J. K. Paasikivi Tukholmassa
Pohjoismaisen suuntauksen vakiinnuttua Suomen ulkopolitiikan peruslinjaksi 1930-luvun puolivälissä Suomen Tukholman-lähettilään paikka alkoi nousta keskeiseksi Suomen diplomaattiedustustoksi. Pohjoismaisen painotuksen saaneen ulkopolitiikan edustajaksi Tukholmaan kaivattiin Helsingissä perustaustaltaan Ruotsin olot hyvin tuntevaa, suomenkielisestä ja suomenmielisestä ympäristöstä kotoisin olevaa, kieliriidan ulkopuolella pysyttäytynyttä henkilöä, johon lisäksi Suomen oikeisto saattoi varauksetta luottaa. Nämä näkökohdat mielessään marsalkka Mannerheim esitti tiettävästi ensimmäisenä ajatuksen Kansallis-Osake-Pankin eläkkeelle siirtymässä olevan pääjohtajan, J. K. Paasikiven, nimittämisestä Suomen suurlähettilääksi Tukholmaan. Ehdotus sai Suomen hallituksen hyväksymisen, ja Paasikivelle tarjottiin lähettilään paikkaa vuoden 1936 alussa. Paasikiven lopullinen nimittäminen Tukholman lähettilään virkaan tapahtui presidentin esittelyssä 6. marraskuuta 1936.
Juho ja Alli Paasikivi saapuivat Oihonna-laivalla Tukholmaan 1. joulukuuta 1936. Jätettyään 8. joulukuuta asiaan kuuluvin seremonion valtuuskirjansa kuningas Kustaa V:lle uusi ministeripari saattoi vielä samana päivänä näyttää kotiaan lehdistön edustajille. Paasikiven johtoonsa ottama Tukholman-lähetystö, joka sijaitsi Strandvägenin numerossa 5 B, oli nykyisen mittapuun mukaan varsin pieni yksikkö, vaikka sitä tuolloin pidettiinkin ”suurena edustustona”. Lähetystön henkilökuntaan kuului lähetystösihteeri (P. K. Tarjanne), jolla oli lähetystöneuvoksen arvonimi, kaksi virkamiesharjoittelijaa, sotilasasiamies sekä kaksi kanslia-apulaista ja kaksi vahtimestaria. Edes autonkuljettajaa ei ollut. Sotilasasiamiehen paikan vapautuessa keväällä 1937 Paasikivi halusi tehtävään ystävänsä ja työtoverinsa kokoomuksen valtuuskunnasta, eversti Paavo Talvelan, mutta joutui lopulta tyytymään eversti Väinö Palojärveen.
Paasikivi oli tullut Tukholmaan edistämään Suomen ”pohjoismaista suuntausta”. Keinoina pohjoismaisen yhteistyön lujittamiseksi Paasikivi näki keskinäisen tuntemuksen lisäämisen ja sitä häiritsevien esteiden poistamisen. Viimeksi mainittujen haittatekijöiden joukkoon hän luki myös Suomen kieliriidan. Ongelmallisin kohta oli Paasikiven lähettiläskauden alussa kysymys Helsingin yliopistoa koskevasta laista. Aitosuomalaiset huomioonottava pääministeri Kyösti Kallio toi opetusministeriössä Antti Kukkosen johdolla valmistellun yliopistolakiesityksen eduskuntaan helmikuussa 1937 ennen presidentinvaalia. Paasikivi aloitti välittömästi Kallion hallituksen jäseniin kohdistuvan ripityksen, joka jäi kuitenkin tarpeettomaksi presidentti Svinhufvudin ilmoitettua suorasukaisesti, ettei hän hyväksynyt pääministeri Kallion ehdotusta.
Presidentinvaalin jälkeen muodostetussa edistyspuolueen A. K. Cajanderin johtamassa punamultahallituksessa maalaisliitto ja sosialistit tekivät kompromissin yliopistolakiesityksestä. Vaikka se rakentui aikaisemman Kallion hallituksen esityksen pohjalle, siihen oli kuitenkin tehty eräitä ruotsinkielisiä suosivia parannuksia. Eduskunta hyväksyi lakiesityksen 28. huhtikuuta ja presidentti Kallio vahvisti sen 18. kesäkuuta 1937. Käydessään Helsingissä 7. lokakuuta Paasikivi kuuli pääministeri Cajanderilta yliopistolakia koskevan kiistan tulevan ratkaistuksi hallituksen antamalla toimeenpanoasetuksella.
Viimeinen taisto oli kuitenkin vielä edessä. Ongelmana oli viime kädessä se, että yliopiston konsistorin enemmistö ei halunnut suostua siihen, että ruotsinkieliset professorit käyttäisivät kokouksissa omaa kieltään, ja Cajanderin hallitus oli samaa mieltä. Paasikivi aloitti nyt uuden kampanjan. Cajanderille hän korosti pitävänsä konsistorin vähemmistön kantaa täysin kohtuullisena. Pääministeri Cajanderin lisäksi Paasikivi kohdisti painostuksensa” muun muassa presidentti Kallioon, ulkoministeri Holstiin, opetusministeri Hannulaan, valtiovarainministeri Tanneriin sekä kansleri Suolahteen. Asian tullessa valtioneuvoston esittelyyn 22. joulukuuta 1937 kaikki ministerit Urho Kekkosta lukuun ottamatta olivat jo taipuneet Paasikiven kannalle. Yliopistolain samana päivänä annettuihin täytäntöönpanoasetuksiin Paasikivi oli tyytyväinen.
Kysymys Ahvenanmaan linnoittamisesta nousi keskeiseksi ongelmaksi Paasikiven lähettiläskaudella. Saariryhmän sotilaspoliittinen asema perustui 1921 solmittuun neutralisointisopimukseen. Sen jälkeen voimasuhteet Itämerellä olivat kuitenkin täysin muuttuneet. Saarilta oli mahdollisuus tarvittaessa hallita Suomenlahden suuta ja samalla neuvostolaivaston liikkeitä sekä valvoa Saksan Ruotsista tapahtuvaa malmintuontia. Ratkaisevan käännnekohdan aiheuttti helmi-maaliskuussa 1938 tapahtunut Itävallan liittäminen Saksaan. Paasikivi keskittikin keväästä 1938 alkaen voimansa Ahvenanmaan kysymykseen, koska siinä edistyminen saattoi hänen käsityksensä mukaan avata tien yhteistoimintaan muillakin puolustuksen aloilla.
