Paasikivi 80 vuotta
Presidentti Paasikivi täytti 80 vuotta 27. marraskuuta 1950. Valmisteluiltaan merkkipäivän vietto muistutti pitkälti viisi vuotta aikaisemmin noudatettua vähäeleistä linjaa. Päivänsankari torjui Kekkosen tekemän ehdotuksen hallituksen ja eduskunnan nimissä järjestettävästä kansalaisjuhlasta. ”En halua kuunnella teidän tyhmiä puheitanne minulle.” Virassa yhä jatkavan miehen juhliminen oli muutenkin riskialtista, ”koska ei voi tietää, mitä tyhmyyksiä minä vielä ehdin tehdä”.
Osaltaan merkkipäivää varjosti vanhimman tyttären Annikin vain pari vuorokautta aikaisemmin tapahtunut menehtyminen syöpään Helsingin Diakonissalaitoksella, jossa Alli-rouva (miehestään poiketen) oli loppuaikoina päivittäin käynyt potilasta katsomassa. Tyttären useita kuukausia kestäneen sairaalavaiheen kuluessa Paasikivi vieraili hänen luonaan vain kerran, mitä Carl Enckell piti osoituksena Paasikivelle ominaisesta ”suuresta egoismista”. Lapsista oli nyt jäljellä enää isälle suhteellisen etäiseksi jäänyt hammaslääkäritytär Wellamo Ant-Wuorinen. Sitä läheisemmiksi vanhalle herralle tulivat molemmat lapsenlapset: Ruotsissa lääkäriksi opiskeleva Juhani (Juhani Paasikiven poika) ja Englantiin 1954 avioitunut Sinikka Couchman (Varma Paasikiven tytär).
Mannerheim, Ståhlberg ja Stalin
Paasikiven syntymäpäiväjuhlista ehtii kulua vain runsas kuukausi, kun Suomeen saapui viesti marsalkka Mannerheimin kuolemasta. Puolustusministeri Emi Skogin tiedotettua asiasta Paasikivelle, hän tyytyi toteamaan ”meidän kaikkien vuoron tulevan aikanaan”. Tämän jälkeen Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa kirpeät kommentit koskien Mannerheim roolia Suomen historiassa. Lopuksi hän kuitenkin totesi:
”On hyvä, että tämä on muodostunut suureksi kansalliseksi asiaksi. Se herättää kansaa ja nostaa isänmaallista mieltä ja isänmaallista henkeä. Sitä me tarvitsemme. Että lehdistökirjoituksissa liioitellaan ja ammutaan yli, ei tee mitään. Se on tavallista ja tässä tapauksessa se voi olla hyvä”.
Presidentti oli oikeassa siinä, että Mannerheimin hautajaisista todella muodostui laajamittainen kansallinen surujuhla suomalaisten kokoontuessa vielä kerran hiljentymään yhteisten raskaiden sotamuistojen äärelle. Tämä ärsytti äärivasemmistoa, joka ei salannut katkeruuttaan vainajaa ja ”taantumuspiirien järjestämää provokatorista ulkopoliittista mielenosoitusta” kohtaan. Paasikiven ”surkeaksi ja häpeämättömäksi” luonnehtima kommunistilehtien kirjoittelu sai vastakaikua myös Moskovan tiedotusvälineissä.
”Arvokkaiden ja kauniiden” hautajaisseremonioiden ilmapiiri vaikutti selvästi myös iäkkääseen valtionpäämieheen, jonka henkilökohtainen osuus rajoittui seppeleenlaskuun Suurkirkossa (nykyisessä Helsingin Tuomiokirkossa). Läsnä olleen Lontoon suurlähettilään G. A. Gripenbergin kuvauksen mukaan ”presidentti Paasikivi oli niin liikuttunut, että töin tuskin kykeni lukemaan seppelenauhan tekstin, vaikka hän oli etukäteen kirjoittanut sen paperille”. Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin pitämän varsinaisen hautajaispuheen Paasikivi luokitteli jälkikäteen päiväkirjassaan ”hyväksi”, vaikka se ”kulkikin yläkantilla, mutta se on tällaisissa tilaisuuksissa tavallista”.
