Vankien armahtaminen
Kapina oli kukistettu ja sota päättynyt valkoisen puolen voittoon. Sodan jälkeen kokoontunut eduskunta, josta sosiaalidemokraatit puuttuivat yhtä lukuun ottamatta, valitsi 18. toukokuuta 1918 senaatin puheenjohtajana toimineen Svinhufvudin ”korkeimman vallan haltijaksi”. Valtionpäämiehen valtuuksilla hän nimitti tilalleen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi eli pääministeriksi J. K. Paasikiven. 27. toukokuuta. Muodostetussa senaatissa jatkoivat entiset senaattorit vähäisin muutoksin. Uusina senaattoreina hallituksessa oli nyt myös ulko- ja sotaministeri. Toukokuun lopulla 1918 muodostetun Paasikiven senaatin toimikausi kesti vajaat puoli vuotta marraskuun loppupuolelle 1918. Tänä aikana se joutui ratkaisemaan laajoja yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kysymyksiä, joista keskeisimpiä olivat vankien armahtaminen ja torpparilaki. Kabinetin kohtaloksi muodostui sen pyrkimys monarkistisen hallitusmuodon aikaansaamiseksi.
Sotatoimien yhteydessä otettujen tai ”puhdistustoimenpiteiden” seurauksena pidätettyjen punavankien lukumäärä kohosi noin 80 000:een. Alustavissa kuulusteluissa vapautettiin heistä noin 10 prosenttia. Teloitusten, sairauksien, ravinnon puutteen ja yleensä huonojen olosuhteiden vuoksi kuolleisuus oli suuri. Kun vankien lukumäärä kesäkuun lopussa 1918 silti oli vielä noin 74 000, tämä johtui touko-kesäkuun aikana suoritetuista uusista pidätyksistä. Jo ennen Paasikiven senaatin nimittämistä Svinhufvudin hallitus oli antanut eduskunnalle esityksen erityisten tuomioistuimien, valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden perustamisesta vankien tutkimista ja tuomitsemista varten. Paasikivi hallituksineen sai siis tässä mielessä ottaa vastaan ”valmiin” perinnön. Vankileirijärjestelmän hitaan purkamisen syynä oli yhtäältä pyrkimys oikeusprosessin avulla erottaa kapinan johtajat ja törkeisiin rikoksiin syyllistyneet muista sekä toisaalta uuden kapinan pelko.
Kesäkuun lopussa senaatti joutui toteamaan, että elintarvikepulan koettelemassa maassa vankileirien huoltotilanne uhkasi johtaa suoranaiseen katastrofiin. Ainoaksi keinoksi sen estämiseksi nähtiin vankien määrän radikaali vähentäminen. Kolmen päivän aikana käytyjen neuvottelujen tuloksena päädyttiin 28. kesäkuuta 1918 ratkaisuun, jonka mukaan lievemmin syylliset, niin sanotut 111 ryhmän vangit, oli päästettävä ehdonalaiseen vapauteen edellyttäen, että heidät ”poliisiviranomaisten tai suojeluskuntien esikuntien antamien lausuntojen tahi muun luotettavan selvityksen nojalla katsottiin vaarattomiksi”. Lopulliseen oikeuskäsittelyyn saakka he olisivat koti- ja työpaikalleen passitettuina valvonnan alaisia. Päätöksen jälkeen Paasikivi kirjoitti 30. kesäkuuta 1918 Naantalissa kylpevälle Anna-rouvalle:
”Wankiasia on kauhea. On vielä 75 000 vankia ja ruoka loppuu. Olemme joka päivä keskustelleet asiasta ja eilen (p. o. toissapäivänä) päätimme päästää kaikki vähemmän vaaralliset pois. Ei auttanut muu. Eduskunnassa puuhataan välikysymystä asiassa, jotta hallitus saa tilaisuuden antaa selityksiä. Saa nähdä, miten tämä kaikki selviää.”
Vankimäärän oli toivottu supistuvan noin 25 prosentilla. Tavoitetta ei täysin saavutettu, sillä elokuun alkuun mennessä vapautettuja oli noin 15 000 henkeä. Samalla vankimäärä tietysti koko ajan väheni myös ripeästi työskennelleiden valtiorikosoikeuksien langettamien ehdollisten tuomioiden sekä kuolleisuuden takia.
Epäilyksistään huolimatta Paasikiven hallitukselle ei näissä oloissa jäänyt jäljelle muuta kuin armahdusten tie. Sitä oli harkittu jo kesällä toimenpiteenä, joka voitaisiin toteuttaa tulevan Suomen kuninkaan saapumisen yhteydessä. Lokakuussa 1918 päätettiin, ettei poliittisista rikoksista annettuja ja vahvistettuja kuolemantuomioita saatu panna täytäntöön ilman senaatin kussakin tapauksessa erikseen antamaa lupaa. Korkeimman vallan haltijana Svinhufvud vahvisti 30. lokakuuta 1918 armahduskirjan, jonka mukaan enintään neljäksi vuodeksi vapausrangaistukseen tuomitut henkilöt oli laskettava ehdonalaiseen vapauteen. Tämä avasi leirien portit noin 10 000 henkilölle, mikä merkitsi lähes puolta jäljellä olevasta hieman yli 20 000 hengen vankimäärästä. Svinhufvud suunnitteli armahduksen laajentamista tätäkin pitemmälle, mutta hanke ei ehtinyt toteutua Paasikiven hallituksen aikana.