Asia lähti tämän jälkeen liikkeelle Ruotsista, jossa ulkoministeri Rickard Sandler hankki maaliskuun 31. päivänä 1938 hallitukseltaan luvan ruotsalais-suomalaisen tutkimuksen tekemiseen saariryhmän puolustuksen parantamisesta. Samalla hän kuitenkin korosti kollegoilleen vuoden 1921 neutralointisopimuksen pysyvän edelleen voimassa. Ensimmäinen virallinen neuvottelukierros käytiin Tukholmassa 19.–21. toukokuuta 1938. Ulkoministeri Rudolf Holstin johtamaan Suomen valtuuskuntaan kuului muun muassa lähettiläs J. K. Paasikivi. Suomen valtuuskunta lähti liikkeelle aikaisemmasta ehdotuksestaan, joka tähtäsi vuoden 1921 neutralisointimääräysten täydelliseen kumoamiseen, minkä lisäksi oli sovittava ensiksi mainitun maan sotilaallisesta tuesta Ahvenanmaan puolueettomuuden ylläpitämiseksi. Neuvottelujen varrella suomalaiset joutuivat havaitsemaan, etteivät puolustusliittoon joutumista varovat ruotsalaiset todellakaan tahtoneet suostua vuoden 1921 sopimuksen kumoamiseen ja linnoitusvyöhykkeen ulottamiseen Lägskärin-Kökarin linjan pohjoispuolelle.
Toinen neuvottelukierros käytiin Helsingissä 4.–8. heinäkuuta 1938. Siinä päästiin sopimukseen, jonka mukaan Ahvenanmaan demilitarisoidun alueen uusi eteläraja kulkisi välittömästi Björkörin ja Kökarin pohjoispuolitse. Samoin sovittiin Eckerön länsirannalta Lägskärin itäpuolitse luoteesta kaakkoon kulkevasta rajalinjasta, jonka länsipuolta ruotsalaiset puolustaisivat yksinään, kun taas sen itäpuolella vastuu jakautuisi Suomen ja Ruotsin kesken. Käytännössä tämä merkitsi tilaisuuden tarjoamista ruotsalaisille myös Ahvenanmeren kapeimmalla kohdalla sijaitsevan Signildsskärin käyttämiseen Pohjanlahdelle johtavan väylän sulkemiseksi.
Kriisitilanteessa kumpikin maa tulisi keskittämään Ahvenanmaalle sovittavan määran maavoimia. Tämä koski sekä tilannetta, jolloin vanha konventio olisi vielä voimassa että myös uuden sopimuksen tultua sen sijalle. Ylipäällikön valitsisivat molempien maiden hallitukset yhdessä. Ruotsi oli valmis antamaan Suomelle oikeuden käyttää tietyssä määrin jo rauhan aikana hyväkseen myös neutralisoiduksi jäävää aluetta. Siellä saataisi säilyttää rannikkotykistön ja ilmatorjunnan tarvitsemaa materiaalia, miinoja sekä liikekannallepanovarastoja. Huomattavin näistä väliaikaisista helpotuksista olisi oikeus pitää neutralisoidulla alueella rauhan aikana korkeintaan 1 500 miehen vahvuista ruotsinkielistä joukko-osastoa. Ministeritasolla keskustelua jatkettiin Tukholmassa 29.–31. heinäkuuta Sandlerin ja Holstin johdolla. Muuten valtuuskunnat hyväksyivät lähes sellaisenaan joitakin viikkoja aikaisemmin Helsingissä neuvotellun paperin jatkokehittelyn pohjaksi.
Aikanaan Paasikivi oli luvannut pääministeri T. M. Kivimäelle lähteä Tukholmaan kahdeksi vuodeksi. Ajanjakso täyttyi vuoden 1938 lopussa. Tukholmassa Paasikivi oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että keskeneräisten tehtävien takia hänen pitäisi jatkaa syksyyn 1939. Siihen mennessä puolustusyhteistyön Ruotsin kanssa voitiin odottaa kehittyvän niin pitkälle kuin mihin lähiaikoina ylipäänsä saatettiin päästä. Tämä koski ennen muuta Ahvenanmaan kysymystä, jonka loppuun saattamista Paasikivi piti vuoden 1939 alkupuolella keskeisenä tehtävänään.
Kesäkuun lopussa 1939 Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Vjatšeslav Molotov kuitenkin romahdutti suomalaisten toiveet ilmoittamalla Suomen Moskovan lähettiläs Y. S. Yrjö-Koskiselle maansa haluavan Ahvenanmaalla itselleen saman roolin kuin Ruotsikin; kysymys ei tällöin ollut vain saariryhmän linnoittamisesta vaan myös sen puolustamisesta. Molotovin ilmoitus vei pohjan pois Suomen ja Ruotsin neuvotteluilta.
Vahdinvaihdon ajankohdaksi Paasikivi sopi lopulta ulkoministeri Eljas Erkon kanssa joulukuun alun 1939. Marraskuussa 1939 jo 69 vuotta täyttävän Paasikiven eroilmoitus ei enää herättänyt Helsingissä vastaväitteitä. Lähettiläs oli osoittautunut särmikkääksi ja hankalaksi alaiseksi. Hän inhosi Tukholman virkaansa liittyneitä, moninkertaisiksi kasvaneita edustustehtäviä. Erityisesti Paasikiveä tuskastutti Tukholman seurapiirien harrastama bridgen pelaaminen, jota hän piti pelkkänä ajanhukkana. Kuuden viikon kesäloma ei alkuunkaan riittänyt lähettiläälle. Kylpeminen Bad Gasteinissa vaati neljä viikkoa, jälkikuuri kaksi sekä matkat noin yhden viikon. Lisäksi tulivat virka- ja luottamustehtävien vaatimat Helsingin-matkat. Hän kieltäytyi myös ottamasta osaa pienten, juoksevien asioiden hoitamiseen. Suuria asioita hän hoiti puolestaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Suomen Tukholman-lähettiläs ei alkuunkaan epäröinyt sotkeutua Suomen sisäpolitiikkaan, jos katsoi sen tarpeelliseksi, mikä oli tullut esille erityisesti esille kysymyksessä Helsingin yliopistoa koskevasta kielilaista.
