Kysymys sotasyyllisistä
Suomen hallituksen alun alkaen omaksuman tulkinnan mukaan välirauhansopimuksen 13. artikla ei koskenut poliittista toimintaa. Vielä joulukuussa 1944 oikeusministeri Urho Kekkonen totesi lehdistölle sotarikoksen jääneen tuossa artiklassa lähemmin määrittelemättä, mutta ”täytynee pitää kiinni siitä, että varsinaisia sotarikoksia ovat kansainvälisen oikeuden mukaan yleisesti määritellen sotilashenkilöiden suorittamat rikokset sodankäynnin sääntöjä vastaan”.
Hallituksen kannalta huolestuttavalla tavalla Ždanov alkoi kuitenkin pian Helsinkiin tultuaan viittailla myös ”sotasyyllisiin”. Jo 5. lokakuuta 1944 valvontakomission jäsenille pitämässään alkupuhuttelussa kenraalieversti mainitsi ”taantumukselliselle hallitukselle” vaikeuksia tuottavasta päätöksestä hajottaa fasistiset organisaatiot ja asettaa edesvastuuseen sotasyylliset; pitäisihän silloin oikeastaan aloittaa Mannerheimista. Suomalaisille annettaisiin kuitenkin tilaisuus itse hoitaa asia. Näin ollen siis – vaikka yksityiskohtaiset vaatimukset toistaiseksi puuttuivatkin – Helsingin ei pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että ongelma voitaisiin ratkaista keskittymällä pelkästään ”tavanomaisiin” sotarikollisiin.
Pääministeri Paasikivelle Ždanov puhui sotasyyllisyysasiasta tiettävästi ensimmäisen kerran 27. marraskuuta 1944 sotakorvauksia koskeneen laajan keskustelun yhteydessä. Katsoessaan hallituksen uuden päämiehen suhtautuvan liian vastahakoisesti Neuvostoliiton korvausvaatimuksiin hän varoitti tätä viittaamalla uhkaavasti Suomessa yhä esiintyvään ”sotapuolueeseen”, jota Tanner edusti. Maassa oli ”vinovniki voiny”, sotasyyllisiä.
Hallituksen piirissä aloitteen teki Johan Helo jo joulukuussa 1944. Yrjö Leinon kannattamana hän korosti 8. ja 13. joulukuuta pidetyissä epävirallisissa ”iltakouluistunnoissa”, ettei sotasyyllisyysasiasta päästäisi, ennen kuin se oli selvitetty. Tarvittiin tutkimuskomissio selvittämään asiaa. Sittemmin hallituksen iltakoulussa 1. helmikuuta 1945 Paasikivi ehdotti komitean puheenjohtajaksi tohtori Eirik Hornborgia ja jäseniksi tohtori Yrjö Ruutua, lakit. kandidaatti Eino Pekkalaa, professori K. R. Brotherusta sekä professori Otto Hj. Granfeltia. Helo vastusti tuloksetta Hornborgia sekä molempia professoreita. SDP:n puheenjohtaja Onni Hiltusen kannattamaa Eino Kilpeä taas maalaisliiton Eemil Luukka kieltäytyi hyväksymästä sillä perusteella, etteivät sosialistit tarvinneet omaa edustajaa komiteaan, kun ei maalaisliitollakaan sellaista ollut. Lopputulokseksi tuli Paasikiven ehdotuksen yksimielinen hyväksyminen. Pääministerin kutsuttua puheilleen Hornborgin ja otettua puhelimitse yhteyden muihin kaikki tehtävään pyydetyt antoivat suostumuksensa, Brotherus ja Granfelt tosin vuorokauden mittaisen miettimisajan jälkeen.
Vielä keväällä 1945 liittoutuneet suurvallat eivät olleet lopullisesti päättäneet, miten voitettujen maiden johtohenkilöiden kohtalo olisi ratkaistava. Siksi Neuvostoliitto ei aluksi Suomenkaan kohdalla pitänyt erityistä kiirettä. Vasta maaliskuun eduskuntavaalien yhteydessä Neuvostoliiton huomautukset alkoivat vähitellen tihentyä samalla kun Ždanov kannusti toimiin suomalaisia kommunisteja, jotka omalta suunnaltaan painostivat Paasikiveä. Valvontakomission suosituksen mukaisesti kommunistit ja kansandemokraatit aloittivat ennen pitkää myös ulkoparlamentaarisen liikehdinnän järjestämällä työpaikka- ja torikokouksia. Tuhansiin – sittemmin jopa kymmeniin tuhansiin – osanottajiin nojaavalla joukkovoimalla pyrittiin vauhdittamaan sotasyyllisyyskysymystä ja painostamaan hallitus rangaistusten tielle.
Sotasyyllisyysongelman tulehduttaessa yhä pahemmin sisäpoliittista ilmapiiriä ryhdyttiin ruotsalaisen kansanpuolueen ja maalaisliiton taholla harkitsemaan välikysymyksen esittämistä hallitukselle. RKP:n mielestä asiaa ei pitänyt hoitaa torikokouksissa vaan ”valtiollisesti vastuunalaisissa elimissä”. SKDL oli estettävä monopolisoimasta sotasyyllisyysasiaa. Huomioon täytyi ottaa myös mahdollisuus valvontakomission puuttumisesta kysymykseen, mikä siirtäisi ongelman käsittelyn Moskovaan. Hankkeen liikkeellepanevina voimina esiintyivät Paasikiven suostumuksella maalaisliiton Urho Kekkonen, ruotsalaisen kansanpuolueen Nils Meinander ja John Österholm sekä sosiaalidemokraattien Väinö Voionmaa kahden ensiksi mainitun laatiessa välikysymyksen tekstin.
Kesäkuun 29. päivänä 1945 jätetyssä, 55 kansanedustajan allekirjoittamassa välikysymyksessä tiedusteltiin, oliko hallitus selvillä siitä, että sotaanryhtymiskysymyksen jatkuva selvittämättömyys sekä sotapolitiikkaan osallistuneiden henkilöiden toiminta edustavilla paikoilla heikensivät Suomen ulko- ja sisäpoliittista asemaa ja mitä hallitus tätä ajatellen oli tehnyt tai aikoi tehdä.
Esiintyessään eduskunnassa 4. heinäkuuta 1945 Paasikivi korosti, ettei sota-ajan politiikan tarkoituksenmukaisuusarviointi ollut yhtenevä oikeudellisen rangaistavuuden kanssa. Hallitus pyrki rajaamaan sotasyyllisyyden mahdollisimman ”ahtaisiin puitteisiin” ja asettamaan syytteeseen vain ne harvat, joiden toiminnan rangaistavuus oli ilmeinen. Näin hän julkisesti myönsi pitävänsä myös oikeudellisia toimia mahdollisina ja varautuvansa niihin.
Pitkän, osittain kärkevänkin keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi ilman äänestystä Paasikiven esittämän hallituksen vastauksen ja siirtyi epäluottamuslausetta ehdottamatta päiväjärjestykseen. Pääministerin mielestä yleensä ”siivolla tasolla” liikkuneen välikysymyskeskustelun aikana Hertta Kuusinen kuitenkin nimesi – Ždanovilta saamansa listan perusteella – ”pääsotasyyllisiksi” viisi henkilöä: entisen presidentin Risto Rytin, entiset pääministerit J. W. Rangellin ja Edwin Linkomiehen, entisen valtiovarainministerin Väinö Tannerin sekä sodanaikaisen Berliinin-lähettilään T. M. Kivimäen.
Lopputuloksesta huolimatta välikysymyskeskustelun kiivaus näytti osoittavan, ettei pelkkä puhdistuspolitiikka enää riittänyt ongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi. Paasikivi tähdensi vakiintuneen linjansa mukaisesti, että sotasyyllisyysasian oikeudellisen selvittelyn oli tapahduttava voimassa olevien lakien mukaan. Muuten kysymyksen ratkaisun peruskaava pysyi yhä edelleen avoimena.
