PRESIDENTTIKAUDEN ALKU

Pekkalan hallitus ja kevään 1946 kriisi

Vaikka normaaleja, hallitusmuodon mukaisia valitsijamiesvaaleja ajanut edistyspuolue saikin pyrkimykselleen K. J. Ståhlbergin arvovaltaisen tuen, kaikki muut puolueet asettuivat kannattamaan Kekkosen valmistuttamaa ja Paasikiven puoltamaa poikkeuslakia, jonka nojalla presidentinvaali toimitettaisiin eduskunnassa. SKDL:n myöntymykseen liittynyt varaus heijasti tosin samalla tietynlaista epäluuloa, »ellei mitään uutta kielteistä ilmene Paasikiven taholta». Kaikesta huolimatta valtionpäämiehen virka tuli kommunistienkin mielestä saada mahdollisimman pian täytetyksi ja vallitseva epävarmuus poistetuksi. Tämä sopi luonnollisesti hyvin myös pääministerin ja oikeusministerin henkilökohtaisiin piirustuksiin.

Paasikiveä pidettiin siinä määrin itseoikeutettuna presidentin paikalle, ettei mikään ryhmä edes asettanut muuta kandidaattia. Edistysmieliset tosin kääntyivät ennen vaaleja vielä Ståhlbergin puoleen pyytäen häntä ehdokkaaksi, mutta tämä kieltäytyi suositellen vallitsevissa oloissa parhaana ratkaisuna Paasikiven valintaa mahdollisimman yksimielisesti. Maaliskuun 9. päivänä 1946 eduskunnassa toimitetun vaalin tulos muodostui seuraavaksi:

Paasikivi 159

Ståhlberg 14

Tyhjiä 11

Poissa 13

Ståhlbergin kiellosta huolimatta häntä äänesti ainakin kuusi edistysmielisen ryhmän jäsentä. Muut hajaäänet lienevät tulleet siirtoväen edustajilta ja sosiaalidemokraattisen ryhmän Paasikiven hallitukseen tyytymättömän tannerilaisen siiven taholta. Tyhjät liput ja poissaolleiden näinkin suuri määrä on niinikään ensi sijassa tulkittava Paasikiveen kohdistuneeksi vastalauseeksi. Yleispoliittiseen suuntaukseen vaikuttamiseen eivät oppositioainesten mielenilmaisut kuitenkaan riittäneet. 1 – Sisäpoliittisen kannatuksen lisäksi uudella valtionpäämiehellä oli myös Kremlin tuki.

Heti vaalin jälkeen eduskunnan puhemiehistö ja ryhmien puheenjohtajat kävivät tervehdyskäynnillä vastavalitun presidentin luona. Seuraavana oli vuorossa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran johtokunta. Tähän seremoniat toistaiseksi juhlinnan kohteen sairauden vuoksi rajoittuivatkin. »Minä olin kylmettynyt. Menin heti vuoteeseen. Minulla oli kuumetta.»2

Kaksi vuorokautta myöhemmin Paasikivi antoi eduskunnassa juhlallisen vakuutuksensa. Virkaanastujaispuheessaan uusi presidentti lausui tulkitsevansa tapahtuneen vaalin sen ulkopoliittisen suunnan hyväksymiseksi, jota hänen johtamansa kaksi hallitusta olivat noudattaneet, sekä kehotukseksi saman politiikan jatkamiseen. Lähimpänä tavoitteena tulevaisuudessa oli nyt »lopullisen rauhan saavuttaminen, jonka kautta välirauhansopimuksessa Suomen itsenäisyydelle asetetut rajoitukset poistetaan». Siihen taas valmisti tietä vielä jäljellä olevien välirauhan määräysten täyttäminen.

»Seurusteltuaan» valtiosalissa parlamentin jäsenten kanssa presidentti kiirehti Arkadianmäeltä Linnaan tapaamaan korkeimmat siviilija sotilasjohdon edustajat, joiden tervehdyksen esitti Carl Enckell.

»Sitten kävin Mannerheimin luona. Puhelin hänen kanssaan tunnin. Hän oli hyvällä päällä. Hän tuli sitten vastakäynnille minun luokseni, jolloin jälleen puhelimme.»3

Päivän ohjelmaan kuului myös ylioppilaiden kunnianosoitus ensin Mannerheimin ja sitten Paasikiven luona. Eronneen presidentin ottaessa vastaan ohimarssin kotinsa edessä Kalliolinnantiellä täsmällisyyttä haittasi rivistöjen koostuminen sekä paraatimarssia harjoitelleista että tottumattomista opiskelijoista. Kun erityisesti tytöt yrittivät myötämäessä juosta rivien aukot kiinni, tyytymätön marsalkka totesi järjestäjille:

»Herrat, jos te joudutte joskus myöhemmin järjestämään osastonne ohimarssin mäkeen, marssittakaa osastoa vastamäkeen eikä myötämäkeen».

Paikalla ollut sotainvalidi, silloinen ylioppilas Jaakko Voipio toteaa muistelmissaan: »Vastamäkeenhän sitä oli totuttu hänen johdollaan marssimaan.»4

Kaivopuistosta kulkue jatkoi saman tien Pohjois-Esplanadille presidentinlinnan edustalle. Otettuaan vastaan puheenjohtajaryhmän Paasikivi ilmestyi Linnan parvekkeelle kuuntelemaan laulutervehdystä. Läsnäolleiden kuvauksen mukaan uusi presidentti ja muinainen kuoronjohtaja liikuttui tällöin kyyneliin asti niin, että hän töin tuskin kykeni lausumaan lyhyet kiitossanansa. 5 Suuri, mutta samalla raskaasti velvoittava tavoite oli nyt saavutettu.

Jo ennen Mannerheimin eroa Paasikiven ensisijaisena ehdokkaana pääministerin virkaan oli ollut siihen määrätietoisesti pyrkivä Kekkonen. Ulkopoliittisesti samansuuntaisen linjan omaksuneen oikeusministerin ansiona uusi presidentti näki myös sotasyyllisyysasian menestyksellisen ja tarmokkaan hoitamisen. Ilman Kekkosen panosta hanke olisi Paasikiven mielestä todennäköisesti ajautunut karille. Ehdottomasti ei eroava pääministeri kuitenkaan halunnut tähän seuraajakandidaattiin sitoutua. Päiväkirjaansa hän »reflektoi»:

»Mutta kenties olisi parempi, jos pääministeriksi minun jälkeeni tulisi uusi mies, joka ei ole ollut hallituksessa mukana kuluneiden 16 kuukauden aikana. Mutta Kekkosen täytyy jäädä oikeusministeriksi hoitamaan edelleen asiat loppuun. »6

Mahdollisesti Paasikivi jo tässä vaiheessa harkitsi yhtenä mahdollisuutena kurssin varovaista kääntämistä oikealle. Uutta hallitusta muodostettaessa ensisijaisen tärkeäksi tuli silti kommunistien kanta. Mannerheimin lähtöä seuranneena päivänä (5.3.1946) pitämässään kokouksessa SKDL:n liittotoimikunta tahtoi hallituksen ohjelman pohjaksi yhä edelleen kolmen suuren sopimusta. Uuden suunnan jarruiksi muodostuneet ministerit Enckell, Hillilä ja Peltonen eivät kuitenkaan enää saisi jatkoaikaa. Samalla liittotoimikunta vahvisti 17.1.1946 tehdyn päätöksen, jonka mukaan SKDL ei vielä tässä vaiheessa rohkenisi ottaa haltuunsa liian vastuunalaisena pidettyä pääministerin virkaa. Siihen soveltuisi sosiaalidemokraattien Eero A. Wuori.7

Jo syksyllä 1945 Yrjö Leino oli ehdottanut Paasikivelle Wuoren kutsumista takaisin Lontoosta hallituksen jäseneksi. Pääministeri piti tätä kuitenkin mahdottomana ajatuksena; eihän lähettilästason henkilöä voitu noin vain vaihtaa muutaman viikon välein.8

Miksi sitten kommunistit keväällä 1946 jälleen vetivät esiin Wuoren? Ratkaisevaksi osoittautui, kuten tuonnempana käy ilmi, valvontakomission kanta. Olihan »parannusta tekevä» Wuori ministerikautenaan 1944-45 osoittanut aulista valmiutta äärivasemmistolle tehtäviin myönnytyksiin ja mennyt tässä pitemmälle kuin kukaan muu ei-kansandemokraatti. Niinikään käännynnäispohjalta ponnistavan Kekkosen kovuuteen verrattuna vaikutusmahdollisuudet nähtiin Wuoren kohdalla kiistatta suurempina.

Vielä samana päivänä SKDL:n liittotoimikunnan kokouksen jälkeen (5.3.) Leino saapui Paasikiven luokse puhumaan Wuoren puolesta. Hän olisi sopivin henkilö neuvottelemaan venäläisten kanssa lopullisesta rauhasta, jota täytyi pitää tärkeimpänä edessä olevana kysymyksenä. Ottamatta vielä varmaa kantaa eroava pääministeri esitti silti myös muita nimiä. Tällaisia olisivat esimerkiksi Toivo Tarjanne, K. A. Fagerholm, Väinö Voionmaa, Urho Kekkonen ja K. T. Jutila. Pahemmitta vastaväitteittä Paasikivi näytti kuitenkin hyväksyvän Leinon käsityksen, jonka mukaan Tarjannetta tarvittiin edelleen oikeuskanslerina, Fagerholmia eduskunnan puhemiehenä ja Jutilaa Washingtonin-lähettiläänä. Voionmaa oli liian vanha ja sairaalloinen. Leinon mielestä Kekkoselta taas puuttui auktoriteetti eduskunnan ja eritoten porvarillisten piirien taholla. Sitäpaitsi hän juopotteli liikaa, minkä Paasikivi myönsi.9

Leino näyttää nyt tehneen sen, todellisuudessa aivan liian optimistiseksi osoittautuvan johtopäätöksen, että Paasikivi oli omaksunut Wuoren kandidatuurin. Toisaalta pääministeri vältteli ehdotuksen yksiselitteistä torjumista. Viisi päivää ennen presidentinvaaleja ei laajaa, yli puoluerajojen ulottuvaa kannatusta nauttivalla Paasikivellä ollut mitään syytä sitoutua seuraajakysymyksessä johonkin tiettyyn ehdokkaaseen. Huomattavasti tarkoituksenmukaisempaa· oli säilyttää toistaiseksi kaikki ovet avoimina.

Presidentinvaalien jälkeen kommunistien pettymys ei kohdistunut vain Paasikiveen. Pitäen tosin kiinni kolmen suuren »blokin» yhteistyön jatkumisesta maalaisliitto päätyi muodollisen yksimielisesti (keskustelussa oli kannatettu myös Jutilaa) asettamaan oman pääministerikandidaatin, Urho Kekkosen. 10

Hallitusneuvotteluissa ei 13.3.-14.3. käyty »presidentinkierros» tuonut mukanaan oleellista muutosta. Kolmen suuren muodostamaa pohjaa pidettiin edelleen itsestäänselvänä lähtökohtana, jota RKP:n edustajat täydentäisivät. Pääministerin henkilön kohdalla SKDL kuitenkin kiristi linjaansa ilmoittaen asettaneensa nyt oman ehdokkaan, Leinon. Siirto on tulkittavissa lähinnä painostuskeinoksi Wuoren ajamiseksi läpi.