Neuvostoliittoon vilkuilevalla hallituksella oli omat ongelmansa. Lähinnä kysymykseksi tuli, osallistuisivatko ministerit ruumiinsiunaustilaisuuden jälkeen Hietaniemen hautausmaalle suuntautuvaan surusaattoon. Asiasta jouduttiin äänestämään, jolloin yhden äänen enemmistöllä päätettiin ”ulkopoliittisen mielenosoituksen” välttämiseksi jättäytyä pois. Kaikesta huolimatta pääministeri Kekkonen ja ulkoministeri Gartz seurasivat jalan arkkua Hietaniemeen, josta Kekkonen tosin heti hautauksen jälkeen ”häipyi” ottamatta jäähyväisiä vainajan omaisilta. Pelättyä reaktiota Moskovasta ei kuitenkaan tullut, minkä voi katsoa merkinneen pääministerin aseman suhteellista lujittumista siellä. Olihan Stalin sitä paitsi jo muutamaa vuotta aikaisemmin tavallaan antanut Mannerheimille ”synninpäästön”.
Syyskuun 22. päivänä 1952 seurasi presidentti K. J. Ståhlbergin kuolema. Se merkitsi Paasikivelle viimeisen siteen katkeamista nuoruusvuosina 1890-luvulla Ylä-Kämpissä kokoontuneeseen ”nuorten nerojen” toveripiiriin. Ennen kaikkea hänellä ei enää ollut ketään omaan ikäluokkaansa kuuluvaa, kokemuspohjaltaan suurin piirtein samantasoista ”resoneeraajaa” eteen tulevien ongelmien luottamuksellista pohdintaa varten. Kokeneisuudestaan ja lojaalisuudestaan huolimatta Carl Enckell ei voinut täysin täyttää tätä aukkoa. Istuvan hallituksen jäsenet Kekkosta myöten taas olivat vuosikymmeniä nuorempia, henkiseltä kapasiteetiltaan tosin eritasoisia ”oppipoikia”. Yksinäisyys alkoi vähitellen tuntua.
Puoli vuotta myöhemmin 4. maaliskuuta 1953 Paasikivi heräsi Kekkosen puhelinsoittoon, jonka aiheena oli tieto Stalinin saamasta vaikeasta halvauskohtauksesta. Moskovan radion julkistettua tiedon, jonka mukaan ”Josif Vissarionovitsin sydän oli lakannut sykkimästä 5.3.1953 klo 21.50”, Kekkonen piti seuraavana päivänä radiopuheensa, ja Paasikivi lähetti Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle Nikolai Mihailovits Švernikille surunvalittelusähkeen. Stalin oli ollut Paasikiveä yhdeksän vuotta nuorempi, joten omasta puolestaan hän oli odottanut joutuvansa lähtemään tästä maailmasta ennen Stalinia. Toisin kuitenkin kävi.
Vuosi 1952 käännekohtana
Suomalaisille vuosi 1952 merkitsi monestakin syystä eräänlaista käännekohtaa, joka päätti ensimmäisen sodanjälkeisen kauden. Sysäyksen antoivat tietyt tapahtumat, joista kronologisesti ensimmäiseksi sijoittuu Ruotsin kuninkaan Kustaa VI Adolfin valtiovierailu toukokuussa 1952. Kuningasvierailun käytännön suunnitelmia Paasikivi seurasi tarkasti korostaen useaan otteeseen muun muassa ulkoministeri Sakari Tuomiojalle huolellisten valmistelujen tärkeyttä. Kömmähdyksiä ei ensimmäisen sodanjälkeisen valtiovierailun yhteydessä saanut tapahtua. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja seremoniallisen ohjelman tiiviyden vuoksi omaa kestokykyään epäillyt iäkäs presidentti saattoi huojentuneena summata kokemukset päiväkirjassaan:
”24.–26.5.52 kuningas Kustaa Adolfin ja kuningatar Louisen vierailu Helsingissä… Rasittavat päivät. Mutta kaikki onnistuivat hyvin. Kuningas ja kuningatar olivat hyvällä mielellä. Kansa otti heidät hyvin vastaan. Yleinen innostus. Kommunistit eivät tehneet mitään skandaaleja, ainoastaan oli [?] lehdissä jotenkin vaiti käynnistä. Neuvostoliiton lähettiläs Lebedev oli juhlapäivällisillä linnassa, samoin kuninkaan vastaanotolla diplomaateille ja Helsingin kaupungin illanvietossa. Kuningas antoi minulle Serafim-ketjut – lahjoitti Allille ja minulle kauniin maljan ja oman ja kuningattaren valokuvat. Kaikki meni hyvin. Olen hyvin tyytyväinen…”
Suurta yleisöä ajatellen enemmän huomiota herätti Helsingissä 4. kesäkuuta 1952 ensi kerran sodan jälkeen pidetty valtakunnallinen lippujuhlaparaati. Ministeri Emil Skogin ja kenraali Aarne Sihvon ehdottaessa 25. helmikuuta Paasikivelle paraatin järjestämistä he tähdensivät sen merkitystä mielialan lujittajana pitkään hiljaiseloa viettäneissä puolustusvoimissa. Kekkonenkaan ei hanketta vastustanut. Paasikivi lupasi ottaa paraatin vastaan Senaatintorilla, jossa myös Kekkosen tuli presidentin vaatimuksesta olla läsnä. Mielialakysymyksestä puhuessaan Skog mainitsi Kadettikouluun pyrkivän vuosittain vain 40–50 nuorukaista, mikä upseeriston jälkikasvua ajatellen oli aivan liian vähän.
