Periferiasta vallan ytimeen
Ajauduttuaan keväällä ja kesällä 1944 rauhankysymystä koskeviin erimielisyyksiin Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon kanssa Paasikivi jäi ulkopuolelle niin hyvin Antti Hackzellin kuin Urho Castréninkin hallituksia muodostettaessa. Samasta syystä Paasikiveä ei liian myöntyväiseksi katsottuna huolittu mukaan välirauhanneuvotteluja varten Moskovaan matkanneeseen valtuuskuntaan. Tilanteeseen vaikutti myös presidentti-ylipäällikkö Mannerheimin loukkaantuminen Paasikiven maan aikaisempaan politiikkaan kohdistamasta, osittain julkisesta arvostelusta, jonka marsalkka tulkitsi jälkiviisauden sävyttämäksi opportunismiksi.
Moskovan välirauha solmittiin 19. syyskuuta 1944. Syksyn mittaan presidentti Mannerheimin ja hänen neuvonantajiensa piirissä vakiintui vähitellen käsitys, ettei ilman maan johtavan Venäjä-spesialistin, valtioneuvos Paasikiven palveluksia tultaisi ajan mittaan toimeen. Harminsa nielleen marsalkan ponnistukset onnistuivat lieventämään syrjäytymisestä aiheutuneen Paasikiven katkeruuden ja taivuttamaan tämän yhteistyöhön. Aluksi huomion kohteena oli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ohjaaminen toivotuille raiteille estämällä kommunistien pääsy monopoliasemaan sen piirissä. Liittoutuneiden asettaman valvontakomission tuella Paasikivi tässä myös pitkälti onnistui, vaikka Seura sittemmin käytännössä muuttuikin suurelta osin äärivasemmiston työvälineeksi.
Lokakuun loppuun 1944 tultaessa Moskova katsoi tilanteen vakiintuneen Suomessa niin pitkälle, että voitiin siirtyä neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa paremmin asioimaan pystyvän laajapohjaisen hallituksen kokoamisesta, jossa myös kommunistit olisivat mukana hankkimassa kokemusta tulevaisuutta varten. Suomalaisen rauhanoppositiossa toimineisiin uusiin kykyihin verrattuna Moskova näki ministeristön johdossa mieluummin vanhan, koetun Paasikiven, joka oli ainoa ei-kommunistinen suomalaispoliitikko, jonka Stalin henkilökohtaisesti tunsi ja jota hän myös arvosti. Haluttaessa pelata varman päälle Paasikivellä olisi Mannerheimin rinnalla parhaat edellytykset taivutella mahdollisimman laajat kansalaispiirit uuden politiikan taakse. Tämä sopi myös Castrénin tilalle uutta, muuttuneisiin oloihin paremmin sopivaa pääministerikandidaattia etsivien suomalaisten poliitikkojen piirustuksiin.
Paasikiven toinen hallitus 1944
Hallitusneuvottelujen yhteydessä Paasikivi oli joustavuutta osoittaen valmis pitkälle menevään avaukseen vasemmalle. Tähän häntä taivuttelivat osaltaan valvontakomissioon yhteyttä pitäneet ”aivoriihen” jäsenet Mauno Pekkala, Reinhold Svento, Urho Kekkonen ja Kaarlo Hillilä. Paasikiven suostuttua kommunistien vaatimuksiin hyväksymällä heidän joukostaan hallitukseensa yhden ministerin (Yrjö Leinon), lokakuussa Helsinkiin tullut liittoutuneiden valvontakomissio helpotti osaltaan pääministeriehdokkaan työtä kieltämällä ”kuutosia” – sosialidemokraateista 1940 erotettu sosialistinen eduskuntaryhmä, joka ajoi suhteiden lähentämistä Neuvostoliittoon – kaatamasta hanketta liian pitkälle menevillä vaatimuksilla. Kommunisteja varoitettiin, ettei Paasikiven yritys saanut epäonnistua.
