Neuvottelut Moskovassa huhtikuussa 1946
Moskovan ulkoministerikonferenssissa joulukuussa 1945 oli sovittu siitä, että Italian, Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Suomen sopimusluonnoksia tarkastava rauhankonferenssi kokoontuisi Pariisissa. Puoli vuotta kestäneen ponnistelun tuloksena Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan ulkoministerit saivat heinäkuussa 1946 valmiiksi luonnokset rauhansopimuksiksi, jotka oli määrä ottaa lähempään tarkasteluun myöhemmin kokoontuvassa ”21 kansakunnan rauhankonferenssissa” Pariisissa. Suomalaisille, yhtä vähän kuin muillekaan voitetuille ”satelliiteille”, ei heidän sopimusluonnoksensa sisällöstä toistaiseksi kerrottu. Epäselvänä pysyi niin ikään kysymys siitä, missä määrin ja milloin asianomaisten maiden edustajia kuultaisi ennen lopullisten päätösten tekoa.
Suomessa Pariisin rauhakonferenssiin valmistauduttiin presidentti Paasikiven johtamassa työryhmässä. Se piti erityisen tärkeänä kosketuksenottoa Neuvostoliittoon jo ennen virallista rauhankonferenssia, koska siellä tuskin enää voitiin odottaa myönnytyksiä. Välirauhanehtojen lieventämiseen pyrkivä, pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta, jonka matkaa pidettiin myös sisäpoliittisesti tärkeänä, lähti Moskovaan huhtikuussa 1946. On syytä korostaa Neuvostoliiton jo tätä ennen päässeen Lontoossa brittien kanssa täydelliseen yhteisymmärrykseen niin hyvin Suomen rajoista kuin sotakorvauksistakin. Näin ollen Stalinilla, joka Yrjö Leinon välityksellä oli etukäteen hyvin selvillä vieraiden pyrkimyksistä, ei ollut mitään syytä suostua heidän kyseisiä ongelmia koskeviin ehdotuksiinsa. Muissa taloudellisissa kysymyksissä hän sen sijaan oli valmis osoittamaan joustavuuttaan.
Helsingissä laadittujen kaavailujen mukaisesti Pekkala esitteli Stalinille tällöin Suomen ”voittamattomilta näyttäviä” vaikeuksia, jotka ennen muuta johtuivat karjalaisesta siirtoväestä:
”Lähiaikoina solmittavaa rauhaa ajatellen herää itsestään, selostettuja ainutlaatuisia vaikeuksia ajatellen, kysymys, olisiko ehkä mahdollisuus, Suomen sodanaikaisten vallanpitäjien kaikin puolin tuomittavasta politiikasta huolimatta, vielä saada aikaan huojennuksia Suomen lopullisissa rauhanehdoissa. Tämän jälkeen Stalin vastasi, että peruspohja on välirauhansopimuksessa, asettaen sanansa niin, että välirauhansopimuksen rajat ovat lopulliset, mutta että mahdolliset eräät pienemmät helpotukset muuten saattavat tulla kysymykseen. Asiaa vielä lähemmin tiedusteltaessa, eivätkö rajojen tarkistukset sittenkin voisi tulla kysymykseen, oli vastaus jyrkästi kieltävä.”
Generalissimuksen suorasanaisen kannanoton jälkeen Pekkala luopui sovinnolla rajanmuutosehdotuksista, joiden yksityiskohtiin ei näin ollen lainkaan puututtu.
Molotovin seuraavana päivänä valtuuskunnalle luovuttamassa Stalinin virallisessa vastauksessa suostuttiin periaatteessa kauttakulkuliikenteen järjestämiseen Saimaan kanavalla ja Porkkalan rautatiellä, joista kummastakin oli tehtävä eri sopimus. Julkisuuteen tulevassa kommunikeassa puhuttiin toistaiseksi vain Neuvostoliiton myönteisestä suhtautumisesta ”Suomen liikenneolojen parantamiseen”.
Taloudellisesti keskustelut osoittautuivat Helsingin hallitukselle hyödyllisiksi Vjatšeslav Molotovin antaessa luvan lopettaa sotasaaliin palautukset 1. toukokuuta 1946 lukien. Sen sijaan varsinaisten sotakorvausten alentaminen tai niiden määräaikojen pidentäminen ei olisi mahdollista. Huhtikuun 30. päivänä allekirjoitettiin 30 miljoonan dollarin tavaranvaihtosopimus. Suomi sai sen perusteella Neuvostoliitosta 100 000 tonnia viljaa, jonka vastikkeeksi toimitettiin puutaloja, parakkeja, selluloosaa ynnä muuta. Samalla ilmaistiin periaatteellinen valmius myöntää Neuvostoliitolle Petsamon nikkelikaivosten tarvetta varten käyttöoikeussopimus Jäniskosken voimalaitokseen.