Paraatipäivän aattona Paasikivi sai kuulla Neuvostoliiton sotilasasiamiesten kieltäytyneen tulemasta tilaisuuteen ja lähettäneen kutsukortit takaisin. Vastaavasti kotimainen äärivasemmisto oli nostanut paraatia vastaan voimakkaan kampanjan lehtikirjoituksineen ja torikokouksineen saaden presidentiltä tavanomaisen päiväkirjakommentin: ”Hirmuista epäisänmaallisuutta kuten aina.” Vetoaminen Hitlerin käyntiin ei ollut ”vain järjetöntä vaan täysin mieletöntä väittämistä”. Kekkoselta Paasikivi kuuli lippujuhlaparaateja järjestetyn kaikkina sodanjälkeisinä vuosina, joskaan ei Helsingissä. Esimerkiksi 1948 Pekkalan hallituksen aikana Turussa oli pidetty ”jotenkin suuri paraati”. Hallitus katsoi kuitenkin, ettei lehdistön pitäisi tehdä asiasta suurta numeroa.
Paraatitilaisuus Senaatintorille joukkojenkatselmuksineen, jonka yhteydessä Paasikivi piti lyhyen tervehdyspuheen, ynnä ohimarsseineen sujui kuitenkin häiriöittä, minkä presidentti tyytyväisenä noteerasi päiväkirjassaan: ”Paraati eilen meni hyvin. Tänään lehdissä ei juuri mitään pahaa.” Ruotsin lähettiläälle Gösta Engzellille presidentti selitti kommunistilehtien aluksi nostaman ”metakan” johtuneen siitä, ettei niillä tilanteen rauhallisuuden vuoksi ollut muutakaan riidanaihetta.”
Helsingin olympialaisten lähestymiseen Paasikivi oli jo pitkään kiinnittänyt huomiota. Heti vuonna 1947 Kansainvälisen Olympiakomitean tehtyä päätöksensä Suomen hyväksi hän päiväkirjassaan korosti ratkaisun poliittista merkitystä maan aseman vahvistajana. Olihan kysymys vain muutamaa vuotta aikaisemmin päättyneessä sodassa hävinneellä puolella taistelleen pikkuvaltion saamasta todella huomattavasta luottamuksenosoituksesta. Nyt tuli vain ryhtyä tarmokkaasti ja reippaasti toimiin kunniakkaan tehtävän hoitamiseksi. Vuoden 1951 alussa Paasikivi suostui järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Erik von Frenckellin pyynnöstä kisojen suojelijaksi.
Kisajärjestelyjen poliittista puolta tarkoin seuraava Paasikivi kuuli von Frenckelliltä Neuvostoliiton ilmaisseen halukkuutensa tulla ensi kerran mukaan ja osallistua myös Kansainvälisen Olympiakomitean työhön. Vieraan vakuutettua asian menevän läpi ilman vaikeuksia presidentti oli tyytyväinen. ”Tämä näyttää myös osoittavan, että Neuvostoliitolla ei ole meihin nähden mitään pahoja aikomuksia.”
Vanhan herran mielihyväksi Helsingin olympiakisoja seuraamaan ilmoittautuivat myöhemmin muun muassa Edinburghin herttua Philip, Hollannin prinssi Bernhard, Ruotsin prinssi Bertil, Norjan kruununprinssi Olav puolisoineen, Tanskan prinssi Axel puolisoineen, Luxemburgin prinssi Jean puolisoineen, Monacon ruhtinas Rainier sekä Liechtensteinin ruhtinas Franz Josef puolisoineen. Tämä kaikki merkitsi tietysti mainosta isäntämaalle. Poliittiselta painoarvoltaan selvästi muiden yläpuolelle kohosi YK:n pääsihteerin Trygve Lien saapuminen. Arvovieraat luonnollisesti kutsuttiin myös Linnaan tapaamaan valtion päämiestä.
