Liikkeellelähtö ja sotilaallisen yhteistyön ongelma
Paasikiven ottaessa vastaan pääministerin tehtävät marraskuussa 1944 maan johtoon tuli kokenut poliitikko, joka vaikeuksien keskelläkin tiesi mitä tahtoi. Hallitusneuvottelujen yhteydessä hänet oli varsin yleisesti tunnustettu kenties ainoaksi henkilöksi, joka kykenisi selviytymään ajankohdan asettamista poikkeuksellisista vaatimuksista. Näin siitäkin huolimatta, että tietty epäluuloisuus äärivasemmiston piirissä säilyi ja toisaalta muissa ryhmissä »vanhaksi suomettarelaiseksi myöntyvyyspoliitikoksi» tunnetun valtioneuvoksen valmius ministerintuolien luovuttamiseen kuutosille ja kommunisteille herätti olosuhteiden edellyttämän välttämättömyyden tunnustamisen ohella myös epäilyksiä.
Uuden pääministerin aseman erikoislaatuisuutta korosti se, ettei hänellä ollut tukenaan omaa puoluetta kokoomuksen jäätyä täysin syrjään hallitusvastuusta. Kaikesta huolimatta hän ryhtyi, kuten Johannes Virolainen on todennut, kyselemättä ja epäröimättä sekä joskus suorastaan häikäilemättömästi hoitamaan pääministerin tehtäviä. »Eikä silloin kukaan kysynyt, millä vallalla Paasikivi toimi.»1 Samalla kuitenkin valvontakomission tuki tasoitti selvästi uuden hallituksen tietä.
Ohjaksien kiertyessä tiukasti Paasikiven käsiin presidentti Mannerheim jäi yhä enemmän taustalle. Virallisestikin osa hänen siviilihallinnollisista tehtävistään oli jo Hackzellin kabinetin muodostamisen yhteydessä siirretty pääministerille. Vanhan, sisäpolitiikkaa puutteellisesti tuntevan marsalkan eristyneisyyttä lisäsi hänen läheisen ystävänsä ja luottohenkilönsä Rudolf Waldenin sairastuminen ja ero hallituksesta marraskuussa 1944. Sotilaallisia kysymyksiä lukuunottamatta valtion päämiehen ote päivänkohtaisiin asioihin alkoi tämän jälkeen selvästi löystyä, mikä taas lisäsi Paasikiven vastuuta.
Joulukuussa 1944 Tukholmassa käynyt kulkulaitosministeri Eero A. Wuori korosti vanhan ystävänsä Zeth Höglundin välityksellä paikallisille amerikkalaisille diplomaateille uuden hallituksen vakaata asemaa. Näyttöä LVK:n halusta hankkia itselleen Suomen sisäisen hallinnon kontrolli ei ollut, vaikka »ne, jotka olivat taipuvaisia tulkitsemaan venäläisten toimet pahimmalla mahdollisella tavalla», voivatkin pitää erinäisiä hankkeita tulevan väliintulon valmisteluina.
Höglundille Wuori totesi, ettei hän hyväksynyt tätä pessimististä näkemystä, mutta katsoi Moskovan tulevan häikäilemättä ajamaan läpi vaatimuksensa yhtäältä puristaakseen Suomesta irti kaiken materiaalisen hyödyn sekä toisaalta varmistaakseen »luotettavan» hallituksen pysymisen vallassa Helsingissä. Moskovan lukuisat ja kategoriset vakuutukset Suomen itsenäisyyden kunnioittamisesta olivat Wuoren mielestä vilpittömiä, eikä siinä mielessä ainakaan lähivuosina ollut vaaraa.
Hallituksen piirissä yhteistyö sujui Wuoren mukaan onnistuneesti. »Paasikivi itse nauttii vallankäytöstä ja on hyvässä kunnossa. Hän oli pudistanut päätään kuullessaan Waldenin luhistumisesta ja sanonut Wuorelle pitävänsä myös omaa taakkaansa raskaana. Kuitenkin Wuoren kysymykseen, miksi hän ei delegoinut osaa tehtävistään varapääministeri Mauno Pekkalalle… tuli vastaus: ‘Mutta kaikki esille tulevat asiathan ovat niin tärkeitä, etten halua delegoida niitä.’»2
Persoonallisuutena hallitsevan, »rehtoriksi» joskus verratun iäkkään ja kokeneen pääministerin arvovalta ministeriensä (»koulupoikien») keskuudessa olikin kiistaton. Tästä hänen sihteerinsä Toivo Heikkilän muistelmateos tarjoaa runsaasti esimerkkejä.3
Viikon kuluttua uuden hallituksen muodostamisesta pääministeri otti vastaan Helsinkiin saapuneen Englannin poliittisen edustajan Francis Shepherdin. Paasikivi korosti tällöin hallituksensa ensisijaisena tavoitteena olevan täyttää tinkimättä välirauhansopimuksen määräykset aktiivisesti ja läheisessä yhteistyössä valvontakomission kanssa. Shepherd raportoi Lontooseen: »Herra Paasikiven ikä, 75 vuotta, näkyy hänen ulkomuodostaan ja vaikka hänen ajattelunsa on vireätä ja persoonansa viehättävä, hän kompasteli koko lailla puheessaan. Hän puhuu erinomaista ranskaa, mutta vaikutelmakseni muodostui, että hänellä todella oli vaikeuksia ilmaista itseään ja pitää ajatuksensa käsillä olevassa asiassa. Kuitenkin hän on voimakas persoonallisuus ja huolimatta lähestyvästä seniliteetistään varmasti kaikkea muuta kuin mitättömyys». 4
Erityisesti uutta pääministeriä ilahdutti hänen vanhalta neuvottelukumppaniltaan Aleksandra Kollontailta Tukholmasta tullut onnittelusähke, johon hän laajasti vastasi.5 Tähän monivuotinen yhteydenpito sitten päättyikin halvauksen jälkiseurauksista kärsivän suurlähettilään joutuessa jo maaliskuussa 1945 lopullisesti jättämään virkansa. Viimeiset vuotensa hän vietti Moskovassa (osittain presidentti Jeltsinin sittemmin suosimassa Barvihan parantolassa) päiväkirjojaan ja muistelmiaan viimeistellen.