Kaikki sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan joutuneet piikkilanka-aitojen taakse. Kapinasta syrjässä pysytelleitä Wäinö Wuolijokea ja Väinö Tanneria Paasikivi läksytti toukokuussa 1918 heidän puoluetoveriensa kumousyrityksestä. Eduskunnan saattaminen sosialistien toimesta ”haaksirikkoon”, mitä Paasikivi oli vuonna 1913 pitänyt yhtenä vaihtoehtomahdollisuutena, oli nyt toteutunut. Wuolijoki koetti selittää: ”Ajattele nyt kun tuossa vieressä kolossi sortui ja sille kävi niinkuin kävi, miten se olisi voinut olla vaikuttamatta meillä pienessä naapurissa?” Paasikiven mielestä tämä oli ainoastaan puolitotuus. Venäjän vallankumous loi Suomen sosialisteille vain edellytykset. KOP:n pääjohtajaa tuskin riitti lepyttämään Wuolijoen huomautus: ”Onhan syytä olla iloinen, kun tämä Sinunkin laitoksesi on säilynyt.”
Lex Paasikivi: torpparilaki
Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina Paasikiven keskeisimpiin agraari- ja yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin oli kuulunut maanomistajien määrän lisääminen. Vuoden 1918 tapahtumat vain vahvistivat tätä näkemystä. Esitellessään hallituksensa ohjelmaa eduskunnassa 12. kesäkuuta 1918 ”pääministeri” saattoi todeta, kuinka ”kokemus on jälleen osoittanut todeksi sen, mitä historia kaikkialla jo ennen on todistanut, nimittäin, että valtion lujin perustus on maataomistavassa kansanluokassa”. Senaatti pitikin Paasikiven mukaan torpparien vuokratilojen muodostamista itsenäisiksi tiloiksi ”yhtenä kaikkein tärkeimmistä toimenpiteistä yhteiskunnallisen rauhan palauttamiseksi ja yhteiskunnan perustuksen lujittamiseksi”.
Hallituksen tavoitteleman, torpparien itsenäistämiseen tähdänneen agraarireformin periaatteet tulivat esille maatalousvaliokunnan mietinnössä, jonka käsittely alkoi eduskunnassa 18. kesäkuuta 1918. Sosiaalidemokraattien valtaosan poissaolosta huolimatta parlamentissa kehittyi laaja ja osin kiihkeäkin keskustelu; puheenvuoroja käytettiin enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä asiasta. Lopullisessa äänestyksessä 17. heinäkuuta 1918 saavutettiin kuitenkin pitkälle menevä yksimielisyys eduskunnan päättäessä ensin äänin 103–3 käsitellä asian kiireellisenä. Tämän jälkeen lakiehdotus hyväksyttiin äänin 104–2. Kesti kuitenkin vielä lähes kolme kuukautta, ennen kuin torpparilaki sai 15. lokakuuta 1918 valtionhoitaja Svinhufvudin vahvistuksen. Paasikivi oli senaatin varapuheenjohtajan ominaisuudessa läsnä tilaisuudessa.
”Laki vuokra-alueiden lunastamisesta” merkitsi loppupistettä Paasikiven agraaripoliittisella uralla siinä mielessä, että ratkaisu keskeisiltä osiltaan perustui hänen johtamansa maanvuokrakomitean vuosina 1912–1914 tekemään valmistelutyöhön. Kansalaissota oli tosin radikalisoinut mieliä ja vienyt lakiehdotusta monissa kohdin pitemmälle kuin mihin maanvuokrakomitea oli ollut valmis. Selvimmin tämä tuli näkyviin suhtautumisessa lunastuskysymyksiin. Maanvuokrakomitean ehdotus oli vielä lähtenyt siitä, että vuokrasopimukset niiden päättyessä ensi sijassa uudistettaisiin, mutta ei mennyt tämän pitemmälle. Laki sen sijaan määräsi nyt varsin yksiselitteisesti lunastuksen tapahtumaan aina kun jompikumpi osapuoli tätä halusi, mikä käytännössä merkitsi sitä, että torppari saattoi vuokranantajan tahdosta riippumattakin lunastaa tilansa itsenäiseksi.
Toisena eroavuutena oli, että vuoden 1918 laki ulotettiin myös mäkitupiin, jotka aikaisemmin oli jätetty reformisuunnitelman ulkopuolelle. Torpalla tarkoitettiin laissa vähintään 2 hehtaarin suuruista viljeltyä vuokra-aluetta, mäkituvalla taas pienempää vuokra-aluetta. Torppiin ja lampuotitiloihin erotettiin lain mukaan enintään 10 hehtaaria viljeltyä tai viljelyskelpoista maata, mikä tavallisimmin koostui vuokramiehen käytössä jo aikaisemmin olleista tiluksista. Erityisistä syistä lunastettavan alueen määrä saattoi tosin nousta 20 hehtaariin saakka. Lisäksi luovutettiin metsää korkeintaan 15 hehtaaria. Mäkitupiin ei metsämaata kuitenkaan kuulunut.
