Nuori poliitikko vanhasuomalaisen puolueen sisärenkaaseen
Kesällä 1898 annetulla keisarillisella käskykirjeellä Suomen säädyt kutsuttiin tammikuussa 1899 kokoontuville ylimääräisille valtiopäiville käsittelemään Pietarin pääesikunnassa laadittua luonnosta uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Kysymyksessä oli keisarikunnan poliittisen johdon selkeästi ilmaisema pyrkimys sotalaitosta koskevan lainsäädännön yhdenmukaistamiseen ja Suomen erillisen armeijan hävittämiseen. Hankkeen toteuttamista varten nimitettiin elokuussa 1898 suuriruhtinaskunnan avoimena olleeseen kenraalikuvernöörin virkaan Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, kenraaliadjutantti N. I. Bobrikov. Hänen keisarille esittämänsä toimintaohjelma ei rajoittunut vain sotilaskysymykseen, vaan Suomessa oli käynnistettävä määrätietoinen työ rajamaan lähentämiseksi keisarikuntaan. Suomen venäläistäminen alkoi tsaarin 1899 antamalla säädöksellä, helmikuun manifestilla, jonka mukaan yleisvaltakunnallisessa lainsäädännössä Suomen valtiopäivillä oli vain neuvoa-antava rooli. Alkoi niin sanottu ensimmäinen sortokausi.
Bobrikovin aika kohtasi Paasikiven nuorena, politiikasta syrjässä olevana lahtelaisena juristina. Helmikuun manifestin jälkeen käynnistyi eri puolilla Suomea nimien kerääminen niin sanottuun suureen adressiin. Paasikivi toi Helsingistä mukanaan suuren adressin tekstin ja keräilylistat Lahteen, jossa nimien keräämisen organisoi yhteiskoulun rehtori Niilo Avellan. Luonnollisesti Paasikivi ja hänen vaimonsa kuuluivat myös adressin allekirjoittajiin. Seuraava venäläistämistoimi oli kielimanifesti, jonka mukaan suomen ja ruotsin kieli tuli korvata hallinnossa ja oikeuslaitoksessa venäjällä kymmenen vuoden kuluessa. Kielimanifestin tullessa julkisuuteen kesällä 1900 Paasikivi oli väitöskirjatyötään varten Tukholmassa. Painetun sanan avulla hän saattoi seurata kotimaan tapahtumia. Senaattorien eronpyynnöt saivat Paasikiven kommentoimaan: ”Kyllä siitä nyt alkaa kielenoppiminen virkamiehille. Miten vanhat virkamiehet sitä oppivat, sitä minä en ymmärrä… tahtoo työhalutkin kokonaan kadota, kun kuulee niitä kotoisia asioita. Ei sitä tiedä, [mitä] tässä oikein pitäisi tehdä.” Ruotsin vapaat olot herättivät vertailukohteena kademieltä. ”Tällaisissa [oloissa] sitä kelpaisi elää, kun ne saisi siellä kotonakin pitää.”
Viranhakuun liittyneistä tieteellisistä töistä vapautunut Paasikivi vedettiin vuoden 1902 alussa mukaan Uuden Suomettaren päätoimittajan huoneessa kokoontuvaan pieneen piiriin, jonka muodostivat lehden taustahahmot ja suomalaisen puolueen johtohenkilöt Y. S. Yrjö-Koskinen, Y. K. Yrjö-Koskinen (edellisen poika) J. R. Danielson, Agathon Meurman ja Viktor Löfgren (Lounasmaa). Nuorelle tohtorille tämä merkitsi pääsyä, ei vain lehden vaan myös toistaiseksi vielä virallisesti organisoitumattoman vanhasuomalaisen puolueen sisärenkaan jäseneksi.