Heinäkuun puolivälin lähestyessä kauan odotettu Hornborgin komitean mietintö vihdoin valmistui. Sitä lukiessaan Paasikivi joutui toteamaan, että kyseessä oli pikemminkin tasapuolinen, huomattavalta osaltaan 1930-lukua ja talvisotaa käsittelevä historiallinen analyysi kuin syytteille pohjaa luova juridinen selvitys, eikä Hornborgin komitean mietintö siten tarjonnut pohjaa jatkotoimenpiteille. Voimakkaan tunnepitoisesti suhtautuvan äärivasemmiston reaktiota varoen hallitus katsoi viisaimmaksi olla julkistamatta mietintöä, joka siirrettiin vähin äänin arkistoon.
Valtakunnan johdon kannalta tilannetta ei myöskään helpottanut 22. heinäkuuta 1945 valmistunut oikeuskansleri Toivo Tarjanteen muistio, jossa hän kokosi yhteen Hornborgin komitean annin. Tasavallan presidenttiä ei käynyt syyttäminen mistään. Asianomaisia ministereitä voitaisiin pitkän valmistelun jälkeen syyttää valtakunnanoikeudessa, mutta Tarjanteen mukaan oli ”varsin mahdollista, ehkäpä todennäköistäkin”, että se vapauttaisi syytetyt. Vaikka tulokseksi tulisikin langettava tuomio, rangaistusmaksimi supistuisi vuoteen vankeutta. Näin oikeuskansleri päätyi selkeään johtopäätökseen:
”Mielestäni on varsin kyseenalaista, onko lainkaan maan etujen mukaista jatkuvasti valmistaa ja Valtakunnanoikeudessa panna vireille tavatonta poliittista huomiota herättävää juttua, jonka jo etukäteen on odotettava täysin tai melkein täysin epäonnistuvan. Eikö Valtioneuvoston jo asian nykyisessä vaiheessa olisi kiireellisesti ryhdyttävä harkitsemaan muita mahdollisuuksia asian järjestämiseksi.”
Paasikivi ja kysymys takautuvasta laista
Tämän jälkeen oikeusministeri Kekkonen sai Ždanovilta kutsun saapua 24. heinäkuuta 1945 hänen puheilleen antamaan ”yksityistä informaatiota” sotasyyllisyyskysymyksen ajankohtaisesta vaiheesta. Tässä tilaisuudessa Kekkonen ilmoitti, ettei hänen mielestään asiaa voitu enää hoitaa vain olemassa oleviin lakeihin nojautuen. Täytyi lähteä toiselle tielle, ja hän olikin laatinut tätä koskevan lakiesityksen. Kekkonen kertoi edelleen, että hänen tarkoituksenaan oli yhdessä kolmen muun hallituksen jäsenen kanssa luovuttaa lakiesitys seuraavana päivänä Kultarannassa lomailevalle pääministeri Paasikivelle. Sen jälkeen asia oli tarkoitus esitellä koko hallitukselle. Tullakseen voimaan laki vaatisi eduskunnassa viiden kuudesosan enemmistön.
Evästyksekseen Kultarantaan Kekkonen sai Ždanovilta ankaran ryöpytyksen. Suomessa tuomittiin pienet sotarikolliset mutta päästettiin vastuusta suuret, toisin sanoen sotasyylliset. Kenraalieversti ei voinut käsittää hallituksen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta valmistaa välirauhansopimuksesta kuluneiden kymmenen kuukauden aikana sellaisia lakeja, joiden turvin asia voitaisiin hoitaa. Koko näkökulma oli väärä; kysymys ei ollut siitä, olivatko syylliset muodollisesti rikkoneet Suomen lakeja, vaan siitä, mitä he olivat tehneet aloittaessaan sodan. Uuden lain takautuva vaikutus oli välttämätön, koska ilman sellaista ei natsi-Saksan lakeja noudattaneita Göringiä ja Ribbentropiakaan voitaisi tuomita. Oikeusprosessista ei saisi tulla farssia tai komediaa. Hänen (Ždanovin) kärsivällisyytensä alkoi loppua, ja jollei Suomi omatoimisesti hoitaisi sotasyyllisyysongelmaansa, asia annettaisiin ”kansainväliselle tuomioistuimelle”, mikä menettely tuottaisi Suomelle ”suurta vahinkoa”.
Vaikka Ždanovin uhkaukset selvästikin tehosivat Kekkoseen, on silti syytä muistaa hänen jo tätä ennen tehneen johtopäätöksensä Hornborgin komitean mietinnön ja oikeuskansleri Toivo Tarjanteen laatiman muistion pohjalta. Uutta sen sijaan oli Kekkosen Ždanoville ilmaisema varaukseton halukkuus ryhtyä omissa nimissään ajamaan läpi tämän näkökohtia, joihin hallitus ja presidentti eivät vielä olleet määritelleet kantaansa.
Kekkosen Kultarannassa 25. heinäkuuta 1945 Paasikivelle luovuttamaan ehdotukseen sisältyi kaksi ratkaisevasti uutta elementtiä: vaikutukseltaan taannehtiva erikoislaki sekä esitys erityistuomioistuimesta. Sivuuttaen talvisodan ja sen esihistorian oikeusministeri keskittyi luonnoksessaan vain jatkosodan problematiikkaan: ”Ne henkilöt, jotka lainvastaisella tavalla ratkaisevasti ovat edistäneet Suomen liittymistä sotaan vuonna 1941… tai sodan aikana estäneet rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi.” Kekkosen kanssa Kultarantaan olivat saapuneet myös ministerit Mauno Pekkala, Yrjö Leino ja Eero A. Wuori. Heidän puheenvuoronsa tukivat oikeusministeriä siinä määrin varauksettomasti, että heidän on arvioitava saaneen tutustua lakiesitykseen jo etukäteen, viimeistään matkalla Kultarantaan.
Myös Paasikivi lähti siitä, että ”muutamia tuomitaan”. Lisäksi ”vissin määrän” piti siirtyä pois viroistaan ja keskeisiltä paikoilta. Niin ikään tarvittiin tulevaisuudessa ankara laki presidentin ja valtioneuvoston jäsenten vastuusta. Sen sijaan poikkeuslakia takautuvine vaikutuksineen pääministerin oli hyvin vaikea hyväksyä. Paasikiven kohdalla kysymys oli myös arvovallasta ja poliittisesta uskottavuudesta. Tammikuusta 1945 lähtien hän oli toistuvasti ja myös julkisesti korostanut sotasyyllisyysasian ratkaisun voivan tapahtua vain maan voimassa olevien lakien pohjalta. Suunnanmuutos tuntui luonnollisesti vaikealta.
Niinpä Paasikivi ei nyt halunnut ottaa lopullista kantaa vaan viittasi yhtenä mahdollisuutena sekä presidentin että pääministerin eroon. Tästä taas vieraat eivät halunneet kuulla puhuttavankaan. Eroaminen ei ratkaissut mitään, vaan ongelma olisi joka tapauksessa edessä. Venäläiset tulkitsivat välirauhansopimuksen 13. artiklan sisältävän myös sotasyyllisyyden. Leino ja Pekkala huomauttivat marsalkan johtaneen maan sodasta rauhaan tilanteen ensin ajauduttua umpikujaan. Hän eroaisi aikanaan, mutta ei vielä. Leinon mukaan ”nykyinen pääministeri on se honka, johon luotetaan”. Paasikivi suostui osaltaan siihen, että vieraat informoisivat presidentti Mannerheimia nyt käydystä neuvottelusta.
Elokuun 8. päivänä 1945 liittoutuneet suurvallat pääsivät Lontoossa keskenään yhteisymmärrykseen sotarikos- ja sotarikolliskäsitteiden määrittelystä Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten perustettavan kansainvälisen sotilastuomioistuimen (IMT:n) muodostamista silmällä pitäen. Organisaation peruskirjan mukaan oli erotettava toisistaan rikokset rauhaa vastaan ja toisaalta sotarikokset sanan perinteisessä merkityksessä. Edellisiin niin sanottuihin suursotarikoksiin katsottiin kuuluviksi ”1. hyökkäyssodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen, 2. kansainvälisten sopimusten ja vakuutusten vastaisen sodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käyminen sekä 3. osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan tai salaliittoon edellä yksilöityjen rikosten suorittamiseksi”. Sotarikoksia taas olivat teot, joihin sisältyi sodan lakien tai tapojen rikkominen.
