Fagerholmin hallitus
Saavuttuaan presidentinesittelyä ja valtiopäivien päättäjäisiä varten Kultarannasta Helsinkiin Paasikivi otti 13. heinäkuuta 1948 vastaan eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin, jolle hän korosti sosiaalidemokraattien ”selvän asenteen” välttämättömyyttä. ”Kommunisteja ei saa ottaa sisäministeriksi eikä muihin avainasemiin. Tämä kanta on ryhmien lujasti esitettävä. Minä sen sitten hyväksyn.” Saman viestin sai tuntia myöhemmin presidentin maalaisliittolainen luottamusmies Vihtori Vesterinen, joka lupasi valvoa asiaa omassa ryhmässään.
Paasikivi ryhtyi kaavailemaan uutta hallitusta 19. heinäkuuta. Tuolloin sosiaalidemokraatit lupautuivat kannattamaan Kekkosta eduskunnan puhemieheksi ja saivat vastapalvelukseksi maalaisliiton tuen pääministeriehdokkaalleen K.-A. Fagerholmille. Kun maalaisliiton taholla ei ilmennyt erityisiä ongelmia, Fagerholm keskittyi neuvottelemaan ennen muuta SKDL:n kanssa. Saatuaan tietää SKDL:n suunnittelevan Hertta Kuusista ulkoministeriksi presidentti Paasikivi puuttui asiaan.
Nimitys olisi vaarallinen ja herättäisi koko maailmassa ihmetystä heikentämällä Suomen erikoisasemaa ja viemällä maata yhä enemmän itäblokkiin. Kuusisen ehdokkuus osoitti ”ravassa ja sonnassa oltavan jo niin syvällä, että se kohta yltää minua suuhun”. Käytännössä saataisiin isä Otto Wille johtamaan asioita. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton hyväksyessä tällaisen järjestelyn hän pidättäisi itsellään oikeuden luopua presidentinvirasta. Carl Enckellille kurjaa mielialaansa purkava Paasikivi ilmoitti häpeävänsä Suomen kansan puolesta. Oli ”hirmuista” olla valtionpäämiehenä,
joka Porilaisten marssin kaikuessa ja adjutantin saattamana saapui juhlatilaisuuksiin, mutta ei käytännössä merkinnyt mitään. Virka pitäisi lakkauttaa ja siirtyä Sveitsin kaltaiseen järjestelmään. Raivostumisen hetkenä sinkoamaansa aloitteeseen Paasikivi ei kuitenkaan käytännössä palannut.
Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän oltua koolla käytännöllisesti katsoen koko päivän 28. heinäkuuta tilanne alkoi illan suussa selvitä. Molempien puolue-elinten yksimielisen päätöksen mukaan kommunisteille ei luovutettaisi sisä-, ulko- eikä kauppaministerin salkkuja, jotka tässä järjestyksessä sisältyivät SKDL:n ensisijaisiin vaatimuksiin. Fagerholmin ilmoituksen mukaan hallitusneuvottelut olivat näiden kynnyskysymysten ympärillä muuttuneet yhä jyrkkäsävyisemmiksi. Niitä ei ollut lieventänyt hänen ”puolittain omin lupinensa” SKDL:lle tarjoamansa viides ministerintuoli. Vastaukseksi saatiin, ettei mitättömiä salkkuja otettaisi vastaan. Sosiaalidemokraattien mielestä taas kommunistien vaatimusten hyväksyminen olisi merkinnyt vielä ”hullumpaa” ratkaisua kuin Pekkalan hallituksen aikainen asetelma. Omaa puoluetta ja maan yleistä mielipidettä ajatellen torjuttiin myös SKDL:n ehdotus yhteisen ”työväenhallituksen” perustamisesta.
Erityistä epäluuloa sosiaalidemokraateissa herätti SKDL:n takertuminen sisäministerin salkkuun. Samaan suuntaan vaikuttivat epäilyt kommunistien turvautumisesta tahalliseen ajanpeluuseen ulkoparlamentaarisen joukkoliikkeen käynnistämiseksi, mikä taas johti ajatukset edellisen kevään tapahtumiin Prahassa. Siksi hallitusratkaisu piti saada aikaan nopeasti. Juuri nämä näkökohdat kasvattivat painetta sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ripeään muodostamiseen. SDP:n puoluetoimikunta päätyi lopullisesti vähemmistöhallituksen kannalle illalla 28. heinäkuuta pitämässään kokouksessa ja ajatus saavutti myös presidentti Paasikiven ja porvarillisten puolueiden hyväksynnän.
Paasikivelle Fagerholm oli selkeästi todennut, että jos SKDL asettuisi kielteiselle kannalle, SDP ei – torjuttuaan jo aikaisemmin vasemmistolaisen ”työväenhallituksen” – lähtisi liikkeelle pelkästään maalaisliiton kanssa. Tällöin jouduttaisiin työväestön piirissä taktisesti epäedulliseen asemaan, mikä saattoi edistää kommunistien tavoitteita. Kenties nämä pyrkivätkin juuri siihen? Viimeksi mainittua näkökohtaa Paasikivikään ei kiistänyt, vaikka hän asettikin etusijalle mahdollisimman laajapohjaisen hallituksen. Oli tärkeätä, etteivät sosiaalidemokraatit menettäisi kannatustaan vaan päinvastoin lisäsivät sitä. Jo ennen vaaleja presidentti oli todennut vain SDP:n pystyvän estämään Tšekkoslovakian kaltaisen kehityksen Suomessa. ”Meidän sosiaalidemokraattimme ovat luotettavia. He eivät anna perään niin kuin Tšekkoslovakiassa.” Maalaisliiton suuremmasta vaalivoitosta huolimatta Paasikivi juuri tämän asenteensa pohjalta päätyi asettamaan luottomiehensä K.-A. Fagerholmin etusijalle hallituksen muodostajana.