Sitkeimmin kommunistien mukaantuloa vastusti presidentti Mannerheim, joka kuitenkin lopulta joutui antamaan periksi. Marsalkan kärsimä tappio vaikutti hänen myöhempään varaukselliseen suhtautumiseensa uuteen hallitukseen. Toisaalta Mannerheimin voimien vähittäinen ehtyminen sekä hänen puutteellinen siviilihallinnon ja sisäpolitiikan tuntemuksensa laajensivat Paasikiven toiminta-alaa siirtäen käytännössä ensisijaisen vastuun valtakunnan asioista pääministerin harteille.
Paasikiven ottaessa vastaan pääministerin tehtävät marraskuussa 1944 maan johtoon tuli kokenut poliitikko, joka vaikeuksien keskelläkin tiesi mitä tahtoi. Hallitusneuvottelujen yhteydessä hänet oli varsin yleisesti tunnustettu kenties ainoaksi henkilöksi, joka kykenisi selviytymään ajankohdan asettamista poikkeuksellisista vaatimuksista. Näin siitäkin huolimatta, että tietty epäluuloisuus äärivasemmiston piirissä säilyi ja muissakin ryhmissä ”vanhaksi suomettarelaiseksi myöntyvyyspoliitikoksi” tunnettu valtioneuvos herätti jossain määrin epäilyksiä.
Marraskuun 17. päivänä 1944 nimityksensä saaneeseen Paasikiven toiseen hallitukseen siirtyi Castrénin kabinetista kahdeksan ministeriä, joten yli puolet valtioneuvoston jäsenistä vaihtui. Ulkoasiainministeriön päällikkyys säilyi entisissä käsissä (Carl Enckell), mutta hänen rinnalleen toiseksi ministeriksi nimitettiin Paasikiven läpiajamana toimittaja Reinhold Svento. Sisäministerinä jatkoi rauhanoppositiota edustanut maaherra Kaarlo Hillilä ja puolustusministerinä jalkaväenkenraali ja teollisuusmies Rudolf Walden. Jälkimmäisen saatua aivohalvauksen hänen virkansa peri joulukuun alussa kenraali Väinö Valve. Oikeusministeriksi tuli tohtori Urho Kekkonen, valtiovarainministeriksi tohtori Johan Helo sekä toiseksi ministeriksi lakitieteen kandidaatti Sakari Tuomioja, opetusministeriksi Uuno Takki, maatalousministeriksi Eemil Luukka, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi Eero A. Wuori, toiseksi ministeriksi Onni Hiltunen, kauppa- ja teollisuusministeriksi vuorineuvos Åke Gartz, sosiaaliministeriksi maisteri Ralf Törngren ja toiseksi ministeriksi toimittaja Yrjö Leino, kansanhuoltoministeriksi K. T. Jutila toisena ministerinään Jalo Aura sekä salkuttomaksi ministeriksi ja varapääministeriksi Mauno Pekkala.
Puoluekannaltaan ministereistä oli sosiaalidemokraatteja kuusi (Aura, Hiltunen, Svento, Takki, Pekkala ja Wuori). Näistä kaksi viimeksi mainittua tosin lukeutui niin sanottuun oppositioon, minkä lisäksi puolueesta erotettu Helo edusti tuolloin kuutosia. Maalaisliittolaisia hallituksessa oli neljä (Hillilä, Jutila, Luukka, Kekkonen), ruotsalaisia yksi (Törngren), edistysmielisiä yksi (Tuomioja) ja kommunisteja yksi (Leino). Paasikiven itsensä lisäksi kolme jäsentä (Gartz, Enckell ja Walden) oli katsottava ammattiministereiksi sikäli, etteivät he olleet hallituksessa puolueiden edustajina. Sama piti tavallaan paikkansa myös Tuomiojaan nähden, koska edistyspuolueen eduskuntaryhmä ei tunnustanut nuorta juristia edustajakseen hallituksessa, josta näin joka tapauksessa muodostui porvarillisenemmistöinen.
Uuden pääministerin aseman erikoislaatuisuutta korosti se, ettei hänellä ollut tukenaan omaa puoluetta kokoomuksen jäätyä täysin syrjään hallitusvastuusta. Kaikesta huolimatta hän ryhtyi, kuten Johannes Virolainen on todennut, kyselemättä ja epäröimättä sekä joskus suorastaan häikäilemättömästi hoitamaan pääministerin tehtäviä. ”Eikä silloin kukaan kysynyt, millä valalla Paasikivi toimi.” Samalla kuitenkin valvontakomission tuki tasoitti selvästi uuden hallituksen tietä.
