Mannerheimin ero
Ryhtyessään valtion johtoon kesällä 1944 marsalkka Mannerheim oli nähnyt ensisijaiseksi tehtäväkseen maan johtamisen irti sodasta, minkä jälkeen hän oli aikonut vetäytyä syrjään. Luopumishetken määrittelyn hän kuitenkin halusi pidättää itsellään. Vaikka irtautuminen Saksasta onnistuikin, lopullista rauhaa ei ollut tehty. Paasikiven hallituksen nimittämisen jälkeen marraskuussa 1944 presidentti Mannerheim joutui käytännön asioiden hoidossa yhä enemmän sivuun.
Oikeastaan jo aivan toiseen aikakauteen kuuluva iäkäs ylimys tunsi kasvavaa vieraantuneisuutta tehtävässään, jonka moninaisia, yhä lisääntyviä ja muuttuvia poliittisia sekä siviilihallinnollisia yksityiskohtia hän ei enää hallinnut. Myöhäissyksystä 1944 alkaen heikentynyt terveys ja hallitusvaikeudet saivat – osittain myös painostuskeinona – Mannerheimin viittailemaan eroonsa. Näin oli tapahtunut muun muassa suunnitellun maareformin yhteydessä presidentin katsoessa sen aiheuttavan valtakunnan huoltotilanteen vakavan heikentymisen ja mahdollisesti jopa nälänhädän.
Mannerheimin jo ennestäänkin horjuvassa terveydentilassa tapahtui selvä käänne huonompaan suuntaan syksyllä 1945. Marsalkan henkilääkäri tohtori Lauri Kalaja saapui 2. lokakuuta Mannerheimin tieten Paasikiven puheille mukanaan yhdessä professori Gösta Beckerin kanssa allekirjoittamansa, tasavallan presidentin terveydentilaa koskeva lääkärintodistus. Marsalkkaa oli syksystä 1941 lähtien vaivannut ”keuhkostasi” (keuhkoverisuonten verentungos), jolla oli taipumus uusiutua infektioiden ja henkisen liikarasituksen seurauksena. Keuhkostaasin nyttemmin uusiuduttua Kalaja suositteli sairaslomaa lämpimässä ilmastossa. Tätä varten potilaan olisi lähdettävä neljäksi viikoksi etelään, Portugaliin. Tilannetta vaikeutti vielä presidentissä hieman myöhemmin todettu vatsahaava.
Paasikivi järjesti 8. lokakuuta valtioneuvoston epävirallisen istunnon, jossa hän luki Mannerheimin matkaa koskevan Kalajan ja Beckerin lausunnon. Pääministeri lisäsi vastanneensa asianomaisille hankkeen toteutumisen jäävän lääkärien ratkaistavaksi. Valtioneuvoston jäsenistä kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa.
Oman ulottuvuutensa kuvioon toi käynnistymässä ollut sotasyyllisyysprosessi. Oikeusneuvos Petäyksen jo lokakuun alkupäivinä Kekkoselle ilmoittamien tutkimustulosten mukaan sotasyyllinen N:o 1 oli Ryti ja sotasyyllinen N:o 1a taas Mannerheim. Paasikivelle Kekkonen mainitsi marsalkan jäämisen presidentiksi voivan osoittautua vaikeaksi sen jälkeen kun syytökset prosessin yhteydessä tulisivat julkisuuteen. Tilannetta eivät parantaneet Mannerheimin ja Rytin oikeudelle antamat, toisistaan poikenneet lausunnot ennen muuta vuoden 1940 kauttakulkusopimuksen osalta.
Marraskuun 3. päivänä 1945, vuorokautta ennen presidentin lähtöä mielilaivallaan Wellamolla Tukholmaan ja sieltä edelleen lentoteitse Portugaliin, lähettiläs Pavel Orlov lausui puolustusministeri Pekkalalle ihmettelevänsä marsalkan matkakohdetta. Miksi hän ei lähtenyt hoitamaan terveyttään Krimille tai Kaukasiaan? Oma mielenkiintonsa on sillä seikalla, jota toistaiseksi ei tietenkään mainittu suomalaisille, että Stalin parhaillaan vietti ensimmäistä sodanjälkeistä lomaansa Mustanmeren rannalla Sotšissa. Toistaiseksi epäselvää on, liittyikö tämä tosiasia mitenkään Pekkalan kautta annettuun vihjeeseen.