Kreml halusi vihdoin saada myös suomalaiset liikkeelle. Pravdan viitattua uhkaavassa sävyssä sotasyyllisyysasiaan Moskovassa käymässä ollut Ždanov lähetti 8. elokuuta sijaiselleen Grigori Savonenkoville ohjeet, joissa hän mainitsi keskustelleensa ”täällä” (ilmeisesti Stalinin kanssa) yksityiskohtaisesti Suomen sotasyyllisyyskysymykseen liittyvistä vaikeuksista. Koska ratkaisu suuressa määrin riippui Paasikivestä, Savonenkovin olisi nyt mentävä pääministerin puheille.
Savonenkov täytti tehtävän saamatta kuitenkaan juridisiin argumentteihin vedonneelta Paasikiveltä mitään lupauksia. Aikaisempaa suuntausta edustaneet henkilöt voitaisiin ainoastaan siirtää syrjään politiikan johdosta. Viitaten Ståhlbergin lausuntoon sekä omaan kokemukseensa oikeustieteen professorina pääministeri tähdensi hyvin tietävänsä, ettei ollut sellaista lakia, johon nojautuen sotasyylliset saataisiin edesvastuuseen. Savonenkovin huomautuksen, että siinä tapauksessa tuollainen laki pitäisi säätää, Paasikivi kiersi. Asiaa tosin edelleen harkittaisiin, mutta jollei ratkaisua löytynyt, hallitus eroaisi. Kenraali päättää raporttinsa:
”Koko keskustelun kulusta minulle kävi selväksi, että Paasikivi itse ei halua radikaalisti ratkaista tätä kysymystä. Neuvottelun alussa Paasikivi oli iloinen ja hyväntuulinen. Esittäessäni hänelle Teidän tuntemianne näkökohtia Paasikivi alkoi tehdä muistiinpanoja näyttäen hyvin keskittyneeltä. Keskustelun lopulla hän alkoi osoittaa selvää hermostuneisuutta, elehti vilkkaasti jne.”
Vielä samana iltana pidetyssä hallituksen epävirallisessa istunnossa Paasikivi kertoi Savonenkovin terveiset ja vastauksensa niihin. Kunniansa kuullut Kekkonen raportoi seuraavana päivänä vaimolleen:
”Ukko rähjäsi eilen niin, että aioin jo ilmoittaa eroavani. Hänen luonaan oli Savonenkov ja vaati erikoislakia. Ukko paasasi, että minun ehdotukseni on vastoin oikeusperiaatteita. Laittakoon toisen, joka ei sitä ole, ja on valvontakomissioonin mieleinen. Minä olin haleta kiukusta, kun ukko antoi ymmärtää, että minä tässä ajan tuhoisaa suunnitelmaa”.
Mielensä purettuaan pääministeri kaikesta huolimatta tunnusti, ettei hän omasta puolestaan vielä ollut ratkaissut kantaansa. Asiaa täytyi edelleen harkita. Mikäli erikoislain tielle mentäisiin, pohjaksi olisi otettava välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkinta. Viivytystaktiikkaan Paasikiveä rohkaisi Mannerheimin 7. elokuuta esittämä samansuuntainen mielipide. Ministeri Yrjö Leinolta saamansa informaation välityksellä valvontakomissio pysyi seuraavien päivien kuluessa tarkoin selvillä asian käsittelystä Suomen hallituksessa. Samalla saatiin varmistus siitä, että pääministeri oli oikeassa muodossa välittänyt perille Savonenkovin viestin.
Hallituksen piirissä Paasikiven vastapooliksi tässä asiassa nousi nyt ymmärrettävistä syistä Kekkonen. Ratkaisulla oli hänen mielestään kiire, eikä sitä voitu pääministerin suosittamalla tavalla enää lykätä. Erikoislain tielle täytyi lähteä, mutta sen perustelu välirauhansopimuksen 13. artiklalla tuli torjua. Syytä viimeksi mainittuun kannanottoon Kekkonen ei maininnut, mutta todennäköisesti hän ounasteli venäläisten pitävän tällaista vetoamista mielenosoituksellisena. Käyty keskustelu osoitti takautuvaa erikoislakia ajavan oikeusministerin saavan vähitellen kannatusta, vaikka hän Paasikiven vastarinnan vuoksi ei vielä saanutkaan ajetuksi läpi periaatepäätöstä asiassa.
Vaatiessaan hallitukselta nopeita toimia Kekkonen oli nähtävästi tietoinen SKP:n puoluetoimikunnan 1. elokuuta tekemästä päätöksestä aloittaa painostus mittavan joukkoliikkeen muodossa. Jo iltakoulun jälkeisenä päivänä (9.8.) maan eri puolilla järjestettiin laajoja mielenosoituksia. Helsingissä kokoontui Senaatintorille kansannousun tunnelmia tavoitellen arviolta 10 000 mielenosoittajaa vaatimaan sotasyyllisten vangitsemista ja heidän omaisuutensa takavarikointia. Senaatintorin kokous lähetti Paasikiven luokse ”kansan” nimissä esiintyvän ja yleislakolla uhanneen delegaation, jolle pääministeri piti tiukkasanaisen puhuttelun:
”Heidän käyntinsä ja puheensa teki minuun ikävän vaikutuksen. Minä en tunnusta muuta Suomen kansan edustajaa kuin eduskunnan. Ainoastaan sen ’vaatimukset’ otan huomioon. Sanoin, että jos Suomen kansa lausuisi tästä asiasta mielipiteensä, niin enemmistö puhuisi toista kuin he. Lisäsin, että hallitus harkitsee asiaa ja yhdessä eduskunnan kanssa ratkaisee sen siten kuin katsoo kansan edun vaativan.”
Päästyään eroon torikokouslähetystöstä Paasikivi joutui jatkamaan sotasyyllisyyskiistan käsittelyä hallituksen iltakoulussa. Hänen aloitteestaan oikeuskansleri Toivo Tarjanne oli laatinut luonnoksen laiksi ”valtakunnalle erityisen turmiollisen virkatoiminnan rankaisemisesta”. Tämän ehdotuksen, joka tähtäsi kompromissiin uuden tilanteen vaatimusten ja Paasikiven aikaisemmin antamien lupausten välillä, pääministeri heitti nyt vaakakuppiin Kekkosen pitemmälle menevän luonnoksen vastapainoksi.
Kekkonen torjui uuden luonnoksen suoralta kädeltä. Näin ylimalkaisella pohjalla liikuttaessa mikä tahansa hallitus pystyisi halutessaan saattamaan edeltäjänsä edesvastuuseen. Poliittista elämää ei voitu näin kriminalisoida. Siksi lain vaikutus oli selkeästi rajattava vain jatkosotaan. Tunteiden kuumetessa jo ennestään ärtynyt Paasikivi uhkasi toistuvasti erota virastaan. Nyt oli Kekkosen vuoro tarjota kompromissia. Jos hallitus hyväksyisi käsittelyn perustaksi hänen luonnoksensa, sitä voitaisiin vielä muotoilla ja ottaa huomioon Paasikiven tärkeänä pitämä välirauhansopimuksen 13. artikla. Useissa puheenvuoroissa todettiin vain ”nykyisen” presidentin ja hallituksen arvovallan riittävän asian menestykselliseen hoitamiseen eduskunnassa. Ministeristön hajotessa kaikki menisi sekaisin. Torikokousten vaatimuksiin syytettyjen vangitsemisesta ei suostuttaisi.
Ulospääsytietä etsiessään Paasikivi kääntyi nyt Hornborgin komiteaan kuuluneen, kommunisteihin lukeutuvan tuomari Eino Pekkalan puoleen, joka aikaisemmin oli pitänyt mahdollisena sotasyyllisyysasian ratkaisua voimassa olevan lainsäädännön puitteissa. Pekkalan kanta oli kuitenkin edellisviikkoina muuttunut, ja 12. elokuuta antamassaan lausunnossa hän päätyi samalle kannalle kuin oikeuskansleri Tarjanne. Voimassa olevien lakien mukaan erityinen tuomioistuinkaan tuskin pystyisi tuomitsemaan ketään sotasyyllistä, vaan täytyi säätää uusi laki liittoutuneiden vastikään tulkitseman sotasyyllisyyskäsitteen mukaisesti.
