Maaliskuun 12. päivänä 1947 presidentti Harry S. Truman piti USA:n kongressin yhteisistunnossa puheen, jossa hän ehdotti 300 miljoonan dollarin avustuksen myöntämistä Kreikalle ja vastaavasti 100 miljoonaa Turkille. Hankkeen taustana oli talouskriisin koetteleman Britannian helmikuussa ilmoittama päätös lakkauttaa noiden maiden hallituksille suunnattu taloudellinen ja sotilaallinen apu. Vaikka itäinen Välimeri perinteellisesti olikin luettu englantilaisten intressipiiriin, sodan heikentämän brittiläisen imperiumin resurssit eivät enää riittäneet yksinomaisen vastuun kantamiseen. Amerikkalaisten olisi aika astua remmiin.
State Departmentissa vallinneen käsityksen mukaan Kreikan ja Turkin »hylkääminen» merkitsi kommunistien pääsyä valtaan näissä maissa. Seuraavina olisivat vuorossa tuolloin jo kehitetyn dominoteorian mukaan Lähi-itä ja Afrikka sekä edelleen Italia ja Ranska.
Vaikka Truman ei julkisessa puheessaan mennytkään näin pitkälle, hän rahasäkin päällä istuvaa kongressia vakuuttaakseen maalasi tilannetta kyllin mustanpuhuvin värein. Kysymys oli globaalisesta taistelusta kahden elämäntavan välillä. Kreikan »sortuminen» johtaisi ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin muualla. »Yhdysvaltain politiikkana oli oltava», Truman julisti, »tukea vapaita kansoja, jotka vastustavat aseistettujen vähemmistöjen tai ulkopuolisen painostuksen taholta tulevia alistamisyrityksiä.»
Yhdysvaltain poliittinen johto ei tuolloin voinut tietää, että Kreikan sisällissodassa kommunistien saama suhteellisen vähäinen ulkomainen tuki tuli ensi sijassa Titon Jugoslaviasta varovaisen Stalinin pysytellessä syrjässä Englannin etupiiriin tunnustetulla alueella tapahtuvasta konfliktista.
Presidentin kannanotto, joka sittemmin tuli tunnetuksi Trumanin opin nimellä, ei sinänsä tuonut oleellista lisää siihen antikommunistiseen konsensukseen, joka sodan jälkeen oli vähitellen vakiintunut USA:n johtavien päätöksentekijäin piirissä. Uutta oli näiden ajatusten virallinen julkistaminen kongressiin ja suureen yleisöön vetoavan periaateohjelman muodossa, joka ylimalkaisuudessaan tuotti myöhemmin valtakunnan johdolle vaikeuksia sen joutuessa selvittämään itselleen ja muille Yhdysvaltain elintärkeiden ja perifeeristen etujen välisiä suhteita eri puolilla maapalloa. 1
Paasikivi suhtautui Trumanin puheeseen skeptisesti. Englannin poliittiselle edustajalle Shepherdille hän huomautti epäilevänsä amerikkalaisten taloudellisen intervention viisautta, jollei siihen sisältynyt sotilaallista voimaa. Talvisodan aattona 1939 presidentti Rooseveltin kirjelmä Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle Kalininille oli pahoin harhauttanut vetoomuksen tehoon uskoneita suomalaisia. Todellisuudessa venäläiset olivat tuolloin hyvin oivaltaneet USA:n kyvyttömyyden antaa Suomelle reaalista apua, eikä hän, Paasikivi, nähnyt mitään syytä uskoa heidän suhtautumisensa voimankäyttöön myöhemminkään muuttuneen. Brittijoukkojen tulisi siksi pysyä Kreikassa tilanteen selviämiseen saakka, ja joka tapauksessa amerikkalaisten olisi valmistauduttava lähettämään tarvittaessa sinne asevoimiaan.
Muuten presidentti ilmaisi tyytyväisyytensä siihen, että Suomen kansa kokonaisuutena katsoen oli ymmärtänyt ja hyväksynyt hänen ystävyyspolitiikkansa Neuvostoliittoon nähden. Varsinaisena ongelmana oli 25 % eduskunnasta käsittävän äärivasemmiston »hoitaminen». Paasikivi ei uskonut Neuvostoliiton haluavan pakottaa Suomeen kommunistista hallintoa, koska seurauksena olisi kaaos ja »pakko keskittää tänne 30 divisioonaa pitämään yllä järjestystä».
Vakiintuneeseen tapaansa presidentti korosti Shepherdille Suomen luonnetta Skandinaviaan orientoituneena maana, jolle Venäjä merkitsi vierasta maailmaa. »Se, mitä venäläiset tahtoivat, oli turvallisuus ja varmuus siitä, ettei Suomesta tulisi ponnahduslautaa hyökkäykselle Neuvosto-Venäjää vastaan, minkä asenteen hän (Paasikivi) täysin ymmärsi.» – Shepherdin raportin luettuaan Britannian Foreign Officen Pohjois-Euroopan osaston päällikkö Christopher Warner kommentoi: »Mr. Paasikivi on viisas ukko.»2
Potsdamin konferenssissa 1945 perustettu neljän (aluksi myös Kiinan läsnäolon vuoksi viiden) suurvallan ulkoministerineuvosto kokoontui jälleen huhtikuussa 1947 Moskovassa. »Satelliittien» rauhansopimusten valmistuttua vuorossa olivat nyt Saksa ja Itävalta. Tulokset antoivat kuitenkin odottaa itseään. Saksan keinotekoisen jaon ylläpitäminen merkitsi Stalinin mielestä pohjan luomista revanssipolitiikalle ja sen mukana »uusille Bismarckeille» sekä perinteiselle militarismille. Yhdistynyt Saksa piti saada aikaan, mutta sen tuli olla läheisessä yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa toimiva »rauhantahtoinen» valtio.
Kynnyskysymyksenä Molotov teki Moskovan konferenssissa neuvottelukumppaneilleen selväksi hallituksensa suostuvan Ruhrin alueen teollisuuskapasiteetin elvyttämiseen sillä ehdolla, että osa tuotannosta suunnattaisiin Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Tämä taas ei lainkaan soveltunut lännen piirustuksiin. Viivytystaktiikkaa soveltaen ja avoimia kannanottoja toistaiseksi välttäen Washingtonin päättäjät katsoivat parhaaksi ryhtyä Saksan läntisten vyöhykkeiden jälleenrakennukseen ilman Stalinia ja tarvittaessa myös vastoin hänen tahtoaan.
Käytännössä tämä siis merkitsi Euroopan nostamista jaloilleen Neuvostoliitosta ja sen odotetusta torjuvasta kannasta piittaamatta, mikä samalla vapauttaisi amerikkalaiset kaikista velvotteistaan entiseen partneriinsa nähden. Moniviikkoisen tyhjäkäynnin jälkeen Moskovan ulkoministerikonferenssi hajaantui vihdoin mitään tuloksia saavuttamatta.3
Washingtonissa otettiin nyt ratkaiseva askel. Kesäkuun 5. päivänä 1947 Harvardissa pitämässään puheessa ulkoministeri, kenraali George Marshall ehdotti kokonaisvaltaista suunnitelmaa Euroopan talouden tervehdyttämiseksi. Jolleivat Euroopan valtioiden omat voimat riittäisi sellaisen toteuttamiseen, USA oli valmis antamaan apua. Taktisista syistä tarjous kohdistettiin kaikille vanhan maanosan valtioille, Neuvostoliitto mukaan lukien.
