Tarton rauhanneuvottelut
Saksan romahdus oli nostanut Paasikiven mielessä jälleen Venäjän ”ensimmäiseksi kaikista”. Niin kauan kuin Venäjän sisällissota kesti, hän piti tärkeänä hyvien suhteiden rakentamista Venäjän valkoisiin, joiden ennustettiin voittavan maansa tuolloin vielä käynnissä olleen sisällissodan. Paasikivi kannatti siten Mannerheimin ajatuksen mukaisesti osallistumista Pietarin valtaukseen, josta Suomi saisi palkkioksi Itä-Karjalan. Yhdessä Lauri Ingmanin kanssa Paasikivi vaati kuitenkin hyökkäyksen toteuttamiselle tarkkoja reunaehtoja, jotka eivät toteutuneet, ja suunnitelma kuivui kokoon.
Venäjän sisällissodan käännyttyä bolševikeille voitolliseksi ajatus Leninin hallituksen kanssa solmittavasta rauhasta alkoi voittaa alaa Helsingissä. Juuri tässä vaiheessa Puola aloitti myös suomalaisille yllätyksenä tulleen offensiivinsa Venäjää vastaan. Puolan hyökkäyksen aiheuttamassa ahdinkotilassa Neuvosto-Venäjän oli pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin estämään luoteisen naapurinsa sotaan liittyminen. Toukokuun 11. päivänä 1920 – kolme vuorokautta Ukrainan pääkaupungin Kievin joutumisesta hyökkäävien puolalaisjoukkojen haltuun – Kreml esitti Suomelle virallisen rauhantarjouksen, johon se sai myönteisen vastauksen kolme päivää myöhemmin.
Paasikivi oli jo keväästä 1920 toiminut puheenjohtajana valtiokomiteassa, joka oli saanut tehtäväkseen rauhanehtojen hahmottelun. Samalla oli pyritty laajapohjaisen komiteatyöskentelyn avulla varmistamaan laadittavien rauhanehtojen hyväksyminen eduskunnassa. Tulevia Tartossa käytäviä rauhanneuvotteluita varten Paasikiven johtamasta komiteasta muodostettiin hänen johdollaan toiminut rauhanneuvottelukunta. Ennen neuvotteluiden alkua presidentti K. J. Ståhlberg kutsui valtuuskunnan puheenjohtajan luokseen kahdenkeskistä suullista evästystä varten. Paasikiven toisen maailmansodan jälkeen tekemän muistiinmerkinnän mukaan ohjeet edellyttivät aluksi historiallisten rajojen, Itä-Karjalan ja Petsamon vaatimista. Jollei tässä onnistuttu, tähdättäisiin historiallisiin rajoihin ja Petsamoon. Mikäli niitäkään ei saataisi, tyydyttäisiin historiallisiin rajoihin. ”Näitä suullisia ja kahdenkeskisiä ohjeita en ilmoittanut valtuuskunnan suomalaisille jäsenille.”
Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskuntien kokoontuessa Tartossa 12. kesäkuuta 1920 sotilaallinen yleistilanne oli muuttunut bolševikeille edulliseksi. Kesäkuun alussa käynnistämällään vastahyökkäyksellä puna-armeija oli lyönyt Jósef Pilsudskin etenevät joukot ja vallannut Kievin takaisin. Puolalaisten peräytyminen muuttui paikoin sekasortoiseksi paoksi. Etelärintamalla ja Kaukasian suunnalla tilanne oli kenraali Wrangelin valkoisten joukkojen osamenestyksistä huolimatta vakiintumassa bolševikkien eduksi. Liettuan kanssa neuvostohallitus solmi rauhan 12. heinäkuuta, ja Latviankin osalta sopimukseen päästiin kuukautta myöhemmin, 11. elokuuta 1920.
