Sotakorvaus
Uuden hallituksen kiireellisimmiksi tehtäviksi nousivat sotakorvauskysymyksen ratkaisu ja maanhankintalain aikaansaaminen. Kun pääministeri yleensä katsoi, ettei hänen aikansa riittänyt talousongelmiin paneutumiseen, nämä kaksi kysymystä muodostivat selvän poikkeuksen. Välirauhan taloudellisista velvoitteista tärkein Suomen kannalta oli artikla 11, jonka mukaan Neuvostoliitolle tuli maksaa 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Kyseisen artiklan liite edellytti osapuolten välisiä neuvotteluja tavaroiden erittelystä ja luovutusajoista. Välirauhansopimus jätti kuitenkin avoimeksi sen, mitä tavaroita ja millä hinnalla Suomen piti toimittaa Neuvostoliittoon.
Neuvottelut näistä kysymyksistä pääsivät vauhtiin Neuvostoliiton sotakorvausvaltuuskunnan saavuttua Helsinkiin 17. lokakuuta 1944. Suomen puolelta alkuvaiheen keskusteluihin ryhtyi valtioneuvoston asettama komitea, jonka puheenjohtajana toimi Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos Walter Gräsbeck – ”Paasikivi omalla alueellaan”. Varsinaiseen Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan nimitettiin ulkoministeri Carl Enckell, kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki sekä Gräsbeckin komitea, jota täydennettiin muun muassa 13. lokakuuta perustetun sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) puheenjohtajalla, vuorineuvos Lauri Kivisellä.
Kenraalieversti Andrei Ždanov ilmoitti Neuvostoliiton lopulliset vaatimukset ”hyvin jyrkässä sävyssä” Paasikiven kanssa 25. marraskuuta käymässään keskustelussa. Ensinnäkin luovutettavien tavaroiden hinnoittelun piti tapahtua vuoden 1938 pohjalta, joskin näitä hintoja voitiin korottaa pääomatavaroiden osalta 15 prosenttia ja kulutustavaroiden osalta 10 prosenttia. Toimitusajan maailmanmarkkinahinnoista hän ei puhunut lainkaan. Neuvostoliitossa tehdyn arvion mukaan hinnat eivät tulisi romahtamaan sodan päätyttyä, sillä säännöstely pitäisi niitä korkealla, joten Neuvostoliiton esittämä ratkaisu loisi vakaan pohjan sotakorvaustoimituksille.
Paasikiven hallitus antoi marraskuun lopussa Ždanoville vastauksen, jonka mukaan Suomi hyväksyi vuoden 1938 hinnat korvaustavaroiden hinnoittelun pohjaksi, mutta esitti tavaranimikkeiden rakenteen määräämisen siirtämistä konkreettisen sotakorvausohjelman suunnittelun yhteyteen. Vähän ennen Suomen vastausta Ždanov oli saanut kirjelmän myös Englannin poliittiselta edustajalta Francis Shepherdilta, joka toisti Lontoon tyytymättömyyden vuoden 1938 hintojen ottamiseen hinnoittelupohjaksi ja muistutti asian tulleen esille myös Moskovassa. Ohjeittensa puitteissa Ždanov pysyi edelleen kannassaan.
Sotevassa valmisteltiin tämän jälkeen kiireisesti tavaroiden luovuttamiseksi ohjelmaa, joka pystyttäisi myös toteuttamaan. 17. joulukuuta allekirjoitettu perussopimus noudatti Neuvostoliiton tahtoa. Sen mukaisesti Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle olisivat edenneet kaavamaisesti, yhtä suurina erinä kunakin sotakorvausvuonna. Näin ei kuitenkaan käytännössä tapahtunut, sillä yksityiskohtaisia luovutusohjelmia laadittaessa sekä niitä toteutettaessa tuli alkuperäiseen suunnitelmaan useita muutoksia.
Sotakorvaussopimusta myöhemmin pohtiessaan Paasikivi tunnusti päiväkirjalleen, että hän oli sopimusta tehdessään ylittänyt toimivaltuutensa. Ratkaisu sotakorvaustavaroiden hinnoista oli Paasikiven mielestä yksi tärkeimmistä hänen tekemistään päätöksistä, mutta siitä ei ollut välirauhansopimuksessa mitään mainintaa eikä tehtyä ratkaisua olisi missään kansainvälisessä tai muussa tuomioistuimessa hyväksytty. ”Tämä oli selvästi toimivallan ylittämistä”.
Maanhankintalaki
Jatkosodan sotatoimien päätyttyä 4. syyskuuta 1944 Suomessa odotti sijoitusta uusille asuinseuduille noin 420 000 Neuvostoliitolle menetetyn Karjalan siirtoväkeen kuulunutta evakkoa, jotka valtaosaltaan olivat maataloudesta toimeentulonsa saanutta väestöä. Jo talvisodan jälkeen oli heidän asuttamisekseen ja uusien viljelytilojen luomiseksi jäljelle jääneeseen Suomeen säädetty erityinen pika-asutuslaki. Sen toteuttaminen oli kuitenkin keskeytetty jatkosodan sytyttyä ja siirtoväen alettua palata takaisinvallattuun Karjalaan. Tämän lisäksi sodan päättyessä viljeltävää maata odottivat Karjalan siirtoväen ohella myös rintamamiehet, sotalesket, sotaorvot ja eräät muut vastaavat ryhmät.
