XII. Yritykset neuvottelujen aikaansaamiseksi

Hallituksen pyrkimys oli saada neuvottelut uudelleen käyntiin ja sota lopetetuksi. Ulkoasiainvaliokunnassa siitä jatkuvasti keskusteltiin ja Rydin ja Tannerin kanssa neuvottelimme asiasta miltei joka päivä. Tanner teki yhtä mittaa yrityksiä. Hän oli tammikuun alusta alkaen välillisesti kosketuksissa Neuvostoliiton edustajan kanssa. Tämän kuvaa­minen ei ole minun asiani.

Sodan alussa hallitus pyysi Ruotsia huolehtimaan Suomen etujen valvomisesta Neuvostoliitossa. Joulukuun 4 pnä Ruotsin Moskovan-lähettiläs Winther ilmoitti Molotoville Ruotsin hallituksen ottaneen suorit­taakseen tämän tehtävän sekä esitti samalla Suomen hallituksen olevan valmis neuvottelemaan rauhan palauttamisesta. Molotov vastasi, ettei neuvostohallitus tunnustanut Helsingin hallitusta vaan ainoastaan Kuusisen »kansanhallituksen» eikä ottanut käsiteltäväkseen meidän ehdotuksiamme enempää Ruotsin hyväksymisestä Suomen etujen valvojaksi kuin rauhanneuvottelujen alkamisestakaan. Koetimme vielä saada neuvostohallituksen hyväksymään Yhdysvallat etujemme valvojaksi, mutta siihenkin tuli kieltävä vastaus.

Pyrkimyksemme oli saada puolueettomat valtiot, Ruotsi ja Yhdys­vallat, välittäjiksi. Myös mahdollinen kääntyminen Saksan puoleen oli heti joulukuun alusta alkaen ulkoasiainvaliokunnassa jatkuvien keskustelujen alaisena. Neuvostohallitus oli kuitenkin asettunut sille kannalle, ettei se tunnustanut Helsingin hallitusta eikä suostunut neuvottelemaan sen kanssa. Asia oli siten joutunut umpikujaan. — »Kuusisen hallitus on antanut meille kovin pahan kolauksen, kun sulkee meiltä tien päästä neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa», merkitsin 17. 12. päiväkirjaani.

Neuvoteltaessa, mitä olisi tehtävä, syntyi ajatus käyttää ainoata tietä, radiota. Olisi yritettävä saada venäläiset ymmärtämään heidän koko­naan väärin arvostelevan asemaa Suomessa luullessaan Kuusisen halli­tuksen saavan täällä kannatusta ja uskoessaan Suomen vastustuksen olevan helposti kukistettavissa. Suomen kansa ei tulisi taistelemaan vain loppuun asti vaan lopun jälkeenkin. Se ei halunnut mitään muuta kuin rauhaa ja välien palauttamista Neuvostoliittoon, jossa suhteessa hallitus oli valmis tekemään uusia positiivisia ehdotuksia. Ryti puhui joulukuun 8 pnä radiossa esittäen näitä ajatuksia. Tanner kääntyi saman kuun 15 pnä niin ikään radiossa ulkoasiainkomissaari Molotovin puoleen ilmoittaen Suomen hallituksen olevan valmis jatkamaan neuvotteluja sekä samalla esittämään uusia ehdotuksia molempia puolia tyydyttävän sopimuksen aikaansaamiseksi. »Oletteko Te valmis uudelleen käymään neuvotteluihin?» kysyi Tanner pyytäen vastausta samaa tietä kuin hä­nen kysymyksensä oli tehty. Mitään vastausta ei tullut. Jälkeenpäin aja­tellen voi pitää naiivina tällaista yritystä, kun kerran asiat olivat men­neet sotilaalliseen ratkaisuun.

Joulukuun 10 pnä eduskunta osoitti vetoomuksen maailman sivistyskansoille. »Suomen kansa taistelee itsenäisyytensä, vapautensa ja kun­niansa puolesta», siinä sanottiin. — »Me puolustamme isänmaata, kan­sanvaltaista valtiojärjestystämme, uskontoa, kotia ja kaikkea sitä, mitä sivistyskansat pitävät pyhänä. ——— Meidän taistelumme on koko ihmiskunnan yhteisen asian puolustamista. ——— Me uskomme, että sivistynyt maailma, joka on osoittanut suurta myötätuntoa maatamme kohtaan, ei voi jättää meitä yksin lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan. Länsimaisen sivistyksen etuvartijana kansallamme on oikeus odottaa aktiivista apua muilta sivistyskansoilta. Kaikille näille kan­soille Suomen eduskunta osoittaa tämän vetoomuksen.» — Tämä kaunis lausuma kuvaa jälleen hyvästi kansallemme vanhastaan ominaista aatteellista asennetta, joka pohjautui Kansainliitossa samaan aikaan esiin­tuotuihin yleviin moraalisiin periaatteisiin.

Tarkoitukseni ei ole kosketella sotatapauksia muuten kuin mikäli se ulkopolitiikan kannalta on tarpeen.

Ensimmäisten päivien kuluessa sotajoukkomme vetäytyivät Karjalan kannaksella rajalta taistellen pääpuolustusasemiin, joihin ne saapuivat joulukuun 5—6 pnä. Venäläiset saavuttivat joku päivä sen jälkeen kiinteän kosketuksen suomalaisten päävoimiin, jolloin heidän etenemisensä pysäytettiin. Tällä Kannaksen pääpuolustuslinjalla, joka kulki Kyrön­ niemestä Suomenlahden rannalla Suokannan — Summan — Muolaan­ järven — Kirkkojärven ja Punnuksen kautta Vuokselle sekä Suvantoon ja Taipaleelle Laatokan rannalle, joukkomme sitten pysyivät urhoolli­sesti ja sitkeästi taistellen aina helmikuun puoliväliin asti. Itärintamalla pysäytettiin venäläisten hyökkäys kovin taisteluin Tolvajärvellä joulu­kuun 9 pnä, minkä jälkeen venäläiset lyötiin ja työnnettiin takaisin Aittojoelle, johon rintama jäi sodan loppuun asti. Laatokan koillispuo­lella oli venäläisten eteneminen pysäytetty joulukuun puolivälissä, minkä jälkeen alkoivat vastahyökkäykset sekä kova mutta menestyksel­linen taistelu. Pohjoisessa Suomussalmella joulukuun viimeisellä puoliskolla ja Raatteessa tammikuun ensi viikolla suomalaiset eivät vain pysäyttäneet venäläisten hyökkäystä, vaan saavuttivat kauniita voit­toja tuhoamalla neuvostovenäläisten divisioonia. Myös Sallan rintamalla vihollinen työnnettiin joulukuun viimeisellä puoliskolla takaisin. Petsa­mossa venäläisten hyökkäys ehtyi ja rintama vakiintui sodan loppuun asti Nautsiin.