Eläkkeelle siirtymistään odotteleva Paasikivi näytti keväällä 1939 ajautuneen jo poliittiselle sivuraiteelle. Helsingissä alkaneista niin sanotuista Jartsev-neuvotteluista Rudolf Holsti informoi kylläkin Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandleria – mutta ei Paasikiveä. Tavattuaan syyskuun jälkipuoliskolla 1938 Tukholmassa Väinö Tannerin lähettiläs sai vihdoin kuulla Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä palvelevan ”erään Kartzevin” (!) käymistä neuvotteluista. Paasikiven osakkeita ei ulkoministerinvaihdos Helsingissä sanottavasti kohottanut. Jartsev-keskustelujen jäätyä tuloksettomiksi Stalin oli lähettänyt maaliskuussa 1939 Helsinkiin Rooman-lähettiläänsä Boris Steinin selvittämään Suomen edellyttämistä turvallisuusjärjestelyistä. Vaikka Erkko pitikin ruotsalaisen, saksalaisen ja amerikkalaisen kollegansa osittain tilanteen tasalla Steinin kanssa käydyistä keskusteluista, Suomen Tukholman-lähettilään hän ei katsonut näitä tietoja tarvitsevan. Paasikivi kuuli asiasta vasta Tukholmassa satunnaisesti tapaamaltaan kenraali Rudolf Waldenilta Steinin viivyttyä Helsingissä jo yli kaksi viikkoa. Ajauduttuaan tietämättömyytensä vuoksi hankalaan tilanteeseen Sandlerin kanssa käymässään keskustelussa Paasikivi joutui myöhemmin tiedustelemaan kabinettisihteeri Erik Bohemanilta suomalais-neuvostoliittolaisten neuvottelujen sisältöä. Pakko turvautua tällaiseen kyselyyn oli Paasikivestä ”kuulumatonta”.
Paasikiven Venäjän-tuntemus oli jäänyt punamultahallituksen piirissä vaille arvostusta. Neuvostoliiton ilmoitettua ”konkreetisten kysymysten neuvottelemisesta” ulkoministeri Erkko päätti kuitenkin 25. syyskuuta 1939 tarjota neuvotteluvaltuuskunnan päällikkyyttä Paasikivelle, joka hälytettiin puhelimitse Helsinkiin. Paasikivi ei ilman muuta antanut suostumustaan tehtyyn tarjoukseen, sillä tehtävä olisi raskas, ja sitä paitsi hän oli jo suuressa määrin unohtanut kauan käyttöä vaille jääneen venäjän kielen. Miettimisaika oli siksi tarpeen. Yhtä vaisulta kuin keskustelu ulkoministeri Erkon kanssa tuntui seuraavan päivän neuvottelu tasavallan presidentin luona. ”Kallio ei siitä [politiikasta] näy paljon ymmärtävän, mahtaako paljon sitä
edes ajatella.”
Paasikivi palasi Tukholmaan 4. lokakuuta. Jo seuraavana päivänä otettiin Suomen lähetystöön pikaisesti yhteyttä. Tukholmassa illalla 5. lokakuuta jo vuoteeseen käynyt Suomen Tukholman-lähettiläs sai ulkoministeriöstä puhelinsoiton, jossa häntä kehotettiin ”ehdottomasti” heti seuraavana aamuna lentämään Helsinkiin. Alli-rouva seurasi perässä muutamaa päivää myöhemmin. Diplomaattikutyymin edellyttämät muodollisuudet jäähyväisvierailuineen saivat olosuhteiden paineessa jäädä. Paasikiven Tukholman-kausi oli saanut äkillisen lopun.
Moskovan neuvottelut syksyllä 1939
Paasikivi teki syksyn kuluessa kolme neuvottelumatkaa Moskovaan. Ensimmäisen hän teki yksinään avustajinaan eversti Aladár Paasonen ja ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp. Kahdella seuraavalla matkalla oli mukana myös Väinö Tanner. Ensimmäisessä neuvottelutilaisuudessa olivat läsnä Stalin ja ulkoministeri Molotov. Aluejärjestelyjen osalta Stalinilla oli sekä minimi- että maksimiohjelma. Maksimiohjelma muistutti Pietari Suuren rajaa. Neuvottelussa Stalin liikkui Kannaksella ja Petsamossa lähempänä ”minimi”- kuin ”maksimiohjelmaa” mainiten silti armeijan tahtovan Pietari Suuren rajaa, ”mutta sotilaathan vaativat aina liikoja”. ”Minimiohjelma” puolestaan käsitti tukikohdan Hangossa ja Lappohjassa sekä lupauksen Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta sitä koskevine kontrollimahdollisuuksineen. Suoranaiset alueluovutukset sisältäisivät linjan Mesterjärvi–Kanneljärvi–Pyhäjärvi–Konevitsa eteläpuolisen osan Karjalan kannasta, Lavansaaren, Peninsaaren ja Seiskarin saaret sekä Kalastajasaarennon Petsamossa. Lisäksi Neuvostoliitto saisi oikeuden rakentaa meri- ja ilmavoimien tukikohdan Suursaareen.
Korvaus maksettaisiin Repolasta ja Porajärveltä, alueelta, jossa leikkisän Stalinin mukaan ”järjestitte kapinan meitä vastaan”. Uutena kohtana listaan tuli molemminpuolinen rajalinnoitusten hävittäminen, mikä edellyttäisi siis Mannerheim-linjan purkamista ja merkitsisi Suomen puolustuskyvyn olennaista heikentämistä. Rajan vetäminen Koivistolle olisi muutenkin lohkaissut pois puolustuslinjan läntisimmän osan. Toisaalta Ahvenanmaan linnoittamiskieltoa helpotettiin poistamalla sen valvontaa koskenut pykälä. Keskeisin Neuvostoliiton näkökulmasta oli kuitenkin selvästi Stalinin Gibraltariin vertaama, Hankoa koskenut vaatimus.
Helsingistä saamiensa ohjeiden mukaisesti Paasikiven oli torjuttava kaikki Moskovan ehdotukset Seiskarin, Lavansaaren ja Peninsaaren vaihtoa lukuun ottamatta. Hänen väittelypuheenvuorojensa pääsisällöksi jäi siten Suomen pohjoismaisen neutraliteettilinjan ehdottomuuden korostaminen. Periksi valtioneuvos ei antanut. Avustajansa Johan Nykoppin muistelmien mukaan ”Paasikivellä oli kaikkea muuta kuin kiitollinen rooli, kun hän yritti saada … myönnytyksiä neuvotteluissa. Kovasti Paasikivi yrittikin, eikä kukaan olisi voinut tarmokkaammin puolustaa Suomen etuja kuin hän silloin teki”. Vakuutuksiin Suomen halusta pysyä rauhassa ja erillään kaikista selkkauksista tuli Stalinin lakoninen vastaus: ”Se on mahdotonta”.