Presidentinkierroksella tulivat edellä mainittujen kahden henkilön lisäksi esiin myös Kekkosen, Fagerholmin, Voionmaan ja Jutilan nimet. Pyrkien välttämään kireässä sisäpoliittisessa tilanteessa hankalaa pääministerin salkkua sosiaalidemokraatit mainitsivat vaihtoehtoina Jutilan tai Kekkosen sekä SKDL:n Mauno Pekkalan. Kekkosen kannatusta tosin vähensivät hänen kovin monet poliittiset äkkikäännöksensä. Pekkalan avulla taas SKDL sidottaisiin vastuuseen, jolloin ryhmän mahdollisuudet yhtäaikaiseen hallituksessaoloon ja jyrkkään oppositiopolitiikkaan eliminoitaisiin. Hallituspaikkoja sen sijaan pitäisi kolmella suurella puolueella olla sosiaalidemokraattien mielestä kullakin yhtä monta.11

Taipumatta kommunistien suositukseen Paasikivi kutsui heti presidentinkierroksen päätyttyä 14.3.1946 puheilleen Kekkosen ja pyysi tätä muodostamaan hallituksen. Kun viimeksimainittu – saatuaan tietoja SKDL:n piirissä vallitsevista mielialoista – pyysi presidenttiä ensin neuvottelemaan kommunistien kanssa, Paasikivi kieltäytyi. Liioin ei Kekkoselle annettu hänen pyytämäänsä lupaa saada itse alustavasti tunnustella äärivasemmiston suhtautumista, vaan julkinen tehtävänanto seurasi saman tien.12 Näin presidentti osoitti yleisölle, ettei hän ollut valmis ilman muuta »hyppäämään» kommunistien ehdokkaaseen.

Kaikesta huolimatta pääministerikandidaatti vielä samana päivänä tapasi Kuusisen ja Leinon, jotka koettivat suostutella häntä luopumaan hallituksenmuodostajan tehtävästä. Kekkonen taas piti tätä mahdottomana, koska presidentin toimeksiannon lisäksi oma puolue, maalaisliitto, oli yksimielisesti antanut hänelle kannatuksensa. Viralliset hallitusneuvottelut aloitettaisiin seuraavana päivänä. Kuusinen ja Leino ilmoittivat kuitenkin olevansa tuolloin varattuja.13

Valvontakomissiossa alkoivat nyt hälytyskellot soida. Asiasta laaditun muistion mukaan ovela Paasikivi oli jälleen vetämässä kommunisteja nenästä. Huolimatta hyväntahtoisista keskusteluistaan näiden kanssa Wuoren ehdokkuudesta hän koetti pakottaa kommunistit antautumaan ajamalla läpi presidentin ohjeita kuuliaisesti seurailevan Kekkosen. Näin Paasikivi saisi koko hallituksen talutusnuoraansa.

Jos taas SKDL torjuisi Kekkosen, tämäkin hyödyttäisi Paasikiveä kolmen suuren blokin heikentyessä. Maalaisliitto suuttuisi kommunisteille ehdokkaansa hylkäämisestä, ja SDP taas saisi aiheen syyttää äärivasemmistoa »lahkolaisuudesta». Siten Paasikivi pääsisi kampeamaan kehitystä oikealle joko »puolueettoman porvarin» johtaman tai vaihtoehtoisesti virkamieshallituksen avulla. Oikeistososiaalidemokraatti pääministerinä saattoi niinikään olla hänen tähtäimessään »sisäpoliittisen demokratisoinnin» pysäyttämiseksi maassa. Kaikesta huolimatta riski täytyi LVK:n mielestä ottaa, sillä:

»Kekkosta pääministerin paikalle me emme hyväksy, koska hän erityisesti suomalaisten pääsotasyyllisten prosessin aikana osoitautui poliittisesti periaatteettomaksi ihmiseksi ja kykenemättömäksi toteuttamaan Suomen uutta demokraattista kurssia. Sen sijaan hän yritti toimia tottelevaisena aseena Paasikiven käsissä. Kekkonen ei voi olla hahmo, joka kykenisi yhdistämään suomalaisen demokratian edistykselliset ainekset ja lujasti turvaamaan ystävyyspolitiikan noudattamisen suhteessa Neuvostoliittoon.»

Näin ollen valvontakomission ohjeiden mukaan kommunistien ei ainoastaan tullut kieltäytyä osallistumasta Kekkosen hallitukseen vaan myös tehdä hänen yrityksensä ylipäänsä mahdottomaksi. Sen sijaan oli vaadittava tehtävän uskomista Wuorelle. Äärimmäisessä tapauksessa, mikäli blokin enemmistöä ei saataisi Wuoren taakse, voitaisiin hyväksyä Jutila, jota täytyi pitää vakavampana ja kunniallisempana hahmona kuin Kekkosta.

SKDL:n oli myös pidettävä kiinni kuudesta hallituspaikastaan kärjistämättä kuitenkaan asiaa blokin sisällä kabinettikysymykseksi. Sama koski SKDL:n hallussa jo olevia salkkuja (sisäasiat, puolustus, kulkulaitokset, opetus sekä jompi kumpi ulkoministerin viroista). Enckell oli joka tapauksessa saatava pois, koska hän Paasikiven tahdon uskollisena toteuttajana noudatti Suomen »vanhaa, perinteistä kurssia».14

Kun kielteistä kantaa Kekkosen ehdokkuuteen jouduttiin presidentille jollakin tavoin perustelemaan, SKDL:n edustajat Leino ja Kuusinen viittasivat pääministeriehdokkaan puuttuvaan vaikutusvaltaan työväestön piirissä, liialliseen alkoholinkäyttöön sekä ulkomaansuhteiden hoitoa haittaavaan kielitaidottomuuteen.

Paradoksaalista oli, että juopotteluargumenttia käytti itse hyvää vauhtia absolutistista alkoholistiksi kehittyvä Leino. Kommunistien oma ehdokas Wuori taas, mitä Paasikivelle ei tietenkään kerrottu, oli SDP:n Valde Käkelän ilmoituksen mukaan vastikään juuttunut Tukholmassa kolme vuorokautta kestäneeseen ryyppäysputkeen. Kekkosen kieltämättä puutteellinen kielitaito puolestaan on suhteutettava hänen seuraajakseen valikoituneeseen, ainoana vieraana kielenään heikkoa saksaa puhuvaan Mauno Pekkalaan, jonka meriitteihin ei raittiusseuratoiminta liioin kuulunut. – Kuten edellä on käynyt ilmi, kysymys olikin kokonaan muusta.

Kekkonen teki tilanteesta johtopäätöksensä ilmaisten avoimesti katkeruutensa myös Leinolle ja Kuusiselle, joiden ystävyyttä hän oli syksystä 1944 lähtien tarmokkaasti tavoitellut. Vaikka SDP:n ja RKP:n eduskuntaryhmien puheenjohtajat kommunistien kannasta tietoisina lupasivatkin puolueidensa periaatteellisen valmiuden osallistua Kekkosen ministeristöön, tämä ilmoitti 15.3.1946 Paasikivelle luopuvansa hallituksenmuodostajan tehtävästä.

Ennen lopullisen ratkaisun tekoa Sundström kantoi kortensa kekoon kertoen Moskovassa Dekanozoville suomenruotsalaisten suhtautuvan erittäin negatiivisesti kiihkeänä nationalistina pitämäänsä Kekkoseen. Paljon paremmin hallituksenmuodostajan tehtävään soveltuisi Wuori.15

Presidentti ei salannut tuohtumustaan Kekkosen epäonnistumisesta pitäen kommunistien menettelyä »kuulumattomana». Pitäisikö hallitus muodostaa ilman heitä, vaikka ajankohta ennen lopullisen rauhansopimuksen solmimista olikin siihen vähemmän otollinen? Varauksensa mukaisesti Paasikivi päätyi myöntämään, ettei tilanne ollut vielä kypsynyt äärivasemmiston avoimeen uhmaamiseen. Samalle kannalle asettui Kekkonen. Alistuminen merkitsi tuossa vaiheessa luvan myöntämistä kansandemokraateille hyväksyä tai hylätä pääministeriehdokas.

Todellisen tilanteen pitkälle vaistoten Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Kommunistit nähtävästi pelkäävät, että Kekkonen on liian luja mies ja voi estää heidän vehkeensä.» Tuttavaltaan, MGB:n (myöhemmän KGB:n) edustajalta lähetystöneuvos V. F. Razinilta Kekkonen sai myöhemmin sen disinformaation, ettei lähetystöllä ollut osaa eikä arpaa SKDL:n kannanottoihin; tieto, jonka epäonnistunut hallituksenmuodostaja otti tosin epäillen vastaan.16 Toisaalta mahdollisuuksia kommunistien kannan muuttamiseen venäläisten avulla ei selvästikään ollut.

Kekkosen luovuttua Paasikivi antoi 16.3.1946 epävirallisen »sondeeraustehtävän» Wuorelle, jonka yritys kuitenkin kaatui nopeasti sekä ehdokkaan oman puolueen että maalaisliiton vastarintaan. SDP:ssa muistettiin Wuoren ministeriaikanaan harjoittama »ylimielinen ja ärsyttävä kritiikki» puoluetta kohtaan. Sitäpaitsi hänen vuoden 1941 jälkeen jyrkästi muuttuneen poliittisen kantansa ja SAK:ssa tapahtuneen kommunistien myötäilynsä katsottiin todistavan epäluotettavuudesta. Kukaties Wuori sittenkin liukuisi vielä kansandemokraatteihin?

Niinpä SDP:n taholla asetettiin aikaisemmin esitetyistä syistä etusijalle avoimesti SKDL:oon lukeutuva Mauno Pekkala, jolla Kekkosen epäonnistuttua oli kannatusta myös maalaisliitossa. Jo 16.3.1946 Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa Kekkonen oli todennut:

»Nykyisenä aikana on pakko taipua SKDL:n ehtoihin, ja silloin on parempi, että pääministerinä, kun hän on SKDL:n käsissä oleva mies, on veltto ja saamaton mies kuin energinen. Siksi on Pekkala asetettava ehdottomasti Wuoren edelle. Wuori on lisäksi epätasainen, karaktääriltään heikko ja pessimistinen, niin monia hyviä puolia kuin hänellä onkin.»17

Vaikka Kekkosen oma pyrky pääministeriksi olikin epäonnistunut, hän pystyi kuitenkin vahvistamaan Paasikiven käsitystä Pekkalan sopivuudesta hallituksen johtoon. Samaa mieltä oli Juho Niukkanen, joka maalaisliiton piirissä korosti Pekkalan nimen tulleen presidentinkierroksella esiin sosiaalidemokraattien eikä kommunistien taholta. Häntä voitiin pitää siten aivan turvallisena, »liian laiskana tekemään vallankumousta». Ehdokkaan epäsäännölliseen elämäntapaan kohdistuvat syytökset Niukkanen niinikään torjui: »Kyllä Mauno Pekkala ryyppää aivan säännöllisesti.»18

Kolmen suuren puolueen »valtuuskunnan» kokouksessa 19.3.1946 todettiin yhteisymmärryksen olevan saavutettavissa Pekkalan ehdokkuuden pohjalta. Kun LVK oli Wuoren epäonnistumisen varalta antanut kommunisteille valtuudet mennä aina Jutilaan saakka, ei SKDL:n oman miehen torjuminen voinut tulla kysymykseen, vaikka Hertta Kuusinen kirjeissään isälleen leimasikin Pekkalan ensin »vilttitossuksi» ja sittemmin »jauhosäkiksi».

