Tokoin kabinetista uusiin vaaleihin
Venäjän keisarin vallasta luopumiseen johtaneen maaliskuun 1917 vallankumouksen ensi päivistä lähtien senaatin vaihtumista pidettiin kaikkien puolueiden piirissä itsestään selvänä tavoitteena. Avainkysymykseksi muodostui tällöin vasemmiston kanta. Vuoden 1916 eduskuntavaaleissa SDP oli saanut ehdottoman enemmistön, mutta eduskuntaa ei ollut kutsuttu koolle. Paasikivi tarkasteli asiaa eduskunnan voimasuhteitten perusteella ja katsoi, että ilman sosialisteja asioiden hoito olisi vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Samansuuntaisia ajatuksia oli esitetty vanhasuomalaisten puoluevaltuuskunnan kokouksessa jo 17. maaliskuuta 1917.
Paasikivi ryhtyi viipymättä toimeen. Seuraavana aamuna hän käveli Pitkänsillan yli Työväentaloon. Hänen ensisijaisena tavoitteenaan oli sosiaalidemokraattien taivuttaminen hallitusvastuuseen Tokoin johdolla ja toissijaisesti heidän osallistumisensa Paasikiven johdolla syntyvään senaattiin. Työväentalossa hänelle tarjoutui tilaisuus esittää asiansa SDP:n puoluetoimikunnalle. Paasikivi korosti puheessaan sosialistien ehdottoman enemmistön eduskunnassa velvoittavan heitä olemaan vetäytymättä syrjään. Kun porvarit yksinään tuskin muodostaisivat vähemmistöhallitusta – tässä Paasikivi siis selvästi ja ilmeisen tarkoituksellisesti väheksyi omaa hankettaan – tuloksena olisi vihatun ”sapelisenaatin” jääminen paikoilleen, minkä vastuun hän sosialistien kieltäytymistä vaikeuttaakseen näin vyörytti heidän niskoilleen. Sitä paitsi viimeistään eduskunnan kokoontuessa sama ongelma olisi jälleen vastassa. Tärkeiden uudistusten käsittely valtiopäivillä viivästyisi, koska vanhalta, vain juoksevia asioita hoitavalta senaatilta oli turha odottaa esityksiä.
Puolueiden piti Paasikiven mielestä saada määrätä omat edustajansa hallituksessa, koska ne parhaiten tunsivat näiden kyvyt. Samaa oikeuttahan sosialistit vaativat itselleenkin. Lisäksi asia voitiin järjestää siten, että Tokoi kääntyisi yksityisten porvarien puoleen, jotka halutessaan voisivat hankkia ryhmiensä suostumuksen. Näin Paasikivi avasi sosialisteille ulospääsytien heidän omien dogmiensa karsinasta. Tokoi voisi muodostaa hallituksensa tarvitsematta neuvotella porvarillisten puolueiden kanssa. Hallituspohja, 6 + 6 + sosialistinen varapuheenjohtaja oli Paasikiven mukaan hyväksyttävissä. ”Porvarilliset vasemmistolaiset”, joihin Tokoi oli ollut yhteydessä, kelpaisivat myös porvarilliselle valtuuskunnalle. Ohjelmakysymyksistä sosialistien olisi turha kantaa huolta, koska he hallituksen enemmistönä joka tapauksessa voisivat ajaa kantansa lävitse. Sitä paitsi nyt ehdotettujen porvarillisten senaattorien joukossa oli lukuisia vasemmiston ajamien uudistusten kannattajia. Sanottuaan sanottavansa Paasikivi poistui kokouksesta, joka oli luvannut harkita hänen ehdotuksiaan.
