Neuvosto-blokki ja Suomi 1947–1948
Kommunististen ja työväenpuolueiden informaatiotoimisto Kominform oli kansainvälinen kommunistinen työväenjärjestö, joka perustettiin syksyllä 1947 jatkamaan kommunististen puolueiden kansainvälistä yhteistyötä Kominternin lakkauttamisen jälkeen. Perustaminen merkitsi Stalinin vastavetoa Trumanin opille ja Marshall-suunnitelmalle. Samalla kysymys oli ratkaisevasta politiikan uudelleenarvioinnista. Hitlerin idänretken alkamisesta ja ennen muuta vuonna 1943 toteutetusta Kominternin hajottamisesta lähtien Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli soveltanut suhteissaan muihin kommunistipuolueisiin ”kansallisdemokraattista” linjaa. Se katsottiin nyt aikansa eläneeksi ja epätarkoituksenmukaiseksi.
Syksyllä 1947 Romanian, Unkarin ja Bulgarian sovjetisointi edistyi Neuvostoliiton tukemien paikallisten kommunistien ponnistuksin nopeassa tahdissa. Kominformin perustavassa kokouksessa pitämässään puheessa Ždanov oli maininnut myös Suomen kulkevan samaa ”demokraattisen kehityksen tietä”. Tuon maan jääminen ainakin toistaiseksi järjestön ulkopuolelle osoitti kuitenkin, ettei Stalin ollut sen kohdalla vielä tehnyt lopullisia päätöksiä.
Suomalaiset kommunistit Herra Kuusinen ja Ville Pessi olivat keskustelleet jo kesäkuussa 1947 Moskovassa Ždanovin kanssa Neuvostoliiton kanssa solmittavasta ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Pääministeri Pekkala ehdotti lähettiläs Abramoville puolustusliittoa 19. syyskuuta – siis neljä vuorokautta rauhansopimuksen lopullisen talletusseremonian jälkeen. Viikon kuluttua Abramov ilmoitti neuvottelujen voivan käynnistyä marraskuun alussa. Kävi ilmi, ettei Pekkala ollut puhunut aloitteestaan ja sen vastaanotosta Paasikivelle mitään ennen kuin 28. lokakuuta. Paasikivi evästi vallankumousjuhlille matkustavia Enckelliä ja Pekkalaa: ”Jos venäläiset ottavat esille kysymyksen puolustusliitosta, sanoin, että siinä on oltava hyvin varovaisia.” Varmemmaksi vakuudeksi presidentti korosti luopuneensa Ždanovin keväällä tarjoamasta lomamatkasta Krimille, koska hän epäili neuvostoliittolaisten isäntien saattavan tällöin ottaa esille ”suuria kysymyksiä”.
Pekkala yritti vielä Moskovassa tuoda esille Suomen toivovan liittosopimusneuvottelujen käynnistämistä. Paasikiveen vedoten Enckell asettui nyt jyrkkään vastarintaan ja onnistui saamaan pääministeriltä lupauksen tekstin muuttamisesta. Ottaessaan 15. marraskuuta 1947 vastaan Moskovasta palanneet Pekkalan ja Enckellin presidentti purki estoitta suuttumustaan. Pääministeri oli omin lupinsa ja vastoin valtion päämiehen selviä ohjeita mennyt 5. marraskuuta puhumaan Molotoville poliittisesta yhteistyöstä tavalla, joka täytyi tulkita avoimeksi vihjeeksi (invit) puolustusliiton solmimiseen. Asian arkaluontoisuudesta huolimatta Pekkala oli menetellyt Moskovassa kuin norsu posliinikaupassa. Ukkosen pauhatessa Pekkala Enckellin muistiinpanojen mukaan puolustautui vain heikosti.
Kahden viikon kuluttua Moskovan-matkan päättymisestä presidentin ratkaisua odottava pääministeri alkoi hermostua. Joulukuun 1. päivänä Pekkala saapui mukaan kutsuttujen Enckellin ja Leinon seurassa Linnaan pyytämään selvitystä. Venäläisille täytyisi vastata jotakin. Presidentin reaktiona oli kuitenkin uusi, kiihkeä nuhdesaarna Pekkalalle tämän menettelystä Moskovassa. Sen vuoksi hän, Paasikivi, ”oli kärsinyt hirmuisesti”. Muistiinpanoissaan Enckell kertoo pelänneensä valtion päämiehen suorastaan puhkeavan itkuun. Kurjin mahdollinen kohtalo ihmiselle oli joutua Suomen presidentiksi. Leinon yritys puolustaa pääministeriä ei tehonnut.
Neuvostoliitto lähetti vielä valvontakomission entisen varajohtaja Grigori Savonenkovin taivuttelemaan Paasikiveä sopimuksen tekemiseen. Hän totesi 23. tammikuuta 1948 Paasikivelle Linnassa, että aloitteen pitäisi tulla Suomen presidentiltä, mutta Moskova suhtautuisi siihen ”sydämellisesti”. Paasikivi torjui ajatuksen Suomen tekemästä aloitteesta ja pyrki varmistamaan hallituksen ja eduskunnan enemmistön tuen kannalleen.
Kremlin poliittisen johdon tuolloisia mielialoja osoitti Moskovassa tammikuussa 1948 vierailleen jugoslavialaisen valtuuskunnan kunniaksi Stalinin huvilalla Kuntsevossa tarjotuilla illallisilla käyty keskustelu. Ždanov ylisti Suomen sotakorvaustoimitusten täsmällisyyttä ja korkeata laatua mutta valitti samalla, ettei maata ollut aikanaan miehitetty. Stalininkin mielestä tuolloin oli tehty virhe. ”Otimme liikaa huomioon amerikkalaiset, mutta he eivät olisi nostaneet sormeaankaan.”
Länsi-Euroopan maiden yhteistyön kiinteytyessä vuoden 1948 alkupuolella ”kahden leirin politiikkaa” soveltava Kreml lujitti puolestaan asemiaan omassa etupiirissään. Onnistuttuaan – vielä tässä vaiheessa – palauttamaan Titon järjestykseen Stalin ”komensi” helmikuussa 1948 Moskovaan vuoron perään Romanian ja Unkarin hallitusvaltuuskunnat. Romanian kanssa allekirjoitettiin keskinäinen avunantosopimus 4. helmikuuta ja Unkarin kanssa vastaavasti 18. helmikuuta 1948. Merkillepantavaa on, että Titon aikaisemmin naapuriensa kanssa solmimista sopimuksista poiketen sekä neuvostoliittolais-romanialainen että neuvostoliittolais-unkarilainen pakti määritteli viholliseksi Yhdysvaltojen sijasta jälleen nimenomaisesti Saksan ja sen liittolaiset.
Molemmissa pakteissa osapuolet sitoutuivat sodan syttyessä tulemaan automaattisesti toistensa avuksi. Lisäksi ne jo rauhan aikana velvoitettiin ”neuvottelemaan keskenään kaikista tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä, jotka koskevat molempien maiden etuja” sekä yhdessä ryhtymään käytettävissään oleviin toimenpiteisiin Saksan tai siihen tavalla tai toisella liittyneiden valtioiden hyökkäyksen uhkaa vastaan.
