Koalitiohallituksen synty
Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa Leo Mechelinin senaatin kannatuspohja kaventui ratkaisevasti, sillä säätyvaltiopäivien enemmistö muuttui niissä 50 edustajapaikan vähemmistöksi. Toisaalta muodollis-juridiselta kannalta kysymys ei ollut parlamentaarisesta hallituksesta vaan yksinomaan keisarin luottamusta nauttivasta neuvoskunnasta. Eduskunnan kokoontuessa 1. helmikuuta 1908 Suomen ja Venäjän suhteet olivat selvästi kiristymässä. Valtakunnanduumassa oli esitetty useita suuriruhtinaskunnan erillisaseman kannalta uhkaavan sävyisiä välikysymyksiä. Tämän johdosta eduskunnan puolueryhmät jättivät senaatin vastattavaksi lukuisia välikysymyksiä, joissa vaadittiin selvitystä maan suhteista keisarikuntaan. Puoluetaktikointiin perustuneiden äänestysten jälkeen Mechelinin senaatti jäi tappiolle ja teki tilanteesta johtopäätöksensä. Vaikka Suomen perustuslait eivät tunteneetkaan parlamentarismia, hallitus päätti saamansa ”ankaran epäluottamuslauseen” vuoksi jättää paikkansa monarkin täytettäviksi. Ministerineuvoston mieltä kuultuaan hallitsija hajotti 4. huhtikuuta 1908 ”röyhkeäksi” osoittautuneen eduskunnan sekä määräsi uudet vaalit toimeenpantaviksi 1. ja 2. heinäkuuta 1908.
Vuoden 1908 vaaleissa Paasikivi oli jälleen ehdokkaana Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Kampanja jäi tällä kertaa olosuhteiden pakosta lyhyeksi. Kun vanhasuomalainen puolue oli varannut yleisehdokkaana toimineelle Paasikivelle kakkossijan kaikilla piirin vaalilistoillaan, hänen läpimenonsa ei tuottanut vaikeuksia. Valtakunnallisella tasolla sen sijaan tulos ei ollut vanhasuomalaisille rohkaiseva. Puolueen suhteellinen kannatus laski 27,3 prosentista 25,5 prosenttiin, mikä merkitsi viiden kansanedustajapaikan menetystä. Näistä sosiaalidemokraatit voittivat kolme ja nuorsuomalaiset sekä ruotsalaiset kumpikin yhden paikan.
Vaalien jälkeen varsinaiset hallitusneuvottelut käynnistyivät nopeasti. Paria alkuistuntoa lukuun ottamatta Paasikivi osallistui koko ajan näihin 3.7.–17.7.1908 käytyihin keskusteluihin. Kokoomussenaatti todettiin periaatteessa tavoittelemisen arvoiseksi, mutta hallitusohjelmasta ei päästy yksimielisyyteen, minkä vuoksi neuvottelut ajautuivat umpikujaan. Keskustelujen takkuilun havaittuaan kenraalikuvernööri Vladimir Böckmann vauhditti neuvotteluja ilmoittaen lähtevänsä illalla 17. heinäkuuta 1908 Pietariin ja ottavansa silloin hallituslistan mukaansa. Ellei se tuohon ajankohtaan mennessä valmistuisi, senaatin kokoonpano jätettäisiin venäläisten viranomaisten päätettäväksi. Ennen määräajan umpeutumista ja kenraalikuvernöörin lähtöä Pietariin August Nybergh ja J. R. Danielson-Kalmari veivät valmiin listan kenraalikuvernööri Böckmannille Kesärantaan hänen ehdittyään jo pariin kertaan puhelimitse kiirehtiä asiaa. Suomen saaristossa huvijahdillaan lomaileva keisari hyväksyi ehdotuksen muutoksitta 1. elokuuta 1908.
Sen mukaan senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi (pääministeri) tuli nuorsuomalaisia edustanut Edvard Hjelt. Hänen lisäkseen kabinettiin kuului kolme muuta saman puolueen senaattoria. Myös vanhasuomalaisia senaattoreita oli neljä ja tämän lisäksi oli kaksi ruotsalaista puoluetta edustanutta senaattoria. Siten perustuslaillista suuntaa edustaneilla nuorsuomalaisilla ja ruotsalaisilla oli yhteensä kuusi paikkaa vanhasuomalaisten neljää paikkaa vastaan. Kun kabinetin johtaja Edvard Hjelt edusti myös perustuslaillisia, kabinetilla oli varsin voimakas perustuslaillinen väritys. Paasikivestä osalle tuli valtiovaraintoimituskunta, J. R. Danielson-Kalmari oli puolestaan senaattori ilman erityistä salkkua.
