Rekikelin alettua marraskuussa 1870 tamperelaisen kauppiaan Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellstén lähti joulumarkkinoille Lahteen myydäkseen siellä jo totuttuun tapaan isäntänsä laskuun lankoja ja kankaita. Rekeen istuutui myös muutamaa viikkoa aikaisemmin vihitty aviovaimo Karolina Wilhelmina, joka oli jo pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa. Hämeen läänin Kosken pitäjän kirkonkylä oli jo sivuutettu, kun vaimo havaitsi hetkensä tulleen. Johan August ohjasi hevosensa Kulma-Seppälän taloon, jossa hän tiesi saunapirtin olevan jatkuvasti lämpimänä maltaiden valmistusta ja valjaiden sulattelua varten. Sunnuntaina 27. marraskuuta.1870 Kulma-Seppälän savusaunassa maailmaan ilmaantui vankka, lähes viisikiloinen poikalapsi.
Pari päivää myöhemmin Hellsténille jo ennestään tutun kortteeritalon pojat Henrik ja Johan Gustaf yhdessä talon emännän Eeva-Liisan ja naapurin Edla Kukkolan kanssa huolehtivat äidin ja vauvan saattamisesta Hyväneulan pappilaan kastamista varten. He toimivat myös lapsen kummeina. Paikkakunnalla säilyneen perimätiedon mukaan äiti Karolina oli ollut hieman harmissaan, kun ei ollut miehensä kanssa tullut miettineeksi pojalle nimeä. Synnytyksessä paarmuskana – kätilönä – avustanut Edla Kukkola suositteli: ”Antakaa siellii (säällinen) nimi, niin tulee siellii mieskin”. Nimeksi sopisi Johan Gustaf. Näin myös meneteltiin. Kasteen toimitti Kosken kappalainen Johan Gottl. Mikander.
Suomen presidenttien sarjassa Juho Kusti Paasikiven lähtökohdat ovat sosiaalisesti selvästi vaatimattomimmat. Johan August Hellstén oli tosin vanhaa oriveteläistä talonpoikaissukua, mutta hänen isänsä Antti Lymberg (Eskola) oli joutunut myymään tilansa ja muuttamaan ajuriksi Tampereelle. Antin 1845 syntynyt poika Johan August, joka sittemmin otti nimekseen Hellstén, siirtyi vanhempiensa mukana Tammerkosken nousevaan teollisuuskaupunkiin. Otettuaan siellä pestin kauppias Frestadiuksen rengiksi Johan August ryhtyi kierteleväksi kulkukauppiaaksi myyden isäntänsä laskuun Tampereen tekstiiliteollisuuden tuotteita Päijät-Hämeen maalaisrahvaalle. Perhe asui Frestadiuksen omistamassa, sittemmin talvisodan aikana tuhoutuneessa puutalossa Satakunnankadun varrella. Pieni Johan Gustaf, jonka nimi perhepiirissä itsestään muuttui suomalaiseksi Juho Kustiksi eli siten ensimmäiset elinvuotensa sananmukaisesti ”tehtaan varjossa” Finlaysonin muhkeaa porttia vastapäätä.
Äiti, vuonna 1835 Lempäälässä syntynyt ”itsellisnainen” Karolina Wilhelmina Selin oli kymmenkunta vuotta miestään vanhempi. Hän oli muuttanut Tampereelle 1849 sen jälkeen, kun hänen isänsä oli menettänyt ratsutilansa. Karolina oli nuoruudestaan saakka tottunut elättämään itsensä kovalla ruumiillisella työllä. Johan Augustin joutuessa kauppamatkojen vuoksi olemaan paljon poissa kotoa Karolina hoiti perhettä ja hankki sille lisätuloja erilaisilla tilapäisansioilla. Juho-pojan lisäksi perheeseen kuului häntä viisi vuotta vanhempi äidin avioton Karolina-tytär, jonka Johan August avioliiton solmittuaan oli ottanut nimiinsä. Äidin terveys ei kuitenkaan kestänyt arkipäivän raadantaa, ja kuolema korjasi hänet jo toukokuussa 1875. Nelivuotiaalle Juholle ei äidistä ja Tampereen kaudesta jäänyt mitään selvää muistikuvaa.