Paasikiven viestin houkuttelemana puoluetoimikunta – peläten venäläisen senaatin pysyvän paikoillaan ja suotuisan tilaisuuden yhteiskunnallisiin uudistuksiin jäävän käyttämättä – päätti tulkita puolueneuvoston päätöstä siten, että Tokoille annettu tehtävä hallituksen muodostamisesta olisi yhä voimassa, koska suoria keskusteluja ”taantumuspuolueiden” kanssa ei tarvittaisi. Näin syntynyttä hallituslistaa tarkasteltaessa herättää huomiota hallituksen ”kätilön”, J. K. Paasikiven jääminen syrjään. Vaikka porvarit olivat kaavailleet häntä varapuheenjohtajaksi ja Tokoikin maininnut Setälälle Paasikiven ehkä saattavan tulla kysymykseen senaattorina, hänen nimensä puuttui jo alun alkaen sosialistien laatimista hallituslistoista. Syynä oli todennäköisesti Paasikiven aikaisempi poliittinen rooli sekä myöntyvyyspoliitikkona että sosialismin ideologisena vastustajana. Paasikivi oli radikaalina sosiaalipoliitikkona niin vaarallinen, että tähän – sosialistien kannalta muutenkin perin arkaluontoiseen – senaattiin hän tuskin sopi. Otto Wille Kuusinen ja Edward Valpas pitivät Paasikiveä ”vaarallisena” muun muassa kieltolakiasiassa – tässä tapauksessa siis lähinnä hankkeen mahdollisena torjujana. Keisarin seuraajana Venäjän väliaikainen hallitus nimitti uuden senaatin 26. maaliskuuta 1917.
Henkilökohtaisesta sivuun jäämisestä huolimatta Paasikivi oli toiminnallaan saavuttanut merkittävän tavoitteen. Tokoin senaatin aikaansaaminen onkin laajalti tunnustettu hänen ansiokseen. Kuohuvissa ja epävarmoissa oloissa sosiaalidemokraattinen puolue oli saatu sidotuksi hallitusvastuuseen. Porvarien mukanaolo senaatissa tarjosi samalla heille mahdollisuuden sinänsä välttämättömänä pidetyn uudistuspolitiikan kontrollointiin. Aluksi lähes ideaaliratkaisulta vaikuttanut asetelma alkoi kuitenkin nopeasti murentua. Syynä oli ennen muuta se, ettei sosiaalidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan asettunut tapahtuneen hallitusratkaisun taakse. Keskeiset johtohenkilöt jättäytyivät alun alkaen senaatin ulkopuolelle ja Edvard Valpas sekä hänen kritiikkiään pelkäävät Otto Wille Kuusinen ja Kullervo Manner sanoutuivat siitä julkisesti irti jo maaliskuun lopussa. Vailla työväenliikkeen selvää tukea ja puolueen johdon suhtautuessa heihin pitkälti kielteisesti sosialistiset senaattorit joutuivat tavallaan tyhjiöön, mikä heikensi hallitusyhteistyön tuloksellisuutta.
Senaatin kohtaloksi osoittautui Pietarissa heinäkuun puolivälissä 1917 puhjennut kapina, johon bolševikit liittyivät. Tilaisuuteen tarttuen eduskunnan sosiaalidemokraateista ja itsenäisyysmiehistä koostuva enemmistö hyväksyi niin sanotun valtalain, joka siirsi väliaikaisen hallituksen valtuudet (ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta) suomalaisille valtioelimille. Ratkaisu, joka perustui käsitykseen väliaikaisen hallituksen mahdollisesta erosta, osoittautui pian hätiköidyksi. Pääministeri Aleksandr Kerenski selviytyi voittajana kapinasta ja päätti ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin suosituksesta hajottaa uppiniskaiseksi osoittautuneen Suomen eduskunnan. Uudet vaalit määrättiin toimeenpantaviksi 1.–2. lokakuuta 1917.
Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti nousi oleellisesti vuoteen 1916 verrattuna, 55,5:sta 69,2:een. Vaikka kaikkien puolueiden absoluuttiset äänimäärät kohosivat, vanhasuomalaiset menettivät yhden paikan uudelle tulokkaalle, kansanpuolueelle. Tärkeimpänä saavutuksena pidettiin kuitenkin sosialistien paikkaluvun putoamista 103:sta 92:een, mikä tiesi ehdottoman enemmistöaseman menettämistä. Maalaisliiton nousu suurpuolueeksi alkoi näissä vaaleissa, joissa se entisten 19 sijaan sai 26 paikkaa. Myös niin sanottujen vanhempien porvarillisten puolueiden listoilla esiintyvät itsenäisyysmiehet menestyivät hyvin. Venäjän väliaikaisen hallituksen jatkuva heikkeneminen syksyn 1917 kuukausina kaivoi maata yhteistoimintalinjan edustajien jalkojen alta. Siitä huolimatta Paasikivi piti muistelmissaan porvarillisen eduskuntaenemmistön saavuttamista ”kohtalon ohjauksena, sillä miten olisi käynyt, jos sosialisteilla olisi ollut enemmistö eduskunnassa vuonna 1918”.