Paasikivi finanssipäällikkönä
Paasikiven korostaessa Hjeltin johtamissa neuvotteluissa asiantuntemustaan valtiovaraintoimituskunnan hallinnonalalla kysymys ei ollut perusteettomasta itsekehusta. Opinnot ja toiminta valtiokonttorin ylitirehtöörinä tarjosivat hyvän pohjan sekä teorian että käytännön alalla. Poliitikkona ja yksikamarisen eduskunnan jäsenenä Paasikivi oli lisäksi huolellisesti perehtynyt valtiontalouden ajankohtaisiin kysymyksiin. Muistelmissaan hän vaatimattomuutta tavoittelematta toteaakin: ”Minun ei sen tähden tarvinnut käyttää aikaa päästäkseni asioihin sisälle.”
Paasikiven senaattorikauden tärkeimmäksi talouspoliittiseksi toimeksi muodostui ulkomaisen lainan hankkiminen. Ranskaan kohdistuneiden tunnustelujen epäonnistuttua – viime vaiheessa siksi, että suuriruhtinaskunnassa kaavailtiin ranskalaisia viininviejiä raivostuttanutta kieltolakia – lainan välitti vihdoin konsortio, jonka pääosakkaana oli englantilainen C. J. Hambro & Son. Sopimusta varten Paasikivi joutui erikseen lähettämään Lontooseen tietoja Suomen rautateiden taloudesta. Hambro kuitenkin ilmoitti myöhemmin jättäneensä Paasikiven selonteon käyttämättä, koska sen antama kuva suuriruhtinaskunnan ratojen kannattavuudesta ei olisi ollut omiaan edistämään lainan menestystä. ”Teidän rautateidenne hallinnossa täytyy olla jokin vika.” Pahaksi onneksi senaattorin puheille saapui samoihin aikoihin rautatieläislähetystö vaatimaan palkankorotusta. Paasikiven viittaukseen laitoksen huonosta kannattavuudesta lähetystöä johtanut ylikonduktööri totesi: ”Se on nyt merkillistä, että aina puhutaan rautateiden kannattamattomuudesta. Ei Helsingin poliisilaitoskaan kannata, mutta ei siitä koskaan puhuta.” Arvattavasti luonteenomaisen temperamenttista vastaustaan finanssipäällikkö ei ole katsonut aiheelliseksi sisällyttää muistelmiinsa.
Myöhempi tutkimus on pannut merkille Paasikiven keskeisen roolin lainaneuvotteluissa – onpa häntä jopa syytetty Suomen Pankin syrjäyttämisestä niiden yhteydessä. Todettava onkin, että hankkeen alkuvaiheessa Suomen Pankki joutui muistuttamaan olemassaolostaan, mutta tuossa vaiheessa oli vielä kysymys kariutuneesta ranskalaisesta lainasta. Paasikivi joutui neuvottelemaan Suomen Pankin johdon ja pankkivaltuusmiesten kanssa alkuperäistä tarjousta edullisemmat ehdot taivuttaakseen nämä lainan taakse. Englantilaiset suostuivatkin lopulta korottamaan myyntikurssin 88 prosentista 89,5 prosenttiin. Vielä viime hetkellä hanke oli kaatua siihen, että kansainvälinen lehdistö oli valittanut juutalaisia syrjittävän Suomessa. Helsingissä laadittiin tyynnyttelevä selitys, joka toimitettiin juutalaista syntyperää olevalle Sir Everard Hambrolle.
Senaatin loppu marraskuussa 1909
Jo Hjeltin kokoomushallituksen astuessa virkaan vuonna 1908 oli selvää, ettei Venäjä tulisi suostumaan Suomen erillisen sotaväen palauttamiseen. Senaattorien mielestä ainoan käyttökelpoisen ratkaisumahdollisuuden tarjosi rahallinen korvaus, josta olisi päätettävä laillista tietä, toisin sanoen eduskunnan suostumuksella. Vaikka kenraalikuvernööri Böckmann antoikin hankkeelle tukensa, sitä ei Pietarissa hyväksytty., Niin sanotut sotilasmiljoonat oli maksettava valtakunnanrahastoon, kunnes rajamaa ”rauhoittuisi” siinä määrin, että Venäjän asevelvollisuuslaki voitaisiin sellaisenaan ulottaa sinne. Itse periaate, asepalveluksen korvaaminen rahamaksulla, ei Pietarin mukaan edellyttäisi eduskunnan myötävaikutusta. Parlamentin oli lähinnä vain osoitettava, mistä ”ylhäältä” määrätty summa otettiin.