Vuonna 1946 viritetty ajatus, jota myös Paasikivi tuki, Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä Kollontaille ei alkavan kylmän sodan ilmapiirissä enää johtanut tulokseen. Suomen Moskovan-lähetystöön vanha rouva piti silti yhteyttä osallistuen pyörätuolissa istuen mm. vuoden 1946 itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon. Jatkuvaa henkistä vireyttä osoitti vielä 1948 ruotsalaiselle lääkäriystävälle tri Ada Nilssonille lähtenyt pyyntö Mika Waltarin »Sinuhe egyptiläisen» saamisesta luettavaksi. Aleksandra Kollontai kuoli maaliskuussa 1952.6
Pääministerinä Paasikivi alkoi varovasti ja johdonmukaisesti jälleenrakentaa sodassa tappion kärsineen maan täysivaltaisuutta. Tilaisuuden selkeän ohjelmajulistuksen esittämiseen tarjosi 6.12.1944 Messuhallissa järjestetty valtakunnallinen itsenäisyyspäiväjuhla, jossa presidentti Mannerheim ei halunnut olla läsnä. Marsalkan mielestä merkkipäivän viettämiseen riittäisivät maan kaikissa kirkoissa pidettävät juhlajumalanpalvelukset, joissa – varomattomuuksien välttämiseksi – esitettäisiin sama saarna. Tällöin hän voisi olla läsnä Suurkirkossa. »Teattereissa ja Messuhallissa pidettyihin yleisiin juhliin en ole sodan kestäessä kertaakaan osallistunut, eikä sitäpaitsi sellainen tapa viettää Valtakunnan itsenäisyyspäivää vastaisi ajan vakavuutta.» 7
Usein siteeratussa Messuhallin itsenäisyyspäiväpuheessaan 6.12.1944 Paasikivi veti linjaa:
» ••• Olemme nyt, tänä itsenäisyytemme 27:ntenä vuosipäivänä, maailmanhistorian suurimman sodan kuudentena vuonna, laakson pohjassa, johon tapaukset ovat meidät heittäneet. Tie ylöspäin on vaikea. Ilman ponnistuksia emme pääse nousemaan. Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel tulee viemään meitä lähemmäs vapaita maisemia.
On ymmärrettävää, jos suurten, käänteen tekevien tapausten keskellä oikean suunnan löytämisessä esiintyy epäröintiä ja jos uusissa oloissa moni, kuin unesta heräten, hapuillen katselee ympärillään olevaa maailmaa, ennenkuin siihen vähitellen eläytyy ja huomaa, millaiset uudet olot ovat, ja mitä ne vaativat.
Muuan historioitsija-ajattelija (Thomas Carlyle – T.P.) on sanonut, että kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen. Tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen.
Kullakin kansalla on omat tosiasiansa ja omat valtiolliset ongelmansa ja elämänkysymyksensä. Meidänkin on selvitettävä ja ratkaistava omat ongelmamme, sekä ulkopoliittiset että sisäpoliittiset, ja meidän on tunnustettava tosiasiat, jotka vaikuttavat elämänkulkuumme ja tulevaisuuteemme. Tällä historiallisella hetkellä, jolloin kansamme on sotavuosien jälkeen saavuttanut rauhan, on meidän tehtävä itsellemme selväksi sekä pysyvät että nykyhetken erikoiset ongelmamme.
Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, jolle meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu. Olemme äsken allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksen, jota par’aikaa pannaan täytäntöön: Ei ole eri mieliä siitä, että tämä sopimus on tunnontarkasti täytettävä. Mutta yli tämän sopimuksen säännösten on tulevaisuudessa hyvät ja luottamukselliset suhteet aikaansaatava suuren naapurimme kanssa. Epäluulo on poistettava, ystävyys on perustettava. Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.
Ei ole kummasteltava, että nykyisinä mullistusten ja väkivallan aikoina pelko ja epäilys tulevaisuudesta pyrkii pääsemään vallalle pienten kansojen keskuudessa. Ei ole myöskään salattavissa, että – syyllä tai syyttä – tällaisia tunteita ja tällaista pelkoa nykyisissä epävarmuuden oloissa Suomenkin kansassa on vallalla. Valtiollinen itsenäisyys ja riippumattomuus on edellytys, jota ilman kansamme ei voi onnellisena ja tyytyväisenä elää eikä tehtäväänsä täyttää. Suomen kansa kokonaisuudessaan, puolueisiin katsomatta, pitää siitä kiinni. Tyydytyksellä olemme todenneet, että Neuvostoliiton puolelta – niinkuin sen liittolaisten taholta – Suomen valtiollinen itsenäisyys ja Suomen kansan itsemääräämisoikeus selviönä tunnustetaan. Edellytykset molemminpuolisille hyville ja luottamuksellisille naapuruussuhteille maamme ja Neuvostoliiton välillä ovat niinmuodoin olemassa, samoinkuin edellytykset Suomen vapaalle asemalle siinä maailmanjärjestelmässä, joka on tarkoitettu turvaamaan rauha tämän sodan jälkeen.
Jokaisella kansalla on omat erikoisuutensa, oma luonteensa, oma elämänkatsomuksensa ja omat historiaan pohjautuvat perinteensä. Vain omien ihanteidensa pohjalla voi kansa elää tyytyväisenä ja onnellisena sekä suorittaa tehtäväänsä. Niin on tietenkin myös Suomen kansan laita. Lähes 700-vuotisesta yhteydestä Ruotsin valtakunnan kanssa on periytynyt yhteiskuntarakenteemme ja elämänkatsomuksemme. Tästä ynnä siitä tärkeästä tosiasiasta, että kansaamme kuuluu huomattava ruotsinkielinen väestö, johtuu vilkas ja läheinen sivistyksellinen ja taloudellinen vuorovaikutus ja kosketus läntisen naapurimaamme Ruotsin ynnä muiden pohjoismaiden kanssa. Runsaalla kädellä ja lämpimällä sydämellä on vanha veljesmaamme Ruotsi meitä vaikeuksissamme moninaisella tavalla auttanut. Paljosta olemme sille kiitollisuuden velassa. Kiitollisia olemme myös Tanskalle, joka, itse kärsien vieraan pakkovallan alla, on meille runsaasti apua antanut. Norjan kansaa kohtaan tunnemme, tämän sodan sille tuottamien kärsimysten vuoksi, vilpitöntä myötätuntoa, ja maamme pohjoisimmat osat ovat, tapausten käänteiden johdosta, joutuneet jakamaan sen kanssa samanlaisen kohtalon. – Tiedämme, että vuosisatoja kestänyt taloudellinen ja sivistyksellinen yhteistyö näiden vanhojen demokraattisten kansojen kanssa voi jatkua hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden kanssa Neuvostoliittoon.»
Sisäisessä rakennustyössä pääministeri korosti maan perinteisen demokraattisen järjestelmän ja »elävän yhteiskunnallisen mielen» merkitystä. Tämän tuli ilmetä myös suhtautumisessa sodasta erityisesti kärsimään joutuneisiin kansalaispiireihin, joita ei jälleenrakennustyön moninaisten vaatimusten keskellä ollut lupa unohtaa. Auliin tunnustuksen sai kansan, erityisesti sen nuorten miesten, sodassa osoittama uhrivalmius. Eero A. Wuoren ehdottamat viittaukset Rytin ja Tannerin kaltaisten »sotarikollisten» syrjään vetäytymisen välttämättömyyteen ja maan »epädemokraattisten ainesten» osoittamaan saksalaisystävyyteen pääministeri jätti puheestaan pois. Sen sijaan Paasikivi kehotti kansalaisia uupumattomaan työhön maan taloudellisten vaikeuksien voittamiseksi. Pahimmat ongelmat keskittyisivät kahteen seuraavaan vuoteen 1945 ja 1946, minkä jälkeen tilanne alkaisi jo helpottua.