Tuskin muste oli ehtinyt kuivua 18. helmikuuta allekirjoitetussa neuvostoliittolais-unkarilaisessa YYA-sopimuksessa, kun kauan kytenyt Tšekkoslovakian kriisi leimahti liekkiin. Kyllästyneinä Yrjö Leinon paikallisen virkaveljen, kommunistisen sisäministeri Vaclav Nosekin omavaltaiseen toimintaan Prahan hallituksen porvarillisia puolueita edustaneet ministerit jättivät 20. helmikuuta 1948 presidentti Edvard Benešille eronpyyntönsä. Varsinaisena tarkoituksena oli pakottaa valtion päämies palauttamaan sisäministeri ja hänen puolueensa järjestykseen. Aloitteentekijöiden pettymykseksi presidentti kuitenkin epäröi ja taipui vihdoin Moskovan painostuksesta ja kommunistien organisoimien laajojen mielenosoitusten säikähdyttämänä hyväksymään eronpyynnöt. Väestön enemmistön pysytellessä passiivisena Neuvostoliiton sotilaallista asiaan puuttumista ei edes tarvittu.V iikkoa myöhemmin kommunistit nousivat verettömästi valtaan Benešin antaessa hallituksen muodostamistehtävän heidän johtajalleen Klement Gottwaldille. Viimeksi mainittu muisteli sittemmin, ettei hän ”voinut uskoa kaiken tapahtuvan niin helposti”.
Neljän päivän kuluttua Unkarin YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta ja Tšekkoslovakian kriisin lähestyessä huippukohtaansa Suomen presidentin vuotta aikaisemmin antama epävirallinen lupaus puolustautumisesta alueelleen ja alueensa kautta Neuvostoliittoon suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan ei Moskovalle enää riittänyt. Tarvittiin selvä sopimus. Paasikivelle 22. helmikuuta 1948 osoittamassaan henkilökohtaisessa kirjeessä, jonka lähettiläs Grigori Savonenkov toimitti perille seuraavana päivänä, Stalin totesi Unkarin ja Romanian jo allekirjoittaneen Neuvostoliiton kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta Saksan mahdollista hyökkäystä vastaan. Edellyttäen Suomen olevan vähintään yhtä suuressa määrin kuin Unkari ja Romaniakin kiinnostunut tällaisesta paktista generalissimus ilmoitti hallituksensa näin ollen esittävän Neuvostoliiton ja Suomen välille solmittavaa ”ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon sopimusta, joka olisi samankaltainen kuin Unkarin ja Neuvostoliiton sekä Romanian ja Neuvostoliiton välillä tehdyt sopimukset”.
Stalinin Paasikivelle lähettämä neuvottelutarjous, jossa nimenomaan viitattiin Romanian ja Unkarin sopimuksiin, merkitsi viivytystaisteluaan käyneelle Suomen presidentille katkeraa käännettä. Voimakkaasta pettymysreaktiostaan huolimatta Paasikivi pystyi kuitenkin varsin pian hahmottamaan ne suuntaviivat, joita noudattaen maan poliittisen johdon tuli ryhtyä asiaa käsittelemään. Yhtäältä ei neuvotteluilta ainakaan pitkällä tähtäyksellä voitu enää välttyä ja toisaalta suomalaisten oli mahdottomaksi luonnehditun romanialais-unkarilaisen vaihtoehdon sijaan rakennettava oma positiivinen ratkaisuehdotuksensa, jota oli ryhdyttävä valmistelemaan vetäen eduskunta alun alkaen mukaan hankkeeseen.
Keskustelupaikaksi Stalin oli kirjeessään ehdottanut joko Moskovaa tai Helsinkiä. Pyrkien mahdollisimman suuressa määrin erottautumaan Romanian tai Unkarin esimerkistä Paasikivi ja Kekkonen olivat aluksi taipuvaisia kannattamaan Helsinkiä. RKP:n J. O. Söderhjelm sai kuitenkin argumenteillaan presidentin muuttamaan mieltään. Neuvostoliittolaisen ”korkean herran” saapuessa Helsinkiin asianomainen tuskin saattoi uhrata tarkoitukseen paria päivää enempää. ”Tämä merkitsee, että neuvottelut helposti supistuvat ehtojen sanelemiseen. Jos sitä vastoin suomalainen delegaatio lähetetään Moskovaan, ei ainakaan ajanpuute estä neuvottelemasta sekä periaatteista että yksityiskohdista.” Samalle kannalle asettui hallituksen ulkoasiainvaliokunta. Vastauskirjeessään Paasikivelle Stalin ilmaisi hallituksensa halukkuuden käynnistää neuvottelut Suomen valtuuskunnan kanssa Moskovassa 22. maaliskuuta 1948.
Moskovaan lähetettävän delegaation puheenjohtajuuden osalta presidentti joutui tyytymään Mauno Pekkalaan, vaikka pääministerin terveydentila teki hänen matkansa toteutumisen viimeiseen saakka epävarmaksi. Jäsenistä itseoikeutettuja olivat ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento. Kommunistien tarjoamaa Hertta Kuusista Paasikivi ei huolinut vaan asetti etusijalle hallitustoiminnan perusteella tuntemansa Yrjö Leinon, jonka puolueaseman romahtamisesta hän ei tiennyt. RKP:n puheenjohtajan John Österholmin Paasikivi sivuutti kylmästi ottamalla hänen tilalleen valtuuskuntaan J. O. Söderhjelmin, joka oli saavuttanut presidentin luottamuksen. Samoin kävi maalaisliiton kohdalla puolueen ehdokkaan Lennart Heljaksen jäädessä Paasikiven tahdosta syrjään Kekkosen tieltä.
Matkalle valmistautuessaan delegaatio kokoontui 10.–18. maaliskuuta 1948 useita kertoja Helsingissä hioakseen taktiikkaansa. Lähtökohtana olivat tällöin Paasikiven laatimat ohjeluonnokset, joissa erityisesti korostettiin, ettei Suomi toivonut kansainoikeudellista puolueettomuutta vaan mahdollisuutta pysytellä suurvaltojen välisten selkkausten ulkopuolella. Presidentin mukaan valtuuskunnan ja asiantuntijain tuli yhdessä laatia valtuutetuille ohjeet, jotka jaettaisiin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, minkä jälkeen hallitus ja presidentti vahvistaisivat ne.
Työ oli presidentin mielestä keskitettävä merkitykseltään ratkaiseviin ensimmäiseen ja toiseen artiklaan, joiden oli vahvistettava Suomen erityinen poliittinen asema. Kyseeseen eivät saaneet tulla mitkään satelliittimääräykset vaan täysin ”sui generis” (ainutlaatuinen) sopimus. Muut kuusi artiklaa tulivat lopulliseen sopimukseen lähes sellaisinaan Paasikiven ehdotuksen mukaisesti ilman että niistä Moskovassa (paktin voimassaoloaikaa lukuun ottamatta) juuri lainkaan keskusteltiin. Sopimuksen johdantoon, joka muuten saisi olla ”miten sakeata (toisin sanoen fraasipitoista) tahansa”, tuli presidentin mielestä sisällyttää Suomen pyrkimys pysytellä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella. Muuten Paasikivi evästi valtuuskuntaa esiintymään Moskovassa lujasti ja määrätietoisesti.