Paasikiven peruslähtökohtana oli pyrkimys maksimaalisesti toteuttaa Suomen alueelliset ja taloudelliset tavoitteet. Paasikivi – päinvastoin kuin monet muut porvarilliset poliitikot – vältti ideologisiin syihin perustuvaa jäykkää takertumista kerran asetettuihin päämääriin. Oli tarkoin seurattava yleistilanteen kehitystä ja sen valossa aina uudelleen harkittava, mitä oli realististen mahdollisuuksien rajoissa mahdollista saavuttaa. Joskus tosin tähtäin saattoi jäädä liiankin lyhyeksi. Bolševikkien menestys Puolan rintamalla alkukesällä 1920 sai Paasikiven lähenemään sosialistien, ennen muuta läheisen yhteistyökumppanin, Väinö Tannerin kantaa, jonka mukaan Moskovalta ei ylipäänsä ollut saatavissa oleellisesti parempia rauhanehtoja kuin mitä tuolloin tarjottiin. Suomalaiset olivat aloittaneet rauhanneuvottelunsa liian myöhään ja menettäneet tilaisuuden, jota esimerkiksi Viro oli aikanaan käyttänyt hyväkseen.
Joka tapauksessa oli nyt selvää, että Suomen oli syytä supistaa tavoiteohjelmaansa. Itä-Karjalan asiasta täytyisi kokonaan luopua. Demilitarisoitavasta Petsamosta olisi ainakin aluksi koetettava pitää kiinni. Taloudelliset kysymykset ratkaistaisiin status quon pohjalta, ja venäläisten Suomenlahtea koskeviin vaatimuksiin voitaisiin suostua. Asian käsittely päätettiinkin lykätä toistaiseksi.
Tämän jälkeen sotaonni kääntyi jälleen puolalaisten hyväksi. Pilsudskin offensiivin vyöryessä eteenpäin Veikselin itäpuolella neuvostovaltuuskunta teki Tartossa ensimmäiset aluekysymykseen liittyvät myönnytyksensä. Neuvottelut edistyivät suhteellisen ripeästi, ja jo 13. elokuuta sopimus oli valmis allekirjoitettavaksi. Se rakentui status quon pohjalle ja avasi myös paljon kiistellyn laivaväylän Suomenlahtea pitkin Pietariin. Status quo todettiin niin ikään soveliaaksi perustaksi molempien maiden taloussuhteiden järjestelylle.
Tarton rauhansopimus toi mukanaan etuja kummallekin osapuolelle. Suomelle oli valtion omaisuuden karttumisen lisäksi oleellista Petsamon saanti, mikä merkitsi taloudellisesti ja strategisesti tärkeän väylän avautumista Pohjoiselle Jäämerelle. Petsamon rikkaista nikkelivaroista ei tuolloin vielä tiedetty. Neuvosto-osapuolen ilmaisemat toiveet kahdenvälisen kaupan nopeasta viriämisestä jäivät toteutumatta. Suomen vienti itään käynnistyi tosin kohtalaisesti, mutta tuonti sieltä pysyi pienenä ja kauppatase siten epätasapainossa. Itä-Karjalan kysymys hiersi edelleen välejä, joita leimasi molemminpuolinen epäluuloisuus.
Neuvostohallituksen kannalta rauha merkitsi jatkoa ja täydennystä sille normalisoitumisprosessille, joka oli johtanut rauhansopimuksiin ja diplomaattisuhteiden solmimiseen useiden läntisten rajanaapureiden kanssa. Sotilaallisten selkkausten uhka Pietarin ja Itä-Karjalan suunnilla oli ainakin toistaiseksi torjuttu ja suomalaisten miehittämien pitäjien palautus varmistettu. Pietarin läntiset meriyhteydet Suomenlahtea pitkin oli avattu sekä luotu ainakin periaatteessa edellytykset niin hyvin kauttakulkuliikenteen kuin myös keskinäisen kaupankäynnin elvyttämiseen luoteisen naapurimaan kanssa.
Kun Paasikivi ei enää kuulunut eduskuntaan, hän ei liioin osallistunut siellä käytyyn, Tarton rauhan vahvistamista koskeneeseen keskusteluun. Äänekkyydestään huolimatta oppositio osoittautui lopulta suhteellisen heikoksi vain 27 eri porvaripuolueisiin lukeutuvan kansanedustajan vastustaessa ratifiointia. Kokoomuslaisia näistä oli kuusi.
Perhe-elämän ristiriitoja
Tartosta palattuaan pääjohtaja J. K. Paasikivi vietti 27. marraskuuta 1920 Nervanderinkadun kodissaan 50-vuotissyntymäpäiviään. Niitä juhlisti erityisesti Tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergin henkilökohtainen onnittelukäynti. Uuden Suomen selonteon mukaan lähetystöjä ja yksittäisiä vieraita tuli pitkin päivää, onnittelusanomia saapui nipuittain ja kukkia tuotiin niin, että ”juhlijan kodista muodostui kukkatarha”.