»Syksyinen hämäryys lepää tänä joulukuun päivänä pohjoisen maamme yllä. Mutta pian alkavat päivät pidetä ja jonkun ajan perästä kevät vähitellen rupeaa tekemään tuloaan. Aurinko alkaa lämmittää ja ihmisten mielet kohoavat ja kirkastuvat. – ‘Tee työtä ja säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein päättyy hyvin’ – näin antaa Aleksis Kivi viisaan miehen neuvoa nuorempaa polvea. – Syksyn sumusta on päivä nouseva meidänkin vapaalle kansallemme ja aurinko yhä lämpimämmin paistava meidän rakkaalle Suomellemme.» 8
Paasikiven ohjelmajulistuksen, jota sen tärkeyden vuoksi on edellä siteerattu suhteellisen laajasti, tarkoitus oli kahtalainen.· Yhtäältä hän halusi saattaa maailman – ei vähiten valvontakomission – tietoon ne linjaviitat, joita Suomi vastedes tulisi ulkopolitiikassaan noudattamaan. Kurssi suhteissa Neuvostoliittoon oli tulevaisuutta ajatellen nyt kiinteästi määrätty. Samalla pääministeri antoi selkeästi ymmärtää perinteisten pohjoismaisten kulttuuri- ja talousyhteyksien jatkuvan edelleen tavalla, joka ei ollut ristiriidassa idänpolitiikan kanssa.
Toisaalta Paasikivi pyrki rohkaisemaan omaa kansaa sijoittamalla ajankohtaiset vaikeudet tulevaisuudessa valkenevaan perspektiiviin. Suomen itsenäisyyttä ei Neuvostoliiton ja sen liittolaisten taholta asetettu kyseenalaiseksi, ja maa tulisi aikanaan ottamaan paikkansa uudessa, sodanjälkeisessä kansainvälisessä järjestelmässä. Kansalaiset voisivat siis vakain mielin käydä paljon työtä ja ponnistusta vaativaan jälleenrakennusurakkaansa maan itsemääräämisoikeuteen ja demokraattiseen järjestelmään luottaen.
Pääministeri onnistui pyrkimyksessään puheen aiheuttamien reaktioiden osoittautuessa lähes kauttaaltaan positiivisiksi. Tavatessaan seuraavana päivänä Mannerheimin Paasikivi sai vanhalta presidentiltä auliita kiitossanoja esiintymisestään. Lehdistökommentit antoivat myös aihetta tyytyväisyyteen. Erityisen tervetulleelta tuntui tukholmalaisen Svenska Dagbladetin luonnehdinta »tasapainoisesta valtiomiehen puheesta», joka vailla fraaseja ja kauniita lupauksia perustui poliittisiin sekä taloudellisiin realiteetteihin. Ruotsalaislehti pani niinikään merkille, että puheesta »miellyttävällä tavalla puuttui monille pitemmälle menevän sisä- ja ulkopoliittisen linjan kannattajille ominainen nöyristely».9
Ottaessaan myöhemmin luonnehditulla tavalla10 11.12.1944 vastaan SNS:n johtohenkilöt Ždanov puolestaan kahdenkeskisessä keskustelussa useaan otteeseen »komplimenteerasi» Paasikiveä todeten puheen olleen hyvän. Ainoan huomautuksenaiheen tarjosi maininta Suomen kansasta laakson pohjassa. Kenraalieversti katsoi vertauksen sopivan paremmin aikaan ennen välirauhaa, jolloin sota vielä kesti. Nyt sen sijaan oltiin jo ylöspäin menossa.
Paasikiven mielestä taas kyseessä oli retoorinen lähtökohta. »Laakso on ponnahduslauta.» Muuten pääministeri ilmaisi tyydytyksensä LVK:n puheenjohtajan antamasta tunnustuksesta, joka ei ollut hänelle ainoastaan miellyttävä vaan myös kaikkia muita hyväksymisenosoituksia tärkeämpi. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, mitä Paasikivi ei tietenkään maininnut Ždanoville, kun Moskovassa toimiva »Suomen vapausradio» (O. W. Kuusinen) oli jo ehtinyt happamasti kommentoida uutta hallitusta siinä yhä istuvien monien entisten »sotapoliitikkojen» vuoksi.
Yleisarviointina Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»On hyvä asia, että puheeni siis venäläisiä miellytti. Minun puheeni oli selvä. Siinä ei ollut mitään kryperi (nöyristelyä – T.P.) niinkuin Ruotsin lehdet ovat todenneet. Puheessani oli kaksi selvää kohtaa: a) Suomen itsenäisyys ja b) pohjoismainen yhteistoiminta. Venäläiseltä taholta ei siis ole mitään niitä vastaan huomautettavaa…
Hyvä ilta. Käsitin, että Ždanov puhui vilpittömästi. Svento oli samaa mieltä. Hän antoi optimistisen kuvan lähtökohdasta yhteistoiminnallemme. Ždanov puhui tietysti sillä linjalla ja niiden ohjeiden mukaan, joita hän oli saanut Kremlistä.
Palasin kotiin hyvällä mielellä. Viime viikkoina on ollut vain ikäviä asioita.
Analogia. Suomella oli 1808-1899 oma status itsevaltaisen Venäjän yhteydessä. Ehkä nyt voimme myös säilyttää oman statuksemme.»11
Paasikiven hallituksen astuessa virkaan välirauhansopimuksen sotilaalliset artiklat oli huomattavalta osaltaan jo täytetty: Saksalaisten karkottaminen Lapista voitiin katsoa lähes loppuun suoritetuksi »käsivarren» suunnalla vielä jatkuvia taisteluja lukuunottamatta. Niistä vastasivat nuorista asevelvollisista koostuvat joukot Suomen sodanaikaisen kenttäarmeijan tultua kotiutetuksi välirauhansopimuksen edellyttämällä tavalla 5.12.1944 mennessä. Armeijaa täydentänyt suojeluskuntajärjestö oli hajoitettu jo Castrenin hallituksen aikana.
Toimintaansa vielä jatkavan Lotta Svärd -järjestön kohtalon kenraali Savonenkov sinetöi 20.11.1944 kutsumalla puheilleen puolustusministeri Waldenin ja vaatien organisaation lakkauttamista. Vastaava kehotus tuli Paasikivelle kirjelmän muodossa seuraavana päivänä. Neuvoteltuaan Mannerheimin kanssa Walden päätyi suosittamaan vaatimuksen hyväksymistä. Samaa mieltä oli vastanimitetty pääministeri Paasikivi. »Ikävä asia, mutta mitä sille voi!»12 Hallitus lakkautti lottajärjestön 23.11.1944.
Tuloksettomaksi jäi sen sijaan Mauri Ryömän marraskuussa 1944 tekemä, välirauhansopimuksen pykälistä kokonaan riippumaton aloite lähinnä metsäkaartilaisista ja vankiloista vapautuneista kommunisteista koostuvan vapaaehtoisjoukon perustamisesta taistelemaan saksalaisia vastaan Norjassa. Penseä Ždanov epäili Suomen kansan halukkuutta uuteen sotaan. Hertta Kuusisen ehdottama sodanjulistus Saksalle ei siksi liioin ollut tarpeen. Yhtä negatiivisesti kenraalieversti suhtautui »kypsymättömän» K. H. Wiikin ajatukseen maatalouden kollektivisoimisesta ja Yrjö Ruudun ajamaan tehtaiden sekä suurtilojen sosialisointiin. Tällaisilla puheilla saataisiin aikaan vain sekaannusta.
