Välirauhan aattona, heinäkuussa 1944 Paasikivi seurasi maailman menoa Naantalin idyllisestä kylpyläkaupungista käsin. Päiväkirjaansa hän purki ahdistustaan:
”Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näy antavan siihen perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiseksi. – Valtiot toimivat Staatsräsonin [valtion edun] mukaan. Se on hirveää – blutrotig [veripunaista]. Se on ulkopuolella hyvän tai pahan … Toistaiseksi ei ole onnistuttu löytämään mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan … Staatsräsonin rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys.”
Muistelmissaan Paasikivi totesi, että historiassa toistui yhä uudelleen se omituisuus, että toimittaessa ”valtionedun” mukaan voitiin käytännön politiikassa antautua sen johdettavaksi, mutta samalla sanoissa närkästyneinä hylätä sen periaatteet. Siten Toimintani Moskovassa ja Suomessa -kirjan käsikirjoitusversiossa Paasikivi totesi:
”Suurvalloilla ei näy olevan rohkeutta suoraan ja peittelemättä, aineelliseen ylivoimaansa vedoten esittää mahtivaatimuksiaan, avoimesti myöntäen niiden olevan oikeudellisesti, moraalisesti ja inhimillisesti vääriä tai ainakaan yrittämättä niitä tekosyillä kaunistella. Päinvastoin suurvalloilla oli tarve jollakin tavalla puolustella väkivallantekojaan, selittää ja etsiä yleisesti, moraaliselta kannaltakin, hyväksyttäviä syitä maansa ja hallituksensa toiminnalle. Ei mikään hallitus eikä kansa tunnustanut avoimesti itseään syypääksi tekoihin, jotka maailman yleinen mielipide ja moraali tuomitsi. Sen vuoksi kaikkia hyökkäyssotia pidettiin puolustussotina.”
Valta- ja reaalipolitiikan vastakohdaksi Paasikivi asetti moraalin. Muistelmissaan ja päiväkirjoissaan hän kysyi suoraan: ”Mikä on historian edessä moraalisesti oikea ja väärä?” Sortokaudella perustuslailliset olivat katsoneet, että oikea oli lopuksi voittava, koska se oli osa korkeampaa maailmanjärjestystä. Tällä tavoin oli asetettu oikeuden postulaatti reaalipoliittisten laskelmien edelle; se, mikä oli oikein, oli ajan mittaan myös poliittisesti viisasta. Laittomuuspolitiikkaan alistumalla vaarannettaisiin lisäksi kansan tulevaisuudelle ratkaisevan tärkeä moraalinen kestokyky. Paasikivi ei sortokausia käsitelleissä muistelmissaan viitannut suoraan näihin keskusteluihin, vaan lainasi The Cambridge History of British Foreign Policy 1783–1919 -teoksen selvitystä buurisodan aikaisesta keskustelusta Englannin parlamentissa. Paasikivi siteerasi hyväksyvästi kohtaa, jossa kerrottiin kuinka ”Keskusryhmä, joka katsoi, että mikä on moraalisesti väärä, se ei voi olla poliittisesti oikea, ei tahtonut tehdä tästä terveestä periaatteesta johtopäätöstä, että moraalisesti oikean täytyy aina olla poliittisesti viisasta ja tarkoituksenmukaista”.
Puheessaan Suomen Akatemian jäsenille huhtikuussa 1948 Paasikivi totesi: ”Sanotaan, että pienten kansojen tehtävät kohdistuvat ennen kaikkea kulttuurin alalle, sen sanan laajimmassa merkityksessä. Mutta jos kaiken työn kohteena on ihminen – ja mikä muu se voisi olla? – niin oleellista eroa suurten ja pienten välillä tuskin voi tunnustaa. Päämäärä kaiketi on ihmisen kehitys ja nousu – ihmisten henkinen ja taloudellinen kohottaminen.”
Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan hän totesi lyhyemmin saman asian: ”Mutta eikö loppujen lopuksi sekä pienten että suurten kansojen toiminnan tarkoitus ole ihminen, hänen elämänsä ja onnensa?” Valtio oli siten Paasikiven jo vuonna 1942 päiväkirjaansa merkitsemän ajatuksen mukaan ”ihmisten teko” ja ”ihmisten hyödyksi”. Yrjö-Koskisen ajatuksia seuraten Paasikiven mielestä ”nykyaikaista valtiota” kuvasivat parhaiten ilmaukset: ”sosiaalinen valtio” tai ”kansan menestyksen valtio” tai ”yhteishyvän valtio”, jotka kaikki voidaan nykyään yhdistää käsitteeseen ”hyvinvointivaltio”. Lopuksi Paasikivi viittasi siihen, että Yrjö-Koskinen oli jo 1870-luvulla esittänyt pienten kansojen etujen kannalta ”aivan uudenaikaisia ajatuksia uuden kansainvälisen oikeuden merkityksestä”. Yrjö-Koskisen ajatuksissa oli viime kädessä ollut ”eurooppalainen yleisvaltio”.