Talvella 1946-1947 Länsi-Eurooppaa koetteli taloudellinen lama. Elintarvike- ja raaka-ainepula ahdisti yhä edelleen, vienti laski, työttömyys kasvoi ja sodanjälkeinen jälleenrakennustoiminta hidastui. Italian ja Ranskan parlamenttivaaleissa kommunistit lisäsivät voimakkaasti kannatustaan.
Vaikka Neuvostoliitolla ei ollutkaan suoranaista osuutta tapahtumiin, Länsi-Euroopan taloudellista heikkoutta seurattiin silti Washingtonissa syvästi huolestuneina. Pitkällä tähtäyksellä ei pidetty mahdottomana kärjistyvän tilanteen johtamista kommunistien valtaannousuun joko kaappaustietä tai jopa vapaiden vaalien välityksellä. Tätä taas Moskova ei Washingtonin käsityksen mukaan jättäisi käyttämästä hyväkseen, ja näin Euroopan tasapaino olisi vakavasti joutumassa uhanalaiseksi.
Yhdysvaltain näkökulmasta kysymys ei Marshall-suunnitelman kohdalla ollut niinkään varautumisesta suhteellisen epätodennäköisenä pidettyyn Neuvostoliiton suoranaiseen sotilaalliseen offensiiviin. Sen sijaan hankkeessa nähtiin keino Euroopan tasapainon varmistamiseen käyttämällä miesvoiman sijasta amerikkalaisten perinteisiä vahvoja puolia: teknologiaa ja taloudellista mahtia. Lisäksi Länsi-Saksa vedettäisiin mukaan USA:n johtamaan blokkiin ja lupaamalla taloudellista tukea myös Itä-Euroopan maille heikennettäisiin Neuvostoliiton siellä hankkimaa vaikutusvaltaa.
Samaan aikaan Washington Aasian suunnalla vähensi sekä Kiinalle että Korealle annettua apua. Trumanin opin yleisen fraseologian rinnalla Marshall-suunnitelma merkitsi jo huomattavasti jäsentyneempää päämääränasettelua Länsi-Euroopan noustessa selvästi etualalle kommunismin »patoamisessa»4
Tarttuen Marshallin tekemään aloitteeseen Britannian ja Ranskan ulkoministerit Ernest Bevin ja Georges Bidault kutsuivat Vjatšeslav Molotovin Pariisissa 27.6.1947 alkavaan kolmen eurooppalaisen suurvallan ulkoministerikokoukseen. Kannattaen julkisuudessa Neuvostoliiton osallistumista Marshall-suunnitelman toteuttamiseen he kuitenkin samanaikaisesti vakuuttivat USA:n Pariisin-suurlähettiläälle Jefferson Cafferylle toivovansa, että Moskova kieltäytyisi tulemasta mukaan.
Odotuksista huolimatta Kremlin ensireaktio oli positiivinen. Jo 21.6.1947 Stalin antoi politbyroon nimissä ulkoministeriölleen valtuudet vastata myönteisesti neuvottelukutsuun. Pariisiin lähtisi Molotovin johtama delegaatio katsomaan lännen kortit. Tiedustelutehtävän ohella ei etukäteen pidetty täysin mahdottomana yhteisymmärrykseen pääsyä Englannin ja Ranskan kanssa avun suuntaamisesta sodan eniten koettelemille maille – siis myös Neuvostoliitolle. Kukaties jonkinlainen Lend Lease -järjestelmän elvyttäminen voisi todellakin tulla kysymykseen?
Mitään valvontaoikeuksia amerikkalaisille Neuvostoliiton ja sen etupiirimaiden talouteen nähden ei kuitenkaan tultaisi antamaan. Lähinnä varattiin apua tarvitsevien maiden resurssien määrittelyä, mikä Moskovassa haluttiin tulkita niiden suvereniteettia rajoittavaksi sekaantumiseksi asianomaisten sisäisiin asioihin.
Toivo saada USA:sta tukea vaikkapa pitkäaikaisten lainojen muodossa nousi siis ainakin hetkellisesti epäluulojen ja suurvalta-arroganssin yläpuolelle. Näin sitäkin suuremmalla syyllä kun »marxilainen logiikka» opetti USA:n anteliaisuuden johtuvan sodanjälkeisen ylituotannon aiheuttamasta kriisistä. Pahimmassakin tapauksessa voitaisiin Pariisin keskusteluja käyttää hyväksi koettamalla lyödä kiilaa amerikkalaisten ja Länsi-Euroopan kansojen välille.5
Suomessa Marshallin puhe 5.6.1947 ei herättänyt vielä juuri mitään huomiota. Vasta viikkoa myöhemmin Britannian Ernest Bevinin julkistettua mielipiteensä amerikkalaisten aloitteesta täkäläinen lehdistö havahtui kirjoittelemaan asiasta. Kultarannassa oleskeleva Paasikivi kääntyi nyt ulkoministeri Enckellin puoleen huomauttaen kannanmäärittelyn tarpeellisuudesta.
Pääargumenttina täytyi presidentin mielestä pitää, ettei Suomella olisi varaa jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta USA:n talousavun saamiseen, joka voitiin katsoa luonnolliseksi myös maan poliittisen aseman kannalta. Mutta miten Neuvostoliitto suhtautuisi asiaan? Vaatisiko se satelliitteinaan pitämiään Itä-Euroopan maita jäämään pois? Voisiko Suomi siinä tapauksessa riskeerata konfliktin lähtemällä mukaan? Tällöin tietysti kotikommunistit kiivaasti kannattaisivat Neuvostoliittoa, etenkin jos se lupaisi omille satelliiteilleen korvaavaa apua.6 Ongelmaa oli huolellisesti harkittava.
Kotimaisen äärivasemmiston asennoitumisesta saatiin havainto-opetusta jo varsin pian. Pravdan kirjoitettua kriittisesti Trumanin opista ja Marshall-suunnitelmasta tässä tapauksessa liiankin hätäinen kaiku Helsingistä kuultiin pian. SKDL:n Vapaa Sana kävi 21.6.1947 – samana päivänä, jolloin Stalin päätti lähettää Molotovin Pariisiin – dollari-imperialismiksi leimaamansa »Marshallin evankeliumin» kimppuun. Lehden mielestä Euroopan taantumukselliset voimat valmistelivat näin sotaa Neuvostoliittoa vastaan.
Paasikivi raivostui ja purki kiukkuaan Kultarantaan presidentinesittelyä varten saapuneille hallituksen jäsenille:
»Sanoin Pekkalalle, että Vapaan Sanan kirjoitus on aivan kuulumaton. Me voimme suorittaa Venäjälle korvauksia ja tulla toimeen sen avun nojalla, minkä USA on meille antanut ja antaa. Tarvitsemme vielä tulevaisuudessakin apua USA:sta. Amerikalla ei ole Suomessa mitään sotilaallisia tai muita itsekkäitä intressejä valvottavanaan meidän maassamme. Se good will, joka meillä on Amerikassa, perustuu n.s. idealisiin ja moraalisiin näkökohtiin: olemme maksaneet velkamme; olemme tunnettu urheilukansa; meillä on Sibelius – ja ehkä myös siihen, että me olemme syyttömästi joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. On epäisänmaallista, että Vapaa Sana kirjoittelee tällaista vihamielistä loma USA:sta ja sen presidenttiä ja Marshallia vastaan. Truman on nykyajan jaloimpia miehiä, niinkuin käy ilmi hänen puheistaan.»