Meillä oli siten sotilaallista menestystä. Joulukuun 10—15 päivästä alkaen venäläisten hyökkäys kaikilla rintamilla oli pysäytetty. Joskin taistelut olivat ankaria, niin aina helmikuun alkuun sotatapahtumat olivat meille suotuisia. Sangen yleisesti alkoi Suomessa optimistinen mieli­ala päästä vallalle. Se ei perustunut järkevään ajatteluun, sillä reaalinen tosiasia, Neuvostoliiton suuri ylivoima, oli edelleen olemassa. Se oli yhä tuota fatalistista toivoa: ehkä sittenkin jollakin tavalla selvitään. Alkoipa aseman ja mahdollisuuksien optimistinen arvostelu päästä val­lalle ylimmässä sotilasjohdossakin. Oli kuitenkin toisiakin mielipiteitä. Koko sodan ajan olin yhtämittaisessa kosketuksessa kenraali Waldenin kanssa, ja hän oli johdonmukaisesti samaa mieltä kuin ennen sodan alkamista eikä antautunut turhien toiveiden valtaan.

Vanha luottamuksemme moraalisten voimien voittoon vahvistui. — »Suomen kansa ei voi väistyä väkivallan edessä, sillä me käsitämme, että jos oikeusperiaatteet jätetään mielivallan tallattaviksi, niin silloin ihmiselämä on arvoa vailla ja länsimainen sivistys menettänyt kannattavim­man kulmakivensä», sanoi presidentti Kallio radiopuheessaan.

Sanomalehtien oli pyrittävä ylläpitämään kansan mielialaa, ja niiden kirjoituksia arvosteltaessa on tämä tarkoitus otettava huomioon. Mutta luonnollista oli, että kansamme mielikuvitelmat saivat sotilaallisista menestyksistämme virikettä, rupesipa yhä enemmän pääsemään vallalle todellisuuden pohjalta arvostellen liioiteltuja käsityksiä omasta voimastamme ja historiallisesta osuudestamme, samalla kun jouduttiin ali­arvioimaan Neuvosto-Venäjän voimat. — »Viittaavatko nyt enteet siihen, että bolševikkien politiikka sisäisesti yhä selvemmin paljastaa kes­tämättömyytensä?» kysyy Uusi Suomi kirjoituksessa, jota voi pitää kuvaavana. Näin alettiin ajatella Suomessa monella taholla bolševikkien järjestelmästä, ja siihen kiinnitettiin tiettyjä toiveita. Kun oli kulunut neljä viikkoa Neuvostoliiton hyökkäyksestä, Uusi Suomi kirjoitti: »Kuukauden kuluttua aloittamastaan sodasta täytyy Venäjän ‘suurvallan’ tunnustaa tavanneensa edessään vastarinnan, jota se ei voi murtaa. ——— Neuvostoliitto on tällä itse järjestämällään sodankäynnillä peloittavassa määrin paljastanut sotilaalliset heikkoutensa. Sen suurin reklaamein ylistetty miljoona-armeija on osoittautunut tositeossa yhtä köykäiseksi kuin se paperilla oli voittamattomaksi mainostettu. ——— Suomen vapaustaistelu on saanut olla koko maailman omantunnon heräämisen välikappaleena. ——— Odottamatta ja itse millään tavalla suunnittelematta Suomi on havainnut olevansa tätä nykyä maailmanhistoriallinen tekijä, jolle, sen pienuudesta huolimatta, kaitselmus on usko­nut ratkaisevan tehtävän ihmiskunnan taistelussa oikeuden, totuuden ja vanhurskauden puolesta vääryyden, valheen ja hirmuvallan kukistamiseksi.» Vuoden viimeisenä päivänä Uusi Suomi kirjoitti pohjolan yhteydestä: »Suomen menestyksellinen puolustustaistelu avaa varmasti epäilevimpienkin silmät näkemään, että bolševismia ja venäläistä impe­rialismia voidaan vastustaa, se voidaan pysähdyttää.» — Ei ole ihme­teltävä, että valoisa mieliala oli vallannut useat hallituksen jäsenetkin, varsinkin ne,jotka aina olivat arvostelleet asemaa samassa hengessä.

Päiväkirjastani 12. 12.: »Yleinen myötätunto on osanamme koko maailmassa, mutta se on vain sanoja, sanoja!»

»Ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa tänään oli saapuvilla myös Kal­lio. Puhuin selviä sanoja. Olin tänään syönyt suurusta R. Waldenin kanssa, ja hän on jotenkin pessimistinen ja suruissaan. ——— Sanoin Kallion läsnäollessa, että häviämme sodan, kun emme voi saada divi­sioonina apua ulkomailta. Meidän pitää sen tähden koettaa kaikki saa­daksemme neuvottelut venäläisten kanssa käyntiin.»

On epäilemätöntä, että Neuvostoliiton johto oli väärin arvioinut ei vain Suomen sisäpoliittista vaan myös sotilaallista asemaa. Nähtävästi Kreml ei luullut minkään todellisen vastustuksen Suomen puolelta voi­van tulla kysymykseen, vaan arveli Suomen kansan enemmistön avosylin ottavan vastaan puna-armeijan. Eräs kaksi vuosikymmentä Venäjällä oleskellut amerikkalainen sanomalehtimies kertoo ensimmäisten neu­vostojoukko-osastojen lähteneen Suomeen soittokunta etunenässä ja liehuvin lipuin, joissa oli kirjoitus: »Terveiset suomalaisille tovereillemme» ja »Puristamme vapaan Suomen kättä». — »Venäläiset eivät odottaneet mitään sotaa. Tämä on totuus ja se on arveluttavaa asiassa», hän sanoo. (Walter Duranty, Bakom Kremls kulisser, s. 114.) Sodan oli määrä muodostua neuvostojoukkojen juhlamarssiksi Helsinkiin. — Vihollisella oli sitä paitsi sodan avaushetkellä divisioonia lukumäärään nähden enem­män kuin kaksinkertainen ja tulivoimaltaan nelinkertainen sekä tykis­tön ja ilmavoimien kohdalta kymmenkertainen ylivoima, jota paitsi hyökkäysvaunuja ei suomalaisilla oikeastaan ollut lainkaan. Neuvostoliiton johto piti tätä ylivoimaa riittävänä kukistamaan Suomen. Joulukuun taistelujen epäonnistuminen osoitti Kremlille sen erehdyksen, ja tammikuussa Neuvostoliitto keskitti Karjalan kannakselle muserta­van sekä sotilaallisen että aineellisen ylivoiman ja aloitti helmikuun alussa yhtämittaisen hurjan hyökkäyksen. — »Vuoden 1939 sota kesti kolme kuukautta vain sen takia, ettemme silloin halunneet käydä sotaa Suomea vastaan, sillä jos meillä olisi ollut nämä tosiaikeet, uskokaa minua, Herra Enckell, sota ei olisi kestänyt kolmea kuukautta», lausui Molotov suurvallan voimantuntoisena edustajana rauhanneuvotteluissa 1944.