Vaimonsa kuoleman jälkeen Johan August kuormasi syksyllä 1875 pienen omaisuutensa ja myyntitavaransa pariin hevoskärryyn ja lähti Hollolan Lahteen eräänlaiseksi – nykykieltä käyttäen – tamperelaisten liikkeiden piiriedustajaksi. Mukana seurasi molempien lasten lisäksi taloudenhoitaja, Karolina-vainajan vanhempi sisar, työmiehenleski Katarina Hagman. Hollolan Lahden taajamassa Johan August avasi kangaskaupan. Hellsténin yritys menestyi hyvin vaurastuvan omistajansa kierrellessä myös maaseudulla ja Karolina-tytärpuolen avustaessa yhä enemmän liikkeenhoidossa. Kuitenkin, kolme vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1877, Juhon ollessa kuusivuotias, tulipalo tuhosi Lahden kylän ja sen mukana kaupan vain neljän talon säilyessä hävitykseltä.
Jo kauan vireillä olleet kauppalanoikeudet Lahti sai seuraavana vuonna, jolloin myös uusi asemakaava voitiin vahvistaa. Heinäkuussa 1878 järjestetyssä tonttihuutokaupassa Johan August Hellstén hankki 1 510 markalla pohjahinnaltaan 500 markan arvoiseksi määrätyn tontin numero 56 Hämeenkadun ja Mariankadun kulmasta. Sijainti oli varsin hyvä, vain kivenheiton etäisyydellä torista. Johan August oli ensimmäisten joukossa rakentamassa kauppalaa. Uusi puoti ja asunto valmistuivat hänen tontilleen vuonna 1879. Puutalon seinälle hankittiin kyltti, josta asiakkaat ja ohikulkijat saattoivat lukea: ”Väri- ja lankaliike Hellstén.”
Kaupassa pikku Juhoa ei paljon näkynyt. Häntä kiinnostivat enemmät kirjat ja niistä avautuva maailma. Opintiensä Juho aloitti vanhan Lahden johtavan vaikuttajan ja maanomistajan, kapteeni August Fellmanin, perustamassa kansakoulussa. Kauppalalla itsellään ei tuolloin ollut lainkaan omaa kansakoulua. Opettaja J. H. Sivosen 2. kesäkuuta1882 allekirjoittaman päästötodistuksen mukaan Johan Hellsténin menestys kaikissa lukuaineissa oli hyvä, harjoitusaineet luokiteltiin yleensä tyydyttäväksi, kun taas käsitöissä arvosanaksi herui vain ”aivan välttävä”.
Äidin varhaisen poismenon vuoksi yksinäinen lapsuus opetti Juhon jo varhain ottamaan selvää asioista oivalluskykyynsä luottaen. Tietojen hankkiminen ympäröivän maailman jäsentämiseksi näytti parhaiten tapahtuvan kirjojen avulla. Pojan lähes rajaton lukuhalu herätti jo varhain huomiota. Epäilemättä Johan August Hellstén oli toivonut pojastaan apulaista liikkeeseensä ja myöhemmin myös työnsä jatkajaa. Isä joutui luopumaan toiveistaan, sillä pojalle piti tarjota tilaisuus lähteä lukumieheksi. Päätös ei varmasti ollut taloudellisestikaan helppo, sillä oli selvää, että opiskelu vieraalla paikkakunnalla tulisi kalliiksi, minkä lisäksi 1880-luvun pula-aika löi leimansa myös Lahden kauppalaan, jonka kehitys tuolloin lähes pysähtyi. Isän ennakkoluulottomuutta osoittaa, että hänen poikansa saattoi aloittaa opintonsa syksyllä 1882 ajan johtavassa suomenkielisessä oppikoulussa, Hämeenlinnan normaalilyseossa, vaikka talonpoikaisen suvun piirissä – sen enempää isän kuin äidinkään puolelta – opillisen sivistyksen edustajia ei siihen mennessä ollut esiintynyt käytännöllisesti katsoen lainkaan.
