Kohti presidentinvaaleja 1956
Paasikiven täytettyä 80 vuotta hänen fyysinen ikänsä alkoi vähitellen antaa merkkejä itsestään. Siten kotimaisia edustusvelvollisuuksia, joiden rasittavuutta vanha herra oli usein valittanut, kevennettiin jättämällä vuoden 1952 ohjelmasta pois raskas ja muun muassa tuhansia kädenpuristuksia vaativa itsenäisyyspäivävastaanotto Linnassa. Gripenbergin mielestä presidentin voimien väheneminen näkyi entistä lempeämmässä puhetavassa. Saman seikan pani merkille historian professori Heikki Renvall kotonaan joulukuussa 1952 järjestämillään ”itsenäisyyssenaattorien” perinteisillä illallisilla.
”Paasikivi oli vähemmän paasaavainen ja oikein nautittava. Mielestäni hän on suuren vastuunsa kautta nyt itserakkaudessaan tasaantunut. Hän oli toverillisesti ystävällinen ja puhui Svinhufvudista sydämellisesti … Enckell kilpaili kanssani kuuroudessa eikä päässyt pitkäveteisesti ääneen”.
Romahdus ei ollutkaan kaukana. Palatessaan 5. joulukuuta 1952 jalkaisin valtioneuvoston istunnosta Linnaan Paasikiven yllätti kadulla äkillinen pahoinvointi, jonka aiheuttajaksi lääkärit (tohtorit Pentti Halonen ja Aarne Koskimies) totesivat sydänkohtauksen. Potilas määrättiin ”täydelliseen lepoon toistaiseksi”. Presidentin tehtävät vastaanottanut pääministeri Kekkonen joutui muun muassa huolehtimaan myös valtiopäivien päättäjäisistä 20. joulukuuta Paasikiven palatessa hoitamaan virkaansa vasta seuraavan vuoden puolella, 7. tammikuuta 1953.
Paasikiven talvella saaman sydänkohtauksen jälkeen kulisseissa käynnistyi presidenttipeli, jonka strategit – Kekkonen mukaan lukien – oivalsivat pääministerillä olevan tietynlaisen etulyöntiaseman valtakunnan päämieheksi. Taistelu hallituksesta ja sen politiikasta muuttui siten yhä selvemmin osaksi presidenttipeliä.
Presidentinvaalikampanja Suomessa käynnistyi julkisesti joulukuussa 1954 maalaisliiton nimetessä viralliseksi ehdokkaakseen virkaa kiihkeästi tavoittelevan Urho Kekkosen. Puoluevaltuuskunnan kokouksessa 9. joulukuuta 1954 hän sai 62, Viljami Kalliokoski 10 ja V. J. Sukselainen 3 ääntä. Vähemmistön mielialoja kuvasteli Paasikiven puheille viikkoa myöhemmin saapunut Vihtori Vesterinen, joka ilmaisi valittuun ehdokkaaseen kohdistuvan vastahakoisuutensa. Kekkosen kestokyvystä tiukan paikan tullen ei Vesterisen mielestä ollut takeita. Presidentti varoi rohkaisemasta vierastaan.
Kevään 1955 kuluessa KGB arvioi Suomen presidentinvaaliasetelman epäselväksi. Kun Kekkosen läpimenomahdollisuuksiin ei täysin luotettu, ja ”työväen yhteisen ehdokkaan” nimeäminen näytti takkuavan, pelkona oli vaalin kohdistuminen liiankin tuttuun mieheen, Väinö Tanneriin. Varman päälle pelaava Kreml valitsi kolmannen tien. Paasikivi oli iästään huolimatta taivutettava jatkamaan. Näin torjuttaisiin Tannerin mahdollinen valinta ja siihen liittynyt pelko Suomen ulkopoliittisesta suunnanmuutoksesta. Lisäksi Paasikivi ainoana kandidaattina täytti kaksi muuta perusehtoa. Hän jatkaisi entistä linjaa ja tulisi valituksi. Moskovan tietyllä tavoin konservatiivista ja riskejä välttävää asennetta edusti ennen muuta ulkoministeri Molotov, joka tunsi henkilökohtaisesti Paasikiven.
Moskovasta saamiaan ohjeita noudattaen suurlähettiläs Aleksandr Lebedev hakeutui 4. kesäkuuta 1955 presidentin puheille Kultarantaan. Lebedev myönsi valtionpäämiehen vaalin olevan Suomen oma asia, mutta hän ilmoitti kuitenkin Neuvostoliitossa erityisesti toivottavan Paasikiven jatkavan tehtävässään. Moskovassa oltiin huolestuneita Tannerin tulemisesta valituksi. Kiittäen luottamuksesta tyytyväinen ja imarreltu Paasikivi koetti rauhoittaa vierastaan kertomalla jo luonnehtineensa ”eräälle sosiaalidemokraattiselle johtomiehelle” (kyseessä oli Fagerholm) Tannerin ehdokkuutta epäviisaaksi politiikaksi. Toistaen halukkuutensa päästä jo lepoon presidentti kuitenkin antoi jälleen ymmärtää pitävänsä velvollisuutenaan jatkaa maan palveluksessa, jos se hyvin yleisesti katsottiin välttämättömäksi. Toistaiseksi nimetyistä ehdokkaista Kekkoselle kuului selvästi ykkössija. Mielihyväkseen vanha herra saattoi tällä kertaa kuitenkin todeta, että antaessaan näissä vaaleissa nimensä käyttöön hänellä – päinvastoin kuin vuonna 1950 – olisi nyt takanaan Neuvostoliiton selkeä tuki.