Joulukuun 13 pnä uusittiin Ruotsin hallitus siten, että kaikki puolueet tulivat siinä edustetuiksi. Sandlerin sijaan tuli ulkoministeriksi Oslon­ lähettiläs Günther. Kun tiesimme Ruotsin kansan lämpimän ja voimakkaan myötätunnon Suomea kohtaan raskaassa taistelussamme, jonka menestymisen katsoimme vastaavan myös Ruotsin etuja, oli ennen uuden hallituksen muodostamista meillä liikkeellä jonkin verran toiveikkaita huhuja. »Ruotsista on hyviä uutisia. Kerrotaan, että Ruotsin uusi hallitus muodostetaan sillä pohjalla, että Suomelle on annettava apua», olen 12. 12. merkinnyt päiväkirjaani. Uuden hallituksen kanta Suomen asiassa oli kuitenkin tarkasti entinen, eikä se oikeastaan ollut odottamatonta. Sotaamme haluttiin suhtautua puolueettomasti; mutta hallitus lupasi meille ihmisystävällistä ja aineellista apua, samoin kuin seuraavana päivänä hyväksytyssä Kansainliiton yleiskokouksen päätöksessäkin sanotaan. Alakuloisen vaikutuksen teki meillä pääministeri Hanssonin radiopuhe, jossa hän erityisen kiivaasti arvosteli Suomen asian hyväksi esiintyneitä enemmän tai vähemmän »mielenosoitukselli­sia purkauksia», vieläpä viittasi mahdollisuuteen, että niiden johdosta voisi nousta »liikkeitten ja vastaliikkeitten ryöppy». Hallitusvaihdoksen yhteydessä kävi selville, että Sandler jo joulukuun 2 pnä oli pyytänyt eroa sen johdosta, ettei Ruotsin hallitus ollut suostunut yhdessä Suomen kanssa ryhtymään toimenpiteisiin Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamiseksi. »Se, mitä eräissä ulkomaiden lehdissä on lausuttu ulko­poliittisesta suuntautumisestani, ei ole totuuden mukainen», ilmoitti Sandler kuitenkin tässä yhteydessä.

Suomen sanomalehdissä todettiin, ettei Ruotsin kokoomushallitus siis asiain silloisessa vaiheessa ajatellut siihenastista tehokkaamman avun antamista Suomelle. »Ruotsin hallituksen vaihdokseen oli maassamme, se on myönnettävä, kiinnitetty enemmän toiveita kuin mitä näyttää olevan aiheellista», kirjoitti eräs suuri suomenkielinen maaseutulehti. Ruotsinkielinen Åbo Underrättelser ihmetteli hallituksen julistuksen niukkasanaisuutta. »Tiedämme, että meitä kohdannut hävitys on syvästi järkyttänyt Ruotsin kansaa. Uskomme myös, että se on järkyttänyt hallitustakin, minkä vuoksi kummastelemme sellaista varovaisuutta, jonka mukaan sitä elähdyttää vain sama halu antaa Suomelle ‘aineel­lista ja ihmisystävällistä apua’, joka on ilmennyt Ruotsin yleisessä mielipiteessä. Rohkenemme silti toivoa, ettei lausuntoa pidä tulkita passii­visuuden ilmaukseksi, vaan vain selitykseksi siitä, että Ruotsin on tie­tyistä syistä toistaiseksi pysähdyttävä odottavalle kannalle. Lähimpien kuukausien kehitys pakottaa joka tapauksessa Ruotsin hallituksen ratkaisemaan kantansa koko Pohjolaa koskevassa puolustuskysymyksessä.» — Uusi Suomi kirjoitti: . »Suomessa tiedetään, että nykyisessä hallituk­sessa on, kuten edellisessäkin oli, ministereitä, joiden mielestä hallituk­sen ohjelmassa luvattua apua on annettava kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Tähän nähden herättää Ruotsissa tapahtunut hallituksen vaih­dos suurinta huomiota Suomessa..»

Saimme kuitenkin tietää uuden hallituksen suhtautuneen myötämielisesti siihen, että ruotsalaisia vapaaehtoisia lähetettäisiin taistelemaan Suomen puolesta. Muuten hallitus auttoi Suomea niin paljon kuin se puolueettomuuden puitteissa piti mahdollisena.

Päiväkirjastani 14. 12.: .»Eilen hallitusvaihdos Ruotsissa. Sandler eronnut ulkoministerin paikalta. Sijaan Gunther. ——— Hallituksen ju­listus Suomen asiassa on kuiva ja ikävä..»

Edellä on mainittu Suomen hallituksen ensimmäisessä kokouksessaan päättäneen sodan lopettamiseksi kääntyä Ruotsin välityksellä Kremlin puoleen sekä Yhdysvaltojen tarjonneen aivan sodan alussa hyviä palveluksiaan, mutta kummankin ehdotuksen Molotov oli torjunut viitaten Kuusisen kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Ponnistelumme neuvottelujen aikaansaamiseksi jatkuivat herkeä­mättä koko joulu- ja tammikuun.

Heti joulukuun alussa ajateltiin koettaa saada myös Saksan kannatus rauhanpyrkimyksillemme. Suhteemme tähän maahan oli kiusallinen. Suomessa oli paljon Saksan ystäviä, ja täällä ymmärrettiin monella taholla Saksan olevan se suurvalta, joka kykenisi muodostamaan vastapainon Neuvostoliitolle. Tiesimme myös, että Saksan kansan keskuu­dessa oli jäljellä myötätuntoa Suomea kohtaan, varsinkin itsenäisyys­taistelumme ajoilta ja sen johdosta. Mutta Saksa oli sitonut kätensä ja sen virallinen politiikka oli meitä kohtaan kylmä. Saksan sanomalehdet osoittivat koko sotamme ajan viileyttä meille ja asiallemme. Ne eivät katsoneet Suomella olleen riittävää syytä ryhtyä toivottomaan taiste­luun, vaan olisimme voineet päästä Venäjän kanssa sovintoon, koska Moskovan vaatimukset olivat hyvin lieviä. Sen ohella ne muistuttivat, ettei Suomi ollut v:n 1919 jälkeen vaalinut suhteitaan Saksaan niin kuin olisi pitänyt. Sitä osoitti mm. se, että Suomi oli kieltäytynyt te­kemästä hyökkäämättömyyssopimusta Saksan kanssa.

Saksan ulkoministerin von Ribbentropin nootista kesäkuun 22 p:ltä 1941 käy ilmi, että vuoden 1939 elokuun sopimuksessa Suomi luovu­tettiin Neuvostoliiton etupiiriin, mutta että neuvostohallitus ilmoitti olevansa miehittämättä, bolševisoimatta tai valloittamatta Suomea. Oliko Neuvostoliiton ja Saksan välillä neuvoteltu ja sovittu itse Suo­men sodasta — elokuun 1939 sopimus sisälsi konsultaatiomääräyksen — ei ole tiedossani. Ruotsalainen professori Karlgren pitää kirjassaan »Stalin» selvänä, että Neuvostoliitto oli perusteellisesti tunnustellut Sak­san asennetta. Meidän arvelumme mukaan Suomen sota ei ollut Saksalle mieluinen eikä Suomen joutuminen Neuvostoliiton valtaan olisi vastannut Saksan etuja. Mutta, kuten sanottu, ei ollut tarkemmin tiedossa, mitä Suomen asiassa ennen sotaa ja sen aikana Saksan ja Neuvosto­liiton hallitusten välillä tapahtui. Tunnusteluja tehtiin ulkoministe­rimme aloitteesta Saksan välityksellä Moskovassa rauhanneuvottelujen mahdollisuudesta, mutta ne antoivat sekä tammikuun että helmikuun puolivälissä kielteisen tuloksen. Mikäli tiedän, Saksan Moskovan-suur­lähettiläs, kreivi von der Schulenburg ei suhtautunut kylmästi asiaamme eikä Suomen kohtaloon.