Tietämättä LVK:n kannasta ja loukkaantuneina oman ehdokkaansa Kekkosen kokemasta kohtalosta maalaisliittolaiset puolestaan torjuivat SKDL:n Jutilaa koskevan vihjeen. Näin ollen ei SDP:nkaan taholta hyödyttänyt enää asiaan palata.

Sitäpaitsi Washingtoniin vastikään kotiutunut Jutila kieltäytyi vaihtamasta lähettiläänvirkaansa pääministerin tuuliseen paikkaan. Pekkalan valitettua hänelle heikkoa terveyttään vastaukseksi tuli lohdutus: »Jos sitten pääministerin virassa kuolisit, niin varmaan sinut haudattaisiin valtion kustannuksella.»19

Maaliskuun 20. päivänä hallituksenmuodostajan tehtävän saanut Mauno Pekkala esitti listansa presidentille muutamaa päivää myöhemmin. Paasikivi puuttui tällöin vain kahteen kohtaan. Ensimmäisen ulkoministerin paikalta Pekkala oli kommunistien tahdon mukaisesti syrjäyttänyt Carl Enckellin vedoten siihen, ettei RKP tunnustanut tätä »omakseen» vaan halusi virkaan J. O. Söderhjelmin. Eduskuntaryhmän puheenjohtajan John Österholmin mielestä pietarilaissyntyisessä Enckellissä ei ollut muuta ruotsalaista kuin se, että hän puhui huonosti suomea. Puolustusministeriksi taas Pekkala oli päätynyt ehdottamaan puolustusvaliokunnan puheenjohtajaa kommunisti Nestori Nurmista.

Kumpikaan kandidaateista ei Paasikiven mielestä tullut kysymykseen. Ilman Enckelliä ulkoministeriö jäisi »orvoksi». Asiantuntevana ja luotettavana työntekijänä häntä tarvittiin välttämättä rauhanneuvottelujen valmistelussa. Ruotsalaiset saisivat tyytyä häneen ja Törngreniin, koska kolmannelle edustajalle ei jäänyt tilaa. Sventon pysyminen toisena ulkoministerinä olisi niinikään suotavaa. Sen sijaan kommunisti puolustusministerinä herättäisi yleistä masennusta ja tekisi ulkomaillakin huonon vaikutuksen. Pekkalan olisi syytä pääministerin tehtävän ohella hoitaa myös puolustusministerin virka.20

Saavuttuaan seuraavana päivänä Linnaan uusi lista mukanaan Pekkala osoitti ottaneensa pääosin varteen presidentin huomautukset. Entisiä salkkujaan jäivät hoitamaan Carl Enckellin ja Reinhold Sventon lisäksi sisäasiainministeri Yrjö Leino, valtiovarainministeri Ralf Törngren ja maatalousministeri Vihtori Vesterinen. Opetusministeriksi tuli Eino Kilpi sekä kulkulaitosministeriksi poisjääneen Peltosen tilalle kansanedustaja, päätoimittaja Lauri Kaijalainen. Kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz jäi niinikään pois ja hänen salkkunsa uskottiin Uuno Takille. Sosiaaliministeriksi Kilven tilalle tuli Matti Janhunen. Kansanhuoltoministeriössä tapahtui niinikään vahdinvaihto poisjäävän Hillilän saadessa seuraajakseen kansanedustaja, agronomi T. N. Vilhulan. »Toisiksi ministereiksi» Sventon lisäksi nimitettiin valtiovarainministeriöön Onni Hiltunen, maatalousministeriöön lähinnä siirtoväen edustajana agronomi Paavo A. Viding, kulkulaitosministeriöön SAK:n puheenjohtaja Erkki Härmä, sosiaaliministeriöön eduskunnan 1. varapuhemies, kirkkoherra Lennart Heljas ja kansanhuoltoministeriöön Yrjö Murto.

Puolustusministeriön kohdalla Paasikiven tahto toteutui sikäli paradoksaalisella tavalla, että virka annettiin sosiaalidemokraattiselle pasifistille Yrjö Kalliselle sen jälkeen kun pääministeri Pekkala oli pidättänyt ministeriön tärkeimmät toimialat itsellään. Osittain tämän järjestelyn tuloksena kommunistien kaavailema armeijan laajamittainen puhdistus asekätkennän jäljiltä jäi toteutumatta.

Urho Kekkosen kieltäydyttyä jatkamasta kommunistien vaatimien puhdistusten vuoksi äärimmäisen hankalana ja epäkiitollisena pitämässään oikeusministerin tehtävässä hän jäi – kun ei muita paikkoja ollut enää vapaana – kokonaan hallituksen ulkopuolelle. Seuraajaksi tuli SKDL:n Eino Pekkala.

Poliittisesti ministeristö muuttui entistä enemmän »kolmen suuren» hallitukseksi. Kansandemokraatteja tuli mukaan kuusi (Janhunen, Leino, Murto, molemmat Pekkalat ja Svento), sosiaalidemokraatteja viisi (Hiltunen, Härmä, Kallinen, Kilpi ja Takki) sekä maalaisliittolaisia viisi (Heljas, Kaijalainen, Vesterinen, Viding ja Vilhula). Kolmiliiton ulkopuolelta hallitukseen mahtuivat vain ammattiministeri Enckell ja ruotsalaisten Törngren.

Ministerilistan Mauno Pekkala muokkasi lähinnä veljensä Einon, Sventon, Leinon ja Niukkasen kanssa. Eduskuntaryhmät – eritoten SDP:n – jäivät henkilövalinnoissa lähes täysin kuulematta, mikä sai hallitusyhteistyön säröilemään jo heti alkuvaiheessa.21

Hallituksen muodostamistapa heijastui myös sen ohjelmassa. Presidentin virkaanastujaispuheen mukaisesti korostettiin nytkin lopullisen rauhanteon lähestymistä. »Meillä on edessämme aika, jolloin tuleva kohtalomme määrätään.» Muuten ohjelmassa toistettiin kolmen suuren julistusta, sisäpolitiikan osalta tosin entistä jyrkemmin sanakääntein; »sotapolitiikan jätteet» ja »fascistiset ainekset» oli julkisesta elämästä hävitettävä, »taantumuksen juonia» tarkkailtava, asekätköt paljastettava, oikeuslaitoksesta poistettava »taantumuksellisimmat kansamme viholliset» jne. Toisaalta sosiaali- talous- ja finanssipolitiikan alalta ei mitään olennaista uutta tuotu esiin, eikä sosialisointia nytkään mainittu.22

Kommunistien ja muiden puolueiden välillä luovivan uuden pääministerin arkuus ja haluttomuus puuttua tiukasti asioihin heikensivät luonnollisesti hänen asemaansa ja arvovaltaansa. Tilannetta eivät parantaneet Pekkalan elämäntavat, joista Paasikivi häntä jatkuvasti moitti. Tästä taas seurasi pääministerin haluttomuus pitää yllä yhteyksiä presidenttiin ehdottoman välttämättömien asioiden ulkopuolella, mikä taas loukkasi valtakunnan päämiestä. Näin syntyneessä asetelmassa Paasikivi nojautui entistä enemmän omiin luottohenkilöihinsä erityisesti maalaisliiton Vihtori Vesterisen noustessa presidentin ja hallituksen väliseksi yhdysmieheksi. Kuten Hokkanen toteaa, Suomi otti jälleen pitkän askeleen presidenttivallan suuntaan.23

Suomalaisten keskittyessä hallituksenvaihdoksen ongelmiin suurpoliittinen taustatilanne oli hyvää vauhtia muuttumassa. Moskovan ulkoministerikonferenssin päätyttyä joulukuussa 1945 länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ilmapuntari näytti jo selvästi laskevaa suuntaa. Jaltassa ja Potsdamissa oli tosin saatu aikaan yleispiirteittäinen etupiirijako, mutta sen todellista sisältöä ja merkitystä ei lännen yleinen mielipide tuntenut.

Yhdysvaltain presidentinvaihdos ja Moskovalle täydellisenä yllätyksenä tullut konservatiivien vaalitappio Englannissa poistivat v. 1945 näyttämöltä Stalinin sodanaikaiset aseveljet ja samalla opponentit Rooseveltin ja Churchillin, joiden kanssa hän oli hyvällä menestyksellä ja tasaveroisena partnerina pelannut suurta peliä. Yhteinen vihollinen ei enää samalla tavalla liittänyt Neuvostoliiton diktaattoria lännen uusiin johtajiin Harry S. Trumaniin, James F. Byrnesiin, Clement Attleehen ja Ernest Beviniin. Nämä eivät olleet riittävän voimakkaita (eivätkä todennäköisesti myöskään riittävän kyynisiä) Stalinin peliin. Muutamassa kuukaudessa klassinen kolmikantadiplomatia rämettyi Kremlin valtiaan silmissä koostumukseltaan sekä ennustettavuudeltaan yhä epämääräisemmäksi ja hankalammaksi kokonaisuudeksi. Taustan synkkyyttä lisäsi vielä amerikkalaisten kiistaton ydinasemonopoli. 24

Yhtäältä Stalin ei ainakaan toistaiseksi halunnut viedä vastikään päättyneessä taistelussa pahoja menetyksiä kärsinyttä maataan sotilaalliseen konfliktiin potentiaaliltaan ja aseistukseltaan ylivoimaisen lännen kanssa. Toisaalta hän laski, etteivät »imperialistit» pitkällä tähtäyksellä suostuisi sopeutumaan Neuvostoliiton voittoisan ekspansion tuloksiin. Välienselvittely olisi siten ennemmin tai myöhemmin edessä.

Epävarmuuden sävyttämässä tilanteessa diktaattori palasi taattuun keinoon ryhtymällä kiristämään otetta omassa etupiirissään. Talven 1945-1946 kuluessa neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen tukeen nojautuneet kommunistit alkoivat Itä-Euroopan maissa määrätietoisesti koota ohjaksia käsiinsä tavalla, joka huonosti sopi länsimaisen demokratian pelisääntöihin. Kysymys ei silti ollut pelkästään defensiivistä.