Porkkala
Stalinin kuoleman jälkeen kehittyneen suojasääkauden tietynlaista lakipistettä kansainvälisen politiikan tasolla merkitsi neljän suurvallan johtajien tapaaminen Geneven konferenssissa 17.–23. heinäkuuta 1955. Tilaisuus oli lajissaan ensimmäinen sitten Potsdamin huippukokouksen kesällä 1945. Vaikka yhä avoinna olevasta Saksan kysymyksestä ei päästykään yksimielisyyteen, molemminpuolisesta ydinaseuhasta tietoiselle konferenssille leiman antanut suhteellisen sovinnollinen ilmapiiri ”Geneven henki” oli jo sellaisenaan omiaan lieventämään kansainvälistä jännitystä.
Moskovan kehotusta noudattaen suurlähettiläs Lebedev saapui 16. elokuuta pääministeri Kekkosen luokse Kesärantaan tuomaan tärkeätä viestiä. Hänen tehtäväkseen oli annettu jättää presidentti Paasikivelle Neuvostoliiton valtionpäämiehen marsalkka Kliment Vorošilovin kirje, jolla Suomen presidentti ja pääministeri kutsuttiin Moskovaan YYA-sopimuksen pidennystä koskevia neuvotteluja varten. Hänellä oli myös valtuudet ilmoittaa, että ”ne esteet, jotka tähän mennessä ovat olleet Porkkalan vuokra-alueen Suomelle palauttamisen tiellä, ovat nyt poistuneet”. Niinpä suurlähettiläs pyysi Kekkosta järjestämään hänelle tätä varten puheillepääsyn Kultarannassa oleskelevan Paasikiven luo.
Pyyntöä noudattaen Kekkonen järjesti Lebedeville tapaamisen Paasikiven kanssa Kultarannassa heti seuraavana päivänä. Niinpä Lebedev presidentin tavatessaan luovutti Vorošilovin allekirjoittaman kutsukirjeen ja antoi pääpiirteittäin saman informaation, jonka Kekkonen oli jo edellisenä päivänä saanut. Matka voisi toteutua syyskuussa. Vaikka Paasikivi oli vuonna 1948 vanhuuteen ja heikkouteen vedoten torjunut Moskovan vierailukutsun, nyt muuttuneissa oloissa seitsemän vuotta myöhemmin, ikä ei enää tehnyt tenää. Lopullisen vastauksen hän antaisi keskusteltuaan ensin pääministerin kanssa.
Kiiruhdettuaan sovitulla tavalla 18. elokuuta Kultarantaan Kekkonen ilmeenkään värähtämättä kuunteli presidentin selostuksen Lebedevin viestistä, jonka sisällön pääministeri siis jo ennestään tunsi. Hanke päätettiin pitää toistaiseksi Moskovan toivomuksen mukaisesti täysin salassa, ja toteuttaa se vuotojen sekä odottamattomien yllätysten minimoimiseksi niin pian kuin mahdollista. Alli-rouvan lähdettyä vierailulle sisarensa perheen luokse Paasikivi ja Kekkonen nauttivat Kultarannassa pitkäksi venähtäneen kahdenkeskisen ”suuruksen” juhlavan tunnelman vallitessa. Pääministeri merkitsi muistiin: ”Joimme maljan: on kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällaisen päivän. JKP oli herkällä tuulella, totesi, ettei ilman minua olisi selvinnyt.”
Moskova syyskuu 1955
Valtuuskunnan lento Seutulasta Moskovaan 15. syyskuuta 1955 tapahtui neuvostohallituksen lähettämällä 8-paikkaisella, presidentin päiväkirjassaan ”mukavaksi” luonnehtimalla pienkoneella. Ikä kuitenkin jo painoi vanhaa herraa, joka lentokentälle saattamaan tulleen Ruotsin suurlähettilään Gösta Engzellin mielestä vaikutti ”sangen väsyneeltä”. Havainnon vahvisti rouva Paasikivi kertoessaan matkan merkitsevän hänen miehelleen ”suurta rasitusta”. Moskovassa Paasikiven käyttöön oli asetettu Sosnovkassa noin 15 kilometriä keskustasta länteen sijaitseva upea datša, kun taas Kekkonen oli majoitettu toiseen huvilaan kaupungin vastakkaiselle laidalle muun valtuuskunnan asuessa Hotelli Sovjetskajassa Gorkinkadun varrella. Yhteydenpito tuotti näissä oloissa tiettyjä vaikeuksia, kun puhelinneuvotteluja haluttiin välttää.
Saapumispäivän ohjelmaan kuuluivat lentokenttäseremonioiden lisäksi ainoastaan tervehdysvierailu marsalkka Kliment Vorošilovin luona ja suomalaisten itsensä ehdottama käynti Leninin-Stalinin mausoleumissa. Huomiota herätti Paasikiven suhteellisen kauan kestänyt viivähtäminen ”hyvin säilyneeksi” luonnehtimansa Stalinin balsamoidun ruumiin äärellä. Valtuuskunnan kokoontuessa illalla Suomen suurlähetystössä presidentti vihdoin informoi presidentin seurueeseen kuuluneita Emil Skogia, Reinhold Sventoa ja R. R . Seppälää siitä, miksi Moskovaan oli tultu. Kekkosen lisäksi Suomen Moskovan-suurlähettiläs Eero A. Wuori oli saanut tiedon jo aikaisemmin.
Seuraavana päivänä Kremlin Katarinan salissa järjestetyssä valtuuskuntien ensimmäisessä kokouksessa ei varsinaisia poliittisia neuvotteluja vielä käyty. Vorošilovin ja Paasikiven pidettyä viralliset puheensa sovittiin yksityiskohtaisten keskustelujen käynnistämisestä seuraavana päivänä Nikolai Bulganinin ja Kekkosen johdolla. Syyskuun 17. päivänä 1955 Kremlissä alkaneisiin virallisiin neuvotteluihin Paasikivi ei osallistunut. Kuten korkeaan ikäänsä vetoava presidentti oli jo ennen matkaa Helsingissä todennut, pääministeri sai hoitaa asian.