Tammikuun alussa käännyin erään saksalaisen ystäväni, vanhan soti­laan, kenraali, kreivi von der Goltzin puoleen kysyen: »Tahtooko Saksa tehdä jotakin, jotta Neuvosto-Venäjä jälleen asettuisi meidän kans­samme neuvottelupöydän ääreen?» ja tiedustelin, voisiko hän jotakin vaikuttaa siinä asiassa. Kreivi v. d. Goltz kääntyi asian johdosta Hitlerin puoleen, joka antoi Moskovassa ottaa selvää, olisiko asiassa jotakin tehtävissä. Lopullisen vastauksen sain helmikuun 3 pnä päivätyssä kirjeessä. v. d. Goltz kirjoitti yksityismiehenä, minkä vaikutuksen hän oli perusteellisten tiedustelujensa pohjalla saanut. Hän sanoi, ettei Sak­salla tietenkään ollut minkäänlaista etua Suomen-Neuvostoliiton sodan jatkumisesta, vaan se päinvastoin toivoi sen päättymistä. »Näyttää kui­tenkin olevan niin, etteivät venäläiset ole muuttaneet kantaansa — niillä on toistaiseksi, kuten aikaisemminkin, virallisesti vain Kuusisen hallitus, tosin hallitus ilman maata, kansaa ja sotavoimaa, maailman bolševismin bulvaani — Strohmann — minun jyrkästi bolševisminvas­taisissa silmissäni. Niin kauan kuin siellä pidetään virallisesti kiinni tästä kannasta, ei välitys nykyään voine tulla kysymykseen hallituksen kanssa, jota Venäjä ei tunnusta. Suomen hallituksella, jonka jäsen Te itse olette, on kyllä kaikki todellisen ja vahvan valtionhallituksen tun­nusmerkit, joista olette antaneet neuvostovenäläisille hyvin ilahduttavia todistuksia. Mutta kaiketi juuri sen tähden Neuvosto-Venäjä haluaisi korvata teidän hallituksenne bolševistisella nukella, so. tehdä Suomen neuvostomaakunnaksi. Näin minä asian käsitän. Pidän juuri sen tähden asemaa tällä hetkellä vakavana.»

»Saksa itse», jatkaa ystäväni, »puolustaa sodassa olemassaoloaan. Kaiken muun on alistuttava pyrkimyksiin, joiden tarkoituksena on saat­taa tämä sota voitokkaaseen päätökseen. Siihen kuuluu erityisesti, ettei jälleen muodostu kahden rintaman sotaa. Länsivaltojen puhujat ovat ilmaisseet, että he koettavat saada Venäjän, jota Englanti v:n 1939 alussa kuukausimääriä koetti turhaan voittaa puolelleen, kuitenkin vielä erotetuksi Saksasta ja kylvetyksi eripuraisuutta näiden kansojen välille. Englannin pyrkimys laajentaa Englannin-Ranskan ja Saksan sotaa näyttää mielestäni olevan kaikin puolin arveluttava, myös teille.

»Nämä seikat ovat ymmärrettävästi etusijalla saksalaisten harkin­nassa ja ovat tehneet Saksalle itsesäilytyksen sanelemaksi velvollisuu­deksi asettua tarkan puolueettomuuden kannalle Suomen-Venäjän so­dassa, kuten äsken virallisesti korostettiin.»

Ystäväni lisäsi eräitä mietteitä, joista kävi ilmi, miten Suomen viral­linen politiikka edellisinä vuosina oli herättänyt saksalaisissa Suomen­ ystävissä alakuloista mielialaa ja katkeruutta.

Olen selostanut tätä kirjettä näin laajalti, koska se, huolimatta kirjoittajan epävirallisesta asemasta, ilmaisi Saksan virallisen kannan. Itse asiassa olimme kuitenkin jo silloin kun kirje oli kirjoitettu, saaneet ilmoituksen, ettei Neuvostoliitto kieltäytynyt neuvottelemasta Helsingin hallituksen kanssa. Nähtävästi päätös oli Moskovassa tehty vasta viime päivinä, sen tunnustelun jälkeen, josta saksalainen ystäväni oli saanut tiedon.

Ajattelimme myös, olisiko mahdollista saada Yhdysvaltojen johdolla toimeen suuri ja tarmokas välitysyritys, johon eräät muut valtiot oli­sivat yhtyneet. Siitä ei kuitenkaan ehtinyt koitua käytännöllistä tulosta.

Ruotsi oli pääapumme.

Sieltä saimme ensiksikin huomattavan määrän sekä sotatarvikkeita että muuta aineellista avustusta. Lisäksi sieltä tuli vapaaehtoisia noin 8 000 miestä, joista kuitenkin vain kaksi pataljoonaa ehti rintamalle, nekin vasta sodan viime viikkoina. Sitä vastoin yrityksemme saada Ruotsi valtiona sotavoimillaan meitä auttamaan eivät onnistuneet. Luu­limme, että jos Ruotsi olisi tullut avuksemme riittävällä määrällä divi­sioonia, sodan suotuisa päättyminen ei olisi ollut mahdoton. Ruotsi pysyi kuitenkin puolueettomuuden kannalla ja auttoi ainoastaan niin paljon kuin sen puitteissa oli mahdollista. Ruotsissa oli niitäkin, jotka olisivat tahtoneet Ruotsin aseellisesti sekaantuvan taisteluun, mutta sellaiset olivat vähemmistönä ja hallitus oli jyrkästi toisella kannalla. Kerrottiin Ruotsin kielteiseen kantaan vaikuttaneen pelon, että Saksa asettuisi Ruotsin sotaan sekaantumista vastaan. Me saimme toisenlaisia tietoja, joiden mukaan Saksalla ei olisi ollut mitään Ruotsin avunantoa vastaan, kunhan länsivallat olisivat pysyneet poissa.

Ruotsin ehdottoman kielteisen kannan aseellisin voimin avustamiseen esitti pääministeri Hansson lähetekeskustelussa valtiopäivillä tammikuun 17 pnä 1940. Valtaistuinpuheessa oli lausuttu, että Ruotsi tunsi olevansa velvollinen antamaan Suomen urhoolliselle kansalle kaikkea sitä humaanista ja aineellista apua, jota se »asemansa ja omat mah­dollisuudet huomioon ottaen» voi antaa. Pääministeri Hanssonin puhe henki lämmintä myötätuntoa Suomea kohtaan, mutta samalla hän teki Ruotsin kannan niin selväksi, ettei siitä jäänyt pienintäkään epäilyä. Mitään puhetta sotilaallisesta yhteistoiminnasta ei pohjoismaiden yhteistyössä vastuunalaisten piirien kesken koskaan ole ollut, hän sanoi. Ruotsi ei ollut antanut aihetta toiveisiin, joita se ei ollut halukas täyttämään. Ruotsin kansan yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa politiikalle, joka tähtäisi sotilaalliseen väliintuloon. Mutta muunlainen keskinäinen apu kuin aseellinen sisältyi pohjoismaiseen yhteistoimintaan, ja halu auttaa Suomea oli yhtä lähellä Ruotsin hallituksen kuin kansan sydäntä. Suomea tultaisiin auttamaan niin pitkälle kuin se suinkin oli mahdol­lista Ruotsin asemaan ja apuneuvoihin katsoen. Mutta lämpiminkään myötätunto ja parhainkaan auttamisen tahto eivät yksin saaneet olla määräävinä. Ruotsi ei voinut luopua maltillisesti harkitsemasta toi­mintansa reaalisia edellytyksiä. Siinä ei ollut kysymyksessä vain huolen­pito Ruotsin omasta rauhasta ja vapaudesta vaan myös halu auttaa Suomea niin pitkälle kuin oli mahdollista huomioon ottaen Ruotsin omat mahdollisuudet ja pyrkimykset pysyä suuren ristiriidan ulko­puolella.