Hallituksen muodostamisen jälkeen Paasikivi esitti puheessaan itsenäisyyspäivänä 1944 johtamansa hallituksen poliittiset periaatteet eli Paasikiven linjan. Puheessaan pääministeri totesi seuraavasti:
”Kansojen elämäntie ei ole tasaista nousua ylöspäin, niin kuin mielellämme toivomme. Toisinaan se painuu laakson pohjaan – laakson, joka voi olla kuin syvä rotko. Mutta laakson pohjasta nousee polku rinnettä ylös. Nousu on milloin loivempi, milloin jyrkempi. Mutta aina päästään lähemmäs aukeita vapaita aloja, joista Jumalan taivas yhä valoisampana eteen avautuu.
Muuan historioitsija-ajattelija on sanonut, että kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen. Tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen.
Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitseva maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, jolle meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu. Olemme äsken allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksen, jota par’aikaa pannaan täytäntöön. Ei ole eri mieltä, että tämä sopimus on tunnontarkasti täytettävä. Mutta yli tämän sopimuksen säännösten on tulevaisuudessa hyvät ja luottamukselliset suhteet aikaansaatava suuren naapurimme kanssa. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.
Jokaisella kansalla on omat erikoisuutensa, oma luonteensa, oma elämänkatsomuksensa ja omat historiaan pohjautuvat perinteensä. Vain omien ihanteidensa pohjalla voi kansa elää tyytyväisenä ja onnellisena sekä suorittaa tehtävänsä. Näin on tietenkin myös Suomen kansan laita. Lähes 700-vuotisesta yhteydestä Ruotsin valtakunnan kanssa on periytynyt yhteiskuntarakenteemme ja elämänkatsomuksemme. Tästä ynnä siitä tärkeästä tosiasiasta, että kasaamme kuuluu huomattava ruotsinkielinen väestö, johtuu vilkas ja läheinen sivistyksellinen ja taloudellinen vuorovaikutus ja kosketus läntisen naapurimaamme Ruotsin ynnä muiden pohjoismaiden kanssa.
Syksyinen hämäryys lepää tänä joulukuun päivänä pohjoisen maamme yllä. Mutta pian alkavat päivät pidetä ja jonkun ajan perästä kevät vähitellen rupeaa tekemään tuloaan. Aurinko alkaa lämmittää ja ihmisten mielet kirkastuvat. – ’Tee työtä ja säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein päättyy hyvin’ – näin antaa Aleksis Kivi viisaan miehen neuvon nuorempaa polvea. – Syksyn sumusta on päivä nouseva meidänkin vapaalle kansallemme ja aurinko yhä lämpimämmin paistava rakkaalle Suomellemme”.
Eduskuntavaalit 1945
Vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta oli sodan aikana jatkettu kesään 1945. Välirauhan solmimisen jälkeen vaalien varhentamisen välttämättömyys kävi kuitenkin ilmeiseksi. Vasemmalta tulevan, yhä kasvavan ulkoparlamentaarisen paineen alaisena hallitus katsoi, että sen oli voitava tukeutua eduskuntaan, jonka kokoonpano vastasi yhteiskunnan todellisia poliittisia voimasuhteita. Näin saisivat myös siihen saakka edustusta vaille jääneet kommunistit tilaisuuden mittauttaa kannatuksensa. Jo Castrénin hallituksen antaman ja eduskunnan hyväksymän lakiesityksen mukaan valtiopäiväjärjestyksestä poistettiin lapualaiskaudelta periytyvät niin sanotut kommunistipykälät, ja vuonna1941 vangitut kuutoset pääsivät myös palaamaan parlamenttiin. Äänioikeusikäraja alennettiin 24:stä 21 vuoteen.
