PUHE TASAVALLAN PRESIDENTIN RINTAKUVAN PALJASTUSTILAISUUDESSA HÄMÄLÄIS-OSAKUNNASSA LOKAKUUN 1 PÄIVÄNÄ 1951
Kiitän sydämellisesti huomaavaisuudesta, jota Hämäläis-Osakunta on minulle osoittanut, kun se on päättänyt teettää rintakuvani asetettavaksi osakunnan huoneistoon. Panen suuren arvon tälle ystävällisyydelle. Se tuottaa minulle suurta iloa. Rintakuvani tulee olemaan täällä hyvän ystäväni, kansleri Tulenheimon muotokuvan rinnalla. Ja se tulee olemaan entisen inspehtorini Danielson-Kalmarin rinnalla. Hän oli vuosikymmenien aikana lähimpiä ja rakkaimpia ystäviäni. Hänen muistonsa on minulle ollut ja on aina oleva unohtumaton. Olen häneltä paljon oppinut elämänviisautta.
Kiitän myös taiteilijaa, kuvanveistäjä Tohkaa miellyttävästä yhteistyöstä, jossa minä tosin olin vain passiivisena osanottajana. Yhteistyömme tuloksena on nyt tämä taideteos.
Sanotaan, että mitä enemmän ikää ihmiselle karttuu, sitä enemmän ja sitä mieluisammin ajatukset palaavat menneisiin aikoihin. Ja hän tekee vertailuja menneisyyden ja nykyisyyden välillä.
Minun ylioppilasaikani sattui viime vuosisadan viimeiselle vuosikymmenelle. Tulin ylioppilaaksi keväällä 1890.
Viime vuosisadan loppupuoli oli monessa suhteessa toisenlaista aikaa kuin tämä nykyinen. Se oli aikaa, jolloin optimistinen usko edistykseen oli johtavana vakaumuksena. Uskottiin, että edistys, ei vain teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla, menisi miltei rajattomasti eteenpäin, vaan että myös i t s e i h m i n e n rinnan tämän kanssa kehittyisi siveellisessä, moraalisessa katsannossa. Tähän sisältyy vakaumus, että ihmisten ja kansojen välillä yhä suurempi onnellisuus, rauha, oikeus ja oikeudenmukaisuus tulisi vallitsemaan. Yrjö-Koskinen lausui tulleensa historian kulusta käsitykseen, että oikeustila vahvistui heikompien kansojen turvaksi. Leo Mechelin oli lujasti vakuutettu, että hyvä ja oikea oli juurtunut ihmiskunnan elämään syvemmälle kuin paha.
Ihmisen siveellinen kehitys ei ole kuitenkaan jaksanut pysyä teknillisen ja aineellisen kehityksen rinnalla. Ja niin elää ihmiskunta nykyään ankaraa henkistä kriisiä – samantapaista, jollainen tavallisesti seuraa historiassa suuria mullistuksia ja järkytyksiä. Me olemme kaikki, niin nuoret kuin vanhat, tämän henkisen kriisin keskellä samassa veneessä. Tämä aika on meille kaikille – eikä vain meille suomalaisille – raskasta. Mutta me emme voi luopua toivomasta, että ihmiskunta ennemmin tai myöhemmin siveellisessä, moraalisessa kehityksessään voisi päästä tasapainoon aineellisten saavutusten kanssa. Ajatteleva ja inhimillisesti tunteva ihminen ei voi omaksua synkkää pessimististä käsitystä, että tässä suhteessa ei olisi parannusta odotettavissa.
Tämän maailmankriisin ohella meidän kansallamme – kuten useimmilla muillakin kansoilla – on omat pulmansa. Olen seuratessani Ylioppilaslehteä ja eräitä muita julkaisuja luullut havaitsevani eräänlaista alakuloisuutta ylioppilasnuorison keskuudessa. Eikä se niin ihmeteltävää olekaan. Olemme kärsineet suuria onnettomuuksia, olemme kokeneet kahden hävityn sodan järkytykset.