Todennäköistä on, että Stalin jo tässä ensimmäisessä tapaamisessa kiinnitti positiivista huomiota suomalaisen neuvottelijan maanläheiseen realismiin, jota osaltaan täydensi huumorintaju. Suomalaisten lähtiessä 14. lokakuuta kohti Helsinkiä informoidakseen hallitustaan Neuvostoliiton vaatimuksista Molotov ilmoitti odottavansa sopimuksen allekirjoittamista 20. lokakuuta, minkä jälkeen hän tarjoaisi päivälliset. Paasikivi puolestaan totesi harvoin kieltäytyvänsä hyvistä päivällisistä, mutta tällä kertaa paluun ajankohta riippuisi kuitenkin Suomen hallituksesta.
Valtuuskuntien kokoontuessa uudelleen Kremlissä 23. lokakuuta Paasikivi luki ääneen Suomen hallituksen vastauksen, jonka Stalin totesi täysin riittämättömäksi ja korosti jälleen kerran kysymyksen olevan Neuvostoliiton minimivaatimuksista. Suomalaisille oli jo tehty tärkeitä myönnytyksiä luovuttaessa keskinäisestä avunantosopimuksesta ja Ahvenanmaan yhteisestä linnoittamisesta tai saariryhmän linnoittamatta jättämisestä. Suomen ehdotus hyökkäämättömyyssopimuksen täydentämisestä voitiin hyväksyä. Kannaksella Stalin oli valmis jonkin verran tinkimään luovutettavaksi tulevasta alueesta, mutta Koiviston saarta hän joka tapauksessa piti välttämättömänä. Aukko suomalaisten tarjoukseen nähden pysyi yhä ammottavan suurena.
Vaikka Paasikivi ei aikaisemminkaan ollut salannut pessimismiään, toisen neuvottelukierroksen tuloksettomuus näyttää vaikuttaneen häneen siinä määrin voimakkaasti, että voidaan puhua suoranaisesta kriisistä. Tanner kertoo seuraavan aamun tunnelmista Suomen lähetystössä Kremlissä myöhään yöhön jatkuneiden keskustelujen jälkeen:
”Paasikivi tuli huoneeseeni huonosti nukkuneena ja ärtyneenä. Hän alkoi selittää: Olemme 20 vuotta eläneet harhakäsityksen vallassa. Olemme luulleet voivamme vapaasti määrätä kohtalostamme. Olemme ulkopoliittiseksi linjaksemme valinneet puolueettomuuden ja skandinaavisen orientoitumisen. Nyt tulee kuitenkin totuus esiin. Maantieteellinen asemamme sitoo meidät Venäjään. Olisikohan siitä haittaa? Eivät venäläiset garnisonit tsaarin vallan aikana paljonkaan häirinneet sisäisiä olojamme; tuskin ne nytkään sitä tulisivat tekemään. Esitetyt vaatimukset katkaisevat meidän skandinaavisen orientoitumisemme ja suhteemme Saksaan. Nyt pitäisi meidän taistella, mutta emmehän voi. Suomi ei voi käydä sotaa. Jos se syttyy, tulemme sen häviämään ja silloin tulos on paljon huonompi kuin sovittelujen kautta aikaansaatu. Silloin leviää bolševisoituminen Suomeen ja se johtaa meidät lopullisesti turmioon”.
Paasikiven monologia ei ole aihetta luonnehtia ”tavanomaiseksi” huonotuulisuuden purkaukseksi. Kokenut ja tarkkasilmäinen valtiomies havaitsi nyt saavutun vedenjakajalle, jossa oli tehtävä ratkaiseva valinta. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat kauhistuttavilta. Kiinnipitäminen siihenastisesta linjasta, pohjoismaisesta puolueettomuudesta, näytti johtavan sotaan sekä sen myötä ”kaiken” menettämiseen, maan bolševisointiin. Toisaalta tuntui äärimmäisen vaikealta sovittautua naapurisuurvallan intressipiiriin kaikkine siihen liittyvine riskeineen, joita Paasikivi itseään lohduttaakseen koetti vähätellä. Hänen järkensä kuitenkin sanoi, että tämä kaikesta huolimatta olisi ”pienempi paha”.
Viimeinen kokous pidettiin 9. marraskuuta. Etukäteen laatimaansa paperiin nojautuen Paasikivi ilmoitti hallituksensa katsovan, että samat syyt, jotka estivät sotilastukikohdan myöntämisen Hangosta, koskivat myös kyseessä olevia saaria. Suomi ei voinut myöntää vieraalle valtakunnalle sotilastukikohtia omien rajojensa sisältä. Siksi ei ehdotukseen voitu suostua.
Paasikiven mielestä Stalin selvästi etsi jonkinlaista sovitteluratkaisua tukikohtakysymyksessä. Nyt olisi suomalaisille avautunut paikka jatkaa keskustelua ilmoittamalla etsivänsä jonkin saaren ja tekevänsä sen perusteella vastaehdotuksen. Ohjeittensa puitteissa hän saattoi kuitenkin vain ilmoittaa Russarön kuuluvan olennaisena osana Hangon puolustusjärjestelmään, minkä vuoksi sen luovuttaminen ei tullut kysymykseen. – Olisiko Stalin sitten lopulta tyytynyt Russaröhön tai Jussaröhön jäi näin ollen selvittämättä.
Kannaksesta keskusteltaessa Stalin ja Molotov kysyivät Inosta. Kun suomalaisten ohjeet edellyttivät asian käsittelyn ehtona venäläisten luopumista ensin Hangon ja Koiviston suunnitelmista, tässäkään ei päästy eteenpäin. Paasikivi kehotti vastapuolta hyväksymään Helsingin tarjoukseen pohjautuvan sopimuksen, joka olisi Neuvostoliitolle edullinen. Jos taas Tanner ja hän hyväksyisivät Moskovan ehdot, silloin heille ei kyllä kotiin palatessa enää laulettaisi. Stalin tarttui kompaan: ”Tulevat kyllä teille laulamaan.”