Harkittuaan Orlovin viestiä Mannerheim pyysi Pekkalaa ilmoittamaan ajatuksen valitettavasti tulleen esille liian myöhään. Viime hetkellä tehdyn ehdotuksen epäonnistuminen saattoi Ždanovin hankalaan tilanteeseen. Haluamatta ottaa riskiä Ždanov samana iltana (3.11.) kutsui Paasikiven puheilleen ja kielsi Mannerheimia lähtemästä seuraavana aamuna Portugaliin. Pääministerin laajat vastaväitteet siitä, ettei presidentin yksityisluontoinen matka millään tavalla liittynyt välirauhansopimukseen ja sen täyttämiseen, kaikuivat kuuroille korville. Näin ollen Paasikivi ei voinut muuta kuin ajaa Kaivopuistoon, herätyttää jo nukkumaan käynyt presidentti ja ilmoittaa hänelle valvontakomission viestistä. Kuultuaan matkan saattavan vahingoittaa maata marsalkka soitti adjutantilleen käskien tätä peruuttamaan laivaliput Tukholmaan.
Iäkäs pääministeri sukkuloi vuorostaan takaisin Torniin raportoimaan Mannerheimin suostuneen kenraalieverstin ”hyvin epämukavan” toivomuksen mukaisesti lykkäämään matkansa, jonka hän toivoi järjestyvän niin pian kuin mahdollista. Valvontakomission puheenjohtaja – saatuaan ilmeisesti tällä välin yhteyden Sotšiin – yllätti kuitenkin vieraansa välittämällä tälle ”hyvän uutisen”. Neuvostohallituksella ei ollutkaan mitään presidentin matkaa vastaan. Paasikivi kiiruhti nyt tietoineen taas Kaivopuistoon, jossa tyytyväinen marsalkka käski adjutanttiaan peruuttamaan peruutuksen.
Vuoden lähestyessä loppuaan Paasikivi sai 27. joulukuuta 1945 Portugalista saapuneelta Mannerheimilta puhelinsoiton Tukholmasta. Loma ei valitettavasti ollut tuonut toivottuja tuloksia; päinvastoin vatsahaava oli uudestaan auennut rasittavan paluun aikana junalla Espanjan kautta Pariisiin. Puhelimeen tullut matkaseuralainen, tohtori Kalaja täydensi raporttia toteamalla potilaan tilan vaativan tutkimusta heti kotimaahan päästyä. Leikkausta hän ei näin vanhalle miehelle mielellään tekisi. Presidentin saavuttua Turun kautta Helsinkiin 2. tammikuuta 1946 (vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain säätämän syyteajan umpeutumisesta) Paasikivi ja Enckell ottivat hänet vastaan rautatieasemalla. ”Mannerheim näytti laihtuneelta. Olimme jonkin aikaa hänen luonaan Tamminiemessä ja kerroimme, mitä oli tapahtunut.”
Neljä vuorokautta myöhemmin henkilääkäri raportoi pääministerille todenneensa pahassa paikassa sijaitsevan vatsahaavan. Leikkaus olisi vaikea. Presidentin tehtäviä hoitamaan marsalkka ei pystyisi, mikä oli sanottu myös hänelle itselleen. Kalajan tiedot vahvisti Paasikivelle Mannerheim, joka ilmoitti jo aikoneensa erota mutta siirtäneensä päätöstä vasemmistolehdistön hyökkäilyjen vuoksi. Painostuksen alaisena hän ei lähtisi, mutta muuten kyllä jonkin ajan kuluttua.
Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin (27.9.1974) tohtori Lauri Kalaja kertoi Urho Kekkoselle Mannerheimin usein sanoneen hänelle mielellään luopuvansa virastaan, jota hän ei enää hoitanut eikä voinutkaan hoitaa. Viivyttelyn syynä oli käsitys, ettei istuvaa presidenttiä voitu asettaa syytteeseen sotasyyllisenä. Laatimassaan muistiossa Kekkonen toteaa:
”Paasikivi oli tavattoman ärtynyt siitä, että Mannerheim ei luopunut tasavallan presidentin virasta. Paasikivi joutui käytännöllisesti katsoen hoitamaan sekä presidentin että pääministerin tehtävät ja vaikka hän ehkä olisi terveydentilansa perusteella kyllä pystynyt sen hoitamaan, niin hän halusi, että Mannerheim poistui ja että hän, Paasikivi, tulee Mannerheimin tilalle. Muistan hyvin, miten Paasikivi koetti pakottaa Mannerheimin luopumaan presidentin tehtävästä. Hän [Paasikivi] jäi tämän tästä pois hallituksen työstä, hän jäi kotiinsa tekemään työtä taikka lepäämään ja ilmoitti valtioneuvostolle, että hän on sairastunut eikä voi saapua työhön. Minäkin kävin häntä muutaman kerran katsomassa ja hän oli normaalissa kunnossa. Minäkin kehoitin, että ole nyt muutamia päiviä aina kerrallaan poissa muka sairauden takia työstä, niin kyllä se kypsyttää Mannerheimia pyytämään eroa. Hillilä yhteisen sopimuksen perusteella kävi näinä sairaspäivinä myöskin Paasikiven luona ja esitti samanlaisia toivomuksia kuin minä. En jaksa muistaa, kuinka kauan tämä näytteleminen kesti, mutta Paasikivellä todella ei ollut muuta keinoa pakottaa Mannerheimiä pyytämään eroa kuin tämäntapainen hallituksen toiminnasta poisjääminen sairauden takia.”
Ilmeistä onkin, etteivät sotasyyllisyysasian ratkaisuhetkinä voimansa äärimmilleen ponnistamaan joutuneen 75-vuotiaan miehen valitukset enää olleet edellisen syksyn tapaan ensi sijassa taktisia. Paljon puhuva on Paasikiven päiväkirjamerkintä 31. tammikuuta 1946:
”Tämä asema tulee yhä ikävämmäksi. En jaksa tätä enää kauan kestää. Tänään oli 10.30–11 yksityisiä neuvotteluja. Kl. 11–12 ulkoasiainvaliokunta. Kl. 12–12.30 suurus. Kl. 12.30–1 työtä, allekirjoituksia ym. Kl. l täysistunto. Minua rupesi pyörryttämään ja minun täytyi lopettaa kesken kl.3 i.p. Sen jälkeen keskustelin Sventon kanssa. Sitten kotiin ja heti sänkyyn, mutta koko illan sain tehdä työtä. Sydämeni ei kestä tätä.”
Tilanne laukesi vasta sotasyyllisyysprossin päättymisen jälkeen. Mannerheim soitti Paasikivelle tuomioiden julistamista seuranneena päivänä haluten puhua eroamisensa ”detaljeista”. Vuorokautta myöhemmin Punaisen Ristin sairaalaan saapunut Paasikivi vahvisti jo aikaisemmin tohtori Kalajan välityksellä antamansa lupauksen adjutantin palkkaamisesta ja armeijan auton asettamisesta eroavan marsalkan käyttöön. – Kukaan ei hallituksessa asettunut vastustamaan. Muutaman päivän kuluttua Mannerheim otti jälleen yhteyttä. Hän halusi tehdä päätöksensä vapaasti, ilman että se voitiin tulkita painostuksen tulokseksi. Adjutantti Nordlundin tuotua Mannerheimin eroilmoituksen Paasikiven kotiin aamulla 4. maaliskuuta 1946 järjestettiin eronpyynnön hyväksymistä varten klo 14 valtioneuvoston istunto, jossa niin ikään virallisesti vahvistettiin esitys valtiopäiville presidentin valitsemisesta eduskunnassa.
Presidentinvaali ja virkaanastuminen
Paasikiveä pidettiin siinä määrin itseoikeutettuna presidentin paikalle, ettei mikään ryhmä edes asettanut muuta kandidaattia. Poikkeuslain nojalla maaliskuun 9. päivänä 1946 eduskunnassa toimitetun vaalin tulos muodostui seuraavaksi: Paasikivi 159 ääntä, Ståhlberg 14, tyhjiä 11, poissa 13. Heti vaalin jälkeen eduskunnan puhemiehistö ja ryhmien puheenjohtajat kävivät tervehdyskäynnillä vastavalitun presidentin luona. Seuraavana oli vuorossa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran johtokunta. Tähän seremoniat toistaiseksi juhlinnan kohteen sairauden vuoksi rajoittuivatkin. ”Minä olin kylmettynyt. Menin heti vuoteeseen. Minulla oli kuumetta.”