Neuvostojoukkojen pysyttely vastoin sopimuksia Pohjois-Iranissa ja Mantsuriassa ärsytti niinikään lännen yleistä mielipidettä. Samaan suuntaan vaikutti Kremlin osoittama kiinnostus Välimeren alueeseen vaatimalla mandaattiosuutta Italian siirtomaihin, rajantarkistuksia Turkin suunnalla sekä Bosporin ja Dardanellien läpikulkua säätelevän konvention uusimista, jota Molotov oli vaatinut Hitleriltä jo v. 1940. Helmikuussa 1946 Kanadan hallitus ilmoitti pidättäneensä Neuvostoliiton asiamiehiä, jotka olivat »varastaneet» atomipommiin liittyvää oleellista informaatiota.25

Moskovan toimenpiteet eivät jääneet vaille vaikutusta lännessä. Tuoreimmat opiniotutkimukset USA:ssa osoittivat yleisön luottamuksen Neuvostoliiton tarkoitusperiin jatkuvasti vähenevän. Vielä syksyllä 1945, Japanin antautumisen aikaan, 54 % amerikkalaisista uskoi Neuvostoliiton yhteistyöhaluun lännen kanssa sodanjälkeisen maailman rakentamisessa. Kaksi kuukautta myöhemmin, Lontoon konferenssin epäonnistuttua, vastaava prosenttiluku oli pudonnut 44:ään ja helmikuussa 1946 oltiin jo 35:ssa prosentissa. Maaliskuussa 1946 laaditussa tutkimuksessa 60 % vastaajista piti Neuvostoliittoon nähden noudatettua linjaa »liian pehmeänä» ja ainoastaan 3 % »liian kovana».

Näissä oloissa presidentti Truman katsoi mahdottomaksi sivuuttaa ulkoministeri Byrnesin »myönnyttelypolitiikkaan» kohdistuvaa kasvavaa kritiikkiä, jonka taustana ei ollut ainoastaan poliittisen eliitin taholla esiintyvä ulkopoliittinen tarkoituksenmukaisuusharkinta vaan myös Atlantin julistuksen fraseologiaan luottaneiden äänestäjien Neuvostoliittoon kohdistuva pettymysreaktio. Kovaa linjaa ajaneet republikaanit olivat saamassa käsiinsä pelottavan aseen edessä olevia vuoden 1946 kongressivaaleja ajatellen. Miksi Yhdysvaltojen, joilla kaiken lisäksi oli vielä atomiasemonopoli, pitäisi jatkuvasti hyvitellä Neuvostoliittoa?

USA:n tiukentunut linja tuli myös käytännössä esiin. Kun Winston Churchill maaliskuussa 1946 piti Fultonissa, Missourissa »kylmän sodan lähtölaukaukseksi» joskus luonnehditun »rautaesirippupuheensa», osoitti läsnä ollut ja vieraan yleisölle esitellyt Truman hyväksyvänsä puheeseen sisältyvät, Neuvostoliittoon kohdistuvat syytökset.

Iranin kysymyksen USA vei keväällä Neuvostoliiton protesteista huolimatta YK:n turvallisuusneuvostoon ajaen siellä myös tahtonsa läpi Stalinin suostuessa lopulta poistamaan joukkonsa maasta. Epävirallisesti ja yksityisesti Truman käytti vielä huomattavasti kovempaa kieltä syyttäen Kremliä aikeista tunkeutua Turkkiin salmien miehittämiseksi. USA:n oli lopetettava »pelaaminen kompromisseilla». Jollei venäläisiä saatu pysähtymään, kolmas maailmansota olisi väistämättä edessä. »He ymmärtävät vain yhtä kieltä: ’Kuinka monta divisioonaa teillä on’?… Olen kyllästynyt lellittelemään neuvostoliittolaisia.» (I’m tired of babying the Soviets.)26

Kremlin linjan muuttuminen heijastui myös Suomeen. Saapuessaan Helsinkiin lokakuussa 1944 Zdanov oli korostanut alaisilleen, ettei Neuvostoliitolla voinut olla muuta kuin yksi Suomen-politiikka. Keväällä 1946 kenraalieversti joutui kuitenkin – kuten Kimmo Rentola on osoittanut – sopeutumaan tilanteeseen, jolloin Moskovassa horjuttiin kahden Suomen-politiikan välillä. Yhtäällä oli Ždanovin alkuperäinen, »maltillinen» linja, toisaalla taas aggressiivisempi asenne, johon osa SKP:n johtoa asetti toivonsa bolsevikkipuolueen keskuskomitean uuden kansainvälisen osaston yllyttämänä. Asetelma perustui Moskovaan vuoden 1945 lopussa pysyvästi siirtyneen Ždanovin Malenkovia ja Berijaa vastaan käymään valtataisteluun, jonka pelinappulaksi myös Suomi joutui.

Kenraalieverstin Helsingissä säälimättä »kuranssaama» pääsihteeri Ville Pessi onnistui jo syksyllä 1945 avaamaan LVK:n ohittaen tukholmalaista tiedusteluväylää pitkin suoran yhteyden juuri hahmoutumassa olleeseen NKP:n kansainväliseen osastoon, jota hän ryhtyi järjestelmällisesti informoimaan Suomen tapahtumista. Poliittisena päätarkoituksena oli hankkia lupa entistä offensiivisempaan puoluelinjaan. Tukea Pessille tuli O. W. Kuusiselta tämän saatua Moskovassa lukeakseen hänen spetspotstansa (erikoispostinsa). Myös »rautainen perämies» yllytti nyt SKP:ta siirtymään entistä hyökkäävämmälle linjalle.

Suunnanmuutoksen esteenä SKP:n johdossa oli kuitenkin Ždanovin ohjeita noudattanut sisäministeri Yrjö Leino, joka oli sisäistänyt maltillisen, »ministerikelpoisen» menettelyn siinä määrin antaumuksellisesti, että – kuten edellä on käynyt ilmi – tilanne herätti jo kenraalieverstissäkin tyytymättömyyttä.27 Pessin saatua erikoispostinsa kulkemaan Valpon johtavat kommunistivirkailijat käynnistivät tutkimukset Leinon sodanaikaisesta toiminnasta hakemalla siitä »ohranayhteyksiä». Näin saataisiin syy syrjäyttämiseen.

Kaivattuja petturuustodisteita ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan moitteita esitettiin sisäministerin liian itsenäisestä toiminnasta. Hän neuvotteli Paasikiven ja muiden porvariministerien kanssa informoiden muuta puoluejohtoa vain jälkikäteen jos silloinkaan. Virka-asemassaan hän ei ollut pannut tikkua ristiin tavallisen poliisin puhdistustyössä. Pessin mukaan »yleinen käsitys muodostui Leinoon nähden vahvasti tuomitsevaksi ja hänen valintaansa puoluetoimikuntaan pidettiin virheenä». Niinpä Leino tulikin saada työnnetyksi »sivummalle». Erikoispostinsa välityksellä Pessi informoi myös NKP:n ulkomaanosaston »hyviä tovereita» pyytäen neuvoja.28

Vastaukset saatiin Pekkalan hallituksen muodostamisen jälkeen, jolloin SKP:n johto komennettiin Moskovaan selvittämään tilannetta. Matkaan lähtivät Ville Pessi, Hertta Kuusinen ja Aili Mäkinen. Ennen tovereiden saapumista LVK:ssa palveleva eversti V. P. Terjoskin (entinen Kuusisen kansanarmeijan politrukki »Tervonen») laati Moskovaa varten laajan ja synkkäsävyisen raportin Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta.

Terjoskinin mukaan kolmen suuren blokki oli vain muodollinen, kun liittolaispuolueissa vallitsivat oikeistovoimat, jotka yhteisessä rintamassa vastustivat kansandemokraatteja. Kommunisteilta puuttui konkreettinen ohjelma. Sama päti myös hallitukseen nähden; periaatteessa otollisesta kokoonpanostaan huolimatta se ei tulevaisuudessakaan kykenisi vakaviin uudistuksiin.

Mainitsematta mitään siitä, että kommunistien maltillisuus alun pitäen juontui LVK:n ohjeista, Terjoskin ehdotti nyt, että näille suositeltaisiin selvän ohjelman laatimista maareformista, suurteollisuuden kansallistamisesta ja valtiokoneiston puhdistamisesta »fascisteista». Ohjelma pitäisi viedä kolmen suuren käsittelyyn blokin tulevaksi ohjelmaksi, jonka avulla liittolaispuolueiden oikeistoainekset syrjäytettäisiin, myös paikallistasolla.

Kun SKDL:oon siirtyneet sosiaalidemokraatit olivat perustaneet itselleen oman »Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen» (SYP:n), joka nähtiin kommunistien kilpailijana, Terjoskin ehdotti yhtenäisen vasemmistopuolueen perustamista SKDL:n pohjalle, siis syksyllä 1944 kariutunutta hanketta. Jos mukaan saataisiin SDP:ssa vielä pysyneitä oppositioaineksia, uusi puolue voisi auttaa tannerilaisten sosiaalidemokraattien eristämisessä.

Ville Pessi toi mukanaan Moskovaan oman muistionsa, jossa hän niinikään valitti oikeiston aktivoitumista. Tilanne oli vaikea hallita lehdistövapauden ollessa täydellisen ja sensuurin roolin jäädessä vain nimelliseksi. Vain valtiollinen poliisi oli puhdistettu tavallisen poliisin jatkaessa entiseen tapaan. Pessi ei liioin ollut tyytyväinen uuteen hallitukseen vaan haki lupaa laskea joukkoliike irti. Valopilkkuna synkässä tilanteessa voitiin kuitenkin pitää sitä, että Kekkosen pääministeriehdokkuus oli saatu torjutuksi. 29

Moskovassa Ville Pessi, Hertta Kuusinen ja Aili Mäkinen joutuivat 4.4.-5.4.1946 koko yön kestäneeseen (klo 20.00 – klo 5.10. aamulla) Ždanovin puhutteluun. Paikalla olivat myös Pessin »holhooja» kansainvälisessä osastossa L. S. Baranov sekä sihteerinä V. P. Terjoskin.

Tehtyään Terjoskinin ja Pessin raporttien mukaisesti selkoa maansa poliittisista tapahtumista suomalaiset toverit kiinnittivät erityistä huomiota agraarikysymykseen, jota tarkastellaan omassa yhteydessään tuonnempana. Lisäksi valtiokoneiston puhdistamisessa fascistisista, fascistiystävällisistä ja taantumuksellisista elementeistä Suomi oli Pessin, Kuusisen ja Mäkisen mielestä jäänyt pahasti jälkeen. Aluksi oli käynnistettävä edes muutaman kymmenen pahimman fascistin ja taantumuksellisen erottaminen, minkä jälkeen joukkoa voitaisiin laajentaa. Valtiokoneistosta oli poistettava IKL:n, AKS:n, suojeluskuntajärjestön ja aseveliliiton johtavat edustajat. Siihen tarvittiin virkamiesten erottamattomuuden lakkauttaminen.