Luovutetun Karjalan väestön siirryttyä vastoin Paasikiven toiveita supistuneeseen Suomeen, hän ”tunnusti tosiasian” ja lähti vuoden 1944 jälkeisessä agraaripolitiikassaan siitä, että maata jaettaessa siirtoväki oli asetettava etusijalle ja vastaavasti jätettävä rintamamiehet sivuun. Laajempana yhteiskuntapoliittisena lähtökohtana Paasikivellä oli tässä se, ettei Suomessa hänen mielestään enää tarvittu lisää maatalousväestöä vaan ainoastaan peltopinta-alaa. Tämä samoin kuin kysymys maantarvitsijoiden käyttöön varattavan valmiin pellon määrästä sekä uudisraivauksen osuudesta veivät pääministerin törmäyskurssille hallituksen vasemmistolaisen ja maalaisliittolaisen enemmistön kanssa.
On kuitenkin huomattava, että hallituksen enemmistön maanhankintalakiesitykseen kohdistamasta kritiikistä ja vastustuksesta huolimatta Paasikivi ei ollut halukas lykkäämään maanhankintalain käsittelyä pidemmälle. Tämä tuli esille presidentti Mannerheimin ilmoitettua olevansa valmis hyväksymään vain Paasikiven ehdotuksen. Paasikivi ei suinkaan ilahtunut oman suunnitelmansa saamasta arvovaltaisesta tuesta vaan ryhtyi nyt solidaarisesti hallituksen enemmistön kanssa taivuttamaan marsalkkaa hallituksen ehdotuksen taakse. Paasikivi korosti Mannerheimin käsityksen mukaisen toiminnan vievän maan pahaan selkkaukseen, sillä hallitus saattaisi erota presidentin omaksuman kannan johdosta.
Mannerheim ei kuitenkaan ollut valmis perääntymään vaan uhkasi puolestaan omalla erollaan. Paasikivi kävi 25. tammikuuta 1945 Mannerheimin luona kahdesti taivuttelemassa tätä ja lisäksi vielä päivällisellä. Seuraavana päivänä marsalkan luona kävi erikseen valtioneuvoston jäsenistä koostunut lähetystö pyytämässä, että presidentti suostuisi antamaan hallituksen enemmistön ehdotuksen eduskunnalle. Kaiken taivuttelun ja painostuksen jälkeen Mannerheim suostui lopulta hyväksymään eduskunnalle annettavan maanhankintalakiesityksen. Eduskunnan hyväksyttyä maanhankintalain 2. maaliskuuta presidentti Mannerheim vahvisti sen ja siihen liittyvät lait 5. toukokuuta 1945.
Antaessaan tammikuussa 1945 eduskunnalle maanhankintalakiesityksensä hallitus oli samalla asettanut toimikunnan laatimaan rinnan lain eduskuntakäsittelyn kanssa ehdotuksia kyseisen lain toimeenpano-ohjeiksi. Toimikunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin maatalousministeriön asutusasiain ylijohtaja Veikko Vennamo. Mietintö valmistui vasta 21. kesäkuuta 1945, vaikka asetus maanhankintalain toimeenpanosta oli ennätetty antaa jo 2. kesäkuuta.
Kun asetusehdotus tuli valtioneuvoston käsittelyyn 2. kesäkuuta, maatalousministeriön ehdotukseen sisältyi erityinen luovutusasteikko. valmisteluvaiheiden jälkeen toimitettiin lopuksi äänestys siitä perustavanlaatuisesta kysymyksestä, pitikö kyseinen luovutusasteikon sisältävä pykälä (42§) ylipäänsä pitää asetusehdotuksessa mukana vai tuliko se siitä kokonaan poistaa. Äänestyksessä asteikon säilyttämistä vaatinut Paasikivi jäi tappiolle äänin 9–7. Paasikiveä vastustaneeseen hallituksen enemmistöön kuului kuuden SKDL:n ryhmän ministerien (Janhunen, Murto, Kilpi, Leino, Svento ja Helo) ja kahden sosiaalidemokraatin (Hiltunen ja Takki) lisäksi maalaisliittoa edustanut oikeusministeri Urho Kekkonen, joka siis yhdessä vasemmistolaisen enemmistön kanssa ja muista maalaisliiton ministereistä poiketen vaati kaikenlaisten, yksityisomistuksessa olevan maan pakkoluovutusta koskevien rajoitusten poistamista toimeenpanoasetuksesta.
Paasikiveä kannattaneeseen vähemmistöön taas kuuluivat loput kolme maalaisliiton ministeriä (Luukka, Hillilä, ja Jutila) sekä Tuomioja (edistys) ja Enckell. Lisäksi pääministeriä tuki äänestyksessä muusta vasemmistosta poiketen kansandemokraattien Mauno Pekkala, joka siis yhdessä Paasikiven kanssa vaati luovutusasteikkojen sisällyttämistä asetukseen. Enemmistön päätöksellä ne siitä kuitenkin pudotettiin pois. Tällaisena asetusehdotus tuli presidentin sijaisena toimineen presidentin sijaisena toimineen Paasikiven esittelyyn.
Paasikivi allekirjoitti toimeenpanoasetuksen, vaikka vahvistetusta asetuksesta jäivät puuttumaan kaikki luovutusvelvollisuuden määrää koskeneet säännökset. Kaksi päivää myöhemmin (4.6.1945) pidetyssä valtioneuvoston uudessa istunnossa Paasikivi pöytäkirjan mukaan ”päätti tarkistaa” aikaisemmin tehdyn päätöksen siten, että ”Valtioneuvosto vahvistaa ne periaatteet, joiden mukaan MHL:n 50 § 1 momentin tarkoitetulta henkilöltä enintään pakkoluovutetaan maatalous- ja maatalouskelpoista maata.”