Hertta Kuusisen kerrottua monien valittavan, etteivät neuvostopanssarit jyrisseet saman tien Helsinkiin saakka Ždanov kieltäytyi hyväksymästä ajatusta »käydä siivellä ulkomailla», ts. hankkia voitto vierain käsin. Terijoen hallituksen surkeasti epäonnistunutta koetta ei selvästikään haluttu enää uudistaa.
Hankittuaan Stalinin suostumuksen Ždanov vielä vahvisti kielteisen kantansa Norjan sotaretkeen. Perimmältään kysymys oli kommunistien aseellisen järjestön synnyn estämisestä. Kuten Rentola on osoittanut, näin kävi jälleen kerran ilmi, mistä Moskovan Suomen-politiikassa oli kysymys. Tänne piti saada Neuvostoliitolle myötämielinen tai vähintään sen kanssa asioimaan kykenevä hallitus, joka nojautuisi mahdollisimman laajaan kannatukseen. Tuolloin se pystyisi toimimaan ilman voimakkaita sisäisiä häiriötekijöitä, jotka voisivat riistää ministeristöltä tilanteen hallinnan ja kyvyn maksaa sotakorvauksia. »Se suomalainen, jonka kanssa Ždanov sopi sotilasasioista, ei ollut reservin sotamies Mauri Ryömä, vaan marsalkka Gustaf Mannerheim, koska jälkimmäinen käytti siinä asiassa reaalista valtaa, joka ei ollut kenenkään suomalaisen horjutettavissa, ja hän oli valmis täyttämään ne kohtuulliset tarpeet, mitä Neuvostoliitto turvallisuutensa tai sodankäyntinsä vuoksi edellytti.»13
Merivoimien demobilisoinnin osalta valvontakomission ja Suomen sotilasjohdon välillä syntyi tulkintaerimielisyyksiä. Lähinnä oli kysymys läntisen Suomenlahden alueella sijaitsevien rannikkolinnakkeiden taisteluvalmiuden purkamisesta sekä niiden tykistö- ym. kaluston siirtämisestä mantereella sijaitseviin keskusvarikoihin. Teknisten vaikeuksien lisäksi Mannerheim vastusti vaatimusta sillä perusteella, että suursodan jatkuessa ja Saksan merivoimien operoidessa vielä Itämeren pohjoisosissakin Suomenlahden rannikkopuolustuksen tehon säilyminen merkitsi Neuvostoliiton ja Suomen yhteistä intressiä. 14
Valvontakomissiossa marsalkan ehdotus tykkien jättämisestä paikoilleen ei saavuttanut ymmärtämystä. »Na sto eto vam?» (Mihin te niitä tarvitsette?), kysyi Savonenkov Enckelliltä. Virallinen vastaus Mannerheimille osoittautuikin kielteiseksi lukuunottamatta siirron määräajan pidentämistä muutamalla viikolla. Lisäksi, aivan uutena asiana, komissio edellytti Suomen laivaston sukellusveneiden riisumista aseista poistamalla niistä tykistö- ja torpedoaseistuksen ohella myös moottorit sekä viesti- ja navigointikalusto. Perusteluna mainittiin »sukellusveneiden tarpeettomuus välittömälle rannikkopuolustukselle».15
Haluamatta antaa periksi presidentti korosti LVK:n vaatimusten ylittävän välirauhansopimuksen rajat edellyttäessään jo vuosikymmeniä ennen toisen maailmansodan alku käytössä olleiden suurikaliiperisten rannikkotykkien poistamista. Tämä merkitsi todellisuudessa osittaista aseistariisuntaa.
Sukellusveneistä Mannerheim huomautti, että ne oli rakennettu jo vuosikausia ennen sotaa. Sopimuksen mukainen armeijan siirtyminen rauhan kannalle ei hänen mielestään siksi ilman muuta edellyttänyt niiden aseistariisuntaa. Kenraalieverstin esittämä vaatimus merkitsi sukellusveneiden toimintakyvyttömyyttä ja samalla kyseessä olevan aselajikoulutuksen loppumista Suomessa. Toimintakyvyn nopea palauttaminen yhteisten etujen niin vaatiessa ei siksi ollut taattua.
»Rohkenen toivoa, että Te, Herra Kenraalieversti, tahtoisitte ottaa edellä esitetyt ehdotukseni käsiteltäviksi Valvontakomissiossa, ja että käsittely tällöin tapahtuisi sen käsityskannan pohjalla, jolta nämä ehdotukset ovat lähteneet, nimittäin sen, että Suomella ja Neuvostoliitolla on pohjoisen Itämeren, lähinnä läntisen Suomenlahden vesialueiden puolustukseen nähden yhteiset intressit, joita Suomi tahtoo ja voi itsenäisenä valtakuntana vilpittömästi ja tarmolla palvella.»16
Ennen Mannerheimin edellä luonnehditun vastauskirjeen lähettämistä puolustusministeri Väinö Valve ja puolustusvoimain komentaja Erik Heinrichs esittelivät sen luonnoksen hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle, joka totesi tekstin »maltilliseksi». Pääministeri Paasikivi katsoi kuitenkin Savonenkovin Enckellille esittämään lausuntoon viitaten venäläisten pitävän ko. tykkejä ja muita puolustuslaitteita heitä vastaan suunnattuina tai muuten tarpeettomina. Niinpä presidentin kirje tuskin johtaisi tuloksiin.
Ministeri K. T. Jutila puolestaan korosti, ettei tykkien poistaminen perustunut välirauhansopimukseen. Asia tuli siksi esittää eduskunnalle, ainakin sen ulko- tai puolustusasiain valiokunnalle. Saman kysymyksen asetti Valve.
Paasikivi protestoi tiukasti. Eduskuntaa ei pitänyt sekoittaa asiaan, sillä »me emme voi imponeerata Kremlin herroja. Rauhanneuvotteluihin lähetimme kolme kenraalia ja Hackzellin, mutta eivät imponeeranneet». Kun Mannerheimin kirjelmään todennäköisesti tulisi kielteinen vastaus, ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa siinä vaiheessa vastalauseitta periksi. »Voi tulla kyllä sellainen asia, että emme voi olla mukana ja silloin menemme pois hallituksesta ja venäläiset ottavat asiat haltuunsa.»
Svento, Pekkala ja Helo yhtyivät Paasikiveen pääministerille jo aikaisemmin tukensa ilmaisseen Enckellin vaietessa. Mannerheimin kirjeluonnos hyväksyttiin.17
Paasikivi hallituskumppaneineen erehtyi kuitenkin pessimistisessä ennakkoarviossaan. He eivät ottaneet huomioon marsalkan ajatusten hakeutuneen meripuolustuksen teknisistä yksityiskohdista huomattavasti laajempiin yhteyksiin, joita hän ryhtyi alustavasti tunnustelemaan. Kysymys ei ollut enää pelkästään tykinputkista ja sukellusvneistä vaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kokonaisvaltaisesta järjestelystä. Teoriatasolla sotilassopimusta oli kaavailtu ulkoministeriössä jo elokuusta 1944 lähtien tohtori Yrjö Ruudun laatiman ensimmäisen luonnoksen ja tohtori Erik Castrenin sen pohjalta kirjoittaman muistion perusteella. Samoihin näkökohtiin oli kenraali Heinrichs kiinnittänyt ylipäällikkönsä huomiota pian välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen.18 Käytännössä presidentti Mannerheim kuitenkin ryhtyi viemään asiaa eteenpäin vasta vuoden vaihteessa 1944-1945 rannikkolinnakkeita ja sukellusveneitä koskevan hankkeen yhteydessä.