NKP:n kiristynyttä yleislinjaa myötäillen Ždanov huomautti nyt, ettei puhdistusta ollut syytä porrastaa vaan oli toimittava nopeammin. Siinä mielessä tuli laatia kohteista tarkka nimiluettelo (nomenklatura) ja ulottaa puhdistus myös keskushallinnon ulkopuolelle siirtämällä aloiteoikeutta paikallisille demokraattisille organisaatioille. Hertta Kuusisen mielestä ajatus paikallisista puhdistusaloitteista oli erittäin hyvä, ja sitä tulikin ryhtyä kehittelemään.

Delegaation valitettua sosiaalidemokraattien tannerilaisvastaisen siiven heikkoutta ja saamattomuutta Ždanov kiinnitti toverien huomiota välttämättömyyteen käyttää hyväksi demokratian toteutumisen kannalta suotuisia olosuhteita Suomessa. Olihan vasemmistolla enemmistö hallituksessa. Pekkalan ei pitäisi niin paljon korostaa jatkuvuutta edelliseen Paasikiven kabinettiin nähden. Sehän ei tunnetusti ollut suurestikaan pelottanut oikeistolaisia.

Nyt tuli ryhtyä ratkomaan perustavaa laatua olevia sosiaalisia ja taloudellisia tehtäviä. Pessi ja Kuusinen olivat samaa mieltä. Hallituksen piti määrätietoisesti lisätä valtion osuutta talouselämässä ja vahvistaa siteitä Neuvostoliiton talouteen erityisesti sekayhtiöiden muodossa. Valitettavasti ei SKP:lla toistaiseksi ollut minkäänlaista talousohjelmaa.

Ždanov näki tässä puutteen, joka SKP:n keskuskomitean oli syytä korjata ottamalla teollisuuden ja pankkien sosialisointi vakavaan käsittelyyn demokraattisten maiden, erityisesti Puolan ja Tsekkoslovakian, tarjoaman kokemuksen pohjalta.

Uuden sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SYP:n) perustamista kenraalieversti piti niinikään virheenä. Tällainen puskuriryhmä ei suinkaan vetäisi puoleensa kannattajia sosiaalidemokraateista vaan kommunisteista, mikä merkitsi askelta oikealle. Luonnehtien SYP:ta »umpisuoleksi» ja »kenraaleiksi ilman armeijaa» Pessi kiirehti nyt selittämään SKP:n jo antaneen piireilleen ohjeet estää SKDL:n organisaatioiden siirtyminen SYP:een, kun taas SDP:sta irtautuvat oli ohjattava SKDL:oon. Avoimeen taisteluun uutta puoluetta vastaan SKP ei kuitenkaan voinut ryhtyä. Pitäen kiinni jo 1944 omaksumastaan linjasta Ždanov puolestaan kieltäytyi hyväksymästä myös kommunistit käsittävää vasemmiston yleispuoluetta.

Suomalaiset toverit valittivat lisäksi maansa »taantumuksellisten piirien» karjalaisten keskuudessa levittämistä huhuista, jotka koskivat luovutetun alueen palauttamista Suomelle lopullisen rauhanteon yhteydessä. Eikö Neuvostoliitto voisi virallisen julkilausuman muodossa kumota näitä huhuja? Antamatta mitään lupauksia Ždanov huomautti tehneensä jo v. 1945 asian Paasikivelle ja Enckellille täysin selväksi. Suomalaisille kommunisteille tai Pekkalan hallitukselle ei siinä pitäisi olla mitään vaikeuksia. Sen sijaan SKP oli aivan oikeassa vastustaessaan pohjoismaista yhteistyötä, joka ei saanut tulla kyseeseen Skandinavian kommunistienkaan kanssa.

Vedoten puoluetyötä haittaavaan koulutettujen kaaderien puutteeseen Pessi, Kuusinen ja Mäkinen pyysivät eräiden Neuvostoliitossa toimivien suomalaisten kommunistien, ennen muuta Otto Kuusisen, lähettämistä kotimaahan. Ždanovin jo ehdittyä näyttää helsinkiläistovereille vihreätä valoa hän sai kuitenkin Baranovilta kielteiset ohjeet. Toveri Malenkov oli todennut, että koska Otto Kuusinen kuului Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon ja toimi sen puhemiehistön varapuheenjohtajana, hänen lähettämisensä Suomeen ei tullut kysymykseen. Muita henkilöitä voitaisiin harkita.

Ratkaisu kuvasti osaltaan Moskovassa muodostunutta tietynlaista tasapainotilannetta Ždanovin ja Malenkovin välisessä valtataistelussa, jossa asetelmassa ensiksi mainittu ei enää voinut määrätä Suomen asioista yksityisenä »tonttinaan».

Viimeisenä otettiin esille Leinon ongelma, josta Pessi raportoi jo aikaisemmin antamiensa tietojen mukaisesti. Toistaiseksi ei ollut löytynyt uutta syyteaineistoa, minkä myös Aili Mäkinen vahvisti, mutta monet kommunistit vaativat selvyyttä asiaan. Mahdollisen petturuuden varmistamiseksi tarvittiin tietoja sodan aikana Leinoon yhteydessä olleilta neuvostoliittolaisilta tovereilta. Pääsihteeri tuskin oli tietämätön siitä, että näihin tovereihin kuului myös Ždanov. NKP:n keskuskomitean pitäisi ratkaista, voitiinko Leino pitää sisäministerinä tutkimusten valmistumiseen asti.

Hertta Kuusinen puolestaan kiirehti auliisti selittämään asennoituvansa henkilökohtaisesta suhteestaan huolimatta Leinoon pelkästään kommunistina ja SKP:n keskuskomitean jäsenenä. Näin siitäkin huolimatta, että oman puolueen johto ei ollut kertonut hänelle (Hertta Kuusiselle – T.P.) kaikkea. Joka tapauksessa Leinoa koskeva materiaali oli tarkkaan tutkittava.

Moittien suomalaisten toverien »käsittämätöntä saamattomuutta» Ždanov antoi nyt ohjeet jatkaa selvittelyä Helsingissä entistä tarmokkaammin ja monipuolisemmin. Sodanaikaisia yhteistyökumppaneita Neuvostoliitossa ei siis pitänyt vetää mukaan. Samalla oli kiinnitettävä huomiota myös Leinon legaalisessa toiminnassa ministerinä esiintyneisiin puutteellisuuksiin. Hän, Ždanov, puolestaan tulisi ottamaan asian esille bolsevikkipuolueen keskuskomiteassa.30 Samalla omaa selustaansa varmistavan kenraalieverstin radikaalit ohjeet merkitsivät jyrkkää muutosta siihen maltilliseen linjaan, jota suomalaiset kommunistit hänen itsensä johdolla olivat syksystä 1944 alkaen noudattaneet.

Toistaiseksi ei tiedetä, keiden muiden kanssa (Ždanovin ja Baranovin lisäksi) SKP:n valtuuskunta huhtikuussa 1946 kymmenen vuorokautta kestäneellä Moskovan-vierailullaan mahdollisesti keskusteli. Isänsä Hertta Kuusinen luonnollisesti tapasi. Kotiinpaluun jälkeen hän ohjeiden mukaan esitteli 25.4.1946 eduskuntaryhmälle ja Ville Pessi neljä vuorokautta myöhemmin politbyroolle siirtymistä hyökkäykseen. Tavoitteena oli nyt joukkomielenosoitusten nostattaminen virkamiehistön puhdistamiseksi, sensuurin tiukentamiseksi ja maareformin toteuttamiseksi. Samalla päätettiin ottaa esille vaatimus eräiden alojen kansallistamisesta. Tällä kertaa joukkoliikkeeseen turvauduttaisiin silläkin uhalla, että hallitusrintama saattaisi rikkoutua. 31

SKP:n johdon ehtimättä vielä saada aikaan näyttäviä käytännön toimenpiteitä Neuvostoliitto ryhtyi kiirehtimään asiaa. Tilaisuuden siihen tarjosivat Helsingissä vappujuhlien yhteydessä 1946 tapahtuneet järjestyshäiriöt. Kommunistien kannettua kulkueessaan neuvostotapaan suurikokoista Otto Wille Kuusisen kuvaa provosoituneet ja osittain vappuhönöiset ylioppilaat häiritsivät marssia pilkkahuudoin, laulaen ja yrittäen sekoittaa kulkuetta tunkeutumalla mukaan. Selvittämättä toistaiseksi on, liittyikö »rautaisen perämiehen» kuvan näyttävä esittäminen Helsingissä jollakin tavoin Moskovassa samaan aikaan kaavailtuun – mutta toteuttamatta jääneeseen – O. W. Kuusisen palaamiseen Suomeen.32

Lisäksi vapunpäivänä LVK:n majapaikan, Hotelli Tornin seinään heitettiin kivi ja lähistöllä huudettiin mm. Stalinia halventavia iskulauseita. Kaduilla tapahtui myös savuavia räjähdyksiä, jotka tutkimuksissa myöhemmin todettiin pikkupoikien katoilta nakkelemiksi »koiranpommeiksi». Erään näistä pamahtaessa 2.5.1946 Pohjois-Esplanaadilla kävelevän neuvostoliittolaisen lähetystövirkailijan L. S. Maslovin vieressä asianomainen luuli tapahtumaa attentaatiksi, säntäsi suin päin pakoon, mutta tuli pidätetyksi poliisin luultua häntä tihutyön tekijäksi.33

Vaikka Maslov erehdyksen paljastuttua viipymättä vapautettiinkin, Neuvostoliiton asiainhoitaja V. G. Razin jätti 3.5.1946 ulkoministeri Enckellille jyrkän vastalauseen. Tyytymättä suomalaisten lupaukseen asian tarkasta tutkimuksesta Razin neljä vuorokautta myöhemmin »raivosi» Enckellille ja Sventolle vaatien Suomen hallitukselta hyvitystä – ei vähiten Stalinin henkilöön kohdistuneista loukkauksista. Kuultuaan Tornin kivenheittäjän olleen pikkupojan Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa bolsevikkien menettelevän tsaarinvenäläisten tapaan tekemällä mitättömästä tapahtumasta suuren asian. Presidentin mieleen palasi jälleen E. G. Palmenin vuosisadan vaihteessa toistama »mietelmä»: »Kun pierasee Helsingissä, se kuuluu Pietarissa kuin kanuunanlaukaus».34

Väheksyessään vapuntienoon tapahtumia Paasikivi ei voinut tietää niiden laajempaa taustaa, pyrkimystä »päästä kiinni» poliisilaitoksesta vastaavaan sisäministeri Leinoon. Moskovasta Ždanov sähkötti Savonenkoville tiukat ohjeet:

»Kutsukaa luoksenne Pessi ja välittäkää hänen tietoonsa, että me pidämme Leinon käyttäytymistä sisäministerinä pelkurimaisena (truslivoje) ja arvottomana kommunistille. Sen sijaan, että olisi puhdistanut poliisin fascistisista aineksista ja luonut poliisista Suomen uuden demokraattisen järjestelmän kestävän suojan, Leino on sallinut tilanteen, jossa poliisi jatkaa pysymistään fascistien turvana. Toukokuun 1. ja 2. päivien tapahtumat osoittivat, ettei poliisi ainoastaan jättänyt estämättä vihamielisiä, neuvostovastaisia mielenosoituksia vaan leväperäisyydellään auttoi niitä sekä järjesti laittomaksi ja neuvostovihamieliseksi teoksi katsottavan Neuvostoliiton kansalaisen Maslovin vangitsemisen. Toistaiseksi emme tiedä mitään Leinon toimenpiteistä 1.5. jälkeen fascististen mielenosoitusten käynnistäjiä ja heidän Suomen poliisissa toimivia suojelijoitaan vastaan. Jollei Leino jyrkästi muuta menettelytapaansa ryhtymällä asiaankuuluvasti puhdistamaan poliisia sekä tuhoamaan fascismin yhä monilukuisia pesäkkeitä Suomessa, taantumukselliset ainekset käyttävät tilaisuutta hyväkseen siirtymällä yksittäisistä hyökkäyksistä offensiiviin Suomen demokraattisen kehityksen asiaa vastaan, jolloin SNTL:n ja Suomen suhteiden lujittaminen voi kärsiä vakavan tappion. »35

Tyytymättä tuonnempana esitettävällä tavalla tapahtuneeseen kommunistien ojentamiseen Savonenkov lähetti 10.5.1946 nootin myös pääministeri Pekkalalle. Toistaen Ždanovin sähkeeseen sisältyneitä näkökohtia – Leinoa kuitenkaan nimeltä mainitsematta – kenraaliluutnantti vaati hallitukselta valvontakomissiota ja Neuvostoliittoa kohtaan »provokatoorisiin tekoihin syyllistyneiden» henkilöiden sekä näihin leväperäisesti suhtautuneiden tai heitä suoranaisesti avustaneiden poliisi- ja hallintoviranomaisten ankaraa rankaisemista. Kun tapahtumien – mm. erilaisten huudahdusten – ennakolta valmisteltu revanssiluonne osoitti maassa yhä toimivan »ryhmiä ja järjestöjä», jotka välirauhansopimuksen 21. artiklaa rikkoen harjoittivat Yhdistyneiden Kansakuntien ja erityisesti Neuvostoliiton vastaista propagandaa, tällainen propaganda oli »pikaisesti ja tehokkaasti» ehkäistävä.36

Pekkalan hallitus toimi ripeästi erottamalla jo seuraavana päivänä Helsingin poliisilaitoksesta apulaispoliisimestari Ilmari Pohjanpalon, keskuspoliisiosaston päällikön Yrjö Uronojan sekä konstaapelit Heimo Hakamäen, Tauno Laaksosen ja Teodor Nymanin. Uudenmaan läänin poliisitarkastaja Helanen joutui niinikään lähtemään. Jotkut konstaapelit saivat lievempiä rangaistuksia. Useimmille erotetuille järjestettiin tosin myöhemmin vaivihkaa uudet virat.

Kun varsinaisia »provokaattoreita» ei löytynyt, ja LVK oli nimenomaan välirauhansopimuksen 21. artiklaan vedoten vaatinut »neuvostovastaisen propagandan» ehkäisemistä, tulilinjalle joutuivat eräät järjestöt, joilla sinänsä ei ollut mitään tekemistä vapun tapahtumien kanssa. Näihin kuuluivat mm. Ylioppilasoikeisto, Kokoomuksen Nuoret, Reserviupseeriliitto, Itsenäisyyden liitto ja Ilmailuliitto.

Asian tullessa esille hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 14.5.1946 presidentti saapui paikalle lujittamaan ministerien selkärankaa. Asemansa puolesta taisteleva Leino viittasi tällöin valtioneuvoston epävirallisessa istunnossaan jo periaatteessa hyväksymään Ylioppilasoikeiston ja Kokoomuksen Nuorten lakkauttamiseen. Epäiltäviin tuli lukea ainakin myös Reserviupseeriliitto ja Ilmailuliitto.

Paasikivi asettui nyt vastarintaan. Savonenkov ei ollut esittänyt nootissaan mitään täsmällisiä todisteita, kun taas Valpon raportteja täytyi pitää yksipuolisina ja liioiteltuina. Siitähän oli saatu esimerkkejä jo »Ystävyyden seuran» yhteydessä v. 1940. Jonkun yksilön huonoa esiintymistä ei voitu langettaa koko järjestön syyksi. Sotasyyllisyysprosessi oli myrkyttänyt yleisen mielialan maassa, ja tilanne vaati siksi erityistä varovaisuutta. Hän halusi Leinolta lisää tietoja ao. järjestöistä, minkä vuoksi asian käsittelyä oli lykättävä. Näin myös päätettiin.37

Leinon lähettämät, Valpon ylimääräisen esittelijän Esko Vokkulaisen laatimat muistiot kyseisten järjestöjen hallituksenvastaisesta luonteesta eivät kuitenkaan tyydyttäneet tasavallan presidenttiä, joka kutsui puheilleen entisen puolueensa puheenjohtajan Arvo Salmisen sekä Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon. Molemmat todistivat syytökset Kokoomuksen Nuorten ja Oikeistoylioppilaiden fascistisuudesta vääriksi. Jälkimmäistä organisaatiota, joka oli aloittanut toimintansa vasta helmikuussa 1946, johti maltillisuudestaan tunnettu varatuomari Päiviö Hetemäki, ja siihen kuului myös ruotsinkielinen osasto, joten mistään AKS:n seuraajista ei voitu puhua.

Kokoomuksen Nuoret taas sosiaalisesti avarakatseisen ja sosiaalidemokraatteja lähellä olevan maisteri Jussi Saukkosen johdolla noudattivat laillista järjestystä ja »oikeata politiikkaa». Mahdollista tietysti oli, että jotkut yksittäiset »yltiöpäät» olivat huudelleet sopimattomuuksia. Asian tutkiminen edellytti kuitenkin puolueettoman komission asettamista. Tietynlaisena vinkkinä Paasikivelle Aho mainitsi pitävänsä Kokoomuksen Nuoria tärkeämpinä kuin Ylioppilasoikeistoa.

Reserviupseeriliiton puolesta taas Paasikiven puheilla kävivät sen puheenjohtaja Ilmo Ollinen sekä hallituksen jäsenet Mäkelä ja Nybom korostamassa järjestönsä suhtautuneen hallitukseen koko sodanjälkeisen ajan täysin lojaalisti. Pekkalan hallituksen jäsenenä tuolloin toiminut Uuno Takki toteaakin myöhemmässä haastattelulausunnossaan Reserviupseeriliiton pelastumisen olleen »täysin Paasikiven ansiota».38

Seuraavana päivänä pidetyssä ulkoasiainvaliokunnan uudessa kokouksessa Pekkala esitti kompromissiratkaisuna sillä hetkellä oikeistolaisimpana ylioppilasjärjestönä pidettävän Ylioppilasoikeiston sekä aikanaan Suur-Suomea ja saksalaismielistä aseveli-ideologiaa ajaneen Itsenäisyyden Liiton lakkauttamista. Niinikään lopetettaisiin nimimerkki »Pallen» johtaman »Iloisen teatterin» revyyesitykset, joissa oli syyllistytty neuvostovastaisiin letkauksiin.

Kokoukseen jälleen saapunut Paasikivi ilmaisi tosin tyytyväisyytensä siitä, ettei Kokoomuksen Nuoria ja Reserviupseeriliittoa ehdotettu lakkautettaviksi. Kuitenkin lisäselvitykset olisivat tarpeen Ylioppilasoikeiston kohdalla, koska sitä vastaan esitetty poliisiaineisto sisälsi vain »yleistä resonnemangia mutta ei faktoja». Itsenäisyyden Liitto taas oli vaaraton, ja molemmilla lakkautuksilla vain ärsytettäisiin yleistä mielipidettä.

Välirauhansopimuksen täyttämisessä oli presidentin mielestä jo menty äärimmäiseen rajaan saakka, vieläpä pitemmälle kuin mihin ehtojen objektiivinen tulkinta oikeuttaisi. »Nyt saisivat nootit loppua.» Myöntää kuitenkin täytyi, että tässä tapauksessa jyrkän torjuva kanta saattoi johtaa vielä uuteen, entistä pahempaan noottiin. Niinpä Paasikivi haluamatta riitauttaa Pekkalan ehdottamaa »kompromissiratkaisua» ilmoitti katsovansa, ettei päätös kuulunut presidentille vaan valtioneuvostolle, joka näin ollen vielä samana päivänä pitämässään virallisessa istunnossa lakkautti syntipukeiksi valitut Ylioppilasoikeiston ja Itsenäisyyden Liiton.39

Vaikka Paasikivi olikin antanut järjestelyille epävirallisen suostumuksensa, hän ei ollut tyytyväinen lehdissä julkaistuun hallituksen kommunikeaan40 vapuntienoon tapahtumista ja niitä seuranneista valtioneuvoston toimenpiteistä. Järjestöjen lakkauttamisen faktaperusteet osoittautuivat heikoiksi ja esitetyt tapaukset aivan mitättömiksi. »Tämä toimenpide on nähtävästi kovin epäviisas, kuten ulkoasiainvaliokunnassa sanoin. –Nykyiset venäläiset ovat pahempia kuin tsaarin venäläiset.»

Pääministeri Pekkalalle ja ulkoministeri Sventolle presidentti kertoi useiden »vanhojen ja vakavien ihmisten» ilmaisseen huolestuksensa tapahtumien suunnasta. Näihin kuuluivat mm. entinen presidentti Ståhlberg, KOP:n pääjohtaja Honkajuuri ja Ruotsin lähettiläs BeckFriis. Pekkala taas pelkäsi venäläisten vaativan myös Reserviupseeriliiton ja Ilmailuliiton lakkauttamista. Jos Moskova tällöin suoraan vetoaisi välirauhansopimuksen 21. artiklaan, kuten Aseveliliiton kohdalla aikanaan oli tapahtunut, silloin jouduttaisiin pääministerin mielestä ilman muuta taipumaan.

Puheilleen kutsumaltaan Kekkoselta Paasikivi niinikään kuuli hallituksen tiedonannon herättämästä »suuresta järkytyksestä». Paljastaen käsityksensä Pekkalan kabinetin heikkoudesta presidentti toivoi eduskunnan seuraavan tilannetta ja esittävän tällaisissa tapauksissa valistunutta, maltillista kritiikkiä ryhmien mielipiteenä, joka saatettaisiin tavalla tai toisella hallituksen tietoon.

LVK:n pitäisi niinikään tulla informoiduksi valtioneuvoston toimenpiteiden herättämästä vaikutuksesta. Näin eduskunta tukisi hallitusta venäläisiä vastaan näiden tietäessä joutuvansa tekemisiin ministeristön lisäksi myös kansanedustuslaitoksen kanssa.41 – Pidättyen suoranaisesta kannanotosta ehdotukseen Kekkonen tyytyi toteamaan, ettei hallitus ilman kommunisteja ollut työväen lakkoherkkyyden ja yleisen rauhattomuuden vuoksi toistaiseksi mahdollinen.