Lunastushinnan osalta maanvuokrakomitea oli suosittanut kohtuullista vuosimaksua kaksikymmenkertaisena niin kauan kun se ei ylittänyt käypää hintaa. Vuoden 1918 lain mukaan lunastushinnaksi määrättiin vuoden 1914 hinta kuitenkin siten, että se oli vähintään puolet käyvästä hinnasta. Tämä määräys perustui käsitykseen, jonka mukaan rahan arvo palaisi ennen pitkää sotaa edeltäneelle tasolleen, mikä ennustus sittemmin osoittautui harhakuvitelmaksi. Muistelmissaan Paasikivi ei salannutkaan tyytyväisyyttään torpparireformin näin saamasta yllättävästä käänteestä. Juuri inflaatio teki hänen mielestään torpparivapautuksen toimeenpanon helpoksi, koska sen ansiosta valtion rahallista välitystä tarvittiin uudistuksen yhteydessä suhteellisen vähän. ”Inflaatio, joka muuten on turmiollinen, oli tämän suuren reformin toimeenpanemiselle edullinen.”
Maanomistajat olivat Paasikiven mielestä saattaneet tuntea uudistuksen raskaana leikkauksena, mutta inflaatio oli toisaalta hyödyttänyt heitäkin esimerkiksi velkojen maksun helpottumisena. Ennen kaikkea kysymys kuitenkin oli torpparireformista seuranneesta, kokonaisuuden edun kannalta tärkeästä maanviljelijäluokan vahvistumisesta. Juuri tässä mielessä vuoden 1918 laki toteutti ne periaatteet, joiden pohjalle Paasikiven agraaripoliittinen toiminta oli suurlakosta lähtien rakentunut. Muistelmissaan hän saattoikin todeta:
”Maanomistajalle ei ole yhdentekevää, minkälainen hänen ympärillään oleva yhteiskunta on. Jos sen rakenne on heikko, jos se on alttiina alituisille mullistuksille, jos eri yhteiskuntaluokkien välinen jännittynyt mieliala siinä vallitsee, on myös maanomistajan asema heikko. Hänen menestyksellinen elinkeinonsa harjoittaminen vaatii rauhallista yhteiskuntaelämää hänen ympärillään. Ratkaiseva tässä asiassa oli maan yleinen etu ja hyöty sekä yhteiskunnalliset näkökohdat.”
Monarkia ja Itä-Karjala
Paasikiven hallituksen ulkopolitiikka lähti liikkeelle selväpiirteisin tunnuksin. Sota oli viety loppuun saksalaisten tehokkaan avun turvin. Uutta kapinaa sekä Venäjältä ennemmin tai myöhemmin tulevaa hyökkäystä pelkäävän valtionhoitaja Svinhufvudin nimenomaisesta pyynnöstä Saksan Itämeren joukkojen komentaja Rüdiger von der Goltzin saksalaisjoukot jäivät edelleenkin maahan. Keisari Wilhelmin valtakunnan uskottiin selviytyvän voittajana käynnissä olevasta maailmansodasta tai ainakin pääsevän lännen kanssa kompromissirauhaan, joka merkitsisi Hohenzollernien monarkian säilymistä ja ilmeisesti myös pysyvää johtoasemaa Itä-Euroopassa. Saksan täydellistä luhistumista sisäisine vallankumouksineen ei Helsingissä pidetty realistisena vaihtoehtona. Ulko- ja sisäpoliittisesti horjuvan asemansa lujittamiseksi senaatti pyrki pitkällä tähtäyksellä varmistamaan Saksan tuen ajamalla Suomessa lävitse monarkistisen hallitusmuodon. Kuninkaaksi oli saatava keisari Wilhelmin poika, prinssi Oskar. Siteet Saksaan varmistettaisiin sotilasliiton avulla. Saksan sodanjohdon Oberste Heeresleitungin taholla kumpaankin hankkeeseen suhtauduttiin periaatteessa suopeasti, ja Svinhufvudia rohkaistiin epävirallisesti niiden edelleen ajamisessa.
Avatessaan 12. kesäkuuta 1918 eduskunnassa monarkistista hallitusmuotoesitystä koskevan lähetekeskustelun Paasikivi viittasi ensimmäistä kertaa julkisesti, joskin vain yleisin piirtein, Itä-Karjalan kysymykseen. Kuningasvalta oli välttämätön, ”jos toden teolla tahdomme noudattamalla veljeskansan pyyntöä koota rajan takana olevat heimomme yhdeksi kansaksi ja yhdeksi valtakunnaksi… varma on, että vain vahvan monarkkisen vallan johdolla Suomen kansa kykenee täyttämään historiallisen kutsumuksensa: luomaan voimakkaan ja muiden valtojen rinnalla omilla jaloillaan pystyssä pysyvän valtakunnan tänne Pohjolaan lännen ja idän välille”.