Fagerholmin raportin saatuaan presidentti kutsui saman tien maalaisliiton hallitusneuvottelijat Juho Koiviston, V. J. Sukselaisen ja Toivo Ikosen. ”Turhan hälinän välttämiseksi” kabinetti oli Paasikiven mielestä syytä pystyttää mahdollisimman nopeasti. Kerrottuaan Fagerholmin SKDL:n kanssa käymistä neuvotteluista presidentti tiedusteli keskustelukumppaniensa valmiutta hallituksen muodostamiseen entiselle pohjalle. Vastaus oli suoralta kädeltä kielteinen, sillä maalaisliittolainen hallitusneuvottelija ei voisi tarjota kommunisteille sen enempää kuin Fagerholmkaan. Puolueen edustajan asettuminen vasemmistoenemmistöisen ministeristön johtoon olisi avannut kaikkea muuta kuin lupaavia näköaloja.
Maalaisliiton oikeistosiipeen lukeutuvat hallitusneuvottelijat Erkki Koivisto, V. J. Sukselainen ja Toivo Ikonen yhtyivät Paasikiven käsitykseen sosiaalidemokraattisen vähemmistökabinetin pikaisen perustamisen suotavuudesta. Muuta vaihtoehtoa ei maalaisliiton taholla ainakaan toistaiseksi nähty. Puolue ei asettuisi ennakolta vastustamaan hanketta vaan arvioisi tulevaisuudessa hallitusta sen tekojen mukaan. Virallisesti Fagerholm sai hallitusneuvottelijan tehtävän vielä samana iltana ja toi valmiin ministerilistan Paasikivelle seuraavana päivänä (29.7.). Hallituksen vaihtoon liittyvät seremoniat vietiin lävitse saman iltapäivän kuluessa.
Presidentin kiirehtimisen taustana oli osaltaan kyllästyminen kommunisteihin ja heidän tarkoitusperiinsä kohdistunut epäluulo. Vaaleja edeltäneitä jännitystäyteisiä kuukausia hän ei enää halunnut kokea uudelleen. Hallitus oli vihdoinkin muodostettava kokoonpanoltaan sellaiseksi, että siihen saattoi luottaa. Toisin sanoen maata täytyi voida hallita myös ilman kommunisteja. Tässä mielessä Paasikivi oli pitkään (”jo riittää” -kampanjasta saakka sekä erityisesti kevään 1948 uhkaavina viikkoina) tottunut nojautumaan sosiaalidemokraatteihin, joita ilman tilanne ei hänen käsityksensä mukaan pysyisi hallinnassa.
Presidentin kannalta suhteellisen suotuisa lopputulos ei kuitenkaan anna aihetta johtopäätökseen, että Fagerholmin SKDL:n kanssa käymät keskustelut olisivat olleet vain sinänsä välttämättömänä pidettyä ”teatteria”. Kommunistien tyytyminen vaalituloksen mukaiseen osuuteen hallituspaikoista – ilman tiettyjä avainministeriöitä – olisi toki kaikesta huolimatta edistänyt yleistä vakiintumista maassa. Tässä mielessä on ymmärrettävä sekä presidentin että pääministeriehdokkaan osoittama suhteellinen pitkämielisyys ja valmius jopa tietyn ”yliedustuksen” (viisi paikkaa) myöntämiseen SKDL:lle.
Kaikki kuitenkin kaatui voimansa ja merkityksensä yliarvioineen äärivasemmiston jyrkkyyteen. Isälleen Otto Willelle Hertta Kuusinen luonnehti jälkikäteen tilannetta:
”Olemme tehneet vakavia virhelaskelmia, laiminlyöneet tilaisuuksia, tehneet taktillisia virheitä, ellei suorastaan strategisestikin vääriä päätelmiä. Olemme sitä mitä olemme, kokematon sodanjohto, jolla ei ole edes yhtään kunnon kenraalia … Kun vastapuolena työväenluokan hajanaiselle armeijalle ja heikolle johdolle on häikäilemätön ja taitavakin vastapeluri, niin tappioita tulee väkisin.”
Suomen Akatemia
Koettelemusten keskellä Paasikiven mieltä kohotti 29. marraskuuta 1948 Yliopiston juhlasalissa järjestetty vastaperustetun Suomen Akatemian ”kaunis” vihkiäisjuhla, jossa hän Tasavallan presidenttinä piti puheen. Tilaisuus palautti vanhan herran mieleen edellisen kevään yhteenoton hänen torjuessaan Mauno Pekkalan hallituksen aikana äärivasemmiston yrityksen poistaa nimitettävien akateemikkojen listalta ”liian oikeistolaiset” Rolf Nevanlinnan, V. A. Koskenniemen ja Yrjö Kilpisen. Kampanjaa johtivat SKDL:n Raoul Palmgren ja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Vasemmistoa myötäillyt Urho Kekkonen joutui presidentin puhutteluun, josta ”uhrin” oman kertoman mukaan ei puuttunut rajuutta:
”Paasikivi suuttui niin perkeleesti. Huusi, että mitä sinä sekaannut kulttuuriasioihin. Mitä saatanaa sinä niistä ymmärrät. Sitten hän löi nyrkillä pöytään niin, että mustepullo kaatui ja muste levisi ei vain pöydälle, vaan myös lattialle.”
Kekkosen jouduttua maaliskuussa 1948 lähtemään YYA-neuvotteluihin Moskovaan hän ei ollut kotimaassa asian tullessa 25. maaliskuuta 1948 ratkaisuun valtioneuvostossa. Ministereille presidentti korosti, että akatemialain mukaan kysymykseen tulivat vain tieteelliset ja taiteelliset ansiot. Niiden arviointiin valtioneuvoston jäseniltä puuttui pätevyys. Poliittisilla näkökohdilla taas ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Tiedemiehinä Rolf Nevanlinna ja kommunistien niin ikään arvostelema A. I. Virtanen olivat kaiken kiistan yläpuolella. V. A. Koskenniemi puolestaan sijoittui ehdottomasti Suomen runoilijoiden kärkeen. Vedoten myös Kansalliseen Elämäkerrastoon sisältyvään musiikkiarvostelija Evert Katilan artikkeliin muinainen kuoronjohtaja Paasikivi kohotti Yrjö Kilpisen laulusäveltäjänä Franz Schubertin ja Hugo Wolfin luokkaan unohtamatta liioin – Saksasta puhumattakaan – hänen myös anglosaksisista maista saamiaan kiittäviä arvosteluja. Kilpisen pätevyydestä Akatemian jäseneksi ei presidentin mielestä siten ollut epäilyä.