Vaalien ajankohdan lopullinen määrittely jäi Paasikiven hallituksen harteille. Sen tekemän päätöksen mukaan vaalien ajankohta määriteltiin 29. joulukuuta 1944 annetulla asetuksella, jolla vaalit määrättiin pidettäviksi 17.–18. maaliskuuta 1945. Valtakunnan poliittinen johto piti tärkeänä vaaliasian saattamista päätökseen ennen maailmansodan loppumista, koska tällöin saattoi nousta esiin uusia, vaikeasti ennakoitavia ongelmia.
Vaalitaisteluedellytysten tasapainottamiseksi pääministeri Paasikivi antoi helmikuussa 1945 hallituksen iltakoulun pyynnöstä julkilausuman, jossa kehotettiin kuntia, järjestöjä, yhdistyksiä ja yksityishenkilöitä luovuttamaan maksutta tai pientä korvausta vastaan tilojaan puolueiden vaalitilaisuuksiin. Näin tarjottaisiin esiintymismahdollisuudet myös äärivasemmistolle, jolta puuttuivat omat kiinteistöt. Yleisradiosta varattiin niin ikään esiintymisaikaa kaikille puolueille.
Lopuksi pääministeri esiintyessään kaksi päivää ennen vaaleja korosti radiossa, ettei tarkoituksena suinkaan ollut kumouksen aikaansaaminen Suomen sisäisessä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Sen sijaan oli kysymys Neuvostoliitossa Suomea kohtaan tunnettujen epäluulojen hälventämisestä. Sen onnistumisesta riippui kaikki muu.
”Kun sanomme, että nekin, jotka viimeiseen asti ovat kannattaneet sotapolitiikkaa, nyt omaksuvat toisen kannan, vastataan meille: ’Se on konjunktuuripolitiikkaa … sellaisiin poliitikkoihin me emme luota.’ Tämä vastaus on meille ikävä ja vaikea kuulla, mutta se on tosiasia, jota emme voi jättää huomioon ottamatta … Politiikkaa tekevät ihmiset. Uusi politiikka vaatii – historian todistuksen mukaan – uusia ihmisiä ja politiikan johtajia.”
Puhuja päätyikin voimakkaaseen vetoomukseen ”uusien kasvojen” saamiseksi eduskuntaan sellaisten tilalle, joilla oli ”menneisyyden painolasti hartioillaan”. Eri puolueiden ehdokaslistoilta löytyi aivan riittävästi ehdokkaita, joista äänestäjät saattoivat valita. Suomen kansan ”todellisen tahdon” osoittamiseksi oli myös tärkeätä äänestysprosentin nouseminen mahdollisimman korkealle. Paasikivi ei myöhemmin halunnut kiistää menettelynsä poikkeuksellista ja parlamentarismin periaatteisiin huonosti sopivaa luonnetta. Toisaalta hänen mielestään hallituksen merkitykseltään ratkaisevana velvollisuutena oli tuoda salailematta esiin se, mitä se katsoi maan aseman vaativan.
Maaliskuun 17. ja 18. päivinä pidetyissä eduskuntavaaleissa kommunistien ja vasemmistososialistien yhteisjärjestö Suomen kansan demokraattinen liitto SKDL sai 23,5 prosenttia äänistä ja yhteensä 49 paikkaa. Näistä 38 oli julkikommunisteja, seitsemän luettiin kuutosiin ja neljä J. W. Kedon johtamaan sosiaalidemokraattien oppositioon. Tappion kärsineet mutta romahdukselta välttyneet sosiaalidemokraatit pysyivät 50 paikallaan eduskunnan suurimpana ryhmänä. Puolueen sisälle jäänyt lojaali oppositio muodosti siitä noin kolmanneksen. Yhteensä vasemmistolle tuli siis 99 paikkaa, joten porvarienemmistö säilyi niukasti.
Maalaisliitto menetti 7 paikkaa pysyen kuitenkin 49 kansanedustajallaan suurimpana porvarillisena puolueena. Kokoomus pystyi jopa lisäämään paikkalukuaan kolmella päästen 28:aan, mutta otettaessa huomioon IKL:n jääminen pois, oikeiston voima eduskunnassa väheni. Edistyspuolueen saldo (9) merkitsi kolmen edustajan lisäystä ruotsalaisten (14) taas menettäessä yhtä monta paikkaa. Lisäksi ruotsalainen vasemmisto sai yhden edustajan parlamenttiin. Paasikiven toivomat ”uudet kasvot” löivät itsensä voimakkaasti läpi SKDL:n lisäksi muissakin ryhmissä. Valituista kansanedustajista noin puolet oli ensikertalaisia.