”Otan lukuun sen mahdollisuuden, että neuvottelut raukeavat. En voi mennä yli vissin rajan tuli mitä tuli. Sen tähden on avonaisesti esitettävä Suomen näkökanta. Ei liian ympyriäisesti vaan selvästi niin kuin asia on. En näe, missä suhteessa voimme ohjeista poiketa. Pakotuksella emme voi viedä isänmaata turmioon.”
Enckell ja Svento saivat kumpikin valtionpäämieheltä kehotuksen osoittaa Moskovassa lujuutta. Neuvottelijain asema oli nyt kokonaan toinen kuin vuonna 1939. Tällä kertaa pystyttiin tarjoamaan asiallinen ehdotus, joka vastasi venäläisten ilmoittamaa tarkoitusta. Luottamatta silti liiemmälti kumpaankaan vanhaan herraan hän kehotti myös erikseen luokseen kutsumaansa luottomiestään Erik Heinrichsiä seuraamaan Moskovassa valppaasti asiain menoa ja ottamaan aktiivisesti osaa neuvotteluihin.
Kommunistien mielenosoituksista kapinahuhuihin
Stalinin Paasikivelle osoittaman kirjeen tulo julkisuuteen käynnisti Suomen kommunistien liikehdinnän. Jo 28. helmikuuta 1948 SKP:n politbyroo päätti nostattaa joukkoliikkeen Neuvostoliiton aloitteen tukemiseksi. Puolueen ja SKDL:n järjestöjen lisäksi pyrittiin mobilisoimaan ammattiyhdistysliike ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS). Vain vuorokautta myöhemmin kommunistien tärkeimpiin linnakkeisiin kuuluneen Crichton-Vulcanin Turun telakan työläiset esittivät julkisen vetoomuksensa avunantosopimuksen puolesta. Maaliskuun alkupäivinä alkoivat laajamittaiset työpaikkakokoukset ja mielenosoitukset eri puolilla maata.
Kommunistien liikehdinnän ”ensi aallon” huipentumana Helsinkiin ilmaantui 9. maaliskuuta 1948 peräti 130 kansandemokraattien lähetystöä vaatimaan hallitukselta ja eduskuntaryhmiltä Neuvostoliiton tarjoaman avunantosopimuksen heti tapahtuvaa hyväksyntää. Lisäksi vaadittiin uhkaavaan sävyyn SAK:lta, yleisradiolta ja eri lehtien toimituksilta positiivisia kannanottoja Stalinin aloitteeseen. Samana iltana (9. maaliskuuta ) Messuhallissa järjestetyssä SNS:n joukkokokouksessa hyväksyttiin kansanedustaja Mauri Ryömän (SKDL) esittämä päätöslauselma jyrkkine syytöksineen:
”Ne eduskuntapiirit, jotka ovat vastanneet neuvostokansojen kunnioitetun päämiehen ystävälliseen kädenojennukseen provokatoorisilla vastaväitteillä, ovat paljastaneet itsensä sodanlietsojain asiamiehiksi ja ryhtyneet vastustamaan kansamme suuren enemmistön rauhantahtoa. Tulevissa vaaleissa eduskunta on vapautettava sotaseikkailijoista ja valittava ainoastaan varmoja rauhan kannattajia.”
Ryömän puhuessa Messuhallissa Paasikivi oli samana päivänä jo lähettänyt Stalinille myönteisen vastauksensa neuvottelutarjoukseen. Varmuuden vuoksi kommunistien kampanjaa kuitenkin jatkettiin Moskovan keskustelujen alkuun saakka. Samana päivänä (9. maaliskuuta), jolloin Mauri Ryömä piti edellä mainitun puheensa kommunistien hallitseman SNS:n agitaatiokokouksessa Messuhallissa, Yrjö Leino varoitti Smolnaan aterialle kutsumaansa puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvoa oikeistokaappauksen vaarasta, minkä lisäksi vakavaa levottomuutta oli ilmennyt myös ”muualla”. Kenraali joka tapauksessa ymmärsi vinkin. Sisäministerin poistuttua Sihvo totesi adjutantilleen kapteeni Magnus Haaksalolle: ”Tietääkö capitano, mitä tuo ministeri kertoi?” Kun capitano ei tiennyt, Sihvo vastasi Leinon sanoneen, että kommunistien äärilaita aikoi tehdä kapinan.
Aikaa hukkaamatta Sihvo kutsui jo 11. maaliskuuta 1948 armeijan yhtymien komentajat puhutteluun, jossa hän ei suinkaan viitannut oikeiston liikehtimiseen vaan Tšekkoslovakian tapahtumiin, toisin sanoen vasemmistokaappaukseen. Niiden johdosta oli syntynyt ”epäilyksiä meillä ja muualla”, minkä vuoksi tuli pitää silmät auki. Provokaatioiden välttämiseksi Porkkalan yhdysliikenteen häiriötön kulku oli turvattava. Samalla komentajat saivat ohjeet varikoiden, erityisesti keskusvarikoiden vartioinnin tehostamisesta, mistä annettiin kirjallinen käsky seuraavana päivänä. Sihvon puhuttelussa vallitsi yksimielisyys siitä, ettei toimenpiteitä ollut syytä koettaa pitää salassa. Pelotevaikutuksen vuoksi ne saatettiin tarkoituksellisesti jopa punaisen Valpon tietoon. Avoimin kortein pelattiin myös Neuvostoliiton lähetystöön päin Sihvon selvittäessä varikoiden vartioinnin ja Porkkalan yhteyksien suojaamisen tehostamista sotilasasiamies, kenraalimajuri Sergei Tokareville, jolla ei ollut asiaan mitään huomautettavaa. Kannanottoon selvästi vaikutti Sihvon vakuutus kysymyksen olevan armeijan ylimääräisistä aseista, jotka tultaisiin rauhansopimuksen mukaisesti luovuttamaan Neuvostoliittoon.
Suomen poliittinen ja sotilasjohto oli näin jo maaliskuussa 1948 selvästi varuillaan mahdollisten yllätysten varalta. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään kotikommunisteista vaan osittain myös Neuvostoliitosta. Jo 13. maaliskuuta 1948 presidentti Paasikivi nimittäin oikeutti puolustusvoimain pääesikunnan ryhtymään operatiivisiin suunnitelmiin ja liikekannallepanon valmistelutöihin. Sihvon suorittaman esittelyn pohjana oli Paasikiven allekirjoittama ja yleisesikunnan päällikön kenraalimajuri V. J. Oinosen varmentama muistio, jossa perusteltiin tarvetta rauhansopimuksen sallimissa puitteissa aloittaa keskeytyksissä olleet valmistelutyöt. Ruotsin sotilasasiamiehen, Sven Tillyn, Tukholmaan lähettämän raportin valossa hänen pääesikunnasta saamansa tiedot viittasivat siihen, että Paasikivi todella oli selvillä valmistelujen tarkoituksesta. Pantakoon kuitenkin merkille hänen – ehkä varovaisuussyistä – jättäneen itse esittelytapahtuman kokonaan pois päiväkirjastaan. Myöhemminkään presidentti tuskin halusi muistella varautuneensa sotatoimiin tarvittaessa Neuvostoliittoakin vastaan.