Välillisesti vapuntienoon tapahtumiin liittyi Uudenmaan läänin maaherran kenraali A. E. Martolan ero, jonka prosessin Leino tosin oli käynnistänyt jo huhtikuussa. Kutsuttuaan kenraalin puheilleen 27.4.1946 sisäministeri kehotti tätä »maan edun nimessä» pyytämään eroa. Syiksi ilmoitettiin maaherran tyttären toimiminen eversti Hallamaan avustajana Stella Polaris -operaatiossa, sodan aikana Martolan armeijakunnan esikunnasta annetut väärät suomalaisuuspaperit tietyille vakoiluun käytetyille sotavangeille sekä toimiminen 1930-luvulla korkeassa asemassa suojeluskunnassa.42

Hallituksen asetuttua yksimielisesti kannattamaan Leinoa Paasikivi joutui aikansa vastusteltuaan antamaan periksi siitä huolimatta, ettei hän pitänyt sisäministerin perusteluja riittävinä. Ennen muuta täytyi katsoa suojeluskunnan olleen 1930-luvulla täysin laillisen organisaation, minkä vuoksi siihen kuuluminen ei voinut olla rikollista. Presidentin taipumista edisti ulkoministeri Enckellin ilmoitus Martolan suostumisesta eronpyyntöön, mikäli hänelle myönnettiin eläke. Vaikka maaherralla ei ollut mitään tekemistä vapuntienoon tapahtumien kanssa, hänen asemaansa heikensi periaatteellinen vastuu alaisten toiminnasta. Seuraajaksi Paasikivi nimitti 7.6.1946 valtioneuvoston yksimielisen suosituksen perusteella SKDL:n Väinö Meltin.

Eniten Paasikiveä kuitenkin raivostutti Leinon menettelytapa, mistä hän lausui tälle moitteensa. Sisäministeri oli mennyt vaatimaan Martolalta eronpyyntöä keskustelematta ensin hallituksen ja presidentin kanssa. Leinon »tarmokkuutta» lisänneistä, idästä tulleista moitteista tietämättömän Sventon kertoman mukaan kollega oli selvästi tullut »ylpeämmäksi» Paasikiven luovuttua valtioneuvoston johdosta. Leino tahtoi nyt näytellä ykkösroolia ja määrätä hallituksen kannan, eikä vaikutuksille altis Pekkala kyennyt häntä vastustamaan. Kommunistien kasvavan röyhkeyden vuoksi heidän siipensä pitäisi leikata, mihin Paasikivi yhtyi.

Martolan tapauksesta kokonaan riippumatta – presidentti korosti kansaa ei saataisi mukaan Leinon ajamaan politiikkaan, joka viime kädessä vahingoitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rakennustyötä. Vastaisuudessa hän valtion päämiehenä pidättäisi itsellään välirauhansopimusta koskevat asiat ja niiden mukana myös järjestöjen lakkauttamiset. »On asetuttava nyt kovemmalle kannalle venäläisten vaatimuksiin nähden, mikäli ne menevät sopimuksen ulkopuole lle.»43 Paasikiven ajatuksista tietämättä LVK kävi samaan aikaan Ždanovin ohjeita noudattaen kommunistien kimppuun. Ville Pessi sai 10.5.1946 samana päivänä, jolloin Savonenkov lähetti noottinsa Pekkalalle ankarat moitteet Yrjö Leinon toiminnasta sisäministerinä ja erityisesti poliisin puhdistamisen laiminlyömisestä. Asian tultua esille SKP:n ydinryhmän kokouksessa kaksi päivää myöhemmin Leino puolustautui selittämällä – täysin perustellusti –toimineensa poliisikysymyksessä. Ždanovin alkuperäisten ohjeiden mukaisesti. Olihan Andrei Aleksandrovits v. 1945 nimenomaan pitänyt poliisikunnassa tapahtuvaa voimakasta rynnäkköä ennenaikaisena.44

Perimmältään täytyi Leinon mielestä pitää Paasikiveä syyllisenä hitaaseen etenemiseen. Sisäministerihän ei voinut erottaa edes poliisiupseeria; senkin ratkaisi valtioneuvosto, jossa taas viimeisen sanan sanoi Paasikivi. – Siinä on sitten pikimusta mies, kirjoitti Hertta Kuusinen hieman myöhemmin isälleen.

Muistaen jo huhtikuun Moskovan-matkalla saadut ohjeet Hertta Kuusinen totesi toukokuun 12. päivän kokouksessa nyt tulleen viestin merkitsevän sitä, että vastedes oli »ajettava voimakkaampaa rynnäkköä ja käännettä koko työssä». Rakastava aviovaimo asetti myös kysymyksen: »Onko Leino sopiva hoitamaan tehtäväänsä edelleen?» Henkilövaihdoksesta päätettiin kuitenkin luopua, koska muussa tapauksessa ei ollut takeita paikan säilymisestä edelleen kommunisteilla. Näin alkoi kaksi vuotta kestänyt vaihe, jolloin Leinon julkiseen kuvaan sidoksissa olleen SKP:n täytyi säilyttää tietynlainen kulissi.

Perusteluksi esitettiin – myös venäläisiä tovereita ajatellen – ettei sisäministerin vaihtaminen muuttaisi ratkaisevasti tilannetta vaan heikentäisi väliaikaisesti kommunistien asemaa hallituksessa ja tekisi epäedullisen vaikutuksen myös ulospäin. Sen sijaan Leinon oli pidettävä kiinteämpää yhteyttä muuhun puoluejohtoon ja joudutettava vapun tapahtumien vauhdittamia puhdistustoimia. Puolue taas asettaisi pääpainon venäläisten toverien korostamaan joukkoliikkeeseen.45

Säikähtyneenä Moskovasta tulleista nuhteista SKP järjesti seuraavana päivänä (13.5.1946) Helsingissä tiedotustilaisuuden, jossa kenttäväkeä kehotettiin värväytymään poliisin palvelukseen. Kampanjan tulokset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi, vaikka etusijalle valinnoissa koetettiinkin asettaa ne pyrkijät, jotka esittivät jonkin »demokraattisen» järjestön leimalla ja allekirjoituksella varustetun suosituskirjeen. Jarruttaviksi tekijöiksi osoittautuivat suhteellisen alhainen palkkataso, vakinaisen konstaapelin toimeen vaadittava poliisitutkinta sekä miehistön lopullisen valinnan suorittavan poliisipäällystön »konservatiivisuus».46

Brusiinin seuraaja Valpon päällikkönä Kaarlo Tetri pyrki puolestaan käyttämään hyväksi vapun tapahtumien luomaa hermostunutta ilmapiiriä lähettämällä presidentille, pääministerille ja sisäministerille lukuisia toimintaehdotuksia sisältävän muistion. Neuvostoliittoa vastaan suuntautuvien mielenosoitusten ja revanssiaikeiden estämiseksi oli kaikki välirauhansopimuksen vastaiset teot kriminalisoitava. Sensuuria tuli tiukentaa mm. kieltämällä Valpon arvosteleminen. Ulkomaanpasseja ei saisi myöntää ilman Valpon suostumusta, minkä lisäksi tälle organisaatiolle oli taattava oikeus antaa lausuntonsa kaikista valtioneuvoston käsittelemistä virkanimityksistä. Vaadittuaan vielä lisää rahaa ja henkilökuntaa Tetri uhkasi erota, ellei hänen kantaansa hyväksytty ainakin periaatteessa.

Paasikiven katsottua muistion sisältäneen »kovin pitkälle meneviä ehdotuksia» Valpon päällikkö teki tilanteesta johtopäätöksensä ja pyysi eroa ehdittyään olla virassaan vain muutamia kuukausia. Nyt oli pääministeri Pekkalakin valmis yhtymään presidentin käsitykseen Tetristä »huonona miehenä».47

Venäläisten toverien haluama ja Hertta Kuusisen 12.5.1946 lupaama joukkoliike polkaistiin niinikään viipymättä käyntiin. Ždanovin vaatima »nomenklaturan» laatiminen puhdistettavista virkamiehistä laajentamalla aloiteoikeus myös paikallistasolle lähti niinikään liikkeelle.

Osmo Jussilan mukaan SKP organisoi touko-kesäkuun 1946 aikana eri puolilla maata yli 200 kansalaiskokousta virkamieskunnan »demokratisoimiseksi». Näissä tilaisuuksissa, joihin osallistui kaikkiaan 50 000-60 000 henkilöä, koottiin erityisille kaavakkeille merkittyjä erotettavien nimiä. Niin päästiin listaamaan »herroja» omakohtaisesti koettujen »vääryyksien» perusteella. Kysymys ei ollut ainoastaan varsinaisista virkamiehistä kuten poliiseista, papeista ja opettajista vaan myös luottamushenkilöistä aina kunnanvaltuustojen jäseniä myöten. Tällöin ei rajoituttu vain ns. valkoiseen Suomeen monien tannerilaisten sosiaalidemokraattien joutuessa niinikään tulilinjalle. 48

Puhdistusten lisäksi SKP:n joukkokokouksissa vaadittiin Moskovan ohjeiden mukaisesti myös maareformia ja sosialisointitoimenpiteitä. Kesäkuun 4. päivänä Helsingin työpaikoilta saapui 200-300 hengen suuruinen valtuuskunta hallituksen ja eduskuntaryhmien puheille. Joukon käyttäydyttyä SDP:n ryhmähuoneessa meluisan uhkaavasti eduskunnan puhemiehistö päätti vastoin SKDL:n kantaa kieltää vastedes näin suurilukuisten lähetystöjen pääsyn parlamenttirakennuksen sisätiloihin. 49

Kommunistien kampanja huipentui 7.6.1946 eduskuntatalon ulkopuolelle marssitettuun 30 000 hengen mahtavaan joukkokokoukseen iskulauseineen: »Pankit, vakuutuslaitokset ja suurteollisuus yhteiskunnan haltuun!», »Kulutustarpeiden hintoja alennettava!», »Taantumukselliset pois virkapaikoilta!», »Laki virkamiesten erottamattomuudesta kumottava!», »Fasistit pois armeijasta ja sotaseikkailijat riisuttava aseista!»