Primus ylioppilas Hämeenlinnassa 1890
Oppilasaines Hämeenlinnan normaalilyseossa ja sen työtä 1887 jatkaneessa Hämeenlinnan klassisessa lyseossa oli lahjakasta, joukossa monta tulevaa kansallista merkkihenkilöä, kuten Jean Sibelius, E. N. Setälä, Hugo Suolahti, Larin-Kyösti ja Eino Leino. Heti ensi lukukaudesta lähtien Hellsténin teräväpäinen ja tarmokas poika valtasi luokan primuksen paikan, jonka hän piti hallussaan käytännöllisesti katsoen koko kouluajan.
Alttiutta lukuihin paneutumiseen lisäsi nuoren koululaisen elämäntilanteen vaikeutuminen. 1880-luvun lamakausi katkaisi isän liiketoiminnan suotuisan kehityksen. Lyhyen aikaa sairastettuaan isä-Johan kuoli elokuussa 1884 jättäen jälkeensä yli 4 000 kultamarkan velat. Hänen entisen isäntänsä, tamperelaisen kauppias Frestadiuksen tuella Johon täti Kaisa Hagman sekä sisarpuoli koettivat jatkaa yritystä Lahdessa. Tuoni vie pian sisarpuolenkin. Näin Juho jäi yksin kangaskauppaa pitävän tätinsä kanssa. Muihin isän tai äidin puoleisiin sukulaisiin hänellä ei missään elämänsä vaiheessa näytä olleen merkittäviä yhteyksiä.
Ajan mittaan osoittautui, ettei liike ollut enää pelastettavissa. Talo jouduttiin myymään ja Kaisa Hagman jatkoi rihkamakauppiaana Hämeenkadun ja Rautatienkadun kulmatalon ”kivijalasta” vuokraamassaan pikku puodissa, jossa Juho häntä loma-aikoinaan autteli. Molemmat myös asuivat samalla tontilla sijainneessa puisessa piharakennuksessa.
Tädin uhrautuvaisen tuen avulla poika saattoi jatkaa opintojaan Hämeenlinnassa. Osaltaan tilannetta helpotti myös 1885 myönnetty vapaaoppilaspaikka sekä koulun stipendirahastosta saadut pienet apurahat. Opintomenestyksen ja varattomuuden lisäksi apurahojen saannin varmisti pojan moitteeton käytös. Koulun ”musta kirja” – rangaistuspäiväkirja – säilyi hänen kohdaltaan vailla merkintöjä.
Siirryttyään syksyllä 1887 lukioon Juho Kusti Hellstén suomensi nimensä Paasikiveksi. Koulun kansallisesta hengestä huolimatta päätöksen suhteellisen itsenäistä luonnetta kuvastaa se, ettei kukaan ruotsalaisnimisistä luokkatovereista vielä tuossa vaiheessa seurannut esimerkkiä. Samaan aikaan lukuvuonna 1886–1887 Juho hankki erityiskurssilla pikakirjoitustaidon.
Hämeenlinnan lyseosta keväällä 1890 privatistina ylioppilaaksi kirjoittanut Hanna Asp kertoo kaupungin ”piireissä” puhutun tuona keväänä paljon ylioppilaskokelas Paasikiven loistavista suorituksista. Pakollisten aineiden äidinkielen, ruotsin, latinan ja matematiikan (kaikki laudatureja) lisäksi hän kirjoitti ylimääräisinä venäjän ja ranskan. Koulun päästötodistuksen muodosti yksitoikkoinen rivi kymppejä lukuun ottamatta aritmetiikkaa ja algebraa sekä kasvioppia, joissa numeroksi tuli yhdeksän. Kymppi oli myös saksassa, joskaan hän ei tässä aineessa osallistunut ylioppilaskirjoituksiin. Englantia ei Hämeenlinnan klassisessa lyseossa voinut lainkaan lukea, jonka vuoksi Paasikivi joutui aikuisiällä opiskelemaan sitä itsenäisesti.