Valvontakomissio havaitsi heti Mannerheimin aloitteen merkityksen ja toimitti sen Moskovassa tuolloin oleskelleen Ždanovin tietoon. Neuvoteltuaan Stalinin kanssa Helsinkiin lähtevä kenraalieversti sai ohjeet »ilmoittaa Mannerheimille suostuvamme hänen ehdotukseensa sotilaallisesta yhteistyöstä merialueella ja kysymään, kuinka hän ajattelee yhteistyön aloja, minkä jälkeen Teidän tulee ilmoittaa meille tunnustelunne tulokset».19
Palattuaan Helsinkiin Ždanov etsiytyi 18.1.1945 viipymättä Mannerheimin puheille Tamminiemeen kahdenkeskiseen neuvotteluun. Kenraalieversti avasi keskustelun todeten haluavansa tehdä »tärkeän ilmoituksen» Suomen meripuolustusta ja laivastoa koskevassa asiassa. Vieraan ehtimättä lainkaan kertoa viestiään Mannerheim keskeytti hänet ryhtyen perustelemaan kantaansa. Rannikkopuolustuksen osittaista purkamista vaatiessaan LVK oli sivuuttanut tai suhtautunut ironisesti hänen johtopäätöksiinsä Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä intresseistä asiassa.
Kuitenkin Mannerheim korosti lähtökohtanaan olleen, että Suomen ja Venäjän välillä 250 vuotta kestäneen vihamielisyyden jälkeen oli nyt koittanut perinpohjaisen muutoksen aika. Puolustuslinjat Neuvostoliittoa vastaan olisivat vastaisuudessa hyödyttömiä ilman hyviä suhteita. Sen sijaan rintama tuli suunnata länteen. Ei ainoastaan merellä vaan kaikilla puolustuksen aloilla (kurs. – T.P.) Suomella ja Neuvostoliitolla oli yhteinen intressi suojata Suomen muodostamaa sillanpääasemaa (Mannerheim käytti tällöin vanhaa ranskalaisperäistä, »bolsevikkivenäjästä» jo hävinnyttä termiä »tet-de-pon») Saksan tai minkä tahansa muun valtion hyökkäystä vastaan.
Zdanov saattoi nyt ilmoittaa Neuvostoliiton suostuvan Porkkalan länsipuolisen alueen raskaan rannikkotykistön säilyttämiseen paikoillaan haluten kuitenkin tarkat tiedot sen vahvuuksista.
»Sanoin edelleen, että hänen näkökohtansa Suomen ja SNTL:n yhteisistä intresseistä Suomen alueen (finskogo platsdarma) puolustuksesta Saksan aggressiota vastaan ovat oikeita ja vastaavat SNTL:n turvallisuusintressejä luoteessa. Tällä perusteella emme vastustaisi, jos välillemme muodostuisi sotilaallinen yhteistyö ei ainoastaan merellä vaan myös maalla. Tässä yhteydessä olisi suotavaa tietää, miten Suomi ymmärtää tämän yhteistyön alat.»
Ždanov näytti nyt etenevän siinä määrin nopeasti, että hänen raporttinsa mukaan keskustelukumppani säikähti (perepugalsja). Presidentti huomautti sotilaallisen yhteistyön maalla saattavan tuoda neuvostojoukkoja tasavallan alueelle, mikä olisi ulkomaisten sotavoimien läsnäoloa vierastavalle kansalle vastenmielistä. Voitiin myös asettaa kysymys, loukkasiko tällainen yhteistyö valtakunnan suvereniteettia ja neutraliteettia, minkä Ždanov puolestaan kiisti.
Huomio kiintyy tässä yhteydessä Mannerheimin herkkään reaktioon, vaikka hän itse oli puhunut yhteisistä intresseistä kaikillla puolustuksen aloilla. Maasotatoimia koskeva Ždanovin suora viittaus, jonka marsalkka tulkitsi merkitsevän neuvostojoukkojen tuloa Suomen alueelle, sai selvästi hälytyskellot soimaan hänen mielessään. Yhteistyöajatuksesta tuli edelleen pitää kiinni, mutta vauhtia oli syytä hiljentää kiinnittäen samalla tarkkaa huomiota tulevan sopimuksen sisällön suunnitteluun.
Presidentti mainitsi nyt haluavansa »ensi askeleena» rajoittua yhteistyöhön rannikkopuolustuksessa, kun taas maalla hän tahtoi puolustautua yksin. Mitä pahaa Neuvostoliitolle olisi siinä, jos Suomi siirtämällä voimavarojaan idästä keskittäisi niitä länteen suuntautuvaan puolustukseen (Ahvenanmaan saarten aseistaminen (vooruzenije) mukaan luettuna). Silloin Neuvostoliitolla olisi oikealla sivustallaan maa, joka kykenisi pitämään puoliaan ja niin tehdessään puolustaisi välillisesti myös Neuvostoliittoa. Tietysti saattoi syntyä sellainenkin tilanne, jolloin Suomi kuolettavan uhan alaiseksi jouduttuaan voisi saada tukea vain Neuvostoliitosta.
Ždanovin mielestä taas sodan kokemukset osoittivat, etteivät Suomen voimat yksinään riittäneet hyökkääjän torjumiseen ja turvallisuuden pysyvään varmistamiseen. Jolleivat osapuolet hyväksyneet Suomen ja SNTL:n välistä yhteistyötä laajemmassa ja konkreettisemmassa muodossa kuin mihin Mannerheim varauksellisessa lausunnossaan näytti viittaavan, silloin hän, Ždanov, oli omasta puolestaan valmis luopumaan ehdotuksestaan, jollainen voitiin tehdä vain kerran.