Ylimitoitetuin toivein ja suorastaan vallankumouksellisen mielialan kannustamana liikkeelle lähtenyt sekä ajoittain uhkaavasti esiintynyt mielenosoitus lässähti lopulta pahoin puolueen johdon kieltäytyessä astumasta väkivaltakynnyksen yli. Vaadituista ryhmien edustajista vain SKDL:n Hertta Kuusinen saapui parlamenttitalon portaille puhumaan joukoille, jotka aikansa iskulauseita huudeltuaan hajaantuivat syvän pettymyksen tuntein. Mitään kouriintuntuvaa ei ollut saavutettu. Vasta viikkoa myöhemmin tuli tietoon, että hallitus oli perustanut postilaitoksen pääjohtajan Simbri Aholan johtaman komitean harkitsemaan virkakoneiston puhdistamista.50

Voidaan yhtyä Nevakiven arvioon siitä, että Ždanovin yritys radikalisoida SKP osoittautui operaationa hätäiseksi ja lyhytjänteiseksi. Malenkovin kanssa kilpaileva kenraalieversti tunsi huolta Suomen jäämisestä jälkeen muualla kehittyvistä kansandemokratioista ja turvautui Moskovasta käsin improvisoituun toimintaan saapumatta itse paikalle Helsinkiin.51 Äärivasemmalla vallitsevista kumouspaineista huolimatta SKP ei ollut kypsä riittävän voimakkaaseen toimintaan asetettujen päämäärien saavuttamiseksi »blokkikumppanien» ja jopa SAK:n sanoutuessa hankkeesta irti.

SKP:n osittain Moskovan tahdosta ja osittain alhaalta käsin tulleen paineen vuoksi käynnistämän, perusteiltaan harkitsemattomaksi osoittautuneen joukkoliikkeen lopahtaminen merkitsi olennaista käännettä puolueen kannattajien mielialoissa. Sodan jälkeen yhtämittaisesti jatkunut ja suorastaan rajattomalta näyttänyt nousu näytti nyt taittuneen. Hämmennys ja pettymys kuvastuivat kampanjan pysähtymisenä sekä koko puoluetoiminnan vaimenemisena tavalla, jota ei voitu selittää vain Suomelle tyypillisellä kesäkauden hiljaiselolla.52

Kremlistäkään käsin ei painostusta sillä erää jatkettu. Paine Ždanovia kohtaan helpottui hänen saavuttaessaan väliaikaisen yliotteen Stalinin avustajien keskenään käymässä valtataistelussa. Malenkov joutui kesällä luopumaan paikastaan keskuskomitean sihteeristössä ja siirtymään joksikin ajaksi jopa pois Moskovasta. Näin Ždanov saattoi keskittyä koko valtakunnan puitteissa organisoimansa kulttuurikampanjan johtoon tarvitsematta enää kiinnittää erityistä huomiota entiseen »tonttiinsa» Suomeen. Helsinkiin LVK:n puheenjohtaja ei enää palanut lukuunottamatta lyhyttä jäähyväiskäyntiä helmikuussa 1947. Toisaalta halu välttää ylimääräisiä vaikeuksia ilmeni Leinoon kohdistuvan arvostelun vaimenemisena ja Malenkovinkin jo keväällä 1946 kannattamana päätöksenä jättää O. W. Kuusinen Mosko vaan.53 Paasikivelle ei sittenkään näyttänyt löytyvän käyttökelpoista vaihtoehtoa.

Joukkoliikkeen tappion seuraukset eivät rajoittuneet vain SKP:n piiriin. Kolmen suuren yhteistyö koki pahan takaiskun liittokumppanien karsastaessa ulkoparlamentaarista painostusta, joka uhkasi saattaa kommunistit eristyksiin. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa jo ennestään heikentynyt vasemmisto-oppositio kääntyi touko-kesäkuun tapahtumien säikäyttämänä oikealle, kun taas SKDL:n oma pääministeri Mauno Pekkala ärsyyntyi joutumisestaan uhkailujen kohteeksi. Ministerivaliokunnassa valmistetussa radiopuheessaan 7.6.1946 hän piti silti kielen keskellä suuta yhtäältä osoittaen ymmärtämystä mielenosoittajien vaatimuksia kohtaan ja toisaalta moittien näitä perustuslaillisten elinten painostamisesta. Toivottavasti hallituksen politiikkaa tuettaisiin vastedes luottamuksellisessa ja rakentavassa hengessä.

Presidentin suhtautumisesta kommunisteilla ei liioin ollut illuusioita. Mies, jossa he vielä keväällä 1945 näkivät »suuria kehitysmahdollisuuksia edistyksellisessä mielessä», oli vuotta myöhemmin muuttunut Ville Pessin silmissä »hyvin vankaksi taantumuksellisten asianajajaksi».54

Totta onkin, että kevään 1946 tapahtumien seurauksena Paasikivi selvästi otti etäisyyttä kommunisteihin. Äärivasemmisto piti edelleenkin vetää mukaan (inlemma) yhteiskuntaan, mutta se jäi nyt myöhemmän ajan murheeksi ensi sijalle asetettavan järjestyksen palauttamisen jälkeen.

Valtioneuvoston iltakoulussa 5.6.1946 Paasikivi piti hallituksen jäsenille yksityiskohtaisen puhuttelun, josta samalla muodostui tietynlainen ohjelmajulistus. Mannerheimia olivat jotkut henkilöt aikanaan varoittaneet, että hänen eronsa saattoi johtaa maan anarkiaan. Nyt alkoi pelottavasti näyttää siltä, että tuo ennustus toteutuisi.

Ulkopoliittisena tavoitteena täytyi entiseen tapaan olla kestävälle pohjalle rakentuvien, hyvien ja luottamuksellisten suhteiden rakentaminen Neuvostoliiton kanssa. Samaan kokonaisuuteen kuuluivat taloudellinen ja kulttuuriyhteistyö molemminpuolisten etujen pohjalta. Jos Suomen pyrkimys pysytellä mahdollisen kansainvälisen selkkauksen ulkopuolella epäonnistuisi, siinä tapauksessa oli sodassa asetuttava Neuvostoliiton puolelle. Päinvastainen ratkaisu pysyi historiallisten kokemusten jälkeen täysin mahdottomana. Enempää ei Moskova voinut Helsingiltä vaatia.

Välirauhansopimuksen ehdot oli tarkkaan täytettävä, mutta kaikki mikä meni sen ulkopuolelle, kuului suomalaisille itselleen, ja tästä oli pidettävä ehdottomasti kiinni. Niinpä esimerkiksi kysymystä siitä, oliko jonkin järjestön toiminta ristiriidassa välirauhansopimuksen 21. artiklan kanssa, tuli nimenomaan Suomen viranomaisten harkita. Valvontakomission asettuessa eri linjalle siltä oli pyydettävä perustelut kannalleen.

Edessä olevan lopullisen rauhan yhteydessä täytyi tärkeimpänä tavoitteena pitää Suomen suvereniteetin palauttamista, jota Neuvostoliittokaan tuskin vastustaisi. Kansakunnan piirissä havaittava epäluottamus ja pelko maan tulevaisuudesta oli saatava poistetuksi.

Sisäpolitiikan alalla presidentti oli pannut merkille lukuisia negatiivisia, jopa hajoamiseen viittaavia oireita. Näihin kuuluivat vapun tapahtumat jälkiseurauksineen, virastaerottamisineen ja järjestöjen lakkauttamisineen. Nyt huhuttiin jo mm. nuorisoseurojen, partiopoikajärjestön ja marttayhdistysten hajoittamisesta. Huonoon suuntaan vaikuttivat myös Valpon yritykset valtuuksiensa laajentamiseksi.

Viitattuaan maan kiistattomiin taloudellisiin vaikeuksiin ja ruotsinkielistä kansanosaa koskevien ratkaisujen merkittävyyteen Paasikivi keskittyi ajankohtaisesti tärkeimpänä pitämäänsä asiaan, eduskunnalle »räikeitä» vaatimuksia esittäneen äärivasemmiston ulkoparlamentaariseen painostukseen.

»Meidän on jyrkästi pidettävä kiinni siitä, että eduskunnan kokoonpano määrää politiikan kaikissa asioissa. Se on meidän demokratiaamme ja se on todellista demokratiaa. Ulkoparlamentaarinen menettely ei sovellu meidän valtiojärjestykseemme. Eikä se ole tarpeen, koska eduskunta valitaan yleisellä ja yhtäaikaisella äänioikeudella ja eduskunnasta riippuu hallitus ja politiikka. Kansan ääni pääsee täysin vaikuttamaan. Kansa lausuu vaaleissa mielensä. Nyt on ensi vaaleihin saakka noudatettava nykyisen eduskunnan kokoonpanoa. Ensi vaaleissa uusi eduskunta. Sitten eletään sen mukaan.»

Hallituksessa ei kukaan väittänyt vastaan.55 Erityisesti presidenttiä häiritsi eduskunnan ulkopuolella 7.6.1946 tapahtunut kommunistien suurmielenosoitus, johon sosiaalidemokraattisia työläisiä oli suorastaan pakotettu osallistumaan. Vailla suoranaisia tietoja mutta vaistoten tilanteen oikein Paasikivi kysyi itseltään, olivatko kommunistit saaneet Moskovasta uusia signaaleja.

»Tämä on kauhea asema. Kommunistien kanssa on oltava yhteistyössä, mutta niihin ei voi luottaa. Jos he olisivat rehellisiä suomalaisia ja pitäisivät silmällä isänmaan itsenäisyyttä ja parasta, niin asiat menisivät hyvin.»56

Yksityiskeskustelussa Enckellin kanssa presidentti luonnehti kotimaan kommunisteja »suomea puhuviksi venäläisiksi». Moskovassa Sundström ei edustanut Suomea vaan Neuvostoliittoa. Hän (Paasikivi) ei taipuisi Viron ja Latvian valtionpäämiesten tavoin Kremlin vaatimuksiin vaan asettuisi henkilökohtaisesti vastustamaan mm. Reserviupseeriliiton hajoittamista. Edes SS-värvärien syytteeseenpanoon, johon Leino oli vihjaillut, hän ei suostuisi. Jos venäläiset vaatisivat lisää lakkautuksia, he saisivat ensin häätää hänet paikaltaan.57

Huolestuttavana Paasikivi niinikään piti Orlovin Mauno Pekkalalle esittämää lausuntoa, jonka mukaan oikean ulkopolitiikan harjoittaminen edellytti myös oikeaa sisäpolitiikkaa. Lähetystösihteeri D. I. Popovin arvosteltua pääministerin sihteerille Toivo Heikkilälle Paasikiveä, Enckelliä ja eräitä UM:n virkamiehiä presidentti raivostui:

»Popov on ruma kala… Tämä on hirmuista, että hän tällä tavalla sekaantuu meidän sisäisiin asioihimme. Mutta samoin sekaantui myös Orlov.»58

Perusongelmana Paasikivi kuitenkin näki kevään tapahtumien taas kerran todistaman Suomen kansan poliittisen kehittymättömyyden. Samaan syntilistaan kuuluivat vuoden 1918 punakapina, Tarton hyvän sopimuksen leimaaminen »häpeärauhaksi» sekä AKS:n, Lapuan liikkeen ja sotien ajan tyhmyydet.

»Nyt, kun olisi tarpeen yhdistää kaikki voimat, pelastuaksemme nykyisistä tavattomista vaikeuksista, nyt tämä ’uuslapuanliike’ ja kaikenlaiset mahdottomat vaatimukset ja rettelöimiset. Suomen kansa on tosiaan poliittisesti vähälahjaista.»59

Kappaleen sivut: 1 2 3 4

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.