Samalla hän käytti hyväkseen tilaisuutta (ensimmäistä eduskuntaesiintymistään senaatin varapuheenjohtajana) eräänlaiseen ohjelmajulistukseen:
”Maamme itsenäisyys on tulos Saksan ja sen liittolaisten voitokkaasta sodasta ja Saksan meille antamasta diplomaattisesta ja sotilaallisesta avustuksesta. Tästä avusta olemme Saksalle kiitolliset ja toivomme siltä ja sen liittolaisilta tulevaisuudessakin itsenäisyydellemme voimakkainta tukea niitä vaaroja vastaan, jotka sitä uhkaavat. Tämän ohella pyrimme luonnollisesti hyviin suhteisiin kaikkiin ulkovaltoihin ja varsinkin Ruotsiin sekä muihin Skandinavian valtakuntiin.”
Kesäkuun 18. päivänä 1918 pitämässään kokouksessa eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti äänin 9–8 ottaa käsittelyn pohjaksi monarkkisen hallitusmuotoesityksen tasavaltalaisen sijasta. Paasikivi tuki voimakkaasti valtionhoitajaa tuoden mukaan keskusteluun myös uuden elementin. Itä-Karjala merkitsi hänestä elinehtoa itsenäiselle Suomelle, ei ainoastaan strategisen rajan vuoksi, vaan myös siksi, että Suomen oli muuten vaikea irrottaa kylliksi varoja riippumattomuutensa ylläpitämiseen. Sotaministeri Wilhelm Thesleffin arvion mukaan 30 000 miehen vahvuisen armeijan kustannuksiin tarvittiin vuosittain 120–140 miljoonaa markkaa. Ruotsissa vastaava summa oli ennen sotaa liikkunut 120–130 miljoonan markan vaiheilla.
Koko Itä-Karjalan saamiseksi Svinhufvud ja Paasikivi tarrautuivat näin entistä lujemmin Preussin prinssi Oskarin ehdokkuuteen, jonka avulla Saksan sotilasjohdon tuki saataisiin ehkä ohjatuksi Suomen laajentumistavoitteiden taakse. Paasikivi oli samalla valmis ottamaan myös riskin sotilaallisesta yhteentörmäyksestä länsivaltojen kanssa Itä-Karjalassa. Erityisesti hän korosti porvarilliselle valtuuskunnalle asian kiireellisyyttä. Monarkian palattua Venäjälle ja maailmansodan päätyttyä laajentumishankkeet tuskin enää onnistuisivat yleisten rauhanjärjestelyjen yhteydessä. Nyt oli pidettävä kiirettä, eikä tilaisuutta saanut päästää käsistä. Eduskunnan oli otettava monarkia-asiassa selvä kanta, jotta viralliset keskustelut saksalaisten kanssa voitaisiin aloittaa.
Britannian merivoimien lyötyä toukokuussa takaisin suomalaisten valkoisten vapaajoukkojen Petsamoon suuntautuneen valtausyrityksen Suomen Tukholman-lähettiläs Alexis Gripenberg jätti 26. kesäkuuta 1918 brittiläiselle virkaveljelleen Sir Esme Howardille hallituksensa virallisen vastalauseen. Diplomaattisen kokemuksen puutteessa nootti tuli laadituksi niin jyrkkäsävyiseen muotoon, että se vastaanottajan taholla tulkittiin Berliinin inspiroimaksi uhkavaatimukseksi. Kun Lontooseen oli jo usean viikon aikana kantautunut huhuja pian alkavasta saksalais-suomalaisesta hyökkäyksestä Muurmannille, lähettiläs Howard kääntyi Ruotsin ulkoministerin Hellnerin puoleen tiedustellen, minkä asenteen Tukholma ottaisi Englannin ja Suomen välisessä sodassa.
Ruotsi katsoi nyt parhaaksi ryhtyä välittämään. Ruotsin välitystarjouksen luomassa tilanteessa Saksan sodanjohto oli lopultakin valmis ottamaan – Helsingin hallituksen tyytyväisyydeksi – avoimesti kantaa Suomen hallitusmuotokysymykseen. Keisarin ja valtakunnankansleri Hertlingin luvalla Oberste Heeresleitung valtuutti Rüdiger von der Goltzin antamaan ”puolivirallisen”, monarkiaa suosittelevan lausunnon. Sama tieto toimitettiin ulkoasiainsenaattori Otto Stenrothille myös Berliinistä, jonne Svinhufvud ja Paasikivi olivat lähettäneet Alexander Freyn ja Adolf von Bonsdorffin toimimaan epävirallisesti prinssi Oskarin ehdokkuuden puolesta. Kenraalimajuri von der Goltz oli etukäteen sähkeitse informoinut Suurta päämajaa herrojen saapumisesta ja heidän tavoitteestaan. ”Saksa pitää monarkian voimaansaattamista Suomessa etääntymisenä ententesta [Ranskan ja Englannin välinen liitto] ja ratkaisevana liittymisenä Saksaan. Mikäli valtiosääntöasia pikimmiten päätetään tämän suuntaisesti, on Saksa halukas ratkaisemaan Itä-Karjalan kysymyksen Suomen toivomusten mukaisesti.”