Siinä vaiheessa kun asia aktivoitui, olivat perustuslailliset senaattorit jo eronneet maanvuokralain johdannosta ministerineuvoston kanssa syntyneen kiistan takia. Jäljelle oli jäänyt vanhasuomalaisista senaattoreista koostunut tynkäsenaatti, jolta nyt vaadittiin lausuntoa ministerineuvoston hyväksymästä ehdotuksesta. Sen laati finanssipäällikkö Paasikivi. Lausunnossaan hän yksikantaan totesi, että Pietarin edellyttämä menettelytapa oli ristiriidassa Suomen lakien kanssa, minkä vuoksi hän katsoi yksityiskohtaisen lausunnon antamisen mahdottomaksi.
Lopullisesti senaatin kohtalon ratkaisi hallitsijan 7. lokakuuta 1909 allekirjoittama, ministerineuvoston jo useiden kuukausien ajan valmistelema julistuskirja, jota ministerivaltiosihteeri August Langhoff kieltäytyi varmentamasta. Sen mukaan sotilasmiljoonakysymys oli ratkaistava yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä korvauksena toistaiseksi puuttuvasta mieskohtaisesta asevelvollisuudesta. Eduskunnan oli myönnettävä tarvittavat varat ja koko asia saatava pysyvälle kannalle. Vuosilta 1908–1909 Suomen oli maksettava 20 miljoonaa markkaa ja vuodesta 1910 alkaen summaa korotettaisiin 1 miljoonalla vuosittain niin että se siis vuoteen 1919 mennessä nousisi 20 miljoonaan. Tuolloin asia otettaisiin uudelleen harkittavaksi.
Havaittuaan asemansa kestämättömäksi vanhasuomalaiset senaattorit pyysivät keisarilta eroa 15. lokakuuta 1908 lähtien. Senaattorinpaikkojen täyttäminen ei kuitenkaan ollut Venäjän hallitukselle helppoa. Senaattorikandidaatteja ei näyttänyt enää löytyvän suuriruhtinaskunnan rajojen sisäpuolelta. Kenraalikuvernööri Böckmann näki nyt enää kaksi mahdollisuutta: joko hallita maata varta vasten säädettävän poikkeuslainsäädännön avulla tai sitten nimittää senaattorinvirkoihin keisarikunnassa palvelevia upseereita ja virkamiehiä, jotka olivat Suomen kansalaisia. Lokakuun 3. päivänä pitämässään istunnossa ministerineuvosto päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon, jonka myös keisari hyväksyi. Entisten senaattorien oli ministerineuvoston päätöksen mukaisesti jatkettava viranhoitoa, kunnes hallituslista saataisi koottua, tarvittaessa myös lokakuun 15. päivän jälkeen. Böckmann liitti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä, jonka mukaan Suomen laki ei sallinut kenenkään pakottamista vastoin omaa tahtoa pysyä valtion virassa. Etsinnät edistyivät nopeasti ja jo muutaman päivän kuluttua (12.10.1909) keisari saattoi nimittää senaattorin virkoihin entisen vara-amiraali Andrei Wireniuksen, kontra-amiraali Theodor Sillmanin, keisarillisen hovin seremoniamestari, kreivi Erik Bergin ja laivaston insinöörieversti Pavel Kraatzin.
Nyt tuli kuitenkin mutka matkaan. Luottaen vapautumiseensa senaatista viimeistään 15. lokakuuta 1909 senaattori Paasikivi oli terveydellisiin syihin vedoten pyytänyt kenraalikuvernööriltä virkalomaa kolmen viikon ajaksi 13. lokakuuta alkaen matkustaakseen ulkomaille. ”Minun olisi monestakin syystä vaikea lykätä matkaani, erityisesti siksi, että parhaillaan ulkomailla oleskeleva vaimoni odottaa minua siellä.” Kenraalikuvernööri myönsi loman 11. lokakuuta. Paasikivi joutui kuitenkin viivästyttämään lähtöään, sillä ”Nyt on aivan mahdotonta lähteä täältä ennen kuin manifesti on esitelty. Sillä muuten näyttäisi kuin tahtoisin mennä karkuun, ja sitä en voi tehdä itseni tähden enkä muiden senaattorien ja koko puolueen vuoksi. Mutta heti kun asia on esitelty, lähden lyhyintä tietä Ruotsin kautta. – Olemme tulleet siihen tulokseen, että emme voi promulgeerata ja panna täytäntöön tätä paperia. Olemme sen ilmoittaneet kenraalikuvernöörille. Kun täten koettavat pakottaa – uhkaamalla virkojen menettämiselläkin – tulee alistuminen vieläkin mahdottomammaksi meille.”