Pekkalan Molotoville varovaisesti vielä toistama viittaus rajantarkistusten mahdollisuuteen sai kuitenkin kielteisen vastauksen. Muuten Moskovan neuvottelut osoittivat selvästi Kremlin pyrkivän jatkamaan yhteistyölinjaansa suomalaisin nähden, vaikka näiden toivomat välittömät helpotukset välirauhanehtoihin olivatkin jääneet toteutumatta.
Päiväkirjamerkintänsä mukaan Paasikivi oli tyytyväinen Moskovan neuvottelujen tuloksiin, vaikka ”toiveajatteluun perustuvia” rajantarkistuksia ei saatukaan aikaan. Stalinin suostumista kauttakulkuliikenteeseen Porkkalan halki, Saimaan kanavan käyttöön ja palautustavaroista luopumiseen täytyi pitää huomattavina myönnytyksinä, joihin hänellä ei ollut mitään pakkoa.
Rauhankonferenssi ja Suomen puheenvuoro
Kauan odotettu ja kiistelty ”21 kansakunnan konferenssi” kokoontui vihdoin 29. heinäkuuta 1946 Pariisin Luxembourg-palatsissa tarkastamaan ulkoministerineuvoston laatimia luonnoksia Italian, Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Suomen rauhansopimuksiksi. Konferenssin yleisistunnot käynnistyivät toista viikkoa kestäneenä, sinänsä välttämättömänä pidettynä ”poliittisena paraatina” osanottajamaiden valtuuskuntien esittäessä vuoron perään enemmän tai vähemmän fraseologiset alkupuheenvuoronsa.
Sitkeähenkisen proseduuririidan saatua ratkaisunsa 9. elokuuta konferenssi päätti seuraavaksi kuulla yleisistunnossaan entisiä vihollismaita, joiden esitettyä näkökohtansa sopimusluonnosten yksityiskohtainen käsittely komissioissa alkaisi. Sihteeristön työskentelyä voidaan silti tuskin luonnehtia kovin kiihkeätempoiseksi. Elokuun 9. päivän päätökseen perustuva virallinen osallistumiskutsu tuli perille Suomen Pariisin-lähetystöön vasta viisi vuorokautta myöhemmin, 14. elokuuta.
Paasikiven 9. elokuuta 1946 allekirjoittamien yleisohjeiden mukaan aluekysymyksessä oli selostettava Karjalan ja Porkkalan taloudellinen ja historiallinen merkitys. Sen tärkeyden vuoksi ”ei Suomen hallitus, Suomen kansan etujen vaalijana, katso voivansa olla tässä viimeisessä tilaisuudessa esittämättä Suomen näkökantoja ja toivomuksia”. Ministeri Leinon epäillessä luovutettuihin alueisiin viittaamisen tarpeellisuutta Paasikivi lausui kysymyksen olevan toteavasta selostuksesta. Pääministeri Pekkala säesti presidenttiä huomauttamalla ”sen asian kuitenkin olevan meidän kaikkien mielissä”.
Suomen taloudellisen tilan ja sotakorvausten osalta oli ohjeiden mukaan verrattava maalle sälytettyä rasitusta muihin toisen maailmansodan jälkeen määrättyihin sotakorvauksiin ja koetettava vaikuttaa summan vähentämiseksi. ”Tärkeimpiä päämääriä neuvotteluissa on saada Suomen suvereeninen itsenäisyys ja vanha pohjoismainen demokraattinen järjestys säilytetyksi.” Tässä yhteydessä Paasikiveä huolestutti artiklojen 6–9 lisäksi artikla 33, jonka mukaan rauhansopimuksen tulkintaa koskevat erimielisyydet ratkaisisivat Neuvostoliiton ja Iso-Britannian Helsingin-lähettiläät yhdessä. Valtuuskunta saikin mukaansa sopimusluonnoksen eri artikloita koskevat seikkaperäiset ohjeet.