Lopputuloksena oli siis se, että ensisijaisten maanluovuttajien (valtio, kunnat, seurakunnat, rappiotilat jne.) maa voitiin käyttää asutukseen osittain tai kokonaan, kun taas varsinaisilta maanviljelijöiltä, jotka olivat toissijaisia maanluovuttajia, maata voitiin lunastaa vain valtioneuvoston määräämän asteikon mukaan.
Kielikysymyksessä Paasikivi sai oman kantansa läpi. Hän lähti siitä, että ruotsinkielisille maantarvitsijoille piti luovuttaa maata ruotsinkielisiltä tai kaksikielisiltä seuduilta ja vastaavasti suomenkielinen siirtoväki tuli asuttaa suomenkielisille alueille. Sikäli kuin suomenkielistä siirtoväkeä jouduttaisiin sijoittamaan kaksikielisiin kuntiin, tämä piti toteuttaa niin, että siitä koituisi ruotsinkieliselle väestölle mahdollisimman vähän haittaa. Lisäksi ruotsinkielisillä alueilla oleville maanomistajille oli varattava oikeus luovutusvelvollisuutensa täyttämiseen sopivalla tavalla hankkimalla vastikemaata, kuten he olivat talvisodan jälkeen vaatineet. Erityisesti Paasikivi korosti, että siirtoväen asuttaminen oli suoritettava siten, ettei ruotsinkielisten ja kaksikielisten ”kuntien luonnetta kielellisessä suhteessa” muuteta. Paasikivi onnistui tärkeänä pitämänsä kielikysymyksen osalta pitkällisen painostuksen jälkeen saamaan hallituksen omaksumaan linjan, jonka mukaan yksi- ja kaksikielisten kuntien kielisuhde sai muuttua korkeintaan 1–2 prosenttia.
Maanhankintalain säätämisprosessin ja sen toimeenpanoasetuksesta käydyn kiistan aikana valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli puolestaan agraarikysymyksen osalta pitänyt tarkoituksellisesti yllä ”matalaa profiilia”. Keskustellessaan sisäministeri Leinon kanssa 26. tammikuuta 1945 Ždanov tiedusteli tältä, merkitsikö hallituksessa tuolloin käsiteltävänä olleen maanhankintalain toteuttaminen ”lopullista maareformia” vai oliko se vasta sellaisen ”edellytys”. Leino vastasi tällöin, ettei kyseessä ollutta lakia voinut mitenkään pitää ”lopullisena agraarireformina”. Se oli tosin Suomessa säädetyistä maalaeista radikaalein, mutta ei silti läheskään vastannut kommunistien agraaripoliittisia vaatimuksia. Jälkeenpäin onkin huomautettu, että periaatteessa lain nojalla olisi voitu muodostaa vaikkapa kolhoositiloja, sillä lain erään säännöksen mukaan (93 §) voitiin erityisestä syystä muodostaa yhteisiä tiloja.
Käytännössä ratkaisevaksi ei kuitenkaan osoittautunut eduskunnan hyväksymä lakiteksti vaan presidentin johdolla toiminut lain toimeenpanokoneisto. Siinä Paasikiven määräämä ja Vennamon toteuttama ”virkakielto” piti kommunistit poissa keskusorganisaatiosta, kun taas paikallistason organisaatiot toimivat virkamiesten johtamina ja estivät Ždanovin tavoitteleman agraarivallankumouksen toteuttamisen Suomessa.
Kommunistien turhautuneisuus maanhankintalain käytäntöön soveltamisen johdosta alkoi tulla selvästi esille keväällä 1946, varsinkin kun Puolassa, Unkarissa ja Itä-Saksassa maareformien toteuttaminen oli saavuttanut ratkaisuvaiheen. Moskovassa 4.–5.4.1946 käymässä olleille Ville Pessille ja Hertta Kuusiselle sekä SKP:n poliittiseen toimikuntaan kuuluneelle Aili Mäkiselle Ždanov valitti, ettei Suomen maanhankintalaki ollut ollenkaan johtanut maareformin toteuttamiseen. Kyseessä oli ”sekasikiömäinen laki”, jota ”byrokraattinen apparaatti” käytti hyväkseen syrjäyttäen täysin lain toteuttamisesta ”laajat talonpoikaismassat”. Maanomistajien intressien edustajat sekä porvaristo saattoivat siten sabotoida lain toteuttamista ja pitkittää asiaa useiden vuosien ajan. Ždanov vaati, että maareformin täytyi vahvistaa ”työtätekevän talonpoikaiston” asemaa. Sen itsensä piti olla reformin toteuttamisen pääosassa. Asian ydin ei ollut korvausten maksaminen yksityisen maanomistajan auttamiseksi, vaan talonpoikia vaivaavien ”perustavanlaatuisten ongelmien ratkaiseminen”. Päämääränä oli ”räjäyttää” suurkapitalistinen maanhallinta. Se taas oli tarpeen, jotta Suomessa saataisiin aikaan ”syvä taloudellinen ja poliittinen reformi”.
Paasikivi tapasi joulukuun alussa 1946 ylijohtaja Veikko Vennamon. Viimeksi mainittu selvitti tällöin maanhankintalain toimeenpanon yleistä kulkua ja siinä noudatettua maanjakoperustetta. Sen mukaan yli 80 prosenttia maa-alasta käytettiin siirtoväen tarpeisiin ja vain 20 prosenttia varattiin muille, kuten rintamamiehille. Vennamon selvitykset tekivät Paasikiveen ”mieluisan vaikutuksen”, joten jo tammikuun alussa 1947 hän antoi maanhankintalain toteuttamista käsittelevää kirjoitusta varten ohjeita Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aholle. ”Sanoin, että toimeenpannaan lähinnä siirtoväkeä varten, ja menee tyydyttävästi. Oikeiston ei pitäisi sitä vastaan kirjoittaa ja puhua”.
