministeri Vyšinskiltä Neuvostoliiton kantaa ratifioimiseen. Vyšinskin mukaan asia ei ollut hänen hallitukselleen ajankohtainen, mutta Suomi voisi tietysti omalta osaltaan menetellä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ratifiointiprosessin keskeneräisyys kuvastui myös Suomen kieltäytymisessä osallistumasta Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen huhtikuussa 1947. Enckellin pyynnöstä Paasikivi korosti SDP:n kutsusta Helsingissä vierailleelle Ruotsin uudelle pääministerille Tage Erlanderille, ettei poisjääminen johtunut Neuvostoliiton painostuksesta vaan lopullisen rauhan puuttumisen aiheuttamasta varovaisuudesta. Tämä ei suinkaan tarkoittanut eristäytymistä pohjoismaisesta yhteistyöstä, jonka merkitys päinvastoin oli kasvamassa entistäkin suuremmaksi.

Erlander puolestaan vakuutti täysin ymmärtävänsä suomalaisten kannan. Kun ulkoministerit käsittelivät lähes pelkästään taloudellisia asioita, olisi ehkä ollut tarkoituksenmukaisempaa antaa kauppaministerien kokoontua. ¹²² Lähetystöneuvos Razinin ilmaistua tyytymättömyytensä Erlanderin vierailuun Suomen kommunistilehdistö seurasi perässä kirjoittaen »hävyttömyyksiä», mikä Paasikivestä oli »aivan hirmuista». Leino koetti torjua presidentin syytökset selittämällä, ettei hänen aikansa riittänyt puolueen lehdistön valvontaan.¹²³

Huhtikuun 11. päivänä 1947 Englannin asiainhoitaja Ledward tuli ulkoministeriöön tapaamaan kansliapäällikkö Tapio Voionmaata ja ilmoitti hallituksensa toivomuksena, että Suomi ratifioisi rauhansopimuksensa ennen Englantia, jonka vastaava toimenpide olisi odotettavissa lähiviikkoina. Sama viesti toimitettiin suomalaisten tietoon myös Eero A. Wuoren välityksellä. Heiltä ei salattu myöskään Englannin valmiutta saattaa, mikäli Neuvostoliitto antaisi suostumuksensa, Suomen rauhansopimus lopullisesti voimaan riippumatta muista »satelliiteista». Tätä koskevaan tiedusteluun ei Moskovasta kuitenkaan ollut toistaiseksi saatu vastausta.

Pikaista rauhaa ja normaaliaikojen palautumista toivovalle Helsingille Britannian aloite oli tervetullut. Pyrkien omalta osaltaan tekemään voitavansa asian edistämiseksi ja nojautuen eduskunnan 27.1.1947 antamiin valtuuksiin presidentti Paasikivi päätti valtioneuvostossa 18.4.1947 pidetyssä salaisessa esittelyssä ratifioida Suomen rauhansopimuksen. Näin siis – jos Britannia ja Neuvostoliitto pääsisivät asiassa yksimielisyyteen – Suomen asia voitaisiin päättää myös erikseen odottamatta USA:n takia viivästynyttä muiden »satelliittisopimusten» ratifiointia.

Helsingissä tehty ratkaisu oli lajissaan ensimmäinen kaikkien viiden entisen »satelliitin» sopimusten valmisteluprosessissa. Asiakirja lähetettiin saman tien Moskovan lähetystöön sikäläiseen ulkoministeriöön toimitettavaksi. Talletusseremonia kuitenkin lykkääntyi Neuvostoliiton ilmoitettua – yleislinjansa mukaisesti – palaavansa asiaan myöhemmin.

Ratifiointiprosessin keskeneräisyyden lisäksi Paasikiven ja Enckellin hermoja kiristi kesällä 1947 saatu tieto Britannian poliittisen edustajan Shepherdin kutsumisesta kotiin. Presidentti ilmaisi 30.6. lähtijälle avoimesti huolensa siitä, pystyisikö tilalle saapuva »uusi mies» riittävän selvästi näkemään eron Suomen ja »Balkanin maiden» aseman välillä. Lisäksi seuraajan, Sir Oswald Scottin, saapuminen poliittisena edustajana eikä täysivaltaisena ministerinä herättäisi maassa negatiivisen reaktion, koska ratkaisu tulkittaisiin epämääräisen välitilan jatkumiseksi kauas tulevaisuuteen.¹²⁴ ·

Varoen monimutkaistamasta jo ennestään kyllin hankalaa ratifiointiongelmaa Foreign Office loppujen lopuksi päätti jäädä vielä odottamaan. Kun suomalaisia ei haluttu loukata lähettämällä Scott Helsinkiin poliittisena edustajana, hän sai luvan pysytellä toistaiseksi Lontoossa Helsingin-edustuston jäädessä Shepherdin poistuttua 8.7.1947 vt. asiainhoitaja Ledwardin huostaan. Jäähyväislounaalla Paasikivi puolestaan joutui toteamaan, ettei hän muodollisista syistä voinut haluamallaan tavalla luovuttaa Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä eroavalle poliittiselle edustajalle, jonka oli tyydyttävä nimikirjoituksella varustettuun presidentin valokuvaan.¹²⁵