Neuvottelut Moskovassa ja Helsingissä
Suomen valtuuskunnan kokoontuessa Helsingin rautatieasemalla illalla 20. maaliskuuta 1948 havaittiin muodollisen johtajan puuttuvan joukosta. Sairaala Mehiläisessä korvatulehdustaan poteva pääministeri Mauno Pekkala oli kieltäytynyt lähtemästä mukaan. Diplomaattista sairautta epäilevälle Kremlille kysymys liittyi yhtäältä arvovaltaan; olivathan Bukarestista ja Budapestista aikanaan saapuneet Moskovaan sekä valtion että puolueen päämiehet. Jo aikaisemmin kieltäytyneen presidentti Paasikiven lisäksi näytti nyt myös pääministeri pysyttelevän kotimaassa. Toisaalta Stalin ja Molotov muistivat lähivuosilta Pekkalan taipuvaisuuden, minkä vuoksi hänen jäämistään pois valtuuskunnan johdosta ei tältäkään kannalta katsoen voitu pitää suotavana. Maaliskuun 24. päivänä Mauno Pekkala vihdoin saapui Vnukovon lentokentälle yhdessä lääkärinsä kanssa Helsinkiin varta vasten noutamaan lähetetyllä neuvostoliittolaisella erikoiskoneella. Nyt saatiin lopulta kokea aikaisemmin poisjäänyt suuren tyylin seremonia lippuineen, kunniakomppanioineen ja kansallislauluineen. Molotovin johtamassa arvovaltaisessa vastaanottoseurueessa nähtiin muun muassa varaulkoministerit Andrei Vyšinski, Valerian Zorin ja diplomaattikunnan edustajia.
Suomen delegaation saapuessa Moskovaan Neuvostoliiton ensisijainen huomio oli kiinnittynyt itsenäistyvän Josip Titon aiheuttamaan Balkanin tilanteen vaikeutumiseen ja toisaalta Tšekkoslovakian kriisin amerikkalaisten johdolla nopeuttamaan Länsi-Euroopan integroitumiseen. Tilannetta ei Kremlin näkökulmasta parantanut Prahan kaappauksesta ja Suomelle annetusta esityksestä säikähtäneen Norjan jo tuossa vaiheessa tekemä yritys etsiytyä läntisten suurvaltojen turviin. Pikainen sovintoratkaisu Helsingin hallituksen kanssa tuli Moskovalle entistä tärkeämmäksi. Paasikiven vastauskirjeen ja Yrjö Leinon ”vuodattaman” suomalaisen valmistelumateriaalin nojalla Moskovassa jouduttiin päättelemään, ettei Romanian ja Unkarin paktien kaltainen ratkaisu käynyt luoteisella suunnalla päinsä. Stalin joutui siten periaatteessa valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä. Oliko ryhdyttävä painostamaan entistä lujemmin Paasikiveä riskeeraamalla samalla neuvottelujen ajautuminen karille, vai tuliko myönnytyksiä tehden varmistaa paktin keskeisen sisällön läpimeno Suomessa? Stalin valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.
Moskovaan saapuneella Mauno Pekkalalla ei ollut mukanaan uusia ohjeita Paasikiven toistettua hänelle entisten pysyvän tinkimättä voimassa. Moskovassa pääministeri kuitenkin Leinon ja Sundströmin tahtoon alistuen ryhtyi ”luistelemaan” presidentin ohjeista. Niistä oli poistettava kohdat, joissa puhuttiin Suomen halukkuudesta pysyä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella sekä maan aseman erilaisuudesta Romaniaan ja Unkariin verrattuna. Maininta Suomen hallituksen suostumuksesta sotilassopimukseen, vaikka sellaista ei pidettykään välttämättömänä, tuli jälkimmäiseltä osaltaan niin ikään poistaa. Suomen pääministeri jatkoi näin presidentin ja oman valtuuskuntansa enemmistön selän takana samaa epälojaalia kaksoispeliä, jota hän oli soveltanut Pariisin rauhankonferenssin ajoista saakka. Erik Heinrichsin tukemat Kekkonen ja J. O. Söderhjelm vastustivat kuitenkin parhaansa mukaan kansandemokraatteja pitäen kiinni presidentin ohjeista. Lähdettäessä 25. maaliskuuta ensimmäiseen yhteiskokoukseen Kremliin suomalaiset eivät vielä olleet päässeet keskenään yksimielisyyteen. Asetelma oli tilanteesta tietämättömille, mutta Moskovalle nöyryyttään osoittamaan pyrkiville kansandemokraateille sikäli järjetön, että neuvosto-osapuoli oli todellisuudessa tuolloin jo luopunut Romanian tai Unkarin mallista.
Puoli tuntia kestäneessä keskustelussa Molotov ilmaisi alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti valmiutensa ryhtyä asian käsittelyyn myös suomalaisen luonnoksen pohjalta, mikäli sellainen olisi saatavilla. Kokouksen päätteeksi sovittiin suomalaisten jättävän seuraavana päivänä kirjallisesti oman ehdotuksensa. Suomen valtuuskunta oli näin saanut poistettua päiväjärjestyksestä Unkarin ja Tšekkoslovakian mallit, vaikka menestys sinällään ei ollutkaan delegaation omaa ansiota. Neuvottelujen kulku noudatti uskollisesti Stalinin ja Molotovin ennakkoskenaariota, joka taas rakentui suhteellisen realistiseen yleisarvioon luoteisen naapurimaan kokonaistilanteesta.
Vieraat saattoivat nyt vain pienin tarkistuksin jättää Molotoville Helsingissä Paasikiven johdolla laaditun sopimusehdotuksen. Kokeneena neuvottelijana ulkoministeri Molotov teki kuitenkin seuraavassa yhteiskokouksessa sotilasartikloja 1 ja 2 koskevat vastaehdotukset, Siten Molotov ehdotti ensimmäisen artiklan osalta sanamuotoa, jonka mukaan Suomi tulisi taistelemaan paktissa määriteltyä hyökkäystä vastaan sopimuksen mukaiset velvollisuutensa täyttäen ”yhdessä Neuvostoliiton kanssa”. Tällöin viimeksi mainittu osapuoli antaisi ”sopimuksen mukaisesti Suomelle välttämätöntä apua”. Edelleen Molotovin 2. artiklaa koskeva ehdotus merkitsi tosin tinkimistä Kremlin aikaisemmissa sopimuksissa soveltamasta yleisestä konsultaatiovelvollisuudesta, mutta meni varsin pitkälle todetessaan, että ”sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä tarkoituksena poistaa edellisessä kohdassa edelletyn hyökkäyksen uhka”.