Kaksi vuorokautta myöhemmin Paasikivi antoi eduskunnassa juhlallisen vakuutuksensa. Virkaanastujaispuheessaan uusi presidentti lausui tulkitsevansa tapahtuneen vaalin sen ulkopoliittisen suunnan hyväksymiseksi, jota hänen johtamansa kaksi hallitusta olivat noudattaneet, sekä kehotukseksi saman politiikan jatkamiseen. Lähimpänä tavoitteena tulevaisuudessa oli nyt ”lopullisen rauhan saavuttaminen, jonka kautta välirauhansopimuksessa Suomen itsenäisyydelle asetetut rajoitukset poistetaan”. Siihen taas valmisti tietä vielä jäljellä olevien välirauhan määräysten täyttäminen”. Seurusteltuaan valtiosalissa parlamentin jäsenten kanssa presidentti kiirehti Arkadianmäeltä Linnaan tapaamaan korkeimmat siviili- ja sotilasjohdon edustajat, joiden tervehdyksen esitti Carl Enckell.
Hallitusneuvotteluissa ei 13–14. maaliskuuta käyty ”presidentinkierros” tuonut mukanaan oleellista muutosta. Kolmen suuren muodostamaa pohjaa pidettiin edelleen itsestään selvänä lähtökohtana, jota RKP:n edustajat täydentäisivät. Pääministerin henkilön kohdalla SKDL kuitenkin kiristi linjaansa ilmoittaen asettaneensa nyt oman ehdokkaan, Yrjö Leinon. Taipumatta kommunistien suositukseen Paasikivi kutsui heti presidentinkierroksen päätyttyä 14. maaliskuuta puheilleen Urho Kekkosen ja pyysi tätä muodostamaan hallituksen. Kun viimeksi mainittu – saatuaan tietoja SKDL:n piirissä vallitsevista mielialoista – pyysi presidenttiä ensin neuvottelemaan kommunistien kanssa, Paasikivi kieltäytyi. Liioin ei Kekkoselle annettu hänen pyytämäänsä lupaa saada itse alustavasti tunnustella äärivasemmiston suhtautumista, vaan julkinen tehtävänanto seurasi saman tien. Näin presidentti osoitti yleisölle, ettei hän ollut valmis ilman muuta ”hyppäämään” kommunistien ehdokkaaseen.
Kolmen suuren puolueen ”valtuuskunnan” kokouksessa 19. maaliskuuta todettiin yhteisymmärryksen olevan saavutettavissa Kekkosen sijasta Mauno Pekkalan ehdokkuuden pohjalta. Maaliskuun 20. päivänä hallituksenmuodostajan tehtävän saanut Pekkala esitti listansa presidentille muutamaa päivää myöhemmin. Paasikivi puuttui tällöin vain kahteen kohtaan. Ensimmäisen ulkoministerin paikalta Pekkala oli kommunistien tahdon mukaisesti syrjäyttänyt Carl Enckellin vedoten siihen, ettei RKP tunnustanut tätä ”omakseen” vaan halusi virkaan J. O. Söderhjelmin. Eduskuntaryhmän puheenjohtajan John Österholmin mielestä pietarilaissyntyisessä Enckellissä ei ollut muuta ruotsalaista kuin se, että hän puhui huonosti suomea. Puolustusministeriksi taas Pekkala oli päätynyt ehdottamaan puolustusvaliokunnan puheenjohtajaa, kommunisti Nestori Nurmista.
Kumpikaan kandidaateista ei Paasikiven mielestä tullut kysymykseen. Ilman Enckelliä ulkoministeriö jäisi ”orvoksi”. Asiantuntevana ja luotettavana työntekijänä häntä tarvittiin välttämättä rauhanneuvottelujen valmistelussa. Ruotsalaiset saisivat tyytyä häneen ja Törngreniin, koska kolmannelle edustajalle ei jäänyt tilaa. Sventon pysyminen toisena ulkoministerinä olisi niin ikään suotavaa. Sen sijaan kommunisti puolustusministerinä herättäisi yleistä masennusta ja tekisi ulkomaillakin huonon vaikutuksen. Pekkalan olisi syytä pääministerin tehtävän ohella hoitaa myös puolustusministerin virka.