Lähetekeskustelussa esiintyi myös entinen ulkoministeri Sandler. Hänen puheensa oli, ainakin minun mielestäni, vaikuttava ja rohkea — vaikuttava varsinkin sen vuoksi, että se oli tosi; hän ei tahtonut välttää katsomista totuutta suoraan silmiin. — Olen pitänyt meidän avunantoamme Suomelle Ruotsin kannalta ensiluokkaisen merkityksellisenä, hän lausui. — Ruotsin uuden hallituksen eronneelta hallitukselta perimä kanta merkitsi pohjoismaisen politiikan luhistumista. Heti kun oli katsottava vakavaa todellisuutta silmiin, Ruotsi ei ollut kypsä otta­maan välttämätöntä riskiä kantaakseen. Ruotsin kansallistietoisuus oli kokenut yhden alennuskausiaan. Pohjoismaiden valtionpäämiesten ko­kous oli suurenmoisen kaunis julkisivu, jonka takana juuri tilanteen vaatima käytännöllinen yhteistoiminta hiljaisuudessa torpedoitiin. — Sandler lisäsi, että hänen johtamansa pohjoismainen politiikka oli joh­tanut täydelliseen erehdykseen. Oli oletettu, ettei Neuvostoliiton taholta esiintyisi mitään imperialistisia pyyteitä, mutta imperialistinen bolše­vismi oli vaarallisempi kuin vanha tsarismi. Suomen puolueettomuus oli kirkas ja tahraton. Ruotsi oli oikeutettu antamaan Suomelle kaiken sen avun, mihin se pystyisi. Ruotsin oli oltava valmis menemään mahdolli­suuksien päähän saakka.

Me suomalaiset ymmärsimme, mitä Sandler, pohjoismaiden yhteis­työn vilpittömimpiä ajajia, silloin tunsi, sillä me tunsimme syvästi samaa kuin hän.

Valtiopäivät hyväksyivät Hanssonin esittämän Ruotsin hallituksen kannan. Ei ole ihmetteleminen, että se teki alakuloisen vaikutuksen.

Jatkuvien yritystemme johdosta pääministeri Hansson julkaisi helmi­kuun 16 pnä uuden selityksen hallituksensa kannasta. Hän mainitsi Suomen ulkoministerin keskustelleen viimeksi saman kuun 13 pnä Ruot­sin pää-, ulko- ja puolustusministerien kanssa ja esittäneen toivomuksen ruotsalaisten sotilasosastojen lähettämisestä Suomeen. Ruotsin taholta oli vastattu viittaamalla pääministerin tammikuun 17 pnä valtiopäi­villä antamaan lausuntoon. Mitään muutosta ei Ruotsin hallituksen kannassa ollut tapahtunut.

Asian lopullisesti selvittämiseksi ja kiinnilyömiseksi saneli Ruotsin kuningas helmikuun 19 pnä lausuman hallituksen pöytäkirjaan. — »Olen koko ajan mitä suurimmalla ihailulla seurannut veljesmaamme Suomen sankarillista taistelua ylivoimaa vastaan», siinä sanottiin. — »Ruotsi on alusta lähtien vapaaehtoisilla ja monilla muilla tavoin koet­tanut sitä auttaa, mutta jo ensi hetkellä ilmoitin Suomelle ettei se vali­tettavasti saata odottaa sotilaallista puuttumista asiaan. — Suru sydä­messä olen kypsän harkinnan jälkeen tullut siihen käsitykseen, että meidän on nykyisessä tilanteessa pysyttävä edelleen samalla kannalla. Minulla on nimittäin se varma vakaumus, että jos Ruotsi astuisi väliin Suomessa, meitä uhkaisi mitä suurin vaara, ei ainoastaan se, että jou­tuisimme sotaan Venäjän kanssa vaan myös suurvaltojen väliseen so­taan, ja sellaista vastuuta en ole voinut ottaa kannettavakseni. Sellai­sessa tilanteessa sitä paitsi meille todennäköisesti kävisi mahdottomaksi antaa Suomelle sitäkään apua, mitä se nyt meiltä saa ja minkä se niin hyvin tarvitsee sekä mitä me edelleenkin olemme valmiit mitä lämpi­mimmin käsin tarjoamaan.» — Kuningas lopetti lausuntonsa toivomuk­seen, että Ruotsin kansa tässäkin vaikeassa asemassa ymmärtäisi ja hyväksyisi hänen toimintansa.

Tämä kuninkaan toimenpide ratkaisi asian, ja kaikki toiveemme sotilaallisen avun saamisesta Ruotsista olivat lopullisesti rauenneet.

Saman kannan Norjaan nähden esitti tammikuun 19 pnä ulkominis­teri Koht, joka voi nojata siihen todella vahvaan tosiasiaan, ettei Norja vähälukuisen sotavoimansa vuoksi olisi pystynyt mihinkään aseelliseen avustamiseen. Koht lausui mm.: »Meillä on ollut ilo nähdä Suomi mukana pohjoismaisessa yhteistyössä, mutta tällä työllä ei ole koskaan ollut sotilaallista sisältöä. Kun pohjoismaiden valtioiden päämiehet ja ulkoministerit kokoontuivat Tukholmassa, tehtiin selväksi, ettei millään pohjoismaisella valtiolla ollut sotilaallisia velvollisuuksia toisia kohtaan.» Kansainliiton pakotemääräykset olivat poissa käytännöstä, sanoi Koht. — Jo joulukuussa Koht oli lausunut, ettei Norja voinut lähteä »seik­kailupolitiikkaan», vaan voi noudattaa ainoastaan rauhanpolitiikkaa.

Paitsi Ruotsista saimme jonkin verran sotatarvikkeita ja muutakin apua länsivalloista, Englannista ja Ranskasta, sekä raha-apua Yhdysvalloista. Joulukuussa nousi kysymys länsivaltojen aseellisesta väliin­tulosta, ja asia oli sitten vireillä tammi- ja helmikuussa. Kysymystä käsiteltiin länsimaiden yhteisessä korkeimmassa sotilasneuvostossa Pa­riisissa helmikuun alkupuolella, ja asialle oltiin suosiollisia. Meidän kannaltamme kysymys oli arveluttava ja mutkikas. Jo maantieteellisesti oli tehokas avustaminen vaikeata. Länsivaltojen joukkojen olisi pitänyt tulla Norjan ja Ruotsin kautta, mutta Ruotsi ja Norja kieltäytyivät suostumasta joukkojen läpikulkuun. Olisimme joutuneet sotaan Saksan kanssa, sillä saksalaiset taistelisivat vihollisiaan vastaan, missä tahansa heitä tapaisivat. Hallituksen mielipiteen mukaan oli vältettävä sotaa Saksan kanssa, minkä johdosta olisimme joutuneet mukaan suurvaltasotaan. Lisäksi eikä vähimmin: jotta apu olisi ollut riittävä ja tehokas, olisi tarvittu suuria sotajoukkoja. Mutta jo kuljetusvaikeudet olisivat olleet esteenä, vaikka Ruotsin ja Norjan suostumus läpikulkuun olisikin saatu. Oli edellytettävä, että apu joka tapauksessa olisi riittämätön, ehkä sen tapainen kuin englantilaisjoukko Muurmannissa v. 1919. Ei­vätkä nekään joukot olisi ehtineet ajoissa perille.