Pekkala yritti puolustautua viitaten Suomen Sosialidemokraatin jossakin kirjoituksessaan ylistäneen Tanneria. Hallituksen pitäisi voida kontrolloida lehdistöä. Tämän taas Paasikivi torjui. Sensuuri ei tullut kysymykseen, mutta asiat oli hoidettava toisin keinoin.7
Ulkoministeritapaaminen Pariisissa ajautui nopeasti umpikujaan. Lontoossa avainasemissa toimivat Neuvostoliiton tiedusteluasiamiehet raportoivat 29.6.1947 Moskovaan – sinänsä paikkansapitävästi – USA:n alivaltiosihteeri William Claytonin neuvotelleen brittiviranomaisten kanssa länsivaltojen Saksan miehitysvyöhykkeiden liittämisestä mukaan Marshall-suunnitelmaan ja Neuvostoliiton pitämisestä ainakin toistaiseksi sen ulkopuolella. Vaikka Clayton ei halunnutkaan ottaa lopullista kantaa Neuvostoliiton esittämiin luottopyyntöihin, hän teki kuitenkin briteille selväksi Kremlin joutuvan suuresti muuttamaan politiikkaansa, ennenkuin Yhdysvaltain kansa suostuisi talousavun ulottamiseen Neuvostoliittoon.
Vyšinskin sähkötettyä aamulla 30.6.1947 Stalinin käskystä Pariisiin em. tiedustelutiedot Molotov katsoi amerikkalaisten ja brittien ryhtyneen konferenssin kulisseissa kaksoispeliin ratkomalla asioita etukäteen keskenään. Niinpä hän ehdotti Moskovalle neuvostodelegaation poistumista toivottomaksi osoittautuneesta ulkoministerikonferenssista. Saatuaan Stalinin suostumuksen Molotovin valtuuskunta marssi ulos kokoussalista 2.7.1947.
Suomen ei-kommunistisille piireille, jotka olivat rohkaistuneet Marshall-avun saannin kannalta suotuisana merkkinä pitämästään Molotovin lähdöstä Pariisiin, nyt tapahtunut ratkaisu merkitsi syvää pettymystä. Eurooppa näytti väistämättä jakautuvan kahteen blokkiin, mikä ei suinkaan helpottaisi niiden ulkopuolella pysyttelemään pyrkivän pohjoisen pikkuvaltion tilannetta. Paasikivi merkitsi lakonisesti päiväkirjaansa: »Olemme joutuneet vaikeaan asemaan.»8
Kommunistit näkivät tilanteen toisin. Kesäkuun 30. päivänä 1947 siis vuorokauden kuluttua Kremlin hälyttäneiden lontoolaisten tiedustelutietojen saapumisesta – Ždanov otti jo aikaisemmin esitetyllä tavalla9 vastaan Neuvostoliiton pääkaupunkiin »kesävalmennukseen» saapuneet Hertta Kuusisen ja Ville Pessin, jotka joutuivat myös maansa ulkopolitiikan osalta ankaraan tenttiin:
»Kysymys: Minkälaisen vastakaiun Suomessa olivat saaneet Trumanin ja Marshallin esiintymiset Euroopalle annettavaa talousapua koskevassa kysymyksessä?
Vastaus: Tiedämme Suomen porvariston pyytävän amerikkalaisia puhumaan vähemmän Suomesta ja sen sijaan antamaan sille enemmän taloudellista apua.
Kysymys: Ettekö katso Suomen porvariston myyvän maansa poliittisesti ja heidän johtajiensa olevan salaa liitossa amerikkalaisten kanssa?
Vastaus: Tiedämme Paasikiven henkilökohtaisen edustajan, merkittävän teollisuusmiehen Gräsbeckin eräällä käynnillään Amerikassa lausuneen departementin edustajille, ettei Suomen nykyinen eduskunta tule hyväksymään lakia kansallistamisesta.
Kysymys: Suomi siis niin muodoin on Amerikan politiikan vanavedessä?
Vastaus: Kyllä.
Kysymys: Ja miksi te ette ole lehdistössä ottaneet esille kysymystä maan suvereniteetista?
Hertta Kuusisen vastaus: Meillä ei ole siitä (porvarien menettelystä – T.P:) todisteita.
Kysymys: Onko sitten kommunisteja syyttävällä porvaristolla aina todisteita? Kuinka Truman onkaan teidät peloitellut! Jos te pidätte kiinni säännöstä, että kunniattomin keinoin taistelevia vihollisia on vastustettava vain kunniallisesti, ette ikinä voita. Kommunistit eivät voi vaieta porvariston edustajan Gräsbeckin myydessä maan suvereniteetin. Paasikivi varmaan myi neuvostoystävyyden ensimmäisistä amerikkalaisten hänelle tarjoamista 10 miljardista.
Kysymys: Luuletteko Pekkalan antaneen joitakin lupauksia amerikkalaisille?
Vastaus: Vaikea sanoa, että hän olisi sitoutunut joihinkin velvoitteisiin amerikkalaisille, koska hallituskriisin aikana Suomen taantumus koetti poistaa hänet hallituksesta. Pekkala on presidentti Paasikiven vaikutuksen alainen.»
Pessin ja Kuusisen tunnustettua puolueensa syyllistyneen moniin laiminlyönteihin Ždanov lopetti ripityksensä myöntämällä oikeaksi Suomen kommunistien ajatuksen Neuvostoliiton kanssa tapahtuvan yhteistyön tiivistämisestä ja sitä koskevan propagandan voimistamisesta. Tällainen lujittaisi heidän asemaansa ja heikentäisi vastustajia. Yksityiskohtaisia ohjeita vieraat eivät nytkään saaneet kenraalieverstin luvatessa vain informoida toveri Stalinia käydystä keskustelusta.10 Juuri noina päivinä asia olikin muuttumassa poikkeuksellisen ajankohtaiseksi.
Molotovin marssittua ulos Pariisin ulkoministerikokouksesta Bevin ja Bidault julkaisivat yhteisen kommunikean. Britannian ja Ranskan nimissä he kutsuivat kaikki Euroopan maat (Francon Espanjaa lukuunottamatta) yhteiseen talouskonferenssiin. Tarkoituksena oli luoda väliaikainen organisaatio laatimaan maanosalle jälleenrakennusohjelma, joka koordinoisi kunkin valtion tarpeet ja resurssit.
Kaikkiaan 22 maalle osoitetun kutsun mukaan konferenssi kokoontuisi Pariisissa 12.7.1947. Saamaansa tehtävää noudattaen Ranskan ja Englannin Helsingissä toimivat diplomaattiedustajat Daniel Levi ja Francis Shepherd jättivät 4.7.1947 Carl Enckellille myös Suomea koskevan osanottotarjouksen.