Saavuttuaan seuraavana päivänä Linnaan uusi lista mukanaan Pekkala osoitti ottaneensa pääosin varteen presidentin huomautukset. Carl Enckell ja Reihold Svento jäivät hoitamaan entisiä salkkujaan. Puolustusministeriön kohdalla Paasikiven tahto toteutui sikäli paradoksaalisella tavalla, että virka annettiin sosiaalidemokraattiselle pasifistille Yrjö Kalliselle sen jälkeen kun pääministeri Pekkala oli pidättänyt puolustusministeriön tärkeimmät toimialat itsellään. Osittain tämän järjestelyn tuloksena kommunistien kaavailema armeijan laajamittainen puhdistus asekätkennän jäljiltä jäi toteutumatta. Urho Kekkonen jäi kokonaan hallituksen ulkopuolelle. Hänen seuraajakseen oikeusministerinä tuli SKDL:n Eino Pekkala.
Poliittisesti ministeristö muuttui entistä enemmän ”kolmen suuren” hallitukseksi. Kansandemokraatteja tuli mukaan kuusi (Matti Janhunen, Yrjö Leino, Yrjö Murto, Mauno ja Eino Pekkala ja Reinhold Svento), sosiaalidemokraatteja viisi (Onni Hiltunen, Erkki Härmä, Yrjö Kallinen, Juho Kilpi ja Uuno Takki) sekä maalaisliittolaisia viisi (Lennart Heljas, Lauri Kaijalainen, Vihtori Vesterinen, Paavo Viding ja Taavi Vilhula). Kolmiliiton ulkopuolelta hallitukseen mahtuivat vain ammattiministeri Carl Enckell ja ruotsalaisten Ralf Törngren.
Hallituksen muodostamistapa heijastui myös sen ohjelmassa. Presidentin virkaanastujaispuheen mukaisesti korostettiin nytkin lopullisen rauhanteon lähestymistä. ”Meillä on edessämme aika, jolloin tuleva kohtalomme määrätään.” Muuten ohjelmassa toistettiin kolmen suuren julistusta, sisäpolitiikan osalta tosin entistä jyrkemmin sanakääntein: ”sotapolitiikan jätteet” ja ”fascistiset ainekset” oli julkisesta elämästä hävitettävä, ”taantumuksen juonia” tarkkailtava, asekätköt paljastettava, oikeuslaitoksesta poistettava ”taantumuksellisimmat kansamme viholliset” ja niin edelleen. Toisaalta sosiaali-, talous- ja finanssipolitiikan alalta ei mitään olennaista uutta tuotu esiin, eikä sosialisointia nytkään mainittu.
Kommunistien ja muiden puolueiden välillä luovivan uuden pääministerin arkuus ja haluttomuus puuttua tiukasti asioihin heikensivät luonnollisesti hänen asemaansa ja arvovaltaansa. Tilannetta eivät parantaneet Pekkalan epäsäännölliset elämäntavat, joista Paasikivi häntä jatkuvasti moitti. Tästä taas seurasi pääministerin haluttomuus pitää yllä yhteyksiä presidenttiin ehdottoman välttämättömien asioiden ulkopuolella, mikä taas loukkasi valtakunnan päämiestä. Näin syntyneessä asetelmassa Paasikivi nojautui entistä enemmän omiin luottohenkilöihinsä erityisesti maalaisliiton Vihtori Vesterisen noustessa presidentin ja hallituksen väliseksi yhdysmieheksi.
Kommunistien mielenosoitukset
Suomalaisten keskittyessä hallituksenvaihdoksen ongelmiin suurpoliittinen tilanne oli hyvää vauhtia muuttumassa. Moskovan ulkoministerikonferenssin päätyttyä joulukuussa 1945 länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ilmapuntari näytti jo selvästi laskevaa suuntaa. Jaltassa ja Potsdamissa oli tosin saatu aikaan yleispiirteittäinen etupiirijako, mutta sen todellista sisältöä ja merkitystä ei lännen yleinen mielipide tuntenut.