Raportoidessaan Pekkalan lausunnosta Mannerheimille Paasikivi oli jo epätoivon partaalla:
”Sanoin olevani hirmuisen vaikeassa asemassa. En tiedä mitä tehdä. Voin pitää kiinni kannastani ja sitten erota, mutta minua arveluttaa sen poliittiset seuraukset.
Sanoin myös, että kun olen julkisesti esittänyt kantani, että voimassa olevia lakeja noudatetaan, niin katson, että olen antanut sanani ja että jos siitä luovun, olen rikkonut sanani.”
Mannerheim oli samaa mieltä ”hirvittävästä” (förfärlig) tilanteesta. Jos pääministeri lähtisi, hän, presidentti, eroaisi myös. Kannattaisiko sittenkin kokonaan torjua venäläisten vaatimukset Suomen lakeihin vedoten? Tarttumatta ajatukseen Paasikivi ilmoitti hallituksen keskustelevan seuraavana päivänä eduskuntaryhmien johtajien kanssa. Tilanne oli näin pääministerin osalta kypsynyt ratkaisuun, joka tapahtui 12. elokuuta pidetyssä hallituksen iltakoulussa. Viitattuaan Eino Pekkalan lausuntoon, välirauhansopimuksen 13. artiklan neuvostoliittolaiseen tulkintaan ja suurvaltojen Lontoon sopimukseen hän antoi ymmärtää tarkistaneensa kantansa aikaisemmin mahdottomana pitämäänsä takautuvaan erikoislakiin nähden.
Periaatteellinen kanta lakiin ja sen sisältöön nähden oli nyt lyöty hallituksessa lukkoon. Edessä oli 5/6 enemmistön varmistaminen eduskunnassa sekä vastahakoisen presidentin taivuttaminen esityksen antamiseen. Puhemiehille ja ryhmien puheenjohtajille järjestetyssä informaatiotilaisuudessa läsnä olleiden Enckellin ja Kekkosen tukemana pääministeri ilmoitti hallituksensa eroavan, mikäli eduskuntaryhmät eivät suostuisi tukemaan lakiesitystä. Uhkavaatimuksen esittämistä oli ehdottanut Kekkonen.
Sotasyyllisyyslaki
Presidentinesittelyssä 16. elokuuta 1945 esittelijänä toiminut oikeusministeriön kansliapäällikkö Reino Kuuskoski liitti pöytäkirjaan juridisesti perustellun eriävän mielipiteen, minkä jälkeen Mannerheim ilmoitti tarvitsevansa asian harkitsemiseen lisäaikaa, jonka hän käytti muun muassa Kultarannassa käytyihin neuvotteluihin Paasikiven, Korkeimman oikeuden presidentin N. Hj. Neoviuksen sekä Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Urho Castrénin kanssa. Muutaman päivän viivytyksen jälkeen valtion päämies taipui vihdoin lakiesityksen antamiseen 21. elokuuta pidetyssä presidentin esittelyssä. ”Vähentääkseen hiukan säädöksen vastenmielisyyttä” hän teki siihen kuitenkin Paasikiven suostumuksella varsin oleellisia muutoksia; syyte voitaisiin nostaa vain hallituksen jäseniä vastaan, vankeus säädettiin kuritushuoneen rinnalle vaihtoehtoiseksi rangaistukseksi ja syytteeseen liitettiin presidentille kuuluvaa armahdusoikeutta koskeva lausuma.
Lain ensimmäinen pykälä hahmoutui siten seuraavaan muotoon:
”Joka hallituksessa ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen liittymiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa taikka Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi kuritushuoneeseen määräajaksi tai elinkaudeksi taikka vankeuteen.”
Oikeusministerin Kekkosen silloista radikalismia osoitti hänen halunsa ulottaa lain vaikutus yli hallituspiirien aina kansanedustajatasolle saakka. Syyttäjän tehtävän Kekkonen oli valmis uskomaan ”poliittiselle henkilölle”, jollaiseksi hän suositteli kommunistien Eino Pekkalaa. Presidentti Mannerheim muutti kuitenkin ”kansantuomioistuimeksi” luonnehtimaansa Kekkosen alkuperäistä ehdotusta oikeuden kokoonpanosta siten, että puheenjohtajaksi tulevan Korkeimman oikeuden presidentin lisäksi siihen kuuluisivat Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan valitsema edustaja sekä kaksitoista eduskunnan suhteellisilla vaaleilla valitsemaa jäsentä varamiehineen. Näin myös tapahtui. Lopulliseen presidentinesittelyyn 21. elokuuta Kekkonen ei ulkomaanmatkan vuoksi osallistunut. Opetusministeri Johan Helon ja muiden kommunistiministerien vastaväitteet sivuuttaen Mannerheim vahvisti lakiesityksen haluamassaan muodossa.
Presidentinesittelyn päätyttyä Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino kiirehtivät Ždanovin luokse ilmaisemaan tyytymättömyytensä Mannerheimin aikaansaamista ”huononnuksista”. SKDL:n tarkoituksena oli oikaista ne eduskuntakäsittelyn yhteydessä, mutta tähän sen parlamentaarinen voima ei yksinään riittänyt. Tarvittaessa lakiesityksen korjaamista pyrittäisiin vauhdittamaan yleislakolla. Ongelmana kuitenkin oli, että viimeksi mainittu yritys saattoi rikkoa sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kanssa keväällä muodostetun ”blokin”.
Ždanov ryhtyi nyt opastamaan ”ystäviä” katsomaan asioita laajasta perspektiivistä. Keskeisenä täytyi pitää, että hallitus oli hyväksynyt lain pääsotarikollisten tuomitsemisesta. Paasikiven (oikeasti Mannerheimin) tekemillä muutoksilla ei ollut sanottavaa merkitystä. Tärkeätä ei ollut ainoastaan porvariston lyöminen vaan myös sen saaminen ”palvelemaan meitä”. Siksi Suomessa oli erityisen tärkeää, että porvaristo omin käsin rankaisi sotasyylliset. ”Paasikivi kiukuttelee havaitessaan, että hänet pannaan tuomitsemaan omat ystävänsä.” Kiittäen toveri Ždanovia neuvoista Kuusinen ja Leino vakuuttivat ryhtyvänsä heti toimenpiteisiin blokin lujittamiseksi.
Paasikiven pulssin Ždanov mittasi turhia viivyttelemättä kutsumalla hänet presidentin esittelyä seuranneena päivänä puheilleen. Ždanov ilmoitti lukeneensa käännöksenä lakiesityksen, joka ei vastannut Savonenkovin ja hänen antamiaan neuvoja. Loppuvaiheessa sitä oli vielä huomattavasti lievennetty. Pitivätkö suomalaiset parempana antaa hankkeen ajautua konfliktiin? Siinä tapauksessa asia voitiin ottaa heiltä kokonaan pois, mikä merkitsi poliittista skandaalia. Pantakoon merkille, että näytettyään ensin kommunisteille vihreätä valoa ja varmistettuaan niin muodoin minimituloksen Ždanov silti näinkin jyrkästi painosti Paasikiveä Neuvostoliiton kannalta mieluisamman lakiesityksen aikaansaamiseksi.
Paasikiven korostettua suomalaisten juridisia vaikeuksia Ždanov huomautti, ettei varhaisemmassa lainsäädännössä ollut voitu ottaa huomioon nyt muuttuneita oloja. Prosessista ei saanut tulla komediaa tai farssia. Rangaistaviin kuului Rytin, Tannerin, Rangellin ja Linkomiehen lisäksi myös Kivimäki, joka oli ollut tärkeällä paikalla ja vaikuttavassa asemassa. Paasikiven edelleen ihmetellessä, mikä teki asiasta Neuvostoliitolle niin tärkeän, Ždanov selitti entisten johtajien tuomitsemisen osoittavan Suomen kansan kokonaan luopuneen vanhasta politiikasta ja haluavan astua uudelle tielle. Pääministerin epäilyksiin marttyyrien luomisesta kenraalieversti ei uskonut. Kun kerran ”pienet” sotarikolliset tuomittiin, ei ratkaisevat päätökset tehneitä ”suuria” voitu jättää rankaisematta.