Böckmann joutui nyt sähköttämään pääministeri Pjotr Stolypinille Paasikiven kieltäytyneen lähtemästä lomalleen. Syynä oli senaattorin ”jotakin tietä” Pietarista saama tieto sotilasmanifestin allekirjoittamisesta. Paasikiven ollessa paikalla suomalaiset senaattorit muodostaisivat enemmistön ja saattoivat näin estää manifestin julkaisemisen äänestämällä neljä uutta tulokasta kumoon. Tätä riskiä Böckmann ei halunnut ottaa. Senaattiin oli heti saatava ainakin yksi jäsen lisää. Varsovasta löytyikin ruotsalaisniminen upseeri, kenraalimajuri Viktor Hedlund, joka osoittautui Suomen kansalaiseksi. Jo kaksi päivää myöhemmin Hedlund oli nimitetty senaattoriksi. Yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa ”venäläiset” muodostivat nyt talousosaston enemmistön.
Paasikiven matkalle ei nyt enää ollut estettä, ja aamupäivällä 21. lokakuuta 1909 hän lähti Turun pikajunalla Tukholman kautta kohti Berliiniä, missä häntä odotti senaattorikollega Hugo Rautapään poste restante -kirje Helsingin tapahtumista. Lokakuun 21. päivänä pidetyssä senaatin istunnossa August Hjelt oli lukenut hänen ja muiden vahansuomalaisten senaattorien allekirjoittaman kirjelmän, jossa he ilmoittivat kieltäytyvänsä osallistumasta sotilasasian käsittelyyn. Kenraalikuvernööri ja talousosaston uuden jäsenet puolestaan päättivät julkaista manifestin ja toimittaa eduskunnalle esityksen varojen osoittamisesta sotilasmaksuihin. Vt. prokuraattori A. F. Charpentier saneli pöytäkirjaan, ettei senaatti lain mukaan voinut julkaista manifestia eikä antaa määräyksiä sen toimeenpanosta.
Senaatista lähteneen suomalaisen puolueen ”sillat olivat sortuneet”. Hallituksesta käsin harjoitettu myöntyvyyspolitiikka oli epäonnistunut, minkä lisäksi myös sisäpoliittisesti oli vuoden 1909 eduskuntavaaleissa kärsitty selvä tappio. Uuden kenraalikuvernööri F. A. Seynin joulukuun alussa Danielson-Kalmarille tekemä ehdotus vanhasuomalaisten paluusta hallitukseen ei vallitsevissa oloissa enää voinut johtaa tuloksiin. Kuten Paasikivi totesi: ”Kuka sinne nyt tahtoo mennä, kun ei oikeus ja laki mitään merkitse.”
Helmikuun 1. ja 2. päivinä 1910 pidettyjen eduskuntavaalien tulos ei vanhasuomalaisten kannalta ollut rohkaiseva heidän menettäessään kaikkiaan kuusi paikkaa maalaisliitolle, sosiaalidemokraateille ja ruotsalaiselle puolueelle. Turun pohjoisessa vaalipiirissä kaikille suomettarelaisten listoille sijoitetuilla yleisehdokkailla Paasikivellä ja Ingmanilla ei nytkään ollut henkilökohtaisia läpimeno-ongelmia. Vaalien aattona Porissa 9. tammikuuta 1910 järjestetyssä ”isänmaallisessa joukkokokouksessa” pidetty puhe tarjosi Paasikivelle mahdollisuuden ottaa kantaa ajankohtaiseen tilanteeseen. Perusteltuaan laajasti senaatista eroamista ja kansallisen yhteisrintaman merkitystä hän viittasi tilanteen synkkyyteen Venäjällä valtaan päässeiden sovinististen intohimojen vuoksi. Niiden vaikutus ei kuitenkaan voinut olla pysyvä. Ennemmin tai myöhemmin tasapainon täytyi palautua samalla tavoin kuin tulviva joki laskeutuisi aikanaan takaisin uomaansa. Suomen kansan sulautumista venäläisiin ei enää voitu ajatella, ja taloudellisesti suuriruhtinaskunnan merkitys suurelle keisarikunnalle oli vähäinen. Sen sijaan Venäjällä oli tällä suunnalla valvottavanaan tärkeitä sotilaallisia etuja. Pitkällä tähtäyksellä suomalaisen puolueen oli yhä edelleen lähdettävä siitä vanhasta periaatteestaan, että Venäjän valtakunnalliset edut ja Suomen sisäinen itsenäisyys olivat sovitettavissa yhteen molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla.