Valtuuskunnan keskinäisen sopimuksen mukaisesti Kekkonen otti Karjalan kysymyksen puheeksi Bulganinin kanssa kahden kesken ministerineuvoston puheenjohtajan luo suorittamallaan kohteliaisuusvierailulla. Tällöin hän antoi ymmärtää, että Suomessa ”voimakas mielipide” toivoi Moskovassa voitavan keskustella myös itärajan tarkistamisesta. Olipa sitä koskeva ratkaisu sitten mikä tahansa, Suomen ulkopolitiikka tulisi vastaisuudessakin jatkumaan vakiintuneella linjallaan. Odotetulla tavalla Bulganin toisti Lebedevin jo Helsingissä viestittämät näkökohdat. Raja oli lopullinen, eikä sitä koskeva kysymys ollut millään tavoin rinnastettavissa Porkkalan vuokra-alueeseen. Niinpä marsalkka esitti ”vielä kerran” toivomuksen, etteivät suomalaiset ”vaarantaisi neuvottelujen ystävällistä kulkua Karjalaan puuttumalla”.
Valtuuskuntien virallisessa kokouksessa 17. syyskuuta esityslistalla oli vain kaksi asiaa. Luonnehdittuaan laajasti ja positiiviseen sävyyn Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden molemmille osapuolille suotuisaa kehitystä Bulganin vahvisti hallituksensa aikovan tyhjentää Porkkalan tukikohdan ja luovuttaa sen Suomelle. Toisena kohtana hän esitti toivomuksen, että ”Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden lujan perustan”, YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettaisiin ennenaikaisesti. Kekkonen vastasi suomalaisten hyväksyvän tämän ja ehdotti yksityiskohdista sopimista suppeammassa sekakomissiossa, johon kummaltakin taholta tulisi kolme jäsentä. Näin myös päätettiin. Neuvostoliittolaisen osapuolen puheenjohtajaksi komissioon tuli suurlähettiläs V. Semjonov Kekkosen jatkaessa suomalaisten johdossa.
Iltapäivällä Suomen valtuuskunta kävi Paasikiven huvilalla kertomassa hänelle tuloksista. Vieraat ohjattiin datšan kuistille, jossa vanha herra istui ilman takkia nauttien syyskuun auringon poikkeuksellisesta lämmöstä. Kekkonen piti delegaation puolesta presidentille kauniin puheen, jossa hän onnitteli tätä ”laajentuneen Suomen päämiehenä”.
Lauantai-illan päätti juhlanäytäntö Paasikivelle tutussa Bolšoi-teatterissa, jota hän luonnehti päiväkirjassaan:
”Illalla olimme Suuressa Oopperassa – Prokofjevin ’Tuhkimo’. Olimme vanhassa keisarillisessa aitiossa. Woroshilov sanoi, että se oli Nikolai Il:n paikka. Minä: ’Meidän ystävämme!’ Woroshilov ja Hrustsov nauroivat. Kun tulin sisään Woroshilovin ja Hrustsovin kanssa, yleisö taputti vilkkaasti käsiään. Soitettiin Maamme ja Neuvostoliiton kansallishymnit.”
Valtuuskuntien loppukokouksessa hyväksytyt sopimukset Porkkalan palauttamisesta ja YYA-sopimuksen pidentämisestä allekirjoitettiin (Suomen puolesta Kekkonen ja Skog sekä Neuvostoliiton puolesta Bulganin) muutamaa tuntia myöhemmin 19. syyskuuta klo 17, minkä jälkeen Vorošilov tarjosi Kremlissä Yrjön salissa päivälliset. Isännän tervehdyssanoihin vastasi vieraiden puolesta presidentti Paasikivi improvisoidulla, vapaasti venäjäksi esitetyllä kiitospuheella, joka käännöstä kuunnelleen Skogin mielestä oli lajissaan paras, mitä hän koskaan oli kuullut. Presidentti kertoi olevansa Moskovassa seitsemättä kertaa ja lähtevänsä nyt lopultakin tyytyväisenä kotiin. Venäläisittäin ”po duse” (sydämestä) esitetty puhe päättyi maljannostoon ”Za vetšnuju družbu meždu Finljandiei i Sovjetskim Sojuzom” (Suomen ja Neuvostoliiton väliselle ikuiselle ystävyydelle). Lopuksi vanha herra veti taskustaan paperinipun ilmoittaen ”ministerien” kyllä kirjoittaneen hänelle hyvän puheen, mutta hän halusi itse lausua mielipiteensä. Koko sali räjähti valtaviin suosionosoituksiin. Vorošilov tunnusti myöhemmin Reinhold Sventolle: ”Jos olisin nainen, niin varmaan rakastuisin juuri sellaiseen mieheen kuin on Teidän presidenttinne Paasikivi.”
Päivällisten jälkeen Kekkonen varmisti vielä Hruštšovilta, ettei tämä asennoituisi kielteisesti Suomen liittymiseen Pohjoismaiden neuvostoon. Kyseessä olevan operaation pääministeri oli toteuttanut alun alkaen täysin oma-aloitteisesti ilman Paasikiven siunausta tai ohjeita. Myöhemmin Kekkonen perusteli menettelyään Moskovan majoituskohteiden pitkillä välimatkoilla, joiden vuoksi presidenttiä oli vaikea tavoittaa. Tätä ei kuitenkaan voida pitää ratkaisevana syynä, koska keskusteluihin olisi kyllä ollut aikaa. Sen sijaan hän aivan ilmeisesti pelkäsi Paasikiven kieltävän ottamasta asiaa esille, kuten tämä oli tehnyt jo Helsingissä ennen matkaa. Kekkosen onnistuneen vedon presidentti toki jälkikäteen hyväksyi tuntematta kuitenkaan asiaa kohtaan erityistä innostusta. Yhä edelleen hän ounasteli liittymisen saattavan aiheuttaa ongelmia Neuvostoliiton suhteissa.