Levoton yhteiskunta
Vallankumous oli pyyhkäissyt tieltään sotatilaan perustuvat määräykset, joilla rajoitettiin kokoontumisvapautta ja kiellettiin työtaistelut. Maailmansodan vuosien paine pääsi näin purkautumaan, eikä hallituksen reformipolitiikka tuntunut tuottavan tuloksia riittävän nopeassa tahdissa. Valtiovallan auktoriteetti näytti ylipäänsä vakavasti kärsineen. Työväen levottomuutta piti yllä nälänhädän pelko, jolla oli myös reaalista pohjaa. Nälänhädän pelkoa lisäsi joukkotyöttömyys. Maailmansodan vuosina Suomen talouselämässä tärkeätä roolia näytelleet Venäjän sotatarviketilaukset ja linnoitustyöt loppuivat vuonna 1917 valuuttapulan vuoksi käytännöllisesti katsoen kokonaan. Näin vapautunut väki hakeutui levottomuutta lisäten pääosin suuriin asutuskeskuksiin. Työttömyysvakuutusta ei ollut ja huoltoavun antaminen jäi kunnallishallinnolle, joka perinteiseen tapaan jakeli raha-avustuksia tai järjesti hätäaputöitä. Ne osoittautuivat selvästi riittämättömiksi. Asetelmaa hankaloitti työväestön edustuksen lähes täydellinen puuttuminen kunnallishallinnosta vuoden 1908 äänioikeutta laajentavan lain jäätyä vahvistamatta.
Tilanne muodostui näissä oloissa sytytysherkäksi joukkojen ollessa alttiita ”suoraan toimintaan” lakkoineen, mielenosoituksineen ja avoimine väkivaltaisuuksineen. Suoranaisen rikollisuuden kasvua edisti tsaarinaikaisen poliisilaitoksen lakkauttaminen sekä sitä korvaamaan asetetun miliisin kyvyttömyys ja osittain myös haluttomuus järjestyksen ylläpitoon. Varsinkin kurittoman venäläisen sotaväen harjoittamissa väkivaltaisuuksissa miliisi osoittautui lähes voimattomaksi. Kesään 1917 tultaessa kehitykseen liittyi siten selviä anarkian piirteitä. Yhteiskunnassa vallitsi laajalle ulottuva pelko. Työväestön keskuudessa se johtui nälästä ja työttömyydestä. Porvariston piirissä taas katsottiin koko järjestelmän olevan horjumassa lain kunnioituksen sekä hengen ja omaisuuden turvan katoamisen myötä. ”Huliganismin” voimistuessa Tokoin senaatti ei näyttänyt pystyvän pitämään ohjaksia käsissään ja suojaamaan kansalaisia väkivaltaisuuksilta.
Paasikiven varsin tyypillisiä reaktioita kuvastaa hänen myöhemmin laadittu muistelmakatkelmansa:
”Kesän 1917 kuluessa anarkia levisi leviämistään … Heinäkuusta alkaen ei voi sanoa maassa olleen juuri minkäänlaista järjestystä. Poliisilaitos oli kokonaan rappiolla, ‘miliisejä’ oli asetettu muka järjestystä pitämään. Kehitys kulki, niinkuin se vallankumouksen jälkeen kulkee. Hallitus, senaatti, oli vain nimellinen. Elokuussa läheni anarkia jo huippukohtaansa. Hallitus oli silloin jo hajonnut, se ei voinut mitään järjestystä ylläpitää. Wenäläiset kurittomat sotamiehet olivat yhteistoimissa suomalaisten huonojen ainesten kanssa ja sekaantuivat maan sisäisiin asioihin. Hallitus ei voinut siihen mitään, ei voinut edes yrittää.”
Paasikiven pessimismi ei ollut myöhempää jälkiviisautta. Samaa todistavat kesältä 1917 peräisin olevat lähteet. Jo toukokuun lopussa A. O. Kairamo tiesi kertoa Paavo Paloheimolle: ”JKP on hyvin mörkki. Tuomitsee jo sekä suurteollisuuden että suurviljelijät hävitettäviksi.” Anton Kotosen viritettyä perustuslakikomiteassa keskustelun sosiaalidemokraattien vanhasta pyrkimyksestä välillisten verojen, ennen muuta tullien, poistamisesta Paasikivi asettui tiukkaan vastarintaan. Muualla maailmassa oli takeita, monarkia tai edustuslaitoksen ylempi kamari, jotka varjelivat yllätyksiltä. Suomesta nämä takeet puuttuivat, minkä vuoksi hän pelkäsi demokratian vievän maan perikatoon. ”Meillä ei ole rautaa, kivihiiltä, metsät kohta lopussa, kosket matalia ja pitkiä. Jos yhtäkkiä ruvetaan tullisysteemiä muuttamaan, pitää se tehdä hitaasti, että voitaisiin valmistua.”