Muutokset osoittautuivat niin suuriksi, että liittoutuneille voitiin selittää kansan hylänneen ”fascismin”, mutta toisaalta kansandemokraatit tai edes vasemmisto kokonaisuudessaan estyivät pääsemästä sanelijan asemaan. Paasikiven mielestä vaalit menivät tyydyttävällä tavalla. Porvarillisen enemmistön – vaikka niukan – säilyminen osoitti yhteiskunnan vakautta todistavaa uskollisuutta ja konservatismia. Sotavuosien koettelemusten jälkeen olisi saatettu odottaa suurempiakin järkytyksiä. Tällaisen eduskunnan avulla voitaisiin kyllä noudattaa oikeata ja viisasta ulkopolitiikkaa.
Paasikiven kolmas hallitus
Paasikivi jätti 9. huhtikuuta 1945 vanhan hallituksensa eronpyynnön. Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan hän kaavaili uudessa hallituksessa ”kolmelle suurelle” SKDL:lle, SDP:lle ja maalaisliitolle neljää ministerintuolia kullekin. Muut hallituspaikat huomioon ottaen voimasuhteet porvarien ja sosialistien välillä voisivat kokonaisuudessaan olla 9–9. Leino, jolle kommunistit ensi vaiheessa olivat suunnitelleet maatalousministerin salkkua, piti valvontakomission johtajan Andrei Ždanovin kehotusta noudattaen sitkeästi ja myös tuloksellisesti kiinni sisäministerin vakanssista.
Paasikivi antoi lopulta periksi sisäministerin toimen osalta, jonka sai Yrjö Leino, mutta torjui SKDL:n opetusministeriksi tarjoaman kirjastonhoitaja Raoul Palmgrenin. Vaikka Leino meni takuuseen siitä, ettei asianomainen tulisi aiheuttamaan ”ikäviä yllätyksiä”, pääministeri – tukeutuen sosiaalidemokraattien kielteiseen kantaan – katsoi, ettei sodanaikaiseen turvasäilöön joutumisensa vuoksi ”katkera ja särmäinen” Palmgren muutenkaan täyttänyt viran vaatimuksia. ”Koulun ja kirkon ministeriksi” tarvittiin varttuneempi, pedagogisesti kouliintunut henkilö, jolla olisi nimeä ja auktoriteettia.
Pääministerin peräänantamattomuuden vuoksi kommunistien oli pyydettävä Ždanovilta lupaa saada luopua Palmgrenista ja ehdottaa hänen tilalleen kuutosiin kuuluvaa, mutta jo SKP:hen pyrkivää kansakoulunopettaja Kaisu-Mirjami Rydbergiä. Seuraavana päivänä Leino ja Kuusinen joutuivat kuitenkin raportoimaan Ždanoville, ettei Paasikivi hyväksynyt Rydbergiäkään, minkä vuoksi jouduttiin tyytymään Johan Heloon SKDL:stä. Hänen tilalleen finanssiministeriksi tuli Sakari Tuomioja.