Niinpä Paasikivi akatemialautakunnan ehdotuksen mukaisesti ja läpikäymiinsä asiantuntijalausuntoihin viitaten nimitti virkoihinsa akateemikot kuvanveistäjä Väinö Aaltosen, metsäntutkija Yrjö Ilvessalon, filosofi Eino Kailan, säveltäjä Yrjö Kilpisen, runoilija V. A. Koskenniemen, taidehistorioitsija Onni Okkosen, kielentutkija Y. H. Toivosen, kemisti A. I. Virtasen, matemaatikko Rolf Nevanlinnan ja tähtitieteilijä Erik Palménin. Näin Paasikivi oli arvovallallaan ajanut hankkeen läpi. Akatemia-ajatusta sinänsä kannattaneen, mutta jäsenyyskysymyksessä osittain eri linjalla olleen Kekkosen revanssi nähtiin vuonna 1964, jolloin hän vuorostaan presidentin arvovallan turvin päätyi lakkauttamaan niin sanotun vanhan Suomen Akatemian.
Kemin ”veritorstai”
Äärivasemmisto tunsi asemansa heikoksi ilman Neuvostoliiton riittävän voimakasta tukea. Itsenäisyyspäivävastaanotolla Moskovassa 6. joulukuuta 1948 lähettiläs Cay Sundström tiedusteli kärsimättömästi ulkoministeriö MID:n osastopäälliköltä ja entiseltä Helsingin-lähettiläältä Pavel Orlovilta, miksi Neuvostoliitto ei reagoinut voimakkaammin ”rauhansopimuksen rikkomuksiin” Suomessa, kun kerran lehtikirjoitukset eivät tehonneet. Tyly vastaus kuului, että neuvostohallitus tiesi itse parhaiten, milloin tai miten reagoi tai oli reagoimatta.
Orlovin Sundströmille antama vastaus on sopusoinnussa sen viileyden kanssa, jolla Moskovan ulkoministeriö suhtautui kovaa linjaa edustaneen Helsingin-lähettiläänsä Grigori Savonenkovin raportteihin. Kesän eduskuntavaalien tulos ei tietenkään vahvistanut kenraalin asemaa, olihan hän jo Suomeen lähtiessään saanut tehtäväkseen edistää ja lujittaa kansandemokraattien vaalikampanjaa. Selittämisen aihetta siis riitti, ja asemastaan huolestuneen Grigori Savonenkovin raporttien ”punaiseksi langaksi” tulikin väite ”taantumuksen offensiivista” ja K.-A. Fagerholmin hallituksen orientoitumisesta rauhansopimuksen ja YYA-paktin velvoitusten vastaisesti kohti angloamerikkalaista imperialistista blokkia. Vuoden 1949 keväällä kenraali oli jo valmis suosittelemaan, että harkittaisiin valmistelevia toimenpiteitä YYA-sopimuksen mukaisten konsultaatioiden käynnistämiseksi.
Skandinavian kokonaistilanteen valossa Savonenkovin yksioikoinen linja ei kuitenkaan sopinut Moskovalle. Kommentoidessaan raporttia MID:n Pohjoismaiden osaston päällikkö Abramov totesi sen ”alarmistisuudessaan liioitelluksi”. Lähettilään suositukset olivat niin ikään liian ylimalkaisia ja vaativat muokkausta sekä täsmentämistä tulevaa kehitystä silmällä pitäen. Yhtä kylmän vastaanoton sai Savonenkovin 25. kesäkuuta 1949 ulkoministeri Adrei Vyšinskille tekemä ehdotus Neuvostoliiton virallisesta puuttumisesta vastikään tapahtuneeseen Hella Wuolijoen erottamiseen Yleisradion pääjohtajan virasta. Muutenkin Suomessa oli syyllistytty ”demokraattisten ainesten” syrjintään. Ulkoministeriön kollegio kuitenkin hylkäsi aloitteen ja antoi Savonenkoville ohjeet ”olla sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin”.
Savonenkovin palattua Helsinkiin maaliskuussa 1949 Hertta Kuusinen ja Ville Pessi joutuivat tunnustamaan, että suurta liikettä saatiin vielä odottaa. Hanke edistyikin kevään ja kesän aikana varsin kivuliaasti. Tilanne kärjistyi vasta elokuussa 1949 Kemissä ja silloinkin lähinnä paikallisista syistä sikäläisten palkkaerimielisyyksien pohjalla. Työnantajien suostuttua myönnytyksiin, ja kun toisaalta valtakunnallisissa puitteissa tapahtuva liikehdintä ei näyttänyt pääsevän käyntiin, SKP alkoi kypsyä sovintoon myös Kemissä.
Varmuuden vuoksi Ville Pessi ja Inkeri Lehtinen lähtivät 9. elokuuta 1949 kysymään neuvoa kenraali Savonenkovilta. Kun Moskovan yleisohjeet ilmeisestikin pitivät sisällään K.-A. Fagerholmin hallituksen horjuttamisen ja lakkoliikkeen rohkaisemisen, SKP:n sovintovalmius ei sopinut tähän kuvioon. Niinpä kenraali kehottikin vieraitaan lisäämään vaatimuksiaan niin, että varmistettaisiin lakon jatkuminen. Lähdettyään itse kysymään neuvoa ei SKP:n edustajilla ollut muuta mahdollisuutta kuin totella.
SKP:n jyrkennettyä Savonenkovin ohjeiden mukaisesti linjaansa tilanne kärjistyi 18. elokuuta 1949 Kemissä kaksi kuolonuhria vaatineisiin niin sanotun ”veritorstain” tapahtumiin. Kirjallisuudessa jo seikkaperäisesti kuvattujen, moninaisten vaiheiden jälkeen lakkoliike kääntyi viimein tappioksi. Lopputulos näytti osoittavan, ettei kommunisteilla ollut Suomessa mahdollisuuksia päästä omin voimin valtaan. Neuvostoliiton syrjässä pysymisen vahvisti Moskovasta palanneen Hertta Kuusisen useaan otteeseen toistama viesti, joka korosti, ettei Suomessa voitu puhua vallankumouksellisesta tilanteesta. Sen sijaan tarvittiin sitkeätä ja kärsivällistä työtä sekä lisää joukkoja.