Kaikki nämä näkökohdat harkitsimme moneen kertaan. Varovainen kanta länsivaltojen apuun oli perusteltavissa, mutta ellei rauhaa saa­taisi ja ellei muuta apua olisi tiedossa, hukkuva tarttuisi oljenkorteen. Asia olisi lopuksi voinut kehittyä siihen, että olisimme joutuneet länsi­valtojen yhteiseen rintamaan.

Alituisesti vakuutetaan: ulkopolitiikka, ja varsinkin suurvaltojen, on kylmää ja itsekästä omien etujen ajamista. Emme siis voineet olla kysymättä: Mikä oli todellisesti länsivaltojen aikomusten takana? Vain meidänkö auttaminen? Ottaen huomioon suurvaltojen politiikan luonteen ymmärsimme kyllä kysymyksessä olleen jotain muutakin. The Timesin sotakirjeenvaihtaja kirjoitti: »Mutta puhuessamme suomalais­ten urhoollisuudesta meidän on muistettava, että he taistelevat meidän asiamme puolesta.» — Venäjä oli Saksan sopimuskumppani, ja vaikkei se ollut sodassa Englantia vastaan, auttoi se Saksaa taloudellisesti. Mitä omia laskelmia länsivalloilla mahdollisesti oli: jalansijan saami­nenko Suomessa ja suursodan leviäminen pohjoiseen ja lisäselkkausten tuottaminen Saksalle tällä taholla? Arvatenkaan näitä seikkoja ei unohdettu. Mutta sen vastapainona oli mahdollisuus joutua suoranaisiin vihollisuuksiin Neuvostoliiton kanssa. — Toisaalta suurvaltojen intressien mukaista ei ole toisten suurvaltojen laajeneminen ja läheneminen, mitä Suomen joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun ja viimeksi mai­nitun astuminen huomattavan askeleen länteen Atlanttia kohti olisi tietänyt. On sanottu, että varsinkin Englannin kansassa — tietenkin mikäli sen omat tärkeät edut eivät ole kysymyksessä — moraaliset ja yleisinhimilliset voimat ja spontaanit, tunteen ohjaamat vastavaikutukset esiintyvät useammin ja tehokkaampina kuin useimmissa muissa kansoissa. Meidän auttamisessamme näiden korkeampien aatteiden seuraa­minen tiesi Kansainliiton tukemista ja sen äsken tekemän päätöksen toimeenpanemista. Englanti ja Ranska olivat suurvaltojen joukossa Kansainliiton varmimmat kannattajat. Meidän asiassamme näyttää si­ten erilaisia, sekä »reaalipoliittisia» että aatteellisia, vaikutteita yhty­neen. Mutta kummatkaan eivät olleet riittävän vahvoja tehokkaan tu­loksen saavuttamiseksi.

Jäimme siis taistelemaan yksinämme. Rauha tai täydellinen häviö, muuta ei ollut valittavana huolimatta urhoollisesta taistelustamme ja huomattavista voitoistamme. Oli kyllä niitä, jotka heti sodan alusta lähtien arvostelivat asemaa reaalisesti ja ilman optimismia. Eräs tuttavani, professori-upseeri Arvi Korhonen, joka tuntee historiaa, vieläpä sotahistoriaa, kirjoitti. minulle rintamalta jo joulukuun 12 pnä 1939 päivätyn kirjeen, jonka sain joulun aikaan. Hän viittasi venäläisten loppumattomiin reserveihin ja meidän joukkojemme vähälukuisuuteen ja erityisesti ammusvarastojen riittämättömyyteen. »Sotilasjohtomme on tehnyt kerta kaikkiaan kaksi kohtalokasta harhalaskelmaa: että venäläiset eivät kykene käymään talvisotaa ja että moottoroidut joukot eivät voi toimia meidän maastossamme», hän kirjoitti. — Huomautan tämän johdosta, että, kuten edellä on käynyt ilmi, sotamarsalkka Mannerheim ei kuulunut näihin harhalaskijoihin. — Katkerana kirjoittaja jatkoi: »Mitä erehdyksiä eri hallituksemme ja eri eduskuntamme ovat tehneet, sitä ei kukaan jaksa luetteloida eikä katkeruudelta kykene sitä tekemään. Kaikki kansanedustajat ja ministerit olisi nyt pantava edes yhden viikon ajaksi makaamaan ampumahaudoissa Summassa, Kiviniemessä ja Koukunniemessä. ——— Kun aina olisi koetettava ajatella tulevaisuutta huomispäivän yli, täytyy myöntää, että pelastuak­semme tšekan kourista ja kansallisen olemassaolomme tuhoutumisesta tarvitaan ihme — ja millainen? Ruotsin apu ja länsivaltojen apu samoin kuin suurvaltasodan päättyminen muuttaisi tilanteen eduksemme, mutta kaikki sellainen on jätettävä laskelmista pois. Perustelujen esittäminen olisi turhaa paperin ja musteen tuhlausta. ——— Aseellisesti emme kykene tekemään Venäjää hyökkäykseen kykenemättömäksi», kirjoitti hän esittäen sen jälkeen eräitä ajatuksia, mitä hänen mielestään olisi yritettävä.

Myös rauhanneuvottelujen aikaansaamista tarkoittavat ponnistuk­semme keskittyivät Tukholmaan. Joulukuussa eivät yrityksemme joh­taneet tulokseen. Silloin ja vielä tammikuussa olikin vähän edellytyksiä rauhanneuvotteluille. Sotatapausten meille suotuisa kulku joulu- ja tammikuussa loi Suomessa optimistisen mielialan. Entistä suurempiin myönnytyksiin ei oltu taipuvaisia. Toisaalta ei Neuvostoliitto omien sotatoimiensa epäonnistuessa ollut halukas neuvotteluihin; Neuvosto-Venäjän suurvallan kunnia oli kysymyksessä. Sen jälkeen kun sota helmikuun puolivälissä alkoi mennä meille huonommin, rupesi, ainakin osittain, mieliala maassamme kääntymään, joten rauhan tekemisellä olisi voinut olla edellytyksiä. Mutta silloin sotatapausten johdosta neuvostovenäläisten vaatimukset lisääntyivät. Asia oli joutunut umpikujaan. Tulimme liian myöhään, niin kuin tällaisissa oloissa historian todistuksen mukaan on tavallista.

Päiväkirjastani 20. 12. 1939: »Ryti puhunut Mannerheimin kanssa. Eilen ja tänään on Kannaksella ollut erinomaisen kovia taisteluja. 100 tankkia ollut venäläisillä. Kaikki venäläisten hyökkäykset on lyöty ta­kaisin. Ei tuumaakaan ole annettu viholliselle. Mannerheim oli sanonut: ‘Te siellä rintaman takana ette voi kuvitella, miten urhoollisesti meidän joukkomme taistelevat.’ ——— Huomenna 21. 12. on Stalinin 60- vuotispäivä. Jos se vielä kestetään, niin Kannaksella tulee luultavasti tauko. ——— Sitä olisi käytettävä hyväksi diplomaattiseen toimintaan neuvottelujen aikaansaamiseksi.»