Vieraansa selvästä loukkaantumisesta huolimatta Mannerheim varmisti kontaktin jatkuvuuden korostamalla asian merkitystä ja vakavuutta, minkä vuoksi sitä oli huolellisesti valmisteltava. Niinpä hän lupasi keskustella hankkeesta lähimpien alaistensa, ennen muuta Paasikiven kanssa. Kenraalieversti puolestaan lupasi lähettää presidentille Neuvostoliiton Ranskan ja Tsekkoslovakian kanssa solmimien paktien tekstit, joista hän oli puhunut mahdollisina esimerkkeinä Suomen kanssa tehtävälle sopimukselle. 20
Seuraavana päivänä (19.1.1945) Mannerheim ilmoitti keskustelun sisällöstä Paasikivelle, joka periaatteessa hyväksyi liittosopimushankkeen. Ždanovin vaadittua tiukkaa salassapitoa muita hallituksen jäseniä ei toistaiseksi informoitu. Sen sijaan presidentti ja pääministeri pelasivat asian valmistelussa koko ajan saumattomasti yhteen.21
Muutamaa tuntia Paasikiven informoinnin jälkeen presidentti-ylipäällikkö matkusti yöjunalla entiseen päämajakaupunkiinsa Mikkeliin kuullakseen ankaran luottamuksellisesti lähimpien sotilasneuvonantajiensa mielipiteet. Tammikuun 20. päivänä Mannerheimille laatimassaan käsinkirjoitetussa muistiossa kenraali Heinrichs asettui syyskuisen ehdotuksensa mukaisesti kannattamaan ajatusta sotilaallisen yhteistyösopimuksen solmimisesta Neuvostoliiton kanssa. Tyydyttämällä sen avulla itäisen naapurimaan turvallisuusintressit kävisi ehkä mahdolliseksi päästä välirauhansopimuksen alueellisten artiklojen osittaisiin tarkistuksiin esimerkiksi Porkkalan, Saimaan kanavan ja Enson kohdalla.
Heinrichs päätyi siten suosittelemaan aluekorvauksen tavoittelua, jota jo Yrjö Ruutu alkuperäisessä muistiossaan, tosin huomattavasti pitemmälle menevässä muodossa, oli kesällä 1944 ehdottanut. Erityisesti Heinrichs katsoi aluemyönnytysten edistävän sopimuksen läpimenomahdollisuuksia Suomessa. Kuitenkin hän piti realistisena tällaisen paktin solmimista ainoastaan lopullisen rauhanteon jälkeen tai yhtäaikaisesti sen kanssa. Muussa tapauksessa pakti »esiintyisi kansamme enemmistön silmissä vain uutena askeleena valtiollisen itsenäisyytemme menetyksen tiellä».22
Mikkelistä palattuaan Mannerheim itse tarttui kynään ja laati selkeällä, vaikka jo hieman horjahtelevalla vanhan miehen käsialallaan luonnoksen Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi sopimukseksi. Marsalkka kirjoitti tämän kaikkiaan kolme artiklaa käsittävän hahmotelmansa vierastaan varten suoraan venäjäksi käyttäen samalla hyväkseen Ždanovin lähettämiä Tsekkoslovakian ja Ranskan sopimustekstejä. Ensimmäistä artiklaa presidentti kaavaili seuraavasti: »Siinä tapauksessa, että hyökkäys (agressija) kohdistuu Suomea vastaan, Neuvostoliittoa vastaan Suomen kautta tai molempia maita vastaan yhtäaikaisesti, Korkeat Sopimuspuolet sitoutuvat antamaan toisilleen Suomen alueella, Itämeren pohjoisosassa ja Suomenlahdella tukea ja apua kaikin käytettävissään olevin voimin.» Päinvastoin kuin Ranskan ja Tsekkoslovakian paktien kohdalla sopimuksen piiri olisi siis alueellisesti rajoitettu. Konsultaatioartiklaa hyökkäysuhan toteamisineen ei tähän varhaiseen versioon vielä sisältynyt.
Mannerheimin luonnoksen kaksi muuta artiklaa koskivat kummankin osapuolen turvallisuusedut huomioon ottavaa läheistä ja ystävällistä yhteistyötä rauhan palauttamisen jälkeisenä aikana, toistensa riippumattomuuden ja suvereenisuuden keskinäistä kunnioittamista, puuttumattomuutta toisen sisäisiin asioihin, sodanjälkeistä taloudellista yhteistyötä sekä sitoutumista »olemaan solmimatta minkäänlaista liittoa ja olemaan osallistumatta minkäänlaiseen liittoutumaan, joka on suunnattu toista Korkeata Sopimuspuolta vastaan». – Nämä kaksi jälkimmäistä artiklaa ovat lähes sanatarkasti yhdenmukaiset Tsekkoslovakian ja Neuvostoliiton 12.12.1943 solmiman sopimuksen kanssa. Luonnoksensa presidentti saattoi vielä samana päivänä pääministeri Paasikiven tietoon. Ilmaisten kannatuksensa viimeksi mainittu pyysi valtion päämiestä ajamaan asiaa eteenpäin tavatessaan Ždanovin myöhemmin samana päivänä.23
Raportoituaan edellä luonnehditulla tavalla Moskovaan Mannerheimin kanssa 18.1.1945 käymästään keskustelusta Ždanov sai Molotovilta tylyn vastauksen. Hän ei ollut noudattanut saamiaan alkuperäisiä ohjeita vaan kiiruhtanut asioiden edelle ja koettanut yhdessä tapaamisessa ratkaista kaikki ongelmat. Ždanovin menettely antoi harhaanjohtavan kuvan, jonka mukaan yhteistyötä pyysi – ei suinkaan Mannerheim – vaan päinvastoin Neuvostoliitto ja vieläpä laajennetussa muodossa. Yli-innokas LVK:n puheenjohtaja ei ollut ymmärtänyt »edes sitä yksinkertaista tosiasiaa», että Tsekkoslovakian tai Ranskan paktin kaltaisen sopimuksen solmiminen suomalaisten kanssa pysyi mahdottomana niin kauan kuin heidän hallitustaan ei ollut tunnustettu sen enempää Neuvostoliiton kuin liittolaistenkaan taholta. Ts. entisen vihollisen, Suomen, rinnastaminen Hitlerin-vastaiseen rintamaan kuuluviin Tsekkoslovakiaan tai Ranskaan pysyi toistaiseksi mahdollisuuksien ulkopuolella. Rauhansopimus tuli ensin saada aikaan, ja se taas edellytti yhteistoimintaa länsivaltojen kanssa.
»Uudessa tapaamisessa Mannerheimin kanssa Teidän tulee ensiksi kuunnella häntä ja sitten tarvittaessa selittää hänelle, että Tsekkoslovakian paktin kanssa analogisen sopimuksen solmiminen on tulevaisuuden musiikkia, koska se käy mahdolliseksi vasta Neuvostoliiton ja Suomen välisten diplomaattisuhteiden täydellisen palauttamisen jälkeen. Edelleen, kysykää Mannerheimilta, mitä hän konkreettisesti ajattelee rannikkopuolustusyhteistyöstä Porkkalan länsipuolisella alueella ja ulottuuko tämä yhteistyö myös molempien maiden laivastoihin. Tällöin pitäkää ohjeenanne, että päätehtävänne tässä vaiheessa on ottaa selvää Mannerheimin kannasta eikä pelottaa häntä radikaalilla ehdotuksella.»
Vaikka sähkeen allekirjoitti Molotov yksin, kenraalieverstin saaman epäkunnioittavan suorasukaisen ripityksen sävy paljastaa selvästi sen takana olleen Stalinin. Pilkallinen viittaus »tulevaisuuden musiikkiin» voidaan helposti yhdistää, kuten Korobotskin on huomauttanut, Ždanovin asemaan kulttuuriasiain ylimpänä valvojana keskuskomiteassa24 ja miksei myös hänen tunnettuun pianonsoittoharrastukseensa.