Lähettiläiden poistuttua ulkoministeri istahti autoon ja ajoi suoraan presidentin luokse Naantalin Kultarantaan. Vaikka Neuvostoliiton voitiin laskea jäävän pois konferenssista, tilanne oli muilta osin vielä epäselvä. Pitämättä kutsua sinänsä vaarallisena Paasikivi arvioi Suomelle parhaaksi ratkaisuksi, jos USA:n dollariapu pystyttäisiin varmistamaan tarvitsematta mennä Pariisiin. Kenties tällainen taktiikka ei kuitenkaan onnistuisi.
Keskeistä Paasikiven mielestä oli pitää tavalla tai toisella auki mahdollisuudet suvereenisen Suomen osallistumiseen Euroopan taloudelliseen jälleenrakennustyöhön ja siihen liittyvän avun saamiseen. Tsekkoslovakian lähettäessä edustajansa Pariisiin Suomi voisi menetellä samoin. Jos taas Ruotsi ja Sveitsi jättäytyisivät puolueettomuuteensa vedoten sivuun, silloin Suomi saattaisi seurata esimerkkiä tulematta leimatuksi Neuvostoliiton satelliitiksi. Pariisiin piti lähettää edustaja hankkimaan tarvittavia tietoja, joiden pohjalla sitten aikanaan päätettäisiin, voisiko Suomi osallistua yhteiseen suunnitelmaan.11
Odotetusti Neuvostoliitto kieltäytyi osallistumasta. Sen sijaan Molotov ehdotti Stalinille, että muut Itä-Euroopan maat noudattaisivat kutsua Pariisiin. Siellä niiden pitäisi torjua USA:n »ja sen satelliittien» ehdotus. Seuraavana vaiheena olisi sitten ulosmarssi kokoussalista, jolloin tulisi vetää mukaan mahdollisimman monia toisten valtioiden delegaatioita.
Neuvostoliiton lähettiläät Varsovassa, Prahassa, Bukarestissa, Sofiassa, Belgradissa, Budapestissa, Tiranassa ja Helsingissä saivat saman tien Molotovin ohjeet ilmoittaa suunnitelmasta myös asemamaansa kommunisteille. Suomen pääkaupungissa lähettiläs Abramov kuitenkin onnistui toimittamaan viestin Hertta Kuusisen tietoon vasta maanantaiaamuna 7.7.194712
Lisäksi Moskovasta toimitettiin kaikkiaan 14:n Euroopan maan hallitukselle muistio, jossa arvosteltiin lännen aloitetta ja perusteltiin Molotovin valtuuskunnan poistumista Pariisin ulkoministerikokouksesta. Tämän viestin Abramov ehti toimittaa Enckellille jo lauantaina 5.7.1947. Ulkoministeri saattoi tällöin panna merkille, ettei länttä kylläkin kritikoineeseen muistioon ja lähettilään ystävällisessä sävyssä esittämiin suullisiin lausuntoihin sisältynyt mitään selkeätä kannanilmaisua Suomen osallistumisesta 12.7.1947 alkavaan konferenssiin.
Keskustelussaan Abramovin kanssa Enckell korosti hallituksensa päättäväisyyttä olla osallistumatta mihinkään Neuvostoliittoa vastaan kohdistuviin juoniin. Suomen talouselämä oli kuitenkin riippuvainen yhteyksistä sekä itään että länteen. Varmistaakseen mm. sotakorvausten maksamisen kannalta ratkaisevan merkittävät amerikkalaiset luotot Suomelle olisi tärkeätä osallistua Pariisin konferenssiin, jossa sen edustajat varovaisuussyistä esiintyisivät lähinnä vain passiivisina huomioitsijoina. Etusijalla olisi aina ystävyyssuhteiden ylläpitäminen Neuvostoliittoon.13
Moskovassa lopullinen kannanmäärittely tuotti kuitenkin vaikeuksia. Heinäkuun 7. päivän vastaisena yönä Molotov sähkötti uudet ohjeet lähettiläilleen Belgradissa, Budapestissa, Bukarestissa, Prahassa, Sofiassa, Tiranassa, Varsovassa ja Helsingissä. Abramovin piti nyt ilmoittaa Hertta Kuusiselle NKP:n keskuskomitean kehottavan välttämään vastauksen antamista briteille ja ranskalaisille ennen heinäkuun 10. päivää, »sillä joissakin maissa ystävät (ts. kommunistipuolueiden johtohenkilöt) vastustivat osallistumista 12.7. alkavaan konferenssiin, koska SNTL ei ollut siinä mukana».
Seuraavana aamuna (7.7.1947) Hertta Kuusinen vakuuttikin neuvostolähettiläälle SKP:n johdon valmiutta pyydettyyn viivyttelyyn. Niinikään oltiin tarvittaessa halukkaita myös kokonaan kieltäytymään osanotosta konferenssiin. Tavatessaan edellisenä päivänä (6.7.1947) Mauno Pekkalan Kuusinen oli hankkinut pääministeriltä lupauksen olla tekemättä Marshall-asiassa mitään päätöstä kuulematta ensin Neuvostoliiton edustajia. Joka tapauksessa hän (Pekkala) estäisi Suomen liittymisen länsiblokkiin. Horjuvuuden osoituksena Kuusinen kuitenkin piti pääministerin viittausta kieltäytymisen Suomelle aiheuttamiin taloudellisiin menetyksiin.14
Suomen osalta ratkaiseva vaihe Marshall-asian käsittelyssä alkoi maanantaina 7.7.1947 presidentti Paasikiven palattua Kultarannasta Helsinkiin. Takarajan (12.7.) vuoksi käytettävissä oli vain muutama päivä. Seuraava esitys pohjautuu yleisiltä suuntaviivoiltaan Mihail Narinskin ja Mikko Majanderin erinomaisiin tutkielmiin (1994), joita on täydennetty lähinnä Paasikiven henkilökohtaisen panoksen osalta.
Matkalukemisekseen autoon Paasikivi sai Eero Wuoren Lontoosta lähettämän synkkäsävyisen kirjeen, jossa lähettiläs ennakoi Neuvostoliiton Itä-Euroopan maihin kohdistamaa painostusta. Niinpä Suomellakaan ei olisi mahdollisuuksia osallistua Länsi-Euroopan maiden yhteistoimintaan USA:lta odotettavan avun jakamisessa. Venäläisille oli kuitenkin tehtävä mahdollisimman selväksi, »että me emme voi sotakorvaussuoritustemmekaan vuoksi olla tekemättä kauppaa ja hankkimatta luottoa lännestä, mutta samalla heitä on pyrittävä rauhoittamaan sen suhteen, ettemme aio olla mukana länsieurooppalaisessa poliittisessa yhteistoiminnassa». – Wuoren käsityksen mukaan tämä ymmärrettäisiin ainakin Lontoossa.15
Päästyään illalla 7.7.1947 Helsinkiin Paasikivi tapasi heti Linnassa Mauno Pekkalan, Enckellin ja Sventon. Ennen muiden saapumista paikalle Enckell informoi presidenttiä Pekkalan ja Leinon kielteisestä kannasta Pariisin kokoukseen. Omalta kohdaltaan hän puolsi huomioitsijan lähettämistä, mikä taas Paasikivestä oli liian vähän.