Helsingin hallitus oli alun pitäen selvillä siitä, ettei hyödyttänyt vedota länsivaltoihin Moskovassa laadittujen rauhanehtojen muuttamiseksi. Paasikiven antamiin ohjeisiin sisältynyt varoitus juonittelun välttämisestä oli vakavasti tarkoitettu. Samalla presidentti kuitenkin pyrki pitämään avoinna mahdollisuuksia ehtojen tarkistamiseen Suomen hyväksi joskus myöhemmin suorissa neuvotteluissa Moskovan kanssa. Siksi oli etukäteen varmistettava edellytykset sen argumentin torjumiseksi, että Suomi oli aikanaan vastaväitteittä ja omia näkökohtiaan esittämättä hyväksynyt rauhanehdot. Olihan Kreml vuoden 1944 keväälläkin jyrkästä kielenkäytöstään huolimatta ilmaissut ihmetyksensä siitä, etteivät suomalaiset tehneet perusteltua vastaehdotusta Paasikivelle ja Enckellille tuolloin jätettyihin ehtoihin.
Toisaalta hallituksen oli otettava huomioon suuren yleisön tunteet. Laajoissa piireissä – ei suinkaan vain luovutetulta alueelta kotoisin olevien karjalaisten keskuudessa – kuviteltiin yhä Pariisin konferenssia jonkinlaiseksi kansainväliseksi korkeimmaksi oikeudeksi, joka korjaisi sodanjälkeisessä maailmassa vallitsevat vääryydet. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Paasikivi totesi myöhemmin olevansa kyllä reaalipoliitikko, mutta oli olemassa myös toinen realiteetti: Suomen kansan ajattelutapa. ”Kun meidät kerran on kutsuttu Pariisiin ja pyydetty ilmaisemaan mielemme, on vaikea mennä sanomaan vain, että olemme tyytyväisiä.”
Pariisiin illalla 13. elokuuta 1946 saapunut Suomen valtuuskunta tuli perille lähes viime hetkellä. Seuraavana päivänä saatiin kauan odotetun virallisen kutsun myötä ilmoitus Suomelle vuorokautta myöhemmin tarjottavasta tilaisuudesta esittää näkökohtansa rauhankonferenssin yleisistunnossa. Hotellissaan 14. elokuuta pitämässään ensimmäisessä kokouksessa Suomen delegaatio ryhtyi hiomaan taktiikkaansa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan pääministeri Pekkalan piti pitää yleisistunnossa suomenkielinen puhe, joka oli tarkoitus jakaa käännöksenä konferenssin osanottajille. Näin meneteltäisiin siksi, että pääministerin ainoan vieraan kielen, saksan, käyttäminen voitaisiin kuulijoiden taholla tulkita provokaatioksi.
Valtuuskunnan ”poliittiset asiantuntijat” Johan Helo, Cay Sundström ja Eero A. Wuori antoivat kuitenkin ymmärtää, ettei Helsingissä Paasikiven ohjeiden mukaan laadittu ja hyväksytyksi tullut puheteksti tyydyttäisi Neuvostoliittoa. Aluekysymyksiä koskevat kohdat oli pyyhittävä kokonaan pois ja vanha politiikka tuomittava. Yrjö Leino luonnollisesti asettui samalle kannalle ja koetti ”pelastaa” Pekkalan väittäen hänen joutuneen ”painostuksen alaisena” suostumaan puheen pitämiseen. Pelästynyt pääministeri olikin nyt valmis lykkäämään tehtävän ulkoministeri Carl Enckellille, mihin taas epäluuloinen Leino ei suostunut.
Varmemmaksi vakuudeksi Leino ja Sundström veivät vielä samana iltana – muun valtuuskunnan tietämättä – Pekkalan Neuvostoliiton suurlähetystöön ulkoministeri Molotovin puheille. Suomen pääministeri teki tällöin selkoa seuraavana päivänä pidettävästä puheesta, jonka sisältö vastasi ulkopolitiikasta määräävän presidentin ja hallituksen enemmistön kantaa. Pekkala kertoi, ettei hän, yhtä vähän kuin Leino ja Sundströmkään, hyväksynyt sitä. Molotov tiedusteli, miksi suomalaiset nyt esittivät uusia, odottamattomia vaatimuksia työntäen näin tervaisen lusikan ystävyyden hunajapurkkiin. Tästä ei hyvä seuraisi. Heihin ilmeisesti yritettiin vaikuttaa ulkomailta käsin niiden piirien taholta, jotka olivat tyytymättömiä suomalaisneuvostoliittolaisten suhteiden suotuisaan kehitykseen.