J. K. Paasikivelle vuodet 1902 ja 1903 merkitsivät poliittista oppiaikaa. Hän oli tullut puolueeseen Danielsonin vanavedessä esiintyen johdonmukaisesti oppi-isänsä linjan kannattajana. Kysymys oli nuoren kannattajan kohdalla enemminkin avustajan ja käytännön toteuttajan kuin uutta luovan ajattelijan roolista. ”Työnjaoksi” Uuden Suomettaren palstoilla muodostui vähitellen se, että Danielson itse käsitteli ennen muuta Suomen ja Venäjän välisiä suhteita Paasikiven keskittyessä huomattavasti harvalukuisemmissa kirjoituksissaan äänioikeusasiaa koskeviin ja taloudellisiin kysymyksiin. Hänelle luonteenomainen maltillinen reformismi tuli kirjoituksissa tällöin selvästi esille.
Vanhasuomalaisen puolueen pitkäaikainen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan marraskuussa 1903. Puolueen uudeksi johtajaksi nousi vajaata kuukautta myöhemmin pidetyssä vanhasuomalaisen puolueen puoluekokouksessa J. R. Danielson. Sääntöjen vielä puuttuessa kysymys ei ollut puheenjohtajavaalista sanan nykyaikaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin julkisen tuen antamisesta henkilölle, jonka vastedes olisi ”huolehdittava” puolueesta. Ratkaisu merkitsi samalla myös Danielsonin luottomiehen, Paasikiven, aseman vahvistumista.
Paasikiven puolueessaan nauttimaa arvostusta osoittaa, että hänet jo syksyllä 1902 mainittiin A. O. Kihlmanin (Kairamon) ja E. G. Palménin rinnalla varteenotettavana senaattorikandidaattina. ”Kotimaisen hallituksen” henkinen johtaja, senaattori Waldemar Eneberg piti kuitenkin Palménia poliittisesti horjuvana sekä Paasikiveä vielä liian nuorena ja kokemattomana. Etusijalle oli siksi asetettava Kihlman. Näin myös tapahtui.
Puolueen sisärenkaan jäsenenä ja finanssihallinnosta kiinnostuneena juristina Paasikivi oli joutunut kosketuksiin myös senaatin valtiovaraintoimituskunnan vanhasuomalaisen päällikön, senaattori E. R. Neoviuksen kanssa. Kööpenhaminalaisen puolisonsa aloitteesta Neoviuksella oli tapana järjestää kotonaan lähimmille ystävilleen ”tanskalaisia voileipäiltoja”, joiden vakiovieraisiin myös Paasikivi pian kuului.
Kun sitten valtiokonttorin päällikön, silloiselta virkanimeltään ”ylitirehtöörin” virka vapautui 1903, Neovius näki sopivana seuraajaehdokkaana nuoren juristitohtori Paasikiven. Eneberg piti ajatusta hyvänä, ja jo helmikuussa 1903 hän saattoi raportoida Paasikiven suostuneen ilmoittautumaan tehtävään. Vasta 32 vuotta täyttäneelle apulaisprofessorille keskusviraston päällikkyys merkitsi houkutinta, jonka rinnalla pitkäaikaisen ja epävarman hakuprosessin takana olleet yliopiston professuurit eivät pystyneet kilpailemaan. Sitä paitsi valinta ei ehkä ollut lopullinen, koska valtiokonttori oli tuolloin vielä pieni virasto, ja Paasikivi uskoi pysyvänsä siellä jatkamaan tieteellisiä töitään. Kenraalikuvernööri Bobrikovin ilmoitettua yhtyvänsä senaatin kantaan keisari päätti 5.6.1903 Tsarskoje Selossa toimitetussa esittelyssä nimittää ”Juho Kustaa Paasikiven” Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiokonttorin ylitirehtööriksi.
Paasikivi mukaan valtakunnanpolitiikkaan
Helmikuun 9. päivän vastaisena yönä 1904 japanilaiset torpedoveneet tunkeutuivat Keltaisen meren rannalla sijaitsevaan Port Arthurin laivastotukikohtaan tuhoten tai lamauttaen toimintakyvyttömiksi suurimman osan Venäjän Tyynen meren laivastoa. Bobrikovin aikaa elävässä Suomen suuriruhtinaskunnassa Kaukoidän tapahtumat nostattivat uutta toivoa.