Valtiollinen poliisi Valpo
Hallituksen uusimisen jälkeen keväällä 1945 kommunistit ja kuutoset saattoivat ”kolmen suuren” sopimukseen vedoten ryhtyä entistä määrätietoisemmin vaatimaan vastuuseen niitä, jotka ”kantoivat menneisyyden taakkaa harteillaan”. Enää ei kuitenkaan riittänyt pelkkä syrjään vetäytyminen, vaan sen rinnalle nousi tavoitteeksi yhteiskunnan merkittävien virkapaikkojen miehittäminen vasemmiston edustajilla.
Oikeusministeri Kekkonen oli valmis kolmen suuren sopimusta soveltaen hyväksymään puhdistuksen kohteiksi armeijan, koululaitoksen, korkeakoulut sekä merkittävät valtakunnalliset järjestöt. Hänen käsityksensä mukaan Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemien epäluulojen hälventäminen ja luottamussuhteiden rakentaminen ei muuten olisi mahdollista.
Etualalle nousi aluksi Valtiollinen poliisi, jonka uudistamista äärivasemmisto katkerien kokemustensa jälkeen piti jo vuoden 1944 lopussa oleellisen tärkeänä. SKP:n johdon vaadittua valtioneuvostolta Valpon lakkauttamista sen ”nykyisessä muodossa” hallitus asetti 7. maaliskuuta 1945 – siis jo ennen vaaleja – pääministerin sihteerin V. J. Sukselaisen johtaman komitean harkitsemaan asiaa.
Komitean vielä työskennellessä Yrjö Leino otti vaalien jälkeen käsiinsä sisäministeriön ohjakset. Heti aluksi hän joutui äärimmäisen hankalaan tilanteeseen. Hotelli Torniin kutsutulle Leinolle ojennettiin 20. huhtikuuta 1945 Ždanovin allekirjoittama paperi, joka sisälsi parinkymmenen ”vaarallisen sotarikollisen” nimilistan. Kyseiset henkilöt olivat valtaosaltaan emigranttivenäläisiä, vaikkakaan eivät kaikki Neuvostoliiton kansalaisia. Heidät tuli pidättää heti. Seuraavana aamuna vangit luovutettiin valvontakomissiolle ja kuljetettiin saman tien Neuvostoliittoon.
Kuultuaan vasta kolme vuorokautta myöhemmin asiasta Paasikivi totesi, ettei tuolle ”hirmuiselle jutulle” voinut enää mitään. Samalla kannalle asettui Mannerheim, joka ei myöskään nähnyt mitään keinoa puuttua asiaan. Leinon kokemattomuutta taas osoitti, ettei hän tullut hankkineeksi selkänojakseen valtioneuvoston virallista päätöstä. Kuten myöhemmin käy ilmi, tällä laiminlyönnillä oli aikanaan sisäministerille kohtalokkaat seuraukset.
On ilmeistä, että kyseessä oli valvontakomission koe kommunistien juuri saavuttaman valta-aseman todellisuudesta ja käyttökelpoisuudesta. Yrjö Leinon ”tehtyä syntiä” kerran seuraavien syntien kynnys alenisi. Samalla haluttiin säikäyttää Suomen hallitus ja presidentti luovuttamaan maan valtiollinen poliisi kommunisteille näyttämällä, että muussa tapauksessa venäläiset ottaisivat asiat omiin käsiinsä. Huomiotta ei liioin voida jättää Stalinin hyvää poliittista muistia. Luovutetuista osa oli vuoden 1921 neuvostovastaisen Kronstadtin kapinan osanottajia, kun taas useiden nuorempien syntilistaa rasitti palvelu Suomen hyväksi toisen maailmansodan aikana. NKVD:n (sisäasiainministeriö) käsi osoittautui jälleen pitkäksi.
Asian tultua hoidetuksi Leino kiirehti Ždanovin puheille raportoimaan valtiollisen poliisin järjestämisestä. Etsiskelyjen ja kieltäytymisten jälkeen oli uudeksi päälliköksi löytynyt Mauri Ryömän läheinen ystävä, entinen sosiaalidemokraatti ja sittemmin lähelle kommunisteja siirtynyt lakimies Otto Brusiin. ”En voi antaa hänestä sataprosenttista takuuta, mutta katson hänet sopivaksi ehdokkaaksi tälle paikalle”, Leino sanoi. Alaisten muistaman mukaan Brusiin oli Valpossa ”hyvin miellyttävä mies”, joka pyrki välttämään kannanottoja. Vaikeiden ongelmien tullessa vastaan hän siirtyi vaivihkaa soittelemaan virkahuoneensa nurkkaan sijoittamaansa pianoa. Ohjakset siirtyivätkin pian vähemmän musikaalisten poliisimiesten käsiin.
Todellinen läpimurto tapahtui Paasikiven hallituksen sopiessa 19. toukokuuta 1945 Aimo Aaltosen nimityksestä Brusiinin apulaispäälliköksi. Samalla istutettiin SKP:n Veikko Sippola Valpon valvontatoimiston johtoon. Paasikivi lähti vakiintuneelta kannaltaan. Hänen päiväkirjamerkintänsä mukaan hallituspolitiikan menestyminen edellytti kommunistien lojaalia myötävaikutusta. ”Ellei niin, ei mitään tule meidän tulevaisuudestamme.” Pyrkien vähättelemään ratkaisua pääministeri alleviivasi kysymyksen olevan vain kahdesta paikasta. Valtiollisen poliisin tuli katsoa, ei vain vasemmalle, vaan myös oikealle, kuten vastikään paljastuneet asekätköt osoittivat.