1920-luvun loppupuolella seuraelämä alkoi Paasikivien kohdalta hiljentyä. Syynä oli Anna-rouvan vakava sairaus. Kauan viattomana katarrina hoidettu tauti paljastui 1926 pitkälle kehittyneeksi keuhkotuberkuloosiksi, joka tartutti myös perheen nuorimman pojan Varman. Väärä diagnoosi nostatti Paasikivessä pitkäaikaisen, yleistävän katkeruuden Suomen ”kyvytöntä lääkärikuntaa” kohtaan. Johtavat lääkärit istuivat hänen mielestään ilta illan jälkeen Pörssiklubissa. ”Ei ne siellä… voi seurata tiedettä. Mutta kovasti kehuvat toinen toisiaan.” Itsekin lääkäriksi opiskelevan Varman erehdyttyä kerran päivällispöydässä ääntämään väärin jonkin englantilaisen nimen isä raivostui pitäen pitkän ja halventavan esitelmän siitä, miten ”sivistymättömiä” suomalaiset lääkärit olivat.
Vuodesta 1927 alkaen Anna Paasikivelle etsittiin apua Agran keuhkotautiparantolasta Sveitsistä, jossa myös Varma-poika oleskeli pitkiä aikoja. Hänen palattuaan kotimaahan joku perheen jäsenistä tai sukulaisista ”päivysti” jatkuvasti Agrassa, koska Anna ei viihtynyt yksinään. Potilaan hermostuneisuus vaivasi parantolan ylilääkäriä, tohtori Alexanderia, joka totesi määrätietoisen hoidon näissä oloissa ”erittäin vaikeaksi”. Hoidosta ei kuitenkaan ollut toivottua ratkaisevaa apua Annan palatessa yli vuoden kestäneen Sveitsissä oleskelun jälkeen takaisin kotimaahan.
Puolison sairauden vuoksi Paasikivi ei vuonna1930 viettänyt 60-vuotispäiviään vaan lähti matkoille antaen kuitenkin pankin hallintoneuvostolle suostumuksensa muotokuvan maalauttamiseen. KOP:n nelikymmenvuotisjuhlien isännöimisestä saman vuoden helmikuussa pääjohtaja ei voinut välttyä, missä yhteydessä hänelle järjestettiin maalaisliittolaisen valtiovarainministerin ja KOP:n Jyväskylän konttorin johtajan Tyko Reinikan myötävaikutuksella valtioneuvoksen arvonimi. Toinen maalaisliittolainen, puolustusministeri Juho Niukkanen tosin vastusti asiaa hallituksessa, mutta – havaittuaan jäävänsä yksin – pyysi, ettei hänen lausuntoaan otettaisi pöytäkirjaan.
Juho ja Anna Paasikiven ongelmallista suhtautumista lapsiinsa Annikkiin (s. 1898), Vellamoon (s. 1899), Juhaniin (s. 1901) ja Varmaan (s. 1903) leimasivat tiukkuus ja ankaruus. Heidän lapsuudessaan tämä ilmeni kovana kurituksena ja usein toistuvina ”piiskajaisina”. Vaikka Annikki aikanaan valmistuikin arkkitehdiksi, Vellamo hammaslääkäriksi, Juhani upseeriksi ja 1920-luvulla keuhkotautiin sairastunut Varmakin lääketieteen kandidaatiksi, isän vaatimuksia tämä ei tyydyttänyt. Varman puolison Irma Paasikiven muistelmien mukaan ”setä” vaati lapsiltaan, että näiden olisi oltava yhtä ”viisaita” kuin hän itsekin. Luonteeltaan kiltti Varma oli joskus kasvoiltaan ”valkoinen kuin lakana” kuunneltuaan isänsä raivoamista. Tämä saattoi hirvittävästi karjuen astella kirjastossa nurkasta pöydän ääreen, lyödä siihen nyrkkinsä, astella taas kättänsä hieroen kierroksen ja palata lyömään pöytään… lukemattomat kerrat.