Berliinin puolivirallinen kannanilmaisu ei ollut vielä tiedossa eduskunnan perustuslakivaliokunnan hyväksyessä 6. heinäkuuta 1918 senaatin monarkkisen hallitusmuotoesityksen, joka antoi hallitsijalle varsin laajat oikeudet. Lainsäädäntöä koskevassa periaatesäännöksessä kuningas oli symbolisesti asetettu jopa eduskunnan edelle. ”Lainsäädäntövalta on kuninkaalla ja eduskunnalla yhteisesti.” Perustuslakeja sekä maa- ja meripuolustusta koskevissa kysymyksissä monarkin veto-oikeutta ei voitu lainkaan murtaa, kun taas muissa tapauksissa vaadittiin kahden kolmasosan enemmistö. Eduskunnan hajottaminen ja uusien vaalien määrääminen kuuluivat luonnollisesti myös kuninkaan valtaoikeuksiin.
Enemmistö valiokunnassa oli todella niukka. Kun ei tahdottu ajatella uusia vaaleja, jotka toisivat sosialistit eduskuntaan, tarvittiin määräenemmistö. Näin ollen Svinhufvud ja Paasikivi ilmoittivat 1. heinäkuuta 1918 puheilleen kutsumilleen monarkistien johtohenkilöille tekevänsä hallitusmuotoasiasta kabinettikysymyksen. Tasavaltalaisten oli tiedettävä, minkä uhalla he äänestivät. Valtionhoitaja lisäsi vielä löylyä huomauttaen, ettei edes niukka määräenemmistökään riittänyt ”kuningasajatuksen” perille viemiseen, ”sillä ei tänne kukaan kunnollinen mies tahdo sellaisilla ehdoilla tulla”. Porvarillisten puolueiden täytyi siksi päästä epävirallisin neuvotteluin keskenään yksimielisyyteen.
Senaattori Paasikivi saapui henkilökohtaisesti suuren valiokunnan kokouksiin 9.–11. heinäkuuta. Kesken suuren valiokunnan illalla 9. heinäkuuta pitämää kokousta Paasikivelle tuotiin aikaisemmin mainittu, Berliinistä tullut sähke Saksan sodanjohdon ilmaisemasta, monarkiaa puoltavasta kannasta. Kuningasmielisten toivoma vaikutus jäi silti saavuttamatta maalaisliittolaisten luonnehtiessa tiedonantoa – ei suinkaan aiheetta – ”tilatuksi”. Suuren valiokunnan ratkaisevassa äänestyksessä tasavaltalaiset hävisivät äärimmäisen niukasti 16–15. Toisen käsittelyn alkaessa 12. heinäkuuta eduskunnan neljä vuorokautta aikaisemmin salaisessa kokouksessaan hyväksymät pidättyvyyssuositukset olivat jo unohtuneet, parlamentin puhemyllyn pyöriessä estottomasti lähes kaksi päivää. Illalla 13. heinäkuuta toimitetussa loppuäänestyksessä monarkistit voittivat jälleen suhteellisen niukasti 57 äänellä 52 vastaan.
Saksa tuli nyt jälleen kuningasmielisten pyynnöstä heidän avukseen. Kun Oberste Heeresleitungin monarkiaa puoltava kanta ei näyttänyt yksinään tehoavan Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin vaikenemista ihmetteleviin tasavaltalaisiin, lähettiläs August von Brück toimitti Berliiniin Svinhufvudin pyynnön, että Saksan hallitus ottaisi aktiivisen kannan monarkiakysymyksessä. Heinäkuun 17. päivänä hän saikin Auswärtiges Amtilta valtionhoitajan tietoon saatettavaksi sähkeen, jossa Saksan hallitus piti ”Suomen ja molemminpuolisten etujen nimessä” tarkoituksenmukaisimpana, että Suomessa saatettiin voimaan monarkkinen hallitusmuoto.
Eduskunta hajaantui nyt kahden ja puolen viikon lomalle ”harkitsemaan hallitusmuotoasiaa”. Läksiäisiksi ryhmät saivat Paasikiven kirjallisen ilmoituksen senaatin eroamisesta, jos ”kysymys monarkisen hallitusmuodon säätämisestä lähitulevaisuudessa raukeaa”.
Hallitusmuotoasian kolmannen käsittelyn eduskunnassa 7. elokuuta avasi J. K. Paasikivi puheenvuorollaan. Monarkia-asia oli ”valkoisen Suomen” ratkaistava, eikä vastuuta voitu pääministerin mielestä väistää uusiin vaaleihin tai kansanäänestykseen vetoamalla. Hänen mukaansa perustuslaillinen monarkia soveltui hyvin, kuten monet esimerkit osoittivat, demokratiaan ja kansalaisvapauteen. Sen sijaan suurissa tasavalloissa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, todellinen valta oli pankinjohtaja Paasikiven käsityksen mukaan pikemminkin liikemaailman, plutokratian, hallussa.