Suomen delegaatio palasi tämän jälkeen Helsinkiin, jossa se neuvotteli presidentin kanssa. Loppuun uupuneen presidentin vetäydyttyä yöpuulle keskustelua jatkettiin myöhään iltaan lopullisten päätösten jäädessä seuraavaan aamuun, jolloin Paasikivi tuli jälleen mukaan. Paasikiven vaatimusten koveneminen näkyi siinä, että hän hylkäsi Molotovin ehdotuksen. Siten 1. artikla palautettiin Heinrichsin muotoilemaan asuun. Samalla Heinrichsin versiota täydennettiin määräyksellä puolustautumisen tapahtumisesta ”Suomen rajojen sisäpuolella” ja ”tarpeen vaatiessa” Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa. Lainausmerkkeihin sijoitettuja sanoja Kekkonen ja Söderhjelm vastustivat pitkään uskomatta venäläisten hyväksyvän niitä. Jouduttuaan antamaan periksi Paasikivelle he saivat aikanaan myös Moskovassa havaita näkemyksensä turhan pessimistiseksi. Artiklan 3. momentissa apu määriteltiin niin ikään ”tarpeen vaatimaksi” ja siitä tuli erikseen sopia. Toisen artiklan konsultaatiot koskisivat ”sotilaallisia” toimenpiteitä ”hyökkäyksen” – ei siis sen uhan – torjumiseksi.
Ratkaiseva neuvottelu käytiin Kremlissä illalla 5. huhtikuuta 1948. Tulkkauksineenkin vain tunnin kestänyt tilaisuus osoittaa jo lyhyydellään tilanteen molemminpuolista selkiintymistä. Välitettyään vastapuolelle Suomen valtionpäämiehen tervehdyksen, josta Molotov kohteliaasti kiitti, Kekkonen pääsi luonnehtimaan Paasikiven perusteluja. ”Voimakas opinioni eduskunnassa” katsoi Suomen voivan maantieteellisen asemansa vuoksi jäädä suurvaltojen välisen selkkauksen aikana sotilaallisten toimenpiteiden ulkopuolelle ja säilyttää siten puolueettomuutensa. Tämän vuoksi sotilassopimusta ei pidetty tarpeellisena. Presidentti kuitenkin kannatti paktia nähden siinä keinon estää mahdollisen suurvaltasodan leviämisen Suomen alueelle. Siksi Paasikivi oli valmis asettamaan arvovaltansa vaakalaudalle saadakseen ”hänen ohjeittensa puitteissa” laaditun sopimuksen hyväksytyksi eduskunnassa. Sanat ”tarpeen vaatiessa” oli lisätty siksi, ettei koko yhteistoimintakoneistoa tarvinnut käynnistää jonkin pienen rajaloukkauksen tai tiedustelulennon vuoksi. Juridisesti tällaisetkin loukkaukset tietysti merkitsivät aseellista hyökkäystä Suomen alueelle, mutta sen torjumiseen ei tarvittaisi suuria sotatoimia.
Toisen artiklan kohdalla Söderhjelm perusteli ”uhkan” jättämistä pois, koska artikla tähtäsi rauhanaikaisiin valmisteluihin 1. artiklassa tarkoitetun päämäärän saavuttamiseksi. Tuona päämääränä taas oli hyökkäyksen torjuminen eikä uhkan poistaminen. Oleellisena täytyi myös pitää, että riittävästä valmistautumisesta hyökkäyksen torjumiseen seurasi sopimuksen varsinaisen tarkoituksen mukaisesti myös hyökkäyksen uhkankin väheneminen.
Molotoville 2. artikla konsultaatioineen oli selvästi tärkein. Hän ilmoitti käsittäneensä Söderhjelmin lausunnon niin, että 2. artikla koski toimenpiteitä rauhan aikana. Kohdan esitellyt Söderhjelm myönsi asian olevan näin: Molotov huomautti nyt, ettei ollut tarpeen toistaa 2. artiklassa sitä, mikä oli jo sanottu 1. artiklassa. Suomen alkuperäinen ehdotus oli hänen mielestään selvempi ja täsmällisempi kuin uusi. Nyt ehdotettuun tekstiin tuli joko lisätä maininta uhkan käsitteestä tai sitten palattava aikaisempaan Suomen ehdotukseen. Hän kysyi, mikä oli Söderhjelmin kanta tähän asiaan. Ratkaisijan osaan joutunut Söderhjelm piti luonnollisesti Suomen omaa alkuperäistä ehdotusta parempana kuin myöhempää mukaelmaa, mutta vastauksen antaminen näin keskeisessä kysymyksessä, jota ohjeissa ei osattu lainkaan ennakoida, tuntui vaikealta ilman valtuuskunnan yhteistä päätöstä. Kysyvään katseeseen pöydän toiseen päähän ei tullut vastausta Pekkalan istuessa omissa ajatuksissaan. Enckell ja Svento taas eivät ilmeelläkään osoittaneet halua osallistua keskusteluun. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantui Kekkonen, joka tarmokkaasti nyökäten muotoili huulillaan sanat ”lyö kiinni”. Söderhjelm teki työtä käskettyä.
Molotov totesi nyt kompromissin edellytysten olevan olemassa. Pekkalan puoleen kääntyen hän tiedusteli, voitiinko 1. ja 2. artiklaa niin muodoin pitää sovittuina. Söderhjelmin kuvauksen mukaan Pekkala katseli ilmeisen epätietoisena ympärilleen. ”Kekkonen ja minä nyökkäsimme tarmokkaan myöntävästi, ja niin hän vastasi yksinkertaisesti kyllä.” Jälkinäytös pääministerin kohdalta tapahtui vielä Kremlistä poistuneen valtuuskunnan noustessa Ostrovskij pereulokilla sijainneen majapaikkansa portaita, jolloin Pekkala kysäisi Söderhjelmiltä: ”Kuulehan, mistä sinä oikeastaan sovit Molotovin kanssa?”.
Sopimuksen juhlallinen allekirjoitustilaisuus pidettiin 6. huhtikuuta 1948. Siinä Molotov kohotti erikseen maljan ”neuvottelujen ehkä aktiivisimmalle osanottajalle, joka kyllä ei ole täällä läsnä, nimittäin herra Paasikivelle”. Presidentti oli Molotovin mielestä nyt varmaan tyytyväinen kaikkien hänen toivomustensa mentyä läpi ilman tinkimistä. Vasta tämän rohkaisun innostamana Kekkonen päätyi esittämään kuuluisan sutkauksensa sopimuksesta ”Paasikiven diktaattina”. Kekkosen kompailu Kremlissä ei sinänsä suinkaan ollut vailla reaalista perustaa. Vaikka suomalaiset eivät olleetkaan uskaltaneet kieltäytyä neuvotteluista, he olivat itse määritelleet paktin sisällön tavalla, joka lopulta tyydytti myös toista osapuolta.