Eugen Schaumanin attentaatti Bobrikovia vastaan 16. kesäkuuta 1904 merkitsi Suomessa uuden poliittisen vaiheen alkua. Paasikivi kertoo muistelmissaan senaatin valtiovaraintoimituskunnan kamreerin Jonathan Wartiovaaran tiedottaneen hänelle puhelimitse ampumistapauksesta: ”Minä: Kuoliko Bobrikov? Wartiovaara: Ei, hän haavoittui. Minä: Kunpa Schauman olisi vienyt asian lopulliseen tulokseen, kun siihen ryhtyi. Wartiovaara: Parastansa hän tietenkin yritti.”
Vielä samana iltana – siis ennen Bobrikovin kuolemaa – Uuden Suomettaren toimitukseen kokoontui vanhasuomalaisen puolueen johtomiehiä pohtimaan tilannetta. Joukosta puuttui kesähuvilallaan Vääksyssä oleskeleva Danielson. Jotkut läsnäolijoista katsoivat Bobrikovin saaneen ansaitun paikkansa. Enemmistö, jonka kannalle Paasikivikin alkoi kallistua, oli kuitenkin ensi sijassa huolissaan Venäjän todennäköisistä kostotoimenpiteistä. Neuvonpidon tuloksena oli Paasikiven kirjoittama ja Löfgrenin tarkastama artikkeli, joka julkaistiin Uuden Suomettaren seuraavan aamun numerossa:
”Rikos
Historia ei tunne, että rikoksella ja väkivallalla saataisiin muuta kuin hävitystä aikaan. Pysyväinen perustus on niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä laskettava toisella tavalla. Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa. Ja yli kaiken mieletön on se, joka Suomen kansan vaikeassa asemassa luulee rikoksen ja väkivallan vievän muuhun kuin koko kansamme perikatoon. Jos milloinkaan on Suomen kansan elämässä tosiasia, että ’joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu’.
Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärryksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui ja josta toisessa paikkaa lehteä mainitaan.”
On merkillepantavaa, että pääkaupungin muut lehdet eivät uutisluontoista materiaalia lukuun ottamatta lainkaan kosketelleet kenraalikuvernöörin murhaa. 1950-luvulla julkaistuissa muistelmissaan Paasikivi yhä puolsi termin ”törkeä rikos” käyttöä, joskin sana ”inhottava” oli hänestä huonosti valittu ottaen huomioon Schaumanin teon luonteen kansallisena hätäpuolustuksena.
Valtiokonttorin ylitirehtööri Paasikivi ei ollut 18. elokuuta 1904 Helsingin rautatieasemalla muiden korkeiden virkamiesten joukossa ottamassa vastaan uutta kenraalikuvernööriä, ruhtinas Ivan Obolenskia, sillä hän oli lähtenyt yhdessä senaattori Neoviuksen kanssa Saksaan tarkastamaan sikäläisiin rahalaitoksiin talletettujen Suomen valtion arvopapereiden säilytystä. Berliinissä matkalaiset saivat kuulla Suomen asioita keisarille esittelevän, venäläissyntyisen ministerivaltiosihteeri von Plehwen joutuneen samana päivänä Pietarissa attentaatin uhriksi. Tarkastajille oli nyt tullut tärkeämpää ajateltavaa ja tilikirjat saivat jäädä. Tarkemmin harkittuaan senaattori ja ylitirehtööri kuitenkin katsoivat, ettei uutinen estänyt heitä toteuttamasta suunnittelemaansa lomamatkaa Sveitsiin, jonne myös rouva Anna Paasikivi saapui.