Olympialaisiin liittyneiden seremoniallisten tehtävien joukossa ensi sijalle nousivat presidentin Stadionilla 19. heinäkuuta 1952 lausumat kisojen avajaissanat. Ulkoiset olosuhteet tosin jättivät toivomisen varaa. ”Muuten tilaisuus meni hyvin, mutta sateinen ilma pilasi paljon asiaa.” Kritiikkiin vanha herra näki aihetta myös Linnassa järjestämillään suurilla juhlapäivällisillä. ”Kämp oli valmistanut huonon ruoan. Glace (jäätelö) oli hyvä, mutta se oli Fazerilta. Hedelmät olivat myös hyvät, mutta ne olivat Kultarannasta. – Muuten onnistunut ja hauska juhla.” Kokonaisuudessaan kisat aiheuttivat vanhalle herralle niin paljon puuhaa, että hän itseironisesti mainitsi Britannian entiselle Suomen-lähettiläälle Sir Oswald Scottille ansaitsevansa olympiamitalin vaikka ei Stadionilla osallistunut yhteenkään lajiin.
Toisaalta presidentin mieltä pahoitti suomalaisten sotaa edeltäneihin aikoihin verrattuna vaatimaton menestys kilpailuissa, mistä hän puhui pääministeri Kekkoselle ja muille hallituksen jäsenille sekä ennen valtioneuvoston virallista esittelyä että sen jälkeen:
”Kekkosen kanssa olimme samaa mieltä, että urheiluasia on otettava vakavasti esille, kun kisat ovat ohi. Tämä suomalaisten huono menestys osoittaa, että jotain on vinossa. Parannus on saatava aikaan. Kehoitin Kekkosta, vanhana urheilijana, ottamaan asian kunnia-asiakseen. Hän lupasi”.
Tärkeintä kuitenkin oli kisojen onnistuminen ilman poliittisluontoisia selkkauksia. Erik von Frenckellille lähettiläs Aleksandr Lebedev oli aiheuttanut vaikeuksia ”sääntöihin sopimattomine vaatimuksineen”. Ongelmana oli erityisesti itäblokin urheilijoiden riittävä eristäminen muun muassa majoituspaikoissa länsimaisista kollegoistaan. Kypsän ellei suorastaan ylikypsän stalinismin oloissa tämä oli kuvaavaa. Pääministeri Kekkoselle Lebedev ilmaisi etukäteen huolensa myös suomalaisen yleisön neuvostoliittolaisiin urheilijoihin mahdollisesti kohdistamista mielenosoituksista. Oliko hallitus varannut riittävästi poliisivoimia? Kekkonen puolestaan vakuutti, ettei tällaisia mielenosoituksia, joista hän oli myös julkisuudessa varoittanut, tulisi tapahtumaan. Kisojen jälkeen lähettiläs ”ja muut venäläiset” saattoivatkin todistaa Kekkoselle kaiken menneen hyvin, mikä luonnollisesti tyydytti myös Paasikiveä. ”Olympialaiset onnistuivat hyvin. Ulkomaalaiset, myös lehdet, ovat antaneet tunnustuksensa hyvästä järjestelystä. Tämä on kyllä meille hyvä asia ja reklaamia.”
Sotakorvausten päättymiselle omistettiin Messuhallissa 23. syyskuuta 1952 järjestetty juhla, johon saapunutta neuvostovaltuuskuntaa johti ulkomaankauppaministeri P. N. Kumykin. Suomalaisina puhujina tilaisuudessa esiintyivät pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo sekä Sotakorvausteollisuusvaltuuskunnan (Sotevan) päällikkö Svante Sundman. Jälkipuheita herätti neuvostovaltuuskunnan kunniaksi pidetyltä kostealta lounaalta saapuneen ministeri Tervon esiintyminen Messuhallissa ”liikutetussa” tilassa. Tervoon kohdistuneet syytökset, joiden takana oli muun muassa raittiusharrastuksistaan vähemmän tunnettu ja rattijuoppoudesta tuomittu puoluesihteeri Väinö Leskinen, eivät kuitenkaan tehonneet Paasikiveen. Kasvot peruslukemilla presidentti vakuutti, ettei hän eturivissä istuen ollut havainnut ministerin käyttäytymisessä mitään häiritsevää. Erottamisesta voisi kasvaa suuri asia, jos myös muut hallituksen sosiaalidemokraattiset jäsenet jättäisivät solidaarisuuttaan osoittaakseen paikkansa käytettäviksi. Nämä olivat jo uhanneet aloittaa julkisen keskustelun pääministeri Kekkosen ja eräiden muiden maalaisliiton johtomiesten alkoholinkäytöstä. Puhemies K.-A. Fagerholmin kerrottua Tervon aikaisemmin moitteettomasta alkoholinkäytöstä ja nyt eduskuntaryhmältä saamasta ankarasta varoituksesta presidentti katsoi puolestaan voivansa jättää asian silleen. Entisten aseveljien Tervon ja Leskisen välisiin suhteisiin episodi kuitenkin jätti pysyvät jäljet.