Ylioppilas Paasikiven monipuolinen lahjakkuus näytti avaavan väyliä lukuisiin eri suuntiin. Hyvää opillista pohjaa täydensi aktiivinen toiminta myös koulun ulkopuolella toverikunnassa. Tulevaisuuttaan suunnitelleen Juhon ongelmana oli varattomuus, joten hän harkitsi vakavasti ryhtymistä rautatieläiseksi turvatakseen opintonsa. Sähköttäjän paikka jollakin rauhallisella maaseutuasemalla olisi tarjonnut hyvää aikaa lukemista varten. Toisaalta isän varhaisempi esimerkki osoitti onnen suosivan rohkeasti yrittävää. Nuorena orvoksi jääminen oli kehittänyt pojassa itsenäisyyttä ja vastuullisuutta. Juho päätti ottaa riskin ja varojen niukkuudesta huolimatta lähteä päätoimiseksi opiskelijaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin.
Keisarillisen Aleksanterin yliopiston venäjän kielen opiskelija
Paasikivi aloitti yliopisto-opinnot syyskuussa1891, vain muutama viikko ensimmäisen venäläistämiskauden aloittaneen postimanifestin julkaisemisen jälkeen. Pääaineekseen yliopistossa nuori ylioppilas valitsi venäjän kielen ja kirjallisuuden ja paneutui sen opiskeluun vt. professori Viktor Aleksandrovitš Semjonovin johdolla. Semjonov oli suorittanut 1881 Pietarin yliopistossa historian ja kielitieteiden kandidaattitutkinnon sekä toiminut sittemmin muun muassa perintöruhtinas Nikolain (Nikolai II) käsityön opettajana. Pietarilaisen oppikoulun lehtoraatin kautta hänen uransa johti 1890 Helsingin yliopistoon vt. professoriksi. Semjonovin ja lehtori K. G. Brotheruksen johdolla Paasikiven opinnot sujuivat ripeästi, joten jo keväällä 1891 hän oli valmis hakemaan kieliharjoittelupaikkaa Venäjällä.
Vaikka Paasikiven anomus yliopiston konsistorille ei johtanutkaan tulokseen, hän päätti silti lahtelaiselta kauppias K. V. Kunnaalta saamansa lainan turvin toteuttaa matkan, joka suuntautui Novgorodiin. Lähtö tapahtui jo kevätlukukauden loppuvaiheessa, koska Pietarissa toiminut Suomen Passivirasto rekisteröi 11. toukokuuta 1891 Novgorodiin matkalla olleen ylioppilas Paasikiven käyneen säädetyllä tavalla tarkistuttamassa passinsa. Viimeinen Uudessa Suomettaressa julkaistu matkakirje ilmestyi 11. marraskuuta 1891, joten oleskelu Novgorodissa kesti todennäköisesti syyslukukauden loppuun saakka.
Yli puoli vuotta kestänyt oleskelu Novgorodissa merkitsi J. K. Paasikivelle hänen elämänsä ensimmäistä ”ulkomaanmatkaa”. Vieraaseen ympäristöön ja toiseen kulttuuriympäristöön tutustuminen ei voinut olla jättämättä jälkiä nuoreen mieheen. Vaikka kouluvuosilta periytyvä suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut, Paasikiven oli henkilökohtaisten kokemusten jälkeen entistä vaikeampi omaksua maanmiestensä usein tietämättömyyteen ja nurkkakuntaisuuteen pohjautuvaa suhtautumista itäiseen naapurimaahan. Uuteen Suomettareen kirjoitetut artikkelit kuitenkin osoittavat, ettei tämä merkinnyt keisarikunnassa vallitsevan järjestelmän ja venäläisen maaseutukaupungin elämänmenon kritiikitöntä hyväksymistä.
Vaikka vastaanotto oli ollut ystävällinen, Paasikiven epäluulo suurvenäläistä nationalismia kohtaan säilyi. Novgorodilainen poliisiviranomainen oli passintarkastuksen yhteydessä todennut, että kaikkien suomalaisten pitäisi oppia venäjää, ”koska Suomi on osa Venäjän valtakuntaa”. Tämän – ilmeisesti tahattoman – poliittista ajattelutapaa heijastavan huomautuksen noteerasi postimanifestin jälkitunnelmissa elänyt helsinkiläinen ylioppilas tarkoin. Venäjä merkitsi hänelle ”eri maailmaa”, jonka arvoja ja tapoja suomalaiset eivät voineet omaksua, mutta joita heidän oli opittava ymmärtämään. Huolimatta kriittisestä etäisyydenpidosta Venäjään Paasikiven kiinnostus itäiseen naapuriin, sen yhteiskuntaan, politiikkaan ja kulttuuriin säilyi hänen elämänsä loppuun saakka.