Päiväkirjassaan Paasikivi tuskitteli: ”Keskustelu Ždanovin ja muiden venäläisten kanssa on niin vaikeaa sen tähden, että ei voi sanoa totuutta: Että Neuvostoliitto itse vuonna 1939 hyökkäsi meidän päällemme ja yhdessä natsiSaksan kanssa Puolan päälle, jonka jakoi Saksan kanssa.”
Eduskuntakäsittelyn alettua Paasikivi ja Kekkonen seurasivat tarkoin asian kulkua ja osallistuivat aktiivisesti keskusteluihin täysistunnoissa ja perustuslakivaliokunnassa. Elokuun 23. päivänä 1945 tapahtuneeseen, neljä tuntia kestäneeseen lähetekeskusteluun tosin kumpikaan ei puuttunut katsoen hallituksen kannan tulleen esitetyksi eduskuntaryhmille kyllin selvästi jo etukäteen. Näin siitäkin huolimatta, että puheenvuoronkäyttäjien enemmistö arvosteli ankarin sanoin lain taannehtivuutta ja sitä perustuslainvastaisuutta, joka sisältyi satunnaisen tuomioistuimen asettamiseen. Kysyttiin myös, miksi hallitus ei halunnut tai rohjennut jakaa Hornborgin komitean mietintöä eduskunnan jäsenille, jotka joutuivat tekemään päätöksensä riittämättömän aineiston varassa vain hallituksen auktoriteettiin luottaen.
Perustuslakivaliokunnan ottaessa asian käsiteltäväkseen 25. elokuuta Paasikivi saapui kokoukseen ja käytti ensimmäisen puheenvuoron, jossa hän toisti jo aikaisemmin eduskuntaryhmille esitettyjen näkökohtien mukaisesti hallituksen perustelut ja hankkeen yleisen poliittisen taustan. Samalla hän luonnollisesti vetosi voimakkaasti lakiesityksen hyväksymisen puolesta. Ždanoville Kuusinen raportoi myöhemmin olevansa tyytyväinen Paasikiven esiintymiseen, etenkin kun tämä ei ollut ryhtynyt vastustamaan SKDL:n muutosehdotuksia, joista hän oli tietoinen.
Perustuslakivaliokunnan 4. syyskuuta valmistunut mietintö nojautui pitkälti Korkeimman oikeuden lausuntoon. Lontoon sopimus koski siis vain akselivaltojen johtoa, eikä sitä voitu sellaisenaan soveltaa Suomen sodanaikaisiin päättäjiin. Juridiikkaan pohjautuvista jyrkistä lausunnoistaan huolimatta valiokunta päätyi kuitenkin johtopäätökseen, ettei se voinut asettua vastustamaan lain hyväksymistä, ”koska hallitus tiesi parhaiten ne syyt, joiden takia laki oli välttämätön”.
Loppuponnesta huolimatta Ždanov ei pystynyt salaamaan levottomuuttaan valiokunnan mietinnöstä. Valvontakomission päämajaan Hotelli Torniin 5. syyskuuta kutsuttu Paasikivi joutui ankaraan, toista tuntia kestäneeseen ripitykseen. Toistaen aikaisemmat varoituksensa valvontakomission puheenjohtaja teki selväksi, ettei Suomen Korkein oikeus voinut yksipuolisesti tulkita liittoutuneiden suurvaltojen tekemää sopimusta ja ihmetteli, ettei tällaista tulkintaa pyydetty häneltä, Ždanovilta, joka edusti liittoutuneita Suomessa. Hän syytti Paasikiveä liittoutuneiden hyväksymien oikeusperiaatteiden arvostelemisesta, Rytin puolustamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vaarantamisesta. ”Korkeimman oikeuden kanta loppuun saakka ajateltuna vie siihen, että ainoastaan kolmas sota … kykenee ratkaisemaan Suomen ja Neuvostoliiton välit.”
Mahdollisimman järeätä kieltä käyttäen valvontakomission kanta oli nyt toimitettu Suomen hallituksen tietoon. Puhuttelusta ei silti puuttunut vetoaviakaan sävyjä. Ždanov jopa luonnehti sotasyyllisyysasiaa ainoaksi esteeksi Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden tiellä. Nyt oli luotava uusi politiikka, joka kestäisi vuosisatoja. Siksi ajankohta oli poikkeuksellisen vastuunalainen. Niinpä hän varoitti Paasikiveä kehottaen häntä antamaan eduskunnalle tarvittavat selvitykset ja torjumaan välirauhansopimusta koskevat vääristelyt, tulivatpa ne sitten miltä suunnalta tahansa.
Lakiesityksen ensimmäisen käsittelyn päätyttyä eduskunnassa Ždanov sähkötti Stalinille ja Molotoville ”suurella vaivalla ja meidän taholtamme tulevalla painostuksella” edistyvästä sotasyyllisyysasiasta. ”Taantumuksellisen” Korkeimman oikeuden lausunnon jälkeen täytyi kuitenkin pitää epävarmana, saataisiinko lain taakse tarvittava 5/6 enemmistö kansanedustajista. Siksi välirauhansopimuksen 13. artiklaa vääristeleviä tulkintoja ei saisi jättää vaille vastausta.
Lakiesityksen kolmas ja lopullinen käsittely tapahtui eduskunnassa 11. syyskuuta. Sitä ennen lakiesitys oli kulkenut normaalin taipaleensa suuren valiokunnan ja toisen käsittelyn kautta, joissa kummassakaan ei yllätyksiä enää tapahtunut perustuslakivaliokunnan mietinnön mennessä lävitse. Varmuuden vuoksi Paasikivi ja Kekkonen silti paimensivat läsnäolollaan asian käsittelyä – myös suuressa valiokunnassa – joutumatta kuitenkaan käyttämään puheenvuoroa. Paasikivi avasi kolmannen käsittelyn eduskunnassa toistamalla hallituksen kannan mutta puuttumatta enää sen yksityiskohtaisiin perusteluihin. Vielä nytkin kuultiin eräitä vastustavia ääniä, mutta lopulta eduskunta hyväksyi lakiesityksen vakuuttavin äänestysnumeroin 129–12 (poissa 10). Tarvittavan 5/6 enemmistön varmisti 48 kansanedustajan pidättyminen äänestyksestä. Kokoomuksen Arvo Salmisen mielestä näin tarjoutui tilaisuus sanoutua irti ratkaisusta aiheuttamatta silti kansakunnalle seurauksia, joista ei voitu vastata. Äänestämättä jättäneistä huomattava osa olikin kokoomuslaisia.
Sotasyyllisyysoikeus
Vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain vahvistamisesta valtioneuvosto asetti 13. syyskuuta oikeusneuvos Onni Petäyksen johtaman tutkijakunnan, joka sai tehtäväkseen selvittää ”ketkä ovat ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941… tai estäneet rauhan aikaansaamista”. Jo ennen virallista tehtävänantoa Petäys sai kutsun 11. syyskuuta Paasikiven puhutteluun. Pääministerin mukaan maan elintärkeät edut vaativat vakavan tutkimuksen ja tuomion. Rauhanneuvottelut ja niiden tulos olivat sotasyyllisyyskysymyksen onnellisen ja tyydyttävän ratkaisun varassa. Siihen saakka valtakunta pysyisi ”kvasiokkupeerattuna maana”, mutta liittoutuneet halusivat lähteä pois ja jättää Suomen itse hoitamaan asioitaan.
Käytännössä Petäyksen tutkijakunnan työtä seurasi ja johti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka myös asetti ajalliseksi takarajaksi lokakuun puolivälin. Hankkeella oli kiire, koska sotasyyllisyyslain mukaisen syyteoikeuden oli määrä raueta jo vuoden 1945 lopussa. Kekkonen määritteli Petäykselle myös kuulustelujen ensisijaisen kohteen. Sen muodostaisivat ”siviilijohtajat”, joista hän nimenomaisesti mainitsi Rytin, Rangellin, Linkomiehen, Ramsayn, Tannerin ja Kivimäen. Ramsayta lukuun ottamatta kyseessä oli siis Ždanovin ja Hertta Kuusisen jo aikaisemmin nimeämä ”sotasyyllisten” viisikko. Nuoren ja tarmokkaan oikeusministerin huolehtiessa tutkinnan ohjauksesta ja valvonnasta iäkäs pääministeri jäi tässä vaiheessa jossakin määrin syrjään.