Omissa nahoissaan Paasikivi joutui kokemaan yhteiskuntaa uhkaavan anarkian niin sanotun pörssimellakan yhteydessä 17. elokuuta 1917. Tuolloin normaalissa kokoontumispaikassaan, pörssisalissa, istuntoaan pitänyt kaupunginvaltuusto ehti jo tehdä päätöksensä kolmen miljoonan markan 53 varaamisesta hätäaputöihin sekä viiden miljoonan siirtämisestä elintarvikelautakunnan käyttöön, kun tilanne alkoi kehittyä odottamattomaan suuntaan. Valtuuston rivijäsen Paasikivi kertoo:
”Kokouksen aikana oli Pörssitalon edustalle kerääntynyt suuri väkijoukko ja lukuisasti venäläisiä matruuseja ja sotamiehiä. Jonkun ajan perästä he hyökkäsivät Pörssitalon pihamaalle. Kun valtuuston kokous kl. 1/2 7 aikaan illalla oli lopussa, lähdimme pois, mutta Pörssitalon pihalla oli raivostunut ja räyhäävä joukko miehiä ja matruuseja ja sotamiehiä, jotka estivät valtuusmiesten pois lähdön … Asema muuttui yhä uhkaavammaksi hurjistuneen väkijoukon uhatessa ja rähistessä, kunnes yhtäkkiä 1/2 1 aikaan yöllä kuului (muutamia) laukauksia ulkoa, kumisevalta Pörssitalon pihalta ja kokoussaliin hyökkäsi joukko nuoria miehiä pamput käsissä ja alkoivat ajaa ulos väkijoukkoa. Se hiljenikin heti ja pakeni pelästyksissään ja pian oli sali tyhjä roskaväestä. Pelastajat olivat nuoria järjestysmiliisejä, jotka oli saatu kokoon ja jotka reippaasti ja nopeasti tyhjensivät talon. En ole tuntenut sellaista iloista vapauttavaa tunnetta muuta kuin yhden ainoan kerran: silloin kun saksalaiset 12. p. huhtik. 1918 saapuivat Helsinkiin ja kun katselin niiden hyökkäystä Annankadulla ja kuuntelin niiden ammuntaa, joka voimakkaasti kajahti kadun molemmin puolin olevien rakennusten korkeita kiviseiniä vastaan.”
Perustuslakikomitea
Ryhtyessään työhön Tokoin senaatti oli nähnyt erääksi keskeiseksi tehtäväkseen Suomen ja Venäjän välisten suhteiden määrittelyn. Lähtökohtana oli maaliskuun manifestin luoma tilanne ja tosiasia, että senaatti itse oli väliaikaisen hallituksen nimittämä elin. Maa oli venäläisen sotaväen miehittämä ja kärsi vakavasta elintarvikepulasta, joka näytti olevan lievennettävissä vain emämaasta tapahtuvan tuonnin avulla. Toisaalta pidettiin tärkeänä senaatin itsenäisen toimivallan laajentamista mahdollisimman pitkälle väliaikaisen hallituksen kustannuksella. Suunnittelutyön sai tehtäväkseen 31. maaliskuuta 1917 asetettu perustuslakikomitea, jonka puheenjohtajaksi määrättiin K. J. Ståhlberg ja jäseniksi nuorsuomalainen F. O. Lilius, vanhasuomalaiset J. R. Danielson-Kalmari ja J. K. Paasikivi, ruotsalaisen puolueen Julius Grotenfelt ja R. A Wrede, maalaisliittolaiset Santeri Alkio ja August Raatikainen sekä sosiaalidemokraatit Anton Kotonen, O. W. Kuusinen, Einari Laaksovirta ja Yrjö Sirola.