Isän kovuus hankaloitti suhteita lapsiin, jotka alkoivat kartella pelottavana pitämäänsä hahmoa. Annikin suunnitteleman avioliiton Yrjö Paloheimon kanssa Juho Kusti esti. Annalle hän purki sydäntään:
”Yrjö Paloheimolla ei ole mitään sellaista paikkaa ja asemaa nykyään, että hän voisi elättää perheensä… Eikö Annikki ymmärrä, että jos hän menee naimisiin Yrjö Paloheimon kanssa, hän joutuu aivan koko iäkseen aivan pieniin, vaatimattomiin ja puutteellisiin oloihin. . . Kun on joku aika kulunut, on avioliitossa pääasia kunnollisuus, eikä jonkinlainen tanssimestarius. Tämän voit sanoa Annikille”.
Hammaslääkäritytär Vellamo oli Paasikiven mielestä perinyt ”kaikki minun huonot piirteeni, eikä ollenkaan hyviä”. Juristiaviomies Paavo Ant-Wuorinen ei liioin tyydyttänyt appiukkoaan. Paavo oli aivan liian ”flegmaattinen” pystymättä riittävän ripeästi keksimään itselleen edes väitöskirjan aihetta. Niinpä Juho päätti vävypojan puolesta, että tämä väittelisi shekkioikeudesta. Paasikivi soitti sitten kauppaoikeuden professori Cederbergille, joka totesi teeman hyväksi. Paavo sai nyt appiukolta ohjeet käydä Cederbergin luona sopimassa yksityiskohdista.
Tukholman sotakorkeakoulussa opiskelevan Juhanin kihlauksen ruotsalaisen pankinjohtajan tyttären Märtha Nyströmin kanssa ja myöhemmän avioliiton isä hyväksyi. Toistaiseksi vielä tuntematon morsian olisi arvatenkin ”sivistynyt ja hieno, kuten ruotsalaiset yleensä ovat. Toivottavasti hänen vanhempansa voivat antaa hänelle jotakin myötäjäisiä. Se olisi upseerille tarpeen”.
Sotakorkeakoulun kurssin kompastellen mutta kuitenkin kunnialla loppuun suorittanut Juhani-poika sen sijaan oli tyytymättömän isän mielestä ”huonopäinen ja tyhmä”. Erityisesti pankinjohtaja ripitti nuorta upseeria kyvyttömyydestä hoitaa raha-asioitaan. ”Woi käydä tässäkin, että isä kokoaa ja lapset hävittävät. Ja mikä teidän eteenne tulee, jos teidän kerran täytyy omalla työllänne itsenne elättää, niinkuin minä olen lapsesta saakka saanut tehdä, se on pelottava kysymys.”
Uransa hartiavoimin ”tyhjästä” luoneen, lahjakkaan ja tarmokkaan miehen oli mahdoton käsittää, miksi yhteiskunnallisesti huomattavasti edullisemmat lähtöasemat saaneet lapset eivät pystyneet samanlaisiin saavutuksiin. Odotuksissaan pettyneen isän avoimesti osoittama halveksunta ajoi perilliset – Varmaa lukuun ottamatta – etsimään kompensaatiota uuden sukupolven vapaammista elintavoista, muun muassa alkoholista. Kun tätä ei pystytty salaamaan isältä, joka tosin itsekin ahkerasti käytti alkoholia, mutta aina kultivoidusti, suhteiden huononemista ei voitu välttää.
Isänä koettu pettymys rinnan vaimon parantumattoman sairauden kanssa lisäsi yleisen talouskriisin ja KOP:n vaikeuksien aiheuttamaa hermopainetta, joka osaltaan 1930-luvun alussa johti Paasikiven eroon pankista. Pääjohtajan yksityiselämään liittyvät ongelmat olivat Helsingin ”piireissä” yleisesti tiedossa Hugo Suolahden mainitessa päiväkirjassaan klubilla keskustellun Paasikivestä, ”hänen psykotisesta rouvastaan ja epäonnistuneesta upseeripojastaan”.