Elokuussa tuli Pietarista kauan odotettu virallinen tieto valtiopäivien kutsumisesta koolle vielä ennen vuoden loppua. Vastoin uudistushaluaan korostaneiden vanhasuomalaisten toiveita syksyn 1904 valtiopäivävaalit päättyivät heidän murskaavaan tappioonsa. Aatelissäädyn itseoikeutetusta 203 edustajasta vanhasuomalaisia oli kymmenkunta. Pappissäädyn 48 jäsentä jakaantuivat jokseenkin tasan kahden poliittisen pääryhmän vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten kesken. Kun kuitenkin eräät säädyn maltillisiin perustuslaillisiin kuuluvat jäsenet usein äänestyksissä asettuivat vanhasuomalaisten puolelle, näiden voidaan katsoa saaneen säädyssä niukan enemmistön. Porvarissäädyn 74 jäsenestä vain 3 kuului vanhasuomalaisiin. Talonpoikien kohdalla luvut olivat perustuslaillisten eduksi 62 ja 22. Passiivista vastarintaa edustavat perustuslailliset olivat näin saavuttanet selvän enemmistön kolmessa säädyssä ja äärimmäisen niukan vähemmistön yhdessä. Venäjän-poliittinen vastarintahenki osoittautui vaaleissa selvästi ylivoimaiseksi vanhasuomalaisten noudattaman varovaisuuden ja kompromissialttiuden rinnalla. Lopputulos oli kuitenkin se, että kaikkien säätyjen puhemiehiksi – porvarissäätyä lukuun ottamatta – tuli myöntyvyyssuunnan edustajia.
Talonpoikaissäädyn sihteeriksi keisari nimitti Paasikiven senaatin jo ennen valtiomiespäivävaaleja tekemästä esityksestä. Kuten Paasikivi muistelmissaan omanarvontuntoisesti toteaa, kysymys ei ollut hänen kohdallaan mistään tavallisesta sihteerintoimesta. Talonpoikaissäädyn sihteeri antoi samanlaisen juhlallisen valan kuin säädyn puhemies ja esiintyi uskollisesti tämän rinnalla puhemiesneuvoston kokouksissa. Kyseistä sihteerintointa pidettiinkin merkittävänä ponnahduslautana vaativampiin tehtäviin. Leikkimielisesti ”kruunuluotsiksi” kutsutun Paasikiven avulla vanhasuomalaisen puolueen johdolle tarjoutui tilaisuus seurata talonpoikaissäädyn aikeita ja toimia ja tarpeen tullen vaikuttaa niihin.
Avatessaan 9. joulukuuta1904 valtiopäivät kenraalikuvernööri Ivan Obolenski luki hallitsijan valtaistuinpuheen. Siinä hallitsija ilmoitti päättäneensä pitää helmikuun manifestin, kielimanifestin ja asevelvollisuuslain pääperusteet muuttumattomina. Nikolai II:n ja Suomen suuriruhtinaanmaan oppositiovaltiopäivien näkökannat poikkesivat täysin toisistaan. Sekä perustuslailliset että vanhasuomalaiset tekivät lukuisia aloitteita ”Laillisen järjestyksen palauttamiseksi”. Erityinen valitusvaliokunta rakensi niiden pohjalta sovintoehdotuksen lähinnä perustuslailliselta pohjalta huomioiden sen verran vanhasuomalaisia näkökohtia, että yhteisymmärrystä tavoitelleet ”suomettarelaiset” katsoivat voivansa sen hyväksyä. Näissä merkeissä valmistui sovittelumietintö, joka uudenvuodenaattona 1904 hyväksyttiin muutoksitta kaikissa säädyissä. Mietintöön sisältyi 18 kohtaa käsittävä luettelo vuodesta 1899 lähtien laittomalla tavalla annetuista asetuksista ja määräyksistä. Säätyjen ”suuri anomus” toimitettiin sen jälkeen normaalia virkatietä Pietariin.
Vanhasuomalainen senaatti ja suurlakko
Tammikuun toisena päivänä 1905 Venäjän laivastotukikohta Port Arthur antautui japanilaisille. Pietarissa yleinen tyytymättömyys purkautui ”verisunnuntain” suurina mielenosoituksina, jotka armeija hajotti kivääritulella. Levottomuuksia puhkesi eri puolilla keisarikuntaa. Myös Suomessa, muun muassa Helsingissä osoitettiin myötätuntoa Pietarin uhreja kohtaan osittain väkivaltaisiksi muuttuneissa katumielenosoituksissa. Helmikuun 6. päivänä 1905 Lennart Hohenthal ampui prokuraattori (oikeuskansleri) Soisalon-Soinisen, ja attentaattiyritykset maassa jatkuivat syksyllä 1904 perustetun Suomen aktiivisen vastustuspuolueen (1904–1908) toimesta. Aktivistien lisäksi myös perustuslailliset ja sosiaalidemokraatit pitivät yllä yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin itsevaltiuden kukistamiseksi ja sortopolitiikan lopettamiseksi. Forssan kokouksessa 1903 marxilaisen ohjelman omaksuma sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteiskunnallisesti radikalisoitumassa ja vaati yhä painokkaammin äänioikeusolojen parantamista ja sosiaalisten epäkohtien korjaamista.