Vaikka Suomen perustuslakikomitean valtakunnansääntöä ja hallitusmuotoa koskevat ehdotukset olivat asiallisesti valmiita jo syyskuussa 1917, niiden julkistamista päätettiin kuitenkin lykätä. Tätä ratkaisua ajoi erityisesti J. K. Paasikivi perustellen kantaansa saksalaisten itärintamalla aloittamalla suurhyökkäyksellä. Tilanne saattoi siksi lähitulevaisuudessa oleellisesti muuttua. Keisari Wilhelmin joukot saavuttivat syyskuussa Väinäjoen linjan ja valtasivat Riian kaupungin pystymättä kuitenkaan lopullisesti romahduttamaan venäläisten puolustusta. Näissä oloissa Paasikivikään ei enää lokakuun alussa 1917 vastustanut perustuslakikomitean mietintöjen julkistamista, mikä tapahtui 6. lokakuuta 1917.
Danielson-Kalmari ja Paasikivi lähtivät siitä, että Suomi tulisi pysymään edelleen Venäjän yhteydessä. Näissä puitteissa oli pyrittävä varmistamaan maksimaalisen laajat oikeudet. Kun sosialistien ja itsenäisyysmiesten valtalaki oli varauksitta jättänyt ulko- ja sotilasasiat Venäjän päätäntävaltaan, Ståhlbergin komitean voi katsoa menneen huomattavasti pitemmälle Suomen autonomian laajentamisessa. Itse asiassa kysymys oli Danielson-Kalmarin jo Mihin suuntaan? -kirjastaan lähtien ajamasta Suomen ja Venäjän välisestä, molempia osapuolia sitovasta valtiosopimuksesta, joka turvaisi Suomen aseman Venäjän sisäpoliittisten suuntausten vaihteluista riippumatta. Tämä oli myös Paasikiven tavoite sillä varauksella, ettei suurpoliittinen ja sotilaallinen tilannekehitys (saksalaisten maihinnousu) avaisi mahdollisuuksia Suomen täydellisen riippumattomuuden toteuttamiseen. Tätä ei ilmeisesti Danielson-Kalmarikaan tuolloin enää vastustanut.
Parivaljakon toinen, ”sisäpoliittinen”, tavoite liittyi edelliseen sikäli, että maahan oli saatava oma kansallinen sotaväki, joka korvaisi poislähetettävät, kurittomat ja vallankumoukselliset venäläiset joukot. ”Lujan hallitusvallan” ja järjestyksen palauttamisen vaatimus kuvastui – sen jälkeen kun monarkian pystyttäminen oli ainakin toistaiseksi osoittautunut toivottomaksi yritykseksi – pyrkimyksenä mahdollisuuksien mukaan vahvistaa tasavallan presidentin ja hallituksen asemaa. Tähän linjaan soveltuu johdonmukaisesti Paasikiven yhtyminen presidentin vaalitapaa koskevaan ruotsalaista puoluetta edustaneen R. A. Wreden vastalauseeseen. Sen mukaan suora kansanvaali tarjosi aivan liian paljon epävarmuustekijöitä valitsijamiesjärjestelmään verrattuna. Samaa kantaa oli Danielson-Kalmari edustanut syyskuussa 1917 pitämässään vaalipuheessa. Vielä vähemmän saattoi tietysti valtalainkaltainen yksipuolinen eduskuntavalta tulla kysymykseen.
Eduskunnan kokoontumispäivänä, 2. marraskuuta 1917, ministerivaltiosihteeri Carl Enckell suositteli Pietarissa väliaikaiselle hallitukselle keisarin valtuuksien siirtoa Suomen eduskunnan valitsemalle valtionhoitajalle. Ehdotus ei miellyttänyt Kerenskiä, joka suhtautui ajatukseen kielteisesti. Kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasov ja hänen apulaisensa S. A. Korff pitivät omasta puolestaan jopa valtalakiakin Venäjän kannalta ”pienempänä pahana”. Siihen palaaminen oli kuitenkin lainopillisen neuvottelukunnan mielestä mahdotonta Suomen sosialistien ”epäluotettavuuden” takia – puhumattakaan moraali- ja arvovaltasyistä. Valtionhoitajahanke kariutui lopullisesti maalaisliittoon sen nähdessä mieluummin vallan siirtyvän eduskunnalle. Nekrasovin Helsingissä porvarillisten puolueiden kanssa käymien sitkeiden neuvottelujen tuloksena päädyttiin vihdoin kompromissiin. Väliaikainen hallitus antaisi manifestin, jolla se määrätyin varauksin luopuisi senaatin talousosaston hyväksi korkeimman vallan käyttämisestä Suomessa. Illalla 6. marraskuuta 1917 Nekrasov ja Enckell lähtivät yöjunassa Pietariin asian lopullista esittelyä varten. Aamulla Valkeasaaressa matkamiehet kuulivat Nevan kaupungista kantautuneen tyrmistyttävän uutisen. Väliaikaista hallitusta ei enää ollut olemassa.