Uhanalaisessa maantieteellisessä asemassaan ja ”suurpolitiikan ristiriitaisten vaikutusten” alaisena Suomi tarvitsi ennen muuta yhtenäisyyttä ja järjestelmän vakautta. Kysymys ei ollut pelkästään edellisen talven kokemuksista. Suomalaisilla ei ylipäänsä ollut valtiollisessa historiassaan hurraamisen aihetta:
”Sillä missä ovat ne muinoin suuret heimot, jotka pitivät hallussaan Itä-Euroopan laajat alueet? Kuolleet ne ovat tai pieniksi pirstaleiksi hävinneet, ja jälellä on vain tämä Suomen kansa ja sen heimolaiset rajan takana. Kuinka me voimme, kuinka me uskallamme unohtaa kansamme ja heimomme historian katkerat todistukset, ja nyt, kun meillä ensi kerran on siihen tilaisuutta, jättää käyttämättä hyväksemme kaikkea sitä voiman lisää, minkä historian kulku on osoittanut, sanoakseni varovasti, edistävän valtion vakavuutta?”
Loppuäänestyksessä monarkistit voittivat numeroin 75–32, mikä osoitti heidän asemansa huomattavasti vahvistuneen. Kiireelliseksi julistamiseen tarvittavaan 5/6 määräenemmistöön ei kannatus kuitenkaan yltänyt. Hallitusmuotokysymys lykättiin näin yli vaalien. Vuoden 1917 toisten valtiopäivien, Suomen uusimman historian myrskyisimpien, kuten Svinhufvud niitä lopettajaissanoissaan luonnehti, päättäjäiset pidettiin 10. elokuuta 1918.
Kuninkaan vaali
Kysymys hallitsijan henkilöstä pysyi edelleen avoimena. Saamiensa valtuuksien nojalla senaatti kokoontui 12. elokuuta epäviralliseen istuntoon. Valtionhoitaja Svinhufvud ilmoitti tällöin aikomuksesta lähettää Berliiniin valtuuskunnan neuvottelemaan hallitsijaehdokkaasta. Ensimmäisenä vaihtoehtona olisi tällöin prinssi Oskar. Lisäksi eduskunnalle oli esitettävä ehdotus sotilasliitoksi, jossa Saksan piti sitoutua ”luonnollisella tavalla Suomeen kuuluvan” Itä-Karjalan Suomeen liittämiseen. Muurmannin radan ”kansainvälistyttäminen” kävisi kuitenkin ehkä päinsä.
Paasikivi tuki varauksettomasti Svinhufvudia. Prinssi Oskarin nimi merkitsi kokoavaa voimaa, joka tekisi tyhjäksi sisäpoliittisen vastustuksen. Vain siinä tapauksessa, että hän ei suostuisi, olisi koetettava saada muita vaihtoehtoja. Aluevaatimukset strategisine ja taloudellisine perusteluineen oli Paasikiven mielestä selvitettävä tulevalle monarkille, jotta hän oman asemansa varmistamiseksi ryhtyisi kaikin voimin ponnistelemaan niiden puolesta. Itä-Karjalasta luopuminen saattaisi koko monarkistisen liikkeen ikävään valoon. Näin myös päätettiin.
Suomen valtionpäämiehen matka ja siihen liittynyt Saksan hallitsijan tapaaminen Wilhelmshöhen linnassa Kasselissa 26. elokuuta ei alkuunkaan vastannut Helsingissä asetettuja toiveita. Auswärtiges Amtin edeltä käsin voimakkaasti ”preppaama” keisari kieltäytyi lyhytsanaisesti ja jyrkästi antamasta poikaansa Suomeen. Kukaan preussilainen prinssi ei ylipäänsäkään tulisi kysymykseen. Suomalaiset olivat odottaneet kahdenkeskistä neuvottelua, mutta keisari keskusteli Svinhufvudin kanssa seisaaltaan vain pienen hetken samalla kun Auswärtiges Amtin edustaja, paroni Kurt von Lersner ”vartioi” luonteeltaan äkkiarvaamattomaksi tunnettua monarkkiaan. Senaatin valtuuskuntaa ei suurestikaan lohduttanut tieto, että jonkun muun saksalaisen ruhtinaan, esimerkiksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin, ehdokkuus kyllä saattoi tulla kysymykseen. Monarkistien propagandahan oli Suomessa olennaisilta osin rakentunut ”Willen pojan” ja hänen avullaan varmistettavan Saksan tuen varaan.
Kun ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat 26. syyskuuta sotilaallinen ja poliittinen tilanne oli kuitenkin radikaalisti muuttunut. Saksan offensiivi länsirintamalla oli heinäkuuhun 1918 tultaessa lopullisesti tyrehtynyt samalla kun tuoreiden amerikkalaisdivisioonien panos alkoi yhä selvemmin kallistaa vaakaa ententen puolelle. Elokuun 8. päivänä (Saksan armeijan ”mustana päivänä”) Sommessa alkanut liittoutuneiden suurhyökkäys johti välittömästi läpimurtoon ja sen myötä Saksalle raskaisiin miehistö- ja kalustotappioihin sekä aluemenetyksiin. Samana päivänä kun valtiopäivät kokoontuivat, Bulgaria solmi aselevon mikä merkitsi Itävalta-Unkarin romahduksen nopeutumista. Uskonsa menettänyt kenraali Ludendorff oli samana päivänä valmis vaatimaan hallitukseltaan toimenpiteisiin ryhtymistä ”aselevon pyytämiseksi viholliselta” Yhdysvaltain presidentti Wilsonin julkistaman rauhanohjelman pohjalta. Näin myös meneteltiin informoimatta etukäteen edes Saksan liittolaisia. Käytännössä tämä merkitsi sen tosiasian tunnustamista, että keskusvallat oli lyöty. Jokaisen oli nyt koetettava pelastaa oma nahkansa. Badenin prinssi Max piti Saksan valtiopäivillä 6. lokakuuta 1918 puheen, jossa hän paljasti Saksan rauhanaloitteen.