Keskustelun vähitellen tyrehtyessä molemmat osapuolet totesivat mielipide-erot niin suuriksi, ettei ratkaisua ”tällä kertaa” löytynyt. Ystävällisten jäähyväisten jälkeen suomalaiset poistuivat. Neuvottelujen jatkosta ei sovittu. Kun riittävä valmius uusiin aloitteisiin – mikä luonnollisesti olisi merkinnyt lisämyönnytyksiä – kummallakin puolella puuttui, suomalaiset eräiden välivaiheiden jälkeen lähtivät hallitukensa suostumuksen saatuaan ja neuvottelukumppaneille asianmukaisen kiitoskirjeen lähetettyään kotimatkalle. Helsinkiin saavuttiin 15. marraskuuta 1939.
Salkuton ministeri ja rauhanneuvottelija
Neuvostojoukkojen hyökkäys Suomeen käynnistyi 30. marraskuuta 1939 varhaisina aamutunteina Suomenlahden ja Jäämeren välisen rajan koko leveydeltä. Samoihin aikoihin alkoivat suurempien asutuskeskusten pommitukset. Ensimmäinen ilmahälytys Viipurissa annettiin klo 9.00 ja vain parikymmentä minuuttia myöhemmin soivat sireenit Helsingissä. Uusi tilanne vaati uutta hallitusta. Suomen pankin pääjohtaja Risto Ryti muodosti sen ja Paasikivestä tuli hallituksen salkuton ministeri. Neuvostoliitto kieltäytyi neuvotteluista Rytin hallituksen kanssa ja teki sopimuksen Terijoelle pystyttämänsä Otto Ville Kuusisen hallituksen kanssa.
Suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton ensimmäisen hyökkäyksen. Paasikiven käsitystä rauhasta tai täydellisestä häviöstä Suomen ainoina vaihtoehtoina vahvisti hänelle Päämajan tiedusteluosastossa toimistoupseerina palvelevalta ystävältään, tohtori Arvi Korhoselta 23. joulukuuta 1939 tullut kirje. Viitattuaan hyvin harjoitettujen ja varustettujen venäläisten loppumattomiin reserveihin, omien joukkojen vähälukuisuuteen sekä erityisesti ammusvarastojen riittämättömyyteen Korhonen katsoi Suomen sodanjohdon erehtyneen uskomaan, etteivät venäläiset pystyisi käymään talvisotaa moottoroitujen joukkojen toimintakyvyttömyyden vuoksi täkäläisessä maastossa. Heikko varustelutilanne, joka maksettiin verellä, antoi aiheen myös siviilipoliitikkoihin kohdistuvaan Korhosen täyslaidalliseen: ”Mitä erehdyksiä eri hallituksemme ja eduskuntamme ovat tehneet, sitä ei kukaan jaksa luetteloida eikä katkeruudelta kykene sitä tekemään. Kaikki kansanedustajat ja ministerit olisi nyt pantava edes yhden viikon ajaksi makaamaan keskeneräisissä ampumahaudoissa Summassa, Kiviniemessä ja Koukunniemessä”. Paasikivi oli samaa mieltä.
Paasikivi piti Hella Wuolijoen jouluna tekemää aloitetta rauhanmahdollisuuksien tunnustelemisesta Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain kautta järkevänä. Kuultuaan ulkoministeri Tannerilta Wuolijoen aloitteesta hän merkitsi 28. joulukuuta päiväkirjaansa: ”Minä sanoin, että tämä on hyvä ajatus, ja että minä olen aikonut ehdottaa Tannerille, että hän käyttäisi rouva Wuolijokea välittäjänä. Tämä on tosiaan hyvä ajatus.” Ryti asettui samalle kannalle.
Yhteys neuvostojohtoon aukesi Kollontain kautta, mutta Neuvostoliitto aloitti uudelleen järjestetyn ja huomattavasti vahvistetun suurhyökkäyksen helmikuun alussa. Molotovin rauhanehtojen tultua Helsinkiin 23. helmikuuta 1940 Tanner kutsui vielä samaksi illaksi koolle valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan tilanteen harkitsemista varten. Moskovasta kantautunut viesti osoittautui ankaruudessaan tyrmistyttäväksi. Maan pinta-alasta olisi luovutettava kymmenesosa. Taloudellisesti arvokkaalla alueella, joka käsitti Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen kaupungit, asui yli 400 000 henkilöä. Sitä paitsi valtakunnan strateginen asema heikentyisi romahdusmaisesti Hangon ja Karjalan kannaksen joutuessa venäläisten käsiin.
Valiokunnassa asetelma säilyi silti ennallaan. Pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja salkuton ministeri Paasikivi puolsivat kaikesta huolimatta rauhantekoa puolustusministeri Niukkasen, opetusministeri Hannulan ja oikeusministeri Söderhjelmin vastustaessa sitä. Paasikivi kyllä myönsi ehtojen olevan ”hirmuiset”. Maa tulisi paloitelluksi. Venäjä tahtoi nyt saattaa Suomen asemaan, jossa se tulevaisuudessa ei enää kykenisi tehokkaaseen vastarintaan. – Selostaessaan muistelmissaan valiokuntakeskustelua Paasikivi katsoi parhaaksi jättää viimeksi mainitun lauseen pois. Heti valtioneuvoston aamupäiväistunnon päätyttyä 6. maaliskuuta Tanner soitti Ruotsin ulkoministeri Christian Güntherille ilmoittaen Tukholmaan illalla saapuvasta, Moskovaan matkaavasta Suomen-delegaatiosta. Ruotsin hallitusta pyydettiin puolestaan informoimaan Kremliä sekä järjestämään lentoyhteys Tukholmasta Moskovaan.
Suomen rauhanvaltuuskuntaan kuuluivat puheenjohtajana pääministeri Ryti, varapuheenjohtajana Paasikivi ja jäseninä puolustusministeri Rudolf Walden ja kansanedustaja Väinö Voionmaa. Valtuuskuntien kokoontuessa Kremlissä 8. maaliskuuta 1940 suomalaiset havaitsivat pettymyksekseen Stalinin puuttuvan joukosta. Tästä voitiin päätellä ehtojen tulleen ainakin pääkohdiltaan jo lyödyksi lukkoon. Isäntämaan puolesta neuvottelupöydän ääreen asettuivat Molotovin lisäksi politbyroon jäsen ja Leningradin puoluejohtaja A. A. Ždanov sekä yleisesikunnan päällikön sijainen, prikaatinkomentaja A. M. Vasiljevski, joka Stalinilta saamiensa yleisohjeiden pohjalla oli Molotovin ja yleisesikunnan päällikön B. M. Šapošnikovin johdolla valmistellut ajansiirtoja koskevat vaatimukset. Vaikka korkeimman sotilasjohdon edustaja pysyttelikin neuvotteluissa vaiteliaana, jo hänen pelkkä läsnäolonsa viestitti vastapuolelle strategisten näkökohtien painokkuudesta.