25. 12. 1939: »Stalinin vastaus onnittelusähkeeseen, jonka Kuusinen oli lähettänyt hänelle 60-vuotispäivän johdosta: ‘Kiitän Teitä onnitte­lusta. Toivon Suomen kansalle ja Suomen kansanhallitukselle pikaista voittoa Tannerin ja Mannerheimin koplasta.’»

31. 12. 1939: »Vuosi loppunut. Surkea vuosi meille. Sota rintamalla on mennyt paremmin kuin on odotettu. Tänään on jälleen hyviä tietoja Suomussalmelta. Mutta mitä tämä kaikki lopullisesti vaikuttaa? Täl­laiset tappiot suurelle Venäjälle voivat merkitä ainoastaan kahakoita. ——— Jos meidän pitäisi musertaa Venäjän sotilasmahti, niin tarvit­taisiin aivan toisenlaisia voittoja.»

2. 1. 1940: »Uusi vuosi alkanut. Saa nähdä, mitä se tuo mukanaan. Kävin Tannerin puheilla tänään. ——— Teroitin Tannerille rauhan­ pyrkimysten välttämättömyyttä sekä sitä, että ei anneta nykyisten me­nestysten rintamalla vaikuttaa meihin, koska ne suureen Venäjään ja sen sotilaallisiin voimiin katsoen ovat pieniä asioita. Tanner oli samaa mieltä ja katsoi, että jos päästään neuvotteluihin, niin rauha kyllä tul­laan tekemään.»

8. 1. 1940 (Ulkoasiainvaliokunnan kokouksen jälkeen. Siinä oli Tanner maininnut tukikohdan myöntämisestä Suomenlahden pohjoisrannalta ja suuremman alueen luovuttamisesta Karjalan kannakselta, jolloin eräs ministeri suoralta kädeltä lausui: ‘Ei kävele!’): »Nyt ovat asiat yhä vaikeutuneet. Meidän voittomme rintamalla tekevät toiselta puolen Neuvostoliitolle vaikeammaksi suostua neuvotteluihin, toiselta puolen se nostaa suomalaisten kesken luottamusta ja arveluja.

»Tulevaisuus näyttää tosiaan surulliselta. Meidän voittojamme pide­tään hirveän suurina ja meidän kannaltamme ne ovat kauniit, mutta lopputulokseen niillä ei ole vaikutusta. Sillä Venäjän suuren valtakun­nan voimavaroihin nähden näillä tappioilla ei ole merkitystä.»

Tanner katsoi kuitenkin kotimaan mielipiteen aiheuttamien vaikeuk­sien olevan voitettavissa. — 10. 1. 1940: »Tanner luuli, että jos venäläiset suostuvat neuvotteluihin, niin me kyllä voimme hoitaa kotirintaman, niin että saamme täällä mielipiteen hyväksymään kohtuulliset ehdot Neuvosto-Venäjän puolelta siitä huolimatta, että Suomussalmen viime voiton jälkeen mieliala täällä nousi ja toiveet sodassa onnistumiseen nähden ovat vahvistuneet. Huomautin Tannerille, että Venäjä edelli­sessä suursodassa menetti yksinään kuolleina 2 300 000 miestä ja että Venäjän häviöt ovat pienet sen varoihin verrattuina eivätkä vaikuta sodan lopputulokseen. Tähänastiset taistelut ovat Neuvosto-Venäjän suurvallalle sitä, mitä saksalaisessa sotahistoriassa kutsutaan nimellä ‘entscheidungsloser Kleinkrieg’ (merkityksetöntä pikkusotaa).»

Tammikuun 29 pnä meille yhtäkkiä ilmoitettiin, ettei neuvostohallitus kieltäytynyt neuvottelemasta »Rydin-Tannerin hallituksen» kanssa. Joku päivä aikaisemmin saadun tiedon mukaan Kuusinen ei enää ollut neuvottelujen esteenä. Ei ole mahdollista varmasti sanoa, mikä saattoi neuvostohallituksen taipuvaiseksi rauhanneuvotteluihin. Neuvostoarmeijat eivät vielä silloin olleet saavuttaneet voittoja, niiden suuri hyök­käys Kannaksella alkoi helmikuun 1 pnä ja ensimmäinen todellinen voitto oli sisäänmurto saman kuun 11 pnä, joka seuraavana päivänä laajeni osittaiseksi läpimurroksi. Mahdollisesti vaikuttivat tiedot, jotka viittasivat siihen, että länsivallat aikoivat ryhtyä meitä tehokkaammin auttamaan. Länsivaltojen avusta olisi meille siten ollut muutakin hyötyä kuin saamamme aseet. Vaikuttiko ehkä maailman yleinen mielipide jotakin Kremlissä, on vaikea sanoa. Omasta puolestani luulen, ettei Stalin halunnut Suomen lopullista tuhoa, vaan tahtoi saada selkkauksen Suomen kanssa selvitetyksi. Meidän puolellamme asema ei kuitenkaan ollut kypsä rauhaan. Rintama Kannaksella kesti ja sota menestyi tam­mikuun loppuun asti. Yleinen mielipide ei ollut valmis sanottaviin myön­nytyksiin. »Sodan alkaessa olisimme voineet antaa Neuvosto-Venäjälle tukikohdan jostakin Suomenlahden saarelta, mutta nyt se ei enää käy päinsä, koska kansan mielipide ei sitä hyväksy», sanoi minulle eräs huomattava mies helmikuun alussa. Nekin, jotka pitivät välttämättö­mänä rauhan aikaansaamiseksi tehdä suurempia myönnytyksiä, ajat­telivat, sotatapausten siihenastisen kulun ja sotatiedotusten johdosta, että rintama, joka oli kestänyt kaksi kuukautta, todennäköisesti pitäisi vielä ainakin muutamia viikkoja, ehkä kuukauden tai pari. Meillä olisi siis aikaa rauhanneuvottelujen valmistamiseen. Joskaan aikaa ei tuhlattu, on myönnettävä, ettei häipyvästä hetkestä otettu kiinni teke­mällä heti ensimmäisessä vastauksessa, joka annettiin helmikuun 1 pnä, riittävän pitkälle meneviä ehdotuksia, vaan asetuttiin tinkimisen kan­nalle. Venäläisten suuri hyökkäys Kannaksella alkoi juuri samana päi­vänä, ja sotatoimet kääntyivät meitä vastaan: helmikuun 11 pnä ta­pahtunutta sisäänmurtoa seurasi pian joukkojemme peräytyminen Kan­naksen länsirintamalla väliasemaan ja sittemmin taka-asemaan suun­nassa Viipuri—Tali—Vuoksi. Sotatoimien kehittyminen venäläisten eduksi vaikutti nähtävästi heidän vaatimustensa lisääntymiseen. Epätietoista tietenkin on, millaisiin ehtoihin venäläiset olisivat suostuneet, ellei heidän hyökkäyksensä helmikuun alkupuoliskolla olisi menes­tynyt. Joka tapauksessa neuvotteluasema olisi ollut meille edullisempi. Asian viivyttelevä käsittely ei ollut tarkoituksenmukainen; voi sanoa sen olleen erehdys. Demokratialla on, hyvien puoliensa ohella, sekä meillä että muualla, ulkopolitiikassa heikkoutensa. Viime vuosien kokemus on osoittanut, että välttämättömiä ulkopoliittisia myönnytyksiä ei voi saada aikaan, ennen kuin kansaamme on niin kovasti isketty, että so­keakin näkee. Mutta silloin on myöhäistä.