Vaikka suurvalloista USA, Englanti ja Ranska olivatkin kesäkuuhun 1947 tultaessa päätyneet ratifiointiasiassa myönteisiin ratkaisuihin, Neuvostoliitto edellytti kaikkien entisten »satelliittimaiden» ratifiointia ennen omaa vastaavaa toimenpidettään. Kompastuskivenä oli loppuun saakka Italia, jonka viivytystaktiikan taustana oli nyt ajatus, ettei Neuvostoliitto lainkaan ratifioisi. Kaiken lisäksi Italian perustuslakia säätävän kansalliskokouksen lähteminen lomalle heinä-elokuun vaihteessa uhkasi pidentää odotusta vielä useilla viikoilla.

Ulospääsy kuitenkin löytyi voittamattomalta näyttäneestä umpikujasta. Länsivaltojen painostuksesta Italian kansalliskokous suostui viime hetkellä 31.7.1947 äänin 262-68 ratifioimaan rauhansopimuksen ehdolla, että myös Neuvostoliitto ratifioisi sen. Romania, Bulgaria ja Unkari seurasivat esimerkkiä elokuussa ja vihdoin 29.8.1947 myös Neuvostoliitto teki oman ratkaisunsa kaikkien viiden entisen »satelliitin» kohdalla. Italian hallitus ratifioi rauhansopimuksensa 4.9.1947.

Suurvaltojen keskinäisen välipuheen mukaisesti Italian rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjat talletettiin vaatimattomin seremonioin Quai d’Orsaylla Pariisissa 15.9.1947 sekä Balkanin maiden ja Suomen vastaavat dokumentit Neuvostoliiton ulkoministeriössä Moskovassa samana päivänä. Helsinginkin osalta rauhansopimus oli näin astunut lopullisesti voimaan ja valvontakomission viimeiset osat lähtivät kenraaliluutnantti Savonenkovin johdolla Suomesta 26.9.1947. ¹²⁶

Sitä ennen valtioneuvosto järjesti 18.9.1947 Messuhallissa erityisen rauhanjuhlan, jossa puhujana esiintyi tasavallan presidentti J. K. Paasikivi. Hän viittasi sotavuosina läpikäytyyn »kovaan kouluun», jolloin maailmanpolitiikasta sivussa olevalle pienelle kansalle oli tuottanut vaikeuksia »seurata ja asettaa elämänsä suurvaltojen valtapolitiikan käänteissä». Erehdyksiltä ja harha-askeliltakaan ei ollut vältytty, mutta niistä tuli ottaa oppia. Erityisesti pienille maille tärkeän kansainvälisen oikeusjärjestyksen rakentamista oli ihmiskunnan yhteisin ponnistuksin jatkettava. Valtion päämies jatkoi:

»Vaikka rauhan astuttua voimaan maamme kansainvälinen asema onkin oleellisesti muuttunut, vaikka monet eiliset rajoitukset eivät sido enää tänä päivänä, vaikka liittymällä Yhdistyneet Kansakunnat -järjestöön astummekin itsenäisenä valtiona kansojen perheeseen, niin kaikki tämä ei merkitse, että haluaisimme muuttaa sitä ulkopoliittista suuntausta, joka onnellisesti on vienyt meidät sodasta pysyväiseen rauhaan ja luonut uuden lähtökohdan nykyisissä ja tulevissa suhteissamme mahtavaan Neuvostoliittoon. Olkoon sen vuoksi meistä kaukana kaikki, mikä voisi heikentää tai asettaa epäilyn alaiseksi ne siteet ja ystävälliset suhteet, joita olemme saaneet rehellisessä mielessä aikaan verrattain pitkän välirauhan kestäessä. Olemmekin vakuuttuneet siitä, ettei kestä kovin kauan, kunnes Neuvostohallitus ja monivivahteinen neuvostokansa tulevat huomaamaan, että yhteisymmärrys ja yhteistoiminta vapaan Suomen kanssa on helposti saavutettavissa molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen pohjalla.»¹²⁷

Lähettiläs Abramov vastasi valtioneuvoston 23.9.1947 Smolnassa tarjoamilla valvontakomission jäähyväispäivällisillä kohottaen lasinsa »kansainvälisen politiikan merkkihenkilön, Suomen suuren valtiomiehen, tasavallan presidentin kunniaksi, joka on tämän kuluneen välirauhan aikana taitavalla ja viisaalla kädellä ohjannut Suomen valtiolaivaa».¹²⁸

Paasikivi oli tyytyväinen.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4