Kotiinpaluu Moskovasta 20. syyskuuta 1955 muodostui vanhalle presidentille suoranaiseksi riemukuluksi. Päiväkirjaansa hän on merkinnyt:
”Lentokentällä Moskovassa jälleen juhlallinen lähtö samaan tapaan kuin tullessa. Minä lausuin muutamia sanoja mikrofoniin. Saattamassa Woroshilov, Hrustsov, Bulganin, Malenkov ym. ym., diplomaattikuntaa. Sama komea kunniakomppania. Lebedev palasi meidän mukanamme.
Helsingissä myös juhlallinen vastaanotto. Ihmiset ja koululapset (!) tervehtivät pitkin katujen varsia. Linnan edessä oli paljon kansaa. ’Eläköön!’ Näyttäydyimme Allin kanssa parvekkeella. Kuvasivat.”
Vuoden 1956 presidentinvaalit
Vaikka eduskunta hyväksyikin Moskovassa solmitut sopimukset näennäisen yksimielisesti, poliittinen tilanne ei silti todellisuudessa ollut näin harmoninen. Syynä oli viime kädessä syksyllä 1955 jo täyteen vauhtiin päässyt presidentinvaalitaistelu. Lebedevin ilmoitettua 4. kesäkuuta Paasikivelle neuvostohallituksen toivovan tämän jatkavan valtionpäämiehenä presidentti informoi viipymättä Kekkosta ja Eero A. Wuorta asiasta, johon hän oli ottanut myönteisen kannan. Kieltäytyen ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin – vaalitaistelusta puhumattakaan – Paasikivi korosti kuuluvansa sukupolveen, jonka jäsenet eivät katsoneet voivansa vetäytyä vastuusta, mikäli heidän palveluksiaan yleisesti pidettiin välttämättöminä. ”Pallo” ei siis suinkaan ollut hänellä vaan lähinnä kansaa edustavilla poliittisilla puolueilla.
Maalaisliiton presidenttikandidaatiksi jo nimetylle Kekkoselle tilanne oli kiusallinen Paasikiven merkitessä hänen kannaltaan pahinta mahdollista vastaehdokasta, minkä vuoksi kiirehtiminen ei nyt ollut paikallaan. Parlamentin kesälomaan vedoten pääministeri ilmaisi vasta 18. elokuuta presidentille aikomuksensa esittää eduskuntaryhmille Paasikiven valitsemista poikkeuslailla vielä yhdeksi kuusivuotiskaudeksi. Presidentti suostui mutta huomautti kuitenkin, että vaikka kuuden vuoden jatkokausi toteutuisikin, hän tuskin jaksaisi hoitaa tehtäviään paria vuotta kauempaa.
Puolueen oman miehen ehdokkuuden jo sisäistänyt maalaisliiton johto kuitenkin torjui suoralta kädeltä Kekkosen esittelemän poikkeuslakiajatuksen, jota pääministeri ei sisimmässään itsekään kannattanut. Paasikivelle antamansa lupauksen mukaisesti Kekkonen silti tunnusteli epävirallisesti ja välikäsien kautta muiden puolueiden asennoitumista. Reaktio osoittautui negatiiviseksi. Puoluekohtaisten etulaskelmien ohella lähdettiin siitä, mitä ei tietenkään voitu suoraan sanoa tunnustelijalle, että iäkkään Paasikiven pysyessä presidenttinä Kekkonen jatkaisi pääministerinä halliten tosiasiallisesti maata ja valmistautuen kenties jo piankin pidettäviin uusiin vaaleihin.
Pääministerin ilmoitettua hankkeensa epäonnistumisesta presidentille vanha herra ei salannut tyytymättömyyttään. Vaalitaistelussa, jota Kekkonen ei osaltaan milloinkaan edes keskeyttänyt, palattiin siten samaan asetelmaan, joka oli vallinnut ennen Lebedevin kesäkuista käyntiä Paasikiven luona Kultarannassa. Kokemastaan takaiskusta huolimatta Paasikivi ei silti kokonaan luopunut mahdollista jatkokautta koskevista aatoksistaan. Mikäli suuri enemmistö niin toivoisi, hän piti edelleen velvollisuutenaan suostua.
Vaikka Paasikivi itse pysyikin passiivisena, hänen luottomiehenään esiintynyt Reinhold Svento levitti – joko presidentin valtuuksin tai ilman – käsitystä, jonka mukaan vanha herra ei enää välttämättä edellyttänyt kaikkien puolueiden taholta tulevaa jatkamispyyntöä. Jos SDP lähtisi tälle linjalle yhdessä kokoomuksen sekä Neuvostoliiton tahtoa seurailevan SKDL:n kanssa, lopputulos olisi selvä. Eero A. Wuorelle yhä kahden vaiheilla pohdiskeleva Paasikivi tosin huomautti: ”Hulluja ovat, jolleivät valitse Kekkosta.” Samaan hengenvetoon hän silti viittasi lääkärintodistuksen vahvistamaan hyvään terveydentilaansa. Se mahdollistaisi, jos 90 prosenttia äänestäjistä niin halusi, ainakin parin vuoden jatkoajan. Vailla mielenkiintoa ei liioin ole Sveitsissä lomailleen Alli-rouvan – tuskin pelkkänä omana käsityksenään – konsuli Kaarlo Tetrille illallispöydässä esittämä maininta kokoomuksen ”ennenkuulumattomasta hävyttömyydestä” puolueen pidättyessä edes kysymästä, suostuisiko Juho kenties vielä ehdokkaaksi.