Ryhdyttäessä käsittelemään sopimusluonnosta artikla artiklalta Paasikivi viittasi Tarton rauhansopimukseen sisältyvään määräykseen, jonka mukaan toiselle valtiolle siirtyvillä alueilla asuvilla oli oikeus yhden vuoden kuluessa siirtyä irtaimistoineen rajan yli sekä säilyttää oikeutensa luovutetulle alueelle jättämäänsä kiinteään omaisuuteen. Tällainen pykälä tulisi liittää myös nyt solmittavaan sopimukseen. Molotovin mielestä näin voitaisiin periaatteessa menetellä muistaen kuitenkin, etteivät yksityiset sen enempää kuin yhdistyksetkään voineet Neuvostoliitossa omistaa kiinteistöjä. Sinänsä Tarton sopimus oli – ulkoasiainkansankomissaari korosti – kokonaisuudessaan lakannut olemasta voimassa, ja se korvautuisi nyt solmittavalla uudella rauhansopimuksella. Paasikiven edelleen ehdottaessa luovutettavien alueiden arkistojen palauttamista sekä kotiseuduilleen mahdollisesti jäävien asukkaiden uskonnonvapauden ja heidän kielellisten oikeuksiensa turvaamista Molotov kieltäytyi ryhtymästä keskusteluun huomauttaen asiassa voitavan noudattaa vain Neuvostoliiton perustuslain säännöksiä.
Hangon vuotuisen vuokran (viisi miljoonaa markkaa) Paasikivi onnistui korottamaan (sinänsä tietysti edelleenkin pitkälti muodolliseen summaan) kahdeksaan miljoonaan. Hänen alkuperäinen ehdotuksensa 250 000 kultadollarin vuosivuokrasta, jota voitiin perustella Suomelle välttämättömäksi tulevan uuden talvisataman varustelukustannuksilla, jäi tuloksettomaksi. Hankoon jäävän siviiliväestön oikeuksista Molotov ei suostunut keskustelemaan viitaten tukikohta-alueen kuuluvan yksinomaan Neuvostoliiton sotilasviranomaisten määräysvaltaan. Alueen luovutuksen määräaika pidennettiin suomalaisten pyynnöstä kolmesta kymmeneen päivään.
Venäläisten vaatimuksen Sallan–Kemijärven-rautatien rakentamisesta vuoden 1940 aikana suomalaiset katsoivat mahdottomaksi täyttää. Laajan keskustelun jälkeen sovittiin urakan valmistumisesta ”mikäli mahdollista vuonna 1940”. Saimaan kanavaa ja Uuraan lastauspaikkaa koskeneet pyynnöt torjuttiin. Tarton rauhaan liittyneiden taloudellisten yksityiskohtien, kuten esimerkiksi kalastusvesien, uudelleenmäärittely jätettiin myöhempien erillisneuvottelujen varaan. Sama koski menettelyä mahdollisten rajaselkkausten selvittämiseksi. Suomalaisten ehdotuksesta sopimuksen ratifiointiasiakirjojen vaihdon ajankohta pidennettiin kolmesta kymmeneen vuorokauteen. Sotatoimet päättyisivät 13. maaliskuuta 1940 klo 12 (klo 11 Suomen aikaa).)
Kokous saatiin viedyksi loppuun klo 24, minkä jälkeen sopimus lähetettiin puhtaaksikirjoitettavaksi valtuuskuntien jäädessä odottamaan epävirallisen keskustelun merkeissä teelasien ääressä. Rytin mieleen jäi tällöin prikaatinkomentaja A. M. Vasiljevskin huomautus siitä, että Suomi oli nyt päässyt rauhaan, kun taas Neuvostoliitolla oli suuri taistelu vasta edessä. Tulevan vihollisen puhuja jätti tietenkin nimeämättä. Tekstin valmistuttua sopimus allekirjoitettiin klo 1.30 maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä, vaikka päiväykseksi sovittiinkin 12.3.1940. Rytin valtuuskunnan työpäivä ei vielä päättynyt pikkutunneilla tapahtuneeseen paluuseen Kremlistä. Majapaikkaan tultua Paasikivi ja Voionmaa ryhtyivät muotoilemaan sopimuksen suomenkielistä tekstiä saattaen urakkansa päätökseen aamuun mennessä. Suomenkielinen versio allekirjoitettiin Kremlissä 13. maaliskuuta klo 12 päivällä.
Pikaisen aterian jälkeen siirryttiin lentokentälle, jossa valtuuskunnan Moskovaan tuoneen kapteeni Barentheinin kone oli koko ajan odottanut. Lähtö tapahtui enemmittä viivytyksittä klo 14. Mieliala oli ymmärrettävästi synkkä. Muiden istuessa vaiteliaina Paasikivi purki Suomen politiikkaan kohdistuvaa kiukkuaan äänellä, joka volyymiltaan ylitti Junkers-koneen kolmen moottorin jylinän. Ruotsalainen stuertti katseli hämmästyneenä, mutta yksinpuhelun tapahtuessa suomeksi ei ollut vaaraa sen ilmaantumisesta seuraavan aamun Dagens Nyheterin palstoille. Riiassa tapahtuneen välilaskun jälkeen lennettiin Tukholmaan, josta jatkettiin illalla Turkuun sekä valtioneuvoston autoilla myöhään yöllä Helsinkiin.
Paasikivi Suomen Moskovan lähettiläänä
Rauhanteon jälkeen Paasikivi suostui ottamaan vastaan vaikean ja vaativan tehtävän Suomen edustajana Moskovassa. Lähettilääntoimessaan hän lähti siitä, että rauhansopimukseen välittömästi liittyvät kysymykset piti mahdollisimman pian saada pois päiväjärjestyksestä. Neuvostoliiton ja Suomen välille oli saatava hyvät ja ystävälliset suhteet, mutta silti oli vältettävä nöyristelyä. Aluksi Paasikiven keskustelut ulkoasiankomissaari Molotovin kanssa koskivat lähinnä rauhansopimuksen tulkintoja, mutta kesällä 1940 tapahtuneen Baltian maiden miehityksen jälkeen Neuvostoliitto esitti Suomelle lyhyessä ajassa neljä hankalaa poliittista vaatimusta. Ne koskivat Ahvenanmaan kysymystä, Hangon kauttakulkua sekä ministeri Tannerin eroa hallituksesta. Paasikiven politiikaksi hahmottui ajan voittaminen myönnytyksiä tekemällä, joskin Tanner joutui eroamaan hallituksesta.