Puhuttelu teki toivotun vaikutuksen. Seuraavana, esiintymispäivän aamuna järjestetyssä valtuuskunnan uudessa kokouksessa pääministeri ilmoitti lopullisesti, ettei hän enää halunnut vastata puheesta. Kuultuaan vasta nyt Pekkalan ja tämän avustajien vierailusta, jota hän – täydellä syyllä – piti kommunistien epälojaalina välistävetona, Enckell katsoi, että tämän jälkeen puheen pitäminen sovitussa muodossaan merkitsi protestia. Tekstiä oli joko muutettava tai sitten pyydettävä konferenssilta lykkäystä. Päätökseksi tuli tekstin muotoilu ja lyhentäminen jättämällä pois viittaukset talvisotaan sekä vuosisatojen aikana historiallisesti ja kansallisesti Suomeen kuuluneeseen Karjalaan. Kuitenkin mainittiin aluemenetysten aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista ja niiden osaltaan ylläpitämästä toivosta helpotusten saamiseksi. Ehdotus sotakorvausten vähentämisestä ”esimerkiksi” 100 miljoonalla dollarilla jäi entiselleen.
Muutokset eivät riittäneet Neuvostoliitolle. Enckellin luettua vastuusta kieltäytyneen Pekkalan sijasta Suomen valtuuskunnan lausunnon konferenssin yleisistunnossa 15. elokuuta 1946 Molotov ilmaisi tyytymättömyytensä, jonka varaulkoministeri Andrei Vyšinski muutaman päivän kuluttua vielä jyrkemmässä muodossa toisti puheilleen kutsumilleen Pekkalalle ja Enckellille.
Rauhankriisi
Moskovassa epäluulo Helsinkiä ja sen tarkoitusperiä kohtaan oli kuitenkin siinä määrin voimakas, ettei siellä tyydytty pelkästään Molotovin ja Vyšinskin esittämiin varoituksiin. Suomen julkinen sana oli alun perin puoluerajoista riippumatta suhtautunut Enckellin puheeseen myönteisesti. Hertta Kuusisen oleskellessa parhaillaan Moskovassa ja Yrjö Leinon Pariisissa kotimaahan jääneet kommunistien johtomiehet sallivat lehtiensä puoltaa Enckellin puhetta, joka epäilemättä heijasti suomalaisten lähes yksimielisiä tunteita. Siten Vapaan Sanan mukaan ”valtuuskunnan esitys pohjautui niihin asiallisiin seikkoihin, jotka ovat oleelliset rauhan kysymystä käsiteltäessä”. Samoilla linjoilla oli SKP:n pää-äänenkannattaja Työkansan Sanomat. Lehden mielestä ”valtuuskuntamme on osannut harkita asiat ja tilanteen ilmeisesti oikein ja esittänyt maamme näkökannan kansamme demokraattista osaa täysin tyydyttävällä tavalla”.
Neuvostoliiton ilmaistua paheksuntansa ja Hertta Kuusisen palattua ohjeet mukanaan Moskovasta Helsinkiin SKP:n oli jyrkästi muutettava linjaansa ja tuomittava venäläisten kannan mukaisesti Enckellin puhe maanpetosta hipovaksi, taantumuksellisten innoittamaksi hyökkäykseksi. Näin käynnistettiin sittemmin ”rauhankriisin” nimellä tunnettu SKP:n kampanja lehtikirjoituksineen, työmaa- ja torikokouksineen sekä julkilausumineen. Isälleen Otto Wille Kuusiselle Hertta Kuusinen valitti, ettei hänelle pystytty Moskovassa kyllin nopeasti järjestämään lentokonetta. Saapumalla pari päivää aikaisemmin Helsinkiin hän olisi estänyt paikallisten kommunistilehtien ”munaukset”… ”Paasikivi on omakätisesti johtanut taistelua taantumuksen puolesta alusta loppuun saakka”.
Edellisen kevään kokemusten pohjalla kampanja hermostutti ja ärsytti Paasikiveä, joka merkitsi 27. elokuuta päiväkirjaansa: ”Tämä on hirmuista. Mikä on tässä kommunisteilla takana?” Samana päivänä presidentiltä pyydettiin adjutantin välityksellä keskustelua työmaakokousten 7-jäsenisen lähetystön kanssa. Paasikivi lupasi ottaa asianomaiset vastaan seuraavana päivänä.
Sovittuna aikana Linnan pihalle ilmaantui kuitenkin 34 hengen ”porukka”, josta adjutantti Paasikiven käskystä päästi sisälle vain 6 henkeä kirjelmineen. Muut saivat jäädä ulos odottamaan. Alkuvälikohtaus tuskin paransi tilaisuuden ilmapiiriä. Omasta mielestään tosin presidentti kohteli vieraitaan ystävällisesti kutsumalla heidät istumaan pyöreän pöydän ympärille, minkä jälkeen käytiin kaksi tuntia kestänyt keskustelu.