Tammikuun puolivälissä 1956 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Kekkosen vaaliliitto sai 88, Fagerholmin 72, Tuomiojan 57, SKDL:n ehdokkaan Kilven 56, Törngrenin 20 ja Rydmanin 7 paikkaa. Äänioikeutetuista osallistui vaaleihin koko maassa 73,4 prosenttia, mikä merkitsi 10 prosenttiyksikön lisäystä siihen saakka ennätyksellisiin vuoden 1950 vaaleihin verrattuna. Valitsijamiesvaalit eivät nostaneet esiin ketään itsestään selvää voittajaa, jonka äänimäärät olisivat yksinään riittäneet lopputuloksen varmistamiseen. Näin kaikki vaaliliitot joutuivat suunnittelemaan taktiikkaansa erilaisten yhteistyöasetelmien varassa.
Kekkosen kannalta ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin Moskovassa. Niin kauan kuin Paasikivi pysyi Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen NKP:n ykkösehdokkaana, SKDL:n äänet olivat menossa hänelle. Toisaalta Kekkonen säilyi omalla tavallaan houkuttelevana vaihtoehtona. Kuten lähetystösihteerinä tuolloin Helsingissä toiminut Viktor Vladimirov korostaa, kysymys ei ollut pelkästään pääministerin persoonasta Paasikiven linjan kannattajana. Hänellä oli myös takanaan vaikutusvaltainen puolue, joka sosiaaliselta kokoonpanoltaan, tavoitteiltaan ja intresseiltään oli puhtaasti kansallinen. Se ei kuulunut – huolimatta yhteyksistään pohjoismaisiin veljespuolueisiin – mihinkään kansainvälisiin järjestöihin, minkä vuoksi se säilyisi muita paremmin irrallaan Lännen vaikutuksista. Lisäksi Kekkosen politiikan ennustettavuutta lisäsivät hänen sekä suoraan että lähimpien kannattajiensa välityksellä ylläpitämänsä kontaktit Neuvostoliiton lähetystöön Tehtaankadulla. Kaikista ansioistaan huolimatta Paasikiven osakkeita neuvostoliittolaisten silmissä heikensivät hänen korkea ikänsä ja asemansa ”tavoittamattomissa olevana yksinäisenä monoliittina”, johon oli vaikea saavuttaa kosketusta.
Helmikuuhun 1956 saakka Paasikiven läpimenomahdollisuudet vaaleissa näyttivät Moskovasta käsin selvästi varmimmilta. Kesken valmistautumistaan NKP:n dramaattiseksi osoittautuvaan XX puoluekokoukseen Hruštšov kuitenkin päätti 13. helmikuuta KGB:n suosituksesta siirtää tukensa Paasikiveltä Porkkala-neuvottelujen yhteisissä junailuissa henkilökohtaisesti tutuksi tulleelle Kekkoselle.
Illalla 14. helmikuuta – vajaata vuorokautta ennen vaalitoimitusta KGB:n edustajat M. G. Kotov ja Viktor Vladimirov näyttivät Hertta Kuusiselle ja Ville Pessille Molotovin allekirjoittaman sähkeen, jolla SKP määrättiin luopumaan Paasikivestä ja varmistamaan Kekkosen pääsy kolmannelle kierrokselle. Käytännössä asia hoidettiin jakamalla kommunistien äänet Kekkosen ja Fagerholmin kesken. Tätä eivät Paasikiven kannattajat etukäteen tienneet vaan arvelivat kommunistien äänestävän Moskovan ohjeita noudattaen häntä.
Ensimmäisessä äänestyksessä kaikki valitsijamiesryhmät äänestivät ”arvovaltasyistä” omia ehdokkaitaan. Ensimmäisen ja toisen äänestyskierroksen välinen neljän tunnin aika käytettiin kiihkeisiin, monivaiheisiin neuvotteluihin. Ensiksi kokoomuksen valitsijamiesryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara soitti presidentille. Puhelinkeskustelussa myös SKDL:n tukeen viitanneen Ahmavaaran kanssa Paasikivi suostuisi jatkamaan, mutta vain sillä edellytyksellä, että maalaisliittokin tulisi hänen taakseen. Neuvottelijain tiedusteltua tämän jälkeen maalaisliiton kantaa saatiin jyrkän kielteinen vastaus. Paasikiven ehdokkuus näytti rauenneen.
SDP:n kannalta tilanne oli ongelmallinen. Kun ruotsalaiset todennäköisesti äänestäisivät kokoomuksen rinnalla, näiden puolueiden äänimäärä (77) ylittäisi Fagerholmin äänet (72), mikä merkitsisi Kekkosen ja Tuomiojan nousua viimeiselle kierrokselle. Tässä tilanteessa SDP:n neuvottelijat Väinö Tanner, Gunnar Henriksson, Väinö Leskinen ja Emil Skog turvautuivat vielä kerran Paasikivi-korttiin. Skogin soittaessa Paasikivelle ja ehdottaessa jatkokautta vanha herra ei salannut närkästystään. Miksi hänen puoleensa käännyttiin viime tingassa vasta nyt samojen puolueiden toimesta, jotka syksyllä olivat torjuneet poikkeuslain? Kokonaan Paasikivi ei nytkään kieltäytynyt mutta teki kuitenkin selväksi edellyttävänsä ainakin kahden kolmasosan kannatusta.
Myöhemmin illalla soittaneelle RKP:n edustajalle pankinjohtaja C. A. Öhmanille presidentti ilmoitti, ettei hän voinut hyväksyä ehdokkuutta, jos maalaisliitto pitäisi kiinni kielteisestä kannastaan. Tuen ei tarvinnut olla sataprosenttinen, mutta kuitenkin ”merkittävän osan” agraareista tulisi äänestää häntä. ”Lausuin lisäksi, että Kekkonen on ollut 11 vuotta minun läheisin työtoverini. Jos olisin valitsija, niin äänestäisin Kekkosta.” Paasikiven vastauksesta Öhman kuitenkin välitti eteenpäin lähinnä sen, että presidentti saattoi olla käytettävissä.