Stalinin jälkeen
Stalinin kuoleman jälkeen suomalaisten asemaa helpotti Neuvostoliitossa valtaan nousseen ”kollektiivisen johdon” tietty varovaisuus. Uudessa kansainvälisessä tilanteessa ei haluttu ottaa tarpeettomia riskejä. Epäonnistuttuaan yrityksissään Länsi-Saksan jälleenvarustamisen estämiseksi ja Saksan yhdistämiseksi neutraliteetin pohjalla Moskova koetti uutta ratkaisukeinoa. Monivuotisen tauon jälkeen neljän suurvallan ulkoministerit kokoontuivat jälleen Berliinissä tammi-helmikuussa 1954 pidetyssä konferenssissa. Vaikka esityslistalla olleista Saksan ja Itävallan kysymyksistä ei päästykään yksimielisyyteen, jo kokouksen järjestäminen sinänsä merkitsi tiettyä edistysaskelta katkaistessaan pitkän vihanpidon.
Tämä koski myös Suomea, jonka kohdalla haluttiin hyvitellä Paasikiveä häneen aikaisemmin suunnattujen syytösten vuoksi. Vielä viisi vuotta aikaisemmin hänet oli Moskovassa leimattu neuvostovastaiseksi, Wall Streetin suosiota tavoittelevaksi konjunktuuripoliitikoksi. Nyt oli Stalin kuollut ja hänen seuraajansa tavoittelemassa yhteistyölinjaa Lännen kanssa. Siten lientynyttä ilmapiiriä osoitti Pravdan YYA-sopimuksen viisivuotispäivän vuosipäivänä julkaisema kirjoitus Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Paasikivestä käytettiin tällöin ilmaisua ”merkittävä (vydajuštšiisja) Presidentti”. SKDL:n äänenkannattajan Vapaan Sanan referoidessa artikkelia adjektiivi ”unohtui” pois.
Tavatessaan Kekkosen 10.9.1954 suurlähettiläs Lebdev saamansa tehtävän mukaisesti pyysi pääministeriä tiedustelemaan presidentiltä, suostuisiko tämä ottamaan vastaan Leninin kunniamerkin. Asiasta kuultuaan huomionosoituksen kohde katsoi, ettei hän voinut siitä kieltäytyä otettuaan vastaan monien muiden maiden kunniamerkkejä. Kyseessä täytyi kuitenkin olla Neuvostoliiton korkein kunniamerkki. Sitä paitsi hanke oli maan kannalta edullinen osoittaessaan Moskovassa arvostettavan ”Paasikiven Iinjaa”.
Päätös julkistettiin välirauhansopimuksen kymmenvuotispäivän aattona 18. syyskuuta 1954 Suomen suurlähetystössä, Moskovassa pidetyillä juhlapäivällisillä. Paasikiveä raivostuttaneella tavalla SKP:n Työkansan Sanomat julkisti tapahtuman mainitsemalla jo neljän suomalaisen saaneen aikaisemmin Leninin kunniamerkin. Nämä henkilöt olivat O. W. Kuusinen, Terijoen hallituksen puolustusministeri Akseli Anttila sekä talvisodan jälkeen Suomen vankiloista vapautuneet Toivo Antikainen ja Adolf Taimi. Tämän jälkeen Lebedev kutsui 8. lokakuuta puheilleen Hertta Kuusisen ja Ville Pessin, jotka saivat kuulla kunniansa Työkansan Sanomien Leninin kunniamerkkiä koskeneesta ”kerrassaan sopimattomasta kirjoittelusta”. Varmaankin näin pääsi käymään puoluejohdon tietämättä? ”Ystävät” myönsivät toimituksen karkean virheen. Kunniamerkin luovutti presidentille 18. marraskuuta Helsinkiin saapunut A. P. Volkovin johtama Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön valtuuskunta.