Kesän 1949 kriisiä Paasikivi seurasi sivusta, Kultarannasta käsin. Elokuun 19. päivänä siellä pidettiin myös normaali presidentinesittely, minkä lisäksi hallituksen jäsenet, muun muassa pääministeri K.-A. Fagerholm ja työministeri Eemil Huunonen, aika ajoin informoivat valtion päämiestä puhelimitse tilanteen kehityksestä. Jo elokuun alussa (3.8.) Kultarannassa kävi myös puolustusvoimain komentaja, kenraali Sihvo tekemässä selkoa tietoonsa tulleista kommunistien hankkeista. ”Olimme yhtä mieltä siitä että laillinen järjestys on ylläpidettävä. Se on meidän molempien velvollisuus.”
”Veritorstain” tapahtumista Fagerholm raportoi puhelimitse suoraan Paasikivelle luonnehtien asemaa vakavaksi. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, ”sillä jos kommunistit saavat terrorisoida yhteiskunnan, niin silloin kaikki [on] lopussa”. Valtionjohto varautui pahimpaan sosiaalidemokraattien ja armeijan ollessa jälleen etulinjassa. Presidentti lykkäsi Sihvon pyynnöstä vuorokaudella paluutaan Helsinkiin ja Kultarannan edustalle ilmaantui tykkivene. SKDL:n Suomen Naisten Demokraattisen Liiton edustajien kanssa hän keskusteli vielä 7. syyskuuta 1949 pitkään Kultarannassa perustellen hallituksen linjaa ja laillisten muotojen noudattamisen tärkeyttä. Kemin tapaukset tultaisiin tarkoin tutkimaan totuuden selville saamiseksi.
Hallitus oli jälleen tehnyt presidentille mahdolliseksi pysytellä selkkauksen ylä- ja ulkopuolella samalla kuitenkin antaen tukensa Fagerholmin ja hänen kollegojensa ponnisteluille. Paasikiven tuntemaa arvostusta osoittaa hänen päiväkirjamerkintänsä 19. elokuuta 1949. ”Tätä kommunistien hyökkäystä [Kemissä] ja lakkoja ei mikään muu hallitus kykenisi hoitamaan kuin sosiaalidemokraattinen”.
Paasikivi ja ”sotasyyllisten” vapauttaminen
Vuoden 1945 sotasyyllisyyslakia säädettäessä presidentti Mannerheim ja pääministeri Paasikivi olivat pitäneet huolen siitä, että tekstiin tuli mukaan nimenomainen maininta presidentille kuuluvasta armahdusoikeudesta. Rangaistuksen täytäntöönpanoasetuksen mukaan oikeusministeriöllä oli normaaliin tapaan valtuudet laskea vanki ehdonalaiseen vapauteen, kun puolet rangaistusajasta oli kärsitty. Lyhyimmät vankeustuomiot saaneiden Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan osalta tämä raja saavutettiin 21. helmikuuta 1947, siis runsaan viikon kuluttua Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisesta mutta ratifiointiprosessin ollessa vielä kesken.
Hankittuaan Paasikiven luvan puoluetovereitaan auttamaan pyrkivä Kekkonen kävi tapaamassa oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ylijohtajaa Valentin Soinetta, joka tämän perusteella teki 21. helmikuuta 1947 esityksen Kukkosen ja Reinikan päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen. Hankkeesta vihiä saaneen SKP:n pää-äänenkannattajan Työkansan Sanomien nostettua asiasta presidentin mielestä ”suuren huudon ja elämän” häncilmoitti pääministeri Mauno Pekkalalle kannattavansa molempien vankien vapauttamista, koska se rauhoittaisi ei-kommunistisen väestön mielialoja ja vahvistaisi vallitsevaa poliittista suuntausta lisäämällä kansan luottamusta hyviin väleihin Neuvostoliiton kanssa. Oikeuskansleri Toivo Tarjannetta presidentti evästi huomauttamalla asian oikeudellisesta luonteesta, koska lakia tuli soveltaa kaikkiin kansalaisiin samalla tavalla.
Soineen aloitteen perusteella vankien keskuudessa vallitsi helmikuussa 1947 optimistinen käsitys ”ensimmäisten sotasyyllisten” jo pian tapahtuvasta vapauttamisesta. Lehtikirjoitusten hälyttämän kenraali Grigori Savonenkovin kutsuttua oikeusministeri Eino Pekkalan valvontakomissioon tämä joutui lupaamaan, ettei asiaa ratkaista ”ilman että komissiolle ilmoitetaan”. Hankkeen eteneminen pysähtyi nyt.
Rauhansopimuksen tultua ratifioiduksi ja vuorokautta ennen valvontakomission poistumista Helsingistä maalaisliiton Juho Koivisto ja Juho Niukkanen saapuivat 25. syyskuuta 1947 Paasikiven puheille pyytämään Kukkosen ja Reinikan vapauttamista. Paasikivi otti sitten asian esille 3. lokakuuta pääministeri Mauno Pekkalan ja oikeusministeri Eino Pekkalan kanssa. Tällöin presidentti sai kuulla Kukkosen ja Reinikan rangaistusajasta kuluneen viisi kuudesosaa 21. lokakuuta mennessä. Ajankohta oli siten sopiva heidän päästämiseensä ehdonalaiseen vapauteen. Näin myös meneteltiin. Lopullisesti molemmat armahdettiin 8. toukokuuta ja 1. heinäkuuta 1948 (siis vielä Pekkalan hallituksen aikana).
Lokakuisessa keskustelussaan Pekkalan veljesten kanssa valtion päämies niin ikään kehotti heitä harkitsemaan puolet rangaistusajastaan kärsineen Henrik Ramsayn vapauttamista. Lähestyvät joulunpyhät tarjosivat vapauttamiselle hyvin sopivan ajankohdan. Oikeusministeri Eino Pekkala myönsi itsekin ajatelleensa näin ja hankki varmuuden vuoksi vielä veljensä Maunon suostumuksen. Niinpä Henrik Ramsay vapautui 23. joulukuuta 1947. Lopullinen armahdus tapahtui Fagerholmin hallituksen aikana 3. syyskuuta 1948.