Tilanne selkiintyi maalaisliiton pitäessä kiinni Kekkosesta ja toisaalta SDP:n neuvottelijoiden epäonnistuessa yrityksessään taivuttaa valitsijamiesryhmänsä kannattamaan Paasikiveä. Todennäköisesti Kekkosen kanssa yhteen pelaava Penna Tervo sai aikaan päätöksen, jolla sosiaalidemokraattien valitsijamiehet velvoitettiin äänestämään loppuun saakka omaa ehdokastaan K.-A. Fagerholmia. Kommunistit puolestaan jakoivat äänensä Fagerholmin ja Kekkosen kesken. Tietyllä tavoin amatöörimäisen, Paasikiveä harhaanjohtavan ja hänen esittämistään ehdoista piittaamattoman aloitteen taakse jäivät toisessa äänestyksessä siten vain kolmen porvaripuolueen valitsijamiehet, mikä ei riittänyt jatkoon. Näin ei Kekkosen tarvinnut kolmannella kierroksella asettua Fagerholmia vaarallisempana vastustajana pitämäänsä vanhaa presidenttiä vastaan.
Toisen äänestyksen lopputulos muodostui siten seuraavaksi: Kekkonen 102, Fagerholm 114, Paasikivi 84.
Kolmannella kierroksella vihdoin Kekkonen löi Fagerholmin niukimmalla mahdollisella erolla äänin 151–149. Sanoutumatta 15. helmikuuta 1956 riittävän selvästi irti iltapäivän kuluessa eduskuntatalon kiireisessä ja lähes hysteerisessä ilmapiirissä syntyneistä enemmän tai vähemmän huonosti harkituista ehdotuksista iäkäs presidentti oli saattanut itsensä varsin noloon asemaan, joka osittain pohjautui harhaanjohtaviin tilannetietoihin ja hänen asettamiensa reunaehtojen huomiotta jättämiseen. Kiehumapisteeseen kohonneita tunteita ilmentävällä tavalla kokoomuksen valitsijamies Margit Borg-Sundman lopputuloksen selvittyä sylki Kekkosen kannattajaksi epäilemäänsä RKP:n Verner Korsbäckia kasvoihin. ”Törkeänä” pitämästään SKDL:n äänten jakamisesta tuohtunut Päiviö Hetemäki ärhenteli ”saatanan kommunisteille”, ja hänen puolueensa pää-äänenkannattaja Uusi Suomi lyttäsi ”ennennäkemättömän selkärangattoman” kansanpuolueen maan rakoon. Professori Esa Kaitilan aloittaessa vaalien jälkeisenä päivänä luentonsa yliopistolla opiskelijaneitoset saapuivat luentosaliin suruasuun pukeutuneina.
Hätäratkaisuna tapahtuneesta Paasikiven mukaan vetämisestä huolimatta temperamentistaan tunnettu valtionpäämies pystyi kuitenkin aluksi peittämään tunteensa. Tuloksesta puhelimitse ilmoittaneelle Ahmavaaralle presidentti tyytyi vain tokaisemaan: ”No, eikö se SKDL:kään äänestänyt minua?” Vaalipäivän iltana Paasikiveä äänestäneiden puolueiden lähetystö kävi hänen kotonaan Espoonkadulla ilmaisemassa pahoittelunsa. Vastoin odotuksia ei yhtään ääntä ollut saatu sen enempää SDP:n kuin kommunistienkaan taholta. Vanha herra totesi puolestaan pitävänsä ”ikävänä ja sopimattomana” nimensä tuloa mukaan, mutta muuten hän olisi tyytyväinen tulokseen. Positiivisena piirteenä presidentti mainitsi kuulleensa Tannerin kannattaneen häntä valitsijamiestensä kokouksissa. ”Se on hauska kuulla sen vuoksi, että vanha ystävyys on ollut välillämme”.
Seuraavana aamuna Paasikivi soitti kuitenkin kokoomuksen entiselle puheenjohtajalle ja Tuomiojan valitsijamiesten varapuheenjohtajalle Arvo Salmiselle ilmaisten katkeruutensa osakseen tulleesta loukkaavasta menettelystä. STT:lle lähti lehdistössä 17. helmikuuta 1956 julkaistu tiedote: ”Sen johdosta, että tasavallan presidentin nimi esiintyi äsken toimitetussa presidentinvaalissa, tiedoitetaan viralliselta taholta, että tasavallan presidentti ei ollut antanut suostumustaan ehdokkaaksi asettamiseensa.”
Pelkät ystävälliset fraasit eivät kuitenkaan riittäneet arvovaltatappiosta mielensä pahoittaneelle Paasikivelle. Kokoomuksen, edistyksen ja RKP:n lähetystön saavuttua Linnaan ”jäähyväisvierailulle” vanha herra purki estoitta suuttumustaan: ”Elämäni on pilattu.” Adjutantti Urpo Levo kertoi myöhemmin Kekkoselle, ettei hän koskaan muulloin nähnyt presidenttiä niin vihaisena. Muistelmissaan vanha luottomies Reinhold Svento puhuu Suomen kansaa edustaneiden valitsijamiesten parhaansa mukaan maan hyväksi ponnistelleen iäkkään presidentin selkään antamasta ”tikariniskusta”, jonka tämä sisimmässään otti hyvin raskaasti. Pettymys olisi jopa ratkaisevalla tavalla vaikuttanut hänen elämänhaluunsa.