Syksyllä 1921 oli Paasikivi perheineen jättänyt jäähyväiset Nervanderinkadun Asunto-osakeyhtiö Oivalle muuttaen Erottaja 3:een, ”Spennertin taloon”, jonka osakkeista KOP:n johtokunnan jäsenet J. K. Paasikivi, Juhani Arajärvi, Mauri Honkajuuri ja Birger Wegelius omistivat suurimman osan. Annan sairaus sai perheen 1928 jälleen asunnonvaihtoa koskeviin ajatuksiin. Agran ylilääkärille, tohtori Alexanderille Paasikivi kirjoitti Erottajan huoneiston – keskellä kaupungin pölyä ja melua – soveltuvan huonosti molemmille potilaille, Annalle ja Varmalle. Siksi hän aikoi rakennuttaa omakotitalon Helsinkiin uuden tuberkuloosisanatorion läheisyyteen. ”Se olisi meille kaikille mukavampaa ja vaimolleni miellyttävämpää.”
Huhtikuussa 1929 pankinjohtaja Paasikivi puolisoineen osti Helsingin kaupungilta 300 000 markalla Taka-Töölössä, Espoonkadun ja Tavaststjernankadun kulmassa sijaitsevan, 1 669 neliömetrin laajuisen tontin, jolle vuotta myöhemmin kohosi Annikki-tyttären piirtämä, 18 huonetta käsittävä kaksikerroksinen omakotitalo. Suunnittelijan saamien erityisohjeiden mukaan tuli huolehtia siitä, että talon isännän kaikki kirjat oli saatava mahtumaan uuteen asuntoon. Näin myös tapahtui. Tuberkuloosiaan hoitava Anna-rouva puolestaan saattoi talvellakin lepäillä talon katetulla ulkoparvekkeella – tuolloin vielä – puhtaassa ulkoilmassa.
Annan viimeiset ajat merkitsivät luonnollisesti perheelle raskasta koettelemusta. Annikki Paasikiven muistiinpanojen mukaan loppuun saakka ihmettä toivonut isä ei pystynyt enää juuri lainkaan nukkumaan. Lohdutusta ei löytynyt kirkostakaan, josta Juho vastoin tapojaan sitä etsi. ”Varma meni mukaan ja sattui niin pahasti, että pappi puhui sairaudesta koko ajan ja isä oli itkenyt. Hänen hermonsa on niin loppu.” Joulukuun lopussa 1931 on Paasikiven muistiinpanoissa päiväyksetön merkintä:
”Tiistaina 22.12.31 Anna kuoli kl. 9.15 aam[ulla]. Varma oli yksin hänen luonaan silloin, antoi ruiskutuksen. Minä olin kylpyhuoneessa, kun Varma tuli sinne ja peittäen kädellään silmänsä sanoi: ’Se on loppu’! Edellisen yön Anna oli ollut hyvin kipeä. Useasti kutsunut hoitajattaren luokseen. Edellisenä iltana oli puhunut Wellamon kanssa 10 mi[nuuttia]. Varma ja minä luimme tavallis[een] aikaan kl.1/2 8 ill[alla] virren ’Din sol går bort’. Arkku vietiin 23.12.31 hautakappeliin. Hautajaiset olivat sunnunt[ai]na 27.12.31 Vanhan hautausmaan kappelissa.”
Kansallisen kokoomuspuolueen puheenjohtaja
Puolisonsa kuoleman jälkeen Paasikivi palasi takaisin poliittiseen toimintaan. Kokoomus oli kesän 1933 eduskuntavaaleissa kärsinyt raskaan ja yllättävän vaalitappion, joka oli johtunut Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n esiinmarssista. Kun liikkeen kansanedustajat olivat samana syksynä irtaantuneet kokoomuksesta omaksi ryhmäkseen, tämä oli luonut voimakkaan kilpailutilanteen molempien ryhmien välille. Paasikivi valittiin toukokuussa 1934 kokoomuksen puheenjohtajaksi, ja hän joutui siten ottamaan johtoonsa kriisiin ajautuneen puolueen, sillä vaalitappion ja IKL:n itsenäistymisen seurauksena kokoomuksen kenttä oli joutunut syvään lamaannuksen tilaan. Esimerkiksi vuoden 1934 toimintakertomuksen mukaan suuri osa puolueen paikallisyhdistyksistä oli jättänyt vuosikokouksensa pitämättä.