Alempien virkailijoiden nimityksissä ei valtioneuvoston myötävaikutusta tietenkään tarvittu, mikä lisäsi Leinon ja SKP:n liikkuma-alaa henkilövalinnoissa. Jo 30. toukokuuta 1945 sisäministeri saattoi kehaista Ždanoville nimittävänsä useita uusia toimihenkilöitä hallituksen tietämättä. V. J. Sukselaisen komitean mietinnön valmistuminen kesäkuussa ei käytännössä muuttanut tilannetta puhdistuksen jatkuessa ja Valpon joutuessa syksyyn 1945 mennessä lähes täysin kommunistien käsiin. Muutos koski kuitenkin vain turvallisuuspoliisia muun poliisikunnan kokoonpanon säilyessä pääsääntöisesti entisellään. Ždanov itse totesi Leinolle pitävänsä voimakasta rynnäkköä ”tavallisen” poliisin uudistamiseksi ennenaikaisena ja tarpeetonta levottomuutta herättävänä toimenpiteenä.
Kevään 1946 suurmielenosoitukset ja niitä kesällä seurannut ”rauhankriisi” kärjistivät ratkaisevasti Paasikiven suhdetta hänen ”epäisänmaallisiksi” katsomiinsa kommunisteihin. Luottamuspulaa eivät parantaneet syksyllä 1946 puhjenneet työtaistelut, vaikka kommunistit olivat heinäkuussa solmineet hallituskumppaniensa kanssa linnarauhasopimuksen, jonka oli määrä jäädyttää hinnat ja palkat (sekä niiden mukana palkkaliikkeet) vuoden loppuun saakka.
Kun työmarkkinat kuitenkin pysyivät levottomina, tilanteessa nähtiin – syystä tai syyttä – merkki äärivasemmiston kaksoispelistä. Paasikivi pauhasikin luonaan käyneelle kokoomuksen kansanedustaja Erkki Leikolalle: ”Kommunistit ovat samaa maata, ovat he hallituksessa tai kadulla, eivät he lähde joukkojaan hillitsemään.”
Kansainvälisen taustan levottomuuksille tarjosivat Unkarin tapahtumat keväällä 1947. Sikäläinen äärivasemmiston miehittämä valtiollinen poliisi oli jo ennen vuoden vaihdetta julkistanut kommunisminvastaisen ”salaliiton”, jonka avulla syrjäytettiin parlamenttivaaleissa ehdottoman enemmistön saavuttanut pientalonpoikien puolue. Sen entinen puoluesihteeri pidätettiin helmikuussa 1947 marsalkka Kliment Vorosilovin johtaman valvontakomission määräyksestä, ja toukokuussa samaan puolueeseen lukeutunut, Sveitsissä lomaileva pääministeri Ferenc Nagy kieltäytyi Unkarissa vallitsevan terrorin ja pelottelun ilmapiirin vuoksi palaamasta enää kotimaahan. Seurauksena oli luonnollisesti virkaero.
SKP:n aktivoituminen samaan aikaan Unkarin tapahtumien kanssa loi pohjaa Suomessa toukokuussa 1947 levinneille, kommunistien vallankaappausta koskeneille huhuille. Niinpä Helsingin poliisikomentaja Erik Gabrielssonille raportoitiin äärivasemmiston kannattajien ryhtyneen jo järjestämään salaisia aseharjoituksia. Vaikka viimeksi mainittu tieto todennäköisesti ei pitänytkään paikkaansa, presidentti Paasikivi seurasi tilannetta huolestuneena epäillen kommunistien hautovan vallankaappausaikeita. Olihan heillä täälläkin Valpo käsissään. Unkarin tapahtumat saattoivat siis toistua, mihin mahdollisuuteen muun muassa Britannian entinen ulkoministeri Anthony Eden ja eräät Ruotsin lehdet viittasivat.
Unkarin tapahtumista tietoinen Paasikivi otti varoitukset vakavasti. Erityisesti häntä huolestutti kommunistien luottomiehen Aarne Virran nimittäminen Liikkuvan poliisin päälliköksi, kun taas saman organisaation Helsingin osastoa johti kesästä 1947 lähtien SKP:n aktiivijäsen ja Espanjan sisällissodan veteraani Eero (”Patu”) Hautojärvi. Mutkat suoriksi vetäen Paasikivi luonnehti Mauno Pekkalalle koko Liikkuvaa poliisia kommunistien käsissä olevaksi, kolmentuhannen miehen vahvuiseksi ”pikku armeijaksi”. – Todellisuudessa kuitenkin poliisin ”puhdistaminen” oli tältäkin osin sujunut Leinolta huomattavasti heikommin, ja epäluuloinen eduskunta ryhtyi jo 1946 radikaalisti leikkaamaan Liikkuvan poliisin määrärahoja.
Kuultuaan K.-A. Fagerholmilta varoituksen kommunistien aseellisen toiminnan valmisteluista, joita oli havaittu muun muassa ”Rintamamiesten Toverikunnan” piirissä, Paasikivi otti heti seuraavana päivänä (15.8.1947) asian valtioneuvoston epäviralliseen käsittelyyn. Moisten huhujen leviäminen nostatti levottomuutta kansan keskuudessa. Leinon poissa ollessa ministeri Matti Janhunen kiisti aseelliset hankkeet, vaikka myönsikin Toverikunnassa esiintyneen jyrkkää henkeä. Presidentti antoi nyt ministereille vakavan kehotuksen ”kääntää huomionsa niihin asioihin, joita olen esittänyt, ja pitämään huolta siitä, että laillinen järjestys säilyy”. Oli muistettava sekä valtion päämiehen että hallituksen jäsenten valallaan sitoutuneen tähän.