Uusi eduskunta ja Fagerholmin vähemmistöhallituksen nousu valtaan kesällä 1948 merkitsivät vangittujen kannalta käännettä parempaan. Lähes ensitöikseen oikeusministeri Tauno Suontausta vieraili vankilassa ilmoittaen, että jäljellä olevat ”sotasyylliset” pääsisivät automaattisesti vapauteen, kun puolet rangaistuksesta oli kärsitty. Vankien liikkumisoikeuksia ja muita määräyksiä väljennettiin niin ikään käynnin jälkeen. Kivimäen kohdalla ehdonalaiseen vapauteen pääsy koitti siten 21. elokuuta 1948.
Telkien takana olivat tämän jälkeen vielä Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies ja Väinö Tanner. Tannerin päästyä (yhdessä Linkomiehen kanssa) määräpäivänä vapauteen kommunistilehdissä puhkesi odotettu myrsky, jota Neuvostoliiton tiedotusvälineet säestivät. Eduskunnassa joukko SKDL:n kansanedustajia Ville Pessi etunenässä esitti kysymyksen Tannerin ja Linkomiehen sekä asekätkijöiden johtomiesten Valo Nihtilän ja Usko Haahden vapauttamisesta. Kyselyn kärki kohdistui siihen, etteivät tuomitut olleet tunnustaneet toimintansa ”rikollista luonnetta”. Eritoten Tanner luonnehti vapautumisensa jälkeen antamissaan julkisissa lausunnoissa sodanjälkeistä tilannetta ”häikäilemättömän vähemmistön terroriksi”, jolla hän tarkoitti henkilöönsä kohdistunutta kommunistien painostustoimintaa. Tätä käytettiin todisteena asenteen pysymisestä ennallaan, kun taas ehdonalaiseen vapauteen pääsyn tulisi edellyttää mielialan muutosta. Oikeusministeri Suontausta vastasi kyselyyn heti seuraavana päivänä todeten vapauttamisen tapahtuneen täysin lainmukaisesti.
Käydessään 22. joulukuuta 1948 Paasikiven puheilla ehdottamassa ”sotasyyllisten” armahtamista oikeusministeri Suontausta oli samalla jättänyt Kivelän sairaalassa hoidettavana olevaa Risto Rytiä koskevan, ylilääkäri Pauli Soisalon laatiman lääkärintodistuksen. Sen mukaan entiseltä presidentiltä oli 21. lokakuuta 1944 suoritetussa leikkauksessa poistettu mahalaukussa sijainnut suuri, pahanlaatuinen kasvain. Tällöin jouduttiin leikkaamaan pois noin kaksikolmasosaa mahalaukusta ja yhdistämään jäljelle jäänyt osa ohutsuoleen. Toistaiseksi ei vielä pystytty varmuudella sanomaan, oliko kysymyksessä syöpä. Uudelleen pahentuneiden vatsavaivojen vuoksi, joita täydensi nivelreumatismi sekä siitä todennäköisesti alkunsa saanut sydänlihasvika, potilas oli 21. lokakuuta 1948 jouduttu siirtämään vartioinnin alaisena Kivelän sairaalaan. Joulukuun 21. päivänä 948 ”kunnian ja omantunnon kautta” vakuuttamansa lausunnon Soisalo päätti:
”Kaiken ylempänä sanotun sekä sen perusteella, mitä olen havainnut entistä presidenttiä Risto Rytiä hoitaessani, olen tullut siihen käsitykseen, että mahdollisuudet hänen terveytensä säilymiseen vankilan oloissa ovat sangen vähäiset muun muassa siitä johtuen, että hänen olisi luonnollisestikin jatkuvasti saatava erikoista dieettiruokaa useina pieninä aterioina päivässä. Vankilassa vallitsevan viileyden ja vetoisuuden vuoksi näyttää mielestäni myös hänen niveliensä kunnossapysyminen kyseenalaiselta.”
Toivuttuaan kuukauden kestäneestä sairaudestaan (”noidannuoli” ja professori Beckerin diagnostisoima vatsahaavan alku) presidentti otti 11. helmikuuta 1949 Rytin asian puheeksi pääministerin kanssa. Fagerholmin mielestä eduskuntaryhmien tuli olla asiassa mukana ja tehdä ”oikea” päätös. Niinpä hän otti tehtäväkseen tunnustella mielialoja ryhmissä, minkä jälkeen presidentti kutsuisi puheenjohtajat luokseen vahvistamaan sen, mitä he ennen joulua olivat hänelle esittäneet. Omalta osaltaan valtioneuvosto varmisti selustaansa hankkimalla entisen presidentin asiasta Korkeimman oikeuden lausunnon. Sen mukaan ei ollut oikeudellisia esteitä Risto Rytin vapauttamiselle tilanteessa, jossa jatkuva säilyttäminen rangaistuslaitoksessa voi vaarantaa mahdollisuudet hänen terveytensä säilymiseen.
Hallituksen epäröidessä Pauli Soisalo antoi 17. maaliskuuta 1949 uuden lääkärinlausunnon, jossa hän totesi Rytin tilassa tapahtuneen viimeisten puolentoista kuukauden aikana käänteen huonompaan suuntaan. Osoituksena siitä olivat kivut vatsassa vähäisenkin ruoan nauttimisen jälkeen ja jatkuva laihtuminen. Soisalon mukaan ”ylläsanottu osoittaa, että potilaan mahan jäännöksessä ja ohutsuolessa sijaitseva tautiprosessi ei hoidosta huolimatta ole tullut paremmaksi vaan päinvastoin kehittynyt huonompaan suuntaan. Ilman muuta on selvää, että potilaan vangittuna pitäminen ei voi olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä”. Paasikivelle Soisalo luonnehti vielä suullisesti tautia ”pysyväiseksi”.
Maaliskuun 19. päivänä 1949 Fagerholm saattoi raportoida eduskuntaryhmien (kansandemokraatteja lukuun ottamatta) pysyneen jo marraskuussa ilmaisemallaan kannalla Rytin vapauttamisen tarpeellisuudesta. Rakoilua esiintyi kuitenkin sikäli, että periaatteellisesta hyväksymisestään huolimatta RKP:n ryhmä ehdotti nojautumista pelkästään lääkärintodistuksiin, jolloin ryhmien kantoja ei tarvitsisi mainita. Muussa tapauksessa vain politisoitaisiin varsinaiselta luonteeltaan hallinnollinen asia. Rytin terveydentilaa koskeva selonteko riitti, ja humanitaarisesta näkökulmasta toimenpide oli selvä.