Lapuan liikkeeseen Paasikivi oli aluksi suhtautunut varovaisen myötämielisesti, mutta sittemmin hän oli kääntänyt rintamasuuntansa oikeistoradikalismia vastaan. Palattuaan syyskuun lopussa 1934 kylpylämatkalta Saksasta, hän oli valmis entistä jyrkemmin tuomitsemaan IKL:n, ”joka oli asettunut saksalaisten natsien kannalle”. Avatessaan uuden rintaman kansanliikettä vastaan, Paasikivi pyrki – epäilemättä osittain myös poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä – sijoittamaan vastustajansa kokoomuksen vasemmalle eikä siis oikealla puolelle. ”Valtiososialismi”, esiintyipä se sitten marxilaisessa tai fasistisessa muodossa oli ylisummaan tuomittava.
Vasemmistoa vastaan hyökätessään Paasikivi puolestaan korosti Marxin teorioiden vanhentuneisuutta. Vaikka työväestön asema oli objektiivisesti parantunut, sosialistit silti saarnasivat luokkataistelua, vihaa ja kateutta. Vastapainoksi Paasikivi halusi korostaa markkinatalouden elinvoimasuutta, mutta reformipolitiikassa hän piti tärkeänä realiteettien pohjalla pysyttelemistä ja katteettomien lupausten sekä liiallisen intomielen välttämistä.
Ihailtavana esikuvana Paasikivi mainitsi Englannin konservatiivisen puolueen, jolla oli kolme johtavaa periaatetta: 1) menneisyyden perinteiden kunnioittaminen 2) valtakunnan, brittiläisen imperiumin, ylläpitäminen ja puolustaminen 3) huolenpito kansan menestyksestä ja hyvinvoinnista. Demokratian voimaa osoitti Paasikiven mielestä jopa diktatuurimaidenkin halu esiintyä ”demokraattisina” pyrkimällä nojautumaan suurten joukkojen kannatukseen.
Vuoden 1934 alkuun tultaessa mielipidekehityksen kokoomuksen piirissä katsottiin kypsyneeksi niin pitkälle, että rajanveto IKL:n suuntaan voitiin varovasti käynnistää. Siten jäsenluettelot piti uusia silläkin uhalla, että jäsenmäärä laskisi. Järjestötehtäviin valittavien oli myös ratkaistava, mihin puolueeseen asianomainen lopultakin halusi lukeutua. Vuoden 1934 aikana kolme maaseutulehteä (Hämeen Sanomat, Kokkola ja Uusimaa) siirtyi IKL:n leiriin ja takaisinvaltausyritykset epäonnistuivat. Muilta osin hyökkäykset pystyttiin voittopuolisesti torjumaan. Tosin ”jyrkkien” käsissä ollut Uusi Suomi muodosti Paasikivelle ongelman koko puheenjohtajakauden ajan.
Paasikiven puheenjohtajakaudella 1934–1936 kirjoissa olleiden kansallisseurojen määrä nousi kahdella 422:sta 424:ään. Sen sijaan puoluekokouksiin vastaavana aikana osallistuneiden paikallisseurojen lukumäärä pysytteli 57:n ja 69:n välillä, mikä siis parhaimmassakin tapauksessa merkitsi vain noin 15 prosenttia jäsenyhdistyksistä. Silti kentältä saapuneet raportit kertoivat rajan IKL:ään vuoteen 1936 tultaessa ratkaisevasti selkiytyneen. Kansanliikkeen kannattajat olivat lähteneet omille teilleen, eikä kaksoisjäsenyyksiä enää juuri esiintynyt. Sen sijaan puolueen ja sen pää-äänenkannattajan lähentäminen, mikäli Paasikivi sellaiseen vakavissaan tähtäsi, epäonnistui.
IKL:ään suoritetun rajanvedon lisäksi Paasikiven toinen alkuperäinen tehtävä oli ollut porvarillisten puolueiden yhteistyön kehittäminen. Seuraavien eduskuntavaalien lähestyessä päätettiin aloittaa Paasikiven vaatimat vaaliliittoneuvottelut maalaisliiton ja edistyksen kanssa, mutta valtakunnallisen vaaliyhteistyön rakentaminen näiden puolueiden kesken raukesi.
Eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa herätti kokoomuksen piirissä eniten keskustelua kielikysymys. Aitosuomalaisuuden nostattama kielikiista keskittyi 1930-luvulla erityisesti Helsingin yliopiston suomalaistamishankkeeseen. Asiaa koskeva eduskuntaesitys annettiin syyskuun alussa 1934. Paasikivi ei valtakunnan kokonaisetua silmällä pitäen nähnyt muuta keinoa kuin liberaalisuuden ja maltin tien suhtautumisessa kielivähemmistöön.
Kesän 1936 eduskuntavaalien suureksi voittajaksi nousi SDP saaden viisi lisäpaikkaa ja yhteensä 83 edustajaa. SDP:n lisäksi vain kokoomus pystyi kasvattamaan edustajamääräänsä nostaen paikkalukunsa 18:sta 20:een. Maalaisliitto, RKP ja IKL säilyttivät entiset asemansa. Edistykselliset ja ”pulapuolueet” menettivät paikkojaan. Vaikka IKL sinänsä lisäsikin äänimääräänsä, sen esiinmarssi oli kuitenkin selvästi pysähtynyt. Samalla oman, konservatiivisen linjansa löytänyt Kansallinen Kokoomus oli kohoamassa aallonpohjasta uuteen nousuun. Ansio siitä kuului suurelta osalta Paasikivelle. Kokoomuksen puheenjohtajana 1934–1936 hän onnistui yhdistämään puolueen eri siivet, toteuttamaan selkeän rajanvedon Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen nähden ja siten varmistamaan puolueensa säilymisen konservatiivisin tunnuksin pohjoismaisen demokratian kannalla.
Uusi avioliitto
Asiakirjat eivät kerro, millä tavoin KOP:n pääjohtajan ja jo varttuneeseen ikään ehtineen, Paasikiveä toki yhdeksän vuotta nuoremman pankin pääkassan (sittemmin prokuristin) Alli Valveen romanssi syttyi ja kehittyi. Tarinat tietävät sitäkin enemmän. Henkilökunnan huomiota herätti, että aikaisemmin aamuäreydestään tunnettu pääjohtaja otti tavakseen marssia pankkisalin läpi neiti Valveen kassalle toivottamaan hänelle kädestä pitäen hyvää huomenta. Kansallisosakepankin johtokuntaan kuulunut Vilho Soini ei kuitenkaan ottanut uskoakseen Elsa-tyttärensä kertomaa romanssiuutista. Elsan perusteltua huhun todenperäisyyttä sillä, että hän itse oli kaksi päivää aikaisemmin nähnyt pääjohtaja Paasikiven ja neiti Valveen poimivan sinivuokkoja Seurasaaressa. ”Jos Juho Kusti Paasikivi on ollut poimimassa sinivuokkoja, silloin minäkin uskon mitä vain.” Juho Kusti Paasikivi ja Alli Valve (vuoteen 1907 Hilden) solmivat avioliiton tammikuussa 1934. Kärkölässä jalkineliikkeen harjoittajan (Alli Paasikivi ei tunnetusti pitänyt suutarinimityksestä) tyttärenä syntynyt tuleva valtioneuvoksetar oli jo lapsuudesta saakka herättänyt huomiota viehättävällä ulkomuodollaan, iloisen välittömällä luonteellaan sekä esiintymiskyvyllään. Viimeksi mainittua piirrettä vahvisti joitakin vuosia kestänyt näyttelijänura Emilie ja Kaarlo Bergbomin johtamassa Kansallisteatterissa, josta hän 1904 siirtyi varmemman leivän ääreen Kansallis-Osake-Pankkiin.
Kolme vuosikymmentä kestänyt ura rahalaitoksen palveluksessa kehitti puolestaan virkanaisen taloudellisia ja yleensä käytännöllisiä kykyjä. Pankista Alli Paasikivi erosi samanaikaisesti varauksettomasti ihailemansa puolisonsa kanssa. Hieman jo rappiolle päässyt Espoonkadun koti sai nyt ”päätoimisen”, huolehtivaisen sekä samalla edustavan emännän. Kunnostustyöt käynnistettiin viipymättä, ja talo sisustettiin osittain uudelleen. Edustus ja seurustelu ”high society -tasolla”, mitä Juho Kusti ei erityisesti arvostanut, olivat Alli-rouvalle mieleen. Charmillaan sekä järjestelykyvyllään hän saattoi tällä alalla antaa merkittävän panoksen puolisonsa hyväksi.