Tamminiemessä 22.1.1945 Ždanovin kanssa käymässään, puolitoista tuntia kestäneessä keskustelussa Mannerheim huomautti Suomen ja Neuvostoliiton välisen laajan sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuden kiinnostavan suuresti sekä häntä että Paasikiveä. LVK:n puheenjohtajan suostumuksella presidentti olisi valmis käynnistämään asian alustavan harkinnan myös hallituksen ja eduskunnan jäsenten keskuudessa. Muuten marsalkka totesi pitävänsä sotilaallisen yhteistyön ongelmien kannalta Neuvostoliiton Tsekkoslovakian kanssa solmimaa sopimusta Ranskan-paktiin verrattuna »käytännöllisempänä ja konkreettisempana», koska NL:lla ja Tsekkoslovakialla oli yhteinen raja.
Ohjeitaan tiukasti noudattava kenraalieversti joutui nyt valamaan kylmää vettä presidentin niskaan. Tämän ehdottama menettely olisi tulevaisuuden musiikkia ja siihen voitaisiin palata vasta täydellisten diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Stalinille ja Molotoville Ždanov raportoi:
»Mannerheim vastasi ymmärtävänsä tietenkin, että Suomi valvonnan ja rangaistuksen alaisena elävänä maana saattoi ajatella toisentyyppisiä suhteita Neuvostoliittoon vain kaukaisessa tulevaisuudessa. Havaittavissa kuitenkin oli, että hän oli syvästi pettynyt (silno razotsarovan) vastaukseeni.»
Laatimaansa sopimusluonnosta marsalkka ei näissä oloissa tietenkään esittänyt keskustelukumppanilleen. Rannikkopuolustuksen ja laivastoyhteistyön detaljeista käytävälle keskustelulle kenraalieversti sen sijaan näytti vihreätä valoa. Kysymys päätettiin kuitenkin siirtää asianomaisten sotilasviranomaisten lähempään harkintaan.25
Ždanovin poistuttua Tamminiemestä Mannerheim kutsui luokseen Paasikiven ja antoi selonteon käydyistä keskusteluista sekä kenraalieverstin kielteisestä kannasta »suureen asiaan». Suomalaiset valtiomiehet jäivät nyt turhaan pohtimaan syytä äkilliseen käänteeseen. Tietämättä Moskovasta tulleista ohjeista molemmat koettivat etsiä yllättävän ratkaisun motiivia »Helsingin horisonttiin» liittyvistä syistä.
Pettynyt Mannerheim otaksui, ettei Neuvostoliitto tahtonut tehdä sopimusta niin kauan kuin hän oli presidenttinä. Paasikivi taas selitti asiaa Neuvostoliiton kannalta negatiivisella tilanteenkehityksellä Suomessa, mitä kuvasti esimerkiksi Tannerin ja muiden sodan aikana johtavissa tehtävissä olleiden henkilöiden aikomus asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Maiden väliset suhteet olivat pääministerin mielestä yleensäkin »menossa kiristymään päin».26
Sopimusasia jäi suurpoliittiset syyt huomioon ottavan Moskovan tahdosta odottamaan vuoroaan kauempana tulevaisuudessa. Paasikiven keväällä ja kesällä 1945 tekemät tunnustelut jäivät niinikään tuloksettomiksi. Uudessa tilanteessa vuoden 1948 alussa, jolloin sekä Mannerheim että Paasikivi pyrkivät välttämään tuolloin epäedullisina ja vaarallisina pitämiään sotilasneuvotteluja, marsalkka selosti lähettiläs G. A. Gripenbergille asiasta aikanaan Ždanovin kanssa käymiään neuvotteluja. 27
Yksityiskohtiin liittyvien muistivirheiden ohella tälle myöhäiselle selonteolle on ominaista halu siirtää vastuu tuolloin (1948) hankalaksi nähdystä sopimusaloitteesta kokonaan Ždanovin tilille. Aivan sama muutos on havaittavissa, kuten tuonnempana tullaan näkemään, myös Paasikiven kannanotoissa. Tämän, yleistilanteen vaihtumisesta johtuneen käänteen havaitsematta jääminen on historiografiassamme aiheuttanut tarpeetonta päänvaivaa.28
Rannikkopuolustusta koskevia neuvotteluja sen sijaan jatkettiin jo tammikuussa 1945 Suomen merivoimien komentajan kontra-amiraali Svante Sundmanin ja LVK:n merivoimaosaston päällikön kontra-amiraali A. M. Aleksandrovin välillä. Lopputulos on puettu valvontakomission käskyn muotoon, mutta käytännössä siinä otettiin pitkälti huomioon suomalaisten toivomukset. Asia alistettiin Moskovassa Neuvostoliiton asevoimien ylipäällikölle marsalkka Stalinille, joka on jykevällä käsialallaan merkinnyt Ždanovin lähetekirjelmän laitaan: »Hyväksyn. J. Stalin». 29
Valtuudet näin saatuaan LVK:n puheenjohtaja jätti 2.3.1945 lopulliseksi luonnehtimansa vastauksen tammikuussa kesken jääneeseen Suomen meripuolustuksen ongelmaan. Aikaisempaa kantaansa muuttaen kenraalieversti ilmoitti suostuvansa Suomen sotilasjohdon esitykseen rannikkotykistön (myös suurikaliiperisen) säilyttämisestä Porkkalan länsipuolisella alueella Pohjanlahden rannikko mukaan lukien. Ahvenanmaan linnoitusten demilitarisoinnin jälkeen kyseessä olevan vyöhykkeen rannikkotykistö käsittäisi suomalaisten ehdotuksen mukaisesti 92 putkea.
Toisaalta Suomen sotilasjohdon velvollisuutena oli sopimuksessa määritellyin tavoin antaa tukea NL:n merivoimille Suomen rannikkotykistön toiminta-alueella. Kun kokonaismäärä ei saanut ylittää 140 tykkiä, Porkkalan itäpuolelle, Helsingin alue mukaan luettuna, jäi siten 48 putkea, joiden kaliiperi ei saanut ylittää 120 mm. Näiden vahvuuksien ulkopuolelle jäävät tykit ammuksineen ja varusteineen oli kuljetettava 1.6.1945 mennessä Suomen merivoimien kahteen keskusvarikkoon.
Suomen laivaston alusten osallistumisesta merisotatoimiin maan aluevesirajojen ulkopuolella valvontakomissio luopui. Sukellusveneitä taas ei tarvinnut riisua aseista, vaan LVK tyytyi niiden »konservoimiseen». Määritelmällä ilmeisesti tarkoitettiin sukellusveneiden poistamista toistaiseksi aktiivikäytöstä säilyttämällä ne kuitenkin tarvittaessa toimintakelpoisina.