Kokonaisuutena tarkastellen Paasikiven taktiikassa voidaan havaita kaksi eri puolta. Yhtäältä hän oli pyrkinyt mahdollisimman edullisiin ehtoihin korostamalla Moskovan suuntaan Suomen kansan ja eduskunnan haluttomuutta sotilasliittoon. Toisaalta hän ”myi” sopimuksen eduskunnalle ja kansalaisille painottamalla Suomen hankkimia myönnytyksiä ja sopimuksen rajoittunutta luonnetta Neuvostoliiton muiden naapurimaiden sopimuksiin verrattuna. Vaikka lopputulos ei Paasikiven kannalta ollutkaan paras mahdollinen, sitä voitiin kuitenkin pitää siedettävänä.
Pariisin rauhansopimuksen rinnalla YYA-sopimus määritteli Suomen kansainvälisen aseman vuosikymmeniksi eteenpäin. Kun Marshall-avun torjuminen yhtäältä voitiin tulkita tietynlaiseksi tunnustukseksi Neuvostoliiton etupiiriin kuulumisesta, ”Paasikiven diktaattina” muotoutunut pakti veti selkeät rajat tälle asetelmalle. Vaikka monille sopimusta vastustaneille asian ymmärtäminen tuottikin vaikeuksia, Suomen asema omalajisena ”sui generis” -maana idän ja lännen välissä alkoi todellisuudessa vakiintua.
Suomi ja Tšekkoslovakian tie
Moskovan neuvottelujen ajaksi SKP:n avoin offensiivi laantui. Haluttiin ymmärrettävästi ennen jatkotoimenpiteitä nähdä, mitä vihreän veran ääressä tapahtui. Sosiaalidemokraatteihin ja porvareihin kohdistuvaa pelottelutaktiikkaa sovellettiin kuitenkin varmuuden vuoksi edelleen. Tähän kuului Hertta Kuusisen Messuhallissa 24. maaliskuuta 1948 pitämä kuuluisa puhe, jonka sanoman Vapaa Sana sinänsä liioitellusti otsikoi muotoon: ”Tšekkoslovakian tie on meidänkin tiemme”. Toisaalta monet SKP:n kannattajat epäilemättä ajattelivat juuri näin.
Stalinin Suomelle esittämä tarjous oli puolueen mielestä hyväksyttävä sellaisenaan ilman mitään varauksia kritiikistä puhumattakaan. Jo ennen Moskovan neuvottelujen päättymistä kommunistit käynnistivät lehtikampanjan. Samalla hälytettiin SKP:n iskuryhmät kevätoffensiivin toiseen aaltoon. YYA-sopimuksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä ”oli valmistauduttava lyömään taantumuksellisten ainesten sopimuksenvastaiset esiintymiset kaikissa muodoissa ja muodoilla”.
Paasikivi oli seurannut sanomalehtien avulla kommunistien propagandaa. Puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvon saapuessa esittelyyn 5. huhtikuuta 1948, presidentti sai selvityksen taustoista. Kenraali kertoi tällöin Yrjö Leinon päivälliskutsusta vajaata kuukautta aikaisemmin ja sisäministerin tuolloin esittämistä vihjeistä. Niiden johdosta samoin kuin myös muilta tahoilta kuulemiensa varoitusten vuoksi Sihvo kertoi vahvistaneensa asevarikoiden vartiointia. Kaikki järjestystä horjuttavat toimet estettäisiin, ”tulivatpa ne miltä taholta tahansa”. Paasikivi antoi niille siunauksensa vannottaen vielä myöhemminkin puolustusvoimain johtoa tinkimättä huolehtimaan laillisen järjestyksen ylläpitämisestä maassa. Kommunistit saattaisivat yllättäen onnistua eristämään presidentin ja pääministerin, mistä mahdollisuudesta erityisesti eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm oli Paasikiveä varoittanut. Korkeimpien siviiliviranomaisten joutuessa pois pelistä vastuu jäisi silloin puolustusvoimain johdolle. Kaikkeen oli siksi varauduttava. Kenraalit tekivät työtä käskettyä.
Puheilleen kutsumilleen Mauno Pekkalalle ja Yrjö Leinolle valtion päämies tähdensi kansan suuren enemmistön pelkäävän Tšekkoslovakian kaltaisten tapahtumien toistumista. Presidentti Edvard Beneš oli eristetty ja ulkoministeri Tomáš Masaryk tehnyt itsemurhan tai murhattu. Tällaista ei saanut tapahtua Suomessa. ”Me emme ole tšekkejä.” Kaappausyritykset oli estettävä, laillinen järjestys ylläpidettävä ja vaalien häiriötön toimeenpano taattava. Ongelmana, jota hän ei tietenkään maininnut Pekkalalle ja Leinolle, Paasikivi näki myös ennen kaikkea sen, että pienikin provokaatio saattoi muodostua vaaralliseksi antaessaan Neuvostoliitolle aiheen puuttua tapahtumiin.
Jo huhtikuun 11. päivänä 1948 – Moskovan neuvotteluvaltuuskunnan juuri palattua kotimaahan – puolustusvoimain pääesikunnan valmistuneessa tiedusteluraportissa kommunistikaappaus ennakoitiin vaiheeseen, jolloin eduskunta lopullisesti käsittelisi YYA-sopimusta, ”mikäli hylkäävä päätös on pelättävissä”. Puolustusvoimain komentaja Sihvo kehitti nyt armeijan valmiustilan äärimmilleen antaen käytännön toimenpiteiden suunnittelun vastikään Moskovasta kotiutuneen kenraali Erik Heinrichsin tehtäväksi. Erityistä huomiota kiinnitettiin tällöin pääkaupungin ja sen avainkohteiden suojelemiseen, josta Sihvo itse laati muistion otsikolla ”Toimenpiteitä Helsingin suojaamiseksi”.
YYA-sopimuksen valiokuntakäsittelyn myötä voitiin arvioida asian tulevan lopulliseen ratkaisuun suuressa salissa 27.–29. huhtikuuta 1948. Tuo ajankohta merkitsi siis pääesikunnan varoittamaa ”kriitillistä pistettä”. Sen lähestyessä Paasikivi kutsui 23. huhtikuuta puheilleen puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvon ja kenraalit Kaarlo Heiskasen sekä Väinö Oinosen muistuttaen heitä laillisen järjestyksen puolustamiseen velvoittavasta valasta, joka sitoi niin presidenttiä kuin kaikkia sotilaitakin. Sihvon kerrottua Yrjö Leinon pyytäneen häneltä puolustusvoimain valmiustoimenpiteiden peruuttamista Paasikivi jyrähti, ettei tämä saanut tulla kysymykseenkään, vaikka kenraali olikin sisäministerille luvannut harkita asiaa. Paasikivi pelkäsi, mitä hän tosin ei suoraan ilmaissut Sihvolle, Neuvostoliiton saattavan reagoida kotikommunistien ehkä järjestämään provokaatioon. Paasikivi luovutti tilaisuudessa varmuuden vuoksi kolme sinetöityä kirjekuorta, joista yksi annettiin komentajalle siltä varalta, että presidentti joutuisi pois pelistä. Kirje sisälsi toimintaohjeet ja valtuudet Sihvolle. Muut kaksi kirjettä ojennettiin kenraaleille, jotka saivat näin ohjeet Sihvonkin tullessa syystä tai toisesta toimintakyvyttömäksi. Kysymys oli siis kolminkertaisesta varmistuksesta.