”Tällainen valitsijain ’kiitos’ ei voinut olla katastrofaalisesti lyhentämättä entisen presidenttimme elonpäiviä. Kuulin heti tapahtuman jälkeen hänen vanhassa kodissaan niin katkeria sanoja hänen suustaan, että sellaisia hän ei varmaankaan tarkoittanut julkisuuteen.”
Vaikka virallisen vahdinvaihdon oli määrä tapahtua vasta 1. maaliskuuta 1956, Paasikivi tosiasiallisesti luovutti valtakunnan ohjakset – juoksevia rutiinitehtäviä lukuun ottamatta – Kekkoselle jo heti vaalien jälkeen. Vanhan presidentin kanssa sovittuaan tämä antoi 17. helmikuuta K.-A. Fagerholmille tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen. Tilanne oli uhkaava, sillä poliitikkojen keskittyessä edeltäneinä viikkoina antaumuksellisesti presidenttipeliin kenttä oli jäänyt lähes vapaaksi ammattijärjestöjen MTK:n ja SAK:n tulonjakotaistelulle, joka huipentui SAK:n ultimaatumiin 1. maaliskuuta alkavasta yleislakosta. Tällä äärimmäisyyskeinolla oli edellisvuosien aikana uhkailtu niin monta kertaa, että jo pelkästään uskottavuuden säilyttämiseksi hankkeen toteutuminen alkoi nyt tuntua väistämättömältä.
Seremoniat päättyivät eroavan presidentin ottaessa Linnan valtiosalissa jäähyväiset sinne kokoontuneilta valtioneuvoston jäseniltä, korkeimmilta virkamiehiltä, kenraalikunnalta sekä ulkovaltojen edustajilta. Diplomaattikunnan puolesta sen vanhin, suurlähettiläs Aleksandr Lebedev piti ranskankielisen puheen, johon Paasikivi samalla kielellä vastasi. Käteltyään läsnä olevia hän poistui ulkona odottavaan autoon, joka vei entisen presidentin hänen yksityisasuntoonsa. Yli puoli vuosisataa kestänyt ura valtion ja talouselämän johtotehtävissä oli päättynyt. Maa osoitti kiitollisuuttaan aloittamalla samana päivänä yleislakon.
Paasikivi Espoonkadulla
Presidentinvirasta erottuaan Paasikivellä oli vielä yksi projekti edessään. Kysymys oli muistelmien kirjoittamisesta. Hän oli luonnollisesti hyvin tietoinen, ettei hänellä enää ollut aikaa koko poliittista elämäänsä käsittelevän muistelmasarjan kirjoittamiseen. Marraskuussa 1955 hän kertoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa asettaneensa päämääräksi ehtiä ajassa ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja mielellään aina Tarton rauhaan asti. Kesällä 1956 muistelmasarjan ensimmäinen osa, joka vuonna 1957 julkaistiin nimellä Paasikiven muistelmia sortovuosilta, oli muutamia pikkutarkistuksia lukuun ottamatta valmis.
Vaikka Paasikiven elämän viimeiset kuukaudet virkaeron jälkeen siten kuluivat ensi sijassa kirjallisten töiden merkeissä, politiikka ei nytkään jäänyt kokonaan sivuun. Syynä olivat lähinnä uuden presidentin taholta tapahtuneet yhteydenotot. Eero A. Wuoren siirryttyä suurlähettilääksi Moskovaan Kekkonen katsoi jääneensä vaille läheisiä, turvallisuuspolitiikkaan perehtyneitä neuvonantajia, joiden kanssa kävisi päinsä ”resoneerata” eteen tulevista ongelmista. Ulkoministerin tehtävät maaliskuussa 1956 vastaanottanutta Ralf Törngreniä ja hänen alaisiaan virkamiehiä presidentti ei vielä tähän kategoriaan kelpuuttanut.
Niinpä vaihtoehdoksi tuli turvautuminen iäkkääseen edeltäjään, jolle Kekkonen jo maaliskuun alussa esitti toivomuksen ”saada jatkuvasti kääntyä puoleesi neuvonpyynnöillä”. Vanha herra oli selvästi tyytyväinen ja ehkä imarreltukin. Menneisyyttä jossakin määrin tarkoitushakuisesti yksinkertaistaen hän vastasi:
”… En muista meillä olleen koskaan poliittisia erimielisyyksiä Sinun kanssasi, vaikka paljon olemme yhdessä toimineet. Olen varma, että Sinä tulet hyvästi suorittamaan edessä olevat tehtäväsi. Kunpa nyt taloudelliset asiat selviäisivät
… Radiossa kuulin uudesta hallituksesta. Luullakseni Törngren ulkoministerinä on hyvä. Tosin hallituksen ohjelmassa maininta ’hyvät suhteet naapureihin’, millä kuitattiin myös Nliitto, ei ole oikein minun makuni mukaan. Sillä Nliitto on meihin aina erikoisasemassa, joko on kyseessä hyvä tai paha, ja toisaalta pidän kiinni ranskalaisesta sananlaskusta: ’Le ver le chapeau est toujours hien et coute rien.’ (Nostaa hattua on aina hyvä eikä maksa mitään.) Olen aina valmis neuvottelemaan. Isänmaan asia ei lähde mielestäni. Elämän juoksu on minut sellaiseksi muovannut.”
Täydennyksenä puhelimitse tapahtuneelle yhteydenpidolle, josta ei jäänyt jälkiä Paasikiven lopetettua säännöllisten muistiinpanojen tekemisen, Kekkonen kävi kevätkauden aikana Espoonkadulla ainakin kerran (28.4.1956) luonnehtimassa ajankohtaista tilannetta. Lakonisessa muistiinpanolapussa Paasikivi on tyytynyt lähinnä referoimaan vieraansa kertomaa tekemättä selkoa omista kannanotoistaan. Neuvostoliitossa alkanutta destalinisointiprosessia arvioiden hän kuitenkin katsoi suursodan vaaran maailmassa vähentyneen.