Kolme päivää myöhemmin 9. lokakuuta pidettiin Helsingissä kuninkaanvaali. Tuolloin ”k:lo 9,30 illalla” alkaneessa julkisessa istunnossa säätyvaltiopäivien veteraani, vanhasuomalaiseen puolueeseen lukeutuva ilmajokelainen talonpoika J. E. Antila suoritti hänelle uskotun tehtävän ehdottaen Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen valitsemista Suomen kuninkaaksi. Nähtävästi pidettiin tärkeänä suomalaisen kansanmiehen sijoittamista ehdotuksen tekijän rooliin. Häntä kannatti niin ikään tuskin sattumalta – ruotsalainen aatelismies ja oikeusoppinut R. A. Wrede. Sosiaalidemokraattien Matti Paasivuoren esitettyä vastalauseensa ja kieltäydyttyä ottamasta osaa ”tähän valtiolliseen ilveilyyn” maalaisliittolainen Santeri Alkio toisti jo saman päivän suljetussa istunnossa ilmoittamansa maalaisliiton vastustavan kannan vaalin toimittamiseen. Kun vastaehdotusta ei kuitenkaan tehty, puhemies totesi eduskunnan hyväksyneen edustaja Antilan ehdotuksen. Loppusanansa hän esitti ”useimmain edustajain noustua seisaalleen”. Maalaisliittolaiset jäivät istumaan. Monarkistit ajattelivat eläköön-huudon kohottamista isänmaan tulevaisuudelle, mutta kukaan ei uskaltanut vastustajien ehkä toimeenpaneman ”skandaalin” pelossa sitä ehdottaa. ”Iloa ei ollut kenenkään mielessä.” Suomi oli saanut kuninkaan.
Paasikiven senaatin kaatuminen
Seuraavana päivänä (10. lokakuuta) Svinhufvud kutsui tasavaltalaisten johtavat edustajat luokseen neuvotteluun. Myös Paasikivi oli läsnä. Uudet vaalit oli tarkoitus järjestää 1. helmikuuta tai 1. maaliskuuta 1919. Siihen saakka hallitusmuotokysymys jätettäisiin lepäämään. Valtionhoitaja piti tärkeänä porvarillisen yhteisrintaman aikaansaamista kotimaisen ja ulkomaisen bolševismin vaaran torjumiseksi. Paasikivi puolestaan lisäsi listaan ulkopolitiikan ja elintarvikeongelman, jotka edellyttivät yhteistyötä ententen kanssa. Samoin oli ratkaistava kysymys nyt koolla olevilla valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja toisaalta niistä, jotka lykättäisiin yli vaalien. Tasavaltalaiset pysyttelivät tässä ensimmäisessä neuvottelutilaisuudessa odottavalla kannalla sitoutumatta vielä mitenkään kokoomushallitusajatukseen.
Lokakuun kuluessa Saksan keisarikunnan mielipide alkoi yhä yleisemmin nähdä Wilhelm II:n persoonan rauhan solmimisen esteenä. Kielin sotasatamassa matruusit nousivat kapinaan 3. marraskuuta 1918, kaupunkeihin perustettiin työläis- ja sotilasneuvostoja ja vasemmistososialistien käynnistämä yleislakko alkoi 9. marraskuuta. Samana päivänä tilanteen toivottomaksi havainnut keisari luopui kruunusta siirtyen maanpakoon Hollantiin, ja Saksa julistettiin tasavallaksi. Kaksi päivää myöhemmin päättyi maailmansota Compiègnessa solmittuun aseleposopimukseen.
Saksan luhistuminen oli pakosta omiaan vaimentamaan tiukimpien monarkistien äänenpainoja. Svinhufvudin tarmokkaasti johtamissa neuvotteluissa päästiin vihdoin 14. marraskuuta yksimielisyyteen niin sanotun viiden kohdan ohjelmasta: 1. Kenraali Mannerheimin kanssa oli neuvoteltava hänen valitsemisestaan valtionhoitajaksi. (Maalaisliitto kieltäytyi hyväksymästä alun pitäen ehdotettua kategorista sanamuotoa ”Kenraali Mannerheim kutsutaan valtionhoitajaksi”.) 2. Porvarillisten puolueiden kokoomushallitus oli muodostettava. (Maalaisliitto tosin jätti tältäkin kohdin kätensä vapaiksi.) 3. Hallitusmuotokysymys ratkaistaisiin uusien vaalien jälkeen. 4. Istuva vajaalukuinen eduskunta rajoittuisi vain juoksevien ja nopeaa ratkaisua vaativien asioiden käsittelyyn. 5. Uudet vaalit järjestettäisiin helmi- tai maaliskuussa 1919.