Mietiskelyjensä tuloksena presidentti tähdensi kutsumilleen ministereille USA:n päättäneen auttaa Eurooppaa. Jättäytymällä pois Pariisista Suomi menettäisi ilmaisen tuen lisäksi todennäköisesti myös kipeästi kaivatut luotot. Tähän ei voitu suostua. Selviytyäkseen maa tarvitsi ekonomistien laskelmien mukaan vuosina 1948-49 ainakin 100- 180 miljoonaa dollaria. Vastauksen oli siksi oltava myönteinen, vaikka siihen liittyisikin varaus länsivaltojen kanssa tapahtuvan poliittisen yhteistyön mahdottomuudesta. Muistaa täytyi, ettei Venäjä kyennyt korvaamaan lännestä tarvittavia tavaroita ja luottoa.
Pekkala oli nyt valmis täysin hyväksymään Paasikiven kannan, joka hänen mielestään oikealla tavalla otti huomioon Neuvostoliitolle tärkeät poliittiset näkökohdat. Sventokin katsoi Pariisiin lähdön tarjoavan poisjäämiseen verrattuna selvästi paremmat edut. SKDL:n ministerien myötäillessä presidenttiä Enckell ei uskaltanut tuoda esiin argumenttiaan, jonka mukaan amerikkalaiset – suunnitellusta eurooppalaisesta organisaatiosta huolimatta – harkitsisivat lainojen myöntämistä kunkin maan kohdalla erikseen niiden arvioidun takaisinmaksukyvyn perusteella. Muunlaisen ajattelun (siis myös presidentin käsityksen) Enckell hiljaisessa mielessään luokitteli »naiiviksi». Ulkoministeri siis uskoi USA:n menettelyn pohjautuvan ensi sijassa taloudellisiin etulaskelmiin.16
Tavatessaan vielä samana iltana yhdessä Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon kanssa lähettiläs Abramovin Pekkala tilaisuuden isännän kielteisen kannan havaittuaan muutti jälleen mieltään. Lähettiläs raportoi Moskovaan: »Pekkala hyväksyi täysin minun argumenttini ja sanoi heidän (kansandemokraattien) viivyttävän asian lopullista ratkaisua heinäkuun 10. päivään saakka. Lähtien maan eduista he tekisivät parhaansa, jotta Suomi ottaisi kielteisen kannan brittiläis-ranskalaiseen suunnitelmaan.»
Samana päivänä Abramovin luona erikseen käynyt Reinhold Svento pyysi »Neuvostoliiton ystävänä» luottamuksellista’ja suoraa vastausta siihen, pitäisikö suomalaisten lähteä Pariisiin ja – myönteisessä tapauksessa – miten heidän tulisi siellä menetellä. »Olemme keskustelleet asiasta tänään tekemättä mitään päätöstä.. Ukko (Paasikivi) pauhaa ja vaatii asian ratkaisemista. Enckell on ymmällään..» Sventon mainitseman ajatuksen huomioitsijan lähettämisestä Pariisiin Abramov torjui. Konferenssin järjestäjillä oli jo oma suunnitelmansa, johon osanottajat tahtoen tai tahtomattaan joutuisivat ottamaan kantaa.17
Seuraavana päivänä (8.7.) presidentin johdolla pidetyssä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa Pekkala – Abramovin ohjeiden mukaisesti ja kaksoispeliään tietenkään paljastamatta – tyytyi vain suosittelemaan päätöksenteon lykkäämistä. Asia oli esiteltävä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, mitä myös presidentti piti tärkeänä. Näin hankittaisiin lisätukea hallitukselle sen päättäessä lähettää edustajansa Pariisiin. Paasikiven aloitteesta valiokunnalle annettiin valtuudet itse ratkaista, riittikö sen osallistuminen, vai tarvittiinko lomalla olevan parlamentin kutsuminen koolle.18
Samaan aikaan Moskova oli tiukentamassa linjaansa. Kuka takasi, voitiinko Pariisiin lähteneitä Itä-Euroopan maiden delegaatioita sittenkään pitää riittävän lujassa kontrollissa? Halu USA:n talousavun varmistamiseen saattoi houkutella ne myöntämään lännelle myös poliittista vaikutusvaltaa, mitä Neuvostoliitto ei oman etupiirinsä maille voinut sallia. Varminta olisi siksi kieltää suoraan niiden osallistuminen.
Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä 1947 Molotov sähkötti Abramoville uudet ohjeet toimitettavaksi edelleen Hertta Kuusiselle. Ohjelmaansa laatiessaan Englanti ja Ranska eivät ottaisi huomioon pienten maiden suvereenisuutta ja niiden taloudellista riippumattomuutta. Todellisuudessa pyrittiin Euroopan jälleenrakennuksen varjolla luomaan liittoutuma, johon myös Länsi-Saksa kuuluisi.
»Ottaen huomioon nämä näkökohdat NKP:n keskuskomitea peruuttaa 5.7.1947 lähettämänsä sähkeen ja suosittelee kieltäytymistä osanotosta konferenssiin t.s. delegaation lähettämisestä sinne. Kukin maa ilmaiskoon omat motiivinsa kieltäytymiselleen.»
Luottamatta Pekkalan lupauksiin Moskova katsoi tarpeelliseksi antaa suoran käskyn myös Suomen pääministerille. LVK:n varapuheenjohtaja Savonenkov sai ohjeet:
»Teidän tulee käydä Pääministeri Pekkalan luona ilmoittamassa hänelle kahden kesken neuvostohallituksen odottavan, ettei Suomi osallistu Pariisin konferenssiin.»
Merkille pantavaa on, ettei Kremlin kannanottoa toimitettu perille normaalien diplomaattikanavien (NL:n Helsingin-lähetystön) vaan välirauhantilaa alleviivaten valvontakomission välityksellä.
Savonenkov ei kuitenkaan vaivautunut lähtemään Pekkalan puheille vaan juoksutti mieluummin Suomen pääministerin iltapäivällä 8.7.1947 LVK:n päämajaan, Hotelli Torniin. Ilmoituksensa tehtyään kenraaliluutnantti tähdensi sen luottamuksellista laatua, minkä vuoksi viestiä ei saanut käyttää perusteluna Suomen negatiiviselle vastaukselle. Liioin ei Neuvostoliiton kanta saanut vuotaa lehdistöön. Tapaaminen johti toivottuun tulokseen Pekkalan luvatessa tehdä työtä käskettyä. Varmuuden vuoksi myös MGB:n edustaja, »lähetystöavustaja» M. Kotov vielä seuraavana päivänä varoitti UM:n poliittisen osaston päällikköä Asko Ivaloa vaaroista, joita Pariisiin lähtö aiheuttaisi suomalaisille.19
Tornista palattuaan pääministeri kiirehti presidentinlinnaan, jossa hän »pahoillaan ja suruissaan» raportoi valtionpäämiehelle Neuvostoliiton vaatimuksesta. Mikä oli venäläisten tarkoitus? Olisiko kenties parasta erota ja antaa tilaa uudelle hallitukselle, joka asettuisi lujemmalle kannalle Moskovaan nähden?
Raivostuneelta Paasikiveltä ei lohdutusta herunut. Hän, presidentti, oli kylläkin ajatellut hallituksen istuvan paikoillaan seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka. Mutta Pekkalan olisi syytä antaa kommunistien ja venäläisten ymmärtää, että tällaiset sekaantumiset saattoivat johtaa hänen ministeristönsä eroon. Kukaties hankkeen takana olivat kotimaiset kommunistit venäläisten taas katsoessa Pekkalan tekevän kaiken, mitä he (venäläiset) tahtoivat.