Paasikivi senaatista valtiokonttoriin
Senaatista J. K. Paasikivi siirtyi hoitamaan ylitirehtöörin virkaansa valtiokonttorissa. Juuri sen tehtävänä oli tilittää sotilasmiljoonat Venäjän valtionrahastoon. Paasikivi oli senaattorina vastustanut sotilasmanifestiin sisältynyttä määräystä sotilasmiljoonien maksamisesta, koska se sivuutti eduskunnan. Asia ei kuitenkaan tästä muuttunut, vaan vuosilta 1908–1911 valtiokonttori joutui tilittämään sotilasmiljoonat sotilasmanifestin nojalla. Vuonna 1912 asiasta julkaistiin erityinen yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä säädetty laki, joka pääsisällöltään vastasi vuoden 1909 manifestia. Eduskunnan vastarinnasta huolimatta senaatti maksatti vuosittain yhdellä miljoonalla kasvavan summan hallitsijan määräyksestä. Käsitellessään kertomusta valtiovarain tilasta eduskunta vastaavasti aina uudestaan ilmaisi käsityksensä suorituksen perustuslain vastaisuudesta.
Vanhasuomalaiset olivat kyllä samaa mieltä muiden puolueiden kanssa sotilasmanifestin laittomuudesta, mutta kannattivat kuitenkin miljoonien maksamista, koska Suomi ei voinut kiertää velvoituksiaan valtakunnan osana. ”Venäjällä ihmetellään, kun siellä maksetaan 10 markkaa henkeä kohti sotilasmenoja, ja meillä kieltäydytään suostumasta 3–5 markkaan.” Huolenaiheena oli siten ensi sijassa keisarikunnan yleinen mielipide, jonka siellä saattoi helposti tulkita epälojaalisuuden osoitukseksi. Haluttiin kyllä nauttia Venäjän valtakunnan ulkonaista suojaa, mutta ei tahdottu osallistua siitä aiheutuvien kulujen kantamiseen. Suomen perustuslailliset puolestaan näkivät sotilasmiljoonat lähinnä maan autonomiseen asemaan liittyvänä juridisena ongelmana, kun sosiaalidemokraatit puolestaan vastustivat ylipäätään ”seisovaa sotaväkeä” alaluokkaa vastaan tähdättynä voimakeinona.
Tilanne säilyi siten ennallaan. Hallitus sisällytti sotilasmaksun vuotuisiin menoarvioihin, mutta eduskunta pyyhki sen joka kerta pois. Kun näin syntyi suuri aukko menopuolelle, siihen mahtui enin osa eduskunnan päättämistä menoista. Senaatti, kenraalikuvernööri ja keisari sijoittivat sotilasmiljoonat takaisin valtion budjettiin ja pyyhkivät puolestaan pois ”eduskunnan menoja”, lähinnä kulttuurimäärärahoja, vastaavan määrän. Tämä käytäntö, jossa hallitus ja keisari vetivät aina pitemmän korren, jatkui tsaarivallan loppuun saakka.
Todella vakavaksi ”henkilökohtaiseksi ongelmaksi” sotilasmiljoona-asia tuli Paasikivelle vasta vuonna 1913. Jättäessään jo vakiintuneeseen tapaan yhä kasvavat sotilasmiljoonat pois budjetista eduskunta joutui tuolloin sen hämmästyttävän tosiasian eteen, että valtion vakinaiset tulot riittivät sen menoihin, eikä lisäveroja itse asiassa olisi tarvittu lainkaan. Silti katsottiin aiheettomaksi ”lakkauttaa veroja, jotka kuuluvat Suomen verojärjestelmään”. Ne päätettiin siirtää ensisijaisesti kulkulaitosrahastoon, koska tiedettiin Venäjän kuitenkin vievän sotilasmiljoonat.
Vanhasuomalaisten yritykset etenkin kansansivistysmäärärahat vaarantavan ”pyyhkimisleikin” lopettamiseksi eivät saavuttaneet vastakaikua. Heidän mielestään budjetti olisi järjestettävä ottaen huomioon ”ylivoimaisista syistä johtuva tosiasia”. Paasikiven mielestä oli jouduttu ”kuvittelun ja haaveilun valtaan, joka kyllä voipi olla kunniaksi enemmistön ihanteelliselle ajatustavalle, mutta tuskin paikallaan niin proosallisessa asiassa kuin sotilasmenot ovat”.
Eniten Paasikiven luonnolle kävi valtiovarainvaliokunnan mietintöön sosialistien aloitteesta otettu lause: ”Suomen viranomaiset eivät voi, lakia rikkomatta, myötävaikuttaa mainitun määrän (s. o. sotilasmiljoonien) suorittamiseen.” Kun senaatille ei mahdettu mitään, isku kohdistettiin näin vanhasuomalaisen Paasikiven johtamaan valtiokonttoriin. Valiokunnan kuulemista asiantuntijoista Leo Mechelin ja J. R. Danielson-Kalmari vastustivat sosialistien ehdotuksen liittämistä mietintöön. P. E. Svinhufvud ja Ernst Estlander taas kannattivat sitä ja yhden äänen enemmistöllä valiokunta päätti liittää sosialistien vastalauseen mietintöön.