Humanistista juristiksi
Novgorodissa vietetty aika ei rajoittunut Paasikivellä vain käytännön kieliharjoitteluun. Tilaisuus tarjoutui samalla myös tenttilukuihin, joiden tuloksena filosofian kandidaattitutkinto valmistui jo toukokuussa 1892. Venäjän kielen ja kirjallisuuden korkeinta arvosanaa, laudaturia, täydensivät filosofian sekä Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian cum laude approbaturit ynnä roomalaisen kirjallisuuden approbatur. Säännösten mukaan yhden tutkintoaiheista oli oltava tiedekunnan toisesta osastosta. Yleisen tavan mukaan Paasikivi valitsi kasvitieteen, jossa hän suoritti approbaturin.
Nuoren maisterin tarkoituksena oli jatkaa opintoja historiallis-kielitieteellisessä osastossa. Väitöskirjatyön pohjaksi hän lukuvuonna 1892–1893 korotti filosofian ja historian arvosanat laudatureiksi. Historiaa käsitelleen laudaturtyön tultua hyväksytyksi Paasikivi joutui kesäkuun alussa 1893 professori Palménin suulliseen loppukuulusteluun. ”Tentti kävi paremmin kuin osasin toivoakaan… En ole muuten vielä koskaan ollut sellaisessa prässissä. Minun piti olla kahtena päivänä hänen luonaan 2 ½ tuntia kummallakin kerralla. P. ehtii kysyä jo paljon 5 tunnissa. Nyt siis siitä pääsin. Herran kiitos… mutta häpeä puhua niin paljon tuollaisesta tutkinnosta, josta ei kenellekään ole juuri mitään hyötyä.”
Kysymys ei ollut vain tilapäisestä tenttiväsymyksestä. Talven 1892–1893 kuluessa maisteri Paasikivessä oli kypsynyt ajatus tiedekunnan vaihtamisesta. ”Hyvien ystävien suosituksesta” hän päätti jatkaa juristiksi. Ennen muuta taustalla oli taloudellinen tarkoituksenmukaisuusharkinta. Varattomalle nuorukaiselle juridiikka näytti tarjoavan huomattavasti varmemman ja tukevamman leipäpuun. Päätöstä vahvisti Paasikiven yksityiselämässä tapahtunut muutos. Hämäläisten ja savo-karjalaisten yhteisellä hiihtoretkellä maaliskuussa 1893 hän oli sittemmin ”kohtalokkaaksi” osoittautuneella tavalla tutustunut luonnontieteitä opiskelevaan ylioppilas Anna Forsmaniin. Leskiruustinna Nathalie Crohnsin omistaman Tikkurilan Stenkullan tilanhoitajan ja sittemmin kansakoulunopettaja Israel Forsmanin Anna-tytär osasi ruotsinkielisen kasvuympäristönsä vuoksi vain puutteellisesti suomea. Keväällä 1893 hän pyysi kirjallisesti ”kunnioitettua ja kaivattua maisteria” suomen kielen opettajakseen kesäksi Kangasalle. Luokkatoverinsa K. F. Franssilan kotitaloon majoittunut Juho Kusti meloi päivittäin kanootilla järven ylitse mielitiettynsä luokse Sarkolaan ”antamaan tunteja”. Nuorille ikimuistoisen ”Sarkolan kesän” tuloksena oli salakihloihin meno, mutta Annan kirjeet sulholleen pysyivät edelleen ruotsinkielisinä.