Lokakuun 24. päivänä 1945 valmistui Petäyksen tutkijakunnan lopullinen lausunto, jossa syytettäviksi olivat valikoituneet Risto Ryti, J. W. (Jukka) Rangell, Edwin Linkomies, Väinö Tanner, Henrik Ramsay, Antti Kukkonen, Tyko Reinikka ja T. M. Kivimäki. Ongelmallisinta muodollisten syyteperusteiden löytäminen oli – virkamiesasemassa olleen Kivimäen (Berliinin suurlähettiläs) ohella – Tannerin kohdalla, koska viimeksi mainittu oli vuonna 1941 tullut hallitukseen vasta jatkosodan puhkeamisen jälkeen ja vuonna 1944 vastustanut Ribbentrop-sopimusta. Pelastusrenkaanaan tutkijakunta tarttui nyt Tannerin jäsenyyteen Rangellin ja Linkomiehen jatkosodan aikaisten hallitusten ulkoasiainvaliokunnassa.
Keinovalinnasta oli kuitenkin seurauksena myös Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan joutuminen syytettyjen joukkoon, koska hekin toissijaisista rooleistaan huolimatta olivat joka tapauksessa kuuluneet ulkoasiainvaliokuntaan. Toisin sanoen Tannerin vetäminen mukaan oli tutkijakunnalle tärkeämpää kuin sisärenkaaseen kuulumattomien sulkeminen sotasyyllisyysprosessin ulkopuolelle. Tulokseen päästiin vajaata viikkoa myöhemmin, 6. marraskuuta 1945, jolloin valtioneuvosto päätti yksimielisesti nostaa syytteet kaikkia tutkijakunnan mainitsemia kahdeksaa henkilöä vastaan.
Sotasyyllisyysoikeus kokoontui Säätytalossa 15. marraskuuta Korkeimman oikeuden presidentin N. Hj. Neoviuksen toimiessa puheenjohtajana sekä oikeuskansleri Toivo Tarjanteen syyttäjänä. Lain perusteella tuomioistuimen itseoikeutetuiksi jäseniksi tulivat puheenjohtajan ohella Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén sekä Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan valitsemana edustajana valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori Kaarlo Kaira.
Eduskunnan täytettävissä olleet 12 paikkaa tuomioistuimessa jaettiin siten, että kolme suurta hallituspuoluetta saivat kolme paikkaa kukin sekä kokoomus, RKP ja edistyspuolue kukin yhden. Valituksi tulivat SDP:sta luennoitsija Otto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala ja lakit. kand. Kaarlo af Heurlin, SKDL:sta lakit. kand. Eino Pekkala, kirvesmies Aaro Uusitalo ja toimittaja Hertta Kuusinen sekä maalaisliitosta varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppula ja kunnallisneuvos Anselm Alestalo. Kokoomuksesta oikeuden jäseneksi tuli varatuomari Arno Tuurna, RKP:sta rehtori Tor Therman ja edistyspuolueesta kunnallispormestari Heikki Kannisto.
Suunnitelman mukaisesti käynnistyneen sotasyyllisyysprosessin kaksi ensimmäistä päivää kuluivat syyttäjänä toimineen oikeuskansleri Toivo Tarjanteen oikeudelle esittämän materiaalin sekä kuulustelupöytäkirjojen lukemiseen. Seuraavana päivänä eli 17. marraskuuta oli määrä tehdä oikeuden välipäätös. Hallitus kuuli kuitenkin jo 16. marraskuuta tuomioistuimen välipäätöstä koskevista aikeista siinä muodossa, että kaikki syytetyt oli tarkoitus vapauttaa. Valvontakomission reaktiosta huolestuneet Paasikivi ja Kekkonen kutsuivat vielä samana iltana joukon ministereitä Smolnaan neuvottelemaan tilanteesta. Paikalle saapui myös tuomioistuimen jäsen, Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén. Hänen kohdallaan pääministerin taivutteluyritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi Castrénin pitäessä kiinni oikeudellisista näkökohdista ja kieltäytyessä ymmärtämästä hallituksen vaikeuksia.
Kesken neuvottelujen kenraalieversti Ždanov ilmoitti haluavansa tavata viipymättä oikeusministeri Kekkosen. Kutsun, joka pohjautui kommunisteilta saatuihin tietoihin, tarkoituksena oli estää syytettyjen vapauttaminen, koska tuomioistuimen välipäätös merkitsisi mielenosoitusta Neuvostoliittoa vastaan. Poistuttuaan Tornista puolen yön jälkeen Kekkonen informoi vielä puhelimitse Paasikivä. Tällöin sovittiin, että oikeusministeri kävisi varhain seuraavana aamuna sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtajan luona ja kertoisi tälle Ždanovin esittämistä uhkauksista.
Tuloksiin ei päästy, vaan marraskuun 17. päivänä oikeus päätti siirtää asian käsittelyä kolmella viikolla, jotta syytetyille jäisi aikaa tutustua syyttäjän esittämään aineistoon. Samassa yhteydessä tehdyllä välipäätöksellä syytetyt Tanner, Kivimäki, Kukkonen ja Reinikka päästettiin vapaalle jalalle. Vastaava pyyntö hylättiin yhden äänen enemmistöllä Rytin, Rangellin, Linkomiehen ja Ramsayn kohdalta. Oikeuden puheenjohtaja, Korkeimman oikeuden presidentti N. Hj. Neovius äänesti kaikkien syytettyjen vapaalle jalalle laskemisen puolesta.
Nyt oli Paasikiven vuoro joutua ”erittäin pahalla päällä” olleen Ždanovin höykytettäväksi. Toistaen Kekkoselle esittämänsä uhkaukset kenraalieversti asetti sanansa tällä kertaa vieläkin terävämmin. Suomi oli sylkenyt vasten Neuvostoliiton kasvoja ja tuhonnut puolet kuluneen vuoden aikana saavutetuista tuloksista. Kyseessä oli ”suuri skandaali”. Tuomioistuimen annettiin vapauttaa syytetyt, jotka hallitus itse oli muutamaa päivää aikaisemmin vanginnut. Maan poliittisen johdon kärsimä arvovaltatappio oli siis selvä. Vakuuttaen olevansa vapauttamisen vuoksi ”tyytymätön ja suruissaan” Paasikivi myönsi ”puolittaisen skandaalin” mutta korosti samalla tuomioistuimen riippumattomuutta, minkä vuoksi sille ei voitu antaa käskyjä.
Kenraalieversti ilmaisikin nyt pääministerille katuvansa sotasyyllisyyskysymyksen jättämistä suomalaisten käsiin. Välirauhansopimuksen 13. artikla edellytti hallituksen ja valvontakomission yhteistyötä asian hoidossa. Paasikiven kabinetin vetäytyminen oikeuden selän taakse merkitsi yhteistyövelvoitteen kiertämistä. Säätytalon ilmapiiri kokonaisuudessaankin muistutti Ždanovin mielestä enemmän klubia kuin oikeussalia. Syytetyt, joita oikeus puhutteli heidän entisillä virkanimillään (esimerkiksi Rytiä Herra Presidentiksi), saivat saapuessaan ja poistuessaan tilaisuuden keskustella yleisön kanssa. Paasikivi ei kieltänyt viimeksi mainitun huomautuksen oikeutusta, mutta piti kuitenkin varmana, että ”suurin osa” syytetyistä tuomittaisiin.
Todettakoon kuitenkin, että Ždanov oli selvästi saanut ohjeet hoitaa asian Suomessa, eikä hän Stalinille lähettämissään viesteissä edes viitannut prosessin siirtämiseen pois Suomesta. Sen sijaan hän piti välttämättömänä, että Suomen hallitus kiristäisi otettaan tiukentamalla sensuuria. Ehdottomat takeet ”meille hyväksyttävien tuomioiden” langettamisesta tietysti puuttuivat, mutta sen varmempana ei liioin voitu pitää oikeuden epäonnistumista. Paljon riippui ”demokraattisten voimien” aktivoitumisesta oikeussalin ulkopuolella.