Paasikiveä eduskunnan hänelle antama ”epäluottamuslause” jäi karvastelemaan, mitä osoittaa hänen vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin muistelmateoksessaan asialle omistamansa sivumäärä. Katkeruuttaan hilliten iäkäs presidentti kirjoitti: ”Kaikesta vanhasuomalaisuudestani huolimatta en ole voinut olla mukana teoissa, jotka pätevillä perusteilla olisi voitu katsoa laittomiksi. Valtiokonttorin menettely ei sitä ollut … Lain kannalta asia oli minulle selvä. Mutta poliittisena mielenilmaisuna, jollainen eduskunnan päätös oli, se koski minuun … Otin eduskunnan ja sen työn vakavalta kannalta … Minun luonteelleni ei soveltunut olla eduskunnan päätöksistä välittämättä”. Kasvojensa säilyttämiseksi ylitirehtöörille ei valtiopäivien antaman ”epäluottamuslauseen” jälkeen jäänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin luopua virastaan. Tietynlaista katkeroituneisuutta ja kyllästyneisyyttä osoitti myös päätös olla asettumatta enää ehdokkaaksi kesällä 1913 pidettävissä eduskuntavaaleissa.
Irtautuminen ei silti ollut helppoa. Paasikiven ura sekä virkamiehenä että poliitikkona näytti ajautuvan umpikujaan. Uudesta työpaikasta ei toistaiseksi ollut varmaa tietoa. Hermopaine purkautui kotona näennäisesti vähäpätöisistäkin syistä. Neljätoistavuotias Vellamo kirjoitti 13. toukokuuta 1913 Anna-äidille Bad Kissingeniin: ”Tämä päivä on hirmuinen. Isä on niin hermostunut. Luulen siitä, että Varman matematiikan kokeet epäonnistuivat. Täällä on jotakin kauhistuttavaa… Minusta on niin, niin, niin hauskaa, kun äiti tulee jo pian kotiin.”
Politiikasta pankkiin
Virasta luopumisesta seurasi uuden työpaikan tarve. Eräiden välivaiheiden jälkeen sellainen löytyi Kansallis-Osake-Pankista. Pankin pääjohtajana toimi tässä vaiheessa K. F. Nybom. Hän oli täyttänyt jo 75 vuotta. Pankin hallintoneuvosto halusi pääjohtajasta eroon, ja vasta pitkällisen prosessin jälkeen Nybom suostui lopulta eroamaan pankista. Sen seurauksena J. K. Paasikivi valittiin joulukuussa 1914 pankin pääjohtajaksi samoin eduin kuin edellinen pääjohtaja.
Paasikivi oli tullut pankkiin pitkäaikaisen poliittisen uran jälkeen, eikä hänen kiinnostuksensa politiikkaan kadonnut pankinjohtajan toimeen ryhdyttyäänkään. Hänen piti kuitenkin pysyä syrjässä kaikenlaisesta poliittisesta toiminnasta, sillä KOP:n pääjohtajana hän ei voinut saattaa pankkia poliittisen taistelun keskelle. Huolestuneisuus ei ollut täysin tuulesta temmattua. Vuoden 1916 alussa ”KOP:n viholliset” levittivät Pohjanmaalla huhua, jonka mukaan vanhasuomalaiset liittyisivät Paasikiven johdolla tukemaan Ruotsia, jos se lähtisi sotaan Saksan puolella. Juttua pidettiin siinä määrin vaarallisena, että Danielson-Kalmari ja Y. K. Yrjö-Koskinen lähettivät A. H. Virkkusen varta vasten Pohjanmaalle kumoamaan huhuja. Tukholmaan matkustanut pankin johtokunnan jäsen Kaarlo Castrén saattoi kuitenkin toukokuussa 1916 sähköttää kollegoilleen (etukäteen sovittua peitekieltä käyttäen), ettei Ruotsin sotaan lähtöä ollut syytä ottaa laskelmissa lukuun.
Vielä elokuussa 1916 Paasikivi kutsuttiin santarmihallituksessa pidettyyn kuulusteluun, jossa häntä tentattiin KOP:n yhteyksistä Saksaan tai sen agentteihin. Kun kuulustelijalta puuttuivat kaikki näytöt, pääjohtaja selviytyi asiasta vastaamalla kysymyksiin jyrkän kielteisesti. Viranomaisilta täten selkeän varoituksen saanut Paasikivi oli torjuntataistelussaan sikäli lujalla pohjalla, että mitään todisteita hänen yhteyksistään Saksassa koulutettavana oleviin jääkäreihin ei todellakaan näytä olevan olemassa, minkä myös jääkäriliikkeen historiankirjoittaja Matti Lauerma on vahvistanut.