Tulevaisuuteen yleensäkin vakavasti suhtautuneen maisteri Paasikiven juridiikanopinnot saivat nyt lisäpontta. Väitöskirjahaaveistaan hän ei silti tahtonut luopua, vaikka tiedekunta olikin vaihtunut. Jokapäiväinen toimeentulo muodosti nuorille pysyvän ongelman, sillä myös isättömäksi jäänyt morsian oli täysin varaton. Vanhojen hämeenlinnalaisystävien, muun muassa lehtori Paavo Cajanderin, takaama laina auttoi pahimman ylitse, mutta rahattomuus kiusasi Paasikiveä jatkuvasti. Tämän vuoksi hän harkitsi erilaisia ansiotyömahdollisuuksia. Häntä houkutteli asianajajaksi ryhtyminen, ja Jyväskylässä ilmestyvä Suomalainen tarjosi hänelle toimittajan paikkaa. Kansallis-Osake-Pankki suunnitteli Lahteen haarakonttoria, johon tarvittiin johtajaa, ja perusteilla olleessa Lahden kansanopistossakin oli johtajan virka avoinna.
Määrätietoinen Anna puuttui nyt asiaan. Juhon ei pitänyt lähteä etäiseen Jyväskylään. Advokaatinuraa ei Juhon liioin pitäisi ajatella. ”Missä on rakkautta, siellä on rikkautta”, lisäsi morsian suomeksi. ”Sinusta tulee tohtori, niin kuin alusta alkaen aikomuksesi on ollut, muutenhan minusta ei tule tohtorinnaa. Sinä et saa hylätä vanhoja aikeitasi, muuten minä joudun purkamaan kihlaustamme.” Juhoa ei lukupuuhiin tarvinnut kehottaa. Luopuen tarjotuista tehtävistä hän keskittyi opiskeluun ”paahtaen” päivässä kymmeniä sivuja roomalaista oikeutta. Joskus kyllästymisen hetkinä teki mieli heittää kirjat kaivoon. ”Tämä juristin toimi on kaiketi maailman kuivinta… Jos minä tulen poikaa kasvattamaan, niin luku-uralle se, ylioppilaaksi päästyään ei tule lähtemään. Tällainen työ, kuten tämä hulluuteen päin kääntynyt 5–10 vuoden lueskeleminen, sehän on jo omiaan köyhdyttämään näin pienen maan kokonaan…”
Oman köyhyyden rinnalla kumppanien iloisen leveä elämä nostatti joskus kademieltä. Lainojen ja takuumiesten rukoilu tuntui vaikealta. ”Ihmiset ovat niin itsekkäitä, että kun ei ole minkäänlaisia sukulaissuhteita vaikuttamassa, niin auttavat hyvin vastahakoisesti… Minä kaipaan omaa kotia niin tavattoman paljon. Olisi elossa isä, joka olisi edes toinen kappalainen vaikka Suomussalmella, niin kyllä se sentään olisi hauskaa.”
Joulukuusta 1894 lähtien Paasikivi ryhtyi opintojensa edellyttämällä tavalla ”seuraamaan tuomaria” käräjillä. Kesällä 1895 hän hoiti kuukauden ajan nimismiehen virkaa Asikkalassa. Tuolloin hän tapasi lapsuudenaikaisen tuttavansa Lahdesta, suutari Eetu Salinin, josta tuli myöhemmin sosialistisen liikkeen johtohahmo. On varsin todennäköistä, että heidän keskusteluissaan nousi esille työväenkysymys, vaikka Paasikivi ei muistelmissaan ole siitä lähemmin maininnut. Tietynlaisen epäsuoran todistajalausunnon tarjoaa Anna kertoessaan 2. tammikuuta 1894 uuden vuoden vastaanottajaisista Chronsien luona Stenkullassa: ”Täti Chrons… katsoo, että sosialismi on jotakin aivan hullua… Ajattelin itsekseni, että kun Juho kerran esittää mielipiteensä, täti ehkä vakuuttuu siitä, ettei sosialismi olekaan niin hullua kuin hän luulee.” Vaikka Juho itse pysyttelikin koko ajan rajaviivan porvarillisella puolella, hän pystyi kirjallisuuden ja ehkä myös henkilökohtaisten kontaktien avulla hankkimaan käsityksen sosialismin teoreettisesta pohjasta sekä siitä, mitä se saattoi Suomessa merkitä. Samalla hän oppi myös ”ymmärtämään”, miksi sosialismiin uskovat henkilöt ja ryhmät menettelivät niin kuin menettelivät.