Yhdysvaltain presidentinvaihdos ja Moskovalle täydellisenä yllätyksenä tullut konservatiivien vaalitappio Englannissa poistivat vuonna 1945 näyttämöltä Stalinin sodanaikaiset aseveljet ja samalla opponentit Rooseveltin ja Churchillin, joiden kanssa hän oli hyvällä menestyksellä ja tasaveroisena partnerina pelannut suurta peliä. Yhteinen vihollinen ei enää samalla tavalla liittänyt Neuvostoliiton diktaattoria lännen uusiin johtajiin Harry S. Trumaniin, James F. Byrnesiin, Clement Attleehen ja Ernest Beviniin. Nämä eivät olleet riittävän voimakkaita (eivätkä todennäköisesti myöskään riittävän kyynisiä) Stalinin peliin. Muutamassa kuukaudessa klassinen kolmikantadiplomatia rämettyi Kremlin valtiaan silmissä koostumukseltaan sekä ennustettavuudeltaan yhä epämääräisemmäksi ja hankalammaksi kokonaisuudeksi. Taustan synkkyyttä lisäsi vielä amerikkalaisten kiistaton ydinasemonopoli.
Kremlin linjan muuttuminen heijastui myös Suomeen. Saapuessaan Helsinkiin lokakuussa 1944 Ždanov oli korostanut alaisilleen, ettei Neuvostoliitolla voinut olla muuta kuin yksi Suomen-politiikka. Keväällä 1946 kenraalieversti joutui kuitenkin sopeutumaan tilanteeseen, jolloin Moskovassa horjuttiin kahden Suomen-politiikan välillä. Yhtäällä oli Ždanovin alkuperäinen, ”maltillinen” linja, toisaalla taas aggressiivisempi asenne, johon osa SKP:n johtoa asetti toivonsa bolševikkipuolueen keskuskomitean uuden kansainvälisen osaston yllyttämänä. Asetelma perustui Moskovaan vuoden 1945 lopussa pysyvästi siirtyneen Ždanovin Georgi Malenkovia ja Lavrenti Berijaa vastaan käymään valtataisteluun, jonka pelinappulaksi myös Suomi joutui.
Kuten on todettu, SKP organisoi touko–kesäkuun 1946 aikana eri puolilla maata yli 200 kansalaiskokousta virkamieskunnan ”demokratisoimiseksi”. Näissä tilaisuuksissa, joihin osallistui kaikkiaan 50 000–60 000 henkilöä, koottiin erityisille kaavakkeille merkittyjä erotettavien nimiä. Niin päästiin listaamaan ”herroja” omakohtaisesti koettujen ”vääryyksien” perusteella. Kysymys ei ollut ainoastaan varsinaisista virkamiehistä kuten poliiseista, papeista ja opettajista vaan myös luottamushenkilöistä aina kunnanvaltuustojen jäseniä myöten. Tällöin ei rajoituttu vain niin sanottuun valkoiseen Suomeen monien tannerilaisten sosiaalidemokraattien joutuessa niin ikään tulilinjalle.
Puhdistusten lisäksi SKP:n joukkokokouksissa vaadittiin Moskovan ohjeiden mukaisesti myös maareformia ja sosialisointitoimenpiteitä. Kesäkuun 4. päivänä Helsingin työpaikoilta saapui 200–300 hengen suuruinen valtuuskunta hallituksen ja eduskuntaryhmien puheille. Joukon käyttäydyttyä SDP:n ryhmähuoneessa meluisan uhkaavasti eduskunnan puhemiehistö päätti vastoin SKDL:n kantaa kieltää vastedes näin suurilukuisten lähetystöjen pääsyn parlamenttirakennuksen sisätiloihin.
Kommunistien kampanja huipentui 7. kesäkuuta 1946 eduskuntatalon ulkopuolelle marssitettuun 30 000 hengen mahtavaan joukkokokoukseen iskulauseineen: ”Pankit, vakuutuslaitokset ja suurteollisuus yhteiskunnan haltuun!”, ”Kulutustarpeiden hintoja alennettava!”, ”Taantumukselliset pois virkapaikoilta!”, ”Laki virkamiesten erottamattomuudesta kumottava!”, ”Fasistit pois armeijasta ja sotaseikkailijat riisuttava aseista!”