Samaan aikaan kun mahdollisuus neuvotteluihin helmikuun alussa avautui, muuttui siten asema meille muutamassa harvassa päivässä yhä huonommaksi. Sotatapaukset kulkivat kiihtyvää vauhtia. Venäläisten hyökkäys Kannaksella yltyi päivä päivältä, ja arvatenkin he vakuut­tuivat ylivoimansa tehokkuudesta. Tukholman kautta helmik. 1 pnä annetussa vastauksessamme ehdotimme, yrittäen välttää kysymyksen tukikohdasta, entistä suuremman alueen luovuttamista Kannakselta sekä Suomenlahden neutralisoimista, johon jo Tarton rauhansopimuk­sessa oli sitouduttu pyrkimään, mutta joka oli jäänyt toteuttamatta.¹ Parin päivän perästä saapui tieto, ettei vastauksemme antanut pohjaa neuvotteluille. Tannerin yksityisesti tekemään jotakin Suomenlahden saarta koskevaan viittaukseen tuli ensiksi vastaus, ettei se riittänyt, vaan että Neuvostoliitto tahtoi Hangon, mutta joku päivä myöhemmin tiedusteltiin, mitä saarta oli tarkoitettu.

Aika kului. Ulkoasiainvaliokunnassa oli presidentti Kallion läsnä ol­lessa helmikuun 12 pnä keskustelu, jolloin Tanner esitti toimintasuunnitelman: 1) olisi pyrittävä rauhaan Venäjän kanssa ja oltava valmiit myön­tämään myös tukikohta Jussarön saarelta sekä hyväksymään muut ehdot, joista Tanner teki lähemmin selvää; 2) toisessa sijassa oli koetettava saada pohjoismaiden sotilaallista avustusta ja 3) länsivaltain avustusta, jos emme saisi toteutetuksi 1) tai 2) kohdassa mainittuja toimenpiteitä. Ryti ja Tanner olivat käyneet päämajassa, jossa puolustusneuvosto oli kannattanut rauhan aikaansaamista Tannerin selostamilla ehdoilla. Ehdotus kohtasi kovaa vastarintaa. Sitä kannatimme Ryti ja minä. Niukkanen, Hannula ja Söderhjelm olivat jyrkästi vastaan. Hannula lausui, ettei eduskunta eikä maa hyväksynyt Tannerin esittämiä ehtoja, jotka olivat mahdottomat. Presidentti oli rauhanpyrkimysten kannalla.

Tämä väittely oli kuitenkin myöhäistä. Ehkäpä Kannaksella saavuttamansa menestyksen johdosta neuvostohallitus oli päättänyt asettaa aivan toiset rauhanehdot. Helmikuun 14 pnä saimme tietää Neuvosto­liiton Tukholman lähettilään ilmoittaneen Kremlin rauhanehtojen ole­van: Hanko, koko Karjalan kannas, osa Laatokan pohjoispuolella olevaa aluetta, siis suurin piirtein ehdot, joista Neuvostoliitto sitten pitikin kiinni. Olipa neuvostohallitus vielä lisännyt olevansa valmis keskustelemaan Ahvenanmaasta Ruotsin kanssa.

Ruotsin ulkoministerin meidän pyynnöstämme tiedusteltua, voisiko edustajia kokoontua rauhan mahdollisuudesta neuvottelemaan, Molotov ilmoitti helmikuun 22 pnä Ruotsin lähettiläälle tarkemmin minimiehtojen ennen keskusteluihin ryhtymistä olevan: Hanko, Karjalan kan­nas ynnä Viipuri, Laatokan koillispuoli ynnä Sortavala sekä sitä paitsi puolustusliitto Neuvosto-Venäjän kanssa. Neuvostoliitto ei — Molotov oli sanonut — uskonut länsivaltojen antavan Suomelle apua. Ellei Suomi nyt hyväksyisi näitä ehtoja, asetettaisiin ensi kerralla uusia vaati­muksia. Helsinkiin saimme tiedon näistä vaatimuksista seuraavana päi­vänä.

Sotatoimet olivat alkaneet mennä siten, että häviömme oli suhteelli­sesti lyhyen ajan kysymys, ellemme saisi, paitsi sotatarvikkeita ja muuta aineellista avustusta, riittävää ja pikaista sotilaallista apua ulkomailta. Myös sodan johto katsoi, että rauha oli tehtävä mahdollisimman pian. Kysymys lähimpinä kymmenenä päivänä oli: tarttuako niihin epämääräisiin lupauksiin, joita länsivaltain puolelta annettiin ja antautua kaik­kiin siitä johtuviin tavattomiin vaaroihin vai tehdä rauha neuvostovenäläisten esittämillä ylen raskailla ehdoilla.

Asemamme oli syvästi traagillinen.

Päiväkirjastani 17. 2. 1940: »Olemme eläneet jo kauan mielikuvitel­mien vallassa.

1. Ensimmäinen kuvitelma oli, että koska meillä on oikeus puolel­lamme ja meillä on selvät sopimukset Venäjän kanssa ja niitä tarkasti noudatamme, ei ole mitään hätää, sillä oikeus voittaa.

2. Toinen kuvitelma oli, ettei Venäjä aloita sotaa meitä vastaan, koska Stalin ei tahdo sotaa. Tähän vielä lisättiin, että ainakaan talvisotaa Venäjä ei aloita.

3. Kolmas kuvitelma: Me kykenemme puolustamaan itseämme, jos sota syttyy. Meillä on varustukset ja meillä on puolustustahto, mutta Venäjä on heikko. Tämä riittää, me kyllä pidämme puolemme.

4. Neljäs kuvitelma: Meillä on puolellamme maailman sympatiat, myötätunto. Me taistelemme demokraattisten, kansanvaltaisten ihanteiden puolesta ja sen tähden saamme apua ja saamme sitä riittävästi. Meillä on mm. suuren Amerikan Yhdysvaltojen sympatia puolellamme, ja se kyllä meitä auttaa.

5. Mutta ensi sijassa — tämä on viides mielikuvitelma — Ruotsi tulee auttamaan meitä sotavoimilla. Se kuvitelma on romahtanut.

6. Nyt meillä on kuudes mielikuvitelma: Englanti ja Ranska tulevat meitä auttamaan ja ne voivat meitä auttaa riittävässä määrin. Se tuskin on mahdollista.

7. Seitsemäs ja lopullinen mielikuvitelma on, että kun länsivallat voittavat sodan Saksaa vastaan, niin silloin suuressa rauhanteossa meidän itsenäisyytemme ja asemamme järjestetään ja kaikki asetetaan paikalleen. — Mutta jos Venäjä on valloittanut Suomen, niin luullaanko, että länsivallat, Englanti ja Ranska, jatkaisivat sotaa ajaakseen venäläiset pois Suomesta? Ja entä, elleivät Englanti ja Ranska voita sotaa?»

---

¹ J. 0. Hannulan teoksessa »Neuvostoliitto hyökkää Pohjolaan» ss. 120—121 esitetään neuvostohallituksen ilmoitus sekä Suomen hallituksen vastauksen luonnos, jota ei sellaise­naan lähetetty neuvostohallitukselle. Hannula mainitsee tämän tapahtuneen vuoden vaih­teessa. Se on erehdys: Puheena oleva kosketus tapahtui tammi- ja helmikuun vaihteessa.