Tämä ei ole ensi kerta, kun kansamme on historiansa aikana kokenut kovia iskuja. Mutta se on niistä selvinnyt. Mainitsen vain yhden. Kun maamme vuonna 1809 oli joutunut Venäjän yhteyteen, vallitsi tämän historiamme valtavan käänteen jälkeen 1820- ja 1830-luvuilla pelokas epätietoisuus ja epäluottamus tulevaisuuteen. Ei tahdottu löytää oikeata suuntaa. Vuosisadan toinen neljännes oli lisäksi Nikolai I:n taantumuksen ajanjakso. Mutta silloin tapahtui jotakin merkillistä. Tuona ankeana aikana nousi kansamme keskuudesta Lönnrot, Snellman, Runeberg, Topelius, vain huomattavimmat mainitakseni. He herättivät Suomen kansan ja laskivat sen elämälle henkisen perustuksen. Ja minkälaisissa oloissa he toimivat. Lönnrot oli lääkärinä kaukaisessa Kajaanissa, josta hänen elämänsä kuvaaja lausuu, että »varmaankaan ei nykyisen maamme rajojen sisällä löydä ainoatakaan kyläpahasta, joka olisi niin viheliäinen kuin tämä kaupunginniminen 1830- ja 1840-luvuilla», – Runeberg ja Snellman toimivat koulunopettajina pienessä Porvoossa ja syrjäisessä Kuopiossa. Kumpikin heistä olisi voinut saada hyvän viran Ruotsissa, mutta heidän menettelyään johti periaate, jonka Runebergin kerrotaan pukeneen sanoihin: »Suomi-äiti on niin köyhä, että se tarvitsee kaikki lapsensa.» Tuona pimeänä aikana ja pienissä, ahtaissa oloissa suuret miehet kohottivat Suomen kansan itsetuntoon ja itsetietoisuuteen, lujittivat kansamme henkisiä voimia ja antoivat sille tulevaisuuden uskon.
Me viimeisten vuosikymmenien sukupolvet olemme saaneet paljon kokea. Monivaiheinen on kansamme elämä ollut. Tämä aika on sisältänyt iloa ja surua, valoa ja varjoa. Mutta minun nähdäkseni valo on sittenkin ollut voiton puolella. On saavutettu eri aloilla, sekä henkisellä että taloudellisella, merkittäviä tuloksia. Ennen kaikkea olemme saavuttaneet valtiollisen itsenäisyyden, jota minun nuoruudessani tuskin uskallettiin uneksia. Suomella on nykyään ulkopuolella maan rajoja tunnettu ja arvossa pidetty nimi. Jos – kaikkien surujemme ja onnettomuuksiemme keskellä – vertaamme nykyistä aikaa meidän vanhemman polven nuoruusvuosiin, ei ole kiellettävissä, että elämä on nykyään monipuolisempaa, laajempaa ja täyteläisempää kuin se oli 50–60 vuotta sitten. Se oli silloin ahtaampaa, kansan toiminta-ala ja näkökulma oli pienempi ja suppeampi, pyrkimysten kohteet vähäisemmät kuin nykyään. Erimielisyyttä esiintyy kyllä nykyään paljon – ovatko ne suuremmat kuin entisinä aikoina vai näyttävätkö ne kentiesi suuremmilta sen vuoksi, että ne ennen rajoittuivat ahtaampiin piireihin kuin nyt – sitä en halua lähteä arvioimaan. Mutta nykyisissä erimielisyyksissäkin, niin suuresti kuin ne useasti tahtovat mieltä painaa, voi nähdä sen positiivisen puolen, että ne osoittavat kansan olevan hereillä ja yhteisten asioiden harrastuksen ja mielenkiinnon olevan vireillä. Velttous ja välinpitämättömyys ovat kansallisen elämän surkastumisen oireita. Mutta suurissa peruskysymyksissä tulee yksimielisyyden vallita. Niin onkin kansamme keskuudessa ollut asian laita.
Jokaisella ajalla on omat tehtävänsä ja koettelemuksensa. Nykyajan nuorella polvella on – myöskin sillä – edessään omat vaikeutensa. Ovatko ne lopulta raskaammat kuin meidän vanhemman polven, sen voi vasta tulevaisuus osoittaa. Nykyisen nuorison edessä oleva elämä ei varmaankaan tule olemaan köyhempi, vaan ainakin yhtä rikas kuin meidän vanhempien edessä ollut elämä. Tehtäviä ei nuorelta polvelta puutu. Maailman valtimo lyö nykyaikana voimakkaasti. Ihmiskunta painiskelee valtavien ongelmien kanssa. Niinkuin aina suurten mullistusten ja järkytysten jälkeen esiintyy nytkin henkistä hajanaisuutta ja haparointia. Meidän silloisten nuorten olo oli kyllä 1890-luvulla miltei idylli verrattuna nykyajan rajuun ja rauhattomaan elämän menoon. Mutta rajuilman ja myrskyn jälkeen tulee tavallisesti tyyni. »Meri miehen mieltä luopi, aallot aivoa lisääpi» – sanoo suomalainen sananlasku. Tulevaisuus on aina hämärän peitossa. En epäile, että nykyinen nuoriso täyttää velvollisuutensa maan ja kansan palveluksessa. Tämä on pääasia. Ihmeellisesti on Kaitselmuksen käsi tähän asti ollut kansamme yllä. Eräs toinen suomalainen sananlasku sanoo:
»Eletty eilinen päivä,
tämä päivä tähän asti,
neuvon Jumala huomiseen pitää. »