Toukokuun 29. päivänä 1897 lainopillinen tiedekunta hyväksyi Paasikiven molempien oikeuksien kandidaatintutkinnon, johon sisältyivät laudaturit siviili- ja roomalaisessa oikeudessa ja kansantaloudellisessa oikeudessa ja valtiotaloudessa (nykyisittäin talousoikeudessa ja kansantaloustieteessä) sekä rikosoikeudessa ja oikeushistoriassa. ”Kameraali-, politia- sekä valtio-oikeudessa” Paasikivi tyytyi approbaturiin. Kolme päivää tutkinnon jälkeen Juho ja Anna vihittiin Chronsien maatilalla Tikkurilan Stenkullassa.
Elämänuraa etsimässä
Kandidaattitutkintonsa jälkeen 1897 Juho jatkoi käräjäharjoittelua varatuomarin arvon saamiseksi. Lisätuloja hän hankki toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Työskenneltyään kesällä 1896 KOP:n Hämeenlinnan haarakonttorissa hän liiallista ja aikaa vievää sitoutumista välttääkseen kieltäytyi ryhtymästä vastaperustetun Lahden haarakonttorin johtajaksi, mutta suostui kuitenkin ottamaan vastaan konttorin valvojan tehtävän.
Kunnallishallintoon Paasikivi osallistui Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä 1897–1899. Tehtävä ei ollut raskas kuusijäsenisen hallituksen kokoontuessa keskimäärin kerran kuussa hoitamaan alle 3 000 asukkaan taajaman asioita. Paikkakunnan ”keisarin” August Fellmanin ja juristi Paasikiven lisäksi kauppalanhallitus koostui lahtelaisista yksityisyrittäjistä.
Ratkaisevan askeleen kohti yliopistoa Paasikivi otti talvella 1899. Professori J. N. Langin kehotuksesta hän ryhtyi 1. maaliskuuta 1899 hoitamaan lainopillisessa tiedekunnassa ollutta suomen kielen lehtorin virkaa. Samalla Paasikivi irtautui luottamustoimistaan Lahdessa ja tuomarin sijaisena joulukuusta 1898 hoitamastaan Hollolan tuomiokunnasta. Päätös herätti ihmetystä ”ukkotuomari” Robert Selinissä, jonka mielestä tuomiokunta oli ollut erinomaisessa hoidossa Paasikiven osoittaessa ilmeisiä taipumuksia istuvan tuomarin tehtäviin. Yliopiston vetovoima osoittautui kuitenkin lyhyen tähtäyksen taloudellisia etuja vahvemmaksi.
Helsinkiin muuttoon liittyi myös kysymys väitöskirjasta. Omasta lahjakkuudestaan tietoinen Paasikivi oli asettanut tavoitteensa maalaisjuristin uraa korkeammalle. Osaltaan häntä rohkaisi professori J. N. Lang, joka suositteli väitöskirjan laatimista vesioikeudesta. Entinen historianopiskelija oli kuitenkin enemmän kiinnostunut oikeushistoriaan painottuneesta finanssioikeudesta, joka kuului professori Robert Hermansonin opetusalaan.
Paasikivi keräsi kesällä 1898 ja 1900 väitöskirjaansa varten aineistoa tutkimusmatkoilla Tukholman valtionarkistoon. Annalle sieltä lähetyt kirjeet välittivät vaikutelmia nuoren miehen ensimmäisestä ulkomaanmatkasta länteen. ”Ihmiset näyttävät minusta yleensä suuremmilta kuin siellä Suomessa. Etenkin poliisit ovat komeata väkeä.” Työn lomassa mieltä virkistivät tapaamiset Tukholmassa käyneiden maanmiesten kanssa. Heistä nuorsuomalaisten johtomieheen, Jonas Castréniin, Paasikivi teki siinä määrin voimakkaan vaikutuksen, että Castrén myöhemmin syksyllä tarjosi tälle asianajotoimistonsa osakkuutta. Velkaantuneelle, perheelliselle nuorelle juristille ehdotus oli houkutteleva. Paasikivi kuitenkin torjui ehdotuksen haluten jatkaa opintojaan tohtorin arvoa varten.