Ryöpytystään jatkaen ja uhaten julkistaa Savonenkovin viestin presidentti totesi kansan valtavan enemmistön olevan Pekkalaa vastaan. Tämän oli siksi ilmoitettava Leinolle harkitsevansa eroa, minkä nöyryytetty pääministeri lupasi tehdä. Lisäksi Paasikiven mielestä tuli ottaa selvää, perustuiko venäläisten vaatimus välirauhansopimukseen. Mikäli näin oli, asia pitäisi tuolla perusteella saattaa julkisuuteen.
»Tämä on hirmuista! Mitä tästä meidän elämästämme tulee? Mitä aikomuksia venäläisillä on? Arvatenkin saada täällä aikaan samanlainen komento kuin Unkarissa.»20
Paasikiven raivoa ja pettymystä lisäsi – kuten Majander aivan oikein on huomauttanut – havainto siitä, että pohja hänen politiikaltaan, ei ainoastaan Marshall-asiassa vaan laajemminkin, näytti nyt murtuvan. Presidentti oli lähtenyt siitä, että täyttämällä tarkoin välirauhanehdot ja ottamalla huomioon Neuvostoliiton sotilaalliset intressit luoteisrajallaan Suomi saisi Moskovan luotettavalla tavalla kunnioittamaan pikkuvaltionaapurinsa itsenäisyyttä. Nyt saatettiin hyvällä syyllä esittää epäilyksiä maan suvereniteettia rapauttavan myönnytyspolitiikan tarkoituksenmukaisuudesta.21
Erityisesti Paasikiveä ärsytti ristiriita yhtäältä Savonenkovin viestin ja toisaalta Molotovin aikaisemmin Pariisissa julkistaman kannanoton välillä. Olihan Neuvostoliiton ulkoministeri tuolloin vakuuttanut, ettei hänen hallituksensa mitenkään estäisi mitään Pariisiin kutsuttua valtiota lähettämästä edustajiaan konferenssiin. Kenties suomalaiset kommunistit olivat sittenkin Pekkalan raportoiman manööverin takana? Siksi presidentti vaati molempia ulkoministerejään, Enckelliä ja Sventoa, vielä kerran käymään lähettiläs Abramovin puheilla selvittämässä, hyväksyikö tämä Savonenkovin välittämän viestin.
Presidentti puolestaan kiiruhti vakiintuneeseen tapaansa Kulosaareen kysymään neuvoa vanhalta ystävältään K. J. Ståhlbergilta. Vastaus oli yksiselitteinen. Sekä poliittisista että taloudellisista syistä Suomen piti alleviivata asemaansa itsenäisenä valtiona lähettämällä valtuuskunta Pariisiin. Venäläisille tuli ilmoittaa, ettei heidän toivomustaan voitu valitettavasti noudattaa. Johonkin oli raja asetettava, koska jatkuva peräänantaminen johtaisi maan ja sen itsenäisyyden tuhoon. Marshall-asia oli niin tärkeä, ettei siitä käynyt enää tinkiminen.
Paasikivi saattoi vain todeta, ettei hän vielä ollut määritellyt kantaansa. Asia oli vakava muodostuttuaan lännen ja Neuvostoliiton väliseksi suureksi, kansainväliseksi kiistakysymykseksi, jossa Suomi joutuisi konfliktiin Stalinin ja Molotovin kanssa. Ståhlbergiin tämä argumentti ei kuitenkaan tehonnut hänen pysytellessään edelleen jyrkällä linjalla. 22
Seuraavana päivänä (9.7.1947) pidetyssä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, johon myös presidentti saapui, Pekkala teki selkoa Savonenkovin kategorisessa muodossa esittämästä vaatimuksesta. Nyt ei voitu muuta kuin jäädä pois Pariisista. Svento ja Leino tukivat pääministeriä, kun taas maalaisliiton Heljas pysyi taloudellisin perusteluin presidentin vielä edellisenä päivänä edustamalla linjalla.
Paasikivi oli nyt kuitenkin tarkistamassa kantaansa. »Venäläisten demarche on kuulumaton. Meidän poisjäämisemme Pariisista venäläisten käskystä on hirmuinen kolahdus meidän maamme arvolle koko maailmassa.» Kaikesta huolimatta Marshall-asian kehityttyä nyttemmin suurvaltojen välisen vakavan erimielisyyden aiheeksi ja Suomen halutessa pysytellä tällaisten ristiriitojen ulkopuolella hän oli päätynyt kannattamaan jättäytymistä pois Pariisista. – Muuten Paasikivi kriisitilanteissa usein toistamallaan tavalla ilmoitti harkitsevansa eroa.
Enckell lohdutti nyt presidenttiä korostaen valtionpäämieheen kohdistuvan luottamuksen olevan jatkuvasti nousussa. Ymmärrettiin hänen parhaansa yrittäen uhrautuvan maan puolesta. Kadunmies ei pystynyt oivaltamaan tämän tai tuon myönnytyksen välttämättömyyttä. Vasta jälkimaailma kykeni arvioimaan, oliko hallitus toiminut oikein koettaessaan säilyttää todella supistuneen vapauden siinä toivossa, että rajoitukset voitaisiin myöhemmin poistaa. Itsepäinen takertuminen kirjaimeen ei suinkaan saisi Neuvostoliittoa peräytymään vaan avaisi päinvastoin tien väkivallalle.
Koettu pettymys johtui Enckellin mielestä aikaisemmin vakiintuneesta liian optimistisesta tilanteenarviosta. Tuoden esiin siihen saakka tukahduttamansa epäilyt hän kysyi, oliko ajankohta sovelias konfliktille loukkaamalla venäläisten arvovaltaa? Ilmaisten dollarien menetys merkitsi tietysti tappiota, mutta maan taloudellinen tilanne ei kuitenkaan ollut niin huono, että se oikeuttaisi moiseen riskinottoon. Vientiteollisuuden työskennellessä täydellä teholla tultaisiin kyllä tarvittaessa jonkin aikaa toimeen vaikka ilman luottojakin.
Sen sijaan Neuvostoliitto pystyisi halutessaan aiheuttamaan Suomelle todella suuria vaikeuksia. Täytyi muistaa rauhansopimuksen olevan yhä ratifioimatta, mikä merkitsi valvontakomission pysyttelemistä maassa ties kuinka kauan. Ulkopoliittisesti vaaralliset oikeusprosessit (asekätkentäjuttu, Miehikkälän vangit) olivat yhä kesken. Sama koski sotakorvauksia. Kansan ruokkimiseksi häiriintymätön elintarvikkeiden tuonti Neuvostoliitosta oli tärkeä jne.
Suomen jäädessä pois Pariisista länsivallat Enckellin mielestä kyllä ymmärtäisivät ratkaisun pohjautuneen painostukseen eivätkä ryhtyisi taloudellisiin tai muihin kostotoimenpiteisiin katkomalla suhteita. Helsingissä tuli nyt pitää pää kylmänä ja tähdätä vakiintunutta, konflikteja välttävää politiikkaa edelleen soveltaen ajan voittamiseen.