Bolševikkien aseellinen nousu Pietarissa marraskuun alussa johti pääkaupungin osalta nopeasti tuloksiin. Väliaikainen hallitus (pakoon päässyttä Kerenskiä lukuun ottamatta) vangittiin ja samaan aikaan Pietarin Smolnassa koolla ollut II yleisvenäläinen neuvostokongressi asetti entisen ministeristön tilalle kansankomissaarien neuvoston, jonka johtoon tuli itseoikeutetusti V. I. Lenin. Ulkopolitiikan otti johtoonsa L. D. Trotski ja kansallisuusasiat J. V. Stalin. Sekasortoisen valtakunnan johtoon ryhtyneen hallituksen työkenttä tuntui lähes mittaamattomalta, ja sisällissodan pyörteisiin joutunut entinen keisarikunta näytti ajautuvan hyvää vauhtia hajoamistilaan.
Lokakuun kumouksen jälkeen
Väliaikaisen hallituksen kaaduttua ja bolševikkien vähemmistödiktatuurin alettua E. N. Setälä oli muodostanut vaalien jälkeen porvarillisen senaatin. Se katsoi, ettei Venäjällä toistaiseksi ollut yleisesti tunnustettua laillista hallitusvaltaa, minkä vuoksi Suomelle oli tullut hetki ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ideologisesti mieluinen päätös oli sitäkin helpommin perusteltavissa, koska ulkovaltojen tunnustuksia vaille jääneen uuden bolševikkihallituksen valta Venäjälläkin rajoittui toistaiseksi Pietariin ja sen lähiympäristöön. Tilanteen kehitys johti Suomessa omalla painollaan itsenäisyysajatuksen ja sen kannattajien aseman lujittumiseen. Porvarillisella taholla pelättiin vallankumouksellisten hankkeiden leviämistä maahan, minkä vuoksi niitä oli ryhdyttävä tehokkaasti patoamaan lujittamalla valtiovallan otetta.
Suomen sosialistien 14. marraskuuta 1917 käynnistämä suurlakko väkivaltaisuuksineen lähensi maalaisliittoa muihin porvarillisiin puolueisiin. Tälle pohjalle rakentui ajatus P. E. Svinhufvudin johtamasta porvarillisesta kokoomushallituksesta, jolla olisi takanaan eduskunnan enemmistö. Itsenäisyyden tavoitteekseen asettavan senaatin muodostaminen tuotti kaoottisissa oloissa vaikeuksia senaattoriehdokkaan toisensa jälkeen kieltäytyessä. Henkilövalikoimaa rajoitti myös se, että mukaan tulijoiden oli oltava itsenäisyysmiehiä samalla kun hallitukseen piti saada kaikkien porvarillisten puolueiden edustus. Kieltäytyjien joukkoon kuului myös pankkikiireisiinsä vedonnut Paasikivi, jolle tarjottiin jo tuttua finanssitoimituskunnan päällikkyyttä. Paasikivi pystyi kuitenkin suoralta kädeltä nimeämään sopivan ehdokkaan, eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa ansioituneen KOP:n Tampereen konttorin johtajan, Juhani Arajärven, jonka Svinhufvud saattoi hyväksyä.
Saattaa vaikuttaa oudolta, että itsenäisyysmiehenä tunnettu Svinhufvudin halusi pyytää valtionhoitajakunnan ja myöhemmin hallituksen jäseneksi ”myöntyvyyspoliitikoksi” leimautuneen Paasikiven, joka vain muutamaa viikkoa aikaisemmin oli vielä johtanut väliaikaisen hallituksen edustajien kanssa käytyjä neuvotteluja. Toisaalta Svinhufvud tunsi eduskuntavuosilta Paasikiven hyvin ja tiesi tämän periaatteessa kannattavan itsenäisyyttä. Syksyllä 1917 näyttivät riippumattomuuden ulkonaiset edellytykset reaalipoliitikonkin silmissä vähitellen kypsyvän. Vanhasuomalaisen puolueen vakiintuneen johtajiston keskuudessa Paasikivi oli käytännöllisesti katsoen ainoa, jota voitiin edes ajatella itsenäisyyssenaatin jäseneksi.