Käyttäen hyväkseen syntynyttä tilannetta ja mielessään Unkarin tapahtumat Paasikivi huolehti siitä, että valtioneuvosto asetti 1. syyskuuta 1947 erityisen ”tutkimustoimikunnan” selvittämään Valpon ”toimien lainmukaisuutta sekä sitä vastaan esitettyjen syytteiden ja kritiikin aiheellisuutta”. Puheenjohtajaksi määrättiin Vaasan läänin maaherra K. G. R. Ahlbäck. Vaikka toimikunta saikin työnsä valmiiksi vasta kokonaan muuttuneissa oloissa kesäkuussa 1948, jo sen pelkkä asettaminen ja toiminnan käynnistyminen merkitsivät vakavaa iskua Valpoa ”omanaan” pitäneelle SKP:lle.
Virkamiehet, sosialisointi ja YLE
Moskovassa huhtikuussa 1946 Hertta Kuusiselle, Ville Pessille ja Aili Mäkiselle pitämässään puhuttelussa Ždanov asetti suomalaisten kommunistien ensisijaiseksi tavoitteeksi sosialisoinnin ja maareformin ohella virkakoneiston puhdistamisen. Keväällä käydyn kampanjan tuloksena muodostetun Posti- ja lennätinlaitoksen johtajan Simbri Aholan komitean lokakuussa 1946 valmistunut kolmisivuinen mietintö lakiesityksineen tarjosi väljyydessään äärivasemmistolle käyttökelpoisen lähtökohdan virkamieskysymyksen esille ottoon.
Hankkeen etenemisen pääesteeksi tuli kuitenkin määrätietoiseen vastarintaan ryhtynyt presidentti Paasikivi. Huolimatta Pekkalan hallituksen valmiudesta Aholan komitean ehdotukseen pohjautuvan lakiesityksen antamiseen, Paasikivi tarkoituksellisesti viivytti asiaa hankkimalla lausuntoja vuoron perään eri tahoilta, muun muassa K. J. Ståhlbergilta, Urho Castrénilta, Kaarlo Kairalta, Virkamiesliitolta, Lainvalmistelukunnalta ja viime vaiheessa myös Korkeimmalta hallintooikeudelta. Vaikka oikeusministeri Eino Pekkala välillä jo uhkasi erollaan, oltiin virkamieslain kohdalla kesällä 1948 yhä samassa tilanteessa, mistä kaksi vuotta aikaisemmin oli lähdetty liikkeelle.
Käytännön tasolla, virkanimityksissä, Paasikivi piti ensisijaisina kriteereinä muodollista pätevyyttä ja asianomaisen kokemusta, toisin sanoen virkavuosien määrää. Tämä on useimmiten selitetty iäkkään presidentin konservatiivisuudella ja hänen jo nuoruudessaan vuosisadan vaihteessa sisäistämällään ajattelutavalla. Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, että sodanjälkeisinä levottomina vuosina kyseessä olevaan periaatteeseen vetoaminen tarjosi valtion päämiehelle samalla käyttökelpoisen keinon varmistaa keskeisten virkojen pysyminen systeemiin juurtuneiden, ”luotettavien” henkilöiden käsissä.
Virkamiespuhdistukseen verrattava kohtalo oli sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisen monivaiheisen taktikoinnin kohteeksi joutuneella teollisuuden ja pankkien ”yhteiskunnallistamisella”. Eräänä viimeisistä toimenpiteistään Paasikiven kolmas hallitus päätti helmikuussa 1946 perustaa ministeri Uuno Takin johtaman sosialisointikomitean, jonka paperipinkkoihin hanke presidentin myötävaikutuksella viimein auttamatta hautautui.
Yleisradionkin kohdalla Paasikivi tähtäsi myönnytystaktiikan avulla kommunistien kytkemiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen vuoksi vanha konservatiivi oli valmis kannattamaan Yleisradion pääjohtajaksi heidän ehdokkaansa Hella Wuolijoen, joka nautti myös hallituksen omassa piirissä laajaa kannatusta. Ohjelmapoliittinen linja sai nyt osittain uusien toimittajien avulla entistä vasemmistolaisemman sävytyksen.
Armeija ja asekätkentä 1945
Armeijalle merkitsi vakavaa suoneniskua keväällä 1945 paljastunut asekätkentäjuttu, jonka seurausvaikutukset ulottuivat puolustusvoimain korkeimman johdon kokoonpanoon Erik Heinrichsiin ja A. F. Airoon saakka. Valtiollisen poliisin paljastettua hankkeen keväällä 1945 Oulussa tapahtuneen ”vuodon” ansiosta valvontakomissio lähetti toukokuussa eversti Vladimir Fjodorovin Neuvostoliiton NKP:n Suomen osastolta tutkimaan asiaa. Komissiolle selvisi nyt, ettei kyseessä ollut mikään irrallinen, maanalainen fasistijärjestö vaan Päämajan alainen ja sen käskyjä noudattava organisaatio. Niin johtajien kuin paikallisten yleisesikuntaupseerienkin (niin sanottujen 2. ye-upseerien) kieltäydyttyä ennakkolupauksensa mukaisesti puhumasta mitään Puolustusvoimain käynnistämässä tutkimuksessa ei edistytty, koska upseerit kieltäytyivät ennakkolupauksensa mukaisesti paljastamasta mitään. Valpon edustajat pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Kätköjä alkoi kuitenkin vähitellen löytyä sieltä täältä.