”Kävin kohta kohdalta heidän pontensa läpi ja selitin, miten asiat ovat ja miten heidän tietonsa esim. 6–8 artikloihin nähden olivat erheellisiä. He sanoivat saaneensa tietonsa sanomalehdistä. Luin edessäni olevista papereista, mitä meidän valtuuskuntamme oli 6–8 artikloihin nähden esittänyt.”
Paasikivi teki myös selväksi, ettei kysymys ollut vasemmiston väittämällä tavalla Enckellin vaan valtuuskunnan puheesta, jonka ulkoministeri luki. Sen sijaan presidentti totesi ilahtuneena johonkin ponteen sisältyneen moitteen eduskunnan liian vähäisestä informoinnista. Oli erinomainen asia, että läsnäolijat ymmärsivät lopullisen ratkaisuvallan kuuluvan eduskunnalle. Siitä oli pidettävä kiinni.
Vieraiden jälkikäteen omille taustaryhmilleen antamat raportit olivat silti varsin kaukana isännän tulkitsemasta ”ystävällisestä vastaanotosta”. Kysymys ei rajoittunut vain alkutilanteen ”puisevuuteen” sisäänpääsyrajoituksineen. Presidentin käyttäytyminen oli ollut paheksuvassa ynseydessään ja jyrkässä kielteisyydessään ”täysin sopimatonta”. Sananvaihdossa hän oli takertunut yksityiskohtiin ja ”vatkannut niitä edestakaisin”. Presidentin ”pahasisuisen” esiintymisen ohella lähetystöä närkästytti ajatus poliittisten artiklain poistamisesta sopimuksesta. 1930-luvun kokemusten jälkeen kommunistit katsoivat niitä tarvittavan. Lisäksi Pariisin valtuuskunta oli suuresti laiminlyönyt yhteyksien ylläpitämisen Neuvostoliiton delegaatioon. Näin ollen työläisten tuli jatkossakin valppaasti torjua taantumuksen juonet. Kannanottojen päästyä julkisuuteen äärivasemmiston lehdissä Paasikivi raivostui:
”Ihmeekseni luin 29.8. lehdistä hävyttömän päätöksen, jossa muun muassa käytiin minun kimppuuni. Tämä on tavatonta epärehellisyyttä ja kieroutta, mutta sellaisia näkyvät kommunistit olevan. Niihin ei voi luottaa. Tämä on aivan kuulumatonta. Minä, valtion päämies, keskustelin kaksi tuntia heidän kanssaan, mitä tuskin missään muussa maassa olisi tapahtunut, ja sitten he sättivät minua. Mutta he olivat sangen kehittymättömiä ja sivistymättömiä.”
Luottamuspula presidentin ja kommunistien välillä alkoi olla täydellinen. Toisaalta ”rauhankriisi” oli pahoin rikkonut äärivasemmiston välit kaikkiin muihin puolueisiin, vaikka kolmen suuren ”blokki” muodollisesti vielä säilyikin. Kommunistit tekivät tilanteesta myös käytännön johtopäätöksensä antaen ”rauhankriisin” vähitellen kaikessa hiljaisuudessa kuivua kokoon. Epäselvää toistaiseksi on, missä määrin tämä tapahtui Pariisin tilanteen vähittäisestä tasaantumisesta tyytyväisen Moskovan kehotuksesta.
Vanhalle tuttavalleen Ensio Hiitoselle Paasikivi korosti Neuvostoliiton tahtovan unohtaa talvisodan, mutta Suomen kansa ei sitä unohtanut. Nuo sodat kuuluivat yhteen, vaikka Neuvostoliitto ei halunnutkaan tästä kuulla.
”Mutta kun emme voi puhua totuutta talvisodasta ja siitä, kuka oli siihen syypää, niin meidän ei pidä räikeästi syyttää omaa kansaamme kevään 1941 tapausten vuoksi, vaan on paras myös niihin nähden olla varovaisia. Me ’tuhoamme kansamme sydämen’ ja saamme aikaan masennusta sekä pessimismiä tulevaisuuteen nähden.”
Suomalaiset delegaation jäsenet Pariisissa ja Helsingissä
Kommunistien kampanjoidessa Helsingissä Suomen poliittinen ja aluekomissio ryhtyi Pariisissa tarkastamaan tehtäväpiiriinsä kuuluvia sopimusluonnoksen artikloita. Sitä ennen rauhankonferenssin sihteeristö oli omaksunut kannan, jonka mukaan entisten vihollismaiden kuultavaksi kutsuminen edellytti asianomaisen komission erityistä päätöstä. Tätä suositusta sovellettiin nyt myös Suomeen.