Hallituksenvaihdoksen oli määrä tapahtua 27. marraskuuta 1918 – sattumalta varapuheenjohtaja Paasikiven 48-vuotissyntymäpäivänä. Ennen uuden hallituksen virallista nimitystä Lauri Ingman pyysi Paasikiveä huolehtimaan senaatin nimen muuttamisesta, joka oli jo ollut pitkään vireillä. Viimeisessä istunnossaan 27. marraskuuta Paasikiven kabinetti päätti julkaista sen kaikkien jäsenten allekirjoittaman asetuksen senaatin nimen vaihtamisesta valtioneuvostoksi. Toimituskunnista tuli vastaavasti ministeriöitä ja senaatin kansliasta valtioneuvoston kanslia. Senaatin varapuheenjohtajaa kutsuttaisiin vastedes pääministeriksi, senaattoreja ministereiksi sekä prokuraattoria oikeuskansleriksi. Rakenteen ja työskentelytapojen pysyessä entisellään oli suuriruhtinaskuntaa varten 1809 perustettu hallituskonselji/senaatti toimituskuntineen siten virtaviivaistettu sekä saatettu nimityksiltään vastaamaan muiden itsenäisten maiden kyseisiä laitoksia. Paasikiven ensimmäinen hallitus oli näin ollen samalla Suomen viimeinen senaatti.
Miksi Paasikivi tavoitteli monarkistista Suomea
Mikä sai sitten suomalaiset poliitikot – Paasikiven heidän joukossaan – yhä jatkamaan Saksaan nojautuvaa monarkistista linjaa? Ulkopoliittisen turvallisuuden etsintä vaikutti edelleen siinä mielessä, että Auswärtiges Amtin osoittama ”kylmyys”, joka nähtiin Wilhelm II:n Preussin prinssejä koskeneen ratkaisun taustatekijänä, ajoi yhä tavoittelemaan niiden saksalaispiirien hyväntahtoisuutta, jotka olivat kiinnostuneita Suomesta. Tämä varmistettaisiin monarkian ja saksalaisen kuninkaan avulla, mille ajatukselle suomalaiset – ennen muuta Svinhufvud ja Paasikivi – saivat rohkaisua saksalaisten sotilasviranomaisten taholta.
Hankkeessa nähtiin myös ainoa keino yhä etääntyvän toiveen, Itä-Karjalan Suomeen liittämisen, toteuttamiseksi. Kaiken edellytyksenä oli luonnollisesti usko Saksan säilymiseen Pohjois-Euroopan johtavana suurvaltana. Oma osuutensa oli myös ministeri Edvard Hjeltin Berliinistä lähettämillä ylioptimistisilla raporteilla, kun taas Lontoossa ja Pariisissa toimivien edustajien Rudolf Holstin ja Erik Ehrströmin yhteydenpitoa kotimaahan haittasi sifferioikeuksien eli lennätinyhteyksien puuttuminen. Sitä paitsi näihin monarkistihallitusta kohtaan kriittisiin raportteihin ei muutenkaan haluttu uskoa.
Ulkopolitiikasta kokonaan riippumatta Suomessa oli myös piirejä – etenkin ruotsalaisessa kansanpuolueessa – jotka näkivät monarkian lähinnä sisäisen lujuuden takaajana sekä ulkopuolisten uudelle itsenäiselle valtiolle osoittaman arvonannon varmistajana. Oli kuitenkin menty liian pitkälle, jotta perääntyminen kasvoja menettämättä olisi enää käynyt päinsä.
Peräytymistietä Paasikivi ei siis enää nähnyt. Suomen itsenäisyys saattoi säilyä vain Saksan tuen varassa. Moraalisia tekijöitäkään hän ei halunnut kokonaan sivuuttaa. Tulevaisuutta ja kansainvälistä mainettaan ajatellen suomalaisten oli pelattava avoimin kortein ja pysyttävä Hessenin prinssille annetussa sanassa. Toisin kävi. Ympärysvallat vastustivat saksalaisen prinssin valitsemista Suomen kuninkaaksi. Friedrich Karlin annettiin Suomen etuun viitaten ymmärtää, että hänen olisi suotavaa ilmoittaa luopuvansa tarjotusta tehtävästä. Hän ilmoittikin 14. joulukuuta 1918 lähettämässään kirjeessä luopuvansa kruunusta.
Vielä toisen maailmansodan jälkeen Paasikivi kuningasasiaa muistellessaan – ehkä hieman hurskastellen – kirjoitti: ”Olen kysynyt itseltäni, tokko minä ollenkaan kelpaan valtiolliseen elämään, kun minulla on näin yksinkertainen käsitys kunniallisuudesta ja poliittisesta moraalista.” Suomen irtautuminen aikanaan Hitlerin Saksasta Ribbentrop-sopimuksen mitätöimisineen ei kuitenkaan aiheuttanut Paasikivelle enää moraalisia ongelmia. Tilanne oli toinen, Saksa oli muuttunut, eikä Paasikivikään elämänkokemuksen ja ulkopolitiikan tuntemuksen karttuessa ollut enää sama.