Neuvostoliiton varjo laskeutui kuitenkin raskaana suomalaisten päättäjien ylle. Huolestunut Cark Enckell otaksui venäläisten nostavan Rytin asiasta ”suuren sodan”, ja varovaisuutta suositteli myös toinen idänpolitiikan asiantuntija Reinhold Svento. Fagerholm jopa asetti kysymyksen, turmelisiko armahtaminen pysyvästi Suomen suhteet Neuvostoliittoon. Paasikivelle hän esitti ajatuksen, että presidentti sanelisi valtioneuvoston pöytäkirjaan laajahkon selonteon molempien hoitavien lääkärien (professori Pauli Soisalon ja kirurgiaa edustavan L. J. Ollonqvistin) lausuntojen sisällöstä. Paasikivi hyväksyi ehdotuksen ja lupasi asettua vielä yhteyteen asiantuntijoiden kanssa.
Valtioneuvoston lykättyä asian presidentille hän laati kokonaan uuden, armahdusta koskevan kommunikealuonnoksen, jonka hän sitten viimeisteli yhdessä professori Soisalon kanssa. Erityisesti Paasikiven korviin jäi kaikumaan ylilääkärin suullinen lausuma: ”Se, joka esillä olevien todistusten jälkeen vastustaa Rytin vapauttamista, ei ole ihminen.”
Huhtikuun alussa vankeinhoito-osaston ylilääkäri Sven Erkkilä ryhtyi selvittämään mahdollisuuksia Rytin siirtämiseen Kivelän sairaalasta takaisin vankilaan, koska yksityislääkäreillä oli tapana pitää vankipotilaita sairaalassa ”mahdottoman kauan”. Paasikivi sai nyt uutta pontta armahdushankkeeseen. Uutena kantona kaskessa oli tällä kertaa se, että SDP kytki Rytin kysymykseen myös ehdonalaisuuteen päässeiden ”sotasyyllisten” täydellisen armahduksen. Tanner olisi saanut kansalaisluottamuksensa takaisin vasta vuonna 1952, mutta sosiaalidemokraatit halusivat hänet jo nyt Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajaksi, vaikka muun muassa edistyspuolueen taholla asiaa pidettiin poliittisesti uskallettuna. Siksi monet SDP:n edustajat pitivät tarkoituksenmukaisena asettaa Rytin armahtamiselle antamansa kannatuksen ehdoksi Elannon edustajiston porvarillisten ryhmien suostumuksen Tannerin valintaan. Armahduksesta koituvaa taakkaa ei haluttu kantaa, jos porvarit osoittaisivat penseyttä muita ”sotasyyllisiä” kohtaan.
Hallituksessa mielipiteet kuitenkin jakaantuivat. Presidentin läsnä ollessa 13. huhtikuuta 1949 pidetyssä epävirallisessa neuvottelutilaisuudessa vain ministerit K.-A. Fagerholm, Tyyne Leivo-Larsson, Aarre Simonen ja Aimo Aaltonen kannattivat oikeusministeri Tauno Suontaustan esitystä hetimiten tapahtuvasta armahduksesta. Ministerit Kaisa Raatikainen, Reino Oittinen, Erkki Härmä, Onni Peltonen ja Onni Hiltunen puolestaan pitivät ehdotusta arveluttavana mutta lupasivat olla jättämättä pöytäkirjaan vastalausetta, jos presidentti ratkaisisi asian. Ministerien Emil Skog, Uuno Takki ja Onni Toivonen muodostama kolmikko taas halusi hankkeen siirtämistä tuonnemmaksi.
Lopullista päätöstä odottanut, viivytyksen taustasta tietämätön Paasikivi raivostui, jolloin lähimmäksi kohteeksi joutui lykkäystä ehdottanut ministeri Emil Skog. Tämän muistelmien mukaan:
”Presidentti nousi ylös, löi salkun pöytään ja huusi, ettei hän ota enää koko kysymystä esille. Hän eroaa presidentin toimesta ja kehottaa oikeusministeri Suontaustaa laatimaan kirjelmän hänen erostaan ja suunnitelman uuden presidentin vaalin ajankohdasta. Sitten hän kääntyi jälleen minuun päin: ’Ryti sairastaa syöpää [mikä ei pitänyt paikkaansa] ja on kuolemansairas. Te, puolustusministeri, olette vastuussa, jos hän kuolee vankilassa.’ Tämän myrskyn raivotessa me olimme hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään.”
Presidentti kokosi paperinsa ja lähti tiehensä jättäen ministerit ihmettelemään. Silminnäkijän kuvauksen mukaan valtioneuvoston istuntosalista ulos tullut, presidentin raivokohtauksen pahoin pelästyttämä oikeusministeriön esittelijä vapisi vielä eteisessä poistuessaan. Tannerin tultua valituksi Elannon hallintoneuvoston johtoon armahduskysymyskin lopulta laukesi. Hallituksen iltakoulu kokoontui 18. toukokuuta 1949 Smolnassa. Tässä tilaisuudessa pääministeri tiedusteli vuorotellen jokaisen ministerin kantaa armahdukseen. Kaikki kannattivat armahdusta.
Valtioneuvoston virallisessa istunnossa seuraavana päivänä riskejä välttävä Paasikivi vielä erikseen varmistui jokaisen läsnä olleen ministerin kannasta. Pöytäkirjaluonnokseen hän omakätisesti lisäsi maininnan eduskuntaryhmien edellisessä marraskuussa tekemästä armahdusesityksestä. Tämän jälkeen presidentti saneli pöytäkirjaan itse laatimansa lausuman, jossa kahteen lääkärintodistukseen vedoten todettiin Rytin sairaus vakavaksi ja parantumattomaksi. Tällä perusteella sekä hallitusmuodon 29 §:n ja sotasyyllisyyslain 8 §:n nojalla hän päätti valtioneuvoston yksimielisen esityksen hyväksyen ”vapauttaa entisen presidentti Rytin rangaistuksen jäljellä olevasta osasta”. Samalla päätöksellä vapautettiin vielä ehdonalaisuudessa olleet Kivimäki, Linkomies, Tanner ja Rangell tuomioidensa loppuosista. Istunnossa käsiteltiin myös asiasta lehdistölle ja radiolle annettava tiedote. Siinä perusteltiin Rytin armahdus Paasikiven pöytäkirjaan jättämän lausuman mukaisesti, mutta ei mainittu mitään muista armahduksista.