Paasikivi ja Saksa 1915–1916
Paasikiveen tekivät kuitenkin vaikutuksen Saksan suuret voitot itärintamalla vuonna 1915, joista myös KOP:n johdon piirissä paljon keskusteltiin. Kuka takasi, etteikö Venäjä voisi luhistua kokonaan? Saattoiko voittoisa Saksa sittenkin harkita sotilaallisia operaatioita myös Suomessa? Olisiko kenties kaikesta huolimatta mahdollista ajatella Saksan avulla Venäjästä irrotettavaa itsenäistä Suomea?
Purjehduskauden alkaessa keväällä 1915 saksalaisten invaasiota pidettiin siinä määrin reaalisena mahdollisuutena, että Paasikivi ryhtyi senaatin antamaa kehotusta noudattaen harkitsemaan KOP:n pääkonttorin evakuoimista taistelujen jaloista sisämaahan, mieluiten Hämeenlinnaan. Erityisesti pääjohtajaan näyttää vaikuttaneen hänen kesällä 1915 käymänsä keskustelu vanhan hallituskumppanin Edvard Hjeltin kanssa tämän palattua salaiselta matkaltaan Tanskaan, jossa hän oli neuvotellut Saksan Auswärtiges Amtin edustajan O. G. von Wesendonkin kanssa. Paasikivi on muistiinpanoissaan luonnehtinut Hjeltin luottamuksellisia kertomuksia ”erittäin rohkaiseviksi”. Saksalaiset näyttivät vakavasti harkitsevan maihinnousua Suomeen, mikä lisäsi jääkäriliikkeen merkitystä pääjohtajan silmissä.
Paasikiven poliittisessa asennoitumisessa voidaan siis maailmansodan alkuvuosina havaita kaksi eri tasoa, jotka molemmat pohjautuivat Suomen etuun. Näistä ensimmäinen (ja ainoa julkisuudessa näkynyt) oli perinteinen danielson-kalmarilainen linja Suomen pysymisestä edelleen Venäjän yhteydessä ja valmistautumisesta sikäläisen hallituspolitiikan muuttuessakin saamaan aikaan pysyvä kompromissiratkaisu, jonka kumpikin osapuoli voisi hyväksyä.
Toisaalta Paasikivi joustavana tilannepoliitikkona otti huomioon myös Saksan mahdollisen sotilaallisen voiton ja sen avulla toteutettavan Suomen itsenäisyyden. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä riippui suursodan tapahtumakehityksestä. Lisäksi Paasikivi katsoi jälkimmäisen vaihtoehdon omaksumisen edellyttävän saksalaisten maihinnousua, jolloin suomalaiset yhdessä keisari Wilhelmin joukkojen kanssa voisivat puhdistaa maansa venäläisistä. Mihinkään aseellisen kapinan kaltaiseen uhkayritykseen ei suomalaisten kuitenkaan pitäisi ryhtyä vailla varmuutta saksalaisten joukkojen välittömästä osallistumisesta, koska Berliini muussa tapauksessa saattoi vain tyytyä yllyttämään suomalaisia näille ehkä kohtalokkaaseen taisteluun Venäjän voimien sitomiseksi ja kuluttamiseksi. Kun maihinnousu Suomeen näytti viipyvän, Paasikiven varovaisuus entisestään voimistui. Jääkäriliike merkitsi hänelle silti yhtä vaihtoehtoa, johon kenties jouduttaisi myöhemmin turvautumaan. Mikäli taas suursodan kehitys johtaisi siihen, että nuo jääkärit eivät koskaan voisi palata kotiin, heidän tulevaisuutensa ulkomailla oli ainakin taloudellisesti turvattava.