Ennen oikeudenkäynnin 10. joulukuuta alkavaa uutta vaihetta tehtäväänsä alun perin äärimmäisen vastahakoisesti suhtautunut sotasyyllisyysoikeuden puheenjohtaja N. Hj. Neovius esitti eronpyyntönsä Korkeimman oikeuden presidentin virasta ja samalla tietysti myös johtamastaan erikoistuomioistuimesta. Paasikivi kutsui tämän jälkeen puheilleen Urho Castrénin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä seuraajaksi pitäen tehtävää itselleen sopimattomana. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri sai tietää Korkeimman oikeuden jäsenten enemmistön suositelleen uudeksi presidentiksi oikeusneuvos Oskar Mölleriä vähemmistön kannattaessa virkaiässä vanhempaa oikeusneuvos Axel Gyllingiä (Edvard Gyllingin veljeä). Paasikiven hyväksyttyä Möllerin hallitus teki asiasta (omaa, nimeltä mainitsematonta ehdokastaan kannattanutta Heloa lukuun ottamatta) yksimielisen päätöksen. Pääministeri Paasikiveltä ja oikeusministeri Kekkoselta uusi puheenjohtaja sai evästyksekseen ohjeen huolehtia siitä, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnin saanut antaa levitä syytekohtien ulkopuolelle. Järjestystä Säätytalossa tuli muutenkin tiukentaa.
Neljän syytetyn vangitseminen tuli jälleen ajankohtaiseksi kun oikeus kokoontui 21. joulukuuta. Oikeuden istunnossa Hertta Kuusinen esiintyi useita kertoja tarmokkaasti ”toveri Ždanovin ohjeiden hengessä” vaatien kaikkien syytettyjen vangitsemista. Maalaisliittolaisten tuomarien Alestalon ja Riikosen suostuttua kannattamaan Tannerin vangitsemista tuomioistuin saatiin tekemään tällainen välipäätös. Hieman pienemmällä enemmistöllä vangittiin Kivimäki ja Reinikka. Kukkonen jäi edelleen vapaalle jalalle. Hertta Kuusinen vaati sen jälkeen istunnon keskeyttämistä kahdeksi tunniksi tavatakseen pääministerin ja selvittääkseen, aiheuttaisiko näin muotoutuva välipäätös konfliktin valvontakomission kanssa.
Paasikivi ei kuitenkaan uskonut syntyvän mitään selkkausta valvontakomission kanssa. Kuusinen kiirehti silti Ždanovin luo saaden kenraalieverstiltä luvan siihen, että ”mitättömänä tapauksena” pidettävä Kukkonen sai jäädä edelleen vapaalle jalalle. Nyt voitiin välipäätös kolmen syytetyn vangitsemisesta lyödä lukkoon. Samalla keskeytettiin oikeuden istunnot lähestyvien pyhien ajaksi 9. tammikuuta 1946 saakka.
Paasikivi oli saanut hengähdystauon, jota täydensi eduskunnan monivaiheisen rimpuilun jälkeen samana päivänä suurella enemmistöllä tekemä päätös tärkeänä pidetyn tasavallan suojelulain jatkamisesta. Ennen joulun tuloa pääministeri onnistui vielä oikeusministerin tukemana torjumaan valvontakomission vaatimuksen syytettyjen ”liian mukavina” pidettyjen vankilaolojen kiristämisestä. ”Tämä oli minun jouluaattotyöni. …”Kaksi viime kuukautta on ollut todellinen helvetti minulle. Kuinka kauan minä jaksan tätä jatkaa?”
Sotasyyllisyysoikeuden valmistellessa tuomioita Paasikivi kutsui 14. helmikuuta 1946 Kekkosen pyynnöstä luokseen tuomioistuimen maalaisliittolaiset jäsenet Anselm Alestalon ja Lauri Riikosen, joiden tiedettiin olevan vaa’ankieliasemassa ryhdyttäessä äänestämään. Pääministeri korosti heille, että 13. artikla oli pantava täytäntöön liittoutuneiden haluamassa muodossa, ja että asian hoitamisella oli suuri poliittinen merkitys. Puhuttelu tehosi sikäli, että maalaisliittolaiset olivat nyt valmiita kannattamaan vankeustuomioita, kun taas lähes kaikki SDP:n, kokoomuksen ja edistyksen nimeämät oikeuden jäsenet kannattivat syytteiden hylkäämistä. Toista ääripäätä rangaistusasteikossa edustivat tietenkin SKDL:n tuomarit.
Seuraavana päivänä (15.2.) Paasikiveä tapaamaan saapuivat oikeuden puheenjohtaja Oskar Möller ja juristijäsen Urho Castrén. Pääministeri sai heiltä kuulla, että oikeus oli luopunut kuritushuonetuomioista ja tyytyisi – raskauttavien asianhaarojen puuttuessa – vankeusrangaistuksiin. Siten Ryti saisi 8, Rangell 5, Tanner 3,5, Linkomies 3, Ramsay 2,5, Kukkonen 2 ja Reinikka 2 vuotta vankeutta. Kivimäki oli määrä vapauttaa. Vaikka rangaistukset Paasikiven mielestä olivat kovia, hän epäili venäläisten odottavan vielä kovempia rangaistuksia ja katsoi, että myös Kivimäki olisi syytä tuomita.
Lauantaina 16. helmikuuta pitämässään istunnossa oikeus päätti edellä mainituista tuomioista, jotka oli määrä julistaa seuraavana maanantaina (18.2.) tapahtuvassa viimeisessä istunnossa. Sitä ennen Paasikivi sai kuitenkin havaita olleensa ennakkoaavistuksineen oikeassa. Otaksuen Kekkoselta vielä 14. helmikuuta saamiensa ennakkotietojen pohjalla lopullisen ratkaisun tapahtuvan vasta myöhemmin Savonenkov oli lähtenyt viettämään viikonloppua Porkkalan varuskuntaan. Siellä hänet tavoitti oikeuden kommunistijäsenten viesti tuomioiden julistamisesta heti maanantaina. Tuohtunut kenraaliluutnantti kiirehti saman tien takaisin Helsinkiin ja pyrki vielä myöhään illalla pääministerin puheille. Jo vuoteeseen käynyt Paasikivi vetosi kuitenkin huonokuntoisuuteensa ja ajankohdan myöhäisyyteen ja lupasi ottaa Savonenkovin vastaan vasta seuraavana päivänä, sunnuntaina 17. helmikuuta.
Neuvostoliiton korkeimman sodanjohdon (Stalinin) nimissä esiintynyt kenraaliluutnantti moitti tuolloin suorasukaisesti Suomen hallitusta laiminlyönnistä neuvotella tuomioista välirauhansopimuksen 13. artiklan velvoittamalla tavalla valvontakomission kanssa. Komissio katsoi, että Ryti, Tanner, Rangell, Linkomies ja Kivimäki, jotka ”oikeastaan olivat ansainneet kuolemantuomion”, olisi tuomittava 10–5 vuoden rangaistuksiin. Ramsayn, Reinikan ja Kukkosen kohdalla Savonenkov totesi ylimalkaisesti, etteivät heidänkään rangaistuksensa saisi jäädä symbolisiksi, vaan niiden tuli vastata asianomaisten syyllisyyttä. Näissä oloissa tuomioita ei saanut julistaa vielä maanantaina 18. helmikuuta.
Kenraalin poistuttua Paasikivi kutsui puheilleen Kekkosen, Möllerin ja Castrénin selostaen äsken päättynyttä käyntiä ja jättäen tuomioistuimen puheenjohtajalle siitä myös kirjallisen yhteenvedon oikeuden jäsenten tietoon saatettavaksi. Vielä samana iltana pidetyssä hallituksen ylimääräisessä istunnossa Paasikivi jo lähes epätoivoisella tavalla yritti puolustaa tuomioistuimen riippumattomuutta koskevaa kantaansa. Ei ollut enää oikeudenkäyntiä, jos tuomiot määrättiin sivusta. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa:
”Möller laihtuu murehtiessaan niin, että sitä on surkea katsella, ja Castrén voihkii tämän asian takia. Ne miehet ottavat tuomarinvalan täydestä, ja heillä
on juridiset perustelut kannalleen. En jaksa enää. Minä en voi olla mukana tällaisessa. Minulla on myös periaatteita.”