Paasikivi kuuli asiasta 19. toukokuuta 1945 Mannerheimin luona tapaamaltaan kenraali Heinrichsiltä. Pääministerin mielestä kyseessä oli ”ikävä ja vakava asia”. Tilannetta ei hänen kannaltaan parantanut valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkovin ilmoitus tietoonsa tulleesta ”terrorijärjestöstä”, joka suunnitteli kenraalieversti Ždanovin murhaa. Leinon mukaan joissakin ylioppilaspiireissä todella oli puhuttu ”Eugen Schaumanin hengen virittämisestä ja voimassa pitämisestä”. Paasikivestä tämä oli ”hirmuista ja vaarallista”. Myös Mannerheim piti moisia puheita ”hirvittävänä typeryytenä”.
Tutkimuksissa asekätkennän keskeisiksi organisaattoreiksi osoittautuneet Päämajan upseerit eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Sakari Haahti pidätettiin 9. kesäkuuta. Kuulusteluissa he kuitenkin jyrkästi kielsivät tietävänsä hankkeesta mitään. Syytettyjen linjaa ei muuttanut arkistosta löytynyt, molempien allekirjoittama, suojeluskuntapiirien niin sanotuille 2. yleisesikuntaupseereille annettu kätkentää koskeva yleiskäsky, johon Nihtilä oli merkinnyt nimikirjoituksensa edelle: ”Käskystä.” Everstin lähin suoranainen esimies oli päämajoitusmestari (myöhemmin yleisesikunnan päällikkö), kenraaliluutnantti A. F. Airo, jonka ylle ”varjo” näin myös lankesi.
Hallituksen piirissä ministerit Yrjö Leino, Mauno Pekkala, Urho Kekkonen ja Reinhold Svento korostivat 22. kesäkuuta Paasikivelle, ettei ”syyllisyyttä” voitu rajoittaa Päämajan valvontaosastoon. Kekkonen huomautti Nihtilän aseman operatiivisen osaston päällikkönä todistavan kätkentää johdetun nimenomaan sitä kautta. Silti toiminta ei voinut tapahtua ilman Päämajan korkeimman johdon myötävaikutusta.
Tilannetta rauhoittamaan pyrkineen Paasikiven viittaus korkeimman sotilasjohdon haluun purkaa asekätköt ei saavuttanut hyväksyntää. Urho Kekkosen mielestä upseerien keskuudessa vallitsi ”aivan hirmuinen henki”. Sen sijaan kannatettiin Paasikiven ehdotusta kääntymisestä Mannerheimin puoleen pidätettyjen upseerien taivuttamiseksi tunnustamaan. Samalla Pekkala kuitenkin teki täysin selväksi, ettei pelkkä valvontaosaston lakkauttaminen riittänyt vaan nyt jouduttaisiin puuttumaan myös puolustusvoimain komentajaan (Erik Heinrichsiin) ja yleisesikunnan päällikköön (A. F. Airoon), joihin valvontakomissionkin taholta oli kiinnitetty huomiota. Kolme päivää myöhemmin Paasikivi kävi yhdessä Carl Enckellin kanssa Mannerheimin luona selostamassa iltakoulun keskustelua ja ”varoittamassa” etukäteen ulkoasiainvaliokunnan tulevasta vierailusta. ”Mannerheim prätisti vastaan, kuten tavallisesti, mutta lopuksi sovimme, että lähipäivinä pidetään tämä neuvottelu.”
Valvontakomissio katsoi nyt parhaaksi lisätä vauhtia. Paasikiven palatessa Tamminiemestä häntä odotti virkahuoneessa Savonenkovin kirje, jossa uhkaava viittaus sotilasjohtoon tehtiin entistäkin avoimemmin:
”Liittoutuneiden Valvontakomissio ei käsitä, mikä on aiheuttanut näin merkittävän viivytyksen fascistis-salaliittolaisten ainesten vihamielisen toiminnan paljastamisessa ja estämisessä. Onko Suomen hallitus täyttäessään Liittoutuneiden Valvontakomission vaatimusta ehkä törmännyt vaikutusvaltaisten henkilöiden vastustukseen?”
Mannerheimin mielestä todisteet Heinrichsin ja Airon osuudesta asekätköjen järjestämiseen puuttuivat. Päällikön piti kyllä jossakin määrin vastata alaistensa toimista, mutta kaikkien yksityiskohtien seuraaminen ei syksyn 1944 monivaiheisissa oloissa ollut mahdollista. ”On vaikea löytää yhtä hyvää kenraalia kuin Heinrichs.” Mikkelistä puhelimitse neuvoa kysyneelle Heinrichisille Mannerheim kuitenkin ilmoitti: ”Päättäkää itse.” Ylipäällikkönsä kannan kuultuaan Heinrichs ilmoitti olevansa valmis heti jättämään eroanomuksensa. Yksityisessä päiväkirjassaan pääministeri ilmaisi mielipahansa pakon alaisena tapahtuneesta ratkaisusta. ”Heinrichs on hyvä mies. On valitettavaa, että hänen täytyy erota.” Virallinen päätös tehtiin tasavallan presidentin esittelyssä 30. kesäkuuta.
Puolustusvoimain komentajan lähtö ei kuitenkaan riittänyt. Vain muutama tunti Paasikiven Heinrichsin kanssa käymän keskustelun jälkeen kokoontuneessa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa Leino vaati Valo Nihtilän suoranaisen esimiehen, kenraali Airon pidättämistä kuulusteluja varten. Muussa tapauksessa hän apulaisineen saattoi vaikeuttaa aseiden etsintää. Paasikiven sietokyvyn raja alkoi nyt lähestyä hänen huomauttaessaan pidätyksen herättävän suurta huomiota, minkä vuoksi asia pitäisi lykätä. Aluksi Enckelliä lukuun ottamatta kaikki hallituksen jäsenet asettuivat kuitenkin Leinon kannalle. Jollei nyt toimittu tarmokkaasti, venäläiset ottaisivat asian hoitaakseen. Pääministerin oli annettava periksi.