”Kriitillistä pistettä” ennakoiden julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa 25. huhtikuuta 1948 Unto Varjosen johdolla laadittu artikkeli SKP:ssä Tuure Lehénin, Armas Äikiän ja Mauri Ryömän johdolla toimivasta ”barrikadilinjasta” täydessä vauhdissa olevine vallankaappausvalmisteluineen. Asevelisosialistit pyrkivät näin kääntämään huhut, joiden varsinaiseen sisältöön ei välttämättä enää uskottu, kommunisteja itseään vastaan. Ennakkovaroituksin ja julkisen voimannäytön avulla voitiin vaikuttaa siihen suuntaan, ettei Tšekkoslovakian esimerkin noudattaminen kävisi Suomessa päinsä.
Kadettikoulun komentaja puolestaan vakuutti ryhtyneensä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin. Myös valtion päämiehen asunnon turvallisuudesta oli huolehdittu. Kadettikoulun hälytysvalmiuden lisäksi kyse oli tällöin – vaikka Sihvo ei nähtävästi maininnutkaan yksityiskohtia – hänen aamulla 26. huhtikuuta antamastaan käskystä kahden tykkiveneen siirtämisestä täydessä taisteluvalmiudessa Turun laivastoasemalta Helsingin Eteläsatamaan, jossa ne ankkuroiduttuaan ottivat tähtäimeensä Linnan ulko-ovet. Puolustusvoimain pääesikunnasta varoituksen saanut Gabrielsson puolestaan käynnisti vielä samana päivänä poliisin hälytysharjoituksen.
Paasikivi otti kaappausuhan vakavasti. Kenraaleille ja yksittäisille poliitikoille pitämiensä puhuttelujen lisäksi hän kutsui vielä 27. huhtikuuta 1948 koko valtioneuvoston erityisistuntoon vaatien toimenpiteitä kaappaushankkeita koskevien väitteiden todenperäisyyden selvittämiseksi. Kansan elämästä ei tullut mitään, jollei rauhattomuutta saatu loppumaan ja oloja turvallisiksi. Tämän saavuttamiseen nähden kyvyttömäksi tai haluttomaksi osoittautuva hallitus tuli vaihtaa.
Eduskunta 28. huhtikuuta 1948
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan annettua hyväksyntänsä (erinäisin tulkintaan liittyvin varauksin) sopimusasia tuli ainoaan täysistuntokäsittelyyn 28. huhtikuuta 1948. Keskustelua Paasikivi piti Hertta Kuusisen ja Mauri Ryömän lausuntoja lukuun ottamatta ”mukiinmenevänä”. Voittopuolisesti hyväksyvästä linjasta huolimatta käytetyt puheenvuorot ilmensivät tietynlaista pidättyvyyttä ja huolta siitä, millaisia vaikutuksia paktilla tuli olemaan ja kuinka sitä sovellettaisiin.
Hautajaistunnelman vallitsemassa eduskunnassa sopimus meni lävitse viime kädessä presidentin arvovallan turvin äänin 157–11. Poissa olleiden suuri määrä (peräti 31 kansanedustajaa) todisti osaltaan haluttomuutta selvään kannanottoon lähestyvien parlamenttivaalien aattona. Tasavallan presidentti allekirjoitti ratifiointipöytäkirjan kaksi vuorokautta myöhemmin.
Oliko sitten SKP:llä tai sen osalla juuri pääesikunnan ”kriittisenä pisteenä” pitämänä ajankohtana (26.–27.4.1948) tarkoitus ryhtyä toimenpiteisiin. Kimmo Rentola on kiistattomia todistuskappaleita turhaan etsittyään päätynyt kielteiseen johtopäätökseen. Toisaalta Niilo Lappalainen on lukuisten, tosin lähinnä muistelmaluontoisten lähteiden nojalla tullut siihen käsitykseen, että jotakin oli tuona yönä kaikesta huolimatta ollut tekeillä. Alkuperäislähteisiin perustuvien tarkkojen tietojen puuttuessa asia täytyy näin ollen edelleenkin jättää avoimeksi.
Suomalaisen yhteiskunnan ja ennen muuta sosiaalidemokraattien lujuus, armeijan vankkumaton lojaalisuus, Neuvostoliiton pidättyvyys ja sen kanssa ulkopoliittisen linjaratkaisun löytäneen Paasikiven sisäpoliittinen päättäväisyys olivat kaikki yhdessä sulkeneet kommunisteilta tien valtaan. Tässä yhteydessä voidaan perustellusti korostaa presidentin tiukan linjan ja hänen johtamiensa varotoimenpiteiden merkitystä. Muutenkin epäröiviin ja epävarmoihin kommunisteihin niillä oli osaltaan lamauttava vaikutus. Heidän kaavailemansa vangitsemisoperaatiot olisivat toteutuessaan johtaneet ennalta-aavistamattomiin ja kenties tuhoisiinkin seurauksiin.
Paasikivi erottaa Yrjö Leinon
Äärivasemmiston voimakas ulkoparlamentaarinen liikehdintä sekä YYA-sopimusneuvottelujen edellä että neuvottelujen jälkeisenä aikana olivat hermostuttaneet porvarillisten puolueiden johtajat. Vastaiskun aika koitti keväällä 1948 eduskunnan ryhtyessä käsittelemään hallituksen kertomusta toimenpiteistään vuonna 1945. Perustuslakivaliokunta kiinnitti tuolloin huomiota sisäministeri Yrjö Leinon menettelyyn venäläisten emigranttien luovutusasiassa huhtikuussa 1945. Tausta oli kuitenkin laajempi. Valpon toiminnan lisäksi kritiikkiä nostatti kommunistien joukkoliikehdintä muun muassa sotasyyllisyyskysymyksessä ja ”rauhankriisin” aikana. Myös lakkojen yhteydessä tapahtui varsinkin kesällä 1947 vakavia järjestyshäiriöitä, jotka antoivat aihetta Leinoon kohdistuviin moitteisiin siitä, ettei hän pystynyt ylläpitämään järjestystä maassa.
Perustuslakivaliokunnan taholta tulevia ikävyyksiä aavisteleva sisäministeri kiirehti jo 18. maaliskuuta 1948 presidentin puheille pyytämään apua. Tällöin hän sai lohdutuksekseen kuulla, että emigranttiasia voitaisiin jo haudata. Paasikivi lupasikin ottaa tilanteesta lähemmin selvää ja keskustella siitä myös perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, kokoomukselaisen Arvi Ahmavaaran kanssa. Näin myös tapahtui presidentin saattaessa kantansa Linnassa 7. huhtikuuta käyneen Ahmavaaran tietoon.