Myöhemmin Paasikivi kirjoitti Eero A. Wuorelle (SDP) pitävänsä Rytin ja muiden ”sotasyyllisten” armahtamiseen osallistumista presidenttikautensa ylevimpänä työnä. Näin voitiin osittain sovittaa häpeällinen teko, joka välirauhansopimuksen 13. artiklan vuoksi oli katsottu välttämättömäksi. Suomen kansan valtava enemmistö ei ymmärtänyt eikä tunnustanut Rytin ja muiden tuomitsemisen oikeutta, kun ei niitäkään tuomittu, jotka syksyllä 1939 ”hyökkäsivät Suomen päälle”.
Kohti presidentinvaalia
Maaliskuussa 1946 eduskunta oli valinnut J. K. Paasikiven tasavallan presidentiksi marsalkka Mannerheimin toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi, joka päättyi 1. maaliskuuta 1950. Ensimmäisen kerran pääministeri Fagerholm tiedusteli presidentin jatkoaikeita tammikuussa 1949. Vedoten siihen, ettei ollut ajatellut asiaa, Paasikivi pidättyi antamasta lupauksia. Hän huomautti asian tulevan ajankohtaiseksi vasta seuraavana syksynä. Ehdokkuus ei siis ollut kokonaan poissuljettu vaihtoehto.
Paasikiven valinta poikkeuslailla kaatui, kun Hertta Kuusisen ilmoitti pääministeri Fagerholmille 11. lokakuuta 1949 puolueensa kieltäytyvän hyväksymästä presidentin toimikauden pidentämistä tai vaalin toimittamista eduskunnassa. Päätös oli ratkaiseva, koska poikkeuslaki edellytti eduskuntakäsittelyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä, ja sen kiireelliseksi julistamiseen vaadittiin 5/6:n ääntenenemmistö. Tämän estämiseen riittivät SKDL:n 38 kansanedustajaa yksinään. Ainoana vaihtoehtona jäivät siten jäljelle normaalit valitsijamiesvaalit.
Poikkeuslain rauettua vaaliasetelma kiteytyi siten, että kokoomus, RKP ja edistyspuolue tukivat avoimesti Paasikiveä, kun taas sosiaalidemokraatit lähtivät vaalitaisteluun poliittisin tunnuksin tehden kuitenkin samalla selväksi, että hekin tulisivat toimimaan entisen valtionpäämiehen uudelleen valitsemiseksi. Maalaisliiton ehdokkaana oli Urho Kekkonen ja SKDL:n vastaavasti Mauno Pekkala.
Paasikivi oli näin pyörtänyt puheensa sikäli, että hänestä oli – tosin ilman etukäteen kysyttyä virallista suostumusta – tullut yksi ehdokas muiden joukossa, mutta hän jättäytyi käytännöllisesti katsoen kokonaan syrjään vaalitaistelusta. Passiivisuudesta ei sen sijaan voitu moittia Urho Kekkosta, joka kävi Suomen historiassa ennennäkemättömän ”amerikkalaismallisen” kampanjan kiertäen maata vaalipäällikkönä toimineen Arvo Korsimon suunnitelman mukaan. Kaikkiaan hän esiintyi 128 tilaisuudessa, ja kuulijoiden määräksi laskettiin lähes 45 000 henkeä. Poliittisesti Kekkosen asema oli Paasikiveen nähden kieltämättä tietyllä tavoin ristiriitainen. Yhtäältä hän joutui vakuuttamaan tukeaan vanhan herran linjalle ja toisaalta taas kampeamaan tätä sivuun päästäkseen itse tilalle.
Kommunistien vaalikampanjassa Kekkonen pääsi suhteellisen vähällä ankarimman tulituksen kohdistuessa Paasikiveen, jonka torjumista kommunistit pitivät ensisijaisena tehtävänään. Sisäpolitiikassa Paasikiveä luonnehdittiin mustimman taantumuksen lipunkantajaksi, suurkapitalismin kätyriksi ja kansallista petospolitiikkaa toteuttavaksi uudeksi Svinhufvudiksi. Yhtä veriruskeita olivat synnit ulkopolitiikan alueella, jossa presidenttiä luonnehdittiin Neuvostoliiton viholliseksi. Työkansan Sanomissa 5. tammikuuta 1950 julkaisemassaan aggressiivisessa kirjoituksessa Hertta Kuusinen teki tiettäväksi, että ”Paasikiven ulkopoliittinen ’linja’ ei ole koskaan ollut itsenäisyyden, rauhanpolitiikan ja Suomen ja Neuvostoliiton todellisen ystävyyden linja”. SKDL:n virallisen ehdokkaan Mauno Pekkalan asemaa heikensivät osaltaan epäilyt ”titolaisuudesta” ja syytökset ”tyrimisestä” pääministerikauden aikana. Kun SKDL:n kenttä ei hevin niellyt Kekkosen kaltaisen porvarin tukemista, asiaa perusteltiin luonnehtimalla häntä Kerenskin tyyppiseksi siirtymäkauden johtajaksi.
Valitsijamiesvaalit toimitettiin ilman välikohtauksia 16. ja 17. tammikuuta 1950. Äänestysprosentiksi tuli 63,8, mikä merkitsi siihenastista ennätystä valitsijamiesvaaleissa. Parin vuoden takaisiin eduskuntavaaleihin verrattuna (78,2 %) äänestysharrastus tosin osoittautui laimeammaksi. Paasikiven kannattajat menestyivät hyvin kokoomuksen saadessa äänistä 22,9 % (edellisissä eduskuntavaaleissa 17,1 %). Edistyksen vastaavat prosenttiluvut olivat 5,4 ja 3,9 sekä RKP:n 8,8 ja 7,7. Sammutetuin lyhdyin vaaleihin lähtenyt SDP sai vuoden 1948 26,3 prosentin sijasta nyt vain 21,8 prosenttia äänistä. SKDL alkoi toipua eduskuntavaaleissa kärsimästään romahduksesta nostaen kannatuksensa 20 prosentista 21,4:ään. Maalaisliitto puolestaan putosi 24,2:sta 19,6 prosenttiin. Valitsijamiespaikat jakaantuivat seuraavasti: Paasikivi 171, Pekkala 67, Kekkonen 62.