Ylimitoitetuin toivein ja suorastaan vallankumouksellisen mielialan kannustamana liikkeelle lähtenyt sekä ajoittain uhkaavasti esiintynyt mielenosoitus lässähti lopulta pahoin puolueen johdon kieltäytyessä astumasta väkivaltakynnyksen yli. Vaadituista ryhmien edustajista vain SKDL:n Hertta Kuusinen saapui parlamenttitalon portaille puhumaan joukoille, jotka aikansa iskulauseita huudeltuaan hajaantuivat syvän pettymyksen tuntein. Mitään kouriintuntuvaa ei ollut saavutettu.
Kevään 1946 tapahtumien seurauksena Paasikivi otti selvästi etäisyyttä kommunisteihin. Äärivasemmisto piti edelleenkin vetää mukaan yhteiskuntaan, mutta se jäi nyt myöhemmän ajan murheeksi, ensi sijalle asetettavan järjestyksen palauttamisen jälkeen. Kommunisteilla ei liioin ollut illuusioita presidentin suhtautumisesta heihin. Mies, jossa he vielä keväällä 1945 näkivät ”suuria kehitysmahdollisuuksia edistyksellisessä mielessä”, oli vuotta myöhemmin muuttunut Ville Pessin silmissä ”hyvin vankaksi taantumuksellisten asianajajaksi”.
Paasikiven ohjelmajulistus 5.6.1946
Valtioneuvoston iltakoulussa 5. kesäkuuta 1946 Paasikivi piti hallituksen jäsenille yksityiskohtaisen puhuttelun, josta samalla muodostui tietynlainen ohjelmajulistus. Mannerheimia olivat jotkut henkilöt aikanaan varoittaneet, että hänen eronsa saattoi johtaa maan anarkiaan. Nyt alkoi pelottavasti näyttää siltä, että tuo ennustus toteutuisi.
Välirauhansopimuksen ehdot oli tarkkaan täytettävä, mutta kaikki mikä meni sen ulkopuolelle, kuului suomalaisille itselleen, ja tästä oli pidettävä ehdottomasti kiinni. Niinpä esimerkiksi kysymystä siitä, oliko jonkin järjestön toiminta ristiriidassa välirauhansopimuksen 21. artiklan kanssa, tuli nimenomaan Suomen viranomaisten harkita. Valvontakomission asettuessa eri linjalle siltä oli pyydettävä perustelut kannalleen. Edessä olevan lopullisen rauhan yhteydessä täytyi tärkeimpänä tavoitteena pitää Suomen suvereniteetin palauttamista, jota Neuvostoliittokaan tuskin vastustaisi. Kansakunnan piirissä havaittava epäluottamus ja pelko maan tulevaisuudesta oli saatava poistetuksi. Sisäpolitiikan alalla presidentti oli pannut merkille lukuisia negatiivisia, jopa hajoamiseen viittaavia oireita. Nyt huhuttiin jo muun muassa nuorisoseurojen, partiopoikajärjestön ja marttayhdistysten hajottamisesta. Huonoon suuntaan vaikuttivat myös Valpon yritykset valtuuksiensa laajentamiseksi.
Paasikivi keskittyi nyt ajankohtaisesti tärkeimpänä pitämäänsä asiaan, eduskunnalle ”räikeitä” vaatimuksia esittäneen äärivasemmiston ulkoparlamentaariseen painostukseen:
”Meidän on jyrkästi pidettävä kiinni siitä, että eduskunnan kokoonpano määrää politiikan kaikissa asioissa. Se on meidän demokratiaamme ja se on todellista demokratiaa. Ulkoparlamentaarinen menettely ei sovellu meidän valtiojärjestykseemme. Eikä se ole tarpeen, koska eduskunta valitaan yleisellä ja yhtäaikaisella äänioikeudella ja eduskunnasta riippuu hallitus ja politiikka. Kansan ääni pääsee täysin vaikuttamaan. Kansa lausuu vaaleissa mielensä. Nyt on ensi vaaleihin saakka noudatettava nykyisen eduskunnan kokoonpanoa. Ensi vaaleissa uusi eduskunta. Sitten eletään sen mukaan.”