Neuvoteltuaan perustuslaillisia johtaneen Leo Mechelinin kanssa kenraalikuvernööri Obolenski oli valmis suosittelemaan hallitsijalle perääntymistä. Vastauksessaan säätyjen ”suureen anomukseen” Keisari palautti 29. maaliskuuta1905 virkamiesten erottamattomuuden ja lakkautti vuoden 1901 asevelvollisuuslain soveltamisen, kutsunnat mukaan lukien. Korvaukseksi Suomen oli vuosina 1905–1907 maksettava Venäjän valtakunnanrahastoon vuosittain 10 miljoonaa markkaa. Muilta osin ”suureen anomukseen” ei toistaiseksi tullut vastausta.
Syyskuussa 1905 Nikolai II:n hallituksen oli pakko hyväksyä Portsmouthissa Yhdysvaltain välityksellä neuvoteltu rauhansopimus Japanin kanssa. Se ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan keisarikuntaa, vaan lokakuussa puhkesi yleislakko, joka lamautti keisarikunnan hallintokoneiston rautatieposti- ja lennätinyhteydet mukaan luettuina. Keisari Nikolai II:n oli vihdoin 30. lokakuuta1905 antamallaan manifestilla suostuttava kansanedustuslaitoksen eli valtakunnanduuman perustamiseen. Samalla kansalaisvapaudet tunnustettiin ja luvattiin pidättyä säätämästä lakeja ilman duuman myötävaikutusta.
Venäjän yleislakkoa seurasi Suomessa marraskuun alussa suurlakko. Vanhasuomalainen senaatti päätti 30. lokakuuta 1905 pyytää eroa mutta ehdotti samalla hallitsijalle laillisuuden palauttamista säätyjen suuren anomuksen mukaisesti, kansalaisvapauksien laajentamista sekä ylimääräisten valtiopäivien viipymätöntä kutsumista koolle. Hallitsijan 4. marraskuuta1905 allekirjoittama ”marraskuun julistuskirja” palautti suuriruhtinaskuntaan lailliset olot. Vuoden 1900 kieliasetus jäi kuitenkin kumoamatta ja helmikuun manifestin soveltamisesta luovuttiin vain toistaiseksi asian lopulliseen, lainsäädäntöteitse tapahtuvaan järjestelyyn saakka. Lisäksi keisari antoi senaatille tehtäväksi valmistella joukon uusia lakeja, joista keskeisin oli yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden pohjalle rakentuva valtiopäiväjärjestys. Uuden lait oli määrä esittää ylimääräisille valtiopäiville, joiden oli määrä kokoontua jo 20. joulukuuta 1905. Siten marraskuun julistuskirjan sisältämien konkreettisten uudistusten joukossa eduskuntalaitoksen demokratisointi merkitsi rajua siirtymistä nelisäätyjärjestelmästä moderniin, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalle rakentuvaan yksikamariseen eduskuntaan.
Paasikivi kansanedustajana 1907
Valtiopäiväjärjestyksen tultua vahvistetuksi keisari määräsi elokuussa 1906 ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit toimeenpantaviksi maaliskuussa 1907. Koska äänivaltaisten valitsijoiden lukumäärä oli yleisen äänioikeuden mukana noussut yli kymmenkertaiseksi, 126 000:sta 1 272 000:een, tilanne vaati puolueilta, paitsi ohjelmien täsmentämistä ja organisaation uudistamista, myös käytännön toiminnan radikaalia tehostamista uusien äänestäjäjoukkojen tavoittamiseksi. Vaalitaistelun palvelukseen valjastettiin Suomessa suurlakon jälkeen merkittävästi voimistunut puoluelehdistö, jota täydensivät iskevään sananjulistukseen pyrkivät lentolehtiset ja kirjaset. Kokonaan uutta oli laajamittainen ja etäisiin syrjäkyliinkin ulottunut puhujatoiminta kokouksineen ja puolueiden välisine väittelytilaisuuksineen.