Eduskunta hyväksyi 26. marraskuuta 1917 äänin 100–80 Svinhufvudin hallituslistan. Joulukuun 4. päivänä 1917 P. E. Svinhufvud hallitustovereineen saapui eduskuntaan jättämään sen käsiteltäväksi laajan, 16 kohtaa käsittävän ”perustuslakipaketin”. Ensi sijalla oli esitys uudeksi hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta. Samassa yhteydessä senaatti ilmoitti kääntyvänsä ulkovaltojen puoleen pyytäen niitä tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Vastaukseksi korkeimman vallan haltija, eduskunta, antoi 6. joulukuuta 1917 julistuksen, jossa se hyväksyi hallituksen ilmaiseman periaatteen Suomesta riippumattomana tasavaltana sekä senaatin aikomat toimenpiteet itsenäisyyden tunnustusten hankkimiseksi ulkovalloilta.
Paasikivi itsenäisyyden tunnustusta anelemassa
Joulukuun 1. päivänä 1917 – siis jo ennen itsenäisyysjulistuksen antamista – Paasikivi lähti Svinhufvudin pyynnöstä Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan tiedottamaan asiasta ja ”sondeeraamaan” epävirallisesti mahdollisuuksia, että nämä maat tunnustaisivat Suomen riippumattomuuden. Paasikiven matkan varhainen ajoitus johtui pelosta, että venäläiset vastavetona itsenäisyysjulistukselle sulkisivat rajan. Torniossa sotilasviranomaisten toimittaman tullitarkastuksen vuoksi Paasikivelle ei liioin uskallettu antaa mukaan kirjallisia ohjeita eikä asiakirjoja. Hän katsoi parhaaksi opetella ulkoa Svinhufvudin sittemmin 4. joulukuuta 1917 esittämän itsenäisyysjulistuksen siinä muodossa, mihin se 1. joulukuuta mennessä oli hahmoutunut. Haaparannalle päästyään hän sitten kirjoitti sen muististaan paperille. Paasikivi sai vasta 7. joulukuuta Tukholmaan elintarvikeasioissa saapuneelta maanviljelysneuvos H. G. Paloheimolta varmistuksen siitä, että itsenäisyysjulistus oli Helsingissä annettu eduskunnalle, joka varmasti tulisi sen hyväksymään.
Paasikivi ja hänen kanssaan liikkunut Adolf Törngren saattoivat nyt kääntyä Ruotsin hallituksen puoleen. Ulkoministeri Johannes Hellnerin sairastumisen vuoksi heidät otti 8. joulukuuta 1917 vastaan lokakuussa nimitetyn liberaalis-sosiaalidemokraattisen hallituksen pääministeri Nils Edén. Tämän jälkeen he tapasivat Kööpenhaminassa 12. joulukuuta ulkoministeri Erik Scaveniuksen ja lopuksi Kristianiassa (Oslossa) ulkoministeri Nils Ihlen. Jo Tukholmassa pääministeri Edén oli pitänyt vieraiden joukkojen miehittämän maan itsenäisyyttä kyseenalaisena. Muiden vastaukset noudattivat samaa linjaa. Suomea kohtaan tunnettiin kyllä myötätuntoa, mutta sen pidemmälle ei haluttu mennä.
Paasikivelle avautui kuitenkin vielä mahdollisuus esittää asia audienssilla kuningas Kustaa V:lle. Kun kotiinpaluu kuninkaan mahdollisen audienssin vuoksi lykkääntyi joulun ylitse, Juho joutui antamaan meriselityksensä Annalle vain epämääräisin viittein. Hän ei ollut tullut ottaneeksi matkalle mukaan frakkia ja joutui nyt teettämään sellaisen Tukholmassa. ”Jonkun päivän päästä tarvitaan sitä välttämättä.” Kustaa V otti suomalaisvaltuuskunnan vastaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa 28. joulukuuta. Audienssin aikana monarkki, jota pääministeri Edén ja ulkoministeri Hellner olivat etukäteen käyneet ”valmentamassa”, osoitti erityistä kiinnostusta Ahvenanmaan Ruotsiin liittämistä kohtaan, mutta teki vierailleen täysin selväksi, että heidän hallituksensa oli syytä ensin kääntyä Venäjän ja muiden suurvaltojen puoleen.