Ensimmäisenä kaikista Suomen poliittinen ja aluekomissio sai urakkansa päätökseen 12. syyskuuta 1946. Suomen kannalta merkittäviä olivat edellisen rinnalla kaikkien entisten vihollismaiden sopimusluonnosten sotilaallisia artikloita tarkastava sotilaskomissio sekä Balkanin maiden ja Suomen talouskomissio. Näissä molemmissa vähäpätöisimpinä pidetyt Suomea koskevat artiklat oli jätetty esityslistan loppuun, eikä niiden käsittelyä ollut syyskuun puoliväliin tultaessa ehditty vielä edes aloittaa.
Kirjallisten huomautusten tultua tehdyksi ja valtuuskunnan komissiotyöskentelyyn osallistumisen osoittauduttua mahdottomaksi Pariisin mieslukuinen suomalaisjoukko alkoi turhautua toimettomuuteensa delegaation tiettyjen jäsenten puolestaan keskittyessä hotellissaan ranskalaisen konjakin naukkailuun. Ragnar Numelinin kertoman mukaan Charles Simple (Carl Enckell) oli tosin suositellut kollegoilleen tuon jalon juoman välttämistä aamupäivisin mutta ei ollut huomannut puhua mitään sampanjasta! Pariisissa käynyt vuorineuvos Walter Gräsbeck yritti turhaan päästä Mauno Pekkalan puheille, sillä tapaaminen osoittautui mahdottomaksi pääministerin kolme vuorokautta kestäneen yhtäjaksoisen juopumustilan vuoksi.
Kotimaassa syntyneen ”rauhankriisin” vuoksi valtuuskunta sai Pekkalan ehdotuksesta luvan palata Suomeen antamaan tilanneselostuksen presidentille, hallitukselle, eduskunnalle ja puolueille. Samalla käynnistettiin hyödyttömäksi osoittautuneen laajan asiantuntijakaartin kotiuttaminen. Delegaatio viipyi Suomessa 31.8.–20.9.1946 välisen ajan, jolloin sitä Pariisissa edustivat vain Carl Enckell, John Österholm ja osa asiantuntijoista. Valtuuskunnan pääosan palattua Helsinkiin Pekkala ei pitänyt kiirettä presidentin informoimisella. Ärtynyt Paasikivi kutsui nyt puheilleen Voionmaan ja sai tältä kuvauksen venäläisiin jatkuvasti yhteydessä olleen Leinon ja hänen talutusnuorassaan kulkeneen Pekkalan epälojaalisuudesta ja eristäytymisestä muusta valtuuskunnasta. Kaikki oli nyt menetetty, ellei sitten taloudellisissa asioissa saataisi vielä jotakin pientä aikaan.
Kotimaahan palattuaan antamassaan informaatiossa Pekkalan valtuuskunta noudatti Pariisissa sovittuja linjoja. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa puun ja kuoren väliin joutunut pääministeri tosin 4. syyskuuta moitti syntyneistä vaikeuksista valtuuskuntansa kokoonpanoa. Lisäksi hän huomautti – sinänsä perustellusti – ettei Pariisiin ollut ”kriitillisessä tilanteessa” saatu Helsingistä muuta ohjetta kuin toimia oman harkinnan mukaan. Näin oli myös menetelty. Pekkalan selonteko esitettiin lisäksi kirjallisena kaikille eduskuntaryhmille. Vaikka pääministerin ja kommunistien menettely rauhankonferenssinyh teydessä nostattikin ankaraa arvostelua, enemmistö kaikissa ryhmissä katsoi kuitenkin, ettei asiaa ollut enää syytä käsitellä parlamentin täysistunnossa. Syynä oli pelko tällaisen menettelyn johtamisesta hallitukselle annettavaan epäluottamuslauseeseen, mitä tuossa vaiheessa ei pidetty tarkoituksenmukaisena. Näin samalla myönnettiin ratkaisun Pariisissa jo käytännössä tapahtuneen.
Neuvottelujen loppuvaiheet
Pariisin rauhankonferenssin lopettaessa työnsä 15. lokakuuta 1946 se oli kaikesta huolimatta hyväksynyt 53 suositusta 2/3 enemmistöllä ja 41 vastaavasti yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Marraskuun 4. päivänä New Yorkissa kokoontuvan suurvaltojen ulkoministerineuvoston oli määrä ottaa suositukset tarkastettavakseen rauhansopimusten hiomiseksi lopulliseen muotoonsa.