Petsamon nikkeli oli neljäs suurista kysymyksistä, jotka Molotov otti esille kesäkuussa 1940. Jo 23. kesäkuuta Molotov kutsui Paasikiven puheilleen ilmaisten kiinnostuksensa Petsamon nikkelikaivokseen. Hän tiedusteli, suostuisiko Helsinki myöntämään Moskovalle siihen toimiluvan, muodostamaan suomalais-venäläisen sekayhtiön tai järjestämään asian jollakin muulla tavalla.
Saksan miehitettyä Norjan ja tultua siten Petsamon naapuriksi Saksa oli jo kesäkuussa 1940 varmistanut Berliinissä Suomen kanssa käydyissä neuvotteluissa itselleen nikkelitoimitukset Petsamosta. Saksan aseman lujittuessa Euroopan mantereella Stalin katsoi elokuun lopussa ajan tulleen ratkaista Petsamon kysymys. Paasikiven käydessä 30. elokuuta muissa asioissa Molotovin luona hän sai yhtäkkisesti vastattavakseen kysymyksen, milloin Suomi antaisi vastauksen nikkelin käyttöoikeussopimusasiassa. Syyskuun 13. päivänä Paasikivellä oli Molotovin kanssa jälleen ”hyvin ikävä keskustelu”.
Syntyneessä kriisissä Paasikiven ja Helsingin hallituksen näkemykset poikkesivat toisistaan. Paasikiven mielestä Petsamo ei ollut Suomelle elintärkeä kysymys. Tämän vuoksi hän oli valmis hyvinkin pitkälle menevään kompromissiratkaisuun. Viime kädessä hän olisi ollut valmis jopa harkitsemaan Petsamon alueen vaihtamista johonkin toiseen alueeseen. Helsingin hallitus taas katsoi Baltian tapahtumien antaneen opetuksen: helppojen myönnytysten tie ei johtanut muuhun kuin uusiin vaatimuksiin. Näin ollen uusiin myönnytyksiin voitiin suostua vain äärimmäisissä tilanteissa. Koska Helsingissä istuva hallitus ei syksyllä 1940 vielä saanut tukea sen paremmin Saksasta kuin Englannistakaan, se seurasi, joskin pitkin hampain Paasikiven suosituksia sovellettavasta politiikasta.
Koko poliittinen konstellaatio muuttui kuitenkin ratkaisevasti, kun Hitler allekirjoitti joulukuun 18. päivänä 1940 Neuvostoliittoon suuntautuvaa hyökkäystä koskevan Barbarossa-suunnitelman. Tämän jälkeen Hitlerin Berghofissa 26. tammikuuta 1941 pidetyssä kokouksessa, jossa Führerin lisäksi olivat paikalla ulkoministeri von Ribbentrop sekä asiantuntijana ministeri Schnurre, Saksan Moskovan-lähettiläs Friedrich-Werner von der Schulenburg oli saanut ohjeet korostaa venäläisille Saksan voivan suostua uusiin toimilupajärjestelyihin Petsamossa vain sillä nimenomaisella ehdolla, että sen toimitussopimukset Suomen kanssa pidettäisiin voimassa. Jo 12. helmikuuta 1941 Suomen Berliinin-lähettiläs T. M. Kivimäki sähkötti Helsinkiin (ja edelleen Paasikivelle) Auswärtiges Amtin kehotuksen välttää uusien Petsamoa koskevien ehdotusten tekoa Moskovassa, kunnes Saksa olisi saanut pyytämänsä kirjallisen vastauksen Molotoville jätettyihin ilmoituksiin.
Moskovassa joulukuun lopussa 1940 käydyt neuvottelut suomalais-venäläisen sekakomitean muodostamisesta olivat keskeytyneet. Niissä Suomen hallituksen esityksen mukaan tavoitteena oli puhtaasti kaupallinen yhtiö, jonka osake-enemmistö olisi suomalaisilla. Neuvostohallitus taas katsoi, että suomalaisten oli itse huolehdittava käyttöoikeuden hankinnasta riistämällä toimilupa kaivosyhtiöltä. Petsamon Nikkeli Oy:n kaikki oikeudet tuli siirtää sekayhtiölle, joka huolehtisi myös tuotannosta. Yhtiön osake-enemmistön piti olla suhteessa 51/49 venäläisillä, joille lisäksi kuuluisi kuudesta johtokuntapaikasta kolme, kuitenkin niin, että toimitusjohtajan ja kaivospäällikön määräisi neuvostohallitus. Suomalaiset totesivat suoraan, ettei tällainen ehdotus ollut hyväksyttävissä. Niinpä neuvottelut keskeytettiin, jotta Helsingin hallitus voisi määritellä kantansa asiaan. Nautittuaan jouluaattoillallisen Paasikivien Moskovan-residenssissä suomalaiset neuvottelijat Rainer von Fieandt ja Berndt Grönblom lähtivät junalla kotimatkalle.
Tämän jälkeen apulaisulkoasiankomissaari A. J. Vyšinski painosti Paasikiveä neuvottelujen jatkamiseksi. Samaan aikaan Helsingissä hallituksen poliittinen liikkumavara alkoi laajeta. Paasikiven kohdalla kriisi kärjistyi helmikuun puolivälissä 1941. Tuolloin hänen saamansa laajat ohjeet Vyšinskille Petsamon nikkeliasiasta annettavasta vastauksesta sisälsivät lähinnä jo moneen kertaan esitettyjen näkökohtien toistoa. Seurauksena oli paha yhteenotto lähettilään ja apulaisulkoasiainkomissaarin välillä. Raportoidessaan vastakkainasettelusta ulkoministeriölle Paasikivi ei pyytänyt enää mitään toimintaohjeita. Lähettiläs totesi selkeästi kiistan olevan umpikujassa. ”Edellytän että olette hankkineet Saksalta varmuuden muustakin riittävästä avusta kuin diplomaattisesta siltä varalta että sitä tarvitaan.” Vastaukseksi tuli Helsingistä tyly ohje: ”Pysykää nikkeliasian eri kohdissa täältä annettujen ohjeiden puitteissa.”