Illalla 17. huhtikuuta pidetyssä presidentinesittelyssä virkaansa astunut Paasikiven kolmas hallitus oli näin saanut seuraavan kokoonpanon:
Pääministeri J. K. Paasikivi (sitoutumaton), ulkoministeri Carl Enckell, toinen ulkoministeri Reinhold Svento (siirtymässä SKDL:ään), puolustusministeri Mauno Pekkala (SKDL), oikeusministeri Urho Kekkonen (maalaisliitto), sisäasiainministeri Yrjö Leino (SKDL), toinen sisäasiainministeri Eemil Luukka (maalaisliitto), valtiovarainministeri Sakari Tuomioja (edistyspuolue), toinen valtiovarainministeri Onni Hiltunen (SDP), opetusministeri Johan Helo (SKDL), maatalousministeri K. T Jutila (maalaisliitto), toinen maatalousministeri Eemil Luukka (maalaisliitto), kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Eero A. Wuori (SDP), toinen kulkulaitosministeri Yrjö Murto (SKDL), kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz (RKP), sosiaaliministeri Eino Kilpi (SDP), toinen sosiaaliministeri Matti Janhunen (SKDL), kansanhuoltoministeri Kaarlo Hillilä (maalaisliitto), toinen kansanhuoltoministeri Uuno Takki (SDP)
Kolmen suuren näennäinen tasapaino (4–4–4) kallistui kuitenkin käytännössä SKDL:n hyväksi ”pääministerin henkilökohtaisten luottamusmiesten” Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon vuoksi. Sosialisteja oli kaikkiaan 10 ja porvareita 8. Merkille pantavaa on myös, että kaikki ministerit – Matti Janhusta, Eino Kilpeä ja Yrjö Murtaa lukuun ottamatta – olivat olleet jo mukana myös Paasikiven edellisessä hallituksessa. Ministeristön vasemmistoenemmistö ei Paasikiven näkökulmasta sinänsä ollut pahitteeksi. Ulkoparlamentaarisen paineen torjumista ajatellen maan hallitseminen ilman kansandemokraattien näyttävää osallistumista vastuuseen kävisi vaikeaksi.
Huhtikuun 18. päivänä pidetyssä uuden kabinetin istunnossa pääministeri Paasikivi saneli pöytäkirjaan hallituksen ohjelman, jonka hän seuraavana päivänä esitti eduskunnalle. Pääkohdiltaan teksti perustui ”kolmen suuren” yhteistyösopimukseen. Kuitenkin pääministeri muotoili ja pyöristeli sen sisältöä oleellisella tavalla. Samalla hän tähdensi hallituksen tulevan toimimaan läheisessä yhteistyössä Suomen kansaa edustavan eduskunnan kanssa parlamentarismin periaatteita noudattaen.
Ulkopolitiikkaa oli pyrittävä hoitamaan ”liittoutuneiden kansakuntien viitoittamalla tavalla, niin kuin muun muassa Jaltan konferenssin päätöksistä ilmenee” kehittäen ja lujittaen erityisesti suhteita Neuvostoliittoon. Sotasyyllisyyskysymystä koskevaan kohtaan Paasikivi lisäsi sanat ”voimassa olevia lakeja noudattaen”. ”Fascististen ainesten” puhdistamista ja virkamiesten erottamattomuudesta luopumista koskevan kohdan hän hahmotteli kokonaan uudelleen korostaen tarpeellisuutta juurruttaa kaikkiin väestöpiireihin uusi ulkopoliittinen asennoituminen, koota kansa edessä olevien suurten tehtävien suorittamiseen, poistaa sotapolitiikan jäänteet sekä elvyttää ja puhdistaa sivistyselämä ”kiihkokansallisista ja epäkansanvaltaisista piirteistä”. Virkamiesten erottamattomuuden poistamisesta pääministeri ei puhunut mitään. Luonnehdittuaan talouselämän alalla vielä edessä olevia suuria vaikeuksia hän korosti niiden voittamisen vaativan ankaraa työtä, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja vastuuntuntoa. Sosialisointi jäi kokonaan mainitsematta.
Valtiopäiväjärjestyksen 36 §:n mukaisesti hallitus esitti ohjelman tiedonantona eduskunnalle asettaen siten luottamuksensa punnittavaksi. SKDL protestoi laimeasti joitakin Paasikiven valitsemia sanamuotoja vastaan, mutta esiintyi muuten korostetun suopeasti pääministeriä kohtaan. Puolue piti hyvänä merkkinä sitä, että hallitus nyt ensi kertaa parlamentin historiassa esitti ohjelmansa eduskunnalle. Tämä enteili hyvää yhteistyötä ja takasi osaltaan sen, ettei sodan aikana tavaksi tullutta maan hallitsemista eduskunnan selän takana tarvinnut enää odottaa. Ryhmien puheenjohtajien ja karjalaisen siirtoväen edustajan ilmaistua lausunnoissaan kannattavansa ohjelmaa, eduskunta siirtyi yksinkertaiseen päiväjärjestykseen.