Suomalaisten kannalta Pariisin konferenssi jäi vaille varsinaisia tuloksia. Lokakuussa oltiin käytännöllisesti katsoen samoissa asemissa, mistä elokuussa lähdettiin liikkeelle. Vaikka mahdollisuudet sopimusluonnoksen muuttamiseen alun perinkin olivat vähäiset, Enckell totesi kotimaahan palattuaan Yhdysvaltojen lähettiläs Maxwell M. Hamiltonille Suomen noudattaneen sille tarjottua kutsua ja esittäneen Pariisiin lähetetyn valtuuskunnan välityksellä varovasti ja vaatimattomasti näkökohtansa maailman tietoon. Missään vaiheessa ei ollut turvauduttu muihin valtioihin. Enckellin käsityksen mukaan Suomen ja Neuvostoliiton delegaatioiden myöhemmät kontaktit osoittivat, ettei näiden maiden välisiin suhteisiin aluksi tapahtuneista väärinkäsityksistä huolimatta ollut tullut säröjä. Tärkeätä olisi nyt saada rauhansopimus päätökseen mahdollisimman pian.
Pariisin konferenssin suositukset otettiin tarkastettaviksi neljän suuren ulkoministerineuvoston 4. marraskuuta New Yorkissa alkaneessa kokouksessa. Suurimmat vaikeudet aiheutuivat tällöin Italian rauhansopimukseen liittyneistä erimielisyyksistä. Hyvin tietoisina ”satelliittisopimuksien” valmisteluun jo uhratusta ajasta ja vaivasta kaikki suurvallat olivat kuitenkin halukkaita viemään urakan lopulliseen päätökseen. Näin löytyi kompromissi loppuun saakka hiertäneissä Triesten kysymyksessä, Italian sotakorvauksissa ja Tonavan kauttakulkuongelmassa. Suomen sotakorvaus taas vahvistettiin 11. marraskuuta 1946 lopullisesti Neuvostoliiton ja Englannin yhteisellä päätöksellä 300 miljoonaksi dollariksi ulkoministeri James F. Byrnesin liittäessä pöytäkirjaan sopimuksen allekirjoittajiin kuulumattoman USA:n kielteisen kannan.
Eduskunnan kiisteltyä hyvään suomalaiseen tapaan aikansa siitä, mitä puoluetta oli pidettävä eniten tai vähiten syyllisenä vuosien 1939–1944 tapahtumiin parlamentti hyväksyi 27. tammikuuta 1947 päättyvien valtiopäivien viimeisessä istunnossa rauhansopimusta koskevan lakiesityksen. Asiaankuuluvien sisäpoliittisten kiemuroiden jälkeen valittiin Pariisiin allekirjoitusta varten matkaavan valtuuskunnan johtoon ulkoministeri Carl Enckell ja jäseniksi ministeri Vihtori Vesterinen sekä virka-asemansa vuoksi jo valmiina paikalla oleva lähettiläs Johan Helo. Muista ehdolla olleista sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa jäi pois terveydellisistä syistä (hän menehtyi sydänkohtaukseen muutamaa kuukautta myöhemmin), kun taas kokoomuksen Arvo Salminen kieltäytyi osallistumasta sillä perusteella, ettei hänen puolueensa edustajaa ollut kelpuutettu Pariisin rauhankonferenssiinkaan edellisenä kesänä.
”Viiden satelliitin” rauhansopimukset allekirjoitettiin Pariisissa asiaankuuluvin juhlallisin seremonioin suunnitelman mukaisesti 10. helmikuuta 1947.
Voionmaan raportoitua Paasikivelle valtuuskunnan ei-kansandemokraattisten jäsenten Pariisissa kokemasta ”henkisestä painostuksesta, poliittisesta terrorista ja paniikkimielialasta” presidentille tarjoutui tilaisuus korjata tilannetta Neuvostoliiton uuden lähettilään A. N. Abramovin kanssa käymässään keskustelussa. Hän korosti Helsingissä hyvin tiedettävän välirauhanehtojen tarkistuksen – myös Pariisissa – riippuvan yksin Neuvostoliitosta. Konferenssikutsun lopulta tultua suomalaiset eivät raskaiden menetystensä jälkeen voineet rajoittua sanomaan vain olevansa tyytyväisiä. Se pitäisi jokaisen ymmärtää. Toisaalta Paasikivi – päinvastoin kuin Pekkala – jyrkästi torjui syytökset suomalaisten vetoamisesta ulkopuoliseen apuun Neuvostoliittoa vastaan. Jollei muutosehdotuksia esitetty, mitä merkitystä valtuuskunnan oleskelulla Pariisissa sitten olisi ollut?