Paasikivi hyväksyi Enckellin realismin ja poistui kokouksesta jo huomattavasti tyyntyneenä. Muutamaa tuntia myöhemmin Svento soitti Enckellille kotiin. Kun ensiksimainitulla oli vaikeuksia ruotsinkielessä ja jälkimmäisellä taas suomessa, vanhat pietarilaisherrat käyttivät kahden kesken usein venäjää. Svento julisti nyt: »Karl Karlovits, ty segodnja byl tsudnij.» (Karl Karlovits, olit tänään ihana.)
Pakollinen suunnanmuutos Marshall-asiassa kirveli edelleen Paasikiven mieltä hänen puhuessaan vielä illalla 9.7. Kekkoselle mahdollisesta erostaan. Entinen oikeusministeri ei tätä kuitenkaan hyväksynyt. Presidentinvaalit tarjoaisivat venäläisille mahdollisuuden joulukuun 1940 kaltaiseen sekaantumiseen. Valituksi voisi siinä tapauksessa tulla kuka tahansa, minkä vuoksi vaihdos valtionpäämiehen paikalla ei nyt voinut käydä päinsä. Paasikiven oli myönnettävä argumentin pätevyys.
Muuten Kekkonen rohkaisi iäkästä presidenttiä kertomalla SNS:n toiminnan jatkuvasta hiljenemisestä. Talous oli epäkunnossa ja sen korjaamiseen tarvittiin ainakin miljoona. Seuran kesäjuhlilla, jossa hän oli ollut puhumassa, kuulijoiden määrä oli jäänyt 35:een, mikä ilahdutti kunniapuheenjohtajaa. Kansan henkinen ryhti oli Kekkosen mielestä jäykistymistään jäykistynyt.23
Aamulla 10.7.1947 Enckell ja Svento kävivät Paasikiven tahdon mukaisesti Abramovin luona varmistautumassa siitä, ettei lähettilään ja LVK:n varapuheenjohtajan linjoissa ollut eroavuutta. Paasikiven sekä ennen muuta Enckellin ansiosta mielialat Suomen hallituksen porvarillisten ja sosiaalidemokraattisten jäsenten piirissä (LYK:n linjaa seuraavat SKDL:n ministerit tietysti tottelivat ilman muuta) olivat tuolloin jo siinä määrin muokkautuneet, ettei iltapäivällä 10.7.1947 pidetyssä valtioneuvoston istunnossa kukaan enää asettunut vastustamaan presidentin kantaa.24
Toisin kävi muutamaa tuntia myöhemmin pidetyssä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan istunnossa, vaikka Paasikivi ennen tilaisuuden alkua koettikin poliittisin perusteluin taivutella sen sosiaalidemokraattisia jäseniä Onni Peltosta, Alpo Lummetta ja Väinö Leskistä omalle kannalleen. Presidentin näkökulmasta Savonenkovin vaatimus oli täysin muuttanut tilanteen. Kun parlamenttia oli aluksi tarvittu tukemaan Pariisiin lähtöä, siitä oli nyt tullut pikemminkin riskitekijä. Vastuu jäi presidentille ja hallitukselle.
Valiokunnan kokouksessa, jossa Paasikivi ei tietenkään ollut läsnä, pääministeri Pekkala teki selkoa Savonenkovin viestistä. Hallitus oli näissä oloissa päättänyt vastata kielteisesti konferenssikutsuun, ja tätä kantaansa se ei tulisi muuttamaan. Pekkalan tiukoista sanoista piittaamatta valiokunta päätti kuitenkin äänin 10-5 suositella kutsun hyväksymistä. Enemmistö koostui sosiaalidemokraattien, maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyksen edustajista.
Pääministerin lausunnon jälkeen hallituksen kanta ei jättänyt sijaa epäilyksille. Kun valiokunnan enemmistö toisaalta ei ollut valmis ehdottamaan epäluottamuslausetta, sen menettelyä on vaikea irrottaa sisäpoliittisista puoluetaktisista etulaskelmista. Päätös kieltäytyä »ilmaisten dollarien» vastaanottamisesta oli maassa epäpopulaari, ja se voitiin nyt sopivasti sysätä presidentin ja hallituksen niskoille.
Lopullinen kielteinen ratkaisu tehtiin vuorokautta myöhemmin, viimeisenä määräpäivänä, pidetyssä presidentinesittelyssä. Paasikiven hahmottelemassa vastauksessaan hallitus totesi:
»Kun Suomen asema valtiona ei vielä ole vakiintunut pysyvän rauhansopimuksen muodossa, ja kun Marshall-suunnitelma on kehittynyt suurvaltojen välisen vakavan erimielisyyden aiheeksi, Suomi haluten pysyä maailmanpolitiikan ristiriitojen ulkopuolella, ei valitettavasti katso mahdolliseksi osallistua sanottuun konferenssiin.»
Samalla vastauksessa kuitenkin korostettiin Suomen vilpittömästi haluavan puhtaasti taloudellista yhteistyötä muiden valtioiden kanssa ja tarvitsevan ulkomaista apua jälleenrakennuksessa. Siksi hallitus ilmaisi olevansa halukas antamaan tietoja Suomen taloudesta. Viimeksi mainittu toteamus tuli mukaan RKP:n J. O. Söderhjelmin ehdotuksesta. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa hän oli porvarillisista jäsenistä yksinään äänestänyt hallituksen esityksen puolesta, minkä seikan Paasikivi pani arvostaen merkille.
Kokonaistulosta presidentti kuitenkin luonnehti päiväkirjassaan syvän pettymyksen tuntein. »Tämä on surkea asia. Osoittaa, millainen meidän poliittinen asemamme on.»25
Suomen vastauksessa tuotiin siis selvästi esiin kiinnostus taloudelliseen yhteistyöhön, vaikka Pariisin konferenssiin ei voitukaan osallistua. Toisaalta amerikkalaiset omien tietolähteidensä, mm. kansanedustaja Onni Peltosen Kaivopuiston lähetystöön toimittaman eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjan nojalla olivat hyvin selvillä siitä, etteivät suomalaiset luopuneet Marshall-dollareista omasta halustaan vaan Savonenkovin kiellosta.
Washingtonin State Departmentissa tilanteeseen tyydyttiin. Euroopan osaston päällikkö John Hickerson vakuutti lähettiläs Jutilalle Yhdysvaltain ymmärtävän Helsingin kielteisen kannan ja tahtovan pitää Suomen poliittisten komplikaatioiden ulkopuolella. 26 Samansuuntaiset rauhoittavat viestit Englannin ja Ranskan taholta – tosin ilman mitään virallisia takuita – oli saatu jo aikaisemmin. Erityisesti Paasikiveä ilahdutti hänen tietoonsa tullut Ruotsin entisen ulkoministerin Christian Güntherin lausunto, jonka mukaan Suomen kielteinen kanta Pariisin konferenssiin nähden oli »ainoa oikea ».27
Neuvostoliiton painostuksesta kaikki sen etupiiriin kuuluvat Itä-Euroopan maat kieltäytyivät osallistumasta Pariisin konferenssiin, johon maanosan läntiset valtiot Skandinaviaa myöten päättivät lähteä mukaan. Voidaan yhtyä Narinskin loppuarvioon:
»Marshall-suunnitelman toteutuminen ja neuvostojohdon jyrkän kielteinen reaktio siihen merkitsivät tärkeätä käännekohtaa Euroopan pirstomisessa. USA:n johdon alun perin vastustama konseptia Euroopan jakamisesta oli päässyt voitolle.