Paasikivi oli nyt saanut tarpeekseen. Turhautuneena hän ilmoitti Tukholmassa olevalle Suomen väliaikaiselle edustajalle Alexis Gripenbergille kieltäytyvänsä lähtemästä enää uudelle kierrokselle Skandinavian pääkaupunkeihin. Sitä paitsi KOP:n tilinpäätös edellytti hänen läsnäoloaan Helsingissä. Myös osakepääoman korotus oli valmisteilla. Gripenberg päättikin vapauttaa kyllästyneen pankinjohtajan, jonka tilalle Kööpenhaminaan ja Osloon lähtevän valtuuskunnan jäseneksi otettiin Julio Reuter. Tämä jatkaisi sitten matkaansa Norjasta edelleen Yhdysvaltoihin.
Samanaikaisesti Helsingissä oli tapahtunut ratkaiseva käänne Svinhufvudin taivuttua pyytämään bolševikkihallitukselta Suomen itsenäisyyden tunnustamista, joka saatiin viipymättä 31. joulukuuta 1917. Saatuaan kuulla Saksan olevan valmiin tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, 59 Ruotsin hallitus katsoi asettamiensa ehtojen tulleen täytetyiksi ja tunnusti 4. tammikuuta 1918 ensimmäisenä maana Venäjän jälkeen Suomen itsenäisyyden.
Paasikivi lähti vuoden 1917 viime päivinä kotimatkalle Haaparannan kautta. Rajalla tie nousi pystyyn. Bolševikkien matruusikomitea ei päästänyt pankinjohtajaa jatkamaan matkaansa, vaan hän joutui jäämään kolmen päivän ajaksi kotiarestiin Tornion Kansallis-Osake-Pankin johtaja Karlstedtin luokse. Paasikivi totesi: ”Niin olin minä, hallituksen virallinen lähettiläs, arestissa Torniossa. Lähetin heti sähkösanoman sekä erityisen sanan viejän kautta kirjeen Svinhufvudille pyytäen häntä järjestämään asian ‘tavalla tai toisella’. Kolmen päivän perästä saapuikin Helsingin bolševikkikomitealta Tornion matruuseille käsky päästää minut jatkamaan matkaa. Svinhufvud oli pakotettu hankkimaan tuon luvan Helsingin venäläiseltä matruusikomitealta.”
Tuoreiden kokemusten jälkeen Paasikivi suhtautui yhä varsin varautuneesti itsenäistymisen mahdollisuuteen. Myöhemmin hän muisteli:
”Tämä välinäytös Torniossa on sekin omiaan valaisemaan eroa muodollisen ja todellisen vallan välillä. Todellinen valta oli edelleen venäläisillä. Itsenäisyysjulistus 4 ja 6 p:nä jouluk. 1917 oli tärkeä teko. Se oli lähtökohta, jota ilman ei olisi ollut mahdollista päästä alkuun. Mutta se oli vain tahdonilmaisu. Voitiinko se tahto toteuttaa, se oli asia, joka oli vasta näytettävä. Suomen itsenäisyys ei vielä ollut valmis. Vasta silloin oli Suomi itsenäinen, kun todellinen valta oli saatu suomalaisen laillisen hallituksen käsiin. Ja tämä tapahtui kun vapaussota oli voitollisesti loppuun taisteltu.”
Epäilyksineen pääjohtaja ei ollut yksin. Rouva Anna Paasikiven käydessä pyytämässä E. G. Palménia puhujaksi Kansallisteatterissa Suomen itsenäisyyden tunnustamisen kunniaksi 13. tammikuuta 1918 järjestettävään juhlaan hän sai kieltävän vastauksen. Suomen itsenäisyys oli Palménin mielestä siinä määrin epävarma asia, ettei sitä kannattanut juhlia. Näin pitkälle tosin vältti menemästä – ehkä kotirauhankin vuoksi – Paasikivi, joka uudessa ruotsalaisessa frakissaan istui juhlayleisön joukossa Kansallisteatterin ensiparven eturivissä.
Olosuhteet Suomessa olivatkin yhä monella tavalla sekavat alkuvuodesta 1918. Tilanne kärjistyi tammikuun lopulla punakaartien ja suojeluskuntien väliseksi yhteenotoksi, jota historiankirjoituksessa on kutsuttu useilla nimillä sen perusteella, mistä näkökulmasta sitä on kulloinkin tarkasteltu: vapaussota, kansalaissota, punakapina, sisällissota.