Kesän poliittinen huippukohta Suomessa oli Neuvostoliiton presidentti K. J. Vorošilovin vierailu Helsingissä 21.–26. elokuuta 1956. Heti Helsinkiin saavuttuaan Vorošilov virallisesta ohjelmasta poiketen halusi käydä tervehtimässä eläkkeelle vetäytynyttä Paasikiveä tämän kotona Espoonkadulla. Vierailu toteutuikin jo tunnin kuluttua marsalkan erikoisjunan saapumisesta Helsingin rautatieasemalle. Noin kaksikymmentä minuuttia kestänyt tapaaminen sujui hyväntuulisen juttelun ja vitsailun merkeissä molempien vanhojen herrojen luvatessa tulla onnittelemaan toista tämän satavuotispäivänä. (Paasikivi oli tuolloin 85- ja Vorošilov 75-vuotias.) Paasikivien vieraskirjaan marsalkka kirjoitti: ”Jätän omasta ja perheeni puolesta tähän taloon syvän kunnioituksen ja rakkauden tunteeni ystävällismielisen Suomen parasta miestä, herra presidentti Paasikiveä kohtaan.”.
Puolitoista tuntia myöhemmin vanhat valtiomiehet tapasivat toisensa vielä Linnan valtiosalissa, jossa Kekkosen tarjoamilla päivällisillä juhlapöydän ääressä istui rinnakkain kolme presidenttiä. Paasikivi ei kuitenkaan ollut enää entisellään. Läsnä ollut Emil Skog kertoo:
”Tapasin Paasikiven viimeisen kerran presidentti Voroišilovin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä heinäkuussa (p. o. elokuussa). Uusi presidentti Urho Kekkonen hoiti nyt isännyyttä. Vorošilov istui Kekkosen oikealla puolella ja Paasikivi Vorošilovin toisella puolella … Istuin vastapäätä Paasikiveä ja voin näin ollen hyvin seurata keskusteluja. Panin merkille, että Kekkonen ja Vorošilov keskustelivat – kuten luonnollista olikin – pääasiallisesti keskenään, ja näytti siltä kuin Paasikivi olisi tuntenut itsensä sen johdosta vaivautuneeksi. Hän ei ollut enää keskipisteenä kuten aikaisemmin…
Kysyin Paasikiveltä, miten hän voi. Tähän hän vastasi, ettei häntä vaivannut muu kuin vanhuus. Puolessa vuodessa hän olikin muuttunut surullisella tavalla, kasvoihin oli ilmestynyt omituinen kuoleman leima. Kaikki viittasi siihen, että elinpäivät olivat luetut. Hän halusi poistua heti aterian jälkeen. Saatoimme vanhan presidentin puolustusministeriön Paasikiven käyttöön vierailun ajaksi luovuttamaan tilavaan Chrysleriin. Sen jälkeen en enää nähnyt häntä elävänä.”
Paasikivi joutui marraskuun lopussa 1956 sydämen vajaatoiminnan sekä siihen liittyneen väsymyksen vuoksi Salus-sairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Sairaalahoito Saluksessa ja siihen liittynyt lepo näyttivät aluksi kohentavan potilaan tilaa, vaikka väsymystä ei kokonaan saatukaan poistetuksi. Alli-rouva piti miehelleen seuraa päivittäin parin tunnin ajan syöden tämän kanssa myös lounaan. Sairaalan käytävällä vanha herra vaelsi säännöllisen, 20 minuuttia kestäneen päiväkävelynsä. Tilanteen vakiintuminen antoi jo aihetta toivoon potilaan pääsystä kotiin jouluksi. Kuitenkin aamupäivällä 14. joulukuuta Paasikivi sai sairaalassa sydänkohtauksen, joka lääkärien ponnisteluista huolimatta johti noin tunnin kuluttua potilaan elämän sammumiseen. Iltapäivällä Juhani Paasikivelle tuli Tukholmaan sähke: ”Isoisä nukkui pois tänään. Alli Täti.” Siunaustilaisuus ja hautajaiset pidettiin asiaankuuluvin seremonioin Helsingin Suurkirkossa ja Hietaniemen hautausmaalla 23. joulukuuta 1956.
Paasikiven ruumiinsiunaus ja hautaus tapahtuivat joulun aaton aattona 1956 Helsingin Suurkirkossa (nykyään Tuomiokirkko). Valtakunnan lippuun verhottu arkku lepäsi katafalkilla alttarin edessä. Presidentti Urho Kekkosen saapuessa kirkkoon hautajaisvieraat eivät hänen toivomustaan noudattaen nousseet seisomaan. Ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa Ilmari Salomies. Muistopuheen kirkossa piti eduskunnan puhemies V. J. Sukselainen. Omaisten ja Suomen valtiojohdon lisäksi tilaisuuteen osallistui myös Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston valtuuskunta. Kirkosta surusaatto vaelsi Hietaniemen hautausmaalle pitkin reittiä Unioninkatu– Pohjoisesplanadi–Mannerheimintie–Arkadiankatu–hautausmaan portti. Arkun vierellä kulki kenraalien kunniavartiosto. Ruumisvaunua seurasi lippulinna. Sotilaat, partiolaiset ja valkolakkiset ylioppilaat muodostivat kunniakujan matkan koko pituudelta. Sotilassoittokunnat soittivat saattueessa surumarsseja. Kymmenettuhannet hiljentyneet kansalaiset reunustivat katuja. Haudalle johti lumeen havutettu tie ja sen ympärillä paloivat tervapadat. Arkkua hautaan laskettaessa kajahtivat kunnialaukaukset. Presidentin viimeinen matka oli päättynyt.