Paasikiveä avoimesti kannattaneet porvarilliset puolueet hyötyivät istuvan presidentin tietynlaisesta etumatkasta, jota lisäsi vetoaminen vakiintumattomiin oloihin. Hyvin tunnetun ja kokeneen miehen vaihtaminen valtakunnan johdossa tuntui siten epäviisaalta. Todennäköisen voittajan taakse oli hyvä asettua. Toisaalta sosiaalidemokraattien kohdalla yritys muuttaa perinteiset henkilövaalit puolueen hallitustoimintaa koskeviksi poliittisiksi vaaleiksi ei onnistunut. Samaan suuntaan vaikutti oman ehdokkaan puuttuminen sosiaalidemokraattisia äänestäjiä perinteisestikin suhteellisen laimeasti kiinnostaneissa valitsijamiesvaaleissa.
Ratkaisu tapahtui 15. helmikuuta 1950 ilman mitään yllätyksiä ensimmäisessä äänestyksessä ryhmittymien säilyessä täsmälleen valitsijamiesvaalien tulosten mukaisina. ”Sammutetuin lyhdyin” vaalitaistelunsa käyneet sosiaalidemokraatitkin menivät jo tässä vaiheessa puoluetoimikunnan 24. tammikuuta antaman suosituksen mukaisesti suoraan Paasikiven taakse. Hänen voittomarginaalinsa pysyi siten sangen selkeänä 171–67–62. Istuvaa presidenttiä äänestivät kokoomuksen, SDP:n, RKP:n ja edistyksen valitsijamiesryhmät, Pekkalaa SKDL:n ja Kekkosta maalaisliiton valitsijamiesryhmä.
Presidentinvaalin jälkeen: Paasikivi ja Kekkonen
Omalta osaltaan Fagerholm oli jo tammikuussa 1950 ilmaissut ystävälleen, Tukholmassa asuvalle toimittajalle Fredrik Valrosille halunsa vetäytyä syrjään. Näin ollen virkaanastujaisseremonioista suoriuduttuaan Paasikivi kääntyi 2. maaliskuuta 1950 Kekkosen puoleen uuden hallituksen muodostamiseksi. Menneitten kuukausien aiheuttama kitkeryys kuvastui tuolloin vielä selvästi Kekkosen repliikeistä. Paasikiven tiedustellessa hänen mielipidettään tulevan hallituksen pohjasta Kekkonen vastasi, että jos kerran syyskesällä 1948 oli ollut tarkoituksenmukaista muodostaa Fagerholmin vähemmistöhallitus, mikään ei estänyt sitä jatkamasta toimintaansa myös presidentinvaalien jälkeen. Valtion päämies vastasi jyrkästi hallituksen täyttäneen hyvin tehtävänsä Valpon puhdistajana ja oikeusjärjestyksen palauttajana. Aika kabinetin uusimiseen oli nyt tullut.
Aikojen muuttumista osoittavalla tavalla Kekkonen kokosi hallituslistansa itsenäisesti oman puolueen piirissä neuvotellen, kun taas mukaan päässeille pienpuolueille (RKP:lle ja edistykselle) ei käytännössä jäänyt lainkaan omaehtoista harkintavaltaa. Myös presidentin osuus osoittautui pieneksi. Jo alun pitäen Paasikivi oli pitänyt tarkoituksenmukaisena, ettei sisäministerin tehtävää uskottaisi sen enempää kommunistille kuin sosiaalidemokraatillekaan. Tähän kuvioon sopi Kekkosen tarjous hoitaa pääministeriyden ohessa sisäministeriön poliisiasiat.
Ministerinsalkuista Kekkonen alisti Paasikiven harkittavaksi oikeastaan vain yhden. Ulkoministeri Carl Enckellin ilmaistua halunsa eläköityä ja tultua palkituksi mittavista ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä timanttien kera Kekkonen ehdotti hänen tilalleen vuorineuvos Åke Gartzia. Paasikivi kyllä murisi asianomaisen käyttäytymisestä kevään 1945 palkkaneuvottelujen yhteydessä, mutta katsoi kuitenkin voivansa antaa suostumuksensa. Hallitus nimettiin 17. maaliskuuta 1950.
Tämän jälkeen Kekkonen toimi pääministerinä käytännöllisesti katsoen Paasikiven koko toisen presidenttikauden aikana lukuun ottamatta pientä poikkeamaa vuosina 1953–1954. Aivan samalla tavoin kuin Fagerholmin vähemmistökabinetin aikana 1948–1950 presidentti pysyi nytkin horjumattoman lojaalina istuvalle hallitukselle tukien sitä parhaansa mukaan. Kekkosen pysyttämiseen paikallaan, tarvittaessa myös punamultahallituksen johdossa, tähtäsi osaltaan Paasikiven vanhan ystävänsä Vesterisen kanssa 3. joulukuuta 1950 käymä keskustelu.
”Minä sanoin, että Kekkonen on tällä hetkellä se mies, joka minun jälkeeni olisi paras presidentiksi. Mutta hänen pitäisi hillitä kunnianhimoansa niin, että se ei sokaise hänen ajatustaan. Hän panee miltei yksinomaisen painon venäläisten kannatukselle. Omassa kansassa hänellä ei ole nykyään kannatusta muuta kuin omassa puolueessaan eikä siinäkään kokonaisuudessaan. Mutta Suomen presidentti ei ole eikä saa olla ainoastaan venäläinen kuvernööri. Kekkosen pitäisi hankkia kannatusta oman kansan keskuudessa”.
Näin Paasikivi yhtäältä ilmaisi Kekkosen puoluetoverille pääministeriin kohdistuvan kannatuksensa tehden kuitenkin samalla selväksi, ettei enemmistöhallituksen muodostamisen pitäisi enää antaa kaatua ulkopoliittisiin esteisiin.