Lähestyviä eduskuntavaaleja silmällä pitäen vanhasuomalaiset järjestivät Helsingissä 15.4.–16.4.1916 yleisen puoluekokouksen. Varsinaisissa istunnoissa vaiti pysytellyt J. K. Paasikivi esitti sanottavansa kokouksen osanottajille järjestetyillä illallisilla puoluevaltuuskunnan nimissä pitämässään puheessa. Paasikiven saavuttamaa arvossa pidettyä asemaa ”vanhempana valtiomiehenä” osoittaa tehtävän uskominen hänelle huolimatta siitä, ettei pääjohtaja enää neljään vuoteen ollut virallisesti kuulunut puoluevaltuuskuntaan. Kun puhe sitten julkaistiin Uudessa Suomettaressa, voitiin kahdesta valkoisesta läikästä päätellä tsaristisen sotasensuurin iskeneen Paasikiven tekstiin. Viitattuaan käynnissä olevan maailmansodan aiheuttamiin koettelemuksiin puhuja katsoi niiden antavan myös tärkeän ja hyödyllisen opetuksen. ”Se on tieto siitä, että ankarasti täytyy meidän ponnistaa voimiamme ja paljon meiltä vaaditaan, jotta ehjinä pääsemme ulos elämän huhmaresta, kansojen välillä vallitsevasta kilpailusta ja puserruksesta.” Sensorin punakynä oli pyyhkinyt yli seuraavat lauseet:
”Me elimme täällä hiljaisessa rauhassa ja yksinkertaisessa luottamuksessa 90 vuotta, kunnes lähes 20 vuotta sitten alkoi routa-aika, jota nyt on kestänyt jotenkin yhtämittaisesti. Suokoon Kaitselmus, että pian välimme keisarikunnan kanssa järjestyisivät, että päivä tulisi yön sijaan ja koettakaamme itse taitavuudella ohjata asioitamme onnelliseen tulokseen. Mutta älkäämme ummistako silmiämme siltäkään mahdollisuudelta, että raskasta aikaa voi jatkua vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniä, vieläpä että paino tulee yhä raskaammaksi. Se kysymys, minkä rinnalla kaikki muu on toisarvoista, on: Mikä meitä silloin ylläpitää ja tukee?”
Vastauksen Paasikivi näki lujassa snellmanilaisessa kansallishengessä, joka pohjautui uutteraan työhön kaikilla inhimillisen elämän aloilla. Tässä yhteydessä Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja halusi tähdentää talouden merkitystä. Tuotantoa ja kansallisvarallisuutta, erityisesti suomalaisen kansanaineksen hallussa olevaa kansallisvarallisuutta, oli kasvatettava, koska vain tätä tietä voitiin parantaa yhteiskunnallisia oloja ja edistää henkisiä pyrintöjä, kansallista tiedettä ja taidetta. Erityisen tunnustuksen puhuja antoi maan peruselinkeinon harjoittajien, maanviljelijöiden, työpanokselle.
Paasikiven siirtyessä ankeiden poliittisten olojen tarkasteluun sensori jälleen valpastui tarttuen punakynäänsä: ”Meidän maamme on ahdingossa, meillä on tosiaan kysymys kansan olemassaolosta ja tulevaisuudesta.” Sitä silmällä pitäen puhuja näki tärkeänä puolueiden välisen yhteistyön ja keskinäisen ymmärtämyksen sekä sosiaalisten uudistusten jatkuvan kehittämisen. Routavuosien veljesvaino ei saisi enää toistua.
Paasikivi päätti puheensa:
”Ja vaikka meitä suomalaisia onkin vähän, on meitä kuitenkin riittävästi voidaksemme yhteisin voimin pysyä kansana pystyssä ja vaurastua ja kehittyä. Meidän kansamme on säilyvä suomalaisen hengen ylläpitäjänä täällä Pohjan perillä. Ennemmin tai myöhemmin täytyy siinä suuressa valtakunnassa, jonka yhteydessä elämme, sellaisten voimien päästä vaikutukseen, jotka antavat arvoa meidänkin kansallisille ihanteillemme ja jotka ymmärtävät, että meidän maamme sisällinen itsenäisyys, autonomia, ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi suurelle Venäjän valtakunnalle.”
Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenyys merkitsi Paasikivelle ainoata julkista luottamustehtävää, jonka saattoi ajatella edes osittain kompensoivan poliittista uraa valtakunnallisissa puitteissa. Hänen pankkimiesprofiilinsa kuvastui valinnoissa budjettivaliokunnan, kaupungin vakinaisten tulojen lisäämistä pohtivan valiokunnan sekä pörssikomitean ja kaupungin tililaitoksen uudistuskomitean jäseneksi. Vaikka kunnallislainsäädäntö oli eduskunnassa kuulunut Paasikiven keskeiseen harrastusalaan, käytännön toiminta ”ruohonjuuritasolla” kaupunginvaltuuston rivimiehenä ei näytä häntä liiemmälti innostaneen.
Pöytäkirjojen tallentamat puheenvuorot jäävät suhteellisen niukoiksi ja vuosien mittaan lisääntyy myös poissaolojen luku. Viimeisen kerran Paasikivi osallistui kaupunginvaltuuston kokoukseen 8. tammikuuta 1918. Tultuaan nimitetyksi senaatin varapuheenjohtajaksi hän pyysi kunnallisista luottamustoimistaan eron, joka myönnettiin 11. kesäkuuta 1918.