Paasikivi oli ehdolla Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Siellä äänioikeuttaan käyttäneistä yli puolet veti punaisen viivansa sosiaalidemokraattien listoille, mikä huomattavasti ylitti valtakunnallisen keskitason. Käytännössä tämä merkitsi kaikkien puolueen asettamien 10 ehdokkaan (niiden joukossa Väinö Tannerin) läpimenoa. Vanhasuomalaisista valittiin eduskuntaan molemmat ”yleisehdokkaat”, tohtorit Lauri Ingman ja J. K. Paasikivi sekä kolme ”paikallisehdokasta”. Vaikka ”todellisten” henkilökohtaisten äänimäärien täsmentäminen ei olekaan mahdollista kolmen nimen vaalilistojen vuoksi, ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi oli menestyksellisesti mittauttanut kannatuksensa satakuntalaisten keskuudessa. Henkilökohtaisessa vaalitaistelussaan Paasikivi oli keskittynyt erikoisaloihinsa: vaalilainsäädäntöön, maalaiskysymykseen ja kunnallishallintoon sivuuttaen ”ulkopolitiikan” käytännöllisesti katsoen kokonaan.
Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleissa nuoren Paasikiven ajatukset, jotka vastasivat puolueen johdon yleistä linjaa, saavuttivat siten kaikupohjaa. Vanhasuomalaiset menestyivät hyvin kooten yli 27 prosenttia annetuista äänistä, mikä merkitsi 59 kansanedustajaa ja nousua suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi. Vaalien varsinaisiksi voittajiksi tulivat kuitenkin monien yllätykseksi sosiaalidemokraatit saadessaan 37 prosenttia annetuista äänistä ja 80 edustajapaikkaa, toisin sanoen 2/5 koko parlamentista. Muiden puolueiden menestys oli huomattavasti heikompi. Ruotsalaisten ja nuorsuomalaisten yhteinenkään kansanedustajamäärä (ruotsalaisia 26 ja nuorsuomalaisia 24) ei yltänyt vanhasuomalaisten tasolle. Loput 11 paikkaa jakautuivat siten, että maalaisliitto sai 9 ja kristillinen työväenliitto 2 edustajaa. Verrattuna viimeisten säätyvaltiopäivien aikaiseen tilanteeseen hallituspuolueet olivat kärsineet raskaan tappion.
Eduskuntakautenaan vuosina 1907–1909 ja 1910–1913 Paasikiven ensisijaisina mielenkiinnon kohteina olivat ”maalaiskysymys”, kunnallinen äänioikeus ja kieltolaki. Ryhmäänsä ja koko eduskuntaa hän hyödytti juridisella asiantuntemuksellaan muun muassa valtiopäiväjärjestyksen tulkintaa koskevissa ongelmissa, joihin yksikamarisen eduskunnan alkuvuosina aikaisemman kokemuksen puuttuessa tavan takaa törmättiin. Täysistuntojen lisäksi Paasikivi antoi panoksensa suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa (puheenjohtaja 1907, 1911–1912) sekä pankkivaliokunnassa (puheenjohtaja 1910). Lisäksi hän oli vuoden 1907 valtiopäivillä varajäsenenä perustuslakivaliokunnassa osallistumatta kuitenkaan sen istuntoihin. Yksikamarisessa eduskunnassa Paasikivi säilytti asemansa Danielson-Kalmarin (Danielson liitti vuonna 1906 nimensä jälkiosaksi sanan Kalmari) uskollisena ”adjutanttina”, vaikka hän ei kaikissa asioissa enää välttämättä ollutkaan samaa mieltä. Venäjän-poliittisiin kysymyksiin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin, lähinnä silloin, kun ne liittyivät taloudellisiin asioihin. Suhteita keisarikuntaan koskevat yleiset linjanvedot kuuluivat J. R. Danielson-Kalmarin reviiriin.