Perehtyäkseen tutkimusaiheeseensa laajemmissa kansainvälisissä puitteissa ja saadakseen käsiinsä kirjallisuutta, jota Suomessa ei ollut saatavilla, Paasikivi lähti kesäksi 1899 monien maanmiestensä jälkiä seuraten Saksaan Leipzigin yliopistoon. Suomalaisen koulun kielenopetuksen teoreettisuus näytti kuitenkin aluksi nostavan tien pystyyn. Huolimatta Hämeenlinnan lyseon päästötodistuksessa komeilevasta saksan kielen kympistä yksinkertaisimpienkin käytännön asioiden hoitaminen osoittautui vaikeaksi. ”En ole vielä käynyt kenenkään professorin luona ennen kuin opin kieltä hieman enemmän.” Paasikivi palkkasi yksityisopettajakseen ylioppilas Franz Schulzen, jonka opetus osoittautui kaikeksi onneksi sekä tehokkaaksi että monipuoliseksi. Hänen välityksellään Paasikivi liittyi ylioppilaiden voimisteluseuraan ”Turnerschaft Albertiaan”. Vuotta myöhemmin Schulze kirjoitti entiselle ”oppilaalleen” Suomeen: ”Iloinen henki on säilynyt, lauantaiiltaisin kokoonnumme yhä voimistelun jälkeen kapakkaamme ja laulamme hienoja ylioppilaslauluja sekä juomme kunnon germaanitapaan.” Annalle Juho Kusti vakuutti käyneensä kapakassa vain kerran, jolloin hän oli laulanut saksalaisille suomalaisia kansanlauluja, ”jotka tuntuivat heitä kovasti huvittavan”. Varsinaisia ammatillisia kontakteja Paasikiven Leipzigin-matka ei näytä jättäneen jälkeensä. Matka Keski-Eurooppaan oli kuitenkin monin tavoin avartava ja se loi perustan Paasikiven sujuvalle saksan kielen kirjalliselle ja suulliselle taidolle.
Paasikivi väitteli 9. toukokuuta1901 vastaväittäjänään professori Robert Hermanson. Väitöskirjassaan Paasikivi selvitti hallinto- ja oikeusviranomaisten verotus- ja finanssikontrolliasioissa noudattamia toimintatapoja keskiajalta vuoden 1734 lakiin saakka. Toisin sanoen Paasikivi selvitti sen kehityskulun, joka oli johtanut Ruotsin ja Suomen oikeuskäytännölle tunnusomaiseen ja vielä nykyäänkin noudatettuun hallinto- ja oikeusviranomaisten toimivallan jakoon.
Lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtorin viran ohella Paasikivi ryhtyi tammikuun alussa 1902 hoitamaan myös hallinto-oikeuden apulaisenvirkaa (apulaisprofessori), jonka täyttöprosessi tuolloin oli tulossa ratkaisuvaiheeseensa. Virka oli jo lokakuussa 1900 julistettu uudelleen haettavaksi ja ainoalle hakijalle, Paasikivelle, myönnettiin kahteen otteeseen lisäpätevöitymisaikaa, ennen kuin hänet voitiin nimittää virkaan 12. huhtikuuta 1902.
Jo tätä ennen Paasikivi oli ryhtynyt kesästä 1901 hoitamaan Hannes Gebhardin kutsumana Pellervo-seuran sihteerin tehtäviä. Paasikivi oli tutustunut Gebhardiin jo 1890-luvun puolivälissä Kansataloudellisessa Yhdistyksessä. Toiminta Pellervo-seurassa yhdessä Gebhardin kanssa oli Paasikivelle tärkeätä hänen agaraaripoliittisten käsitystensä kehittymisen kannalta. Gebhardin mielestä Suomessa ei tuolloin vielä oltu selvillä siitä, kuinka arka ja tärkeä torpparikysymys todella oli. Gebhard itse oli tullut asiasta vakuuttuneeksi jo 1890-luvun puolivälissä opiskellessaan Saksassa siitä, että kansan valtiollinen olemassaolo riippui maaseudun tilattoman väestön yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemisesta enemmän kuin mistään muusta.