Maanantaina 18. helmikuuta pidetyssä, kaksi minuuttia kestäneessä julkisessa istunnossa sotasyyllisyysoikeus päätti siirtää tuomion julistamisen seuraavaan torstaihin. Suomalaisille alkoi nyt käydä selväksi Ždanovin tarkoittaneen täyttä totta huomauttaessaan edellisen vuoden lopulla, että tuomioista olisi neuvoteltava valvontakomission kanssa. Hallitus oli tulkinnut sen jälkeen jatkuneen hiljaisuuden – nyt erheelliseksi osoittautuneella tavalla – myöntymisen merkiksi. Toisaalta, vaikka Paasikivi joulukuun kokemusten jälkeen olisi odottanutkin valvontakomission haluavan lausua mielipiteensä tuomioista ennen niiden julistamista, hänen kannaltaan ei ollut taktisesti viisasta tehdä aloitetta menemällä tuota mielipidettä kysymään. Pääministerin asema tuomareiden painostamiseen nähden olisi silloin ollut paljon heikompi verrattuna tilanteeseen, jossa hän itsekin oli painostuksen uhri.
Vaikka Savonenkov oli jättänyt vaatimuksensa Paasikivelle ilmoittamatta asiasta etukäteen briteille, Britannian poliittinen edustaja Francis Shepherd halusi myös saattaa kantansa Helsingin hallituksen tietoon. Käydessään maanantaina 18. helmikuuta ulkoministeri Enckellin luona Shepherd esitti ”henkilökohtaisia käsityksiään asiasta, josta oli kuullut”. Hänen mielestään Neuvostoliiton vaatimat 10–5 vuoden tuomiot olivat lieviä, ja suomalaisten pitäisi alistua niihin. Hallituksen iltakoulun kokoontuessa samana päivänä päätettiin toimittaa Shepherdin varoitus tuomioistuimen tietoon. Nyt ei kukaan voisi elättää kuvitelmia sotasyyllisyyskysymyksessä lännestä saatavasta avusta. Paasikivi oli niin ikään kypsynyt tunnustamaan kollegoilleen ongelman poliittisen puolen kulkevan juridiikan edellä. Kysymys keskittyi nyt siihen, taipuuko Suomi vai Neuvostoliitto. Hän suositteli oikeudelle lähetettävää kirjelmää, jossa hallitus ilmaisisi ”syvän huolestuksensa” tilanteesta sekä ”pelkonsa”, ettei valvontakomissio katsoisi 13. artiklan tulleen täytetyksi, mistä aiheutuisi seurauksiltaan laskematon, maalle vaarallinen konflikti.
Kekkosen mielestä hallituksen oli uhattava erollaan, koska muu ei näyttänyt painostuskeinona tehoavan. Vaikka erolla uhkaaminen ei saavuttanutkaan iltakoulussa riittävää kannatusta, Paasikiven muistio oli jo selvä painostustoimi, eikä se, kuten hän itsekin myönsi, jäänyt enää kauaksi selväsanaisesta uhkauksesta. Hallitus joutuisi pääministerin mielestä ilmeisesti joka tapauksessa eroamaan. Hyväksytyn muistiotekstin ja Shepherdin varoituksen Paasikivi ja Enckell toimittivat aamulla 19. helmikuuta Möllerin ja Castrénin tietoon. Molempien juristien kieltäytyessä tinkimästä kannastaan keskustelu muodostui ajoittain ”sangen kiivaaksi”.
Paasikiven taivutellessa Mölleriä ja Castrénia Kekkonen koetti saada oikeuden maalaisliittolaisia jäseniä ankarampien tuomioiden kannalle. Aamulla 20. helmikuuta hän saattoikin raportoida Paasikivelle puoluetoveriensa valmiudesta tarkistaa mielipidettään, mikäli he saisivat valtioneuvostolta selväsanaisen kannanoton, jossa todettaisiin, että 13. artiklan täytäntöönpano edellytti valvontakommission esittämien vaatimusten noudattamista.
Kekkonen ja Paasikivi luonnostelivat nyt yhdessä tekstin, jonka hallitus muutamaa tuntia myöhemmin iltakoulussaan hyväksyi. Vastaan äänesti ainoastaan sosiaalidemokraattien Onni Peltonen. Sotasyyllisyysoikeudelle lähti näin seuraava viesti:
”Helsingissä 20 pnä helmikuuta 1946.
Sotasyyllisyysoikeudelle
Valtioneuvosto on katsonut aiheelliseksi saattaa Sotasyyllisyysoikeuden tietoon valtioneuvoston käsityksenä, että Sotasyyllisyysoikeuden päätöksen syytteessä olevien henkilöiden tuomioiden suhteen tulee toteuttaa perustuslainsäätämisestä määrätyssä järjestyksessä vahvistetun välirauhansopimuksen 13. artiklassa edellytetty yhteistoiminta sotarikoksista syytettävien henkilöiden tuomitsemisesta Liittoutuneiden Valvontakomission esittämällä pohjalla.
Valtioneuvoston puolesta Pääministeri J. K. Paasikivi”
Paasikiven välittämä ministeristön kannanotto tarjosi selkänojan, johon turvautuen monet oikeuden jäsenet saattoivat perustella siirtymisensä entistä ankarampien rangaistusten linjalle. Presidentti Ryti tuomittiin ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja muut syytetyt samasta rikoksesta vankeuteen: Rangell kuudeksi vuodeksi, Linkomies ja Tanner viideksi ja puoleksi vuodeksi, Kivimäki viideksi vuodeksi, Ramsay kahdeksi ja puoleksi vuodeksi sekä Kukkonen ja Reinikka kahdeksi vuodeksi.
Oikeudenkäynnin jälkeen
Liittoutuneiden valvontakomissio oli ajanut tahtonsa lävitse. Vain muutama päivä tuomioiden julistamisen jälkeen Moskovasta saapuneet tiedot kertoivat, että rangaistukset oli vastaanotettu tyydytyksen ja helpotuksen tuntein. Sundströmin mukaan asian katsottiin nyt olevan poissa päiväjärjestyksestä. Suomen äärivasemmistolaisen lähettilään oudoksuessa osastopäällikkö Abramoville rangaistusten lievyyttä hän sai kuulla kysymyksen olevan ensisijaisesti siitä, että tuomiot yleensä annettiin ja vasta toissijaisesti niiden ankaruudesta. Myös Lontoo oli tyytyväinen suomalaisten taipumiseen. Neuvostoliitto olisi muussa tapauksessa voinut tehdä asiat vaikeiksi, mikä olisi heikentänyt normaaleihin suhteisiin palaamista myös Suomen ja Britannian välillä.
Kokonaisuutena katsoen voidaan todeta Suomen sotasyyllisyysoikeuden tuomioiden poikenneen lievyydellään ratkaisevasti hävinneiden maiden poliittisten johtajien kohtalosta yleensä. Oikeudenkäynnin luonteen määräsi kyseisten maiden poliittinen asema, joka Suomen kohdalla selvästi erosi muista. Helsingin hallitus sai itse hoitaa oikeusproseduurin, ja se valitsi Neuvostoliiton asettaman liikkumaalan puitteissa monista huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon.
Paasikivi ja Kekkonen eivät myötäilleet yleistä mielipidettä vaan asettuivat johtamaan sitä ”pakottaen” kansan ymmärtämään oman etunsa. Sotasyyllisyyskysymyksen hoidossa ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuva maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen. Kuten asiaa yksityiskohtaisesto tutkinut Jukka Tarkka ont todennut, sotasyyllisyyskysymys oli yhtäältä juridinen muodottomuus ja toisaalta poliittinen välttämättömyys.
Kaikesta huolimatta lopputulos merkitsi Suomen hallitukselle pitkään kestäneen jännitystilan laukeamista. USA:n edustustossa 22. helmikuuta 1946 järjestämällään vastaanotolla asiainhoitaja Benjamin Hulley havaitsi Paasikiven ja Enckellin mielialan selvästi helpottuneeksi. Ulkoministeri Läsnä olleet neuvostoliittolaiset valvontakomission ja lähetystön virkailijat ilmaisivat myös tyytyväisyytensä.