Yhtäaikaisesti Suomen ainutlaatuinen asema oli myös selkiytynyt. Keskittyen ulkopolitiikassaan selvästi Neuvostoliittoon Suomi samalla säilytti laaja-alaiset kontaktinsa länteen. »28
Stalinin näkökulmasta Marshall-ohjelman käynnistymisen aiheuttama Euroopan blokkiutumisen täydellistyminen lisäsi jälleen ideologian merkitystä. Kysymys ei kuitenkaan ollut itseisarvosta. Ideologista komponenttia tarvittiin legitimoimaan Moskovan etupiiri Itä-Euroopassa. »Veljespuolueiden» koordinointi tapahtui Ždanovin ja Malenkovin johdolla syyskuun lopussa 1947 Puolan Szklarska Porebassa pidetyssä Kominformin perustavassa kokouksessa. Mukana olivat NKP:n ja isäntämaan Puolan lisäksi Jugoslavian, Romanian, Bulgarian, Unkarin, Tsekkoslovakian sekä lännestä Ranskan ja Italian kommunistipuolueet.
Itä-Euroopassa uusi järjestö takasi Neuvostoliiton hallitsevan aseman huomattavasti tehokkaammin kuin mihin olisi päästy pelkkien bilateraalisten valtiosopimusten avulla. Moskovan johtaman blokin ylläpitämiseen tarvittiin myös ideologiaa ja rautaista puoluekuria. Kominformin päälinjaksi tuli niin muodoin kahden leirin politiikka, joka korvasi kesäkuussa 1941 omaksutun fascisminvastaisen kansallisen rintaman idean. Itäblokin tiivistämisen ohella saatiin Kominformin avulla myös entistä tiukempi ote sodan jälkeen suhteellisen »irrallaan» toimineisiin Ranskan ja Italian kommunistipuolueisiin.29
SKP jäi vaille kutsua Sklarzka Porebaan, eikä sille edes tiedotettu hankkeesta ennen Kominformin perustavan kokouksen hajaantumista. Mukaan pääsivät vain kommunistien valtaannousun kannalta jo suhteellisen varmoilta tapauksilta näyttävät Itä-Euroopan maat. Toisaalta joukkoon kutsuttiin voimakkaat kommunistipuolueet Ranskasta ja Italiasta, koska Kremlin käsityksen mukaan amerikkalaisten vaikutus oli siellä ehtinyt saada aikaan oleellisia muutoksia kielteiseen suuntaan.
Suomi, jossa ratkaiseva askel kansandemokratian tielle oli vielä ottamatta, jäi siten erikoistapauksena toistaiseksi kylmän sodan rintamien väliin. Pekkalan koalitiohallitus jatkoi edelleen toimintaansa, ja Paasikiven realismi hänen torjuessaan Marshall-avun pantiin Moskovassa erityisellä tyydytyksellä merkille.
Pitkällä tähtäyksellä Stalin ei silti pitänyt mahdollisena luoteisen naapurimaan pysymistä kylmän sodan rintamajaon ulkopuolella. Kun valtataistelu Suomessa oli vielä ratkaisematta, Kreml säilytti edelleen SKP:n varakorttina hihassaan tarvittaessa käytettäväksi. Ensisijaisena tavoitteena neuvostojohdolla oli kuitenkin tuonnempana lähemmin tarkasteltavan valtiosopimuksen aikaansaaminen. Siksi Suomen kommunistit saivat toistaiseksi odottaa, vaikka heidät jäsenyyden puuttumisesta huolimatta velvoitettiin noudattamaan politiikassaan Kominformin yleislinjaa.
Kuten Rentola on osoittanut, SKP:n johtajat saivat lukea Kominformin perustavasta kokouksesta sanomalehdistä. Jotakin uutta havaittiin siis olevan kehittymässä. Moskovaan hallitusvaltuuskunnan mukana vallankumousjuhlille saapunut Yrjö Leino luovutti 13.11.1947 NKP:lle puolueensa uudet ehdotukset. Vakiintuneeseen tapaan tuotiin kaikesta huolimatta jälleen esiin Kominformin vastikään määriteltyihin uusiin tavoitteisiin varsin huonosti sopiva ajatus yhtyneen työväenpuolueen perustamisesta. Siihen tulisi mukaan sosiaalidemokraattien entisen opposition johtavia edustajia kuten Eero A. Wuori, Yrjö Kallinen, Tuomas Bryggari ym.
Toisena SKP:n toiveena oli pääsy Kominformin jäseneksi, mitä täytyi pitää tärkeänä puolueen arvovallan kannalta. Asiaan liittyi kuitenkin se negatiivinen puoli, että tavoite toteutuessaan antaisi aihetta muiden puolueiden taholta tuleviin syytöksiin kommunisteista Moskovan kauko-ohjaamana ryhmänä. Siksi jäsenyyttä pyydettäisiin vasta joulukuun kunnallisvaalien mentyä ohi.
Kolmantena – jälleen Kominformin tavoitteisiin perin huonosti soveltuvana – lupapyyntönä oli osallistuminen Pohjoismaiden kommunistien yhteistyöhön. Näin parannettaisiin puolueen kuvaa Suomessa ja tasapainotettaisiin mahdollisen Kominform-jäsenyyden vaikutusta.30 Puutteellisesti informoitu ja ajankohtaisten omien etujensa kannalta tilannetta tarkasteleva SKP:n johto ei ollut selvillä siitä, että Kominformin linjan mukaan kommunististen puolueiden yhteistyö kävisi vastedes päinsä vain Kremlin kautta ja sen johdolla. Suorat yhteydet skandinavisiin kollegoihin Helsingistä käsin eivät siksi tulleet kysymykseen. Sitä paitsi Moskovassa tiedettiin Tanskan, Norjan ja Ruotsin neuvotelleen alustavasti jo vuonna 1946 puolustusyhteistyöstä, mikä tietenkin lisäsi halua pitää Suomi irti skandinavisista kontakteista.
SKP:n ehdotukset siirrettiin Moskovassa toistaiseksi vihreän veran alle. Kuitenkin Otto Ville Kuusinen teki jo tässä vaiheessa tyttärelleen Hertalle selväksi, ettei harhaoppiseksi aatepuuroksi luokiteltava yhtyneen työväenpuolueen perustaminen voinut tulla kysymykseen vailla takeita kommunistien ehdottoman johtavasta asemasta.31
Jos SKP:n informaatiolähteet rajoittuivat Kominformin perustamisvaiheessa lehdistöön, sama piti tietenkin paikkansa myös presidentti Paasikiven kohdalla. Luettuaan Pravdan 5.10.1947 julkaiseman kommunikean Sklarzka Poreban kokouksesta ja siihen liittyvän deklaraation hän merkitsi päiväkirjaansa:
»Tämä on huomattava asia. Saa nähdä, miten asiat tulevat kehittymään maailmassa. Nähtävästi tilanne tulee vielä pahemmaksi kuin on ollut viime aikoina. »32
Presidentin pelkäämä käänne olikin jo lähellä.