Ilmoittautuessaan Mannerheimin käskystä Paasikivelle 28. kesäkuuta kenraali Airo sai kuulla toimenpiteitä vaativan valvontakomission tyydyttämiseksi tapahtuvasta pidättämisestään kuulusteluja varten. Kenraali totesi päätöksen siis merkitsevän, että ”puolustusvoimain komentaja vapautetaan virastaan ja minut pannaan häkkiin”. Paasikivi myönsi tulkinnan oikeaksi huomauttaen kuitenkin, ettei hän suinkaan syyttänyt Airoa mistään. Vallitsevissa oloissa parin vuoden istuminen oli päinvastoin verrattavissa korkeimpaan kunniamerkkiin. Hirtehishumoristinen sananvaihto päättyi kenraalin toteamukseen, ettei hän ollut koskaan erityisesti piitannut kunniamerkeistä.
Tuomioiden mahdollistamiseksi säädettiin tammikuussa 1947 taannehtivuudessaan sotasyyllisyyslakiin verrattava Laki aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa, johon nojautuen oikeudenkäynti sotaylioikeudessa voitiin järjestää. Valvontakomission upseerit seurasivat alkuvaiheessa tarkoin istuntoja varmistaakseen niiden asianmukaisen kulun. Aina ei kaikki sujunut halutulla tavalla. Kenraali Savonenkov joutui ilmaisemaan pääministeri Mauno Pekkalalle ja ministeri Eino Pekkalalle erityisen paheksumisensa syyttäjän nukahtamisesta kesken oikeuden istuntoa. Tässä oli tietysti jo Neuvostoliiton arvovaltakin vaarassa. Lopullisesti asekätkentäjuttu saatiin päätökseen korkeimmassa oikeudessa vasta maaliskuussa 1950. Kaikkiaan 1 488 henkilölle langetettiin vapausrangaistus tuomioiden vaihdellessa kuukaudesta vankeutta U. S. Haahden saamaan kuuden vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Heinrichsin jälkeen puolustusvoimain komentajan virkaa ei täytetty vakinaisesti, vaan presidentti Mannerheim määräsi suullisesti – neuvottelematta hallituksen tai edes puolustusministerin kanssa – viran väliaikaiseksi hoitajaksi ilmavoimien komentajan kenraaliluutnantti J. F. Lundqvistin. Tämän ilmoittautuminen tehtävään yllätti niin hyvin puolustusministeri Pekkalan kuin muutkin hallituksen jäsenet. SKDL:n ministerien käsityksen mukaan liiaksi länsivaltoihin suuntautunut Lundqvist ei henkilönä ollut valvontakomissiolle mieluinen. Paremmin olisi tehtävään sopinut kenraali Aarne Sihvo.
Äärivasemmiston silmissä uuden puolustusvoimain komentajan maine parani hänen esittäessään syksyllä 1945 niin sanotun Lundqvistin listan, luettelon 33 korkeasta upseerista, joille muun muassa uuteen poliittiseen tilanteeseen vedoten annettiin kehotus jättää eroanomuksensa. Kyse ei tällöin ollut tavanomaisesta sodanjälkeisestä demobilisaatiosta, jonka yhteydessä jo syksyllä 1944 oli lakkautettu noin 2 400 suojeluskuntajärjestön ja 1 854 armeijan peruspalkkaista virkaa tai tointa. Lisäksi vuosien 1944 ja 1945 vaihteessa vapautettiin noin 2 000 upseeria, joukossa 19 kenraalia ja 61 everstiä.
Lundqvistin listan taustana taas olivat – kuten jo todettiin – pitkälti poliittiset syyt haluttaessa vapautua ”taantumuksellisista” upseereista tilan järjestämiseksi uuteen suuntaukseen paremmin soveltuville. Perusteina kaivettiin esiin myös asianomaisten henkilökohtaisia ominaisuuksia kuten ”henkinen rajoittuneisuus”, ”väsähtäneisyys”, ”laiskuus”, ”hermoston heikkous” ja niin edelleen. Listan kuuluisin nimi, kenraali Aaro Pajari sai luonnehdinnan: ”Vaikea korvavika rajoittaa palveluskäyttöä ja henkisestä kompleksista aiheutuva oman tärkeytensä korostaminen saa usein lapsellisia muotoja.”
Kesäkuun 28. päivänä 1946 ero myönnettiin 21 upseerille. Ainakin Pajarin kohdalla Paasikivi kuitenkin teki Mannerheimin tahdon mukaisen poikkeuksen kieltäytymällä siirtämästä häntä reserviin. Lundqvistin tehtyä asiasta arvovaltakysymyksen pyytämällä itse eroa Paasikivi myönsikin sen. Ratkaisua helpotti Lundqvistin heikentynyt arvovalta upseerikunnan keskuudessa. Uudeksi puolustusvoimain komentajaksi nimitettiin 4. kesäkuuta jo edellisenä vuonna vakavasti ehdolla ollut kenraali Aarne Sihvo.
Kommunistien yritykset saada armeija ”kansanvaltaiseen” (siis Suomen kommunistisen puolueen) kontrolliin sen toimintakyvyn lamauttamiseksi solutuksen, pelottelun tai muin vastaavin keinoin kuitenkin epäonnistui. Puolinainen yritys ei saanut tukea myöskään valvontakomissiolta sen katsoessa sotakorvausten esteettömän saannin edellyttävän yhteiskuntarauhaa ja hyvän järjestyksen ylläpitoa.