Vaikka »suuri asia» olikin siirtynyt tulevaisuuteen, Ždanovin viesti avasi Mannerheimin näkökulmasta positiivisia ja molempien osapuolten etujen yhteensovittamisen kannalta lupaavia perspektiivejä. Sotilassopimusasia jäi yhä edelleen harkittavaksi Suomen pääesikuntaan, mitä todistavat mm. puolustusvoimain komentajan kenraali Heinrichsin keväällä 1945 laatimat muistiot.30
Maaliskuun alkuun tultaessa valmistunut rannikkopuolustuskompromissi tyydytti myös hallituksen ulkoasiainvaliokuntaa pääministeri Paasikiven erityisesti todetessa tällaisen suomalaisilta vähän vaativan yhteistoiminnan olevan »poliittisesti meille hyväksi». Sotilaallisesti sen mukanaan tuomat vaarat olisivat vähäisiä, mihin käsitykseen Mannerheim yhtyi.31
Virallisessa vastauksessaan Ždanoville 5.3.1945 presidentti ilmoitti antaneensa asian vaatimat käskyt, ja Porkkalan länsipuolisten tykistöasemien purkaminen oli viipymättä keskeytetty. »Tämän tärkeän kysymyksen saattaminen lopulliseen ratkaisuun on mielestäni ollut omiaan merkittävällä tavalla selvittämään tilannetta siinä sotilaspoliittisessa asemassa, jossa olemme viime syksystä lähtien olleet, ja johon Pääministeri äsken Valtioneuvoston pöytäkirjaan sanelemassaan deklaraatiossa viittaa.»32
Mannerheimin kirjelmän viimeksi mainittu kohta tarkoitti Paasikiven maaliskuun alussa 1945 esittämää taannehtivaa toteamusta sotatilan vallitsemisesta Suomen ja Saksan välillä 15.9.1944 lukien. Kansan sotaväsymykseen viitaten Ždanov oli syksyllä 1944 torjunut kommunistien ehdottamat tämänsuuntaiset julistukset.33 Käytännössähän aseelliset toimet Hitlerin joukkojen karkottamiseksi olivat joka tapauksessa meneillään.
Helmikuussa 1945 NKVD:n edustaja, lähetystöneuvos Jelisejev kuitenkin tilanteen muuttumista osoittavalla tavalla huomautti Eero A. Wuorelle liittoutuneiden vastikään sopineen Jaltan konferenssissa Krimillä, että huhtikuussa pidettävään YK:n perustavaan kokoukseen San Franciscosssa saivat osallistua vain ne valtiot, jotka 1.3.1945 mennessä olivat julistaneet sodan Saksalle. Epäselväksi jäi, koskiko tämä myös »entisiä satelliitteja».
Vaikka Jelisejev olikin pidättynyt suoranaisten vaatimusten esittämisestä, ja »entisten satelliittien» pääsy San Franciscoon tuntui joka tapauksessa hyvin epätodennäköiseltä, Paasikivi otti silti 28.2.1945 asian esille hallituksen iltakoulussa. Puolustusministeri, kenraali Valve huomautti tällöin Mannerheimin kannan mukaisesti Suomen hallituksella olevan niin vähän toimivaltaa, että sodanjulistus herättäisi vain hymyilyä. Sitäpaitsi venäläiset voisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen vaatimalla aktiivista osallistumista sotatoimiin Itämeren eteläosissa, mikä saattoi aiheuttaa verisiäkin tappioita.
Kenraali jäi kuitenkin yksin, vaikka »vanhanaikaista» sodanjulistusta ei näin myöhäisessä vaiheessa enää pidettykään tarkoituksenmukaisena. Paasikiven mielestä olisi asiaankuuluvin muodoin todettava maan olevan sotatilassa Saksan kanssa 15.9.1944 lähtien. Samalle kannalle asettuivat ministerit Svento, Kekkonen ja Helo luonnehtien toimenpidettä Suomen tulevan kansainvälisen aseman kannalta hyödylliseksi, vaikka San Franciscoon ei vielä pyrittykään. Lisäksi Helo kieltäytyi uskomasta Valveen mainitsemaan vaaraan Suomen joutumisesta mukaan sotatoimiin eteläisellä Itämerellä. Valtioneuvosto päätti jättää asian ulkoministereiden harkittavaksi.34
UM:n kansainvälisen oikeuden asiantuntija, tohtori Erik Castren totesi ministeriölle laatimassaan lausunnossa suunnitellun toimenpiteen joka tapauksessa muodollisuudeksi, koska entisten asevelikumppanien välillä jo vallitsi sotaa muistuttava tilanne. Castren jatkoi: »Suomelle sodan julistuksesta tuleva suurin hyöty olisi ehkä siinä, että se solmiessaan aikanaan rauhan – todennäköisesti voitetun – Saksan kanssa voi mahdollisesti myös vaatia itselleen jonkinlaisia sotakorvauksia Pohjois-Suomessa suoritetuista tuhotöistä ja ehkä muitakin taloudellisia etuja. Mikäli vielä kävisi niin onnellisesti, että Suomi pääsisi mukaan tulevaan suureen rauhankonferenssiin saman pöydän ääreen »voittajien» kanssa, olisi sen asema tietenkin paljon vahvempi kuin erillisessä rauhanteossa». Vaikka tie San Franciscoon pysyikin suljettuna, Suomi todennäköisesti otettaisiin myöhemmin mukaan siellä perustettavaan turvallisuusjärjestöön. Negatiivisena vaikutustekijänä Castren otti huomioon Saksan Suomeen mahdollisesti kohdistamat vastatoimenpiteet, mutta niitä hänen mielestään tuskin tarvitsi sodan ajankohtaisessa vaiheessa enää pelätä.35
Varmuuden vuoksi ulkoministeri Enckell lähettiläs Gripenbergin välityksellä vielä tiedusteli Ruotsin hallituksen mielipidettä suunnitellusta deklaraatiosta. Tukholman näytettyä vihreätä valoa Paasikivi saneli 3.3.1945 valtioneuvoston pöytäkirjaan »toteamuksen», joka julkaistiin seuraavan päivän lehdissä:
»Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi Suomen asenteesta Saksaan Suomen hallitus toteaa seuraavaa:
… Saksa ei … ole noudattanut Suomen hallituksen (2.9.1944 esittämää, joukkojen poistamista koskevaa – T.P.) vaatimusta, vaan ovat sen maa- meri- ja ilmavoimat ryhtyneet avoimiin vihollisuuksiin meitä vastaan sekä Suomenlahden alueella että toimenpiteittemme johdosta myös Pohjois-Suomessa, jossa taistelut yhä jatkuvat. Saksan sotavoimat ovat peräytyessään perusteellisesti tuhonneet rauta- ja maanteitämme, mm. Pohjois-Suomen lukuisat suuret rautatie- ja maantiesillat, sekä asutuskeskuksia, jopa yksinäisiä erämaatalojakin. Käydyissä taisteluissa on kaatunut ja haavoittunut tuhansia Suomen miehiä. Näin ollen on todettava, että sotatila Suomen ja Saksan välillä vallitsee syyskuun 15 päivästä 1944 lähtien, jolloin saksalaisten hyökkäys Suursaarta vastaan tapahtui.»36
Suoranaista poliittista hyötyä Suomen hallitukselle ei julkilausuma silti ainakaan lyhyellä tähtäyksellä näytä tuottaneen, minkä myös Pavel Orlov suoraan totesi englantilaiselle virkaveljelleen Francis Shepherdille.37 Liittoutuneet eivät olleet valmiita kelpuuttamaan Saksan puolella taistelleita maita voittajien joukkoon ennen lopullisten rauhansopimusten solmimista.