Paasikivelle tämä riitti. Nyt oli lähettilään vuoro käyttää järeintä asettaan. Helsinkiin lähti muodoltaan selkeä kannanotto, johon liittyi eroilmoitus. Viitaten nikkeliasiassa annettujen ohjeiden laatimisesta lähetettyyn sähkeeseen Paasikivi ilmoitti ”velvollisuudekseni vakavasti uudistaa edelleen pysyväni usein esittämissäni mielipiteissä pitäen silmällä Suomen N[euvosto]liiton yleisiä suhteita kuin myös nikkeliasian ratkaisua. Vain jos riittävä ulkomainen sotilaallinen apu kaikkien mahdollisuuksien varalta mahdollisesti tiedossa, mistä minulle valitettavasti ei tiedotettu, katson voitavan noudattaa teidän politiikkaanne”.
Todellisuudessa ratkaisu oli Helsingissä jo tehty. Pääministeri Jukka Rangell paljasti 7. maaliskuuta 1941 eduskuntaryhmien puheenjohtajille Paasikiven olevan myöntyvyyden kannalla ja tahtovan jättää virkansa. Hallitus oli Petsamon kysymyksestä eri mieltä, ja Paasikivi saisi niin muodoin tulla pois Moskovasta. Katkeruuttaan salaamatta tappion kärsinyt Paasikivi soitti aamulla 13. maaliskuuta ulkoministeri Rolf Wittingille ilmoittaen eroavansa virastaan niin pian kuin mahdollista.
Paasikiven Moskovan kausi ei kaikesta huolimatta päättynyt yhtä äkkinäisesti kuin Tukholman kausi runsaat puolitoista vuotta aikaisemmin. Hän ehti hoitaa normaalit jäähyväiskäynnit lähettiläskollegoiden ja Neuvostoliiton johdon kanssa, vieläpä hänelle järjestyi audienssi 30. toukokuuta 1941 Neuvostoliiton diktaattorin, Stalinin, luona. Keskustelun kuluessa Stalin teki lähettiläälle henkilökohtaisesti ”pienen palveluksen” lupaamalla 20 000 tonnia viljaa. Tavatessaan seuraavana päivänä Paasikiven ulkomaankaupan kansankomissaari Anastas Mikojan ei voinut olla ihmettelemättä, miten suomalainen oli onnistunut pääsemään Stalinin luo ja ”ylipuhumaan” häneltä 20 000 tonnia viljaa huolimatta asianomaisen itsensä antamasta yleiskiellosta luovuttaa viljaa ennen uuden satokauden alkua. Mikojan toimi ripeästi viljaerän ehtiessä Suomeen vielä ennen Hitlerin idän offensiivin alkua.
Lopuksi kesäkuun 3. päivänä 1941 Paasikivi viimeisenä virkatehtävänään jätti takaisinkutsunsa (rapellikirjeen) Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle, korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja Mihail Kalininille. Lähettiläspariskunnan kotimatka Suomeen alkoi 4. kesäkuuta lentoteitse Tukholman kautta. Saattoväen joukossa Vnukovon kentällä nähtiin edustuston oman väen lisäksi Saksan, Italian sekä Pohjoismaiden diplomaatteja diplomaattikunnan vanhimman, suurlähettiläs von der Schulenburgin johdolla.
Moskovan jälkeen 1941–1944
Saatuaan Suomeen palattuaan selvityksen ulkopoliittisesta tilanteesta Paasikivi omaksui hallituksen Saksalle myönteisen linjan. Kesästä 1941 alkaen virallisesti eläkkeelle siirtynyt ja päätoimisesti muistelmiaan kirjoittava vanha valtiomies pysyi silti presidentti Rytin kanssa säännöllisesti muutaman viikon väliajoin käymiensä keskustelujen avulla eräänlaisena sisärenkaan ulkojäsenenä ja oli hyvin selvillä poliittisesta kehityksestä sekä valtakunnan johdon tilanteenarvioista, jotka hän hyväksyi.
Kesällä 1941 Suomelle tarjoutui Saksan rinnalla tilaisuus revanssiin Neuvostoliiton kanssa välirauhansopimuksessa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseen. Alkoi jatkosota alkuvaiheen menestyksineen, asemasotavaiheineen ja loppuvaiheen raskaine taisteluineen.
Syksy 1942 merkitsi selvää käännettä siinä, miten Paasikivi arvioi toisen maailmansodan lopputulosta. Tanskan-vierailullaan elo-syyskuussa käymissään lukuisissa keskusteluissa hän vakuuttui liittoutuneiden varustelupotentiaalin ylivoimaisuudesta Saksan johtamiin akselivaltoihin verrattuna. Ennen pitkää tämä tulisi näkymään myös operatiivisessa sodankäynnissä. Vuoden 1943 kuluessa Paasikivi päätyi lopullisesti käsitykseen Saksan häviön väistämättömyydestä, jollei Hitler tekisi Stalinin kanssa erillisrauhaa, mahdollisesti Suomen kustannuksella. Näine ajatuksineen Paasikivestä tuli tavallaan rauhanopposition taustahahmo, vaikka hän ei osallistunut aktiivisesti sen toimintaan ja vältti huolellisesti jatkosodan aikana julkisia esiintymisiä rauhanopposition aktivistien seurassa.
Kevään 1944 monivaiheiseen neuvotteluprosessiin erillisrauhan ehdoista Paasikivi osallistui keskeisellä tavalla. Maaliskuun lopussa 1944 hän ja Carl Enckell tapasivat Moskovassa ulkoasiainkomissaari Molotovin, joka luovutti suomalaisille täsmennyt rauhanehdot. Paasikiven mielestä Suomi oli jo hävinnyt, eikä parempia ehtoja voitu saada, joten hän vaati niihin suostumista. Ehtoihin liittyi kuitenkin ongelmia, jotka liittyivät muun muassa saksalaisten internoimiseen, Suomen armeijan demobilisaatioon ja 600 miljoonan dollarin sotakorvausvaatimuksiin. Hallitus ja eduskunta eivät niihin suostuneet. Syntynyt poliittinen ristiriita katkaisi Rytin ja Paasikiven välit. Vaha valtiomies palasi muistelmiensa pariin.