Pariisin rauhansopimuksen ratifiointiprosessi viivästyi keväällä ja kesällä 1947 useita kuukausia viime kädessä Italian sopimukseen liittyneen taktikoinnin ja jarrutuksen vuoksi. Vaikka Paasikivi eduskunnalta saamiinsa valtuuksin päättikin 18. huhtikuuta 1947 valtioneuvostossa ratifioida sopimuksen, loppuratkaisun edellyttämää kansainvälisen kokonaisasetelman selkiintymistä jouduttiin odottamaan syyskuuhun saakka. Viimeinen muodollisuus, Suomen rauhansopimusasiakirjan tallettaminen Neuvostoliiton ulkoministeriöön, tapahtui 15. syyskuuta 1947, ja muutamaa päivää myöhemmin valvontakomissio poistui Paasikiven jäähyväissanojen saattelemana lopullisesti Helsingistä.
Neuvostoliiton uusi Suomen-lähettiläs Abramov vastasi valtioneuvoston 23. syyskuuta Smolnassa tarjoamilla valvontakomission jäähyväispäivällisillä kohottaen lasinsa ”kansainvälisen politiikan merkkihenkilön, Suomen suuren valtiomiehen, tasavallan presidentin kunniaksi, joka on tämän kuluneen välirauhan aikana taitavalla ja viisaalla kädellä ohjannut Suomen valtiolaivaa”.
Marshallin suunnitelma
Ajanjakso Pariisin rauhankonferenssin päätöksestä lokakuun puolivälistä 1946 rauhasopimuksen ratifioinnin loppuun syyskuun puoliväliin 1947 kesti lähes vuoden. Juuri tähän ajanjaksoon ajoittui USA:n ulkoministerin kenraali George Marshallin 5. kesäkuuta 1947 Harvardissa pitämä puhe, jossa hän julkisti Euroopan jälleenrakennusohjelman. Puheeseen viitaten Britannian ja Ranskan ulkoministerit Ernest Bevin ja Georges Bidault kutsuivat kolme viikkoa myöhemmin venäläisen kollegansa Vjatšeslav Molotovin Pariisissa pidettävään kolmen suurvallan ulkoministerikokoukseen. Pyrkien katsomaan Lännen kortit Stalin tässä vaiheessa hyväksyi aloitteen. Helsingissä Paasikiven reaktio avustushankkeeseen oli ymmärrettävästi aluksi myönteinen. Suomen ei pitänyt jättää käyttämättä tilaisuutta ilmaisten dollarien saantiin. Poliittisten edellytysten kannalta tilanne riippuisi taas paljon Neuvostoliiton asenteesta.
Monivaiheisen tapahtumasarjan jälkeen Moskova päätyi hylkäämään Marshall-hankkeen ja vaatimaan vastaavaa menettelyä myös etupiiriinsä kuuluvilta mailta. Suomen pääministeri sai asiasta suoran käskyn kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovilta 8. heinäkuuta 1947. Merkille pantavaa on, ettei Moskovan kannanottoa toimitettu perille normaalien diplomaattikanavien (NL:n Helsingin-lähetystön) vaan välirauhantilaa alleviivaten valvontakomission varapuheenjohtajan välityksellä. Pekkala luonnollisesti lupasi tehdä työtä käskettyä.
Paasikiven raivostunutta ja pettynyttä reaktiota, joka kohdistui myös Pekkalaan, vahvisti havainto siitä, että pohja hänen politiikaltaan, ei ainoastaan Marshall-asiassa vaan laajemminkin, näytti nyt murtuvan. Presidentti oli lähtenyt siitä, että täyttämällä tarkoin välirauhanehdot ja ottamalla huomioon Neuvostoliiton sotilaalliset intressit luoteisrajallaan Suomi saisi Moskovan luotettavalla tavalla kunnioittamaan pikkuvaltionaapurinsa itsenäisyyttä. Nyt saatettiin hyvällä syyllä esittää epäilyksiä maan suvereniteettia rapauttavan myönnytyspolitiikan tarkoituksenmukaisuudesta.
Toisaalta Paasikivi asiaa tarkemmin harkittuaan myönsi sen kehittyneen vakavaksi suurvaltojen väliseksi kiistakysymykseksi. Kun Suomi halusi pysytellä tällaisten ristiriitojen ulkopuolella, olisi viisainta jättäytyä pois Pariisiin suunnitellusta konferenssista. Presidentin taipumista näyttää osaltaan edistäneen ulkoministeri Enckellin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 9. heinäkuuta 1947 käyttämä kaunopuheinen, reaalipolitiikan merkitystä tähdentävä puheenvuoro, jonka mukaan länsivallat kyllä hyvin ymmärtäisivät päätöksen. Helsingissä tulisi nyt pitää pää kylmänä ja jatkaa vakiintunutta, konflikteja välttävää politiikkaa edelleen soveltaen ajan voittamiseen.