Tämän jälkeen ryhdyttiin käsittelemään hallituksen kertomusta vuodelta 1945, josta perustuslakivaliokunta niin ikään oli antanut mietintönsä. Keskustelun avasi kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen luonnehtien laajasti muun muassa Valpon ja sisäasiainministeriön tutkintaelimen väärinkäytöksiä ja esittäen lopuksi sisäministeri Yrjö Leinolle epäluottamuslausetta. Vaikka myöhäisen ajankohdan takia monet parlamentin jäsenet olivat jo poistuneet, puhemies K.-A. Fagerholm antoi – uskomatta Salmisen ehdotuksen läpimenomahdollisuuteen – kellojen soittaa äänestykseen. ”Ne kellot soivat minulle”, sanoo Leino muistelmissaan. Tuloksena oli Salmisen epäluottamuslauseen voitto äänin 81–61.
Tullessaan aamulla 22. toukokuuta klo 11 valtioneuvoston linnaan Paasikivi sai kuitenkin kuulla, ettei Leino – puolueensa tahtoa noudattaen – ollutkaan jättänyt erohakemustaan sillä perusteella, ettei uutta sisäministeriä ollut vielä nimitetty. Valtion päämies ilmoitti nyt pitävänsä mahdottomana jo kolme vuorokautta kestäneen viivyttelyn jatkamista. Istunnossa syntyneessä ”ikävässä keskustelussa” kommunistiministerit vaativat sitkeästi eron lykkäämistä seuraajakysymyksen ratkaisuun saakka. Presidentti piti kuitenkin pintansa määräten asian esiteltäväksi, minkä jälkeen hän teki virallisen päätöksensä.
”Koska valtioneuvoston jäsenten hallitusmuodon 36 §:n mukaan tulee nauttia eduskunnan luottamusta, mutta eduskunta on kuluvan kuun 19. päivänä päättänyt, että ministeri Yrjö Kaarlo Leino ei nauti eduskunnan luottamusta, vapautan ministeri Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä.”
Vaikka valtion päämies ei vaalien läheisyyden vuoksi hyväksynytkään kokoomuksen epäluottamuslause-ehdotusta, hän toisaalta oli selvästi saanut tarpeekseen aikaisemmin ”hyvänä miehenä” pitämästään sisäministeristä ja hänen epäparlamentaarisista kannattajistaan, joiden isänmaalliseen lojaalisuuteen ei voitu luottaa.
Leinon eron inspiroimat Leino-lakot eivät ehtineet kestää kauan. Keskiviikkona 25. toukokuuta 1948 (mahdollisesti jo edellisenä iltana) saapui Moskovasta vastaus Ville Pessin 13. toukokuuta Ždanovin välityksellä jättämään avunpyyntöön. Stalin ei pitänyt tarkoituksenmukaisena ryhtyä kaatamaan Neuvostoliiton kanssa vastikään avunantosopimuksen solminutta hallitusta moneen kertaan avuttomuutensa osoittaneisiin kommunisteihin nojautuen. Lähestyvää Berliinin saarto-operaatiotakaan ajatellen ei ollut syytä toimia tavalla, joka sitoisi huomattavia neuvostojoukkoja luoteiselle suunnalle.
Kevät 1948 merkitsi siis ratkaisevaa vaihetta Paasikiven suhteissa kommunisteihin. Otteen kiristyminen, joka oli ollut havaittavissa jo kesästä 1946 saakka, tuli nyt täysin avoimeksi. Taustana olivat Tšekkoslovakian tapahtumat, presidentin vakavasti ottamat kaappaushuhut sekä viime kädessä vahvimmaksi turvaksi osoittautuneelta armeijalta saatu tuki. Saumaton yhteistyö normalisoi asekätkentäjutun aikana kärsineet presidentin suhteet puolustusvoimain johtoon.
Sosiaalidemokraatteja ja Paasikiveä suuresti lähentäneen kevätkauden päätteeksi K.-A. Fagerholm kaunopuheisen kirjeenmuodossa kiitti valtion päämiestä hallitusasian hoitamisesta suomalaiselle kansanvallalle ja parlamentarismille voitokkaalla tavalla. Jos olisit antanut periksi, demokratiamme olisi saanut vaikeasti korjattavan iskun”.
Vanhan presidentin tunteet olivat yhtä lämpimät:
”Minä puolestani en voi kyllin kiittää Sinua sekä viime päivien kriisissä minulle antamistasi neuvoista että kaikesta aikaisemmasta yhteistoiminnasta ja tehokkaasta avusta. Osoitan tämän kiitokseni myös muille sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehille. Ilman teidän ja puolueenne järkähtämätöntä ja lujaa kannatusta ei maamme asioita voitaisi johtaa perustuslakien, demokraattisen järjestyksen ja vapauden mukaisesti … Toivon maan edun vuoksi teidän puolueellenne menestystä ensi vaaleissa. Se on yleiseltä kannalta nykyään tärkein asia.”
Päiväkirjassaan Paasikivi piti keskeisenä voittona sitä, että sisäministerin salkku oli saatu riistetyksi kommunisteilta. Venäläisetkään eivät olleet protestoineet. Seuraava askel otettaisiin vaalien jälkeen, jolloin sisäministerin virkaan sopisi parhaiten sosiaalidemokraatti.
Heinäkuun kahtena ensimmäisenä päivänä pidetyt eduskuntavaalit päättyivät SKDL:n raskaaseen tappioon sen menettäessä 51 paikastaan 13. Voittajiksi suoriutuivat maalaisliitto 56 (+ 7), SDP 54 (+ 4) ja kokoomus 33 (+ 5). Tappioita kärsivät SKDL:n lisäksi edistys 5 (– 4) sekä RKP 14 (– 1). Parlamenttiin tuli näin selvä porvarillinen enemmistö 108–92. Eduskuntavaaleja seuranneen uuden hallituksen muodostamisen myötä Suomen politiikassa alkoi uusi vaihe.
Sisäministeri Yrjö Leinon ero tapahtui 22. toukokuuta ja siis tasan kolme kuukautta sen jälkeen kun Stalin oli lähettänyt 22. maaliskuuta kirjeensä Paasikivelle. Kaksi päivää Leinon eron jälkeen englantilaisessa Daily Expressissä ilmestyi lehden ulkopoliittisen analyytikon Stefton Delmerin artikkeli. Kirjoittajan teksteihin liittyi vakiintuneeseen tapaan hänen hattupäinen kuvansa. Lehden 24. toukokuuta ilmestyneessä artikkelissa asianomainen esiintyi kuitenkin ilman päähinettä kirjoittaen: ”Kuten huomaatte, en käytäkään tällä viikolla hattua. Olen ottanut sen päästäni tervehtiäkseni sodanjälkeisen Euroopan taitavinta poliitikkoa, Suomen presidentti Paasikiveä.”
